Jo Amstrad CPC:n ja Oricin kanssa kyntensä näyttänyt HxC-levyasemaemulaattori sai tänään taas lisäkäyttöä. Tällä kertaa otin auki Amiga 500:n, nyppäsin levarin irti ja vedin pihalle lattakaapelin sekä virtapiuhan. Ensinnä pientä arpomista kaapelin saamiseksi oikein päin, jumpperointi kohdalleen – manuaalissa jumpperointi on esitetty koteloimattomalle HxC:lle, joka on erilainen – ja johan lähti! Kokeilin noin kolmeakymmentä demoa ja niistä toimimatta jäi lopulta muutama. Parissa produssa näkyi lisäksi jotain korruptiota grafiikassa, joten ihan pomminvarma tuo viritelmä ei ole. Osa ongelmista voisi korjaantua paremmilla asetuksilla, osa voi liittyä lisämuistiin ja osa pieleen menneeseen levytiedoston konvertointiin. Veikkaisin pelien toimivan oikein hyvinkin, sillä niissä ei ole käytetty yhtä ahkerasti kotitekoisia bugisia loadereita. Jo näinkin purkista on paljon iloa, sillä demojen kirjoittelu yksitellen korpuille on tuskastuttavaa hommaa. Harrastuneemmat ovat asentaneet HxC:n suoraan Amigan sisälle, mutta itselläni käyttö on sen verran vähäistä, että johdot saavat repsottaa kaikessa rauhassa. Samaa kortinlukijaa tarvitaan myös muiden laitteiden kanssa.
Toinen mahdollisuus olisi kytkeä HxC ulkoisen levarin liitäntään, jolloin se toimisi yhtaikaa sisäisen aseman kanssa ja mahdollistaisi tiedostojen sekä imagejen kopioimisen korpuille. Sellaiselle ei ollut tällä erää tarvetta, minkä lisäksi kyseinen liitin on hankalasti mallia D23, joten jostain pitäisi lisäksi rakentaa tai ostaa sopiva kaapeli. Trackloaderitkaan eivät toisesta asemasta välitä, joten demot jäisivät ajamatta. Seuraava kokeilu voisi olla tehdä sama viritys ST:lle.
November 20th, 2012
Otetaan tästä nyt lopultakin selvä, eli millainen on Spectrumin näyttömuistin rakenne? Tätä sivua tavaamalla ja emulaattorilla kokeilemalla asia alkoi valjeta – eikä kovin lupaavalta näytä pelejä tai demoja ajatellen. Ei sinänsä mikään yllätys Herra Sinklairrin tekeleiden kohdalla 🙂
Spekussa on tunnetusti vain yksi yksi tarkkuus, 256×192 pikseliä, joka koostuu kuuden kilotavun (6144 tavua) bittikartasta osoitteessa 4000h (16384) ja sen perässä sijaitsevista attribuuteista osoitteessa 5800h (22528). Attribuutit ovat se selkeämpi osuus: jokaista 8×8 pikselin laatikkoa kohti on lineaarisesti tavu, joka määrää merkkipaikan etu- ja taustavärin. Vaikkei Spekussa aitoa merkkimoodia olekaan, niin attribuuttimuistin 768 tavua muodostavat merkkitarkkuudella 32×24-ruudukon. Käytössä on kasibittikoneille tyypillinen kolmebittinen RGB, mistä saadaan kahdeksan väriä. Lisäksi on käytössä välkytys- ja kirkkausbitit, joten yksi attribuuttimuistin tavu vkttteee sisältää seuraavat tiedot:
- v – etu- ja taustavärin keskenään vaihtelu so. välkytys
- k – kirkkaus eli merkin värit valitaan kirkkaamasta paletista (pl. musta, joka säilyy ennallaan, joten sävyjä on kaikkiaan 15)
- ttt – taustaväri (nolla bittikartassa)
- eee – etualan väri (ykkönen bittikartassa)
Bittikartta onkin sitten mutkikkaampi tapaus. Yhdessä tavussa on kahdeksan pikseliä, ylin bitti vasemmalla ja alin oikealla. Täysi osoite bittikarttaan vaatii viisi bittiä x-koordinaatille ja kahdeksan y-koordinaatille, sekä tietysti bittikartan perusosoitteen. Looginen ratkaisu olisi ollut muodostaa osoite tyyliin yyyyy yyyxxxxx, mutta ilmeisesti merkkien piirtämisen nopeuttamiseksi järjestys on toisenlainen. Kokonainen osoite on muotoa 010kkyyy mmmxxxxx seuraavasti:
- 010 – bittikartan osoite eli 4000h
- kk – kaistale, ruutu jakautuu kolmeen 2048 tavun kaistaleeseen
- yyy – y-koordinaatti merkin sisällä
- mmm – pystysuuntainen merkkipaikka kaistaleen sisällä
- xxxxx – tavun x-koordinaatti
Lineaarisen y-koordinaatin voi siis ajatella koostuvan biteistä kkmmmyyy, mikä valitettavasti tarkoittaa sitä, että muistiosoitetta muodostaessa bittejä pitää shiftata suuntaan ja toiseen verrattain mutkikkaasti. Nopeutusta voisi saada laskemalla siirrokset valmiiksi taulukkoon, mutta ei taulukon lukeminenkaan mitään nopeaa ole. Spritejen kanssa ongelma on verrattain pieni, kun vaakasuuntaan voi piirtää lineaarisesti, mutta esim. viivanpiirrosta tulee väistämättä hankalaa, jollei koko ruutua piirrä lineaariseen puskuriin, jonka hurauttaa sitten rivi kerrallaan näyttömuistiin.
Nettiä penkoessa on tullut vastaan muutama muukin oleellinen seikka. Muistialue 4000h–7fffh on hidasta muistia, eli sitä käsittelevät yhtaikaa sekä Z80 että ULA, ja konfliktin sattuessa prosessori jää odottelemaan. Bordereissa ei muistia käsitellä, joten siellä Z80 toimii täydellä nopeudella. Useimmissa kasibittikoneissa on vastaava ongelma, jota on ratkottu enemmän ja vähemmän onnistuneesti – esimerkiksi MSX:ssä pitää ruudunpiirron aikana näyttömuistia käsittelevää koodia keinotekoisesti hidastaa, ettei videopiiri roskaa kuvaa. Reunuksen värin voi Spectrumissa säätää suoraan portista feh alimmilla kolmella bitillä. Samassa portissa ovat myös kaiutinta ja kasettiulostuloa kontrolloivat bitit.
Uudemmissa Spekuissa ja klooneissa on vielä omia hienouksiaan. 128k:sta alkaen käyttöön ilmestyi toinen ruutupuskuri, joka sijaitsee pankissa 7. Tuplapuskurointi onnistuu vaihtamalla ULA:n näyttämään jompaa kumpaa ruuduista. Tarkemmin biteistä täällä. Näin äkkiseltään näyttää kyllä aika inhottavalta, että toisen puskurin käyttö varastaa 32 kiloa muistiavaruudesta, sillä ensimmäinen puskuri on kiinteässä paikassa ja ainoastaan muistin lopussa olevan viimeisen pankin voi vaihtaa. Neukkukoneissa on vielä omia laajennuksiaan, kuten väri per pikseli -grafiikkamoodi sekä “kirkas musta” väri, jolla saa käyttöön täydet 16 sävyä. Esim. Pentagonissa ei ole hidasta muistia, joten kone on hieman nopeampi, mikä näkyy toisinaan hidasteluna, kun russiademoja ajaa länsikoneilla.
Oman lisänsä soppaan tuovat vielä eri Spectrumien ruudunpiirron ajastukset. Ajoittamalla koodi tarkkaan yksiin ruudunpiirron kanssa on tehty kaikenlaisia nokkelia efektejä kuten vaikkapa värien lisäämistä välkyttämällä tai väritarkkuuden kohentamista merkkiä tarkemmaksi. Noin nyrkkisääntönä näyttää olevan niin, että kaikki vanhan koulun laitteet ja +2 ovat ajastuksiltaan samanlaisia, kun taas +2A/+3 ja neukkukloonit erilaisia. Kloonitkaan eivät ole keskenään samanlaisia (esim. Scorpion vs. Pentagon), joten lienee haastavaa tehdä ajastuksiin perustuvia demoja tai pelejä, jotka toimisivat kunnolla joka koneessa.
edit: Olikin pikku bugi attribuuttimuistin kohdalla, oikeat bitit ovat vkttteee.
November 18th, 2012
Omistin pari vuotta sitten nohevan RiscPC:n – oli StrongARM-turbo, PC-kortti, SCSI-ohjain ja kaikki. Tilanpuutteen takia se piti kuitenkin valitettavasti heivata, minkä jälkeen en ole RISC OS:ään kajonnut. Niinpä oli iloinen uutinen, kun RISC OS julkaistiin lopultakin Raspberry Pi:lle, vieläpä ilmaiseksi. Image lataukseen ja kortille, ja kone käyntiin: vaan kun ei lähde 🙁 Kahdella eri kortilla ja kortinlukijalla kokeiltuani piti lopulta antaa periksi. Antaa nyt kypsyä hetkisen ja kokeillaan sitten taas, ehkä taas eri kortilla. Foorumien perusteella vastaavia ongelmia on ollut muillakin.
edit: Eipä auttanut kolmaskaan kortti. Korjatkee korjatkee!
November 11th, 2012
“Is that a keyboard?”, kysyi eräs opiskelijoistani, kun vein eilen koululle Commodore 64:n. Pisti miettimään, että lyhyt näyttää olevan digitaalisen ajan muisti – kyseessä oli sentään uuden median maisteriopiskelija. Laitehan on vanhempi kuin useimmat opiskelijoista, joten ei heillä oikein voi omakohtaista kokemusta siitä ollakaan, mutta silti olisin jotenkin kuvitellut ihmisten tunnistavan edes maailman myydyimmän kotitietokoneen. Kysymys ei tosin ole ainoastaan sukupolvien välisestä kuilusta: kaikkialla maailmassa Commodoren markkina-asema ei ollut läheskään yhtä vahva kuin Suomessa, joten vaikkapa ZX Spectrum tai MSX saattaisi olla tuttu laite nuoremmillekin.
Vertailun vuoksi koitin muistella mitä itse tiedän 70-luvun tietotekniikasta. Lähes kaikki on myöhemmin karttunutta toisen käden tietoa, kun en alta nelivuotiaana ole tietokonetta edes nähnyt. Apple II, Telmac tai joku hulvaton suurkone olisi aikakauden puolesta periaatteessa voinut vastaan tulla, mutta en muista mitään sellaista tapahtuneen. Ensimmäinen muisto mistään elektronisesta laitteesta taitavat olla 80-luvulla suositut elektroniikkapelit, joita oli itsellänikin kaksi. Serkkujen mummolassa näin 80-luvun alussa Atari 2600:n, joka vaikutti aika käsittämättömän hienolta laitteelta: värikkäitä pelejä isossa telkkarissa! Melkein 30 vuotta myöhemmin hankin itsekin Atarin ja sille Battlezonen, joka näytti edelleen teknisesti hienolta, mutta pelinä nykyperspektiivistä lähinnä raivostuttavan epäreilulta.
Tarviiko uuden median ammattilaisen sitten edes tuntea historiaa? Töissä kun riittää hyvin se, että osaa CSS:t, PHP:t, Fotarit ja suunnittelumenetelmät. Joissakin tehtävissä näin epäilemättä onkin, mutta ainakin maisteriksi valmistuvan pitäisi tuntea myös alansa menneisyyttä. Asiantuntija- ja tuotekehitystehtävissä on suoranaista hyötyä jo pelkästään siitä, ettei tarvitse toistaa moneen kertaan vääriksi todettuja ratkaisuja tai kuvitella virheellisesti keksineensä jotain uutta ja mullistavaa, jos kyseinen innovaatio on jo vuosikymmeniä vanha. Toisaalta on kyse ammattiylpeydestäkin: oma työ asettuu historialliseen jatkumoon eikä ole pelkkää näköalatonta puuhastelua.
Kyllähän meilläkin on opinnoissa pakollinen kurssi Introduction to Media Art and Culture sekä vapaaehtoisena vielä Media Culture Seminar, jotka käsittelevät myös historiallisia teemoja. Babbage, Bush, Memex, Engelbart, Nelson, Kay ja PARC ovat suuressa mittakaavassa ilman muuta tärkeitä aiheita, mutta lähihistoria tuntuu jäävän näiden eeppisten sankaritarinoiden varjoon. Ne pienet arkiset hetket uuden ajan kynnyksellä, kun perheenisä kantoi kotiin VIC-20:n tai tv-pelin. Modeemilla purkkeihin soittelu, pelikasettien kopiointi, BASIC-listausten lehdestä näpyttely. Kuvaputkien äärellä oli vaivihkaa käynnissä teknologinen vallankumous: kotona oli nyt tietokone!
November 3rd, 2012
Pikainen Tallinan tequilaraportti matkaajille: nyt on harvinaisen kuivaa taas. Hyllyt notkuvat mixtoja, mutta mitäpä niitä ostamaan. Ostin Alkopörssin viimeisen Sierra Milenario Blancon ja tuttu pariskunta oli käynyt samassa paikassa jo aiemmin tyhjentämässä hyllyn Casco Viejo Reposadoista. Superalkosta irtosi sentään perinteisesti Mezcal Benevaa ja Liviko Alcostoresta Tres Sombreros Blancoa. Superalkossa olisi ollut vielä Sauza Hornitos Reposadoakin, mutta en jaksa sitä kuskata, jos on muitakin vaihtoehtoja.
October 21st, 2012
Kun näiden kasi- ynnä muiden bittisten kanssa on tullut nyt näpyteltyä ahkerasti taas vuoden päivät ja tärvättyä rahaa kaapeleihin sekä kortinlukijoihin, niin tässä vielä kokemuksia kootusti. Yleensä ratkaisut ovat spesifejä tietylle koneelle, mutta lisäksi on olemassa pari yleispätevää laitetta, kuten HxC-korppuemulaattori ja Catweasel-kontrolleri. Kissavesselistä ei ole kokemusta, minkä lisäksi sen Linux-tuki on huono ja saatavuus heikko, joten jääköön käsittelemättä tällä erää.
- Amiga. Viissataseen sopii HxC, isommille koneille olen siirrellyt ohjelmia aikanaan sarjapiuhalla ja sittemmin verkon yli ftp:llä. Moni on korvannut sisäisen kiintarin CF-IDE-adapterilla, jolloin kortille saa kirjoitettua WinUAE:lla kertaheitolla paljon tiedostoja. Ainakin ennen vanhaan oli hosteja, joilla sai siirrettyä ja kirjoitettua adf:iä korpuille, mutta en tiedä nykytilanteesta.
- Amstrad CPC. Kasettiadapteri luultavasti toimisi, mutta olen itse kiinnostunut ainoastaan levyasemasta (664/6128-mallit). Ammulla standardina näyttää olevan aika lailla HxC.
- Atari 2600. Harmony-kortinlukijasta ei ole juuri pahaa sanottavaa. Oikeastaan ainoa ongelma on pitkien listausten hidas selailu joystickillä.
- Atari XL/XE. Eniten omaa kokemusta on SIO2PC:stä, joka on pykälän kömpelö, mutta ihan toimiva ainakin Linuxissa. Osasyyllisenä takkuiluun on epäilemättä huono USB-sarjapottikalikkani. USB-versio laitteesta olisi kätevämpi, mutta se toimii ainoastaan Windowsissa. Tilasin juuri SIO2SD:n, joka toivottavasti palvelee 80 euronsa edestä.
- Atari Falcon. Sarjapiuhalla on siirtynyt se, mitä tarvii, etenkin kun Falcon pystyy ihan kohtuulliseen nopeuteen. Takavuosina vaihtoehtona oli nopeampi rinnakkaisporttiin kytkettävä PARCP-kaapeli, mutta sen toimivuudesta nykykäyttiksillä en osaa sanoa. Saattaa olla sopiva kaapelikin jossain jemmassa vielä.
- Atari ST. HxC korppuimagejen ajamiseen, SatanDisk kovalevyä korvaamaan. Satkun kautta saa myös kirjoitettua korpputiedostoja fyysisille levykkeille. Oli yritystä hankkia nopeampi UltraSatan, mutta sitä ei näytä enää saavan. Minimissään siirtoon riittää sarjapiuha, jos jaksaa askarrella hitaan siirron, ramdiskin ym. kanssa.
- BBC Micro. Aikaa parempaa odottaa hyllyssä Turbo MMC. Mukana tuli tarvittava ROM, minkä lisäksi koneessa on oltava asennettuna DFS-ROM. Sama laite ei toimi Acorn Electronissa, vaan pitää hankkia hiukan kalliimpi GoSDC (GoMMC:n uudempi versio).
- Commodore 64. Kalliihko 1541 Ultimate on johtava laite tällä puolella. Halvemmat kortinlukijat eivät tue loadereita, joten ne ovat etenkin demojen kanssa turhia. Lerpuille kirjoittamista varten riittää myös edullinen xu1541 tai ZoomFloppy. Pelkkää tiedonsiirtoa varten Turbo Chameleon 64 on kohtuuttoman hintainen, vaikka mukana saa sitten paljon muutakin kuin pelkän levariemulaation.
- MSX. MSX2 on helpohko, sillä DD-korppuja voi kirjoittaa monilla USB-levareilla. MSX1:n ulkoiset korppuasemat ovat usein 360-kiloisia, joten niitä “älykkäät” asemat eivät tunnista. PC:n sisäisellä levarilla onnistuu Linuxissa käyttämällä sopivaa laitetiedostoa ja dossissa muuttamalla korpun headerista yksi tavu. Kortinlukijoita ei ole tietääkseni tällä hetkellä kaupan, kun Sunrise lakkasi myymästä CF-IDEä ja Yeomanin SD-lukijat katosivat nekin markkinoilta. Onneksi hankin ajoissa mainion Nowindin, joka on etenkin koodarille sopiva työkalu levyimagejen buuttaamiseen.
- Oric. Hieman hankala tapaus. Jos jostain sattuu saamaan levarin, niin siihen voi virittää kiinni HxC:n. Levyformaattien kirjo sekoittaa pakkaa vielä hiukan lisää. Kasetit saa sentään ladattua normaalisti äänikortin kautta.
- Panasonic JR-200. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut piti tehdä itse.
- Salora Fellow. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut ovat Laser 200:n, DZ 200:n tm. nimellä, sillä Fellowhan ei ole viime kädessä muuta kuin uudelleenpaketoitu Laser Technologiesin bulkkimikro.
- Sharp MZ -sarja. Joko äänikortista kasettiporttiin tai sitten kasettiadapterilla (pitää säätää joku dippi muistaakseni). Maailmalla on kyhäilty hienostuneempiakin siirtovehkeitä, mutta ne ovat tyypillisesti mutkikkaita ja omaan käyttöön tehtyjä. Koodailuun käytän omatekoista Arduinosta joikkaporttiin tulevaa piuhaa.
- Sinclair QL. Tämän laitteen äärellä saa usein hakata päätä seinään ja niin valitettavasti tiedonsiirronkin kanssa. Järkevin tapa olisi luultavasti hankkia levyasemaohjain ja siihen perään korppuasema, mutta ne ovat kalliita ja harvinaisia. Jotain saa siirrettyä sarjapiuhallakin, mutta hidasta se on ja epäluotettavaa, minkä lisäksi sopivia liittimiä ei saa hankittua helposti.
- Spectrum. Halvimmillaan länsikaman ajamiseen riittää kaapeli äänikortista Spekuun. +2:sta eteenpäin koneissa ei ollut enää äänisisäänmenoa, mutta auton kasettisoittimiin tarkoitettu feikkikasetti ei maksa juuri mitään. divIDEn uusi versio on edullinen ja kätevän pieni, jos haluaa säästää hermojaan ja korviaan. Levykkeiltä ajettavien russiakamojen käyttö länsikoneilla on haastavaa TR-DOSin, Betadiskin ja erilaisten ajastusten vuoksi (en ole siihen puoleen juuri ehtinyt tutustua ZX Evolutionin hankkimisen jälkeen).
- VIC-20 ja Plus/4. Samainen 1541 Ultimate on ystävä myös näiden Kommandorejen kanssa. D64-imaget saa kirjoitettua kuusnelosella lerpuille tai jos pöydälle mahtuu koneita, niin nepaa voi käyttää jopa “tiedostopalvelimena” kytkemällä levarikaapelin toiseen koneeseen. VICille on pari omaakin ratkaisua, kuten lähinnä pelaamiseen tarkoitettu Mega-Cart sekä monipuolinen Final Expansion.
Jokunen laite on vielä kartoittamatta: Dragon, Memotech MTX ja Enterprise. Ainakin Dragoniin ja Memotechiin oli levareita, mutta ne tuntuvat kadonneen melko totaalisesti.
edit: SIO2SD saapui ja näyttää olevan kelpo laite. Melkein kaikki kokeiltu toiminut tähän mennessä.
October 21st, 2012
Jos ei halua säilytellä valtavia määriä levykkeitä ja kasetteja nurkissa ja siirrellä tiedostoja hämärillä kaapeleilla, niin kortinlukija on retrohörhön ystävä. Itsellänikin taitaa moisia olla jo kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs tulossa. Muuten kätevissä laitteissa on kuitenkin usein se ongelma, että ne toimitetaan ainoastaan koteloimattomina piirilevyinä. Kallista ja hankalasti saatavaa vehjettä ei viitsisi rikkoa eli pitää kyhätä jostain kotelo. Itse olen käyttänyt tarkoitukseen yleensä normaaleja muovisia laitekoteloja, joita voi viilata ja veistellä (sormien kärsimisen uhalla) tarpeen mukaan nappien, ledien, kaapelien ja liittimien mukaisiksi.
Piirilevyt tuppaavat olemaan kaikki eri muotoisia ja kokoisia, joten välillä laitekoteloiden kanssa tulee ongelmia. Tuskaisimpia tapauksia oli divIDE (ks. kuva), joka oli koteloon kolmisen milliä liian leveä. Ratkaisuna oli nävertää koteloon lisätilaa kaivertamalla sisäpuolelle urat molempiin reunoihin. Hiomista piti jatkaa niin pitkälle, että muovi alkoi olla jo läpikuultavaa ohuimmissa kohdissa. Jos sopivaa koteloa ei ole ollut saatavilla tai tyyliseikoilla ollut väliä, niin välillä kuori on syntynyt jostain aivan muusta laitteesta, joka on saanut luovuttaa nahkansa uuteen käyttöön. Eräänä ajatuksena romukasaa tonkiessa tuli mieleen rakentaa seuraava kortinlukija vanhaan mäkkihiireen.
Vasemmalta lukien divIDE Spectrumille, SatanDisk Atari ST:lle, 1541 Ultimate Commodore 64:lle ja Turbo MMC BBC:lle. Kaikissa muissa geneerinen Bebekin laitekotelo paitsi MMC:ssä, jossa suolestettu Farallonin ethernet-adapteri.
October 17th, 2012
Testissä tällä kertaa Dreamcastille tehty sarjaporttiin sopiva SD-kortinlukija ja sen graafinen käyttöliittymä, DreamShell. Itse laitteen lisäksi tarvitaan buuttilevy, jolle poltetaan Russian poikien tekemä ohjelmisto cdi:nä. Jos DC:ssä on sopiva modipiiri, niin buuttirojut voi asentaa sinnekin. En jaksanut ruveta tusaamaan polton kanssa Linuxissa tai Mäkillä, joten poltin cdi-imagen VirtualBoxissa majailevan XP:n kautta ilmaisella BootDreamsilla (joka sekin käyttää viime kädessä cdrecordia). Itse kalikan hankin kesällä eBaystä, mutta tällä hetkellä näyttävät valitettavasti olevan ryöstöhintaisia – sata taalaa kappale!
Levy ineen, pulikka sarjaporttiin ja johan soi. Buutti kuulosti hieman huolestuttavalta, kun DC kihnutti levyä äänekkäästi, mutta lopulta käyttöliittymä tuli näkyviin. Tärkeimmät toiminnot ovat heti näkyvillä: Unixia muistuttava komentotulkki, ISO-lataaja ja tiedostonhallinta, jossa voi myös ripata levyjä ISO-imageiksi. Muistikortille ei tarvitse tehdä mitään erityistä, vaan se näkyy suoraan nimellä sd. Jotain nettitoimintojakin olisi mukana, mutta en omista ethernet-adapteria. DC-näppis olisi kyllä, mutta en ehtinyt kokeilla sitä komentotulkin kanssa.
Mitä tuolla sitten tekee? Googletuksen perusteella useimmat pelit eivät toimi ollenkaan tai sitten toimivat pätkien, joten warehemmolle DreamShell ei tarjoa juuri muuta kuin rippausmahdollisuuden. Ongelmana pelien kanssa on lähinnä CDDA, joka toimii liian hitaasti sarjaportin yli. Kotikaljan osalta tilanne on jonkun verran parempi ja kohentunee edelleen: bin-tiedostoja voi ajaa suoraan tiedostonhallinnasta. Niiden pitää kuitenkin olla skrämbläämättömiä, mikä on hankala juttu vanhojen tekeleiden kanssa. Kokeilin ajaa omia porttauksia ja ne toimivatkin ihan hyvin kun laittoi kortille skrämbläämättömän binäärin ja jos ohjelma ei ladannut mitään. Hieman ärsyttävästi DreamShellin tiedostojärjestelmä ja/tai SDK eivät ole täysin yhteensopivia normaalin KallistiOSin kanssa, joten samat polut eivät toimi ja toimivatkin ohjelmat kippaavat lopuksi. En kokeillut vielä russialaisten SDK:ta, mutta kun rajoitukset tiedostaa, niin lienee tuolla helpompi testata omia koodeja kuin CD-R:iä polttamalla.
edit: Löytyi huomattavasti eBaytä halvempi adapteri
edit2: Näppis toimii komentotulkissa, vaikkakin hieman lägisesti
October 13th, 2012
80-luvun tietokoneista saa ulos monenlaista videosignaalia: useimmista ainakin compositea ja kotitelevision antennilittimeen sopivaa RF-moduloitua mössöä. Joskus luman ja chroman saa erikseen ulos (s-video) tai jopa laadultaan ylivoimaista RGB:tä. Monikin laite käsittelee värejä sisäisesti RGB:nä, mutta piuhoja ei välttämättä vedetty mihinkään liittimeen käyttäjän ulottuville. Tässä on jo neljä eri formaattia, ja kun päälle lisätään PAL/NTSC-koodaus, eri jännitetasot kuten TTL sekä kymmeniä erilaisia liittimiä, niin sekasotku alkaa olla valmis.
Periaatteessa olisi aina paras käyttää RGB:tä, jos suinkin mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se ei ole mahdollista tai edes perusteltua:
- Halvat videodigitoijat, kuten oma EasyCapini, eivät tue RGB:tä
- Vanhat telkkarit tai näytöt eivät nekään aina ota RGB:tä sisään (telkkarit eivät edes compositea)
- Videotykit kelpuuttavat videosignaalia tyypillisesti vain compositena ja s-videona. Joskus RGB onnistuu VGA-liitännän kautta erillisellä adapterilla.
- RGB vaatii mutkikkaamman kaapeloinnin, erillisen herätejännitteen näytölle ja valtavan SCART-liittimen
Mm. Amiga 500 ja Amstrad CPC eivät anna väreissä ulos kuin RGB:tä, joten konversiolle on tarvetta. Molempiin oli myynnissä erillinen modulaattori, joka teki RGB:stä RF:ää tai compositea. Joistakin laitteista, kuten monista Sinclaireista, compositea kyllä saa koneen perästä, mutta laatu on niin surkea, että muunnos kannattaa joka tapauksessa tehdä erikseen.
Halvin ja luultavasti helpoimmin saatavilla oleva tapa konvertoida RGB:stä eteenpäin on vanha videonauhuri, jos sellainen sattuu nurkissa olemaan. Itse en moista mötköä pöydälleni halunnut, joten lähdin tutkimaan saisiko jostain halvalla soveliasta pientä purkkia. Itse tehtävähän ei ole mutkikas ja hoituu suunnilleen yhdellä piirillä, joten hintojen voisi olettaa olevan kohtuullisia, mutta toisaalta laitteita tehdään pieninä erinä ammattilaismarkkinoille, joilla katteet ovat korkeat.
Sopivia purkkeja on myynnissä yllättävän vähän ja niissäkin on mukana hintaa nostamassa kaikenlaisia turhia toimintoja. Pitkähkön selailun jälkeen päädyin Threedoubleyoun myymään RGB to s-video converteriin, joka tuli maksamaan kaikkineen noin sata euroa. Heikkoutena se, että laite ei tee compositea ja s-videokin tulee SCARTista pihalle. Adapterillahan siitä selviää – jopa mukana tulee sopiva – mutta lopputuloksesta tulee jonkun verran hatara, etenkin jos s-videon vielä konvertoi compositeksi erillisellä konvertterilla. Noin yhden illan puuhastelulla sain vedettyä sisältä purkin kylkeen erillisen liittimen molemmille ja lopputulos on oikein kätevä kaikin puolin. Chroman perään riitti laittaa 470 pF:n konkka ennen lumaan yhdistämistä compositea varten, eipä juuri muuta. Hienostelumielessä tein vielä kytkimen lumalle, jotta compositesta saa tarvittaessa mustavalkokuvaa ja jotta s-video häiriintyy mahdollisimman vähän toisesta liittimestä. Lopullisena silauksena olisi voinut vetää vielä erillisen äänilähdön vaikkapa ministereoplugille, mutta se jäi tällä erää tekemättä.
October 11th, 2012
Retroilu oli hetken kesäteloilla, mutta nyt palasin taas romuläjän äärelle. Kokoelmaan oli päätynyt (kiitos Muton) jo aiemmin puolikuntoinen Salora Fellow. Kuminäppis toimi huonosti ja kuva oli punainen, vaikka pitäisi olla vihreä. Värejä säätäessäni ikivanhat trimmerit hajosivat molemmat, minkä jälkeen kone meni kaappiin odottamaan parempaa hetkeä. Kirjoitin trimmerien koot lapulle sentään muistiin, mutta hukkasin lapun, joten ostin ulkomuistista 10k:n ja 2,2k:n. Ne olivat onneksi oikeat (vasemmanpuoleiseksi käy myös 2k) ja sain värit takaisin. Säätöjä ainakin riittää, nimittäin väreille on kaikkiaan kolme eri trimmeriä. Kuminäppiksen toiminta kohentui riittävästi putsaamalla kosketuspinnat. Vammala Partyiltä tärppäsi vielä 16 kilotavun lisämuistikin laitteeseen.
Vaan on tuo karu vehje. Näyttöpiiri (Motorola 6847) edustaa 70-luvun designiä, joten spritejä ei ole, grafiikan maksimitarkkuus on 128×64 neljällä kiinteällä värillä – joista yksikään ei ole musta, sivuja ei ole ja tekstimoodin merkistö on kiinteä. Grafiikkamuistin käsittely ruudunpiirron kesken aiheuttaa ruudulle lumisadetta, kun graffapiiri joutuu väistämään väylältä. Melko mahdotonta tehdä mitään näyttäviä pelejä, kuten kuvasta näkyy. Äänipuoli on yhtä lailla karu: pohjassa olevaa pietsoa voi rämpyttää CPU:lla paljon tehoa käyttäen. Alkuperäinen kuuden kilon muisti ei paljoon riitä, mutta näin äveriäällä lisämuistin omistajalla on käytössä sentään kokonaiset 22 🙂 Kaiken kurjuuden keskellä istuu päätään pidempänä 3,58 MHz Z80, suhteellisen tehokas prosari, joka ei juuri pääse oikeuksiinsa muiden piirien rajoituksien takia.
Historiallisessa tarkastelussa Fellow edustaa 80-luvun alussa markkinoille kiireellä tehtyjä kotimikroja, jotka koottiin halvoista standardikomponenteista. Suomalaistahan koko laitteessa ei ole kuin pelkkä tuotemerkki, sillä käytännössä samaa laitetta myytiin maailmalla nimillä VTech Laser 200, Dick Smith VZ 200 ja Texet TX8000. Toinenkin televisiofirmamme, Finlux, vaihtoi logonsa samalla tavoin Dragon-tietokoneeseen ja sai näin kotimaan markkinoille suomalaiselta kalskahtavan laitteen. Myös Salora teki saman tempun vielä Salora Managerin kanssa – tällä kertaa paketoitiin uudelleen VTech Laser 2001. Vaikka nimet vähän samalta kuulostavatkin, ei Fellowlla ja Managerilla ole teknisesti juuri mitään yhteistä, joten samat lisälaitteet, pelit ym. eivät toimi koneiden välillä ristiin.
edit: Muistia on ilmeisesti vain 4 kiloa, 2k VRAM + 2k normaalia.
October 8th, 2012
Next Posts
Previous Posts
