Parasta ennen -päiväyksensä tuolle puolen venytetty Cobra Kai tuli toivottavasti lopulliseen loppuunsa, kun Netflix julkaisi kuudennen kauden viimeisetkin jaksot. Pitihän nuo kompletistin katsoa, vaikka välillä katsomossa iski jo lievä tuskastuminen päälle. Käsittelen tässä könttänä kaikki loput kymmenen jaksoa eli mukana ovat myös edellisessä erässä julkaistut viisi kappaletta (6–10).
Ihan tavalliset karatekisat.
Parsheloonan kisoissa jatkuu käänteiden mylläkkä, joka huipentuu sinänsä viihdyttävään, mutta samalla älyttömään joukkotappeluun ja kuolemantapaukseen. Budolajien kai pitäisi tukeman harrastajiensa henkistä kasvua – ainakin Miyagi-san näin väitti. Roikkumaan jääneet jännitteet pitää toki saada ratkottua päähänlyönnin keinoin, joten uusi Sekai Taikai järkätään lyhyen kompuroinnin päätteeksi kotikentällä Ameriikan mantereella. Sekä Kreese että Silver tuntevat viikatemiehen lähestyvän, mikä aiheuttaa ensimmäisessä tunnontuskia ja jälkimmäisessä pakkomielteen voittaa mestaruus keinolla millä hyvänsä.
Sivussa on pyöriteltävä tavan vuoksi hiukan ihmissuhdesoppaa, opiskelemaan lähdön jännitystä ja putkahtaapa Johnnyn muksukin lopulta maailmaan. Katsojaa vaivaa koko ajan sellainen fiilis, että kaikkea mahdollista on tungettu mukaan sarjan lopun lähestyessä. Deus ex machina on laitettu vahvasti hyötykäyttöön, jotta kaikki juonenkäänteet saadaan varmasti ajoissa onnellisesti kasaan. Etenkin pari viimeistä jaksoa menevät tässä suhteessa jo höperön puolelle, kun paha saa palkkansa ja ihmissuhteiden kiemurat pikakelataan kuntoon. Jos jotain hyvää hakee, niin toiminta on sentään välillä näyttävää.
Kiusaaminen kasvattaa luonnetta, heh heh!
Kummallisena lopputulemana Jöhny palaa vanhaan koulukiusaajan rooliinsa Cobra Kain senseinä (ks. kuva). Onko sitten kyseessä elämän suuren pyörän pyörähdys vai filosofinen toteamus ihmisluonteen muuttumattomuudesta, mene ja tiedä. Daniel-san jatkaa puolestaan yhtä ulalla ja epäuskottavana kuin ennenkin. Toivon vakaasti, että tämä oli tässä, mutta spinoff-huhumyllyn perusteella vaikuttaa siltä, että jatkoa saatetaan vielä nähdä.
Lidlillä oli monenlaista halpaa eräroinaa tarjolla tällä viikolla, joten toki piti lähteä tonkimaan, jos jotain hyödyllistä tai ainakin “hyödyllistä” löytyisi tarvikelaatikon täytteeksi. Miesten vaelluskenkiä ei kummassakaan lähiliidelissäni ollut, mikä ei sinänsä ollut suuri menetys, kun käytössä on kunnolliset nahkaisetkin. Lähinnä kiinnosti, josko nuo olisivat kesäkäyttöön vähän hengittävämmät. Linkkari oli hintansa väärti – odotusti jäykähkö kiinakamis – ja puukko puolestaan yllättävän jämäkkä ja jopa terävä. Kiinnostavin hankinta oli kuitenkin Crivit-merkillä kymmenen euron hintaan myyty kaasukeitin.
Trangian kattilan koko natsaa hyvin, ehkei edes vahingossa.
Kuvat ja tuotekuvaus eivät juuri mitään laitteesta paljastaneet, joten ostaminen tapahtui käytännössä sokkona. Jossain ulkomaisella sivulla mainittiin sentään, että EN417-yhteensopivan pullon pitäisi sopia. Yleensähän se tarkoittaa, että poltin tai sen letku kierretään kaasupatruunan yläpäähän. Tuttu 230-grammainen patruuna ei suojan sisään mahtunut, joten hankin seuraavaksi ikävän kalliin 100-grammaisen Primuksen pullon … joka ei sekään sopinut. Lopulta verkkohakujen ja manuaalin tavaamisen perusteella alkoi valjeta, että tarvitaan “type 200” -patruuna eli vanhakantainen puhkaistava malli, jossa ei ole erillistä suutinta. Lidl niitä ei tietenkään itse myy eikä oikein mikään muukaan tuttu kaasukauppa. Lopulta Hertsikan Tokmanni pelasti päivän ja sopiva tuote löytyi.
“Type 200” ja en edes oikein tiedä mikä. Se tavallinen.
Kompurointien jälkeen pääsin lopulta testaamaan keittimen toimintaa. Patruunan puhkaisu pohjaa kiinni kiertämällä vaati jonkin verran käsivoimia, minkä lisäksi ihan pohjassa kaasua ei tuntunut tulevan suuttimesta ollenkaan. Pohjaa hiukan löysäämällä sekin ongelma korjaantui, ja tuttu kaasuliekki leimahti palamaan. Huonelämpötilassa standardi puoli litraa vettä kiehui minuutissa ja 50 sekunnissa, mikä on hieman Trangiaani parempi tulos – matala lämpötila ja tuuli pitää testata joskus tuonnempana käytännössä. Tämän jälkeen patruunaa ei enää voi poistaa keittimestä, vaan se on käytettävä ensin loppuun. Crivit SMX-CK2-01:n plussat ja miinukset:
+ Halpa hinta + Odottomattoman tehokas + Suuri ja helppo säätönuppi + Pysyy pystyssä tukevanoloisesti + Kattila istuu hyvin kannakkeilla + Kaulus toimii pikku tuulensuojana
– Yleinen muovisuus – Hankalasti saatavat kaasupullot – Suuri koko ja paino kierrettävään polttimeen verrattuna – Patruunaa ei voi irrottaa – Lievä epäilys siitä, vuotaako venttiili kaasua – Patruunan asentamisen hankaluus – Herkkä säätö – Kaulus pysyy pitkään kuumana käytön jälkeen – Sytyttäminen vaikeaa tavallisella sytkällä (paras yritellä kauluksen aukoista)
Kaikkiaan ei siis mikään loisto-ostos. Halvan hinnan vastapainoksi tulee liikaa haittapuolia koosta harvinaisiin kaasupulloihin, joten patruunaan ruuvattava keitin on tässä sarjassa järkevämpi hankinta. Saatan palailla asiaan vielä myöhemmin, kun pöntöstä on käytännön kokemuksia.
Keväästä syksyyn tulee käytettyä paljon lippiksiä, etenkin nykyään, kun tulee ulkoiltua enemmän. Pari kesää palvellut lätsä alkoi osoittaa jo kulahtamisen merkkejä, joten tilalle piti hiljalleen ruveta hankkimaan seuraavaa. Mutta entäpä, jos tällä erää jotain hieman erikoisempaa? Eräs elokuvahistorian tunnetuimpia lippiksiä lienee Alienissa nähty teknikko Samuel Brettin rähjäinen pääkapine, ja kun leffan vannoutunut fanipoika kerran olen, loksahtivat palat kohdalleen.
Right.
Ensinnä suuntasin tietysti koluamaan netin kauppapaikkoja, joista ei tuntunut tällä kertaa valitettavasti olevan apua. Jotkut replikat olivat törkeän huonoja, toiset väärän värisiä, joitakin ei saanut Suomeen asti tilattua, tai sitten hinta olisi noussut moneen kymmeneen euroon. Ihan sokkonakaan ei viitsi asusteita tilata, sillä koko ei välttämättä ole sopiva. Surkuttelu ei asiaa edistä, joten päätin väkästää hatun omin voimin. Zalandolta löytyi sopiva edullinen sininen lippis ja nettikaupoista ensin USCSS Nostromo -logo ja sitten vielä tarpeelliset kultaiset tammenlehvät.
Hyvähän tästä tuli!
Parin viikon jälkeen koristeet saapuivat postissa ja alkoi hartaasti odotettu kasailu. Sekä logo että tammenlehvät olivat silitettäviä, jottei tarvitsisi ryhtyä työlääseen ompelu-urakkaan. Aloitin ensinnä helpommilla osilla eli tammenlehvillä, joita sai painettua puupöytää vasten lujaa silitysraudalla. Netistä luetut ohjeet kahden pisteen lämmöstä ja 10 sekunnin silityksestä sai heittää oitis romukoppaan, sillä ne eivät riittäneet ollenkaan. Laitoin siis lisää onkaa ja ajelin raudalla merkkejä läpi moneen kertaan 15 sekunnin pysähdyksin, kunnes ne asettuivat.
Pelkäsin Nostromo-merkin olevan vaikea kiinnitettävä lippiksen pyöreän muodon vuoksi, enkä osunut väärään. Pään kokoinen pyöreä puupölli olisi ollut sopiva silitysalusta, mutta eihän sellaista taloudesta noin vain löydy, joten otin käyttöön suunnilleen sopivan kokoisen kattilan. Muutama tippa pikaliimaa ennen silitystä varmisti, ettei logo mene äheltäessä vinoon. Pitkällisen yrittelyn jälkeen tämäkin vaihe tuli kunnialla loppuunsa ja lätsä oli valmis. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka väri on kenties pykälän vaalea originaaliin verrattuna. Kiinnityksen pysyvyys selviää sitten tuonnempana käytön myötä.
Viikonloppuinen lounaskeikka suuntautui jälleen Boozembly-kallioille, joilla en olekaan ikinä käynyt tällaiseen vuodenaikaan. Lehdettömät puut tekivät paikasta ankean ja näkösuojattoman, toisin kuin yleensä tuolla ollessa. Ilmat eivät vielä oikein rohkaise mutkikkaaseen ruuanlaittoon, joten simppelinä retkiruokana palvelivat Ikean Huvudroll-feikkilihapyörykät sekä vekkuli aakkospasta, joka koostuu pikku kirjaimista. Ikea on tässä tuotteistuksessaan mielestäni onnistunut, ja pullaset kelpasivat hyvin jopa jälkikasvulle – firman varsinaiset kasvispullat sen sijaan ovat aika tylsiä ja mauttomia. Keittimiä tarvittiin ruokailun nopeuttamiseksi kaksi, mutta onhan näitä jo. Samalla tuli kokeiltua duossal-kattilan toimivuus ruuvattavan Furno 360 -keittimen kanssa.
Ikea-pullat ja kirjainpasta. Kuvassa myös Ikea-spork ja Ikea-lautasia.
Pieneksi teemaksi nousi lusikka-haarukka eli luha eli spork. Mukana oli vanhoja tuttuja Ikean versioita, jotka ovat ainakin edullisia, kestäviä ja konepestäviä, jos sitten enemmän lusikoita kuin haarukoita. Toisena vaihtoehtona oli muksuille aiemmin hankkimani isohko edullinen linkkuveitsi, jonka kyljistä voi vetää irti kohtuullisen kokoiset aterimet. Uutuutena puolestaan testipenkkiin päätyi juuri tuliaiseksi saamani, niin ikään linkkuveitsimäinen malli (ks. kuva), jonka saa puolitettua tarvittaessa kahdeksi eri aterimeksi. Palvelihan tuo, vaikka olikin raavaalle miehelle pykälän pieni. Verkossa ja retkeilyliikkeissä on tarjolla hulvaton määrä erilaisia sporkkeja, joten jokaiselle löytynee omaan makuun sopiva.
Lusikka-haarukka valmiina tositoimiin.
Odottelen jo hyvin kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä, sillä on tämä vaan eri laji kesällä, kun voi istuskella pitkän kaavan kautta ja yritellä kunnianhimoisempia ruokalajeja. Eräänlaisena rajapyykkinä olen pitänyt sitä, ettei reissulla enää tarvitsisi palella, mutta sitä ei ole vielä tänä vuonna saavutettu. Hetken ehti jo näyttää lupaavalta, kun lämpötila käväisi peräti 19 asteessa, vaan sittenpä palattiin pikaisesti tuulisiin nollakeleihin, joten jatketaan odottelua. Kevätkelit ovat tunnetusti hankalat siksikin, että auringossa kävellessä tulee helposti hiki, joka vaihtuu varjossa istuessa pian vilunväreiksi. Talvella hyödylliseksi osoittautunut huopainen patruunapipo näyttää muuten olevan näillä plussakeleillä enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä se eristää kylmän kaasupatruunan lämpimämmästä ulkoilmasta.
Maaliskuun keskeisin teema on ollut muutto Arabianrannasta Kalasatamaan. Monen tekijän summana tultiin siihen lopputulokseen, että kolmentoista vuoden jälkeen oli aika vaihtaa maisemaa. Hekalle alun perin muuttaessani ihmettelin firman huonoa mainetta ja näin konkarina puolestaan ymmärrän sitä jo varsin hyvin – eihän tuolla aikanaan edes ollut erityisen kurjaa. Kun rapistumisen, epäsiisteyden ja gettoutumisen päälle lisättiin hulppeat vuokrankorotukset, niin ei jäänyt enää todellisia syitä jäädä katselemaan tuota alamäkeä yhtään pidempään. Yläkerrasta kuuluva jytinä, ryntäily ja kirkuminen olivat osa arkeamme toista vuotta, eikä isännöitsijä katsonut asiaan tarpeelliseksi puuttua. Pihalle heitetyt täydet roskapussit ja yleisten tilojen vandalisointi olivat kuin koriste kakun päällä. White flight? Kenties, mutta ihan syystä.
80 kipaletta muuttolaatikkoja ja pahviset päälle.
Muuttaminen on joka tapauksessa järkyttävää hommaa pakkaamisineen, siivoamisineen, muuttoilmoituksineen sekä roinan kuskaamisineen, mutta tällä erää se ei edes riittänyt, sillä aiemmat asukit olivat asennelleet apinan raivolla seiniin koukkuja sekä hyllyjä ja maalanneet seiniä sinisiksi. Kirosin remontti-intoilijoita monen monta kertaa repiessäni proppuja irti ja etenkin maalatessani isoja seiniä kolmeen kertaan, että ne taas olivat alkuperäisessä värissä. Tästä tuli ainakin opittua se, että asunnonvaihdossa ei kannata olla höveli, vaan vaatia edellistä vuokralaista korjaamaan jälkensä, sillä muuten kaikki paska jää omalle vastuulle pois muuttaessa.
Uudessa kämpässä on uuden kämpän etuja: mainio sähkö/nettikaapelointi, induktioliesi, tuplajääkaappi, toimiva äänieristys, iso varastokoppi, mobiiliystävälliset ikkunat, lasitettu parveke ja lopultakin se oma sauna. Tässä kohdassa ei edes ole yläkerrassa toista asuntoa, vaan lähinnä varastokoppeja, joten menneen kaltainen meluhelvetti ei ole sikälikään todennäköinen. Lisäksi Redin putiikit ja töihin nopeasti kuskaava metro ovat lähellä. Jos Arabianrannasta jotain tulee ikävä, niin ulkoilumaastoja, etenkin kun Kalasataman alue koostuu tällä hetkellä lähinnä rähjäisestä joutomaasta ja tiiviisti vieri viereen rakennetuista kerrostaloista.
Muuton myötä lähellä sijaitsevat retkeilymaastot valitettavasti heikkenivät: yhdessä suunnassa on Mustikkamaa ja toisessa Arabian rantapuiston pusikoita, mutta Koskelan linnoitusalueelle, Pirunkalliolle, Viikkiin ym. ilmaantui kahden kilometrin lisämatka. Kättärinmäki on sentään suunnilleen yhtä kaukana kuin ennenkin. Tästä läheltä löytyi sentään uusi tuttavuus, Agroksenmäki, joka on periaatteessa hyvin lähellä, vaikka tietä pitkin kiertämällä kävelyä käytännössä tuleekin. Kyseessä on lähinnä puisto, jonka reunamilla on jyrkähköä kalliota ja sen verran suojaa, että kehtaa pystyttää Trangiansa.
Todelliset turmat
Talvella ei oikein veny kovin ihmeellisiin kokkailuihin, joten perjantailounas meni taas ihan kuivamuonalla. Leader Outdoor -pusseja olen kokeillut jo muutamaa erilaista, joten tällä erää testiin meni tarjouksesta löytynyt norskien vastaava Real Turmat -curry. Pussissa on kivikova briketti, joka aukaistessa hajoaa jauheeksi, riisiksi ja muiksi lisukkeiksi. Tuttuun tapaan pussi revitään auki, lisätään kiehuvaa vettä, sekoitetaan, suljetaan pussi ja annetaan tekeytyä 6–8 minuuttia – sekoittaminen kannattaa hoitaa tarkasti, sillä nurkkiin jää helposti kuivia jauhoisia kohtia. Asian Curry oli ihan positiivinen kokemus ja ateriaksi riittävän kokoinen. Näiden pussukoiden suurimmat varjopuolet ovat annoksesta syntyvä roskan määrä ja korkea hinta.
Toinen uutuus oli Tokmannilta hankittu reilun kympin pakki, jossa on kannen ja kattilan lisäksi välissä vielä teräslautanen. Tuotetietojen perusteella kattilaan pitäisi mahtua litra vettä, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä ennen kuin varmistin asian mittaamalla. Ei tuolla litraa voi keittää kerralla, mutta seitsemän desiä on ihan realistinen määrä. Sen verran kiikkerästi kattila keittimen päällä istui, että en lähtisi mitään mutkikkaita kokkailuja yrittämään. Jo pelkkä pastakin voisi olla jo hankala, kun taas pussikeitto vielä saattaisi onnistua. Kuvassa näkyvän, hyvin talvella palvelleen Jetpowerin jämät eivät jaksaneet koko urakkaa, joten loput keittelin Primuksen punaisella Power Gasilla, jota en olekaan tähän mennessä koskaan testannut. Nollakelissä ja viimassa tuntui jaksavan hyvin, joten eiköhän tuosta talvikäyttöönkin ole (Primuksen mukaan pitäisi riittää n. -10° asti).
Muuton vuoksi laatikoita rompatessa tulee vastaan nostalgisia esineitä, jotka luuli jo heittäneensä menemään tai hukanneensa. Olen löytänyt taas ties mitä hiihtokisojen palkintolusikoista MSX-pelimoduuleihin sekä armeijabonkkiin, joka onkin tämänkertaisen postauksen aihe. Palvelin oman osuuteni 1995–1996 Parolan Panssariprikaatissa ennen TTKK:n koulunpenkille siirtymistä. Eipä tornifirmassa ryytyminen mitään järin hauskaa ollut, mutta olihan se eräänlainen viimeinen kattava oman ikäluokan poikkileikkaus, jonka jälkeen kukin lähti omiin suuntiinsa ja kupliinsa.
Kylläpä näitä kertyi
Kovin paljon ei inttiroinaa ole jäljelle jäänyt: kokardeja, hihamerkkejä, panssarijoukkojen musta baretti, kartussin hylsy, juomapullo, sytkä ja jo kadonneeksi luulemani postikorttikokoelma. Juomapullo saattaa löytää retkeilykäyttöä ja lysähtäneen baretin muotoilin uudestaan päähän sopivaksi – kokardiksi vaihtui samalla vähemmän sotaisa Sharp MZ -pinssi. Kuvassa näkyvät kortit integroituivat puolestaan luontevasti osaksi varsinaista, isompaa kokoelmaani. Muistin aikanaan huumorimielessä haalineeni suunnilleen kaikki sodessa myydyt, mutta nivaskan paksuus yllätti silti.
Mediatutkimuksen näkökulmasta korteista voi tehdä monenlaista päätelmää asevelvollisen elämästä. Masi, gona ja vanha viittaavat kaikki kotiutumassa olevaan vanhempaan sotamieheen. Gonan ja vanhan muistan itsekin, mutta masi saattoi olla jo käytöstä poistuvaa vanhaa slangia. Monessa kortissa on jonkun sortin laskuri, josta voi ruksittaa pois jäljellä olevia päiviä. Itselläni oli myös lottokupongilta näyttävä lärpäke, jossa oli täydet 330 päivää. TJ eli tänään jäljellä oli tärkeä lukema, joka esiintyi letkautuksissa sekä loputtomissa seinäkirjoituksissa esim. muodossa “TJ-0”. Perinteinen aamukampakin nähdään kavalkadissa, vaikka nämä kortit olivat jo tuolloin tainneet korvata fyysisen piikkien katkomisen. Ajallisesta muutoksesta ja eri esitystavoista huolimatta TJ-korttien sanoma on edelleen universaali: intissä on mälsää ja siviiliin pääsyä odotetaan innolla.
MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Nyt, kun retkikeittely ei välttämättä tarkoita enää kokonaisen Trangian raahaamista, halusin pikkusetistä vielä hieman itsenäisemmän. Kahvan penkominen Trangiasta mukaan ei ole sinänsä mikään iso homma, mutta yksi kaunis kerta se saattaa unohtua. Ja tokihan pikku käsityöprojektille on aina muutenkin tilausta, oli se sitten hyödyllinen tai ei.
Viritelmä auki
Nurkissa ei ole juuri ylimääräisiä puupöllejä, mikä aiheutti heti haasteita materiaalin suhteen. Mäntyä olisi helppo työstää, mutta höttöinen puulaatu ei välttämättä kestä parin kilon vesikattilallisen tuottamaa vääntöä. Yhtenä parametrina oli se, että työkalupakista löytyi tasan yhdenlaisia pikkusaranoita, jotka olivat melko leveitä. Halusin kahvasta lisäksi kohtuullisen pienen tilanviennin minimoimiseksi. Sopiva kalikka löytyi muksujen lelulaatikosta – materiaaliksi veikkaisin kotimaisuuden ja kovuuden perusteella koivua, jonka veistely on aika vaivalloista, vaikka kestävyys toki on samalla plussa.
Kahva käyttöpaikalla
Höyläpenkistä olisi ollut melkoinen apu työstäessä, vaan kun sellaista ei ole (eikä muutenkaan kunnon puutyökaluja), piti jälleen kerran improvisoida. L-kappaleen ja lukon sain erilleen sahaamalla ja sitten puukolla halkaisemalla, minkä jälkeen oli vuorossa runsaasti vuolupuukolla näverrystä ja hiekkapaperilla hiomista. Saranaa varten löytyi ruuvilaatikosta muutama riittävä ristipääruuvi, ja hienoutena päätin oikein upottaa saranan, mistä seurasi jälleen runsaasti lisävaivaa. Lopuksi vielä lakkaa päälle suojaksi. Lopputulos on hieman nysä: varresta saa kiinni peukalolla ja kahdella muulla sormella, minkä pitäisi juuri ja juuri riittää. Täyttä 1,75 litran vesikattilaa sai käsiteltyä kotioloissa kohtuudella, mutta todellinen toimivuus selviää toki vasta käytännössä.
edit: Yläosan on turha olla noin paksu, joten lohkaisin siitä kohtuullisen siivun pois. Otekin parani hieman sitä myötä. Lisäksi näversin turvafeetsuna lukkoon etusormelle kolon, joka toivottavasti pitää näpit pois kuumasta kattilan kyljestä.
Talvi teki paluun ainakin muutamaksi päiväksi, joten taas tarjoutui tilaisuus testata laitteita ja pöperöitä asteen ankarammissa olosuhteissa, sikäli kun -7° kovin ankara on. Heitin vaihteeksi ihan omatoimisesti nopean lounaskeikan läheiselle Kellomäelle päästäkseni testaamaan uutta pikku retkikeitintä. Näillä keleillä mukaan on hyvä ottaa myös “lohifile” eli XXL:n uudelleenkäytettävä kädenlämmitin. Kuusi euroa pulittamalla niitä saa peräti kaksi, joten hinta on kohdallaan. Kun punaisessa lötkössä pussissa olevaa kolikkoa hieroo, sisältö kiteytyy ja lämpenee. Alkutilaansa kädenlämmitin palautuu keittämällä.
Äläkä sitten kaadu. Talvitestissä myös Jetboilin yleiskaasu.
Päivän mielenkiintoisin kokeilu oli uuden retkikeittimen (360 Furno Stove) testaaminen tositilanteessa. Kyseessä on tyypillinen kaasupatruunan päälle ruuvattava poltin, joka taittuu käytön jälkeen olemattoman pieneksi ja sujahtaa suojarasiaansa. Toki mukana piti kuskata myös kattila kahvoineen ja sytytin. Vaihdoin Trangian kattilan kalliimpaan ja painavampaan duossal-malliin, jossa sisäpinta on terästä, joten vanha alumiinikippo oli vallan joutilas kaikenlaisiin testeihin. Kyllähän tuolla vesi kiehui – kenties en silti mitään kovin kunnianhimoista ryhtyisi yrittelemään. Tehoa on nimellisti paljon, jopa 3500 wattia, vaikka se sitten onkin varsin pistemäistä, eikä pikku tuulisuojasta ole suurelti hyötyä. Trangiaan verrattuna 360 on keikku ja vähemmän monikäyttöinen, mutta toki pieni, kevyt ja nopea laittaa käyttökuntoon.
Pussiruokaa ruokapussista.
Tämäkään lounas ei oikein täytä gourmetin kriteerejä: Scandinavian Outdoorin alennusmyynnistä mukaan tarttui pussiruoka chili sin carne reilulla vitosella. Eipä tämä mitään erityisen halpaa ole, mutta hyvänä puolena annos oli sentään maultaan ihan kohtuullinen ja riittävän suuri. Näin ituhippinä olen jo saanut huomata, että useimmissa retkimuonissa on lihaa, joten on mukava nähdä myös tällaisia vaihtoehtoja. Valmistaminen oli yksinkertaista, sillä pussiin lorotettiin neljä desiä kiehuvaa vettä, sekoitettiin, annettiin asettua 15 minuuttia (laitoin reppuun tuulen- ja pakkasensuojaan) ja sekoitettiin vielä kerran. Mössön voi syödä suoraan pussista, joten lautasta ei tarvitse kuskata mukana, vaan sporkki tai muu vastaava aterin riittää.
