Puukkojunkkarielokuvat ovat jonkun sortin täkäläinen vastine länkkäreille, ja onpa lajityypille jopa oma nimensä, vaikka todellisuudessa leffoja on tehty vain muutama. Määritelmällisesti ollaan siis Etelä-Pohjanmaalla ja eletään rauhatonta 1800-lukua. “Aidoiksi” junkkarileffoiksi voi laskea ainakin seuraavat:
Pohjalaisia (1925 ja 1936). Näytelmään pohjautuen on tehty kaksikin eri elokuvaa. Mulkku vallesmanni ei ymmärrä kansanluonnetta, vaan yrittää pompotella jäykkäniskaisia häjyjä ja isäntiä. Huonostihan siinä käy! Kunnioituksen ansaitsee lopulta kuitenkin vain väkivallalla, kunhan se ei tule valtiovallan taholta.
Härmästä poikia kymmenen (1950). Tauno Palon tähdittämä leffa lienee “genrensä” tunnetuin. Isoo-Antti (shown varastava Palo), Rannanjärvi ja sekalaiset pikkunilkit rehvastelevat ja tappelevat – kuitenkin jokseenkin kunniallisesti. Vallesmanni on selvästi edellistä tolkumpi hahmo, mutta lopulta juipit lähetetään virrenveisuun saattelemana hilut kintuissa poseen.
Lakeuksien lukko (1951). Tässä ei hirveästi junkkarointia edes nähdä, lukuun ottamatta yhtä irrallista tappelukohtausta, mutta pohjalaasta mullittelua riittää senkin edestä, kun naapurit eivät tule toimeen.
Häjyt (1978). Kaksiosainen televisioelokuva löytyi sen verran myöhään, etten sitä ehtinyt tätä katsausta varten edes vielä katsoa. Pläjäys löytyy Areenasta vapaasti katsottavaksi. Pikavilkaisulla meno näyttää jokseenkin realistiselta ja vähäeleiseltä – mieleen tuli oitis Rautatie (1973) samalta vuosikymmeneltä.
Härmä (2012). Joukon selvästi tuorein tulokas on sekoitus sukudraamaa, kungfua ja länkkäreitä. Tällä kertaa oikein väreissä! Huomattavasti edeltäjiään väkivaltaisempi, polveileva rähinöinti venähtää hieman pitkän puolelle, mutta näyttelijäsuoritukset kannattelevat.
Post-puukkojunkkarileffoista pitää mainita vielä tietysti Häjyt (1999), jossa rötöstellään nykypäivän Pohjanmaalla, sekä Antti Tuurin kirjaan perustuva kännikarkelo Pohjanmaa (1982). Vaikka aika onkin eri, on historiasta ammennettu ylpeyttä, väkivaltaa, ryyppäämistä ja ongelmia virkavallan kanssa. Läheltä liippaa myös tositapahtumiin perustuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003), vaikka sijoittuukin Lappiin.
Pohjalaisia
Härmästä poikia kymmenen
Lakeuksien lukko
Härmä
edit: ’78 Häjyt on nyt lähemmässä tarkastelussa mielenkiintoinen, revisionistinen tapaus. Poissa ovat Jussi-paidat sekä kansanlaulut, ja alituiseen varastelevat häjyt ovat muutenkin kohtuullisen vanhoja kässyjä muiden elokuvien nuorukaisiin verrattuina.
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
“Genre haltuun” -seikkailun viimeisin etappi ovat olleet rillumarei-elokuvat. En oikein hahmota, missä kupletti loppuu ja rillumarei alkaa – jos eroa on edes olemassa – mutta sodanjälkeistä aikaa eletään ja puikoissa ovat Helismaa, Kärki ja Pakarinen. Musiikki ja stand-up lienevät olleet tyypillisempiä esiintymismuotoja, sillä eihän näitä leffoja edes montaa ole olemassa. Tunnettuja tekeleitä yhtä kaikki ja monien silmäparien näkemiä.
Rovaniemen markkinoilla: tanssia ja kaljan kietomista.
Ensimmäisenä markkinoille (sic) ehätti Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka nimikkobiisin tunnistanee kuka tahansa ennen 1990-lukua syntynyt. Kertsistä tuli samalla koko ilmiön nimi. Koto-Vammalassakin vielä 1980-luvulla lapset laulelivat väänneltyjä versioita aiheesta, kuten “Ruma rilluma rilluma rei, kuka Kekkosen kalsarit vei?” Rehtejä onnekkaita kansanmiehiä, kulta-aarre ja ketkukopla, siinäpä tämän tekeleen rakennuspalikat. Nykysilmään hieman pistää koko perheen(?) elokuvan runsas ryyppääminen, etenkin kuvassa näkyvässä kohtauksessa, jonka jälkeen seuraa vielä krapula-aamu. Siiri “Justiina” Angerkoski nähdään tyyppiroolissaan pirttihirmuna, ja hän tekeekin melkoisia speed talking -suorituksia ripittäessään ukonkutaleita.
Lentävä kalakukko. Ja sitten taas laulaa loilotetaan.
Lentävä kalakukko (1951) on niin ikään tuttua tavaraa nimikkobiiseineen. Savommualta lähti immeiset veti, paitsi että tässä mennään juuri toiseen suuntaan Helsingistä poispäin. Pitkälle junamatkalle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kirjavia hahmoja, kuten ehdan stereotyyppinen sutki mustalaispariskunta. Pakarinen on konduktöörinä tuttuun tapaan juureva supliikkimies, mutta aika virallisessa roolissa lentojätkän sijaan. Kiinnostavina pikku yksityiskohtina nähdään pula-aikaan liittyvää trokaamista, jota rosvotkin tietysti harrastavat. Pientä romanssia, loilotusta ja ketkujen nappaamista, siinäpä se.
Rantasalmen sulttaani, Esa naisissa.
Rantasalmen sulttaani (1953) poikkeaa muista sen verran paljon, että sitä on vaikea edes lukea rillumareiksi (oli se ainakin ostamalleni kokoelmalle laitettu!). Pakarinen, onnenonginta ja “Kylmässä maailmassa” -biisi ainakin kytkevät Sulttaanin genreen. Lonkalta veikkaisin, että pläjäys on kuvattu Etelä-Espanjassa, koska osa eksotismista sijoittuu Espanjaan ja osa Marokkoon, joita on voitu ihan riittävästi emuloida samoilla huudeilla. Erikoisena ratkaisuna Esa Pakarisen roolihahmo leffassa on nimeltään … Esa Pakarinen. Lopussa finskit päätyvät maanpäälliseen paratiisiin, nimittäin nuorten (puoli)alastomien naisten kansoittamaan haaremiin – jossa saa sentään myös ryypätä.
Hei, rillumarei! Kansanmies fiininä.
Pohjoisen rahamies lähtee Helsingin hulinaan tutustuakseen kulttuurin kukkasiin teoksessa Hei, rillumarei (1954). Vaan eipä maistu kermaperseiden hienosteleva taide kansanmiehelle; tuskin menee pieleen, jos tässä näkee analogian koko rillumarei-genreen itseensä. Rosvot jahtaavat arvotaulua, nuorenparin ongelmat ratkotaan, mutta lopulta on kuitenkin parempi lähteä takaisin kotikonnuille aidon elämän pariin.
Ainakin näiden teosten perusteella on vaikea sanoa, oliko rillumarei-filkoissa mitään erityisen tunnistettavaa ominaispiirrettä laulujen ja näyttelijöiden lisäksi: eipä näitä juuri erota vaikkapa Pekasta ja Pätkästä tai muista aikakauden komediallisista seikkailuista. On helppo uskoa, että aikalaiskriitikot eivät näistä pitäneet, mutta näin vuosikymmenten tuoman perspektiivin turvin leffoja kohtaan voi olla jo armeliaampi. Tylsiksi ne kuitenkin kävivät varsin nopeasti, joten eiköhän tämä katsaus saa jäädä tähän, vaikka myöhempi Meiltähän tämä käy (1973) olisi vielä näkemättä.
Tällä erää työn alla Nörttien kosto (Revenge of the Nerds) -sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen näistä vuodelta 1984 ja toinen vuosimallia 1987. Jatko-osia on kyhäilty vielä kaksi lisääkin, mutta tässä vaiheessa kiinnostukseni niitä kohtaan on sen verran olematonta, että saanevat jäädä näkemättä. Näyttelijäkaartista itselleni silmään pisti Robert Carradine, jonka olin nähnyt aiemmin hyvin erilaisessa leffassa The Long Riders – college-poikaa näyttelevä Carradine-klaanilainen oli 1984 jo kolmekymppinen.
Asetelma on yksinkertainen: nörtit menevät yliopistoon (tai, noh, tarkalleen ottaen collegeen) ja luulevat pääsevänsä viettämään railakasta opiskelijaelämää. Toisin kuitenkin käy, kun omahyväinen, menestyvä ja sporttinen Alpha Beta -veljeskunta ottaa keltanokat maalitaulukseen. Kaikenlaisen brutaalin koulukiusaamisen – johon koulu ei puutu mitenkään – jälkeen nörät ryhdistäytyvät, kostavat ja voimaantuvat. Kakkososassa toistetaan aivan identtiset kuviot, mutta ne on vain sijoitettu lomakohteeseen eikä kampukselle.
Kaljanhuuruiset nörtit tirkistelemässä naisopiskelijoita kameran avulla
Ajan hammas on ehtinyt nävertää huumoria 35 vuodessa pahoin, ja etenkin naisopiskelijoiden jekuttaminen näyttää nykysilmin lähinnä seksuaaliselta häirinnältä (en myöskään odottanut tällaiselta teinikomedialta näin paljon paljasta pintaa). Vähemmistöjen, kuten mustan neitimäisen homon ja stereotyyppisen “aasialaisen” kustannuksella revitään huumoria, joskin yllättävänä yksityiskohtana mukana ei ole mitään karate- tai kungfunäytöstä. Paremmin aikaa ovat kestäneet nörtti- ja tyhjäpäähahmot, jotka ovat luonteentaan jotenkin universaalimpia.
Nörtit räppäämässä
Jenkkiperäinen nörtin arkkityyppi on levinnyt mediatuotteiden mukana muuallekin, mutta olen aina pitänyt sitä perin vieraana kotimaisessa kontekstissa. Eivätpä Nörttien koston nörtitkään mitään autisteja ole: naisia pokataan, puheita pidetään, rokkia soitetaan, taloa korjataan, kaljaa ja pilveä vedetään, eikä kukaan näytä edes opiskelevan missään vaiheessa. Dorka pukeutuminen rintataskussa pullottavine kynineen, pullonpohjalasit ja älylliset harrastukset sentään auttavat tunnistamisessa. Hahmoista Booger ei edes ole mikään nörtti, vaan pikemminkin pummi, joka vain hengaa muun hylkiöjoukon kanssa.
Tällä kertaa aiheena Jesse James -elokuvat. JJ on ratsastanut, ryöstänyt ja tullut ammutuksi selkään monet kerrat valkokankaalla, minkä lisäksi hän on pyörähtänyt sivuhahmona muissakin elokuvissa. Otin nämä tekeleet jossain vaiheessa pikku projektiksi, joten kattavuus valtavirran isojen filkkojen osalta pitäisi olla jo kohtuullisen hyvä:
Jesse James (1939). Puhtoiset maalaispojat ajautuvat lain väärälle puolelle, kun paha rautatie vainoaa farmia, voi voi. Frank Jamesina itse Henry Fonda.
The Return of Frank James (1940). Kah, tämähän oli peräti Fritz Langin ohjaama (mitä voi olla kylläkin itse leffasta vaikea huomata). Ainakin henkinen jatko-osa edelliselle, hyvin kuvitteellisella kostomatkalla Frankina edelleen Henry Fonda.
Jesse James’ Women (1954). Hiukan hölmössä pläjäyksessä Jesse lähinnä seikkailee menemään ja jahtaa naisia.
A Time for Dying (1969). Budd Boetticherin viimeinen länkkäri ei ole äijän uran parhaita, vaan pikemminkin sekava. Audie Murphy vilahtaa tyylikkäänä herrasmies-JJ:nä viimeisessä roolissaan.
The Great Northfield Minnesota Raid (1972). Westernin kultakaudelta saapuu tämän katsauksen happoisin teos. Teknologian esiinmarssia, shamanismia ja baseballia. Jesse itse on kaikkea muuta kuin symppis, eikä oikeastaan edes pääosassa.
The Long Riders (1980). Tässä ihan ansiokkaassa leffassa on muuten 70-lukulaisten länkkärien rosoa, mutta itse JJ on kovin oikeudenmukainen ja etäinen. Kuriositeettina elokuvassa veljeksiä (sekä Youngerit että Jamekset) näyttelevät oikeat veljekset; Carradinejen isäukko oli puolestaan Bob Fordina The Return of Frank Jamesissa.
Frank and Jesse (1995). Ihan toimiva – ja helposti unohtuva – vakiosovitus aiheesta, Frank poikkeuksellisesti aika retevä naistenmies.
American Outlaws (2001). Jokseenkin geneerinen nykytuotos tämäkin. Poikien sotataustaa näytetään alussa paljon.
The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Tekijöillä on luultavasti menneet elokuvan nimi ja synopsis sekaisin. Surusilmäinen ihku (jos nyt sekopäinen) Brad Pitt Jesse James tunnelmoi pidemmän kaavan kautta. Robert Ford, oikeastaan leffan päähenkilö, oli kateellinen kilpakumppani jo hyvinkin kaukaa tämän sovituksen mukaan.
Vaikka Jesse Jamesia on kutsuttu jopa Amerikan Robin Hoodiksi, ei moiselle väitteelle ole paljon pohjaa. JJ:n saamaa ihailua voisi paremminkin verrata häjyihin; ylpeyttä ja rohkeutta nousta systeemiä vastaan. Taustalla vaikuttivat myös sisällissodan kaunat, joiden valossa nuoret kriminaalit profiloituivat eräänlaisiksi Etelän kapinan työnjatkajiksi. Faktatiedon pohjalta James–Younger-kopla on ollut viime kädessä täyttä paskasakkia: sotarikollisia, ryöstäjiä sekä murhaajia. Tehoton oikeuslaitos ei saanut (henkiin jääneitä) retkuja koskaan kunnolla vastuuseen teoistaan, joten “pelkuri” Robert Ford oli oikeastaan ihan hyvällä asialla.
Jesse James -elokuvia on tehty tasaisesti jo yli sadan vuoden ajan, joten virta tuskin katkeaa aivan lähiaikoina. Paitsi päähenkilöstä, kertovat teokset myös omasta ajastaan: sovinnaisuussäännöt, tyyli, tekniikka ym. ovat muuttuneet hurjasti, vaikka periaatteessa samaa tarinaa toistetaankin. Fiftarille saakka meno oli siistiä ja turvallisen kaavan mukaista, kultakaudella 60- ja 70-luvulla mukaan tuli likaa ja taiteellisia irtiottoja, kun taas uuden polven Jesset ovat teknisesti hyviä ja – valitettavasti – hiukan sieluttomia.
Kesäloman pikkuprojektina kyhäilin yhdet enkku-fansubit lisää, nimittäin Juhani Ahon kirjaan perustuvaan Rautatie-elokuvaan (1973). Hauska ajankuva heijastelee monenlaisia teemoja kansanluonteesta modernisaatioon. Sanasto ei ollut tällä kertaa erityisen vaikeaa, kun samat teemat toistuvat elokuvan läpi, mutta savolaismurre toki oli melko mahdotonta säilyttää missään muodossaan – talkkunalle en keksinyt mitään nasevaa käännöstä, joten sai olla “fine flour”. Hevoselle huudetaan pysähtyessä ilmeisesti “Whoa!” (Ptruu!). Käsin vääntämisen sijasta tein raakatyötä tällä kertaa Avidemuxilla, joka puksutti OCR:n voimin ihan kohtuulliset suomitekstit, joiden pohjalle aloin tehdä käännöstä. Sen pitemmittä puheitta itse filu: Rautatie-Railway-en.srt. Ajoituksista tuli hiukan tiukat taas, joten joitakin reploja voi olla hankala lukea.
As a little summer project, I created English fansubs for the movie Rautatie (1973) – or Railway in English. The TV movie is based on Juhani Aho’s well-known humorous novel dealing with modernization. This time the vocabulary wasn’t particularly tricky, even though there was no hope of retaining the Savo dialect. A lot of initial crunching was done by Avidemux, which can rip vobsubs and then OCR them to an srt file. After that I translated the text manually and fixed the timings with Gnome Subtitles. Without further ado, here’s the file for your entertainment: Rautatie-Railway-en.srt. Some of the timings ended up being tight, so there isn’t much extra time to read the subs.
edit: Joitakin pikku korjauksia 19.7. / Some fixes on July 19.
edit2: Lisää korjauksia 20.7. / Some more on July 20.
Lukuisien alalajien joukosta hahmottui taas uusi: testamenttilänkkärit, joissa pitkän uran westerneissä tehnyt näyttelijä päättää uransa ainakin kyseisen genren osalta ja siirtyy eläkkeelle. Näihin leffoihin sisältyy tyypillisesti vanhuuden, kuolemisen ja luopumisen tematiikkaa. Alalaji on samalla vahvasti päällekkäinen usein nähdyn “villin lännen loppu” -tematiikan kanssa (esimerkiksi kaikki Peckinpahin länkkärithän ovat juuri tätä). Joillekin ei riittänyt yksi exit, vaan eläköitymisiä tehtiin useampikin. Jokunen erityisesti mieleen jäänyt esimerkki:
Ride the High Country (1962): Randolph Scottin paitsi viimeinen länkkäri, myös viimeinen elokuva. Toista ikääntyvää kovanaamaa esittävä Joel McCrea teki vielä muutaman.
My Name is Nobody (1973): Väsynyt pyssysankari Henry Fonda katselee silmät pyöreinä Terence Hillin velmuilua. Ei valitettavasti mikään kunniakkaan uran loppuhuipennus.
The Shootist (1976): Tämän myötä näyttämöltä poistui John Wayne. Leffassa on vahvaa kuolemateemaa, ja Wayne menehtyi itse oikeastikin kolmen vuoden päästä. Jo vuoden 1973 The Cowboysissä oli samaa henkeä.
Once upon a Texas Train (1988): Tämä on oikein eläköitymisen jättipotti. Mukana gubbemenossa mm. Richard Widmark, Jack Elam, Chuck Connors, Hank Worden ja Willie Nelson.
Unforgiven (1992): Pääasiassa Clintin tilinpäätös, jossa yhtään lännenklisettä ei jätetä kyseenalaistamatta. Hieman samoissa tunnelmissa myös Gene Hackman ja etenkin Richard Harris, vaikkei kummallakaan aivan viimeiseksi länkkäriksi jäänytkään.
The Quick and the Dead (1995): Sivuosaexitissä nähdään itse Woody Strode hauturina.
Ajattelin Monte Walshin (1970) kuuluvan tähän sarjaan, mutta vaikka leffa olisikin erinomainen eläkewesterni, näyttelivät sekä Jack Palance että Lee Marvin vielä muissakin. Marvinin lopetukseksi voisi väljästi ottaen laskea The Spikes Gangin (1974).
Otin vakavampien lukemistojen väliin jotain hieman viihteellisempääkin taas: Pertti Avolan Ruutia valkokankaalla – elokuvien villi länsi on uunituore kotimainen yleiskatsaus lännenelokuvaan. Vaikka sivuja on noin kaksisataa, ei kirjan lukemiseen rauhallisella tahdillakaan mennyt lopulta kuin muutama tunti, sillä tekstiä ei ole kovin paljon. Koko sivun tai aukeaman kuvat vievät runsaasti tilaa, ja asettelu on kaikkiaan varsin ilmavaa.
Vaikka etenemisjärjestys onkin pääpiirteissään kronologinen, ei teos kuitenkaan ole mikään kaavamainen kronikka, vaan kukin luku käsittelee aina jotakin tiettyä teemaa. Osansa saavat niin lännen myytit, cowboyt, rosvot, intiaanit kuin spagettiwesternitkin. Väliin on mahdutettu sivun tai kahden infopläjäyksiä yksityiskohtaisemmista aiheista. Kenties läpitunkevin teema on jo kirjan nimessäkin heijastuva “todellisen lännen” ja elokuvien ym. medioiden välinen ristiriita: rajaseutujen hahmot olivat harvoin sitä, mitä leffoissa nähdään.
Ruutia valkokankaalla oli itselleni ennen kaikkea hauskaa luettavaa. Aivan kaikista näkemyksistä en ollut samaa mieltä, mutta joka tapauksessa sain uusia näkökulmia rakkaaseen lajityyppiin. Valtaosa mainituista leffoista oli jo entuudestaan tuttuja (tosin englanninkielisillä nimillään), mikä ei ole suurikaan yllätys muutaman vuoden ankaran katseluputken jäljiltä. Onneksi sentään uusiakin teoksia tuli vastaan, joten luottokortti saa taas käyttöä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjaan oli kaiveltu aitoja, itselleni tuntemattomia vanhoja valokuvia, joista ainakin hieman välittyy historiallisen lännen rähjäisyys sekä monimuotoisuus.
Sain käsiini vielä peräti yhdeksän SF:n julkaisemaa sotilasfarssia, joita on näin pääsiäisen kärsimysnäytelmän hengessä tullut kaluttua läpi. Ajattelin, että aiemmin nähdyt Fennadan farssit olivat puuduttavia, mutta kyllä nämä SF:n pätkät olivat vieläkin tuskastuttavampia. Loilotusta, enemmän ja vähemmän feikki-savolaesia ja lemmenleikkejä tarjoilivat tällä erää:
Serenaadi sotatorvella (1939). Kasan vanhimmassa nähdään sekä Kaarlo Angerkosken naamanvääntelyä että armeijasta luistaneiden (Raakki-Kustaa ja kanttori) dissaamista. Sotapojat vievät naiset lopulta.
Niin se on, poijaat! (1942). Sekalaisista loilotuspätkistä ym. koostuva elokuva on sota-ajalta ja näyttääkin välillä lähinnä vaivaannuttavalta rekrymainokselta. Vellihousu runoilija saa sotilaskutsumuksen ja pikkupojat laulavat Valalaulua.
Serenaadiluutnantti (1949). Tällä kertaa loilottaa Henry Theel. Ylikersanttia höynäytetään.
Komppanian neropatit (1952). Savolaespoeka Tossavainen ja korpraali Konstila joutuvat kommelluksesta toiseen. Mukana häröilyssä myös meriltä palannut rempseä täti.
Kasarmin tytär (1954). Muusikkosotamies meinaa viedä kasarmilla kasvaneen neidon, joten upseeristo yrittää tulla hätiin. Yllättäen kaikki juonittelut menevät mönkään ja Tauno Palon esittämä majuri saa rukkaset(!).
Majuri Maantieltä (1954). Masa “Pätkä” Niemi on Chaplin-henkisenä kulkurina kaksoisroolissa ja päätyy sekaannuksen kautta varuskuntaan majuriksi. Talonmies Pikkarainen nähdään puolestaan häpeilemättömän rasistisessa mustalaisroolissa. Varmaankin tämän porukan hauskin.
Vääpeli Mynkhausen (1957). Kenraali ja vanha vääpeli laittavat villit sukulaispojat sotilaalliseen kuriin. Lykkäystä hakenut hienohelma menettää morsiamensa luutnantille (tietysti).
Vatsa sisään, rinta ulos! (1959). Tässä vaiheessa lajityyppi alkoi olla jo pahasti kulahtanut. Helge Herala ristiinpukeutuu naiskammoisena kapteenina. Eräänä myyntivalttina näytetään nakuja tyttökoululaisia.
Useimpien takana on nimimerkki Topias, jonka näytelmiin tekeleet perustuivat. Kaikki filkat eivät ole tyylipuhtaita, kasarmille sijoittuvia farsseja, vaan pikemminkin fuusioita musiikkikomedian ja muun ilkamoinnin kanssa. 1950-luvun jälkipuolella upseereillekin sai jo ruveta nauramaan, vaikkei varsinaiseksi pelleksi näissäkään joudu kuin ehkä Helge Heralan kapteeni. Vakionaamoilla mentiin taas – ainakin Siiri ja Kaarlo Angerkoski, Kullervo Kalske, Reino Valkama, Elsa Turakainen ja Sakari Halonen nähtiin toistuvasti (kuten myös Fennadan leffoissa).
Aiemman sotilasfarssikatsauksen vanavedessä hankin vielä toisenkin Ylen julkaiseman kokoelman, Monnit armeijassa, jossa on neljä toisiinsa tavalla tai toisella liittyvää elokuvaa. “Monni” on tässä siis vanhahtava nimi alokkaalle ts. mokkerille, mopolle eli mortille. Mitään suuria yllätyksiä ei näissäkään nähty:
Kaikkien naisten monni (1952) on kokoelman vanhin. Pääosassa nähdään Lasse Pöysti, kuten monessa muussakin sotilasfarssissa. Maalta saapunut lukutaidoton alokas Nieminen herättää naisissa äidillisiä vaistoja ja miehistyy matkan varrella.
Miljonäärimonni (1953) jatkaa samoilla linjoilla: Lasse Pöysti tälläkin kertaa asialla. Rikas ja hemmoteltu alokas Vihuri yrittää sluibata joka käänteessä rahojensa turvin, mutta oppii – tietysti – leffan kuluessa miesten tavoille.
Laivaston monnit maissa (1954) perustuu aikalaisnäytelmään. Armeijateema unohtuu lähes kokonaan ja kyseessä on pikemminkin tavanomainen tuskastuttava romanttinen komedia. Pursimies Pokkaa ei yllättäen esitäkään Lasse Pöysti, mutta hänet nähdään sentään pienessä sivuosassa hönttinä maisterina. Pokka haetaan alussa väkisin sotaväkeen poliisien saattamana, mikä on muuten kepeässä hömpässä yllättävänkin raju piirre.
Sankarialokas (1955) ei nimensä puolesta ole Monni-elokuva, mutta käytännössä erittäin paljon sitä: Lasse Pöystin esittämä kirjailijanalku koettaa sopeutua miesten kouluun voidakseen pyytää everstin tyttären kättä. Välillä nähdään mielikuvitusjaksoja, kuten Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957). Mukana myös stereotyyppinen hevoskauppoja veivaava mustalainen. Lopuksi miehistytään(!).
Ilmeinen toistuva teema on ainakin armeijan suotuisa vaikutus niin juntteihin, nyhveröihin, laiskureihin kuin hienohelmoihinkin. Lopussa löytyy yhteishenki ja ryhti (sekä nainen), vaikka matkan varrelle mahtuukin monenlaista romanttista ja sotilaallista kommellusta. Asetelma on siis kaikkiaan varsin positiivinen, eikä etenkään ylemmistä upseereista tehdä koskaan kovin häijyä pilkkaa – hölmön roolin saavat lähes poikkeuksetta alokkaat. Näin yhdeksän leffan jälkeen vakionaamat alkavat jo hiukan kulahtaa: Pöystin lisäksi nähdään etenkin Heikki Savolaista, Jussi Jurkkaa, Leo Jokelaa ja Pentti Viljasta.
