Posts filed under 'leffat'

DS9 nähty

TNG:n jälkeen luonteva jatko oli ottaa Netflixistä työn alle Star Trek: Deep Space Nine, josta ei itselläni ollut minkään sortin aiempaa kokemusta. Vauhti oli kova, kun lähes joka ilta katsottiin suunnilleen kaksi jaksoa, mutta onhan sisältöäkin toki seitsemän kauden eli 176 jakson verran. Joulua ennen aloitettiin ja nyt tuli valmista – seuraavaksi pitää harkita, yritetäänkö Voyageria tai Enterpriseä. Ensin kuitenkin pidetään pikku tauko ja katsotaan jonoon kertyneitä leffoja (sekä jälleen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo).

Keikka taitaa venähtää.

Siinä missä TOS ja TNG perustuivat pitkin universumia planeetalta toiselle rälläämiseen, DS9 sijoittuu enimmäkseen samannimiselle avaruusasemalle, jonka cardassialaiset (ne pirun cardassialaiset) jättivät jälkeensä lähiplaneetta Bajorin miehityksen jälkeen. Vieressä sijaitseva gamma-sektoriin johtava madonreikä asettaa DS9:n tapahtumien keskipisteeseen, eikä aina hyvässä mielessä. Aivan alussa mesta on lähinnä romulaani (sic), vaan ehjääntyyhän se siitä pian. Ainakin enimmäkseen, sillä TNG:stäkin tuttu irkkumme O’Brien saa rempata milloin mitäkin hajoavaa nurkkaa vuodesta toiseen. Edeltäjän suuntaan ei muuten alituiseen kumarrella, sillä ainoa pysyvämpi vanhan koulun hahmo O’Brienin lisäksi on keskivaiheilla geimeihin palaava Worf. TOS-ajoilta pyörähtää näyttäytymässä itse Spock, ja isona tribuuttina kokonainen yksi jakso sijoittuu vanhalle Enterpriselle.

Holokannellako? Ehei, vaan holosviitissä.

Hahmot ovat tietysti kaiken a ja o, eikä niissä ole valittamista. Seitsemän kauden aikana lähes kaikkia ehditään syventää monin tavoin – jokaisella heistä on tietysti valoisa sekä pimeä puolensa. Ydinjoukkoon voinee laskea vähintään kapteeni Siskon poikineen, ferengit Quarkin, Romin ja Nogin, majuri/eversti Kiran, tohtori Bashirin, Daxin isännät Jadzian sekä Ezrin, muodonmuuttaja Odon, Worfin ja O’Brienin. Lähipiiristä löytyy vielä lisääkin keskeistä sakkia, joten hahmokaarti on mittava. Vakiopahiksia edustavat Cardassian murheenkryyni Gul Dukat kätyreineen, murhanhimoiset Jem’Hadarit, ketkut vortat sekä pahan Dominion muodonmuuttajat.

Seitsemän rohkeata … ferengiä.

Jaksoja on niin paljon, että tässä postauksessa on hieman vaikea sanoa niistä mitään yleispätevää. Suuria, lähes koko sarjan läpi jatkuvia kehityskulkuja ovat Bajorin ja Cardassian vanha viha, sota Dominiota vastaan, madonreiän mystisten alienien/jumalien/profeettojen kanssa puuhailu ja tietysti eri hahmojen kasvutarinat. Aika- ja ulottuvuusmatkustuksella sekä holosviiteillä saadaan tyypit tuttuun tapaan kätevästi uuteen ympäristöön, mutta onneksi nämä irtiotot eivät kroonistu samalla tavalla kuin TNG:ssä hieman tuppasi käymään.

Vertailua TNG:hen on muutenkin vaikea välttää, kun molemmat sarjat tuli katsottua peräkanaa. DS9 on selvästi vakavampi ja “aikuisempi”, esimerkiksi ihmissuhteiden ja väkivallan käsittelyn suhteen. Juonikuviot ovat myös pidempiä, siinä missä TNG:ssä jaksot olivat usein varsin itsenäisiä ja käsittelivät jotain yleisinhimillistä teemaa, aika lailla TOS:n tapaan. Olihan romantiikkaa toki ennenkin, mutta Deepparissa on välillä rehellisen saippuaoopperamaisia piirteitä (mikä ei toki itseäni haitannut). Loppuhuipennus jäi valitettavan hätäiseksi yhden pitkän jakson pikakelaukseksi, mikä pisti miettimään, tuliko sarjan lopetus yllätyksenä ja langanpäät oli pakko solmia äkkiä yhteen. “TNG vai DS9?” tuntuu olevan fanien keskuudessa edelleen suosittu keskustelunaihe, ja itse näistä kallistun jälkimmäiseen.

Add comment January 24th, 2025

Vuosikatsaus 2024

Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.

Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.

Töitä ja tutkimusta

Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂

2023 jäi tieteellisten julkaisujen osalta kuivaksi, mutta viime vuonna oli taas nousujohdetta. Kahden opiskelijan kanssa tutkimuskurssilla kirjoitettu ”A Step into the Computer Era” – A Comparative Study on Early Home Computing in the United Kingdom, the Netherlands, and Finland tuli syksyllä pihalle WiderScreenissä. Alun perin tarkoitus oli tehdä tutkimuskatsaus, mutta kun tekele rupesi näyttämään tieteeltä, laitettiin se rohkeasti oikein vertaisarvioon. Juuri ennen joulua ehti ilmestyä niin ikään kotitietokoneaiheinen Commodoren varjossa: 1980-luvun tietokonepelaamista marginaalikoneilla Pelitutkimuksen vuosikirjassa. Vielä yksi vertaisarvioitu artikkeli, sekin kotitietokoneista, tulee pihalle heti vuoden alussa, jos ei ihmeempiä ilmene.

Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.

Retroa ja skenetystä

Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.

Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.

Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:

Lefty’s

Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).

Pelejä ruudulla ja laudalla

Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.

Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.

Retkikeittimen taikaa

Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.

Oli muuten kylmä reissu.

Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.

Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.

Leffat ja sarjat

Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.

Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?

Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.

Uuden vuoden näkymiä

Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.

Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.

Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!

Add comment January 1st, 2025

TNG nähty

Koko Star Trek: The Next Generation (1987–1994) meni juuri läpi. Tahti oli aika kova: kahta tai jopa kolmea jaksoa illassa, mutta onhan noita melkein kaksisataa, joten aikaa siihen kului. Katselin sarjaa jonkun verran jo aikanaan hajanaisesti, joten jokunen jakso oli sentään entuudestaan tuttu. Netflix näyttää olevan tällä hetkellä trekkien selvästi paras ystävä suoratoistopalveluista, sillä TNG:n lisäksi siellä on TOS, Deep Space 9, Enterprise, Voyager ja vielä päälle joitakin elokuvia – tuorein tulokas, Picard, on puolestaan Primellä. Star Trekeistä on kirjoitettu niin paljon, että seuraavassa lähinnä sekalaisia omia ajatuksiani maratonin jäljiltä.

Data ihmisyyden erästä aspektia kartoittamassa (S1 E2).

Seitsemän kauden aikana nähtiin monenmoista: käänteitä ja tyylillisiä kokeiluja, joskus paremmin ja toisinaan heikommin onnistuneita. Ensimmäinen kausi meni harjoitellessa, kun hahmoille yritettiin rakentaa persoonat, joten vasta toisella kaudella alettiin päästä vauhtiin. Dream team eli Picard–Riker–Troi–Crusher–La Forge–Data–Worf ei ollut alusta asti mukana – tohtorin tilalla oli hetken kuiva Pulaski ja Tasha Yar oli tärkeä hahmo ensi metreillä – mutta kolmannella kaudella tapahtumat alkoivat pyöriä kiinteästi ydinjoukon ympärillä. Loppupään jaksot menivät puolestaan joskus aika erikoisiksi, kun niissä tavoiteltiin esimerkiksi kauhuleffojen tyyliä.

Alkuperäisessä Trekissä oli jatkuvasti sutinaa upseerien ja matkalla vastaan tulleiden alienineitojen kanssa; federaation johtavat tutkimusmatkailijat rupesivat uuteen sivilisaatioon törmättyään yleensä ensi töikseen pokaamaan ihastuttavaa prinsessaa tai muuta vastaavaa. TNG:ssä riitti romantiikkaa niin ikään, jos nyt ei aivan yhtä kaavamaisesti. Riker oli pitkään hieman limainen naistenmies, jota siivottiin sarjan loppua kohti, kenties yleisen asenneilmapiirin muuttuessa. Seikkailuja oli kyllä kaikilla muillakin, jopa tunteisiin kykenemättömällä Datalla ja karskilla Worfilla. Riker–Troi- ja Picard–Crusher-kuvioita eläteltiin pitkään, vaikkei niiden kanssa päästy puusta pitkään ennen kuin sarja yllättäen lopahti.

Eih, sieltä se Q taas tuli (S3 E13).

Jotkin sivuhahmot olivat hekin näytillä toistuvasti, kuten alkupään kausissa paljon nähty innokas neropatti Wesley Crusher, joka kirjoitettiin sarjasta ulos hieman tökerösti. Rasittava, ylimielinen Q tuotiin mukaan silloin tällöin dissaamaan ihmisyyttä ja tekemään ihmetemppuja, joita toki mahdollisti myös holokansi. Deanna Troin dramaattinen äiti rakensi monessa mielessä siltaa TOS:n suuntaan, sillä olihan Majel Barrett muun muassa Gene Roddenberryn vaimo ja esiintyi jo alkuperäisessä sarjassa.

Koko sarjan sydän oli itselleni joka tapauksessa Data, jonka ikuinen ihmisyyden etsiminen tarjosi monenlaista miettimisen aihetta. Spockin moderni vastine, monille inhimillisille heikkouksille immuuni Data pelasti Enterprisen lukemattomia kertoja, mutta saiko hän siitä kiitosta ja arvostusta? Ei suinkaan, vaan tärkeitä lisätietoja tilanteesta tarjonnut komentajakapteeni keskeytettiin toistuvasti: “That would be enough, Mr. Data.” Datan sosiaalinen kömpelyys ja toisinaan odottamaton nokkeluus vastasivat myös TNG:n onnistuneimmista huumorikohtauksista.

Holokansi fasilitoi villissä lännessä pyörähtämisen helposti (S6 E8).

Jo TOS käsitteli avaruusdraaman keinoin kaikenlaisia yleisinhimillisiä aiheita, ja samalla linjalla jatkoi vielä vahvemmin TNG, jossa kokonaiset jaksot pyörivät usein tietyn teeman ympärillä. Pariinsataan jaksoon mahtui niin terrorismin, uskollisuuden, vanhemmuuden kuin rasisminkin käsittelyä – monia niistä jopa useampaan kertaan. Kuten TOS:ssa, jotkin aiheet oli selvästi varattu tietyille päähahmoille: Worfille kunnia, Troille tunteiden kirjo, Picardille johtajuus, Datalle rationalismi ja niin edelleen.

Skifi on skifiä, eikä Star Trek edes yritä olla realistinen kuvaus tulevaisuuden tähtimatkustamisesta, joten epäloogisuuksista ei ole periaatteessa lupa valittaa. Silti jotkin kliseet olivat liian ilmeisiä, että niitä voisi täysin ohittaa (näitä on toki listattu tarkemmin muualla). Planeettojen yleensä täydellinen monokulttuuri on eräs klassikko, samoin kuin englannin kielen laaja ymmärrys ympäri galaksia. Kaukaisimmatkin alienirodut näyttävät ihmisiltä, jollei niillä sitten satu olemaan hieman erilaisia kyhmyjä otsassaan. Vaikka federaatiolla luulisi olevan tuohon aikaan jo kovaa tekkiä, niin melkein joka jaksossa sensorit tuntuivat lähes turhilta, kun niillä ei kyetty mittaamaan mitään. Vielä on pakko ihmetellä keskustietokoneen surkeaa tietoturvaa, sillä sen haltuunotto ja lukitseminen tuntui onnistuvan leikiten tämän tästä.

Seuraavaksi on tarkoitus kokeilla, olisiko DS9 vastaavalla tavalla viihdyttävä jatko universumille. Avaruusasema on tapahtumapaikkana hankalampi, kun jumitetaan jatkuvasti samoilla mestoilla, eikä alku ole vielä vaikuttanut hirveän lupaavalta. Kuvanlaatukin on yllättävän heikko: asian suorastaan huomaa katsellessa. Enterprise olisi vielä seuraava, mutta katsotaanpa, päästäänkö sinne asti koskaan.

Add comment October 27th, 2024

Cobra Kai, kuudennen kauden nysä

Kaitsun suosio näyttää jatkuvan sen verran vakaana, että Netflix päätti lypsää aiheesta vielä ainakin kuudennen kauden. Jokseenkin ärsyttävänä ratkaisuna kesällä tuli näytille viisi ensimmäistä jaksoa, marraskuulla julkaistaan seuraavat ja viimeiset vasta ensi vuoden puolella. Tästä ensi rykäisystä jäikin kieltämättä trailerimainen maku, kun tarkoituksena oli lähinnä pedata tulevien jaksojen suuria kuvioita. Mutta oliko edes viihdearvo kohdillaan?

Nykyään ollaan ihan frendei

Elämä näyttää hetken seesteiseltä, kun Silver saatiin kerran pois tieltä häiriköimästä – tällaisessa fiktiossa rikaskin voi joutua poseen. Ilman pääpahista ei sarja pyöri, joten tilalle tulee taas tuttu kankea Kreese, joka pakeni sopivasti pytystä viime kauden lopuksi. Sopii ihmetellä, miten etsintäkuulutettu rikollinen matkustelee noin vapaasti maasta toiseen, mutta eipä takerruta moisiin pikkuseikkoihin. Roolit ovat kaikkiaan ennallaan Johnnystä Danieliin ja Samanthasta Toryyn, joten sikäli ei suuria yllätyksiä nähdä. Kuudennen kauden kattava teema on “Sekai Taikai”, suuri kansainvälinen karatekilpailu, johon valmistaudutaan puolet ajasta. Ketkä pääsevät kisareissulle ja kenestä tulee kapteeni?

Eihän tämän äärellä taaskaan tylsää tullut, mutta on kuudes kausi kieltämättä monessa suhteessa heikompi esitys kuin mihin sarjan kultakaudella venyttiin. Draama- ja urpoilupotikat on väännetty kaakkoon, ja välillä Cobra Kai tuntuu melkein itsensä parodialta. Näyttelijöiden luulisi jo omaksuneen roolinsa, mutta varsinkin Macchion Daniel on pahimmillaan kuin käpykylän kesäteatterista. Samoin Johnnystä on hukattu kaikki realismi ja uskottavuus, jolloin antisankarista on jäänyt jäljelle lähinnä tylsä sähläri. Toimintakohtauksetkaan eivät tunnu irtoavan edes siinä määrin kuin viime kaudella, joten missä vika?

Eääh

Käsiksessä on lähdetty varmuuden vuoksi tanakasti more is more -linjalle, joten kaikenlaista silppua pitää tapahtua mahdollisimman paljon – sarjan alkupäässähän maltettiin kehitellä kuvioita pitkän kaavan kautta. Kill Billin ja honkkarileffojen hengessä mukaan on ängetty myös valkopartainen äreä karatemestari, minkä voi toki nähdä jonkun sortin historiallisena kumarruksena, vaikka rönsy jääkin etäännyttävän päälleliimatuksi. Viidennen jakson lopussa päästään Barcelonaan Sekai Taikaihin asti, joten seuraavat viisi jaksoa sijoittunevat tuonne Katalonian turistirysään. Tällaiset paikanvaihdokset kielivät usein ideoiden loppumisesta, mutta katsotaan nyt sitten.

Add comment August 12th, 2024

Länkkärimaraton 10 vuotta

Eilen juhlistettiin länkkärimaratonin 10-vuotista taivalta. Ilmeisesti aivan ensimmäinen oli 12.4.2014. Päivä oli tuolloin aurinkoinen, joten Alamosta (1960) ei nähty juuri mitään, sillä parvekkeen ikkunasta tuli niin paljon valoa. Jossain vaiheessa rupesin virittämään pöytäliinan ikkunan eteen ja lopulta hifi-ratkaisuna hankin tarroilla kiinnitettävän kapean pimennysverhon (jota jotkut valitettavasti ovat ruvenneet käyttämään parvekkeella pöytäliinana…). Alamon vääryydet saatiin korjattua tällä kertaa oikein kertaheitolla, vaikka taika piti ja päivä oli taas aurinkoinen. Alkuperäisestä, joten kuten välttävästä DVD:stä siirryttiin samalla BD:ltä ripattuun, restauroituun full hd -versioon, jossa olikin paljon detskuja nähtävissä.

Yhden kerran “katsotaas oikein monta putkeen” -ideasta muodostui instituutio kuin varkain. Alkujaan tykitettiin aamukympistä puoleen yöhön ja välissä oli sauna, mutta formaatti oli useimmille liian raskas eikä aamulla paljon ketään vielä nähty. Kerhohuoneen säännötkin muuttuivat, joten nyt pötkö on kohtuullistettu kymmentuntinen, johon mahtuu viisi tai kuusi leffaa riippuen niiden pituudesta. Ensi metreillä pikku traditiona oli lopettaa ilta ns. paskabonarilla, mistä jossain vaiheessa luovuttiin. Vuosien varrella on ehditty katsoa jo 120 eri elokuvaa eikä mainittua Alamoa lukuun ottamatta mitään ole näytetty kahteen kertaan. Kuten kuvasta näkyy, alkuaikoina mukaan otettiin paljon klassikkoja, mistä seurasi se, että nyt niitä on aika vähän enää jäljellä ja pitää jo säästellä. Kuratointi ei ole mitenkään kiveen hakattu prosessi, mutta aina yritetään saada mukaan ainakin moderni, spagetti, fiftari ja erikoisuus. Illan viimeiseksi on hyvä yleensä jyvittää joku viihdyttävä pätkä.

Ekan maratonin leffavalikoima, paitsi että Speedy Gonzales näyttää olleen tiedostona. Elettiin vielä DVD-aikaa. Kuvasta kiitos Terpalle.

Kaikenlaista teknistä parannusta on ehtinyt tapahtua näiden kymmenen vuoden kuluessa. Aluksi leffat katseltiin suoraan DVD:ltä, mistä kuitenkin siirryttiin käytännöllisempään rippien katseluun, ja aika pian sekaan alkoi ilmestyä mahdollisuuksien mukaan paremman tarkkuuden BD-versioita. Tykki on viime kerroilla ollut full hd -kykyinen, joten leffojen resoluutio tulee myös käyttöön. Äänipuoli kohentui huomattavasti, kun läppäriin kytketyistä tietokonepurkeista siirryttiin ulkoiseen äänikortiin ja kohtuullisen laadukkaisiin monitorikaiuttimiin, joista irtoaa sopivasti bassoakin. Fyysisenä parannuksena yhdellä seinustalla ollut klohmo puusohva vaihtui jossain vaiheessa Ikean laiskanlinnaan, jossa pystyy kolme henkeä rötköttämään mukavasti.

Ensimmäisellä kerralla paikalla oli vain kolme sitkeää sissiä, mutta muutaman vuoden päästä kantayleisö alkoi asettua ja parhaimmillaan paikalla lienee ollut toistakymmentä katsojaa. Hirveästi enempää kerhohuoneelle ei mukavasti mahtuisikaan. Koronavuonna 2020 kertsi oli suljettu ja joukkotapaamiset muutenkin pannassa, joten sellainen tauko tuli, kunnes kesällä 2021 päästiin taas jatkamaan – tunnelma oli hellepäivänä kuin Teksasissa konsanaan. Rutinoitumisen myötä järjestelyvaiva on kohtuullistunut, ja tätä nykyä poitsu on jo sen verran iso, että sunnuntain krapulapäivän siivoukseen saa hyödyllistä apua. Ei kai tässä voi kuin jatkaa seuraavat kymmenen vuotta!

Add comment April 28th, 2024

Pelileffat syynissä

Netflixissä näyttää olevan kohtuullinen määrä peleihin – tai ainakin pelien maailmoihin – perustuvia leffoja. Olen vahdannut niitä hiljattain läpi sivusilmällä, yhtäältä tutkimusmielessä ja toisaalta siksi, että ne ovat osoittautuneet sopivan kepeäksi viihteeksi, johon ei tarvi keskittyä täysillä tai pelätä menettävänsä mitään kovin oleellista. Konsensus pelileffojen suhteen tuntuu olevan, että ne ovat lähinnä huonoja, enkä ole itsekään asiasta kovin eri mieltä, mutta kenties kuuden sakista sentään löytyisi kätketty helmi? Oma suhteeni näihin pelisarjoihin on vaihteleva: useimpia en ole edes kokeillut, vaikka tiedän toki, mistä niissä kaikissa on osapuilleen kyse.

Hitman (2007)

Yrmy kaljupää lahtaa menemään viivakoodi niskassa. Niin, olikos tässä jotain muutakin? Neukkulan pressa pitäisi ampua, mutta se onkin salaliitto ja sitten lähdetään pakosalle pitkän kaavan kautta narkkarin näköisen emännän kanssa. Paljon ampumista ja mätkintää… Eipä tästä oikeastaan jäänyt paljon enempää mieleen. En myöskään vakuuttunut Timothy Olyphantin valinnasta pääosaan: kuka tahansa toki näyttää Hitmanilta kaljupäänä, mutta rooliin olisi sittenkin sopinut paremmin hiukan jykevämpi kivikasvo – nyt tulee lähinnä tunne siitä, että Timppa larppaa sellaista.

Yrmy kaljupää lahtaa menemään viivakoodi niskassa.

Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

Jaffar ja prinsessa, tiimalasissa hiekka valuu ja hiiri jeesaa. Noh, se oli sitä aikaa! Jäljelle on jäänyt sentään Persian eksotiikka ja loputon parkour milloin minkäkin verukkeen nojalla. Päärooleihin on värvätty aitoja persia… jaa, ei, vaan jotain Hollywoodin valkonaamoja. Pitkällistä petosten, parkourin, läpänheiton ja toimintakohelluksen toistoa olisi huoletta voinut lyhentää puolella ilman, että mitään olisi menetetty. Missä tämä leffa ehkä tekee maailmanennätyksen on se, kuinka monta kertaa päähenkilö pakenee täysin mahdottomasta hengenvaarasta.

Ajatollah Khomeinin esi-isät.

Resident Evil: Retribution (2012)

Ilmeisesti Presidentti Evilä -leffoilla ei ole enää nykyään paljonkaan tekemistä pelisarjan kanssa. Elokuvia on tehtailtu jo oikein olan takaa ja tämä on viides niistä. Vaikea edes kirjoittaa tästä mitään, kun kuvio on niin puhkikaluttu: virus jotain, zombit jotain, ammutaan, potkitaan ja otetaan näyttävästä kohdasta hidastus. Johvosen Millalta ei tuo näytteleminen ole koskaan ehkä sujunut, mutta tällaiseen leffaan tarvitaan enemmän sporttisuutta kuin ilmaisukykyä, joten mitäpä tuosta. Eipä tätä kukaan syvällisen juonenkehittelyn takia katsokaan.

Otetaanpa tähän kohtaan hidastus.

Kingsglaive: Final Fantasy XV (2016)

Leffa perustuu suoraan samannimiseen pelisarjan osaan, kertoo Wikipedia. Leffoja on niitäkin melkoinen liuta – aivan ensimmäisen vuoden 2001 tekeleen olen aikanaan jopa nähnyt. Monessa mielessä Kingsglaive jatkaa sen viitoittamalla tiellä: puunaamaiset 3D-hahmot touhuilevat muovisen käsikirjoituksen mukaisesti ja katsoja jää etäiseksi renderöinti-ihmeen seuraajaksi. Tällä erää hommat menevät oikein totaalisesti perseelleen, kaikki kuolevat ja kaikki menetetään. Varmuuden vuoksi joka väliin on tungettu kohtuuttoman pitkiä toimintakohtauksia ja siinähän sitä on taas yksi elokuva pydessä.

Tietokoneella hoituu.

Assassin’s Creed (2016)

Salamurhaajat vs. temppeliritarit, oikein vuosisatainen vihanpito. No nyt nuo jälkimmäiset salaseuralaiset ovat vain hiuskarvan päässä voitosta ja maailman hallinnasta. Hätiin ehättää onneksi traumatisoitunut assassiini Michael Fassbender ja katsoja ei voi kuin ihmetellä, että kuka juuri hänet päätti tuohon rooliin värvätä. Jeremy Irons vetää tyhjäkäynnillä peruspahisroolin, mutta ei kyseessä mikään uran huippuhetki hänellekään ole. Kovin ennalta-arvattavaa tusinatavaraa tämäkin tekele kautta linjan.

Toivon mukaan temppeliritarit eivät valloita maailmaa. Tai oikeastaan ihan sama.

Uncharted (2022)

Katsauksen tuoreimmassa teoksessa Marky Mark, joku geneerinen poitsu (Nathan Drake) ja geneerinen naishahmo ratkovat arkeologisia arvoituksia, heittävät kyrsää läppää ja jekuttavat toisiaan. Toimintaa riittää ja aarretta metsästetään. Vaikka kuinka yritän keksiä jotain muuta sanottavaa, niin edelliset kaksi virkettä tiivistävät leffan olemuksen niin tarkalleen, että mitään muuta ei irtoa. Uncharted!

Minä se olin kuulkaas Max Paynekin.

Eipä näissä paljon kehuttavaa ollut, joten missä vika? Miten voi olla näin mahdottoman vaikeaa tehdä hyvä pelielokuva? Onko kyse siitä, että pelien tarinankerronta on niin erilaista kuin leffoissa, että hienostuneet juonikuviot eivät siirry valkokankaalle? Vai ovatko pelien käsistelijät kenties niin amatöörejä, että he jäävät kroonisesti jälkeen kunnon tekijöistä? Jotain on selvästi pielessä, kun kymmenienkään pelileffojen seasta ei tunnu löytyvän oikein mitään kunnollista, vaan tarjolla on silkkaa klisekasaa – tässä vertailussa vaikkapa Änkkärit edustavat ihan kirkkainta kärkeä. Surullinen lopputulema lienee, ettei näistä turauksista koskaan edes yritetty tehdä hyvää elokuvaa: leffoista väännetään edelleen löysästi bulkkipelejä ja peleistä löysästi bulkkielokuvia tuotesarjan jatkoksi.

Add comment April 19th, 2024

Vuosikatsaus 2023

2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.

Töitä ja tutkimusta

Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.

Millipilleri

Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.

Skenetykset ja retrot

Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.

Mörk Bench

PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.

Pelejä ruudulla ja laudalla

Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.

Hidden Folksin merellistä tunnelmaa

Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.

Eläviä kuvia

Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.

Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.

Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.

Lopuksi

Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.

Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).

Add comment January 1st, 2024

Sorakuoppien sankarit

Keväällä Terpan kanssa kovalla vaivalla pakerrettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla ilmestyi lopultakin WiderScreenissä. Alun perin kepeänä pikku katsauksena liikkeelle lähtenyt teksti paisui lopulta 39-sivuiseksi mölliksi, kun elokuvia löytyi alati lisää. Mikään suomalaisten lännenelokuvien pikkutarkka luettelo ei silti ollut tavoitteena, joten YouTubesta löytyneitä sekalaisia harrastaja- ja indiepätkiä jätettiin kylmästi poiskin, kun ne eivät enää käsittelyyn mitään lisänneet. Ainakin kaikki täyspitkät pitäisi olla mukana kattavasti: itselleni aiemmin tuntemattomia olivat amerikansuomalainen Kuparimaa, Kivikasvojen Häjyt, rennot ja rumat sekä Studio majakan uskonnollishenkiset Santa Cruz ja Lonesome Valley. Tällaisia katsauksia on tehty jo aiemminkin, joten meidän pläjäyksemme on ennen kaikkea aiempien julkaisujen laajennos ja 2000-luvulle päivitys.

Add comment November 19th, 2023

Mitäs nyt, HandBrake?

Asensin viikonloppuna vanhahkoa HP Elite 8200 USDT -pikkupurkkia Mintille (21.2) ja kaikki menikin ihan mukavasti siihen saakka, kunnes yritin ripata DVD:tä paketinhallinnasta tulleella HandBrake 1.5.1:llä. Sitten ilmeni, että tekstitysten ajastukset menevät päin honkia. Tämä ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtuu, sillä joku takavuosien mätä versio teki suunnilleen samaa. Valitettavasti rippaus tulee olemaan kyseisen HooPeen yksi tärkeimpiä käyttökohteita, joten asiaa ei voinut ohittaa pelkällä olankohautuksella.

Omassa isossa pöntössäni on vielä onnekkaasti Mint 20.3, jonka mukana tulee erinomaisesti toimiva HandBrake 1.3.1. Ilmeisesti subit ovat hajonneet hyvin pian sen jälkeen, kiitos jonkun sählingin. Flatpakista pitäisi tulla tuoreen virallisen version (1.6.1), joten kokeiluun sekin. Tällä kertaa ei näkynyt edes optinen asema, ja foorumeilta löytyi selittelyä siitä, kuinka HandBrake ei edes ole mikään DVD-ripperi, vaan levyn lukemiseen pitäisi käyttää ulkoista ohjelmaa, kuten MakeMKV. Mukana ei myöskään tullut DVD:n dekryptaamiseen vaadittua kirjastoa. Lisää asenteellista mussutusta foorumeilta löytyi aiheesta “distrojen libit on rikki ideologisista syistä, ei oo meidän vika”. En toki ole tilanteesta kovin hyvin kartalla, mutta käytännön lopputulos on joka tapauksessa se, että oletuksena HandBrake kusee Linux-käyttäjän kintuille.

No ehkäpä sitten PPA apuun? Niiden kauttahan saa usein kaikenlaista uudempaa ja korjattua versiota softista. Ensimmäinen löytynyt kandidaatti oli rikki eikä edes asentunut – rupesi myös näyttämään siltä, että se sotkee kohta jotain järjestelmästä, joten lopetin. Seuraavaksi löytynyt 1.6.1 asentui nätisti, luki levyjäkin ja … pilasi subit. Mihinkään itse kääntelyyn ym. rumbaan en halunnut ruveta, joten lopulta vedin koneen sileäksi ja asensin hyväksi havaitun Mint 20.3:n, jonka myötä asiat taas lähtivät rullaamaan. Pahoin pelkään, ettei tämä ongelma tule ratkeamaan kovin äkkiä tai helposti, jos HandBrake-tiimi on siilipuolustuksessa eikä distrojen tekijöitäkään asia tarpeeksi kiinnosta.

Add comment October 2nd, 2023

Hirttämättömät vuosimallia 2023

Vuoden 1971 Spede-leffa Hirttämättömät on sekä harvinaisten suomilänkkärien edustaja että tietynlainen camp-klassikko, joka koostuu pääosin Spete-Vesku-Simo-kolmikon improvisoidusta kekkuloinnista sorakuopalla. En itse ole mikään leffan varsinainen fani – tyhjäkäyntiä ja toisteisuutta riittää, eikä oikeasti hauskoja kohtauksia ole montaa – mutta on sekoilussa ainakin energiaa, erityisesti Veskun (Lonely Rider) tapauksessa. Hirttämättömät näyttää olleen joillekin suuri kokemus, koska sitä lainasi mm. Viikate videoonsa Ah, ahtaita aikoja, ja ylipäänsä filkka herättää netissä lämpimämpiä tunteita kuin kuivempi Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Silti oli hyvin odottamaton uutinen, että elokuvasta oli tulossa kokonainen täyspitkä uusioversio. Nyt, herran vuonna 2023, tuli sekin nähtyä Tennispalatsin aamunäytöksessä, jossa oli paikalla kokonaiset kaksi katsojaa.

Hiekkakuopat, nuo suomilänkkärin Monument Valleyt.

Lähtökohtaisesti tällainen versiointi on ainakin rohkea yritys, sillä niin moni asia voi mennä pieleen ja kaikkia alkuperäisteoksen faneja ei yksinkertaisesti ole mahdollista miellyttää. Netissä näkyneet ensimmäiset arviot ovat olleet lähes yksimielisen tuomitsevia: Episodin Jussi Huhtala meni kaikkein pisimmälle ja julisti Hirttämättömät jo nyt vuoden huonoimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Myönnettäköön, että trailerin perusteella omatkaan odotukseni eivät olleet korkealla, mutta jätin sentään auki sen mahdollisuuden, että saattaisin yllättyä iloisesti.

Orkkiksen nähneille asetelma ja käänteet ovat jo tuttuja: Speedy Gonzales huijaa pöljän Lonely Riderin ja intiaaniapuri Tonton viemään hänet Kolmen kolikon kaupunkiin, ja sitten raahaudutaan pitkän kaavan kautta autiomaassa ts. Porvoon sorakuopalla janoon räytyen. Uusiotuotannossa on säilytetty tarinan kaari käytännössä ennallaan, mutta mukaan on ympätty paljon lisää hahmoja, dialogi on laitettu pitkälti uusiksi ja matkan kohteena on jostain syystä Stockmannstadsgrad. Uutena Speedynä nähdään Ona Huczkowski, Lonely Riderinä Aku Hirviniemi ja Tontona leffan myös ohjannut Andrei Alén. Modernisoinnin myötä on heivattu mm. intiaanit sekä seksivihjailut, ja näyttelijäkaartiin on haettu reippaasti diversiteettiä. Valinnat tulevat varmasti herättämään keskustelua, mutta eipä tässä aiheesta sen enempää – kulttuurisotia käydään jo muualla ihan tarpeeksi vaikkapa Netflixin tiimoilta.

Myös lautahökkeli on temaattisesti oikea lavaste.

Uusio-Hirttämättömien varsinainen ongelma on, ettei se ole kovin hauska. Osa vaikeuksista periytyy toki Veskulta ja Spedeltä saakka: aavikolla raahautumista on vaikeaa pitää tuoreena puolentoista tunnin ajan, eikä alkuperäisessä käsiksessäkään (sikäli kuin sellaista käytännössä edes oli) paljon juonta havaittu. Kun otetaan pois alkuperäisen kolmikon keskinäinen kemia, särmä ja Veskun sekoiluenergia, jäävät käteen huonot kortit. Uusi Speedy on flegmaattinen, Lonely Rider etäännyttävä hölöttäjä ja Tonto mitäänsanomaton. Mukaan on ängetty niin paljon kaikkea mahdollista, että väliin mahtuu onneksi sentään jokunen hauska gägi, etenkin väliin ujutetuissa “mainoskatkoissa”. Muuta positiivista sanottavaa voi löytää teknisestä puolesta: puvustuksesta, nykyaikaisesta kuvanlaadusta sekä taustamusiikista.

Siinäpä sitä. Kompletistin on kaikki katsottava, ja kunhan mahdollinen DVD tai bluukka ilmestyy, niin kokoelmiin hankittava. Jos ei muuten, niin onhan kyseessä sentään ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt kotimainen western sitten vuoden 1971. Se, että 50 vuoden tauon jälkeen kankaille tulee juuri vanhan elokuvan uusioversio, on itsessään harmillisen oireellista – suomilänkkäri on aina katsonut pikemminkin taakse- kuin eteenpäin ja oivaltavimmat lännentulkinnat on nähty muiden lajityyppien parissa.

Add comment May 25th, 2023

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet