Posts filed under 'leffat'

Korppu-Kai, viides kausi

Harvemmin odottelen minkään TV-sarjan tai leffan jatko-osia, mutta tällä kertaa jopa hieman odottelin. Cobra Kain neljäs kausi jäi niin monessa suhteessa auki, että viides kausi oli vain ajan kysymys, ja sieltähän se sitten tuli. Mukana menossa ovat vanhat tutut naamat, minkä lisäksi wanhoilta päiviltä on kaiveltu esiin myös karaten paha poika Mike Barnes sekä jo aiemmin pikaisesti vilautettu Chozen Toguchi – vanhoja Dannyn arkkivihollisia aikanaan hekin.

Jotain se piru taas hautoo 🙁

Kreese lusii – hämmästyttävää kyllä, syyttömänä – linnassa, joten pääpahiksena jatkaa Terry Silver. Silver oli kreisi jo ennenkin, mutta nyt jäppisestä on tehty vielä lisäksi suuruudenhullu sekä lähes kaikkivoipa: yrittävät hyvikset juonia sitten mitä hyvänsä, niin ketku on aina askeleen edellä ja arvaa kaiken. Gorba-dojot leviävät isolla rahalla pitkin itärannikkoa ja mukaan hurahtaa aina vain lisää (verenhimoista) jangsteria. Hiton huonoltahan tilanne tosiaan näyttää Miyagi-do:n kannalta, vielä kun ulkomailta kuskataan kasa kovanyrkkisiä luunmurskaajia ponnarijampan keskijohtoon.

No sitäpä sitä, mutta kui?

Viidennen kauden alku on lähinnä asteen kökköä, tylsähköä juonittelua ja maakuntamatkailua, joten ensimetreillä en ollut järin vakuuttunut. Onneksi sentään puoliväliin tultaessa joku taas muisti, että tämähän on toimintasarja, ja yskivä kone saatiin käyntiin. Turpiin mätetään, puolia vaihdetaan, myyräntyötä tehdään, välillä riipaistaan kännit, sydänsuruja koetaan: niitä samoja rakennuspalikoita, joista viihdyttävät alkupään kaudet rakentuivat. Syvällinen henkilökehittely on tosin pitkälti heivattu romukoppaan, sikäli ohuita hahmoja ovat esim. Silverin luunmurskaajat. Kaanonia rakentavat oikeastaan vain lyhyt Kreese/Silver-flashback sekä Mike Barnesin seestyminen huonekalukauppiaaksi.

Viimeisessä jaksossa tuntuu tulleen hieman kiire, sillä käänteitä on melkoinen läjä yhteen eppariin. Kaikenlaiset sivujuonet päätellään nopeasti ja ennalta-arvattavasti, vaikka samalla jätetäänkin varmuuden vuoksi jokunen koukku auki mahdollista seuraavaa kautta varten. Mitään varmaan ei vielä ole tiedossa, mutta dollarit on varmasti laskettu ja hiukan huhujakin jo “sattumalta” liikkeellä, eli eiköhän S6 sieltä ensi vuonna valune.

Add comment October 2nd, 2022

Ryönämestari – making of

Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:

  • Sloganit
  • Logo
  • Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
  • Maaseutuvideo
  • Käsis
  • Äänitetyt välispiikit
  • Frankin ja Jorman haastatteluvideot

Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.

Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa

Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.

Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.

Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.

Ryönämestari – reilusti elintä tarvikkeeseen!

Add comment August 14th, 2022

Suomenkieliset tekstit Californiaan

Enkkusubien jälkeen ei ollut kovin iso homma tehdä suomalaista käännöstä Michele Lupon Californiaan (1977). Tässäpä tämä: California-blu-ray-fi.srt. Tekstityksiä tullaan käyttämään ehkä kerran, mutta otin tämän pikku opintoprojektina. Lopputulos oli jopa hieman parempi kuin enkkuversio, sillä hieroin muutamaa huonoa ajastusta paremmaksi ja ylipäänsä tavoittelin käännöksessä tarkemmin itskupuheiden merkitystä enkä turhaan jumittunut enkkudubbaukseen. Nämä tekstit sopivat siis Artus Filmsin blu-ray-julkaisuun.

Näin se taitaa olla.

Kuten tunnettua, suomi tuppaa olemaan pidempää kuin enkku, ja niinpä välillä oli kohtuullisia vaikeuksia saada tekstit mahtumaan ruudulle. Käännöksestä tuli ehkä hieman kuivakka ja selkokielinen, mutta halusin pitää sen luettavana sekä ymmärrettävänä. Aegisubin fontti on vakiona huomattavasti pienempi kuin VLC:n, joten lopuksi oli pakko taas varmistaa, ettei videotoistimella mennä reunoista yli. Tässä vaiheessa olen nähnyt leffan jo vähintään kahdeksan kertaa, joten juonenkäänteet ja replat alkavat tulla lievästi sanottuna tutuiksi. Vielä kerran pitäisi jaksaa parin viikon päästä länkkärimaratonissa 🙂

Add comment March 6th, 2022

English fansubs for California (1977)

After fifteen hours of hard work including translation and tweaking a lot of timings, I’m happy to present English subs for Michele Lupo’s excellent, little-known spaghetti western California (aka. Adios California, 1977). Download them right here: California-blu-ray-en.srt. If you just want to see the movie with English dubbing, it might be available somewhere, but as far as I know, the best image quality can be found on the Italian/French blu-ray version, which has subs only in French. Some notes:

  • These subs match the 1:40 Artus Films version, other releases might be different.
  • I used the “original” English dubbing as reference, but at times it was so off that it had to be modified.
  • Portuguese and German fansubs were useful too, but they’re not for this exact version and the timings were off.
  • Some inaudible mumbling was left unsubbed as I had little hope of deciphering it.

Previously I’ve used a plaintext editor or Gnome Subtitles, but this time I discovered Aegisub, which made at least some things easier. The audio waveform view, in particular, helped to get the timings right, even if I probably didn’t use most of the advanced features the program has. Enjoy!

Giuliano Gemma in his best Western role – not just a pretty boy with little acting skill any more.

Viidentoista tunnin ähellyksen jälkeen sain aikaiseksi California-spagettilänkkäriin (1977) englanninkieliset kelpo tekstitykset. Itse filkan voi katsoa “jostain” enkkudubbauksellakin ilman isompaa vaivaa, mutta ehdottomasti paras kuvanlaatu on Artus Filmsin blu-rayssä, jossa on kuitenkin tekstit vain ranskaksi ja äänet ranskaksi sekä italiaksi. Oleelliset linkit yllä. Saatan sormiharjoituksena tehdä vielä myös suomitekstit, vaikka niiden yleisö pieneksi jääneekin.

Add comment March 5th, 2022

Kolonialistit valkokankaalla (tai sitten ei)

Hesarin mielipidepalstalla sohaistiin ampiaispesään julkaisemalla kirjoitus Lännenelokuvien yhteys kolonialismiin pitää tunnistaa ja tuoda esiin, jossa kritisoitiin John Fordin lännenklassikon, Apassilinnakkeen (Fort Apache, 1948), kuvausta Ylen sivuilla. Kirjoittajien mielestä elokuvan kolonialismia ja valkoista ylivaltaa täytyisi tuoda esille enemmän. Kuten odottaa saattaa, monissa kommenteissa oltiin kärkkäästi eri mieltä ja pian nähtiin myös vastine.

Fonda, amerikanmeksikolainen ja apassit neuvonpidossa.

Vaikka suuri länkkärifani olenkin, itselläni ei mielipidekirjoituksen lukemisesta seurannut mikään siilipuolustukseen vetäytyminen. Saahan elokuvia kritisoida, jos siihen on aihetta, eikä pelkkä “ne nyt ovat aikansa lapsia” riitä vakioselitykseksi. Alkuperäiskansojen ts. intiaanien esittäminen oli vanhoissa leffoissa usein tökeröä, meksikaaneille on naureskeltu toistuvasti, naiset ovat saaneet olla pelastettavia koristeita, murhaajia ja tappamista ylipäänsä on glorifioitu, eläimiä rääkätty kuvauksissa, historiaa kirjoitettu jenkeille edulliseksi, ja ties mitä muuta. Näitä epäkohtia on turha yrittää kiistää.

Sen sijaan juuri Apassilinnakkeen esittäminen valkoisen miehen ylivallan ja kolonialismin edustajana karahtaa kiville, sillä kyseessä on pikemminkin kriittisesti aiheeseen suhtautuva leffa. Intiaaneja vedättävät niin paikallinen asiamies kuin Washingtonin herratkin, minkä lisäksi linnakeen luupäinen uusi komentaja haluaa mieluummin tehdä sankaritekoja kuin edistää rauhanomaista yhteiseloa. Cochise ja porukat esitetään pikemminkin ylpeinä, nurkkaan ajettuina sotureina kuin järjettöminä raakalaisina – komiikasta vastaavat valkoiset sotilaat (etenkin sählät alokkaat). Lopulta tuntuu siis siltä, että tämä Apassilinnakkeen kritiikki oli lähinnä pitkään hautunut yleinen ajatus länkkäreistä, joka nyt “sopivan” tilaisuuden tullen kohdistettiin satunnaiseen, hyvin näkyvään leffaan.

Add comment February 14th, 2022

Ei luonaa hommat avaruudessa

Katseltujen listaan liittyi juuri Lost in Space, 60-lukulaisen skifisarjan lämmittely. Välissä ehdittiin tehdä kökköinen elokuvakin, joka on lähinnä itsenäinen “teos” eikä missään suhteessa aiempaan tai myöhempään sarjaan. Yhteistä kaikille on ainakin se, että Robinsonin perhe raahautuu kohti Alpha Centaurin auvoista siirtokuntaa, eli käytännössä vastoinkäymisestä toiseen ja planeetalta toiselle.

Taas rysähti.

Militaari-iskän ja insinööri-äiskän lisäksi perheeseen kuuluvat lahjakas, mutta epävarma Will, taiteellinen Penny ja rohkea Judy. Mukaan tarttuu matkalla muutakin sakkia, kuten lunki mekaanikko Don West ja kieroileva Dr. Smith, minkä lisäksi nähdään muita uudisraivaajaperheitä. Kolmen kauden aikana hahmoja ehditään hiukan jopa kehittää, mitä tukee sopivasti osaltaan lapsinäyttelijöiden vanheneminen, kuten Harry Potterissa konsanaan. Vanhemmissa, Pennyssä tai Judyssä en totta puhuen huomannut suurtakaan muutosta, mutta Will aikuistuu ja Smith saa tehdä ainakin osittaisen parannuksen.

Ropotti Ruttunen ja sähköhella Ella.

Ensimmäiseltä hätälaskuplaneetalta – näitähän riittää – tarttuu mukaan myös mystinen, voimakas Robotti, joka ehtii kyvyillään pelastaa poppoon moneen kertaan. Ansioista huolimatta on samalla koko ajan selvää, että ropooti on rakennettu tappokoneeksi. Mysteeriä valotetaan pala palalta ja lopulta masiinoista tulee oikein maanvaiva, koska niistä useimmat eivät haluakaan olla frendejä ihmisten kanssa. On se kumma.

Kolme kautta oli varmaankin hyvä pituus sarjalle. Kaikki oleelliset käänteet saatiin käytyä läpi, eikä toisteisuus vielä ruvennut jurppimaan liikaa. Kaava kävi varsin selväksi nopeasti: hommat menevät plörinäksi, kräshätään planeetalle, yritetään pois, hommat menevät plörinäksi, yritetään uudestaan, taas kusahtaa ja lopulta päästään jatkamaan seuraavia vastoinkäymisiä kohti. Jos ei vaivana ole alienit, niin sitten ketkut, myrkkykasvit, sää, hajoava tekki, meteoriitit tai tappajarobotit – avaruus on vihamielinen paikka. Perheen pitää pitää yhtä, meille kerrotaan.

Add comment February 12th, 2022

Kuusi kautta Downton Abbeyn tohinoita

Nopeasti loppuunsa tuli Netflixistä vahdattu Downton Abbey, vaikka jaksoja on kaikkiaan peräti 52. Pahimpiin vieroitusoireisiin oli onneksi varalla vielä 2019 tehty täyspitkä elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat parin vuoden päähän sarjan päätöksestä. Leffaa ei jostain syystä ole Netflixissä, joten se kannattaa varautua tonkimaan katseltavaksi jostakin muualta. Tänä vuonna on ilmeisesti vielä luvassa lisää jatkoa toisen elokuvan verran, mikä kertonee ainakin brändin menestyksestä. Eikä menestystä ihmetellä tarvi, tulihan tässä itsekin katsottua puoliskon kanssa jakso tai kaksi joka ainoa ilta – joskus taisi lipsahtaa kolmeenkin, mikä jo kostautui ikävästi yöunien pituudessa.

Eräs välienselvittelytilaisuuksista ts. päivällisistä.

“Tavalliseen” pukudraamaan verrattuna Downton Abbey sijoittuu modernimpaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Pukuloistoa ja komeita tönöjä nähdään toki tuttuun tapaan, mutta sivussa seurataan myös teknologista kehitystä ja suurena vedenjakajana ponnistellaan ensimmäisen maailmansodan läpi. Asetelma on lähtökohtaisesti Kahden kerroksen väkeä -tyylinen, jossa yläkerrassa on Granthamin aristokraattiperhe ja alakerrassa vaihteleva joukko palvelijoita hovimestarista keittäjään. Vaikka raja aina onkin olemassa, kietoutuvat kahden kastin kohtalot usein toisiinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Kuuden kauden aikana hahmoihin ehditään luoda syvyyttä ja persoonaa, joten värikäs hahmokaarti toimii mainiosti: yläkerrassa jaarli Grantham vaimoineen, suhdekuvioissa seikkailevat tyttäret ja kosiomiehet, alakerrassa vastoinkäymisten marinoimat Bransonit, konservatiivinen hovimestari Carson, juonitteleva Thomas ja monet muut. Suvun sarkastista matriarkkaa, edellisen jaarlin leskeä, ei toki voi tässä luettelossa ohittaa.

Jatkuvasti toistuva teema normaalien romanssien, juonittelujen ja rahahuolien lisäksi on etenkin maailman muuttuminen 1900-luvulla: sodan jälkeen aatelisperheet uhkaavat jäädä historian reliikeiksi, kun kartanoiden (huono) ylläpito käy liian kalliiksi ja traditiot muutenkin murtuvat. Sodan jälkeen naiset eivät enää suostu piironginkoristeiksi, vaikka sukupuoliroolien rikkomista ei aina hyvällä katsotakaan. Jopa säätykiertoa nähdään, kun jotkut palvelijat tavalla tai toisella nousevat ylemmäs yhteiskunnan portailla koulutuksen, tai sitten perinteisemmin onnekkaan naimakaupan tahi perinnön avulla. Kastien välissä suhaa etenkin talon entinen autokuski ja irkkukapinallinen Tom, joka suurin vaivoin pääsee lopulta osaksi perhettä. Tyypillisempiin pukudraamoihin verrattuna Downton Abbey on asteen progressiivisempi (ei graafisien) seksikohtauksiensa, homopusujensa ja jopa paikoittaisen väkivaltaisuutensa takia. Itselleni jäi kaikkiaan sellainen fiilis, että naiset joutuivat seksin harrastamisesta melkein aina vaikeuksiin 🙂

Keittiönäkymä ja vielä kokematon kyökkipiika Daisy (sekä esimerkki Netflixin matalan tarkkuuden kuvanlaadusta).

Sarjan laatu ei pysynyt yhtä timanttisena koko kuuden kauden läpi: sota-ajan kuvaus ei ollut itselleni sitä viihdyttävintä seurattavaa, ja loppua kohti tiettyjä kuvioita alettiin jo selvästi kierrättää. Niinpä kuudes kausi oli varmaan oikea kohta laittaa tarinalle piste – viimeisessä jaksossa solmittiinkin lankoja yhteen melkoista tahtia enimmäkseen onnellisissa merkeissä. Ensimmäinen kausi saattoi olla lopulta koko sarjan paras, kun hahmot ja kuviot eivät olleet vielä käyneet turhan tutuiksi. Leffa ei tuonut kaanoniin sanottavasti mitään uutta tai merkittävää, mutta ei toki ollut pettymyskään, vaan oikeastaan yksi pitkä sarjan jakso lisää. Käytännössä kaikki alkuperäiset näyttelijät oli saatu rekryttyä mukaan, joten katsojan ei tarvinnut arvailla uusien kasvojen kanssa kuka kukin on. Mitäpä tästä nyt enempää sanoisi? Hyvää viihdettä.

Add comment January 20th, 2022

Katsaus vuoteen 2021

Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.

Töitä ja tutkimusta

En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.

Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.

Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.

Skenetystä

Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂

Tietotekniikkaa

2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.

Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).

Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.

Shakki

Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.

Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.

Leffoja ja sarjoja

Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.

Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.

Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.

Muita puuhia

Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.

Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.

Add comment January 2nd, 2022

Länttä kohti

Hitaan katselutahdin vuoksi Into the West -minisarjan läpikahluu kesti parisen kuukautta – yksittäinen jakso on toisaalta ihan täyspitkän leffan kokoinen, joten kuudesta osasta kertyi yli yhdeksän tuntia nähtävää. Spielbergin tuottama pläjäys edustaa tuoreemman pään lännenkuvauksia ja on varsin selvästi ajanmukaisen tiedostava. Alkuperäiskansoille ts. intiaaneille annetaan paljon ruutuaikaa, ja heidän hiljalleen kurjistuva asemansa onkin yksi alusta loppuun mukana pysyviä teemoja. Täysin siloiteltua kuvaus ei siltä osin ole, vaikka hiukan ihannoivan puolelle kallistuukin.

Kah, kärrynPYÖRÄ.

Valkonaamojen puolelta edustettuna on Wheelerin suku, joka oikein nimeään myöten valmistaa kärrynpyöriä. Nuoriso ei tylsästä pakerruksesta välttämättä innostu, ja suvun vesoja lähteekin sitten moniin paikkoihin länttä kohti seikkailemaan, uudisraivaamaan ja bisnestä tekemään. Pyörä-metaforaa jaksetaan kuljettaa alati mukana: kärrynpyörät pyörivät länteen, intiaaneilla on oma pyhä ympyränsä, pyöreä kaulakoru lieraa milloin kenenkin kaulassa historian melskeissä ja niin edelleen. Aikaskaala ulottuu 1800-luvun alusta loppuun, minkä aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Sisällissota kuitataan melko nopeasti, kultaryntäyksiä nähdään, intiaanisotia käydään ja loppua kohti villin lännen aurinko alkaa painua mailleen. Yllättävän paljon aikaa uhrattiin sille, kuinka intiaanilapsista yritettiin (epäonnistuneesti) tehdä kunnon kansalaisia vankilamaisessa koulussa/kasvatuslaitoksessa – ihan tanakka todellisuuspohja tälläkin.

Ratsuväki tappvirantoimituksessa.

Sarja pysyy alkupuolella hyvin kasassa, mutta puolivälissä alkaa tietty lerpahdus. Eräs syy lienee se, että kaikenlaiset historialliset käännekohdat on pitänyt ottaa orjallisesti mukaan, mikä ei aina ole osunut yksiin henkilöhahmojen kehittelyn ja pienempien, sammakkoperspektiivin tarinoiden kertomisen kanssa. Joka jaksolla on eri ohjaaja, mikä myös varmasti selittää laadun heilahtelua. Monenlaiset mielenkiintoiset rönsyt ja hahmot unohtuvat matkan varrelle tyystin ja joskus teki suorastaan mieli tietää, mitä sille tai sille tyypille lopulta kävi. Vastaukset jäivät usein antamatta, eikä yhdeksäntuntinen oikein päättynyt mihinkään lopputulemaan, jollei sitten vanhaksi elänyt, jälkipolville turinoiva Jacob Wheeler ollut se. Temaattisesti Into the Westissä oli silmiinpistävää samankaltaisuutta ainakin Pieni suuri mies (1970) -leffan kanssa, tosin komiikka oli tässä pidetty hyvin vähissä. Ei mikään valtava merkkiteos, mutta täytti länkkärinkatselutarpeen paljon paremmin kuin monet viime aikoina haalimani halvat bulkkitekeleet.

Add comment December 12th, 2021

Länsilandia S1

Robocop-DVD:itä hyllystä turhaan etsiessäni löysin jotain mielenkiintoisempaa sinne unohtunutta: avaamattoman Westworldin ensimmäisen kauden BD-boksin! En juuri harrasta kaupallisia suoratoistopalveluja, joten sarja oli jäänyt siksikin näkemättä. Toki alkuperäinen Westworld (1973) ja sen löperö jatko-osa Futureworld (1976) olivat tuttuja, joten perusasetelma oli selvä. Androideja ammutaan ja jörnitään tulevaisuuden länkkäriteemapuistossa, ja lopulta ne ryhtyvät kapinoimaan. Vuonna 1973 robotit oli vielä kasailtu vastuksista, johdoista ja kondensaattoreista — vaikuttava suoritus sinänsä — siinä missä tuoreemmissa on jo feikkiluita, lihaksia, verta ja kunnon tietokoneet sisällä.

Paha äijä… vai onko?

Suuri osa tapahtumista sijoittuu villin lännen maisemiin: äveriäitä turisteja varten on kirjoitettu kaikenlaisia tarinoita kassakaappiryöstöistä aarteenetsintään, minkä lisäksi he tietysti antavat periksi kaikenlaisille paheilleen. Toinen puoli on sitten sekalaista juonittelua “kyökin puolella”, jossa androideja rakennetaan, korjataan ja ohjelmoidaan. Aluksi nämä kaksi todellisuutta pysyvät vielä jokseenkin erillään, mutta lopussa rajojen yli loikitaan jatkuvasti ja fiksummat robot alkavat tajuta elävänsä nukkekodissa. Kaikenlaisia synkkiä salaisuuksia on haudattu pitkin puistoa ja niitä pitää toki selvitellä. Omalta osaltaan soppaa sekoittaa vielä firman hallitus, joka lähettää paikalle myyriään pitämään jumalkompleksista Anthony Hop…Tohtori Fordia kurissa.

Raatoa säästämättä, laadusta tinkimättä.

Sarjan parasta antia itselleni olivat länkkärikohtaukset, vaikka olenkin varmaan aika puolueellinen. Muu juonittelukin oli sinänsä ammattimaisesti tehtyä ja etenkin alkupuolella tämä ensimmäinen kausi oli suorastaan koukuttava. Jossain puolivälin paikkeilla iski tietty lysähdys, kun parissa täytejaksossa ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaan rinnakkaisia juonia lähinnä edistettiin nimellisesti seuraavaa jaksoa kohti — osasyyllisiä vaihtelevaan laatuun saattavat olla moneen kertaan vaihtuneet ohjaajat. Viimeinen jakso oli pakattu täyteen ylläreitä, jotka asettivat aiemmat tapahtumat kautta linjan uuteen valoon. Käsiksen noloimpia hetkiä olivat nojatuolifilosofiset pohdinnat tyyliin “me ollaan täällä niinq jumalia” ja “mitäs se tietoisuus edes on?”, vaikka sellaisia toki oli mukaan melko pakosti uitettava. Ihan mielellään tätä joka tapauksessa katseli, etenkin kun audiovisuaaliseen laatuun oli pistetty paljon paukkuja. Seuraavat kaudet taitavat silti jäädä näkemättä, etenkin, kun niissä länkkäriteema jää marginaaliin.

Add comment November 12th, 2021

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet