Posts filed under 'tutkimus'

Spekun demoskene kansissa

Demoskeneä käsittelevät kirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tutkimuskirjallisuus ja harrastajien historiikit. Juuri loppuun saamani ZX Spectrum Demoscene (2020) istuu näiden kahden välisellä aidalla eikä ole sen kummemmin tieteellisen tarkkaa tekstiä kuin nostalginen kuvakirjakaan – lähdeviitteitä on sinänsä käytetty, mutta kovin harvakseltaan, eikä taustatutkimuksen tekoa ole juuri dokumentoitu. Julkaisijaksi on yhtä kaikki saatu ihan yliopisto, puolalainen Jagiellonian University Press.

According to Yerzmyey and Hellboy’s (2020) analysis […]

Kirjoittajina ovat akateemisempi Piotr Marecki ja kaksi aktiiviharrastajaa, Yerzmyey ja Robert “Hellboy” Straka. On hieman erikoista, että yksi tekijöistä on halunnut piilotella nimimerkin takana, koska eihän moinen ole tapana tutkimuskirjallisuudessa. Suuri osa tekstistä perustuu harrastajayhteisön piirissä tehtyihin haastatteluihin, mikä pitää käsittelyn konkreettisena, vaikka paikoitellen anekdotaalisena. Haastattelut ovatkin eräs kirjan vahvuus, koska niissä tulevat esiin todelliset kokemukset etenkin vähän tunnetun Itä-Euroopan skenen suunnasta. Osa väitteistä sen sijaan lyödään pöytään ilman sen kummempia selityksiä tyyliin “minä tiedän nämä jutut”, eivätkä sammakkoperspektiivistä tehdyt yleistykset oikein aina vakuuta. Päälukuja on kolme:

  1. ZX Spectrumin demoskene – tässä toistetaan aika paljon skenen perusteita, jotka on kerrottu jo monessa muussakin julkaisussa, mutta itäinen perspektiivi on sentään mielenkiintoinen.
  2. Spectrum-demoskenen digitaaliset genret – tämäkin luku on aika paljon muualta tutun asian toistoa. Uusinta sisältöä on 1-bittisen musiikin käsittely.
  3. Alusta – jokseenkin hätäiseksi ja luettelomaiseksi jäävässä luvussa käydään läpi Spectrumin ja kloonien raudan kehitystä. On täälläkin kaikenlaista uutta detskua, mutta ote on pintapuolinen.

Veikkaisin lonkalta, että päälukujen takana ovat eri kirjoittajat, sillä tyyli ei ole niiden välillä yhtenäinen ja paikoitellen voi huomata tiettyä toisteisuutta. Kuvia on käytetty, mutta monia teknisiä seikkoja olisi voinut havainnollistaa kaavioilla: millainen se muistikartta on, miten grafiikka rakentuu, millaista 1-bittinen ääni on? Vaikka kirja on Platform Studies -henkinen, ei siinä ole lähiluettu pelejä tai demoja ja yritetty havainnollistaa, miten laitteisto ja ohjelmisto toimivat yhteen. Brightpast-demon (2011) tapauksessa sitä hieman yritellään, vaikka pintapuolisesti. En ole kovin vakuuttunut, että juuri kyseinen produ on edes paras mahdollinen analysoitava, sillä neukkuteemansa alla se perustuu lähinnä animaatioluuppeihin parin palikkaefektin lisäksi.

Mitäpä tästä nyt sanoisi? Positiivisia seikkoja on helppo löytää paljon hakematta: itäeurooppalainen perspektiivi on aina tervetullut, mukana on valaisevia haastatteluja ja tulihan tässä opittua sitä sun tätä. Valitettavasti heikkouksia on liikaa, että teosta voisi varauksetta suositella. Rakenne on poukkoileva, luvut epätasaisia, yleistykset toisinaan perusteettomia ja kaikkiaan meiningistä puuttuu tietty tarkkuus – olisin odottanut ainakin laitteen hyvin tuntevilta harrastajilta syvällisempää teknistä näkemystä. Napakampaa luettavaa Itä-Euroopan teknisistä harrastuskulttuureista ovat vaikkapa Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain tai tuore puolalainen New Media Behind the Iron Curtain.

Add comment December 3rd, 2022

Arvioinnin vaikeus

Tällä viikolla olemme saaneet taas kuulla aimo määrän opinnäyte-esityksiä, sillä peräti 18 opiskelijaa yrittää saada tutkintonsa kasaan ennen kesälaitumille lähtöä. Kolme kokonaista päivää sekoaa pelkkiin presiksiin, minkä lisäksi pidetään vielä arviointiryhmän kokous, jossa päätetään lopulliset arvosanat töille. Arvioita ja arvosanaehdotuksia jälleen kerran silmitelleenä yritin pohtia, miksi ehdotukset tuntuvat toisinaan täysin vääriltä ja miksi arvioijien kesken voi olla niin suuria eroja. Ainakin seuraavia syitä on tullut huomattua vuosien varrella:

  • Persoonallisuus – jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan pikkutarkkoja ja toiset taas lunkeja. Oman tietämyksen korostaminen ym. itsetehostus ei kuulu lausuntoon.
  • Tieteellinen tausta – tieteenalojen ja koulutusohjelmien välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon akateemisia käytäntöjä korostetaan.
  • Ammatillinen tausta – käytännön tekijä keskittyy arviossaan luonnostaan tuotantoon, kun taas akateemikko syynää tieteellisiä meriittejä.
  • Urapolun vaihe – kohta väittelevä tai vastaväitellyt arvioija on melkeinpä pikku klassikko, akateemisuuden lakipisteessä on helppo lukea MA-opinnäytettä kuin väitöskirjaa.
  • Kokemus – konkari osaa suhteuttaa arviointiaan muihin näkemiinsä saman alan opinnäytteisiin.
  • Suhde yliopistoon – ulkopuoliset arvioijat ovat toisinaan turhankin kilttejä varmuuden vuoksi, mikä liittyy toki myös kohtaan kokemus.
  • Suhde ohjaajiin – vanhan kalakaverin ohjaamaa duunia ei välttämättä viitsi kritisoida liikaa, koska samalla epäsuorasti kritisoi ohjaajaa.
  • Vertailu – toisen arvioijan kanssa keskustelu helposti yhtenäistää arvioita väärällä tavalla ja pahimmillaan johtaa vianetsintä-kilpajuoksuun.
  • Ruohonkorren asento – arvioijatkin ovat ihmisiä, joten ulkoiset tekijät tai vaikkapa vain satunnainen paha päivä saattavat vaikuttaa arvioon.

Lista ei ole kattava, mutta opinnäytteiden parissa askarrellut varmasti tunnistaa samoja ongelmia, joita on yritetty ratkoa eri keinoin. Eräs Aallossa käytössä oleva mekanismi on arviointimatriisi, jossa on lueteltu arvioitavat aspektit ja miten ne pisteytetään. Arvioijan työ on sittenkin luonteeltaan tulkintaa eikä mekanistista, joten yhteismitallisuus on lähinnä kaunis toive. Epäreiluja, ilkeitä tai yksipuolisia arvioijia ei todetun harhalaukauksen jälkeen enää pyydetä uudelleen. Nykyään vähintään toisen tarkastajan pitäisi olla Aallosta, mikä toimii ainakin pienenä laadunvarmistuksena. Viime kädessä kyse on joka tapauksessa ihmisten tekemästä työstä, minkä lisäksi taiteellisen työn arviointi on luonteeltaan kovaa tiedettä mähmäisempää, joten inhimillisiä erehdyksiä tapahtuu varmasti jatkossakin.

Kuvituskuva

Add comment June 2nd, 2022

Katsaus vuoteen 2021

Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.

Töitä ja tutkimusta

En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.

Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.

Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.

Skenetystä

Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂

Tietotekniikkaa

2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.

Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).

Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.

Shakki

Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.

Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.

Leffoja ja sarjoja

Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.

Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.

Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.

Muita puuhia

Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.

Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.

Add comment January 2nd, 2022

Seniorimpi seniorilehtori

Tänään tuli varmuus sille, että jo aikapäiviä sitten alkanut etenemisarviointi meni läpi, ja täten olen ensi kuun alusta vanhempi yliopistonlehtori (senior university lecturer). Muualla kuin Aallossa ei moisia oikein — vielä — tunneta, mutta se on seuraava porras lehtorin jälkeen. Tyypillisemmin yliopistoissa on nykyään vain yliopisto-opettajia (ei-väitellyt) ja yliopistonlehtoreita (väitellyt), mutta Aallossa askelmia on nykyään peräti neljä ja muualta pitkälti poistunut lehtori-titteli edelleen käytössä. Kun jo Suomen sisälläkin on näin paljon kirjavuutta käytännöissä, niin ei liene vaikea arvata, että ulkomailla näitä nimikkeitämme ei ymmärretä sitäkään vähää 🙂 Jenkkisysteemissä suunnilleen kaikki ovat jonkun sortin professoreita, siinä missä täällä puolessa lehtorien ja proffien urapolut ovat edelleen tiukasti erillään (mutta).

Muuttuvatko työtehtävät? Tuskinpa merkittävästi. Nouseeko palkka? Pitäisi sen hieman kohentua.

Mustaa valkoisella.

Add comment September 22nd, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

Kaiken maailman päivystävä MS-DOSetti-kohudesantti

Päätös oli tehty jo viime viikolla, mutta sain vasta eilen virallisen vahvistuksen sille, että hakemukseni digitaalisen kulttuurin dosentuuriin Turun yliopistolle hyväksyttiin. Ihan tervetullut valopilkku tähän ryydyttävään koronavuoteen sekä samalla merkki akateemisesta aikuistumisesta loputtomalta tuntuneen jatko-opiskelu- ja postdoc-limbon jälkeen. Vaikka dosentin titteliä onkin vedetty lokaan yhtäällä pääministerien ja toisaalla “kohudosentin” toimesta, on sillä vielä ainakin asiaa tuntevien parissa positiivinen merkitys.

Mitä tästä sitten seuraa? Eipä välittömästi juuri mitään, sillä dosentuurin mukana ei tule automaattisesti sen enempää palkkaa kuin velvoitteitakaan. Muodollisesti dosentuuri pätevöittää joihinkin väitöskirjoihin liittyviin tehtäviin, kuten ohjaajana, esitarkastajana tai vastaväittäjänä toimimiseen (käytännöt vaihtelevat hieman eri paikoissa), ja muuta hyötyä siitä saattaa olla virantäytöissä ja arvioinneissa. Ulkomailla dosentti merkitsee usein jotain aivan muuta – kuten myös lisensiaatti – joten maailman turuilla joutunee taas selittelemään, mistä on kyse. Keskieurooppalaisten maiden habilitaatio on suunnilleen vastaava prosessi, mutta esimerkiksi Jenkkilässä moisia ei harrasteta.

Seitsemän kuukautta tähänkin sekosi.

Add comment August 21st, 2020

LeveämpiNäyttö 2–3/2020

Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home‌ ‌Computer‌ ‌Cultures‌ ‌and‌ ‌Society‌ ‌Before‌ ‌the‌ ‌Internet‌ ‌Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.

Kansi.

Add comment June 18th, 2020

Demoskene, tuo aineeton perintö

Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:

Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.

edit: Kah, saksalaisten hakemuskin eteni jatkoon!

Add comment April 9th, 2020

Vuosikatsaus 2019

Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.

Töiden paiskintaa

Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:

Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.

Skenepuuhat

Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.

Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!

Shakkivuosi

Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.

Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.

Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin

Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.

Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.

Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.

Leffat: sitä sun tätä

Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂

Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.

Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!

Add comment January 1st, 2020

Tšekkoslovakiat ja Kekkoslovakiat

Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.

Manic Miner -henkinen kansi.

Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.

Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.

Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.

Add comment November 26th, 2019

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet