Vaikkei tällaisen lähiseuturetkeilijän tarvikaan veistellä kiehisiä tai makkaratikkuja erätulilla, niin jonkunlainen veitsi on usein silti hyvä olla mukana. Tarpeet ovat yleensä pienimuotoisia, kuten raaka-aineiden pilkkomista tai ruokapaketin aukomista, joten mitään isoa ja painavaa lapinleukua on turha kanniskella. Ihan pikku klisullakaan ei silti pärjää, jos tavoitteena on vaikkapa leikkiä risukeittimellä tai katkaista maissi puoliksi. Omana vakiovarusteenani repussa kulkee Prismasta ostettu pieni oranssi kiinalinkkari, jonka sai teroitettua yllättävän hyväksi – 80- ja 90-luvun halpikset olivat tunnetusti aika hirveitä. Ensi alkuunsa kuskasin 40 vuotta piestyä Wengeriäni, mutta ei noin nostalgista esinettä viitsisi hukata metsään.
Viime aikoina isompia tarpeita on palvellut Tokmannilta reilulla kympillä ostettu Tactixin mustanpuhuva kääntöveitsi, joka on ollutkin varsin mainio tuote hintaansa nähden. Vastaavia veitsiä myydään myös monessa muussa paikkaa työkalu- ja retkikäyttöön. Ilmeisesti Tactix on tarkoitettu pelastautumisvälineeksi auton hanskalokeroon, sillä kahvan päässä on turvavyöleikkuri ja ikkunan rikkomiseen sopiva hätävasara. Laakeroidun terän saa heilautettua kätevästi eli näyttävästi yhdellä kädellä auki, kun antaa sille hieman vauhtia kyljessä olevasta nupista. Käyttöasennossa terä lukittuu paikalleen, joten se ei tule linkkarin tavoin sormille. Tarkkaan vuolukäyttöön Tactix ei oikein sovellu, mutta retkeilyyn ihan mukavasti pienen kokonsa ja vyöklipsunsa vuoksi.
Käyttökunnossa terät näytillä.
Sain lapsena lahjaksi kaikenlaisia hienojakin puukkoja, joista suurimman osan tärväsin tavalla tai toisella roskiskuntoon, esimerkiksi hakkaamalla niitä vasaralla puuta halkaistessa. Jäljelle jäi vain pieni lapinpuukko, jolla näversin monenlaista, kuten muovikoteloita kortinlukijoille ja shakkinappeja. Pahaksi onneksi hukkasin pikkupuukon, joten tilalle piti saada joku askarteluväline, ja niin tilasin saman tien satasella ehdan kotimaisen Roselli Nikkarinpuukon visakoivukahvalla. Projektissa kävi niin kuin arvata saattaa, eli eihän noin hienoa kapistusta viitsi pilata missään arkikäytössä. Lisäksi hiiliteräs on eräilyyn hieman työläs valinta ruostumisvaaran vuoksi, joten halvempi ja vähemmän hieno vaihtoehto hakuun.
Marttiinilla on pitkä perinne ja edelleen hyvä maine, vaikka tuotanto on sittemmin siirretty kustannussyistä Viroon. Viro-Marttiinissa ei ole juuri tunnearvoa, joten tilaukseen lähti neljällä kympillä klassinen Kätevä, jossa on askarteluun sopiva, lyhyt ruostumaton terä. Terä onkin puukon paras puoli, sillä se leikkaa todella hyvin. Tuotekuvissa näkynyt kaunis visakoivukahva osoittautui käytännössä suorasyiseksi koivuhalon pätkäksi (ks. kuva), johon oli uhrattu ehkä mikrogramma vahaa. Kahvan perä oli epämukavan kulmikas, joten hioin sen pyöreämmäksi, siivosin olemattoman pinnoitteen veks ja laitoin tilalle muutaman kerroksen pellavaöljyä, joka toi samalla puun vähät syyt paremmin esille. Höttöisestä “visakoivukahvasta” paljastui helan juuresta vielä reikäkin, jonka täytin koivunpalalla. Ehkä yhden puukon perusteella on kohtuutonta tuomita koko tuotemerkki, mutta melkoisia epäilyjä Marttiinin nykylaadusta tämä kokemus herätti.
Kesälle on kertynyt jo useampia grillausreissuja RitniGridin ja ison Trangian kanssa, sillä onhan grillaus näillä keleillä hauskaa sekä sopivan hidasta hommaa. Turhan harva ritilä aiheutti riesaa lämmönlevittimeen putoilevan ruuan muodossa, joten viime aikoina olen pistänyt väliin grillauskorista leikatun pyörylän, joka auttoi myös ritilään kiinni juuttuvan halloumin paistamisessa. Jo pidempään mielessä oli tikittänyt ajatus siitä, että eihän tuo koko grillilaajennus ole kuin simppeli ritilä ja teräslätkä, johon on porattu jokunen reikä – kaipa tuommoisen voisi tehdä itsekin?
Pohdin ritilään monenlaisia ratkaisuja, mutta helpoimmaksi osoittautui vain tilata eBaystä kiinalaiselta pari erilaista pyöreää mallia, joita oli tarjolla monessa koossa. 16 cm BBQ Net Wire Mesh osoittautui oikein passeliksi valinnaksi, sillä siinä olevat jalat menevät sopivasti pikku-Trangian tuulisuojan sisään ja pitävät ritilän paikallaan. Olisi tietysti ollut mukavampaa, jos verkko olisi ollut tasainen eikä hieman kupera, sillä nakit pyörivät harjanteelta epäilemättä halukkaasti kalliolle. Väänsin siis kuprun toiseen suuntaan niin, että nyt ritilä on pikemminkin hieman kovera.
Neitseellinen lämmönlevitin mallia 12 cm teräskiekko
Toinen osa, lämmönlevitin, meni suunnilleen samoilla sävelillä: eBaystä löytyi passelisti 12 cm halkaisijaltaan olevia teräskiekkoja. Vilkaisin huvikseni, saisiko vastaavan jostain kotimaiselta metallipajalta, mutta yksittäiskappaleiden hinnat lähtivät kymmenistä euroista. Tilasin saman tien kolme siltä varalta, että häkkyrälle tulee enemmänkin kysyntää. Hieman paksumpia nuo olisivat saaneet olla, sillä puoli milliä on tähän tarkoitukseen pikkiriikkisen klisu. Reikien paikat apinoin suoraan aidosta RitniGridistä, ja tuoreen lyhyen 3 mm metalliporanterän voimin sain nyrhettyä teräksestä myös läpi – ei ole ihan helppoa hommaa köpöisellä akkuporakoneella.
Reiät porattuna ja osat paikallaan
Tässä vaiheessa RytöGrid olikin jo valmis, joten oli aika lähteä testaamaan sen toimivuutta. Lämmönjakajan paikalleen asettaminen vaati hivenen taitoa liekin loimottaessa, mutta kyllä se pikku yrittämisellä sinne solahti ja myös pysyi puolentoista tunnin ajan. Kuten arvelinkin, levy taipui jonkin verran puolentoista tunnin paahtamisella, mitä tapahtuu myös aidon tuotteen kanssa; sitten väännellään vain takaisin. Ritilää ei ole kovin helppo nostaa paikaltaan ainakaan Trangian kahvalla, mikä on niin ikään vain hyväksyttävä “ominaisuus”. Jo yhden käytön jälkeen kiiltävä lämmönlevitin oli muuttunut tuttuun tapaan kirjavan kukertavaksi, ja tietysti ritilään tarttui karstaa, joka kuitenkin lähti riittävän hyvin pois liotuksen ja teräsharjan voimin.
Tämähän toimii!
Tiedossa olevista pikku puutteistaan huolimatta RytöGrid täytti tärkeimmän tarkoituksensa oikein hyvin: nakit, sienet, maissit, paprikat ja halloumit saatiin kaikki kypsiksi. Lämpö tuntui jakautuvan tasaisesti grillin alueelle, eikä Brivin kloonipolttimen kanssa ilmennyt edes samanlaista prökötystä kuin mitä isolla Trangiallani on grillatessa nähty. Aitoon asiaan verrattuna tiheämpi ritilä osoittautui päteväksi, kun ruokaa ei tippuillut rei’istä alas. Pikku-Trangia on tähän käyttöön kokonsa puolesta asteen minimalistinen, mutta mahtui siihenkin vierekkäin kaksi maissintähkää paahtumaan. Tämän perusteella siis varsin onnistunut projekti, eivätkä osat maksaneet yhteensä kuin vajaan pari kymppiä.
Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja Vammala Partyn organizeri. Ikaalinen kutsui tuttuun tapaan partykävijää tänäkin vuonna, joten käydäänpä läpi omat tekeleet ja tehdään jokunen huomio partyn kulusta. Monena vuonna meno on ollut varsin hikistä, kun samaan aikaan on sattunut helle, eikä rakennuksessa ole ilmastointia. Tällä kertaa torstai ja perjantai olivat tutun kuumia, kun taas lauantaina satoi, mistä seurasi nahkean kostea ilma ja levykkeenheiton siirtäminen tarkkuuslajiksi sisätiloihin. Nukkuminen jää helposti huonoksi monestakin syystä, joista merkittävimpiä lienevät kolme kovaa koota: kuumuus, kuorsaajat ja krapula.
Bling Bling
Aikaa olisi ehkä ollutkin, mutta muksujen kesälomilla ollessa keskittyminen on vaikeaa, eikä skenemotivaationi ole muutenkaan ollut viime aikoina varsinaisesti huipussaan. Yllä näkyvä valokuva otti kantaa ajankohtaiseen aiheeseen – asetelma on täysin feikki, sillä kuvassa esiintyvät käytettynä ostetut rikkinäiset DDR4-kalikat. Petskari on tietysti pakko tehdä joka vuosi, vaikka väkisin. Blinded ratsasti yksittäisellä idealla eli sillä, kuinka eri paksuisista viivamerkeistä saa tehtyä kaihtimet. En ole edes kovin varma, oliko tässä mitään omaperäistä, sillä joku muu taisi tehdä jo samanlaisen aiemmin. Ainakin oma edikka toimi tarkoitukseen varsin hyvin, kiitos viivan paksuutta vaihtavan toiminnon (ylä- ja alanuoli) sekä merkin korvaamisen värejä muuttamatta (oikea shifti).
Blinded
Eipä tällaisella kuvalla skenekompoissa pärjää; varmin valinta on edelleen esim. naisen pää tai vastaava. CSDb:ssä sentään joku oli kuvasta pitänyt. Huonon kompomenestyksen kruunasivat vielä omastakin mielestäni aika mitäänsanomattomiksi jääneet kolme Tuplainta:
AI-kompoja oli ajan hengen mukaisesti jo peräti kaksi, mikä on tavallaan ymmärrettävää siksi, että jokainen voi osallistua matalalla kynnyksellä edes jotenkin. Vastapainona tosin saattaa käydä niin, että enemmän vaivaa vaativat sarjat näivettyvät. Tekoäly oli löytänyt tiensä myös demokompoon samoin kuin Notch, jolla oli tehty pari entryä. Jonkun sortin traditionalistina skippasin promptaukset tänä vuonna ihan tietoisesti, ja kokonaista demoahan ei nykyään jaksa vääntää muutenkaan. Voittajaksi demotyökalujen ja koneaivojen seassa venyi sentään ilahduttavasti ihan oikeasti koodattu Sega-produ.
Itse dataamisen sijaan hauskinta sisältöä taisivat lopulta olla ne ulkoskenelliset harrasteet, kuten retkiruuan laittelu keittimellä, länkkärien vahtaaminen ja lauantai-illan kännikaraoke. Samat safkat olisi saanut tehtyä helpommin sisällä vedenkeittimen ja hellan voimin, mutta eihän siinä olisi ollut mitään pointtia. Karaoke alkaa institutionalisoitua kovaa kyytiä, kun sille löytyy näemmä oma uskollinen yleisönsä; käytin sopivien biisien valkkaamiseen, testaamiseen ja yt-dlp:llä lataamiseen yhden kokonaisen iltapäivän. Muilla riitti intoa vielä toista tuntia sen jälkeen, kun itse raahauduin jo nukkumaan. 50-vuotislahjaksi saatu MSX-läppäri virkosi eloon, kiitos Nyyrikin fläshäilyn, joten kirjoittelen siitä erikseen, kunhan olen ehtinyt tutustua laitteeseen tarkemmin.
Kuten jo todettu, keittimellä höyrytys on hauska seurallinen laji, jonka suuri plussapuoli on hitaus: sapuskan valmistumista joutuu odottelemaan, joten aika ei kulu pelkkään kiireiseen laitteluun ja mättämiseen. Toinen vahvuus on monipuolisuus, koska höyryttämiseen soveltuvat monenlaiset vihannekset perunasta parsakaaliin, quorn, mykyt, sienet sun muut. Suolan, paistamisen ja rasvan puuttuminen tekee hommasta lähtökohtaisesti jopa terveellistä, vaikka soijakastikkeeseen tai HP:hen dippaaminen ne edut voikin nopeasti neutraloida.
HA-rmaa pikku-Trangia testialustana
Täysikokoisella Trangialla höyrytys on suoraviivaista, sillä isoon kattilaan mahtuu normaali teräksinen höyrytyskori ilman sen kummempaa säätämistä. 27-kokoisen pikkumallin litraiset kattilat ovat sen sijaan aivan liian pieniä, joten mikä neuvoksi? Ehdin jo kaavailla DIY-ratkaisua, jossa grillikorista tai teräsverkosta leikattu pyörylä olisi kattiloiden välissä (toinen kattila toimisi kantena), mutta käytännön testit osoittivat idean nopeasti huonoksi. Keittiössä käytettävällä terässiivilällä on ennenkin höyrytetty tavallisen kattilan kanssa, joten valmis häkkyrä alkoi vaikuttaa oikealta suunnalta, kunhan vaan löytyisi sopiva malli. Siispä Clasua, Tokmannia ja Saiturinpörssiä kohti.
Clasun Coline-siivilää löytyy erittäin kätevästi 15 cm koossa. Saiturinpörssilläkin oli melkein samanlainen tarjokas, tosin hivenen pienempi. Pitkä painava teräskahva keikauttaa kattilan jatkuvasti kumoon, joten päädyin kylmästi naksauttamaan sen irti, samoin kuin toisen lenksun, joka tuli kannen tielle. Jäljelle jäivät siis vain kehys ja verkko. Kattilaan pitäisi mahtua kunnolla vettä, joten venyttelin siivilän pohjaa tasaisemmaksi. Kanneksi riitti Trangian oma paistinpannu (teflonpuoli ylöspäin). Ensimmäisen testailun perusteella konsepti toimii suunnitellusti, vaikka noin pieneen koriin ei paljon kerralla mahdukaan. Veden kanssa saa tuttuun tapaan olla tarkkana, ettei se kiehu vallan kuiviin. Oikeastaan ainoa pikku epäkohta on siivilän hankalahko nostaminen kattilan päältä: väliin voi tunkea jotain, jolloin Trangian pihdeillä saa napattua reunasta – lisävettä voi toki kaataa suoraan läpikin.
Alkuperäisen Kahakka 25L -arvioni jälkeen olen saanut reppuun lisää tuntumaa, mikä johti jälleen lisähankintoihin. Niin hyödyllinen kuin lantiovyö onkin, ei se ole aina kovin mukava, sillä leveässä ja jäykässä remmissä on kovat reunat, jotka nävertävät helposti kylkiä tai vatsanahkaa etenkin t-paitakeleillä, jos lantiovyö ajautuu vinoon. Hieman samaa taipumusta on myös olkaimien remmeillä, joten laadukkaiden ja kestävien Savotan reppujen vahvuudeksi ei voi oikein laskea ergonomiaa.
Valjas molemmin puolin
En uskonut ongelman ratkeavan ajan myötä itsestään remmien asettuessa, joten piti mieluummin etsiä ratkaisu. Kaikenlaista pehmusteviritystä voisi kyhätä itsekin, mutta myös Savotta itse myy Valjas-nimistä pehmustetta, jonka toimivuus Kahakka 25L:n kanssa tosin jäi tuotekuvauksen perusteella kysymysmerkiksi. Koteloiden ystävä voi kiinnittää Valjaan päälle kaikenlaista sopivaa MOLLE/PALS-ryjää. 34 euroa plus postit ei ole tällaisesta lärpäkkeestä mitenkään mukava hinta, vaikka toisaalta on tietysti niinkin, että kantomukavuudesta säästäminen on väärästä paikasta säästämistä. Eli eipä auta, nettipankki laulamaan ja toivotaan, että sopii. Hieman nyrpeä olo tästä ostoksesta jäi, kun monessa halpisrepussakin on pehmustettu lantiovyö vakiona.
Pehmuste paikallaan – melkoinen sojotinhan tuo on
Ensi tarkastelussa näytti huojentavasti siltä, että Valjas tosiaan sopisi repun kanssa käytettäväksi. Lantiovyöstä soljet irti, remmi lenksuista läpi ja sitten soljet takaisin paikalleen. Muutaman kilometrin keitinkeikan perusteella ergonomia tosiaankin parani huomattavasti, kun vyö ja repun alareuna eivät enää paina ihoa. Kitkapinnoite pitää repun paremmin paikallaan, mutta on kesällä hieman hiostava. Kuten kuvasta näkyy, uudeksi pikku lisähaasteeksi ilmaantui lantiovyön sojottaminen sivuille silloin, kun reppu ei ole käytössä. Jos pehmuste notkistuu, ongelma on pienempi, mutta jos ei, niin pitää keksiä joku paikka, mihin nuo lipareet sulloo.
Toisen grillauskeikan myötä RitniGrid alkoi osoittaa parempia puoliaan. Melko tuuleton ilma ja Jetboilin tehokaasu siivittivät ritilän hyvään lentoon, ja kaikki kokeiltu kypsyi asianmukaista vauhtia – eiköhän tuolle riittäisi kaasuksi ihan perus-Tarmokin. Esimerkiksi viimeksi hieman haljuksi jäänyt maissi paistui kunnolla kullankeltaiseksi, eikä grilli ollut kuuma pelkästään reunoiltaan. Teräsvillaa ei viitsisi heittää menemään joka pesun jälkeen, joten hankintalistalle meni myös grilliharja. Ja kun ostelun makuun kerran pääsin, niin mukaan tarttui Tokmannilta vielä Nortrekin tornimallinen retkikeitin, jonka tarjoushinta oli laskettu vastustamattoman alas 30 euroon. Mitään todellista tarvetta ei tällä hetkellä ole, joten Nortrek meni avaamattomassa laatikossaan suoraan kaappiin odottelemaan aikaa parempaa.
Mitäs mitäs? Ei kai kukaan sentään kahta Trangiaa oikeasti tarvitse? No enhän minä, se toinen on tietysti vain lahja tyttärelle… Oli miten oli, talouteen ilmaantui ison perinteisen 25-mallin kumppaniksi pienempi ja modernimpi kova-anodisoitu (HA) 27-malli. Otin muksulle tietysti tällaisella materiaalilla, niin ei tarvitse sitten huolehtia alumiinin mahdollisesta liukenemisesta, minkä lisäksi harmaa pinnoite on mukavan näköinen. Kaasukeittimen olisi toki saanut myös valmiina kokonaisuutena, mutta kun aidot polttimet on ylihinnoiteltu niin rajusti, hankin spriiversion ja siihen erikseen Fire-Maplen 25 euron kloonin.
Logokin sattui vahingossa kuvaan
Pikku-Trangiasta oli jo jonkin verran aiempaa kokemusta, joten mitään uutta ja ihmeellistä ei sinänsä ilmennyt. Koko sekä paino ovat huomattavasti isoa protkaletta kätevämmät, ja toisaalta litran kattilat ovat turhan pienet viimeistään kolmen hengen käytössä. Hieman ärsyttävästi kahvalle ei tullut mukana erillistä suojapussia, mihin olin kuitenkin varautunut jo etukäteen ompelemalla harmaasta huovasta vastaavan tuotteen. Tällä erää älysin myös olla heittämättä paistinpannun suojamuovia roskikseen 🙂
Ensimmäinen käyttökokeilu suoritettiin Mustikkamaalla nuudelin voimin, ja hyvinhän se sujui, kuten sopi odottaa. Fire-Maplen brändi ansaitsi jälleen yhden lisätähden, sillä kloonipoltin tuotti tasaista sopivan levyistä liekkiä ilman mitään yskimisiä – tietysti olosuhteetkin olivat helpot näillä keleillä. Lämmityssilmukan puuttuminen on periaatteessa pikku puute, vaikken olekaan tätä nykyä enää kovin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta. HA-pinnoite on tosiaan vain pinnoite, joten kattiloita ja tuulisuojia kolhiessa alta paljastuu tuttu kirkas alumiini; Trangian nopea pärstääntyminen on joka tapauksessa fakta, joten ei näistä koristeiksi ole. Kaiken kaikkiaan 27-3 HA vaikuttaa olevan sitä mitä pitikin, ja nyt taloudessa on myös se tähän asti puuttunut spriikippo, jos nokisempaa keittelyä haluaa kokeilla.
Vaikka burgerit, nakit ja sen sellaiset saa paistettua Trangian pannulla yleensä aivan riittävästi, jää jotain pientä uupumaan oikean grillaamisen tunnelmasta. Funtsin sekalaisia ritiläratkaisuja, mutta DIY-viritelmien ongelmaksi muodostui se, ettei rasvaa ja kastikkeita saisi valua polttimeen. Ritnifjell on kehittänyt juuri tähän tarkoitukseen RitniGrid-nimisen teräshäkkyrän, jossa on mukana ritilän lisäksi lämmönlevitin, joka samalla suojaa kaasupoltinta sotkuilta. Tiesin tästä innovaatiosta kyllä jo vuosi sitten, mutta 70 euron hinta tuntui turhan suolaiselta. Kesäkauden myötä käyttöä varmaan löytyy, ja kerran se vain kirpaisee, joten lopulta pistin pitkän jahkailun jälkeen eurot jonoon.
Paketissa Lapin eksotiikkaa
Ostajan kannattaa olla tarkkana numeroiden kanssa, jottei tule ostettua väärää kokoa – iso Trangia on epäloogisesti 25 ja pieni 27. Olin hieman pettynyt, kun joissakin kuvissa näkyneen ristikon sijasta ritilä koostuikin suorista tikuista. Tämä on ilmeisesti helpompi putsata, vaikka samalla väleistä putoilee ruokaa todennäköisemmin. Käyttö on yksinkertaista: lämmönlevitin tulee Trangian kannakkeiden päälle ja ritilä lepää tuulisuojan yläreunan tasalla. Eipä siis muuta kuin kastikkeet, herkkusieniä, halloumia, vegenakkeja, paprikaa, maissia sekä oman pihan huhtasieniä(!) mukaan ja Kivinokkaa kohti testaamaan. Jo pakatessa kävi ilmeiseksi, kuinka painava pöntöstä tulee kaikkineen, vaikka jättäisi turhia kattiloita poiskin. RitniGrid sentään mahtuu settiin sisälle tarkalla sullomisella, joten sitä ei tarvi pitää repussa lieraamassa muiden tavaroiden seassa.
Ei se kauan siistiltä näyttänyt
Pahaksi onneksi päivä sattui olemaan varsin tuulinen, 8 m/s ja kovia puuskia, mikä ainakin paljasti ritilän tuuliongelmat perusteellisesti. Paistumista tapahtui lähinnä yhdellä laidalla ja se oli pahimmillaan todella hidasta: profiililtaan matalat nakit olivat helppoja, kun taas maissia käristettiin ja käristettiin melko huonolla menestyksellä varmaan parikymmentä minuuttia. Tulosta heikensi entisestään laiska Bilteman butaanikaasu, joten tästä viisastuneena kannattanee käyttää jatkossa jotain tehokkaampaa – ja vältellä tuulikelejä. Trangian paistinpannun käyttö ylösalaisin kantena auttoi kummasti, vaikkei sen alle paljon mahdukaan, ja teflon saattaa kärsiä suorasta kuumuudesta.
Kuten arvata saattaa, marinadi paloi kiinni ritilään, lämmönlevittimeen ja jossain määrin myös tuulisuojan seiniin, joten reissun jälkeen laitehuoltoon kului aikaa. Liotus ja teräsvilla tehosivat sentään, minkä lisäksi grilleihin tarkoitettu teräsharja voisi olla hyvä sijoitus. Lämmönlevitin vääntyi hieman kuumuudessa, joten sitäkin piti väännellä takaisin suoraksi. Kallis sekä hankala turhakeko siis? Onnistuessaan safkasta tuli kyllä hyvää, ja toisaalta grillaus on hitaudessaan samanlainen sopiva seuralaji kuin hotpot tai höyrytys, joten eiköhän tälle sosiaalista tilausta löydy, jos nyt samat sapuskat saisikin kenties paisteltua pannulla pienemmällä vaivalla.
Reilun vuoden käytössä ollut Kahakka 15L palveli sinänsä hyvin, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että se oli liian pieni kahdessakin suhteessa. Tilanpuutetta kompensoivat jossain määrin isoiksi aukeavat sivutaskut, joihin saa tungettua vaikkapa pulloja, mistä huolimatta mahtumisen kanssa oli usein pahoja ongelmia. Esimerkiksi iso Trangia haukkaa suuresta taskusta melkein puolet. Toinen pienuusongelma oli se, että reppua ei ole ylipäänsä tarkoitettu 191-senttiselle äijänköriläälle: paino lepää ihan liikaa hartioiden varassa, jolloin selkä kuormittuu. Siispä uutta, isompaa kantovälinettä etsimään.
Reppuja on markkinoilla tunnetusti valtava määrä, joten valinnanvaikeus iski pahemman kerran päälle. Yhtäältä halusin kestävyyttä, vedenpitävyyttä, mukavuutta, tilaa tavaroille, taskuja, lantiovyön ja (MOLLE-)kiinnikkeitä, mutta toisaalta en halunnut maksaa itseäni kipeäksi tai ostaa suoranaista rinkkaa. Savotan Kahakka 25L nakutti takaraivossa ilmeisenä päivityspolkuna, kun tiesin firman laadun olevan hyvä – 200 euron hinta vaan tuntui kohtuuttoman korkealta, kun kilpailevia tuotteita sai selvästi alta satasella. Käyttöä tunnetusti on, joten lopulta annoin periksi ja tilasin isomman Kahakan vihreänä versiona.
Tässä asennettuna jo moraalimerkit, lisätasku sekä pohjaan lisähihnoja
Yhden reissun perusteella en voi sanoa, miten 25L toimii pidemmän päälle, mutta joitakin selviä parannuksia huomasin heti. Roinaa mahtuu ineen selvästi enemmän, minkä lisäksi remmien ansiosta reppua voi myös ylitäyttää jonkin verran. Suurempi koko sekä lantiovyö ovat siunaukseksi selälle ja hartioille, ja vaikka Savotta on tässäkin tapauksessa ollut nuuka taskujen kanssa, on niitä sentään kaksi yhden sijasta. Laitoin silti kiinni yhden lisätaskun tilpehööreille sekä olkaimeen kännykkäkotelon. Pehmuste on kovaa solumuovia, joka tukee selkää, mutta on epämukava (15L:ään laitoin tilalle vaahtomuovia), joten se saattaa mennä vielä vaihtoon.
Säädöt, remmit ja kiinnikkeet olivat jo vanhastaan tuttuja, joten niiden kanssa ei tullut uutta opeteltavaa. Rintaremmi piti jälleen säätää paljon alemmas ja olkaimet päästää mahdollisimman pitkiksi. Ihan pelkkää auvoa päivitys ei toki tuonut mukanaan: reppu on jälleen hiukan painavampi, lisäkoko tuo kömpelyyttä, enkä ole kovin varma, pysyykö 25L pystyssä maassa. Edut ylittävät kuitenkin haitat selvästi, joten isommasta Kahakasta tulee itselleni reissujen vakiovaruste, kun taas vanha siirtyy perheessä eteenpäin .
Annoin jälleen Lidlin retkeilytarvikkeille uuden mahdollisuuden, vaikka esimerkiksi firman kaasukeitin oli rupinen esitys monestakin syystä. Linkkuveitsi, puukko ja leikkuulauta toimivat sen sijaan paremmin, joten positiivisiakin kokemuksia on tullut. Edullinen hinta implikoi toki usein kehnoa laatua, mutta toisinaan Lidl saa isoilla volyymeillään myös painettua käypäisten tuotteiden hinnan alas. Hieman skeptisin mielin sijoitin siis 15 euroa Crivit-kiikareihin ja toivoin jälkimmäistä.
Hihna asennettuna
Tuotetietojen mukaan kiikarin pitäisi oleman 10×26 eli näin maallikon ymmärryksellä kohtuullinen 10-kertainen suurennos ja pienet, valoteholtaan vaatimattomat linssit. Kilometrin päässä näkökentän laajuudeksi ilmoitetaan 101 metriä. Positiivisena yllätyksenä Crivit ei tunnu muoviselta lelulta, vaan metallinen runko on jämäkkä ja käsille on vielä kuminen grippikin. Silmäväliä voi säätää okulaareja leveämmälle tai kapeammalle vääntämällä (sarana on jo valmiiksi melko löysä). Oikealle silmälle löytyy diopterisäätö, joka riitti oman likinäköni korjaukseen. Itse värkin lisäksi mukana seuraa mikrokuituliina, halvanoloinen hihna, karu vyötasku ja käyttöohje.
Viime kädessä tärkein ominaisuus on tietysti itse optiikka. Kyllä noilla valoisissa olosuhteissa näkee kohtuullisen hyvin, mutta aivan puhtaita papereita Crivit ei ansaitse. Keskellä näkyvässä tarkennuspyörässä on klappia, eikä skarpin kuvan saaminen ole ihan helppoa. Toinen heikkous on näkökentän reunoilla ilmenevä sameus, joka selittynee sekin halvalla hinnalla. Lisäksi yläviistosta sopivasti tuleva valo saattaa heijastua okulaarien metallisesta sisäpinnasta ja häiritä katselua. Paremmat nämä silti ovat kuin pelkäsin, ja näppärän koon ansiosta kiikarit kulkevat myös helposti mukana. Paikallisretkeily Vanhankaupunginlahden ympäristössä tarjoaa erinomaisia mahdollisuuksia lintubongaamiseen lukuisine torneineen ja lavoineen, joten kenties tästä tulee harrasteeseen taas uusi ulottuvuus.
edit: Tussasin kokeeksi linssien vieressä olevat kirkkaat metallipinnat heijastuksen vähentämiseksi. Katsotaan tekeekö mitään.
Akateeminen Trangia-seura jatkaa kevään myötä toimintaansa entistäkin ahkerammin – olen viikon sisään tainnut käydä jo neljällä keitinkeikalla. Tällä kertaa suuntana oli vanha tuttu Killingholman saari, johon on Herttoniemen metroasemalta noin kolmen kilometrin tallustus. Viimeksi paikalle mentiin talvella jäitä pitkin kasviskeiton merkeissä, mutta nyt piti valita pidempi reitti. Kunhan Kruunuvuorensilta aukeaa reilun viikon päästä, niin saarelle aukeaa myös toinen, jos kenties pitkä reitti. Kruunuvuorenrannan metsään suunnataan varmasti joka tapauksessa.
Mahtaako tulla mitään? Kuva Antin.
Ruokalajina oli jälleen uutuus, nakkimunakas. Espanjalaistyylistä perunamunakasta kokeiltiin jo toista vuotta sitten, mutta se jäi syystä tai toisesta melko mitäänsanomattomaksi. Mitään erityistä reseptiä näin yksinkertaiseen sapuskaan ei tarvinnut etsiä: paistetaan nakit, lisätään muutama kananmuna, hiukan suolaa sekä pippuria, ja paistetaan molemmin puolin. Periaatteessa helppoa, vaikka huomasinkin jossain vaiheessa unohtaneeni Trangian välikannen, jolla oli tarkoitus kääntää munakas puolivälissä. Vastaavaan tulokseen päästiin onneksi jakamalla mössö neljään osaan ja kääntämällä palaset yksitellen. Nakkeina toimivat tässä tapauksessa onnistuneesti Makukeittiön kasvis-sellaiset.
Viimeksi munakasta yriteltiin Trangialla, joka on toki tukeva ja kätevä. Tällä erää oli käytössä itse modattu paistinpannu ja spider, joka osoittautui yllättävän toimivaksi, sillä pannua ei tarvi pitää jatkuvasti yhdessä paikkaa, vaan kuumimman pisteen paikkaa voi vaihdella ympäriinsä. Trangian kanssa paistaessa reunat jäävät kylmiksi ja sapuska palaa keskeltä, joten tällä kertaa kilpaileva tuote oli jossain parempi. Mikseipä sama onnistuisi ruuvattavalla keittimelläkin, mutta ne ovat paistamiseen muuten tuskaisen huteria. Vitsimielessä otin mukaan myös Tokmannin rupisen pakin, jolla sai edes kuppikeitolle veden kiehumaan. Mukiin kaataminen meni tuttuun tapaan vaarallisesti plörinäksi, joten ei tuosta värkistä oikein ole mihinkään.
