Retkeilylaatikossa on lojunut melkein pari vuotta Prisman parin kympin Luode 12 -risukeitin vähällä käytöllä. Periaate kuulostaa hyvältä: ei kuskata mukana spriitä tai kaasua, vaan keräillään polttoaine suoraan luonnosta. Käytännön puolella ensimmäisiä rajoitteita asettavat metsäpalovaroitukset ja se, että risukeittimet luetaan avotuleksi, jota ei saakaan tehdä ihan missä hyvänsä. Jos lain puitteissa saakin vielä sompailtua, niin seuraaviksi haasteiksi nousevat sateinen tai kylmä ilma, jotka tekevät touhusta huomattavasti haastavampaa – kuivia kalikoita voi toki kantaa itse mukanaan, mutta siinä vaiheessa koko konseptilta alkaa jo pudota pohja.
Ensimmäisen epäonnisen talvikokeilun jälkeen pidin reilun puolentoista vuoden tauon yrittelystä, vaikka häkkyrä välillä kävikin mielessä. Tänä syksynä laitettiin taas uutta yritystä putkeen Viikinmäellä. Keli oli ollut sopivan kuiva, joten ympäristöstä löytyi helposti käpyjä ja keppejä, joita katkottiin puukon ja sahan voimin vajaan kymmenen sentin pätkiksi. Koeponnistuksena kokeiltiin myös Luoteen toimivuutta spriipolttimen kanssa, ja hyvä parihan ne olivat. Keittoastiana sai toimia tässä testailussa Trangian isompi alumiininen kahvipannu, koska siinä on keittelyä nopeuttava kansi, ja lisäksi nokasta on helppo kaataa vettä kuivamuonan päälle. Rima asetettiin realistisen matalalle eli tavoitteena oli saada puolisen litraa vettä kiehumaan.
Voitto! Vesi kiehuu. Kuva Terpan.
Risu- ja käpykasa syttyi kaasusytkärin, sytytyspalan ja omatekoisten pahvi-steariiniliuskojen avulla yllättävän helposti. Reipas puhallus auttoi asiaa siinä vaiheessa, kun kekäleiden päälle lisättiin uutta poltettavaa. Pahvia ei kannata sekaan tunkea, sillä siitä syntyy paljon tuhkaa, joka haittaa pidemmän päälle palamista; roskat voi polttaa sitten lopuksi erikseen. Kun kriittinen lämpötila saatiin aikaan, niin hiukan lahotkin oksanpätkät paloivat mukavasti, siinä missä käpyjen kontribuutio jäi heikommaksi. Jälkimmäisiä oli toisaalta helppo keräillä ympäristöstä.
Melkoinen savupatsas keittimestä välillä lähti (ja varusteisiin tarttui), mutta näiden kokemusten perusteella prosessiin tuli jo jotain tuntumaa: puita ei tarvi ladata ylös asti täyteen ja keittelyn kanssa kannattaa odottaa sen aikaa, että pönttö on kunnolla kuuma. Keittimen kyljessä oleva tuhkaluukku toimi lähinnä ilmanottoaukkona, sillä sen kautta on aika toivotonta yrittää mitään kalikoita heitellä ineen. Sekä keitin että pannu olivat projektin lopuksi tahmean nokisia, joten kotona riitti vielä lisäpuuhaa niitä siivoillessa. Onnistumisen kokemuksia siis saatiin, vaikka hankaluutensa takia risukeittimestä tuskin tulee mikään vakiovaruste tulevilla reissuilla.
Joskus 80-luvun puolivälissä lahjaksi saamani Wenger Commander oli päässyt 40 vuoden palveluksen aikana varsin huonoon kuntoon: kyljet naarmuilla, halki ja monesta paikkaa lohjenneet. Tarkoitushan oli ostaa tuolloin muodikas MacGyver-linkkari, mutta kun sain rahat kasaan, niin Mäkkaiverit olivat jo kaupasta loppu. Edelleen aktiivikäytössä oleva veitsivanhus ansaitsi tässä vaiheessa kunnon ehostuksen, joten hankin Torista samanlaisen parempikuntoisen yksilön ja kannibalisoin siitä kuoret – uutenahan näitä ei ole tehty vuosiin, koska Victorinox osti firman. Kiinnitys oli yllättäen erilainen, joten kyljet piti kiinnittää epoksilla. Siistimmän ulkomuodon lisäksi bonuksena seurasivat pinsetit ja hammastikku.
Frankenstein ja sisuskalut.
Projektista jäi yli kuoreton linkkari, joka ei sinältäään soveltunut oikein mihinkään. Vanhat kyljet olivat niin rytöiset, etten viitsinyt niitä enää laittaa edes uusiokäyttöön. Ensimmäisen kuoriyritelmän tein nahasta leikkaamalla ja liimaamalla, mutta lopputulos oli kädessä kovin epämukava ja muutenkin hieman köserön näköinen.
Ei hyvä, revitäänpä irti.
Seuraava askel oli oikeaan suuntaan, sillä päätin tehdä kuoret koivusta tai muusta vastaavasta kovahkosta puusta. Sopivaa levyä ei ollut valmiina, joten ostin Saiturinpörssistä paistinlastan, joka oli kätevästi sekä käsittelemätön että taivuttamaton. Puukon, viilan ja hiomapaperin voimin sain uudet, lupaavat kyljet kasaan parissa tunnissa. Akseleille piti vielä porata syvennykset, mikä meni hieman hörinäksi, mutta pikku näverryksellä sekin korjaantui. Paljas vaalea puu vaikutti tylsältä värivalinnalta, joten rupesin kerjäämään vaikeuksia ja yritin saada pintaan vielä väriä.
Vielä näytti lupaavalta.
Petsi olisi luultavasti ollut oikea ratkaisu, mutta laiskana vedin pintaan kerroksen spriiliukoista punaista tussia, koska sellainen käsillä oli. Varsinaiset ongelmat alkoivat, kun aloin lakata kuoria kilikalipullolla ja ilmeni, että väri liukeni iloisesti lakkaan. Lakkaa päätyi myös metalliosiin, joita saikin sitten putsailla antaumuksella ja pitkään. Hioin lakan veks puusta ja vedin punaisen värin päälle vuorostaan mustaa tussia. Lakkaus meni sinänsä paremmin, mutta vielä viikon kuivaamisenkin jälkeen kyljet olivat pehmeän nahkeat, joten uusiksi meni jälleen. Raaps raaps.
Toivon mukaan viimeinen versio.
Tussikokeilujen aika oli ohi, joten viimeisenä realistisena vaihtoehtona poltin tussitahraiset kyljet tummiksi kaasuliekillä. Liian palaneet kohdat hiiltyivät ja pinta piti hioa pois, minkä lisäksi kaikkien koppulointien jälkeen puu oli ehtinyt ruveta taipumaan, mikä vaikeutti liimaamista. Tässä vaiheessa olin jo rehellisesti luovuttanut lakkanäljän kanssa, ja tilalle vaihtui hyväksi havaittu öljyvaha. Ensimmäinen liimaus meni jokseenkin vinoon eikä epoksi tykännyt tarttua puuhun, joten seuraava iteraatio kehiin ja välissä pikku karhennus. Lisäviihdettä tarjosi puristimesta kylkeen painunut kuoppa, joka piti saada piiloon.
Tuntikausien epätoivon ja ähellyksen jälkeen Zombi-Wenger taisi lopulta peräti onnistua, ja jos ei ihmeempää ilmene, niin teen siitä vakiovarusteen retkeilyyn pikku kiinalinkkarin tilalle. Ellei muuta, niin olihan tämä monipuolinen opintoprojekti puun pintakäsittelystä. Nopealla vilkaisulla veitsi näyttää ihan siistiltä, vaikka lähemmässä tarkastelussa paljastuukin kaikenlaista pikku kömmähdystä. Isäukon kurssipuukko on edelleen työn alla, sillä samainen onneton spraylakka ei tunnu kuivuvan ikinä: puolitoista viikkoa ja pinta on edelleen hieman nahkea.
Tampereelta löytyi vanha isävainaan puukko, jonka muistin etäisesti vuosikymmenten takaa. Aika ei ollut käsitellyt puukkovanhusta hellästi, joten hetken mielijohteesta päädyin yrittämään maallikkopohjalta pientä entisöintiprojektia. Yhtä sun toista korjattavaa totisesti löytyikin: syöpynyt terä, katkennut kärki, puhki kulunut lakkaus, heiluva terä, heiluvat ja kolhitut helat, alpakkakoristeiden vihreät hapettumat, sekä kuivahtanut, murtunut, maalitahrainen ja naarmuinen tuppi. Suurempi sotaisä olisi tiennyt heti, mistä puukosta tässä oli kyse, mutta itse jouduin tekemään hieman salapoliisityötä ennen kuin selvisi, että kyseessä on kauhavalaisen Iisakki Järvenpään valmistama RUK 128:n kurssipuukko vuodelta 1968.
Lähtötilanne
Entisöinnistä tuli väistämättä tietynlainen kompromissi: yhtäältä 60-vuotiasta puukkovanhusta ei saisi puunata uudelta näyttävään kuntoon, mutta rikkinäiset ja likaiset osat pitäisi kuitenkin huoltaa. Suurimpia hommia oli alpakkaosien hapettumien rassaaminen, sillä skeidaa oli paksuina kovina kerroksina koristeiden alla ja tupen sisällä asti. Tuppi elävöityi hivenen kenkälankilla ja sisäpuolelle laitoin kokeeksi vaseliinia, jotta rutikuiva nahka notkeutuisi. Valkoista maalia en saanut kantolenksusta järkevästi irti pilaamatta samalla ruskeaa maalipintaa, joten se sai toistaiseksi jäädä rauhaan. Kahdesta kohtaa murtunut tai rikki veistetty tupen suu paikkaantui nahkapalan ja pikaliiman voimin.
Terän äärellä en ruvennut hienostelemaan ruosteenpoiston kanssa, vaan hioin eri karkeuksien hiekkapaperilla hapettumat sekä liat veks. Teräparkaa oli vuosien varrella jo teroitettu moneen kertaan, joten koitin olla rouhimatta sitä paljon enempää. Timanttiviilan ja kaksipuolisen liippakiven avulla sain puukon riittävään vuolukuntoon. Katkenneen kärjen uudelleenmuotoilu olisi vaatinut isoa muokkausta, joten päätin jättää sen sikseen historiallisena muistona. Lisäksi näytti hieman siltä, että kärkeä oli katkaisun tai katkeamisen jälkeen jo rälläköity. Terän heilumiseen en keksinyt mitään kunnollista ratkaisua, joten tyydyin hakkaamaan kahvan sisään puutikkuja, mikä auttoi ainakin toistaiseksi.
Valmista tuli – toivottavasti
Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui ensi alkuun yksinkertaiselta vaikuttanut kahvan entisöinti. Vanha lakka lähti sinänsä helposti pois hiekkapaperilla, mutta vernissan tasainen levittäminen vaati runsaasti yritystä ja erehdystä. Siveltimellä pinta jäi helposti uurteiseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui pesusieni. Netistä löytyneiden vinkkien mukaan kannattaa vetää ohuita kerroksia, ja näiden kokemusten perusteella asia on juuri näin: paksu vernissa näyttää mukavan kiiltävältä, mutta se kuivuu iän kaiken ja jää sittenkin tahmeaksi kerrokseksi puun päälle. Hätäily ei sovi tähän vaiheeseen yhtään, vaan kerrosten kuivumista kannattaa odotella rauhassa ainakin se pari päivää. Pikku plussapuolena vernissaaminen tuntui turvottavan kuivaa puuta tai sitten tökötti toimi liimana, sillä löysä päätyhela lakkasi heilumasta.
Hauska projektihan tämä oli, vaikka työmäärä oli odottamattoman suuri ja välillä tuli mokailtuakin. Vähintäänkin tuli opittua kaikenlaista uutta metallin ja puun käsittelystä, joten seuraava tällainen räpellys mennee jo sujuvammin. Pari pientä kysymysmerkkiä vielä jäi, esimerkiksi koskien vernissan kestävyyttä ja terän heilumista; vain aika kertoo, miten käy. Mihinkään aktiivikäyttöön perintökalleus tuskin enää päätyy tämän remontin jälkeen, mutta saatan sen edes johonkin retkelle ottaa veistelyä tai ruuan pilkkomista varten.
Taitaa jäädä tällaiseksi
Sivussa eteni myös Viro-Marttiinin tunkkaaminen, sillä liekitettyyn kahvaan vetämäni liian paksu vernissa jäi vielä viikon kuluttuakin tahmeaksi. Siispä jälleen raaps raaps hiekkapaperihommiin ja smörjat irti. Hiomisen jälkeen kahvaan tuli vahingossa mukava, käytössä naarmuuntuneen ja nokeentuneen työkalun tyyli, joten en ruvennut hiomaan tai polttamaan puuta sen enempää. Vahingosta viisastuneena laitoin rauhassa sienellä vernissaa vain ohuet kaksi kerrosta, mikä näyttää olleen oikea valinta, kun puu suostui jopa kuivumaan. Päivän saa vielä kuivua ja sitten komppanian murheenkryyni astuu palvelukseen – mitään säästeitä tässä valmiiksi risassa halpiksessa ei ole, ja työkaluksi sen ostinkin.
Vaikkei tällaisen lähiseuturetkeilijän tarvikaan veistellä kiehisiä tai makkaratikkuja erätulilla, niin jonkunlainen veitsi on usein silti hyvä olla mukana. Tarpeet ovat yleensä pienimuotoisia, kuten raaka-aineiden pilkkomista tai ruokapaketin aukomista, joten mitään isoa ja painavaa lapinleukua on turha kanniskella. Ihan pikku klisullakaan ei silti pärjää, jos tavoitteena on vaikkapa leikkiä risukeittimellä tai katkaista maissi puoliksi. Omana vakiovarusteenani repussa kulkee Prismasta ostettu pieni oranssi kiinalinkkari, jonka sai teroitettua yllättävän hyväksi – 80- ja 90-luvun halpikset olivat tunnetusti aika hirveitä. Ensi alkuunsa kuskasin 40 vuotta piestyä Wengeriäni, mutta ei noin nostalgista esinettä viitsisi hukata metsään.
Viime aikoina isompia tarpeita on palvellut Tokmannilta reilulla kympillä ostettu Tactixin mustanpuhuva kääntöveitsi, joka on ollutkin varsin mainio tuote hintaansa nähden. Vastaavia veitsiä myydään myös monessa muussa paikkaa työkalu- ja retkikäyttöön. Ilmeisesti Tactix on tarkoitettu pelastautumisvälineeksi auton hanskalokeroon, sillä kahvan päässä on turvavyöleikkuri ja ikkunan rikkomiseen sopiva hätävasara. Laakeroidun terän saa heilautettua kätevästi eli näyttävästi yhdellä kädellä auki, kun antaa sille hieman vauhtia kyljessä olevasta nupista. Käyttöasennossa terä lukittuu paikalleen, joten se ei tule linkkarin tavoin sormille. Tarkkaan vuolukäyttöön Tactix ei oikein sovellu, mutta retkeilyyn ihan mukavasti pienen kokonsa ja vyöklipsunsa vuoksi.
Käyttökunnossa terät näytillä.
Sain lapsena lahjaksi kaikenlaisia hienojakin puukkoja, joista suurimman osan tärväsin tavalla tai toisella roskiskuntoon, esimerkiksi hakkaamalla niitä vasaralla puuta halkaistessa. Jäljelle jäi vain pieni lapinpuukko, jolla näversin monenlaista, kuten muovikoteloita kortinlukijoille ja shakkinappeja. Pahaksi onneksi hukkasin pikkupuukon, joten tilalle piti saada joku askarteluväline, ja niin tilasin saman tien satasella ehdan kotimaisen Roselli Nikkarinpuukon visakoivukahvalla. Projektissa kävi niin kuin arvata saattaa, eli eihän noin hienoa kapistusta viitsi pilata missään arkikäytössä. Lisäksi hiiliteräs on eräilyyn hieman työläs valinta ruostumisvaaran vuoksi, joten halvempi ja vähemmän hieno vaihtoehto hakuun.
Marttiinilla on pitkä perinne ja edelleen hyvä maine, vaikka tuotanto on sittemmin siirretty kustannussyistä Viroon. Viro-Marttiinissa ei ole juuri tunnearvoa, joten tilaukseen lähti neljällä kympillä klassinen Kätevä, jossa on askarteluun sopiva, lyhyt ruostumaton terä. Terä onkin puukon paras puoli, sillä se leikkaa todella hyvin. Tuotekuvissa näkynyt kaunis visakoivukahva osoittautui käytännössä suorasyiseksi koivuhalon pätkäksi (ks. kuva), johon oli uhrattu ehkä mikrogramma vahaa. Kahvan perä oli epämukavan kulmikas, joten hioin sen pyöreämmäksi, siivosin olemattoman pinnoitteen veks ja laitoin tilalle muutaman kerroksen pellavaöljyä, joka toi samalla puun vähät syyt paremmin esille. Höttöisestä “visakoivukahvasta” paljastui helan juuresta vielä reikäkin, jonka täytin koivunpalalla. Ehkä yhden puukon perusteella on kohtuutonta tuomita koko tuotemerkki, mutta melkoisia epäilyjä Marttiinin nykylaadusta tämä kokemus herätti.
Kesälle on kertynyt jo useampia grillausreissuja RitniGridin ja ison Trangian kanssa, sillä onhan grillaus näillä keleillä hauskaa sekä sopivan hidasta hommaa. Turhan harva ritilä aiheutti riesaa lämmönlevittimeen putoilevan ruuan muodossa, joten viime aikoina olen pistänyt väliin grillauskorista leikatun pyörylän, joka auttoi myös ritilään kiinni juuttuvan halloumin paistamisessa. Jo pidempään mielessä oli tikittänyt ajatus siitä, että eihän tuo koko grillilaajennus ole kuin simppeli ritilä ja teräslätkä, johon on porattu jokunen reikä – kaipa tuommoisen voisi tehdä itsekin?
Pohdin ritilään monenlaisia ratkaisuja, mutta helpoimmaksi osoittautui vain tilata eBaystä kiinalaiselta pari erilaista pyöreää mallia, joita oli tarjolla monessa koossa. 16 cm BBQ Net Wire Mesh osoittautui oikein passeliksi valinnaksi, sillä siinä olevat jalat menevät sopivasti pikku-Trangian tuulisuojan sisään ja pitävät ritilän paikallaan. Olisi tietysti ollut mukavampaa, jos verkko olisi ollut tasainen eikä hieman kupera, sillä nakit pyörivät harjanteelta epäilemättä halukkaasti kalliolle. Väänsin siis kuprun toiseen suuntaan niin, että nyt ritilä on pikemminkin hieman kovera.
Neitseellinen lämmönlevitin mallia 12 cm teräskiekko
Toinen osa, lämmönlevitin, meni suunnilleen samoilla sävelillä: eBaystä löytyi passelisti 12 cm halkaisijaltaan olevia teräskiekkoja. Vilkaisin huvikseni, saisiko vastaavan jostain kotimaiselta metallipajalta, mutta yksittäiskappaleiden hinnat lähtivät kymmenistä euroista. Tilasin saman tien kolme siltä varalta, että häkkyrälle tulee enemmänkin kysyntää. Hieman paksumpia nuo olisivat saaneet olla, sillä puoli milliä on tähän tarkoitukseen pikkiriikkisen klisu. Reikien paikat apinoin suoraan aidosta RitniGridistä, ja tuoreen lyhyen 3 mm metalliporanterän voimin sain nyrhettyä teräksestä myös läpi – ei ole ihan helppoa hommaa köpöisellä akkuporakoneella.
Reiät porattuna ja osat paikallaan
Tässä vaiheessa RytöGrid olikin jo valmis, joten oli aika lähteä testaamaan sen toimivuutta. Lämmönjakajan paikalleen asettaminen vaati hivenen taitoa liekin loimottaessa, mutta kyllä se pikku yrittämisellä sinne solahti ja myös pysyi puolentoista tunnin ajan. Kuten arvelinkin, levy taipui jonkin verran puolentoista tunnin paahtamisella, mitä tapahtuu myös aidon tuotteen kanssa; sitten väännellään vain takaisin. Ritilää ei ole kovin helppo nostaa paikaltaan ainakaan Trangian kahvalla, mikä on niin ikään vain hyväksyttävä “ominaisuus”. Jo yhden käytön jälkeen kiiltävä lämmönlevitin oli muuttunut tuttuun tapaan kirjavan kukertavaksi, ja tietysti ritilään tarttui karstaa, joka kuitenkin lähti riittävän hyvin pois liotuksen ja teräsharjan voimin.
Tämähän toimii!
Tiedossa olevista pikku puutteistaan huolimatta RytöGrid täytti tärkeimmän tarkoituksensa oikein hyvin: nakit, sienet, maissit, paprikat ja halloumit saatiin kaikki kypsiksi. Lämpö tuntui jakautuvan tasaisesti grillin alueelle, eikä Brivin kloonipolttimen kanssa ilmennyt edes samanlaista prökötystä kuin mitä isolla Trangiallani on grillatessa nähty. Aitoon asiaan verrattuna tiheämpi ritilä osoittautui päteväksi, kun ruokaa ei tippuillut rei’istä alas. Pikku-Trangia on tähän käyttöön kokonsa puolesta asteen minimalistinen, mutta mahtui siihenkin vierekkäin kaksi maissintähkää paahtumaan. Tämän perusteella siis varsin onnistunut projekti, eivätkä osat maksaneet yhteensä kuin vajaan pari kymppiä.
Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja Vammala Partyn organizeri. Ikaalinen kutsui tuttuun tapaan partykävijää tänäkin vuonna, joten käydäänpä läpi omat tekeleet ja tehdään jokunen huomio partyn kulusta. Monena vuonna meno on ollut varsin hikistä, kun samaan aikaan on sattunut helle, eikä rakennuksessa ole ilmastointia. Tällä kertaa torstai ja perjantai olivat tutun kuumia, kun taas lauantaina satoi, mistä seurasi nahkean kostea ilma ja levykkeenheiton siirtäminen tarkkuuslajiksi sisätiloihin. Nukkuminen jää helposti huonoksi monestakin syystä, joista merkittävimpiä lienevät kolme kovaa koota: kuumuus, kuorsaajat ja krapula.
Bling Bling
Aikaa olisi ehkä ollutkin, mutta muksujen kesälomilla ollessa keskittyminen on vaikeaa, eikä skenemotivaationi ole muutenkaan ollut viime aikoina varsinaisesti huipussaan. Yllä näkyvä valokuva otti kantaa ajankohtaiseen aiheeseen – asetelma on täysin feikki, sillä kuvassa esiintyvät käytettynä ostetut rikkinäiset DDR4-kalikat. Petskari on tietysti pakko tehdä joka vuosi, vaikka väkisin. Blinded ratsasti yksittäisellä idealla eli sillä, kuinka eri paksuisista viivamerkeistä saa tehtyä kaihtimet. En ole edes kovin varma, oliko tässä mitään omaperäistä, sillä joku muu taisi tehdä jo samanlaisen aiemmin. Ainakin oma edikka toimi tarkoitukseen varsin hyvin, kiitos viivan paksuutta vaihtavan toiminnon (ylä- ja alanuoli) sekä merkin korvaamisen värejä muuttamatta (oikea shifti).
Blinded
Eipä tällaisella kuvalla skenekompoissa pärjää; varmin valinta on edelleen esim. naisen pää tai vastaava. CSDb:ssä sentään joku oli kuvasta pitänyt. Huonon kompomenestyksen kruunasivat vielä omastakin mielestäni aika mitäänsanomattomiksi jääneet kolme Tuplainta:
AI-kompoja oli ajan hengen mukaisesti jo peräti kaksi, mikä on tavallaan ymmärrettävää siksi, että jokainen voi osallistua matalalla kynnyksellä edes jotenkin. Vastapainona tosin saattaa käydä niin, että enemmän vaivaa vaativat sarjat näivettyvät. Tekoäly oli löytänyt tiensä myös demokompoon samoin kuin Notch, jolla oli tehty pari entryä. Jonkun sortin traditionalistina skippasin promptaukset tänä vuonna ihan tietoisesti, ja kokonaista demoahan ei nykyään jaksa vääntää muutenkaan. Voittajaksi demotyökalujen ja koneaivojen seassa venyi sentään ilahduttavasti ihan oikeasti koodattu Sega-produ.
Itse dataamisen sijaan hauskinta sisältöä taisivat lopulta olla ne ulkoskenelliset harrasteet, kuten retkiruuan laittelu keittimellä, länkkärien vahtaaminen ja lauantai-illan kännikaraoke. Samat safkat olisi saanut tehtyä helpommin sisällä vedenkeittimen ja hellan voimin, mutta eihän siinä olisi ollut mitään pointtia. Karaoke alkaa institutionalisoitua kovaa kyytiä, kun sille löytyy näemmä oma uskollinen yleisönsä; käytin sopivien biisien valkkaamiseen, testaamiseen ja yt-dlp:llä lataamiseen yhden kokonaisen iltapäivän. Muilla riitti intoa vielä toista tuntia sen jälkeen, kun itse raahauduin jo nukkumaan. 50-vuotislahjaksi saatu MSX-läppäri virkosi eloon, kiitos Nyyrikin fläshäilyn, joten kirjoittelen siitä erikseen, kunhan olen ehtinyt tutustua laitteeseen tarkemmin.
Kuten jo todettu, keittimellä höyrytys on hauska seurallinen laji, jonka suuri plussapuoli on hitaus: sapuskan valmistumista joutuu odottelemaan, joten aika ei kulu pelkkään kiireiseen laitteluun ja mättämiseen. Toinen vahvuus on monipuolisuus, koska höyryttämiseen soveltuvat monenlaiset vihannekset perunasta parsakaaliin, quorn, mykyt, sienet sun muut. Suolan, paistamisen ja rasvan puuttuminen tekee hommasta lähtökohtaisesti jopa terveellistä, vaikka soijakastikkeeseen tai HP:hen dippaaminen ne edut voikin nopeasti neutraloida.
HA-rmaa pikku-Trangia testialustana
Täysikokoisella Trangialla höyrytys on suoraviivaista, sillä isoon kattilaan mahtuu normaali teräksinen höyrytyskori ilman sen kummempaa säätämistä. 27-kokoisen pikkumallin litraiset kattilat ovat sen sijaan aivan liian pieniä, joten mikä neuvoksi? Ehdin jo kaavailla DIY-ratkaisua, jossa grillikorista tai teräsverkosta leikattu pyörylä olisi kattiloiden välissä (toinen kattila toimisi kantena), mutta käytännön testit osoittivat idean nopeasti huonoksi. Keittiössä käytettävällä terässiivilällä on ennenkin höyrytetty tavallisen kattilan kanssa, joten valmis häkkyrä alkoi vaikuttaa oikealta suunnalta, kunhan vaan löytyisi sopiva malli. Siispä Clasua, Tokmannia ja Saiturinpörssiä kohti.
Clasun Coline-siivilää löytyy erittäin kätevästi 15 cm koossa. Saiturinpörssilläkin oli melkein samanlainen tarjokas, tosin hivenen pienempi. Pitkä painava teräskahva keikauttaa kattilan jatkuvasti kumoon, joten päädyin kylmästi naksauttamaan sen irti, samoin kuin toisen lenksun, joka tuli kannen tielle. Jäljelle jäivät siis vain kehys ja verkko. Kattilaan pitäisi mahtua kunnolla vettä, joten venyttelin siivilän pohjaa tasaisemmaksi. Kanneksi riitti Trangian oma paistinpannu (teflonpuoli ylöspäin). Ensimmäisen testailun perusteella konsepti toimii suunnitellusti, vaikka noin pieneen koriin ei paljon kerralla mahdukaan. Veden kanssa saa tuttuun tapaan olla tarkkana, ettei se kiehu vallan kuiviin. Oikeastaan ainoa pikku epäkohta on siivilän hankalahko nostaminen kattilan päältä: väliin voi tunkea jotain, jolloin Trangian pihdeillä saa napattua reunasta – lisävettä voi toki kaataa suoraan läpikin.
Alkuperäisen Kahakka 25L -arvioni jälkeen olen saanut reppuun lisää tuntumaa, mikä johti jälleen lisähankintoihin. Niin hyödyllinen kuin lantiovyö onkin, ei se ole aina kovin mukava, sillä leveässä ja jäykässä remmissä on kovat reunat, jotka nävertävät helposti kylkiä tai vatsanahkaa etenkin t-paitakeleillä, jos lantiovyö ajautuu vinoon. Hieman samaa taipumusta on myös olkaimien remmeillä, joten laadukkaiden ja kestävien Savotan reppujen vahvuudeksi ei voi oikein laskea ergonomiaa.
Valjas molemmin puolin
En uskonut ongelman ratkeavan ajan myötä itsestään remmien asettuessa, joten piti mieluummin etsiä ratkaisu. Kaikenlaista pehmusteviritystä voisi kyhätä itsekin, mutta myös Savotta itse myy Valjas-nimistä pehmustetta, jonka toimivuus Kahakka 25L:n kanssa tosin jäi tuotekuvauksen perusteella kysymysmerkiksi. Koteloiden ystävä voi kiinnittää Valjaan päälle kaikenlaista sopivaa MOLLE/PALS-ryjää. 34 euroa plus postit ei ole tällaisesta lärpäkkeestä mitenkään mukava hinta, vaikka toisaalta on tietysti niinkin, että kantomukavuudesta säästäminen on väärästä paikasta säästämistä. Eli eipä auta, nettipankki laulamaan ja toivotaan, että sopii. Hieman nyrpeä olo tästä ostoksesta jäi, kun monessa halpisrepussakin on pehmustettu lantiovyö vakiona.
Pehmuste paikallaan – melkoinen sojotinhan tuo on
Ensi tarkastelussa näytti huojentavasti siltä, että Valjas tosiaan sopisi repun kanssa käytettäväksi. Lantiovyöstä soljet irti, remmi lenksuista läpi ja sitten soljet takaisin paikalleen. Muutaman kilometrin keitinkeikan perusteella ergonomia tosiaankin parani huomattavasti, kun vyö ja repun alareuna eivät enää paina ihoa. Kitkapinnoite pitää repun paremmin paikallaan, mutta on kesällä hieman hiostava. Kuten kuvasta näkyy, uudeksi pikku lisähaasteeksi ilmaantui lantiovyön sojottaminen sivuille silloin, kun reppu ei ole käytössä. Jos pehmuste notkistuu, ongelma on pienempi, mutta jos ei, niin pitää keksiä joku paikka, mihin nuo lipareet sulloo.
Toisen grillauskeikan myötä RitniGrid alkoi osoittaa parempia puoliaan. Melko tuuleton ilma ja Jetboilin tehokaasu siivittivät ritilän hyvään lentoon, ja kaikki kokeiltu kypsyi asianmukaista vauhtia – eiköhän tuolle riittäisi kaasuksi ihan perus-Tarmokin. Esimerkiksi viimeksi hieman haljuksi jäänyt maissi paistui kunnolla kullankeltaiseksi, eikä grilli ollut kuuma pelkästään reunoiltaan. Teräsvillaa ei viitsisi heittää menemään joka pesun jälkeen, joten hankintalistalle meni myös grilliharja. Ja kun ostelun makuun kerran pääsin, niin mukaan tarttui Tokmannilta vielä Nortrekin tornimallinen retkikeitin, jonka tarjoushinta oli laskettu vastustamattoman alas 30 euroon. Mitään todellista tarvetta ei tällä hetkellä ole, joten Nortrek meni avaamattomassa laatikossaan suoraan kaappiin odottelemaan aikaa parempaa.
Mitäs mitäs? Ei kai kukaan sentään kahta Trangiaa oikeasti tarvitse? No enhän minä, se toinen on tietysti vain lahja tyttärelle… Oli miten oli, talouteen ilmaantui ison perinteisen 25-mallin kumppaniksi pienempi ja modernimpi kova-anodisoitu (HA) 27-malli. Otin muksulle tietysti tällaisella materiaalilla, niin ei tarvitse sitten huolehtia alumiinin mahdollisesta liukenemisesta, minkä lisäksi harmaa pinnoite on mukavan näköinen. Kaasukeittimen olisi toki saanut myös valmiina kokonaisuutena, mutta kun aidot polttimet on ylihinnoiteltu niin rajusti, hankin spriiversion ja siihen erikseen Fire-Maplen 25 euron kloonin.
Logokin sattui vahingossa kuvaan
Pikku-Trangiasta oli jo jonkin verran aiempaa kokemusta, joten mitään uutta ja ihmeellistä ei sinänsä ilmennyt. Koko sekä paino ovat huomattavasti isoa protkaletta kätevämmät, ja toisaalta litran kattilat ovat turhan pienet viimeistään kolmen hengen käytössä. Hieman ärsyttävästi kahvalle ei tullut mukana erillistä suojapussia, mihin olin kuitenkin varautunut jo etukäteen ompelemalla harmaasta huovasta vastaavan tuotteen. Tällä erää älysin myös olla heittämättä paistinpannun suojamuovia roskikseen 🙂
Ensimmäinen käyttökokeilu suoritettiin Mustikkamaalla nuudelin voimin, ja hyvinhän se sujui, kuten sopi odottaa. Fire-Maplen brändi ansaitsi jälleen yhden lisätähden, sillä kloonipoltin tuotti tasaista sopivan levyistä liekkiä ilman mitään yskimisiä – tietysti olosuhteetkin olivat helpot näillä keleillä. Lämmityssilmukan puuttuminen on periaatteessa pikku puute, vaikken olekaan tätä nykyä enää kovin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta. HA-pinnoite on tosiaan vain pinnoite, joten kattiloita ja tuulisuojia kolhiessa alta paljastuu tuttu kirkas alumiini; Trangian nopea pärstääntyminen on joka tapauksessa fakta, joten ei näistä koristeiksi ole. Kaiken kaikkiaan 27-3 HA vaikuttaa olevan sitä mitä pitikin, ja nyt taloudessa on myös se tähän asti puuttunut spriikippo, jos nokisempaa keittelyä haluaa kokeilla.
Vaikka burgerit, nakit ja sen sellaiset saa paistettua Trangian pannulla yleensä aivan riittävästi, jää jotain pientä uupumaan oikean grillaamisen tunnelmasta. Funtsin sekalaisia ritiläratkaisuja, mutta DIY-viritelmien ongelmaksi muodostui se, ettei rasvaa ja kastikkeita saisi valua polttimeen. Ritnifjell on kehittänyt juuri tähän tarkoitukseen RitniGrid-nimisen teräshäkkyrän, jossa on mukana ritilän lisäksi lämmönlevitin, joka samalla suojaa kaasupoltinta sotkuilta. Tiesin tästä innovaatiosta kyllä jo vuosi sitten, mutta 70 euron hinta tuntui turhan suolaiselta. Kesäkauden myötä käyttöä varmaan löytyy, ja kerran se vain kirpaisee, joten lopulta pistin pitkän jahkailun jälkeen eurot jonoon.
Paketissa Lapin eksotiikkaa
Ostajan kannattaa olla tarkkana numeroiden kanssa, jottei tule ostettua väärää kokoa – iso Trangia on epäloogisesti 25 ja pieni 27. Olin hieman pettynyt, kun joissakin kuvissa näkyneen ristikon sijasta ritilä koostuikin suorista tikuista. Tämä on ilmeisesti helpompi putsata, vaikka samalla väleistä putoilee ruokaa todennäköisemmin. Käyttö on yksinkertaista: lämmönlevitin tulee Trangian kannakkeiden päälle ja ritilä lepää tuulisuojan yläreunan tasalla. Eipä siis muuta kuin kastikkeet, herkkusieniä, halloumia, vegenakkeja, paprikaa, maissia sekä oman pihan huhtasieniä(!) mukaan ja Kivinokkaa kohti testaamaan. Jo pakatessa kävi ilmeiseksi, kuinka painava pöntöstä tulee kaikkineen, vaikka jättäisi turhia kattiloita poiskin. RitniGrid sentään mahtuu settiin sisälle tarkalla sullomisella, joten sitä ei tarvi pitää repussa lieraamassa muiden tavaroiden seassa.
Ei se kauan siistiltä näyttänyt
Pahaksi onneksi päivä sattui olemaan varsin tuulinen, 8 m/s ja kovia puuskia, mikä ainakin paljasti ritilän tuuliongelmat perusteellisesti. Paistumista tapahtui lähinnä yhdellä laidalla ja se oli pahimmillaan todella hidasta: profiililtaan matalat nakit olivat helppoja, kun taas maissia käristettiin ja käristettiin melko huonolla menestyksellä varmaan parikymmentä minuuttia. Tulosta heikensi entisestään laiska Bilteman butaanikaasu, joten tästä viisastuneena kannattanee käyttää jatkossa jotain tehokkaampaa – ja vältellä tuulikelejä. Trangian paistinpannun käyttö ylösalaisin kantena auttoi kummasti, vaikkei sen alle paljon mahdukaan, ja teflon saattaa kärsiä suorasta kuumuudesta.
Kuten arvata saattaa, marinadi paloi kiinni ritilään, lämmönlevittimeen ja jossain määrin myös tuulisuojan seiniin, joten reissun jälkeen laitehuoltoon kului aikaa. Liotus ja teräsvilla tehosivat sentään, minkä lisäksi grilleihin tarkoitettu teräsharja voisi olla hyvä sijoitus. Lämmönlevitin vääntyi hieman kuumuudessa, joten sitäkin piti väännellä takaisin suoraksi. Kallis sekä hankala turhakeko siis? Onnistuessaan safkasta tuli kyllä hyvää, ja toisaalta grillaus on hitaudessaan samanlainen sopiva seuralaji kuin hotpot tai höyrytys, joten eiköhän tälle sosiaalista tilausta löydy, jos nyt samat sapuskat saisikin kenties paisteltua pannulla pienemmällä vaivalla.
