Kyljet kondikseen

September 24th, 2026

Joskus 80-luvun puolivälissä lahjaksi saamani Wenger Commander oli päässyt 40 vuoden palveluksen aikana varsin huonoon kuntoon: kyljet naarmuilla, halki ja monesta paikkaa lohjenneet. Tarkoitushan oli ostaa tuolloin muodikas MacGyver-linkkari, mutta kun sain rahat kasaan, niin Mäkkaiverit olivat jo kaupasta loppu. Edelleen aktiivikäytössä oleva veitsivanhus ansaitsi tässä vaiheessa kunnon ehostuksen, joten hankin Torista samanlaisen parempikuntoisen yksilön ja kannibalisoin siitä kuoret – uutenahan näitä ei ole tehty vuosiin, koska Victorinox osti firman. Kiinnitys oli yllättäen erilainen, joten kyljet piti kiinnittää epoksilla. Siistimmän ulkomuodon lisäksi bonuksena seurasivat pinsetit ja hammastikku.

Frankenstein ja sisuskalut.

Projektista jäi yli kuoreton linkkari, joka ei sinältäään soveltunut oikein mihinkään. Vanhat kyljet olivat niin rytöiset, etten viitsinyt niitä enää laittaa edes uusiokäyttöön. Ensimmäisen kuoriyritelmän tein nahasta leikkaamalla ja liimaamalla, mutta lopputulos oli kädessä kovin epämukava ja muutenkin hieman köserön näköinen.

Ei hyvä, revitäänpä irti.

Seuraava askel oli oikeaan suuntaan, sillä päätin tehdä kuoret koivusta tai muusta vastaavasta kovahkosta puusta. Sopivaa levyä ei ollut valmiina, joten ostin Saiturinpörssistä paistinlastan, joka oli kätevästi sekä käsittelemätön että taivuttamaton. Puukon, viilan ja hiomapaperin voimin sain uudet, lupaavat kyljet kasaan parissa tunnissa. Akseleille piti vielä porata syvennykset, mikä meni hieman hörinäksi, mutta pikku näverryksellä sekin korjaantui. Paljas vaalea puu vaikutti tylsältä värivalinnalta, joten rupesin kerjäämään vaikeuksia ja yritin saada pintaan vielä väriä.

Vielä näytti lupaavalta.

Petsi olisi luultavasti ollut oikea ratkaisu, mutta laiskana vedin pintaan kerroksen spriiliukoista punaista tussia, koska sellainen käsillä oli. Varsinaiset ongelmat alkoivat, kun aloin lakata kuoria kilikalipullolla ja ilmeni, että väri liukeni iloisesti lakkaan. Lakkaa päätyi myös metalliosiin, joita saikin sitten putsailla antaumuksella ja pitkään. Hioin lakan veks puusta ja vedin punaisen värin päälle vuorostaan mustaa tussia. Lakkaus meni sinänsä paremmin, mutta vielä viikon kuivaamisenkin jälkeen kyljet olivat pehmeän nahkeat, joten uusiksi meni jälleen. Raaps raaps.

Toivon mukaan viimeinen versio.

Tussikokeilujen aika oli ohi, joten viimeisenä realistisena vaihtoehtona poltin tussitahraiset kyljet tummiksi kaasuliekillä. Liian palaneet kohdat hiiltyivät ja pinta piti hioa pois, minkä lisäksi kaikkien koppulointien jälkeen puu oli ehtinyt ruveta taipumaan, mikä vaikeutti liimaamista. Tässä vaiheessa olin jo rehellisesti luovuttanut lakkanäljän kanssa, ja tilalle vaihtui hyväksi havaittu öljyvaha. Ensimmäinen liimaus meni jokseenkin vinoon eikä epoksi tykännyt tarttua puuhun, joten seuraava iteraatio kehiin ja välissä pikku karhennus. Lisäviihdettä tarjosi puristimesta kylkeen painunut kuoppa, joka piti saada piiloon.

Tuntikausien epätoivon ja ähellyksen jälkeen Zombi-Wenger taisi lopulta peräti onnistua, ja jos ei ihmeempää ilmene, niin teen siitä vakiovarusteen retkeilyyn pikku kiinalinkkarin tilalle. Ellei muuta, niin olihan tämä monipuolinen opintoprojekti puun pintakäsittelystä. Nopealla vilkaisulla veitsi näyttää ihan siistiltä, vaikka lähemmässä tarkastelussa paljastuukin kaikenlaista pikku kömmähdystä. Isäukon kurssipuukko on edelleen työn alla, sillä samainen onneton spraylakka ei tunnu kuivuvan ikinä: puolitoista viikkoa ja pinta on edelleen hieman nahkea.

Filed under: retkeily

Kommentin kirjoitus

You must be logged in to post a comment.

RSS feed for comments on this post.


Kommenttien virta

Aiheet