Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.
Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.
Töitä ja tutkimusta
Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂
Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.
Retroa ja skenetystä
Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.
Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.
Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:
Lefty’s
Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).
Pelejä ruudulla ja laudalla
Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.
Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.
Retkikeittimen taikaa
Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.
Oli muuten kylmä reissu.
Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.
Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.
Leffat ja sarjat
Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.
Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?
Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.
Uuden vuoden näkymiä
Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.
Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.
Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!
Odotus tuli tänään loppuun, kun Pelitutkimuksen vuosikirja 2024 ilmestyi ja sitä myöten Tapsan sekä Petrin kanssa kokoon näpytelty luku Commodoren varjossa: 1980-luvun tietokonepelaamista marginaalikoneilla. Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka teksti syntyi dediksen puristuksessa ja vaati kovasti muokkausta vaikuttaakseen yhtenäiseltä. Jos jo kotitietokoneet ovat tutkimusaiheena jokseenkin harvinainen, niin nyt ollaan suorastaan marginaalin marginaalissa, vielä kun teksti kirjoitettiin suomeksi. Ehkäpä tästä pitää myöhemmin yritellä vielä jotain kansainvälisten silmien nähtäville.
Edellisen vuoden alussa (1985) Finlux Dragon maksoi vielä yli 3000 mk.
En spoilaa sisältöä tässä sen enempää, mutta ehkäpä pari sanaa aihevalinnasta on paikallaan. Itsellänihän ei ollut kasarilla Commodore 64:ää, vaikka sen pelejä kavereilla pääsinkin näkemään. Tietoteknisesti harrastumattomat vanhempani ostivat sen sijaan joko 1985 tai 1986 perhetutulta käytetyn Sharp MZ-721:n. Ensimmäinen oppituntini yhteensopivuudesta oli karvas, kun lainatut kuusnelosen pelikasetit eivät latautuneetkaan. Mukana olleet kymmenen peliä (10 Plays for Sharp MZ) olivat rupisia melkein kaikki, enkä ikinä sen enempää saanut mistään hankittua. Kone onnistui silti kiinnostamaan, joten käyttökohteeksi muotoutui BASIC-ohjelmointi, joka antoi merkittävästi suuntaa myöhemmälle elämälleni.
Eräänlainen testamentti unohdetuille kuppakoneille ja niiden käyttäjille tästä tuli. Eli te kaikki Saloran, Dragonin, Sharpin, MicroProfessorin, CPC:n tai Oricin ääressä aikanaan istuneet: historia ei ole teitä aivan kokonaan unohtanut, mistä tässä todiste 🙂
Taistelin eilen FS-UAE:n kanssa useamman tunnin, kun yritin saada ADF-levynkuvalle kirjoitettua ja poistettua tiedostoja. Kyllähän ne sinne menivät ja näkyivät UAE:n buutin jälkeen, mutta toiselle koneelle kopsattu ADF olikin aina alkuperäisessä asussaan. Ensimmäinen moka oli ihan omani: levytiedostolla ei ollut kirjoitusoikeuksia – olisi siitäkin ehkä joku varoitus voinut tulla, mutta olkoon. Toinen probleemi olikin sitten huomattavasti mystisempi, kun levynkuva toimi yhdellä tiedostonimellä, mutta nimen muuttuessa palautui taas alkuperäiseen muotoonsa.
Syyllinen tähän oli lopulta se, että oletuksena FS-UAE ei modifioi alkuperäistä ADF:ää, vaan tekee overlayn (Linuxissa paikassa Documents/FS-UAE/Save States), johon muutokset tallentuvat. Holhoava päätös, jonka tarkoituksena lienee lähinnä suojella sähläreitä korppujensa tuhoamiselta. Jokseenkin huonosti dokumentoitu ratkaisu löytyi onneksi googlaamalla. Paikkaan .config/fs-uae/fs-uae.conf seuraava rimpsu ja johan soi:
[config]
writable_floppy_images=1
FS-UAE and Writing to ADF images
A short summary of the above in English. If you can’t modify ADF images in FS-UAE, first check if the file is write protected. If that’s not the issue, the problem has most likely to do with the overlay system that is meant to protect the original ADFs. To make FS-UAE write to the actual file so that the result can be used on another machine too, copypaste the above setting to .config/fs-uae/fs-uae.conf.
Tänä vuonna partyjä tuntuu olleen poikkeuksellisen paljon, mikä ei ole edes pelkkää kuvitelmaa, kun samalle vuodelle sattuivat sekä Altit että melkein heti perään Zoot. Vielä välissä Fitin 33-vuotisjuhla, niin on tässä saanut harrastaa. Kuten myös viime kerralla, Zoo järjestettiin vanhalla Oriveden opistolla, mikä takasi riittävät majoitustilat ja muutkin puitteet – Viialan seurahuone riitti pienemmälle porukalle joten kuten, mutta tänä vuonna kävijämäärä lähenteli kolmeasataa, joten vaihto on ihan perusteltu. Ulkomaisia vieraita oli paikalla varmaan enemmän kuin koskaan, mikä kertoo partyn asettumisesta ja kasvaneesta näkyvyydestä.
Partybussissa Orivettä kohti yrittelemässä. Kuva(ssa myös): Terppa.
Partybussin piti lähteä Helsingistä kello 15:30 Kiasman edestä, mutta ties minkä kömmähdyksen takia lähtö viivästyi melkein kaksi tuntia. Kiasman katoksen alla värjöttely räntä- ja vesisateessa ei ollut tapahtumahetkellä järin hauskaa, tosin jälkeenpäin voi sentään jo humoristisemmin todeta, että satuinpa kerrankin olemaan paikalla yhden skenetarinan syntyessä. Lisää käänteitä matkaan saatiin vielä rengasrikon muodossa, ja bussinvaihdon jälkeen perille päästiin vasta varsin myöhään. Takaisin päin sama ajelu kesti vain kolme tuntia, mikä tuntui suorastaan nopealta.
Tuntemattoman PETSCII-taiteilijan näkemys asiasta.
Paikalla oli aika lailla tuttua ohjelmaa ja sisältöä: näyttely, pari arcade-kabinettia, myyntipöytiä, haastatteluja ja tietysti kompoja. Itse en tällä erää työryytymyksen ja -kiireiden takia saanut edes petskaria aikaiseksi kilpaan; osallistuin sentään ohjelmaan vetämällä “Thou Shall Code” -paneelin, joka käsitteli kuusnelosohjelmointia (kun nyt kerran kysyivät). En ole näissä paneeleissa oikein koskaan kotonani, vaikka ei tuo ihan plörinäksi onneksi mennyt. PETSCII-edikka oli edelleen suosittu työkalu niin lasten Zoo Kids -kompossa kuin varsinaisessakin – kenties pientä markkinaosuuden menetystä kilpaileville, helpommin asennettaville ja lähestyttäville tuotteille oli havaittavissa. Javan ongelmille en oikein mahda mitään, mutta jokunen ilmeisin päivitys pitäisi kyllä tehdä ennen pitkää, kun vaan aika ja motivaatio taas kohtaisivat.
MSX-mies haastattaa nepaäijiä.
Takavuosina Zoon skenekompot olivat pieniä ja vaatimattomia, joten tämänvuotinen buumi tuli hivenen yllätyksenä. Organizerit olivat epäilemättä helisemässä lukumäärien kanssa, eikä tutuilta viivästyksiltä täysin vältytty tänäkään vuonna. Nepademot tuppaavat luonnostaan kestämään kauan, mikä johti lopulta siihen, että kyseinen kompo loppui vasta kolmen jälkeen aamuyöllä. Moiset nukkumaanmenoajat eivät keski-ikäiselle enää oikein sovi, joten tänään sunnuntaina olo on ollut varsin vetämätön. Ymmärrän toki pointin, että tekeleitä näytetään kattavasti, mutta musadiskien kohdalla ei kenties ollut tarpeellista soittaa minuutin näytettä aivan joka kappaleesta. Artline voitti demokompon oikeutetusti suuritöisellä design-produllaan.
Ensimmäistä kertaa käydessäni Zoolla, 1998 Tampereen teknillisen korkeakoulun pommisuojassa, tapahtuma oli varsin sisäänlämpiävä: nepatyypit pyörivät omissa nurkissaan eivätkä juuri sekoittuneet muuhun porukkaan. Viimeksi eli 2022 oli puolestaan huomattavasti avoimempi tunnelma, kun paikalle oli tullut melko paljon geneerisiä suomiskenereitä. Tänä vuonna vuorovesi oli kääntynyt toiseen suuntaan, ja party oli taas enemmän nepajengin oma juttu. Huomasin myös omalla kohdallani, etten tuntenut yhtä paljon porukkaa kuin kaksi vuotta sitten. Tämä muutos voi toki olla yksittäisen vuoden silkka sattuma – eikä kaikkien mielestä edes huono asia.
Tuli juuri tehtyä uusi aluevaltaus, kun Petri Saarikosken ja Jaakko Suomisen kanssa kirjoittamani artikkeli Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market (2017) ilmestyi espanjaksi käännettynä nimellä Pac-Man para VIC-20: juegos clónicos y listados de programación en un incipiente mercado finlandés de ordenadores domésticos osana Fragmentos y microhistorias del videojuego europeo -kirjaa. Olen jo aiemmin kääntänyt jotain suomipätkiäni englanniksi saavutettavuuden nimissä, mutta tässä ylittyi täysin uusi kielimuuri.
Koristeena kotkalainen Päkmäni.
Kirjanluku käsittelee Stavros Fasoulasin MikroBittiin lähettämää Pac-Man-kloonia monesta suunnasta. En olisi itse osannut näin tieteellistä ja teknistä tekstiä kääntää espanjaksi; onneksi sen puolen hoiti toimitus. Edelleen melko alkeellisen kielitaitoni perusteella en pysty myöskään sanomaan, onko käännös tavoittanut kaikin puolin alkuperäiset merkitykset. Vaan eipä tuo niin pilkuntarkkaa, sillä tärkeintä on saada suomalaista tutkimusta kansainvälisten silmien eteen tälläkin kielellä – täällähän tutkitaan kyllä monenlaista kotitietokoneista videopeleihin ja digitaaliseen kulttuuriin, mutta usein tuntuu siltä, ettei puurtamisemme näy ulkomaille asti.
Alternative Party järjestettiin edellisen kerran niinkin kauan kuin yksitoista vuotta sitten. Olen itse kaikki varsinaiset Altit kolunnut läpi alkaen Turussa 1998 järjestetystä ensimmäisestä partystä sekä tehnyt silloin tällöin kompoon demon, joten tapahtuma on sikäli varsin tuttu. Tällä erää tapahtumapaikkana toimi yllättäen Tekniikan museo, mikä mahdollisti samalla ensimmäistä kertaa eläissäni sen, että partyille pääsi kävellen paikalle. Vakionäyttely ja tila loivat tietysti partylle komeat puitteet, vaikka skenepartyn näkökulmasta samalla menetettiinkin perinteinen mahdollisuus paikalla yöpymiseen (ja oluen sivistyneeseen nauttimiseen sisätiloissa).
Nick Montfortin Zoom-presis
Ensimmäiset Altit olivat kaikenlaisten marginaaliplattisten juhlaa, mutta hiljalleen ajatuksesta luovuttiin ja kaikenlainen muu “vaihtoehtoinen” siirtyi keskiöön. Itselläni oli tapahtuman kanssa pitkään tietynlainen viha-rakkaussuhde, koska en varsinaisesti diggaillut kaikkea sisäpiirihäröilyä, mitä partyillä ja sen ympärillä pyöri. Tämän vuoden party oli selvästi enemmän yleinen digitaalisen kulttuurin festivaali kuin demoparty, mutta olihan siellä sentään jälleen kompot sekä vakiot skenenaamat paikalla. On ihan mielenkiintoista havaita, kuinka Assemblyjen valtavirtaistumista vastustamaan syntynyt tapahtuma on tätä nykyä oikeastaan monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin Iso A.
Kävin paikalla parina iltana muutaman tunnin verran, joten kaikenlaista ohjelmaa jäi näkemättä. Alttien demokompo ei ole ollut puhtaasti skenestandardeilla yleensä järin kovatasoinen, koska isot nimet eivät siellä ole useinkaan julkaisseet, ja fokus on ollut siinä vaihtoehtoisuudessa. Sama linja piti myös tällä erää, mutta oli mukaan taas mahtunut jokunen hyvä idea. Professori Nick Montfort piti etänä esitelmän ja osallistui myös yhteen kompoon, mikä nosti varmasti tapahtuman profiilia ja toi sille näkyvyyttä ulkomailla asti – nimekkäät kutsuvieraat ovatkin olleet eräs Alttien kiistämätön vahvuus, kun paikalla on nähty vuosien varrella niin Jeff Minter, RJ Mical kuin Al Lowekin.
Lauantaina pidin Aavistus-festivaaleilla kahden tunnin esitelmän suomiskenen historiasta otsikolla Finnish Demoscene: From Pirates to Cultural Heritage. Skenestä on toki tullut luennoitua jo moneen kertaan siellä täällä, mutta tällä kertaa pyydettiin erityisesti suomifokusta. Noh, minähän lähden, kun kerran pyydetään. Aika geneerisellä materiaalilla pärjäilin silti, koska skenen piirteet eivät ole kovin vahvasti valtionrajoihin sidottuja, vaan samanlaisia juttuja on tehty samaan aikaan monissa Euroopan maissa. Suomalaista väriä otin mukaan etenkin ruutukaappausten, kräkki-introjen ja demoesimerkkien kautta.
Tämä väitöstiedotetta varten otettu kuva se vaan pysyy alati ajankohtaisena
Mitään uutta ja ihmeellistä en lähtenyt mukaan tunkemaan, vaan vakiorakenteen mukaisesti ensin muutama määritelmä, demoskenen piirteitä, historiakatsaus esimerkkeineen ja lopulta muutama sana demoskenen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Otsikon mukaisesti kävin läpi Unesco-hakemuksen käänteitä – eihän se nyt ihan pikkujuttu edes ole, että suomiskene on maailmassa tiettävästi ensimmäinen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi tunnustettu digitaalisen kulttuurin muoto. Kuulijoita oli kello kahdeltatoista vielä niukasti paikalla ja nekin vähät tuntuivat olevan asiasta jo aika hyvin perillä, joten outreach-ulottuvuus jäi ohueksi.
Suominäkökulman mukaan ujuttaminen jätti mieleeni kysymyksen siitä, onko meillä partyjen, skenerien, legendojen ja kollektiiviseen tajuntaan jääneiden produjen lisäksi jotain erityisen suomalaista, jota muilla ei ole? Ulkomaisia Unesco-prosesseja seurailleena olen ainakin todennut, että suomiskene on poikkeuksellisen vahva identiteetti: porukka tuntee toisensa ja yhteisen asian eteen lähdettiin paiskimaan hommia ilman yletöntä vatvomista. Mukana voi hyvin olla edelleen ripaus arvaamattoman jättiläisen naapurissa elävän pienen kansakunnan tarpeellista yhtenäisyyttä, vaikken tällaista selitystä liian pitkälle haluakaan venyttää. Monessa muussa maassa – jopa Ruotsissa – samanlainen Unesco-hanke tuntuu jumittavan, kun puuhamiehiä ei löydy ja vastaava yhteishenki puuttuu.
Hetken aikaa olikin jo ehtinyt vierähtää siitä, kun viimeksi sain oikein vertaisarvioidun artikkelin pihalle. Tutkimusta on kyllä tullut pakerrettua tänä vuonna ahkerasti, mutta se ei ollut vielä ehtinyt realisoitua julkaisuiksi asti. WiderScreenissä juuri tänään julkaistu ”A Step into the Computer Era” – A Comparative Study on Early Home Computing in the United Kingdom, the Netherlands, and Finland lähti liikkeelle opiskelijoiden kanssa kurssilla kirjoitettuna katsauksena, joka rupesi pian näyttämään niin oikealta tieteeltä, että se tohdittiin laittaa jopa vertaisarvioon. Toinen arvio oli todella positiivinen ja toinen ankarampi, ja kohtuullisten korjausten jälkeen pläjäys kelpasi päätoimittajalle.
Astronauttikin on asiasta samaa mieltä.
TL;DR-hengessä kerron sen verran, että kyseessä on vertaileva tutkimus kotitietokoneiden saapumisesta Iso-Britanniaan, Hollantiin ja Suomeen. Maiden valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä Iso-Britannia oli suuri markkina-alue ja merkittävä kansainvälinen toimija, Suomi pieni ja riippuvainen tuonnista, ja Philips-maa Hollanti jotakin siitä väliltä. Ensinnä tutustuimme maiden yleiseen ja tietokonehistoriaan taustoituksen nimissä (itse valitsin Britannian, koska Suomea on tullut kaluttua jo niin moneen kertaan), minkä jälkeen seurasi lehdistä poimittujen mainosten lähilukua, 20 per maa.
Mitään hirveän yllättävää ei lopulta tullut vastaan, vaan lähinnä lisää todistusvoimaa asioille, jotka jo ennalta pitkälti “tiesin”. Hollannin käänteet olivat tulleet jossain määrin tutuiksi MSX-harrastuksen kautta, mutta noin muuten en tiennyt maan 1980-luvusta paljoakaan. Hauskoja löydöksiä olivat esimerkiksi väitteet, joissa luvattiin tietokoneen lisäävän käyttäjänsä kykyjä, englantilaisten reklaamien vuolassanaisuus ja se, kuinka erilaisin tavoin pelejä samaan aikaan sekä piiloteltiin että tuotiin esiin. Ihan kelpo papruhan tästä lopulta tuli, vaikka värikkään materiaalin pohjalta olisi toki voinut sanoa vielä enemmänkin sanarajojen salliessa.
Tässäpä ensimmäinen koreankeikan laitearvostelu: Mini Arcade (미니 오락실). Kyseessä on pieni mustavalkonäyttöinen “kabi”, jossa on sisäänrakennettuja pelejä. Hintaa purkilla oli 10 000 wonia eli noin seitsemän euroa, joten odotukset kannattaa suhteuttaa sen mukaisiksi. Matkaan lähti myös huomattavasti monipuolisempi ja pykälän kalliimpi “käsikonsoli”, johon palaan tuonnempana.
Peliluolan tunnelmaa
Lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että LCD-näytöllä näkyvä grafiikka koostu vanhojen elektroniikkapelien tapaan valmiista segmenteistä eikä pikseleistä. Palikat on suunnattu Tetris-käyttöön ja useimmat pelit ovat niin ollen jonkun sortin variantteja teemasta. Breakout-klooni vielä näillä eväillä jotenkin onnistuu, mutta autopeli on jo auttamattoman koominen ja kankea. En avannut koteloa, mutta logiikka ei varmasti isoa piiriä vaadi, sillä vastaavaa kabia myytiin toisaalla myös pikkiriikkisessä, noin viiden sentin korkuisessa koossa.
Itse pelaaminen ei ole ihan toivottoman kömpelöä, vaikka käsissä pitäessä kulmat alkavatkin pian painaa ikävästi. Puitteet huomioiden tikku ja napit eivät ole kelvottomat – ylärivin pikkuruisiin nappeihin tosin alkaa olla nakkisormisen jo hivenen vaikea osua. Audiovisuaalisen nautinnon täydentämiseksi laitteesta törähtelee myös musiikkia, jonka saa onneksi kytkettyä päältä pois. Vaikea kuvitella, että tästä olisi kovin pitkäikäistä hupia edes muksuille, kun kännykällä on niin paljon parempi pelata, joten todennäköisempi käyttökohde on hyllynkoriste. Hieman vinoon teipatut tarrat eivät sitä tarkoitusta valitettavasti oikein palvele. Kätevä säätäjä voisi vaihtaa purnukkaan sisälle jotain ihan muuta, kuten vaikkapa Raspberry Pi:n.
edit: Koko ei oikein hahmotu kuvasta, kabi on reilut 15 cm korkea.
In 2019 I published a paper called Trackerit: paradigman synty, kukoistus ja myöhemmät vaiheet in Finnish. After an unfortunate editorial process I pulled the extended English version out from a journal, even if it had already passed peer review, and decided to simply republish a translated version of the original as Trackers: The Rise, Bloom and Later Developments of a Paradigm in WiderScreen. Even if I tried to check my facts, a couple of inaccuries had slipped in, as kindly pointed out by Saga Musix.
The “M.K.” tag found in mods is often attributed to Mahoney & Kaktus of NoiseTracker fame, but more likely it refers to Michael Kleps who introduced it in a later version of Soundtracker.
The Scream Tracker 3 file format can accommodate 32 channels, but the publicly available versions of the original program only let you edit 16 sample and 9 FM channels.
While it’s true that the CIA-based tempo command was introduced in later ProTracker versions, Obarski’s Soundtracker already had tempo as part of its file format. You couldn’t initially change it within the editor, though.
The moral of the story: don’t repeat common “knowledge” without checking the details once more 🙂
