Juuri kun olin saanut edelliset tarvekalut tyydyttävään kuntoon, niin pöydälle kolahti remontoitaviksi peräti kolme varsin huonokuntoista puukkoa lisää. Eipä siinä mitään: hiekkapaperi, suti ja hiomakivi hommiin. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, haastetta riitti reippaasti maalisten tuppien, syöpyneiden terien sekä likaisten kahvojen muodossa. Vasemmalla näkyy tuntemattoman, ilmeisesti vammalalaisen puukkosepän tekemä perinnepuukko, jonka faija sai eläköityessään. Keskellä on Rosellin normaali Vaarinpuukko jyhkeine terineen – faijan 50-vuotislahja – ja oikealla äiskän lapsuudenaikainen pikkupuukko.
Lähtötilanne oli vaatimaton
Pikkupuukon tupessa oli tummaa likaa ja maalia, joita hinkailin pois enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Nahan käsittelystä on selvästi vielä opittavaa. Väritön nahankäsittelyaine suojaa tuppea toivottavasti lialta ja kosteudelta jatkossa. Noin muuten remppa oli suoraviivainen: terästä ja helasta syöpymät hiomalla veks, sekä samanlainen käsittely vielä hilseilleen lakan ja lian peittämälle, kovin kuivalle kahvalle. Isoimmat halkeamat täytin hieman laiskasti pikaliimalla, etteivät ne lähde pahenemaan. Öljyvaha olisi ollut helppo vaihtoehto, mutta paremman kestävyyden nimissä laitoin pintaan kolme kerrosta vernissaa, joka samalla muutti kahvan värin täyteläisemmäksi. Palvelkoon taas seuraavat 60 vuotta.
Vaarinpuukko ei ollut erityisen pahassa kunnossa, vaikka terä oli toki syöpynyt ja ruosteessa. Kahva oli likainen ja kuiva, minkä lisäksi tuppi oli tahraantunut näkyvästi kastuttuaan johonkin. Lankkaaminen kohensi väriä ja häivytti värin epätasaisuuksia, vaikka eipä tuota edelleenkään voi kovin prameaksi kehua. Kahva sai normaalin hionta- ja vernissakäsittelyn, joka syvensi väriä ja toi visakoivun syyt esiin. Terän ruosteet lähtivät pois etikkaliotuksella, jolla sain samalla tummennettua pintaa tarpeen mukaan – normaalistihan leikkaava osa on kiiltävä ja loput terästä mustaa. Timanttiviila teki syöpyneestä terästä suorastaan pirullisen terävän. Esteettisesti lopputulos olisi voinut olla parempikin, sillä hiomajälkeen jäi epätasaisuuksia, mutta jos asia liikaa häiritsee, niin palaan asiaan joskus toiste.
Eiköhän tätä voi parannukseksi sanoa
Perinnepuukon tupessa oli useita maaliroiskeita, jotka lähtivät yllättävän halukkaasti irti ihan kosteuspyyhkeellä, minkä jälkeen ruskea kenkälankki kohensi vaaleiksi hankautuneita kohtia. Lievä epätasaisuus oikeastaan ihan sopii tyyliin. Kahvassa oli kenties ollut jotain tervansekaista vernissaa, mutta isot maalitahrat piti saada pois, joten päädyin hiomaan koko pinnan uusiksi ja vetämään tummennetun visakoivun päälle muutaman kerroksen tavallista vernissaa. Terän kanssa en ollut ihan varma, mitä tehdä: kirkkaaksi hiominen olisi ollut pinnan röpöisyyden takia kohtuuton homma ja puukon luonteeseen sopimaton ratkaisu. En ylipäänsä tiennyt, miltä puukko oli alun perin näyttänyt. Niinpä tyydyin lopulta ruosteenpoistoon ja kunnon teroitukseen, jonka jälkeen etikkarundi teki metallista jälleen “vanhan” näköisen. Vaikka lopputulos näyttääkin vuosia piestyltä, niin terä leikkaa taas oikein hyvin.
Olihan siinä savottaa. Viro-Marttiinin ja faijan kurssipuukon kanssa tehdyt lukuisat virheet olivat jo saaneet prosessin ohjautumaan oikeampaan suuntaan, joten näiden kapineiden äärellä ei tarvinnut harhailla enää läheskään niin paljon. On hieman makuasia, kuinka paljon vanhaa puukkoa kannattaa entisöidä – jonkun toisen mielestä olen varmasti mennyt jo liian pitkälle tässä puunaamisessa, vaikka olenkin yrittänyt säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisestä olemuksesta.
Tällä erää nopeassa tuotetestissä kaksi uutta retkeilyvälinettä: Nortrek Tripod Windy -keitin ja Fire-Maple Feast XK6 -retkikattila. Nortrek oli täysin heräteostos Kaukajärven Tokmannilta, kun en malttanut jättää lupaavalta vaikuttavaa 21 euron spideriä hyllyyn, kun taas 32 eukkia maksanut Fire-Maplen kattila oli pyörinyt käyttämättömänä nurkissa jo hetken odottelemassa aikaa parempaa. Itsellenihän en voi enää ostella perustellusti oikein mitään, mutta jos nämä menevätkin vaikka pojalle, niin mitään ongelmaa ei olekaan.
Tuttua kauraa
Spider-mallisista keittimistä oli jo ehtinyt kertyä reippaasti omakohtaista kokemusta Fire-Maple FMS-105+:n kymmenien käyttökertojen myötä, minkä lisäksi tuttuja olivat lähipiirin hankkimat Bilteman versio ja Out-Zone Spider 3200E. Spaidu on monessa mielessä paras kompromissi, koska se yhdistää ruuvattavan keittimen pienen koon ja vapaan kattilavalinnan Trangian tukevuuteen. Nortrekin malli on keskikorkea, tukeva, tehokas ja mukavasti vieläpä tuulisuojattu – varmaankin paras näistä neljästä. Pietsosytytin on huterahko vakionaksu, jolla kaasun saa ennen pitkää syttymään, ja venttiili letkuineen monesta muustakin laitteesta tuttu perusvärkki. Kahden koeajon perusteella Tripod Windy toimii varsin asiallisesti ja keittää veden nopeasti; punaisena hehkuva tuulisuoja lähinnä hieman mietityttää. Muovinen säilytysrasia on hyödyllinen ekstra, vaikka hieman iso todellliseen tilantarpeeseen nähden.
Oranssikantinen versio
Toisena testipenkkiin joutunut Feast XK6 on monessa mielessä vakiokattilani Feast K2:n pikkuveli: molemmissa potti on kova-anodisoitua alumiina, kyljestä löytyy mitta-asteikko ja pohjassa on hyödylliseksi mainittu lämmönlevitin. Litran koko on sopiva soolokeikoille tai kahdelle hengelle – käytännössä tilavuus on jopa hieman ilmoitettua suurempi. Korkea rakenne tuo mukanaan potentiaalista keikkumista ja hankalaa pohjan kaapimista, joten en ihan ymmärrä, miksei näistä tehdä mieluummin leveitä. K2:n eräs vahvuus on napakka kahva, joka on (tasa)painon nimissä korvattu tässä kylkiin taittuvalla teräslankaversiolla. XK6:n kansi napsahtaa kuljetusta varten paikalleen ja sisään mahtuu 230 gramman kaasupatruuna. Mukana seuraa ainoastaan tavanomainen verkkokassi, joka on vieläpä harvinaisen nafti. Muovisen kannen oli joku saanut käytössä sulatettua, mutta näkemäni videon perusteella ongelma oli itseaiheutettu, sillä liian lähelle kiedottu tuulisuoja ohjasi liekin kylkiä pitkin ylös.
Tämän päivän keittelyistä kansi ei kärsinyt eikä ollut edes niin kuuma, että sitä olisi ollut hankala nostaa pois. Tarttumanuppi ei ole erityisen suuri, joten näppärä tyyppi saattaa haluta modata tilalle jotain ergonomisempaa. Nortrek ja Fire-Maple futaavat hyvin yhteen, enkä havainnut mitään ikävää lipsumista tai keikkumista. Ruokalajina oli stadarditestin tapainen Knorrin pussipasta, joka valmistui kuten pitääkin. Mitta-asteikko nopeutti veden mittaamista ja kansi veden keittämistä, eikä kepeä kahva ollut käytännösä liian pletku kaateluun. Ylimääräisenä uutuutena debyyttinsä teki myös Kupilkan pitkä lusikka-haarukka, jonka hankin juniorille hyvän lämmönkeston ja korkeaan kattilaan riittävän ulottuvuuden nimissä. Laatutavaraa siis kaikki kolme tällä kertaa.
Retkeilylaatikossa on lojunut melkein pari vuotta Prisman parin kympin Luode 12 -risukeitin vähällä käytöllä. Periaate kuulostaa hyvältä: ei kuskata mukana spriitä tai kaasua, vaan keräillään polttoaine suoraan luonnosta. Käytännön puolella ensimmäisiä rajoitteita asettavat metsäpalovaroitukset ja se, että risukeittimet luetaan avotuleksi, jota ei saakaan tehdä ihan missä hyvänsä. Jos lain puitteissa saakin vielä sompailtua, niin seuraaviksi haasteiksi nousevat sateinen tai kylmä ilma, jotka tekevät touhusta huomattavasti haastavampaa – kuivia kalikoita voi toki kantaa itse mukanaan, mutta siinä vaiheessa koko konseptilta alkaa jo pudota pohja.
Ensimmäisen epäonnisen talvikokeilun jälkeen pidin reilun puolentoista vuoden tauon yrittelystä, vaikka häkkyrä välillä kävikin mielessä. Tänä syksynä laitettiin taas uutta yritystä putkeen Viikinmäellä. Keli oli ollut sopivan kuiva, joten ympäristöstä löytyi helposti käpyjä ja keppejä, joita katkottiin puukon ja sahan voimin vajaan kymmenen sentin pätkiksi. Koeponnistuksena kokeiltiin myös Luoteen toimivuutta spriipolttimen kanssa, ja hyvä parihan ne olivat. Keittoastiana sai toimia tässä testailussa Trangian isompi alumiininen kahvipannu, koska siinä on keittelyä nopeuttava kansi, ja lisäksi nokasta on helppo kaataa vettä kuivamuonan päälle. Rima asetettiin realistisen matalalle eli tavoitteena oli saada puolisen litraa vettä kiehumaan.
Voitto! Vesi kiehuu. Kuva Terpan.
Risu- ja käpykasa syttyi kaasusytkärin, sytytyspalan ja omatekoisten pahvi-steariiniliuskojen avulla yllättävän helposti. Reipas puhallus auttoi asiaa siinä vaiheessa, kun kekäleiden päälle lisättiin uutta poltettavaa. Pahvia ei kannata sekaan tunkea, sillä siitä syntyy paljon tuhkaa, joka haittaa pidemmän päälle palamista; roskat voi polttaa sitten lopuksi erikseen. Kun kriittinen lämpötila saatiin aikaan, niin hiukan lahotkin oksanpätkät paloivat mukavasti, siinä missä käpyjen kontribuutio jäi heikommaksi. Jälkimmäisiä oli toisaalta helppo keräillä ympäristöstä.
Melkoinen savupatsas keittimestä välillä lähti (ja varusteisiin tarttui), mutta näiden kokemusten perusteella prosessiin tuli jo jotain tuntumaa: puita ei tarvi ladata ylös asti täyteen ja keittelyn kanssa kannattaa odottaa sen aikaa, että pönttö on kunnolla kuuma. Keittimen kyljessä oleva tuhkaluukku toimi lähinnä ilmanottoaukkona, sillä sen kautta on aika toivotonta yrittää mitään kalikoita heitellä ineen. Sekä keitin että pannu olivat projektin lopuksi tahmean nokisia, joten kotona riitti vielä lisäpuuhaa niitä siivoillessa. Onnistumisen kokemuksia siis saatiin, vaikka hankaluutensa takia risukeittimestä tuskin tulee mikään vakiovaruste tulevilla reissuilla.
Perjantaina aukesi Kaapelitehtaalla Creative Nerd -näyttely, joka esittelee kaupallisen internetin historiaa Suomessa luovien teosten ja haastattelujen kautta. Sisäänpääsymaksua ei ole, joten kannattaa käydä tsekkaamassa sisältö 17.10. mennessä. Demoskene sopii näyttelyn teemaan niin luovuutensa kuin mukana olleiden tyyppienkin kautta, joten minua pyydettiin kuramoottoroimaan pieni kokoelma, joka edustaisi 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun suomiskeneä. “Lukuvuosi alkaa, en ehdi” vaihtui hetken sulattelun jälkeen “kaipa tämä on minun hommani” -tunnelmiin, ja niin lähdin kyselemään aikalaisilta sopivia produja.
Kuvaputken taikaa
Shown piti mahtua 15 minuuttiin – itse näyttelyssä tosin totesin, että perään oli yllättäen pultattu pari tuntematonta produa lisää. Viisi kolmen minuutin demoa oli siten sopiva tavoite. Lisäksi yritin saada sisällöstä mielenkiintoista ja ajanjaksoa hyvin edustavaa, mikä ei ollut ihan helppo homma. Aluksi ajattelin, että mukaan voisi tunkea myös jonkin oman tekeleen, mutta luovuin ideasta, sillä tilaa oli liian vähän. 4:3-kuvaputki oli materiaalille sinänsä oikein sopivan muotoinen, kun taas 50/60 Hz taajuus ei ihan niinkään, sillä pyöriväthän perinteiset PC-demot pikemminkin 70 hertsin tiloissa. Suureksi kompastuskiveksi uhkasi muodostua hyvälaatuisten videoiden löytäminen, koska niitä ei ollut oikein tekijöillä itselläänkään. Kaikenlaisten taltioiden ja YouTube-letkutuksen jälkeen sain kokoon seuraavanlaisen kokoelman:
Coma: Paimen (1996) – MS-DOS
Complex: We Go (1996) – MS-DOS
PWP: Robotic Liberation (2003) – VIC-20
Traction: Onwards (2006) – Windows
Kewlers: RRHOID (2012) – Android
Valikoima olisi voinut tietysti olla hyvin erilainenkin, mutta näissä puitteissa joku tärkeä tekele tai artisti olisi joka tapauksessa jäänyt pihalle. Editoinnin, tekstityksen ja pakkauksen hoidin onnistuneesti tutun Kdenliven voimin, vaikka ihan kättelyssä softa kippasi heti, kun yritin ladata videoita. Lopputuloksen renderöin erittäin hyvällä laadulla videomonsulle sopivaan 640×480@60-tarkkuuteen, joten varmaan kaikki näytettävät demot kärsivät tasapuolisesti joko skaalauksesta tai väärästä päivitystaajuudesta. Paikan päällä kuvaputken sössöisyys antoi anteeksi suurimman osan pakkausartefakteista, joten kaikkiaan lopputuloksesta tuli nähdäkseni varsin kelpo.
Joskus 80-luvun puolivälissä lahjaksi saamani Wenger Commander oli päässyt 40 vuoden palveluksen aikana varsin huonoon kuntoon: kyljet naarmuilla, halki ja monesta paikkaa lohjenneet. Tarkoitushan oli ostaa tuolloin muodikas MacGyver-linkkari, mutta kun sain rahat kasaan, niin Mäkkaiverit olivat jo kaupasta loppu. Edelleen aktiivikäytössä oleva veitsivanhus ansaitsi tässä vaiheessa kunnon ehostuksen, joten hankin Torista samanlaisen parempikuntoisen yksilön ja kannibalisoin siitä kuoret – uutenahan näitä ei ole tehty vuosiin, koska Victorinox osti firman. Kiinnitys oli yllättäen erilainen, joten kyljet piti kiinnittää epoksilla. Siistimmän ulkomuodon lisäksi bonuksena seurasivat pinsetit ja hammastikku.
Frankenstein ja sisuskalut.
Projektista jäi yli kuoreton linkkari, joka ei sinältäään soveltunut oikein mihinkään. Vanhat kyljet olivat niin rytöiset, etten viitsinyt niitä enää laittaa edes uusiokäyttöön. Ensimmäisen kuoriyritelmän tein nahasta leikkaamalla ja liimaamalla, mutta lopputulos oli kädessä kovin epämukava ja muutenkin hieman köserön näköinen.
Ei hyvä, revitäänpä irti.
Seuraava askel oli oikeaan suuntaan, sillä päätin tehdä kuoret koivusta tai muusta vastaavasta kovahkosta puusta. Sopivaa levyä ei ollut valmiina, joten ostin Saiturinpörssistä paistinlastan, joka oli kätevästi sekä käsittelemätön että taivuttamaton. Puukon, viilan ja hiomapaperin voimin sain uudet, lupaavat kyljet kasaan parissa tunnissa. Akseleille piti vielä porata syvennykset, mikä meni hieman hörinäksi, mutta pikku näverryksellä sekin korjaantui. Paljas vaalea puu vaikutti tylsältä värivalinnalta, joten rupesin kerjäämään vaikeuksia ja yritin saada pintaan vielä väriä.
Vielä näytti lupaavalta.
Petsi olisi luultavasti ollut oikea ratkaisu, mutta laiskana vedin pintaan kerroksen spriiliukoista punaista tussia, koska sellainen käsillä oli. Varsinaiset ongelmat alkoivat, kun aloin lakata kuoria kilikalipullolla ja ilmeni, että väri liukeni iloisesti lakkaan. Lakkaa päätyi myös metalliosiin, joita saikin sitten putsailla antaumuksella ja pitkään. Hioin lakan veks puusta ja vedin punaisen värin päälle vuorostaan mustaa tussia. Lakkaus meni sinänsä paremmin, mutta vielä viikon kuivaamisenkin jälkeen kyljet olivat pehmeän nahkeat, joten uusiksi meni jälleen. Raaps raaps.
Toivon mukaan viimeinen versio.
Tussikokeilujen aika oli ohi, joten viimeisenä realistisena vaihtoehtona poltin tussitahraiset kyljet tummiksi kaasuliekillä. Liian palaneet kohdat hiiltyivät ja pinta piti hioa pois, minkä lisäksi kaikkien koppulointien jälkeen puu oli ehtinyt ruveta taipumaan, mikä vaikeutti liimaamista. Tässä vaiheessa olin jo rehellisesti luovuttanut lakkanäljän kanssa, ja tilalle vaihtui hyväksi havaittu öljyvaha. Ensimmäinen liimaus meni jokseenkin vinoon eikä epoksi tykännyt tarttua puuhun, joten seuraava iteraatio kehiin ja välissä pikku karhennus. Lisäviihdettä tarjosi puristimesta kylkeen painunut kuoppa, joka piti saada piiloon.
Tuntikausien epätoivon ja ähellyksen jälkeen Zombi-Wenger taisi lopulta peräti onnistua, ja jos ei ihmeempää ilmene, niin teen siitä vakiovarusteen retkeilyyn pikku kiinalinkkarin tilalle. Ellei muuta, niin olihan tämä monipuolinen opintoprojekti puun pintakäsittelystä. Nopealla vilkaisulla veitsi näyttää ihan siistiltä, vaikka lähemmässä tarkastelussa paljastuukin kaikenlaista pikku kömmähdystä. Isäukon kurssipuukko on edelleen työn alla, sillä samainen onneton spraylakka ei tunnu kuivuvan ikinä: puolitoista viikkoa ja pinta on edelleen hieman nahkea.
Tykitimme keväästä syksyyn Stargåtea eli tuttavallisemmin Stargate SG-1:tä Netflixistä tasaisen tappavalla parin jakson päivätahdilla. Projektiin sekosi kunnolla aikaa, sillä kymmeneen kauteen mahtui hulppeat 214 jaksoa. Alkuperäisen leffan olin nähnyt tornifirman leivissä joskus ysärin puolivälissä, mutta tv-sarjaa en jaksoakaan, vaikka sitä täälläkin aikanaan näytettiin. En muistanut elokuvasta juuri mitään, mikä ei menoa haitannut, sillä samat käänteet selitettiin juurta jaksain myös sarjassa.
Perusasetelma lienee kaikille tuttu: tähtiportilla teleportataan planeetalta toiselle ja taist… kohdataan vieraita kulttuureja, joista suurin osa puhuu kätevästi modernia amerikanenglantia. Muutenkin lajien ja maisemien kirjo muistuttaa hämmästyttävän paljon maapallon vastaavaa, mihin toki on olemassa sarjan logiikan mukainen selitys. 214 jakson kaikkia kuvioita on tässä turha yrittää selittää, mutta suuri osa ajasta sekoaa goa’uldien kanssa sotimiseen. Käärmemäinen loislaji on orjuuttanut aikanaan maan ihmisiäkin, ja monet sen johtohahmoista tunnetaan täällä entisaikojen jumalina. Ihan niin progressiivinen Stargåte ei sentään ole, että Jeesus tai Buddha paljastuisi goa’uldiksi 🙂 Vihollisia löytyy myös ihan omalta pallolta, kiitos erinäisten julkisen ja yksityisen sektorin toimijoiden.
On vanha jengi koossa taas: O’Neill, Carter, Jackson ja Teal’c
Suurimman osan ajasta toiminnasta vastaa ydinjoukko eversti Jack O’Neill, arkeologi Daniel Jackson, sotilas/tieteilijä Samantha Carter ja hyvien puolelle loikannut jaffa Teal’c. Kasarin lapselle tulee Richard Dean Andersonista alati mieleen legendaarinen MacGyver, vaikka hahmo sinänsä varsin erilainen onkin. Carter ratkoo mahdottoman vaikeat tieteelliset ongelmat käden käänteessä, Jackson tulkkaa vanhoja kieliä ja toimii porukan omatuntona, kun taas vähäpuheinen voimamies Teal’c on ihmisyyden peili Datan sekä Spockin tapaan. Muita keskeisiä hahmoja ovat ainakin kenraali Hammond ja jaffakapinallinen Bra’tac. Kymmenen kauden aikana rosteri elää jonkun verran, ja käytännössä aina huonompaan suuntaan, mutta enpä spoilaa sitä sen enempää.
Bra’tac vihkipuuhissa, oikealla Teal’cin poika
Kuten usein tuppaa olemaan, sarjalla kestää jonkin aikaa löytää oma äänensä. Ensimmäinen kausi on hiukan mitäänsanomatonta planeetoilla ryynäämistä, mutta kyllä se siitä. Star Trek ei ole mikään kaukainen esikuva, ja loppupuolella lennellään hyvin tutunoloisesti avaruudessa laserit ja torpedot tanassa. Viihdearvot ovat yleensä kohdallaan ja porukan henkilökemia pelaa, vaikka väliin mahtuukin jokunen suoranaisen tylsä jakso – pahimpia ovat historiapläjäykset, jotka koostuvat lähinnä vanhojen jaksojen pätkistä. Pari kertaa meininki lähtee rehellisesti tangentille farssin hengessä, jos onneksi ei kohtuuttoman usein. Jatko-osaleffat on vielä tarkoitus katsoa, mutta spinoff-sarjat jäänevät näkemättä, sillä ne ovat nykytyylin mukaisesti tietysti katsottavissa ihan muissa palveluissa.
Tampereelta löytyi vanha isävainaan puukko, jonka muistin etäisesti vuosikymmenten takaa. Aika ei ollut käsitellyt puukkovanhusta hellästi, joten hetken mielijohteesta päädyin yrittämään maallikkopohjalta pientä entisöintiprojektia. Yhtä sun toista korjattavaa totisesti löytyikin: syöpynyt terä, katkennut kärki, puhki kulunut lakkaus, heiluva terä, heiluvat ja kolhitut helat, alpakkakoristeiden vihreät hapettumat, sekä kuivahtanut, murtunut, maalitahrainen ja naarmuinen tuppi. Suurempi sotaisä olisi tiennyt heti, mistä puukosta tässä oli kyse, mutta itse jouduin tekemään hieman salapoliisityötä ennen kuin selvisi, että kyseessä on kauhavalaisen Iisakki Järvenpään valmistama RUK 128:n kurssipuukko vuodelta 1968.
Lähtötilanne
Entisöinnistä tuli väistämättä tietynlainen kompromissi: yhtäältä 60-vuotiasta puukkovanhusta ei saisi puunata uudelta näyttävään kuntoon, mutta rikkinäiset ja likaiset osat pitäisi kuitenkin huoltaa. Suurimpia hommia oli alpakkaosien hapettumien rassaaminen, sillä skeidaa oli paksuina kovina kerroksina koristeiden alla ja tupen sisällä asti. Tuppi elävöityi hivenen kenkälankilla ja sisäpuolelle laitoin kokeeksi vaseliinia, jotta rutikuiva nahka notkeutuisi. Valkoista maalia en saanut kantolenksusta järkevästi irti pilaamatta samalla ruskeaa maalipintaa, joten se sai toistaiseksi jäädä rauhaan. Kahdesta kohtaa murtunut tai rikki veistetty tupen suu paikkaantui nahkapalan ja pikaliiman voimin.
Terän äärellä en ruvennut hienostelemaan ruosteenpoiston kanssa, vaan hioin eri karkeuksien hiekkapaperilla hapettumat sekä liat veks. Teräparkaa oli vuosien varrella jo teroitettu moneen kertaan, joten koitin olla rouhimatta sitä paljon enempää. Timanttiviilan ja kaksipuolisen liippakiven avulla sain puukon riittävään vuolukuntoon. Katkenneen kärjen uudelleenmuotoilu olisi vaatinut isoa muokkausta, joten päätin jättää sen sikseen historiallisena muistona. Lisäksi näytti hieman siltä, että kärkeä oli katkaisun tai katkeamisen jälkeen jo rälläköity. Terän heilumiseen en keksinyt mitään kunnollista ratkaisua, joten tyydyin hakkaamaan kahvan sisään puutikkuja, mikä auttoi ainakin toistaiseksi.
Valmista tuli – toivottavasti
Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui ensi alkuun yksinkertaiselta vaikuttanut kahvan entisöinti. Vanha lakka lähti sinänsä helposti pois hiekkapaperilla, mutta vernissan tasainen levittäminen vaati runsaasti yritystä ja erehdystä. Siveltimellä pinta jäi helposti uurteiseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui pesusieni. Netistä löytyneiden vinkkien mukaan kannattaa vetää ohuita kerroksia, ja näiden kokemusten perusteella asia on juuri näin: paksu vernissa näyttää mukavan kiiltävältä, mutta se kuivuu iän kaiken ja jää sittenkin tahmeaksi kerrokseksi puun päälle. Hätäily ei sovi tähän vaiheeseen yhtään, vaan kerrosten kuivumista kannattaa odotella rauhassa ainakin se pari päivää. Pikku plussapuolena vernissaaminen tuntui turvottavan kuivaa puuta tai sitten tökötti toimi liimana, sillä löysä päätyhela lakkasi heilumasta.
Hauska projektihan tämä oli, vaikka työmäärä oli odottamattoman suuri ja välillä tuli mokailtuakin. Vähintäänkin tuli opittua kaikenlaista uutta metallin ja puun käsittelystä, joten seuraava tällainen räpellys mennee jo sujuvammin. Pari pientä kysymysmerkkiä vielä jäi, esimerkiksi koskien vernissan kestävyyttä ja terän heilumista; vain aika kertoo, miten käy. Mihinkään aktiivikäyttöön perintökalleus tuskin enää päätyy tämän remontin jälkeen, mutta saatan sen edes johonkin retkelle ottaa veistelyä tai ruuan pilkkomista varten.
Taitaa jäädä tällaiseksi
Sivussa eteni myös Viro-Marttiinin tunkkaaminen, sillä liekitettyyn kahvaan vetämäni liian paksu vernissa jäi vielä viikon kuluttuakin tahmeaksi. Siispä jälleen raaps raaps hiekkapaperihommiin ja smörjat irti. Hiomisen jälkeen kahvaan tuli vahingossa mukava, käytössä naarmuuntuneen ja nokeentuneen työkalun tyyli, joten en ruvennut hiomaan tai polttamaan puuta sen enempää. Vahingosta viisastuneena laitoin rauhassa sienellä vernissaa vain ohuet kaksi kerrosta, mikä näyttää olleen oikea valinta, kun puu suostui jopa kuivumaan. Päivän saa vielä kuivua ja sitten komppanian murheenkryyni astuu palvelukseen – mitään säästeitä tässä valmiiksi risassa halpiksessa ei ole, ja työkaluksi sen ostinkin.
Hotpotista olen kirjoitellut ennenkin ja miksipä ei: Trangia sopii siihen kuin nakutettu, kastiketta voi maustaa mieleisekseen, pataan käy monenlainen keiteltävä ja mukana on haluttaessa myös sosiaalinen aspekti, kun yhdessä odotellaan ainesten kypsymistä. Iso Trangia on tähän tarkoitukseen oikein mainio vehje 1,75 litran kattilan, tuulenkeston ja tukevuuden ansiosta, mutta pienimuotoisemmin pärjää vaikka retkikattilan ja spiderin voimin – ruuvattavalla keittimelläkin on toki yritelty, vaikka sen kanssa saa olla tarkkana kaatumisvaaran vuoksi.
Jin ja jang, makujen tasapaino
Eilen käytössä oli puolestaan huomattavasti kunnianhimoisempi laite, Antin hankkima kahden osaston hotpot-kattila, jonka kantava idea on se, että molemmille puolille voi laittaa eri kastikkeen. Valmiit liemiainekset vaativat mieluummin enemmän vettä, joten käyttöön valjastettiin jauhot kahdesta eri nuudelipussista, tulisesta ja suolaisesta. Pataan nakeltiin tuttuja aineksia tofusta quorniin ja sienistä nuudeliin, ja kyllähän idea tosiaan toimi: liemet sopivat kumpikin raaka-aineesta riippuen joko paremmin tai huonommin. Laakeasta kattilasta haihtuu runsaasti vettä ja se vaatii paljon kaasua keittelyssä, mutta toisaalta sapuskat saa helposti syötäviksi, kun niitä ei tarvitse etsiä pohjalta. Liukkaalle teräspohjalle pitäisi vielä keksiä jotain, sillä isohkosta spideristä huolimatta potti lipsahti kerran kannakkeilta. Isoa härpätintä ei mielellään raahaa repussa turhan takia, joten realistinen käyttö on pikemminkin ajanviettoa kuin käytännöllistä retkiruokailua.
Oma ratkaisu oikealla. Kallio on muoville armoton.
Viime aikoina pähkäilyä ovat aiheuttaneet RytöGridin rakentelun lisäksi myös kallioilla rähjääntyneet tai kokonaan kadonneet retkeilyjakkaroiden muovijalat. Omasta Frilufts Secostani alkoi alumiiniputki paistaa joka jalasta, eikä järkeviä varaosia tuntunut löytyvän edes kiinalaiselta. Muihin jakkaroihin olen laittanut tavallisia 19-millisiä putkitulppia, joita saa vaikkapa rautakaupasta, mutta Friluftsissa on terävät jalat, joihin korkit eivät sovi. Hätäratkaisuna sulatin ohenneisiin kohtiin vanhalla kolvilla lisätäytettä. Kokonaan hukkuneen Walkstool Basic 50:n muovijalan väliaikainen korjaaminen oli toinen mielenkiintoinen haaste, joka ratkesi Saiturinpörssistä löytynyttä kävelysauvan jalkaa veistelemällä (ks. kuva) – putki ei ole pyöreä, vaan yhdeltä sivuta litistetty. Löyhästi paikallaan istunutta korkkia piti vielä turvottaa tunkemalla sen sisään pyöreä puunpala, minkä jälkeen viritelmä kesti todistetusti käytössä kaksi tuntia. Walkstooliin myydään sentään ihan virallisia varaosia, joten kludge saa väistyä niiden saapuessa.
Vaikkei tällaisen lähiseuturetkeilijän tarvikaan veistellä kiehisiä tai makkaratikkuja erätulilla, niin jonkunlainen veitsi on usein silti hyvä olla mukana. Tarpeet ovat yleensä pienimuotoisia, kuten raaka-aineiden pilkkomista tai ruokapaketin aukomista, joten mitään isoa ja painavaa lapinleukua on turha kanniskella. Ihan pikku klisullakaan ei silti pärjää, jos tavoitteena on vaikkapa leikkiä risukeittimellä tai katkaista maissi puoliksi. Omana vakiovarusteenani repussa kulkee Prismasta ostettu pieni oranssi kiinalinkkari, jonka sai teroitettua yllättävän hyväksi – 80- ja 90-luvun halpikset olivat tunnetusti aika hirveitä. Ensi alkuunsa kuskasin 40 vuotta piestyä Wengeriäni, mutta ei noin nostalgista esinettä viitsisi hukata metsään.
Viime aikoina isompia tarpeita on palvellut Tokmannilta reilulla kympillä ostettu Tactixin mustanpuhuva kääntöveitsi, joka on ollutkin varsin mainio tuote hintaansa nähden. Vastaavia veitsiä myydään myös monessa muussa paikkaa työkalu- ja retkikäyttöön. Ilmeisesti Tactix on tarkoitettu pelastautumisvälineeksi auton hanskalokeroon, sillä kahvan päässä on turvavyöleikkuri ja ikkunan rikkomiseen sopiva hätävasara. Laakeroidun terän saa heilautettua kätevästi eli näyttävästi yhdellä kädellä auki, kun antaa sille hieman vauhtia kyljessä olevasta nupista. Käyttöasennossa terä lukittuu paikalleen, joten se ei tule linkkarin tavoin sormille. Tarkkaan vuolukäyttöön Tactix ei oikein sovellu, mutta retkeilyyn ihan mukavasti pienen kokonsa ja vyöklipsunsa vuoksi.
Käyttökunnossa terät näytillä.
Sain lapsena lahjaksi kaikenlaisia hienojakin puukkoja, joista suurimman osan tärväsin tavalla tai toisella roskiskuntoon, esimerkiksi hakkaamalla niitä vasaralla puuta halkaistessa. Jäljelle jäi vain pieni lapinpuukko, jolla näversin monenlaista, kuten muovikoteloita kortinlukijoille ja shakkinappeja. Pahaksi onneksi hukkasin pikkupuukon, joten tilalle piti saada joku askarteluväline, ja niin tilasin saman tien satasella ehdan kotimaisen Roselli Nikkarinpuukon visakoivukahvalla. Projektissa kävi niin kuin arvata saattaa, eli eihän noin hienoa kapistusta viitsi pilata missään arkikäytössä. Lisäksi hiiliteräs on eräilyyn hieman työläs valinta ruostumisvaaran vuoksi, joten halvempi ja vähemmän hieno vaihtoehto hakuun.
Marttiinilla on pitkä perinne ja edelleen hyvä maine, vaikka tuotanto on sittemmin siirretty kustannussyistä Viroon. Viro-Marttiinissa ei ole juuri tunnearvoa, joten tilaukseen lähti neljällä kympillä klassinen Kätevä, jossa on askarteluun sopiva, lyhyt ruostumaton terä. Terä onkin puukon paras puoli, sillä se leikkaa todella hyvin. Tuotekuvissa näkynyt kaunis visakoivukahva osoittautui käytännössä suorasyiseksi koivuhalon pätkäksi (ks. kuva), johon oli uhrattu ehkä mikrogramma vahaa. Kahvan perä oli epämukavan kulmikas, joten hioin sen pyöreämmäksi, siivosin olemattoman pinnoitteen veks ja laitoin tilalle muutaman kerroksen pellavaöljyä, joka toi samalla puun vähät syyt paremmin esille. Höttöisestä “visakoivukahvasta” paljastui helan juuresta vielä reikäkin, jonka täytin koivunpalalla. Ehkä yhden puukon perusteella on kohtuutonta tuomita koko tuotemerkki, mutta melkoisia epäilyjä Marttiinin nykylaadusta tämä kokemus herätti.
Kesälle on kertynyt jo useampia grillausreissuja RitniGridin ja ison Trangian kanssa, sillä onhan grillaus näillä keleillä hauskaa sekä sopivan hidasta hommaa. Turhan harva ritilä aiheutti riesaa lämmönlevittimeen putoilevan ruuan muodossa, joten viime aikoina olen pistänyt väliin grillauskorista leikatun pyörylän, joka auttoi myös ritilään kiinni juuttuvan halloumin paistamisessa. Jo pidempään mielessä oli tikittänyt ajatus siitä, että eihän tuo koko grillilaajennus ole kuin simppeli ritilä ja teräslätkä, johon on porattu jokunen reikä – kaipa tuommoisen voisi tehdä itsekin?
Pohdin ritilään monenlaisia ratkaisuja, mutta helpoimmaksi osoittautui vain tilata eBaystä kiinalaiselta pari erilaista pyöreää mallia, joita oli tarjolla monessa koossa. 16 cm BBQ Net Wire Mesh osoittautui oikein passeliksi valinnaksi, sillä siinä olevat jalat menevät sopivasti pikku-Trangian tuulisuojan sisään ja pitävät ritilän paikallaan. Olisi tietysti ollut mukavampaa, jos verkko olisi ollut tasainen eikä hieman kupera, sillä nakit pyörivät harjanteelta epäilemättä halukkaasti kalliolle. Väänsin siis kuprun toiseen suuntaan niin, että nyt ritilä on pikemminkin hieman kovera.
Neitseellinen lämmönlevitin mallia 12 cm teräskiekko
Toinen osa, lämmönlevitin, meni suunnilleen samoilla sävelillä: eBaystä löytyi passelisti 12 cm halkaisijaltaan olevia teräskiekkoja. Vilkaisin huvikseni, saisiko vastaavan jostain kotimaiselta metallipajalta, mutta yksittäiskappaleiden hinnat lähtivät kymmenistä euroista. Tilasin saman tien kolme siltä varalta, että häkkyrälle tulee enemmänkin kysyntää. Hieman paksumpia nuo olisivat saaneet olla, sillä puoli milliä on tähän tarkoitukseen pikkiriikkisen klisu. Reikien paikat apinoin suoraan aidosta RitniGridistä, ja tuoreen lyhyen 3 mm metalliporanterän voimin sain nyrhettyä teräksestä myös läpi – ei ole ihan helppoa hommaa köpöisellä akkuporakoneella.
Reiät porattuna ja osat paikallaan
Tässä vaiheessa RytöGrid olikin jo valmis, joten oli aika lähteä testaamaan sen toimivuutta. Lämmönjakajan paikalleen asettaminen vaati hivenen taitoa liekin loimottaessa, mutta kyllä se pikku yrittämisellä sinne solahti ja myös pysyi puolentoista tunnin ajan. Kuten arvelinkin, levy taipui jonkin verran puolentoista tunnin paahtamisella, mitä tapahtuu myös aidon tuotteen kanssa; sitten väännellään vain takaisin. Ritilää ei ole kovin helppo nostaa paikaltaan ainakaan Trangian kahvalla, mikä on niin ikään vain hyväksyttävä “ominaisuus”. Jo yhden käytön jälkeen kiiltävä lämmönlevitin oli muuttunut tuttuun tapaan kirjavan kukertavaksi, ja tietysti ritilään tarttui karstaa, joka kuitenkin lähti riittävän hyvin pois liotuksen ja teräsharjan voimin.
Tämähän toimii!
Tiedossa olevista pikku puutteistaan huolimatta RytöGrid täytti tärkeimmän tarkoituksensa oikein hyvin: nakit, sienet, maissit, paprikat ja halloumit saatiin kaikki kypsiksi. Lämpö tuntui jakautuvan tasaisesti grillin alueelle, eikä Brivin kloonipolttimen kanssa ilmennyt edes samanlaista prökötystä kuin mitä isolla Trangiallani on grillatessa nähty. Aitoon asiaan verrattuna tiheämpi ritilä osoittautui päteväksi, kun ruokaa ei tippuillut rei’istä alas. Pikku-Trangia on tähän käyttöön kokonsa puolesta asteen minimalistinen, mutta mahtui siihenkin vierekkäin kaksi maissintähkää paahtumaan. Tämän perusteella siis varsin onnistunut projekti, eivätkä osat maksaneet yhteensä kuin vajaan pari kymppiä.
