Tampereelta löytyi vanha isävainaan puukko, jonka muistin etäisesti vuosikymmenten takaa. Aika ei ollut käsitellyt puukkovanhusta hellästi, joten hetken mielijohteesta päädyin yrittämään maallikkopohjalta pientä entisöintiprojektia. Yhtä sun toista korjattavaa totisesti löytyikin: syöpynyt terä, katkennut kärki, puhki kulunut lakkaus, heiluva terä, heiluvat ja kolhitut helat, alpakkakoristeiden vihreät hapettumat, sekä kuivahtanut, murtunut, maalitahrainen ja naarmuinen tuppi. Suurempi sotaisä olisi tiennyt heti, mistä puukosta tässä oli kyse, mutta itse jouduin tekemään hieman salapoliisityötä ennen kuin selvisi, että kyseessä on kauhavalaisen Iisakki Järvenpään valmistama RUK 128:n kurssipuukko vuodelta 1968.
Lähtötilanne
Entisöinnistä tuli väistämättä tietynlainen kompromissi: yhtäältä 60-vuotiasta puukkovanhusta ei saisi puunata uudelta näyttävään kuntoon, mutta rikkinäiset ja likaiset osat pitäisi kuitenkin huoltaa. Suurimpia hommia oli alpakkaosien hapettumien rassaaminen, sillä skeidaa oli paksuina kovina kerroksina koristeiden alla ja tupen sisällä asti. Tuppi elävöityi hivenen kenkälankilla ja sisäpuolelle laitoin kokeeksi vaseliinia, jotta rutikuiva nahka notkeutuisi. Valkoista maalia en saanut kantolenksusta järkevästi irti pilaamatta samalla ruskeaa maalipintaa, joten se sai toistaiseksi jäädä rauhaan. Kahdesta kohtaa murtunut tai rikki veistetty tupen suu paikkaantui nahkapalan ja pikaliiman voimin.
Terän äärellä en ruvennut hienostelemaan ruosteenpoiston kanssa, vaan hioin eri karkeuksien hiekkapaperilla hapettumat sekä liat veks. Teräparkaa oli vuosien varrella jo teroitettu moneen kertaan, joten koitin olla rouhimatta sitä paljon enempää. Timanttiviilan ja kaksipuolisen liippakiven avulla sain puukon riittävään vuolukuntoon. Katkenneen kärjen uudelleenmuotoilu olisi vaatinut isoa muokkausta, joten päätin jättää sen sikseen historiallisena muistona. Lisäksi näytti hieman siltä, että kärkeä oli katkaisun tai katkeamisen jälkeen jo rälläköity. Terän heilumiseen en keksinyt mitään kunnollista ratkaisua, joten tyydyin hakkaamaan kahvan sisään puutikkuja, mikä auttoi ainakin toistaiseksi.
Valmista tuli – toivottavasti
Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui ensi alkuun yksinkertaiselta vaikuttanut kahvan entisöinti. Vanha lakka lähti sinänsä helposti pois hiekkapaperilla, mutta vernissan tasainen levittäminen vaati runsaasti yritystä ja erehdystä. Siveltimellä pinta jäi helposti uurteiseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui pesusieni. Netistä löytyneiden vinkkien mukaan kannattaa vetää ohuita kerroksia, ja näiden kokemusten perusteella asia on juuri näin: paksu vernissa näyttää mukavan kiiltävältä, mutta se kuivuu iän kaiken ja jää sittenkin tahmeaksi kerrokseksi puun päälle. Hätäily ei sovi tähän vaiheeseen yhtään, vaan kerrosten kuivumista kannattaa odotella rauhassa ainakin se pari päivää. Pikku plussapuolena vernissaaminen tuntui turvottavan kuivaa puuta tai sitten tökötti toimi liimana, sillä löysä päätyhela lakkasi heilumasta.
Hauska projektihan tämä oli, vaikka työmäärä oli odottamattoman suuri ja välillä tuli mokailtuakin. Vähintäänkin tuli opittua kaikenlaista uutta metallin ja puun käsittelystä, joten seuraava tällainen räpellys mennee jo sujuvammin. Pari pientä kysymysmerkkiä vielä jäi, esimerkiksi koskien vernissan kestävyyttä ja terän heilumista; vain aika kertoo, miten käy. Mihinkään aktiivikäyttöön perintökalleus tuskin enää päätyy tämän remontin jälkeen, mutta saatan sen edes johonkin retkelle ottaa veistelyä tai ruuan pilkkomista varten.
Taitaa jäädä tällaiseksi
Sivussa eteni myös Viro-Marttiinin tunkkaaminen, sillä liekitettyyn kahvaan vetämäni liian paksu vernissa jäi vielä viikon kuluttuakin tahmeaksi. Siispä jälleen raaps raaps hiekkapaperihommiin ja smörjat irti. Hiomisen jälkeen kahvaan tuli vahingossa mukava, käytössä naarmuuntuneen ja nokeentuneen työkalun tyyli, joten en ruvennut hiomaan tai polttamaan puuta sen enempää. Vahingosta viisastuneena laitoin rauhassa sienellä vernissaa vain ohuet kaksi kerrosta, mikä näyttää olleen oikea valinta, kun puu suostui jopa kuivumaan. Päivän saa vielä kuivua ja sitten komppanian murheenkryyni astuu palvelukseen – mitään säästeitä tässä valmiiksi risassa halpiksessa ei ole, ja työkaluksi sen ostinkin.
Hotpotista olen kirjoitellut ennenkin ja miksipä ei: Trangia sopii siihen kuin nakutettu, kastiketta voi maustaa mieleisekseen, pataan käy monenlainen keiteltävä ja mukana on haluttaessa myös sosiaalinen aspekti, kun yhdessä odotellaan ainesten kypsymistä. Iso Trangia on tähän tarkoitukseen oikein mainio vehje 1,75 litran kattilan, tuulenkeston ja tukevuuden ansiosta, mutta pienimuotoisemmin pärjää vaikka retkikattilan ja spiderin voimin – ruuvattavalla keittimelläkin on toki yritelty, vaikka sen kanssa saa olla tarkkana kaatumisvaaran vuoksi.
Jin ja jang, makujen tasapaino
Eilen käytössä oli puolestaan huomattavasti kunnianhimoisempi laite, Antin hankkima kahden osaston hotpot-kattila, jonka kantava idea on se, että molemmille puolille voi laittaa eri kastikkeen. Valmiit liemiainekset vaativat mieluummin enemmän vettä, joten käyttöön valjastettiin jauhot kahdesta eri nuudelipussista, tulisesta ja suolaisesta. Pataan nakeltiin tuttuja aineksia tofusta quorniin ja sienistä nuudeliin, ja kyllähän idea tosiaan toimi: liemet sopivat kumpikin raaka-aineesta riippuen joko paremmin tai huonommin. Laakeasta kattilasta haihtuu runsaasti vettä ja se vaatii paljon kaasua keittelyssä, mutta toisaalta sapuskat saa helposti syötäviksi, kun niitä ei tarvitse etsiä pohjalta. Liukkaalle teräspohjalle pitäisi vielä keksiä jotain, sillä isohkosta spideristä huolimatta potti lipsahti kerran kannakkeilta. Isoa härpätintä ei mielellään raahaa repussa turhan takia, joten realistinen käyttö on pikemminkin ajanviettoa kuin käytännöllistä retkiruokailua.
Oma ratkaisu oikealla. Kallio on muoville armoton.
Viime aikoina pähkäilyä ovat aiheuttaneet RytöGridin rakentelun lisäksi myös kallioilla rähjääntyneet tai kokonaan kadonneet retkeilyjakkaroiden muovijalat. Omasta Frilufts Secostani alkoi alumiiniputki paistaa joka jalasta, eikä järkeviä varaosia tuntunut löytyvän edes kiinalaiselta. Muihin jakkaroihin olen laittanut tavallisia 19-millisiä putkitulppia, joita saa vaikkapa rautakaupasta, mutta Friluftsissa on terävät jalat, joihin korkit eivät sovi. Hätäratkaisuna sulatin ohenneisiin kohtiin vanhalla kolvilla lisätäytettä. Kokonaan hukkuneen Walkstool Basic 50:n muovijalan väliaikainen korjaaminen oli toinen mielenkiintoinen haaste, joka ratkesi Saiturinpörssistä löytynyttä kävelysauvan jalkaa veistelemällä (ks. kuva) – putki ei ole pyöreä, vaan yhdeltä sivuta litistetty. Löyhästi paikallaan istunutta korkkia piti vielä turvottaa tunkemalla sen sisään pyöreä puunpala, minkä jälkeen viritelmä kesti todistetusti käytössä kaksi tuntia. Walkstooliin myydään sentään ihan virallisia varaosia, joten kludge saa väistyä niiden saapuessa.
Vaikkei tällaisen lähiseuturetkeilijän tarvikaan veistellä kiehisiä tai makkaratikkuja erätulilla, niin jonkunlainen veitsi on usein silti hyvä olla mukana. Tarpeet ovat yleensä pienimuotoisia, kuten raaka-aineiden pilkkomista tai ruokapaketin aukomista, joten mitään isoa ja painavaa lapinleukua on turha kanniskella. Ihan pikku klisullakaan ei silti pärjää, jos tavoitteena on vaikkapa leikkiä risukeittimellä tai katkaista maissi puoliksi. Omana vakiovarusteenani repussa kulkee Prismasta ostettu pieni oranssi kiinalinkkari, jonka sai teroitettua yllättävän hyväksi – 80- ja 90-luvun halpikset olivat tunnetusti aika hirveitä. Ensi alkuunsa kuskasin 40 vuotta piestyä Wengeriäni, mutta ei noin nostalgista esinettä viitsisi hukata metsään.
Viime aikoina isompia tarpeita on palvellut Tokmannilta reilulla kympillä ostettu Tactixin mustanpuhuva kääntöveitsi, joka on ollutkin varsin mainio tuote hintaansa nähden. Vastaavia veitsiä myydään myös monessa muussa paikkaa työkalu- ja retkikäyttöön. Ilmeisesti Tactix on tarkoitettu pelastautumisvälineeksi auton hanskalokeroon, sillä kahvan päässä on turvavyöleikkuri ja ikkunan rikkomiseen sopiva hätävasara. Laakeroidun terän saa heilautettua kätevästi eli näyttävästi yhdellä kädellä auki, kun antaa sille hieman vauhtia kyljessä olevasta nupista. Käyttöasennossa terä lukittuu paikalleen, joten se ei tule linkkarin tavoin sormille. Tarkkaan vuolukäyttöön Tactix ei oikein sovellu, mutta retkeilyyn ihan mukavasti pienen kokonsa ja vyöklipsunsa vuoksi.
Käyttökunnossa terät näytillä.
Sain lapsena lahjaksi kaikenlaisia hienojakin puukkoja, joista suurimman osan tärväsin tavalla tai toisella roskiskuntoon, esimerkiksi hakkaamalla niitä vasaralla puuta halkaistessa. Jäljelle jäi vain pieni lapinpuukko, jolla näversin monenlaista, kuten muovikoteloita kortinlukijoille ja shakkinappeja. Pahaksi onneksi hukkasin pikkupuukon, joten tilalle piti saada joku askarteluväline, ja niin tilasin saman tien satasella ehdan kotimaisen Roselli Nikkarinpuukon visakoivukahvalla. Projektissa kävi niin kuin arvata saattaa, eli eihän noin hienoa kapistusta viitsi pilata missään arkikäytössä. Lisäksi hiiliteräs on eräilyyn hieman työläs valinta ruostumisvaaran vuoksi, joten halvempi ja vähemmän hieno vaihtoehto hakuun.
Marttiinilla on pitkä perinne ja edelleen hyvä maine, vaikka tuotanto on sittemmin siirretty kustannussyistä Viroon. Viro-Marttiinissa ei ole juuri tunnearvoa, joten tilaukseen lähti neljällä kympillä klassinen Kätevä, jossa on askarteluun sopiva, lyhyt ruostumaton terä. Terä onkin puukon paras puoli, sillä se leikkaa todella hyvin. Tuotekuvissa näkynyt kaunis visakoivukahva osoittautui käytännössä suorasyiseksi koivuhalon pätkäksi (ks. kuva), johon oli uhrattu ehkä mikrogramma vahaa. Kahvan perä oli epämukavan kulmikas, joten hioin sen pyöreämmäksi, siivosin olemattoman pinnoitteen veks ja laitoin tilalle muutaman kerroksen pellavaöljyä, joka toi samalla puun vähät syyt paremmin esille. Höttöisestä “visakoivukahvasta” paljastui helan juuresta vielä reikäkin, jonka täytin koivunpalalla. Ehkä yhden puukon perusteella on kohtuutonta tuomita koko tuotemerkki, mutta melkoisia epäilyjä Marttiinin nykylaadusta tämä kokemus herätti.
Kesälle on kertynyt jo useampia grillausreissuja RitniGridin ja ison Trangian kanssa, sillä onhan grillaus näillä keleillä hauskaa sekä sopivan hidasta hommaa. Turhan harva ritilä aiheutti riesaa lämmönlevittimeen putoilevan ruuan muodossa, joten viime aikoina olen pistänyt väliin grillauskorista leikatun pyörylän, joka auttoi myös ritilään kiinni juuttuvan halloumin paistamisessa. Jo pidempään mielessä oli tikittänyt ajatus siitä, että eihän tuo koko grillilaajennus ole kuin simppeli ritilä ja teräslätkä, johon on porattu jokunen reikä – kaipa tuommoisen voisi tehdä itsekin?
Pohdin ritilään monenlaisia ratkaisuja, mutta helpoimmaksi osoittautui vain tilata eBaystä kiinalaiselta pari erilaista pyöreää mallia, joita oli tarjolla monessa koossa. 16 cm BBQ Net Wire Mesh osoittautui oikein passeliksi valinnaksi, sillä siinä olevat jalat menevät sopivasti pikku-Trangian tuulisuojan sisään ja pitävät ritilän paikallaan. Olisi tietysti ollut mukavampaa, jos verkko olisi ollut tasainen eikä hieman kupera, sillä nakit pyörivät harjanteelta epäilemättä halukkaasti kalliolle. Väänsin siis kuprun toiseen suuntaan niin, että nyt ritilä on pikemminkin hieman kovera.
Neitseellinen lämmönlevitin mallia 12 cm teräskiekko
Toinen osa, lämmönlevitin, meni suunnilleen samoilla sävelillä: eBaystä löytyi passelisti 12 cm halkaisijaltaan olevia teräskiekkoja. Vilkaisin huvikseni, saisiko vastaavan jostain kotimaiselta metallipajalta, mutta yksittäiskappaleiden hinnat lähtivät kymmenistä euroista. Tilasin saman tien kolme siltä varalta, että häkkyrälle tulee enemmänkin kysyntää. Hieman paksumpia nuo olisivat saaneet olla, sillä puoli milliä on tähän tarkoitukseen pikkiriikkisen klisu. Reikien paikat apinoin suoraan aidosta RitniGridistä, ja tuoreen lyhyen 3 mm metalliporanterän voimin sain nyrhettyä teräksestä myös läpi – ei ole ihan helppoa hommaa köpöisellä akkuporakoneella.
Reiät porattuna ja osat paikallaan
Tässä vaiheessa RytöGrid olikin jo valmis, joten oli aika lähteä testaamaan sen toimivuutta. Lämmönjakajan paikalleen asettaminen vaati hivenen taitoa liekin loimottaessa, mutta kyllä se pikku yrittämisellä sinne solahti ja myös pysyi puolentoista tunnin ajan. Kuten arvelinkin, levy taipui jonkin verran puolentoista tunnin paahtamisella, mitä tapahtuu myös aidon tuotteen kanssa; sitten väännellään vain takaisin. Ritilää ei ole kovin helppo nostaa paikaltaan ainakaan Trangian kahvalla, mikä on niin ikään vain hyväksyttävä “ominaisuus”. Jo yhden käytön jälkeen kiiltävä lämmönlevitin oli muuttunut tuttuun tapaan kirjavan kukertavaksi, ja tietysti ritilään tarttui karstaa, joka kuitenkin lähti riittävän hyvin pois liotuksen ja teräsharjan voimin.
Tämähän toimii!
Tiedossa olevista pikku puutteistaan huolimatta RytöGrid täytti tärkeimmän tarkoituksensa oikein hyvin: nakit, sienet, maissit, paprikat ja halloumit saatiin kaikki kypsiksi. Lämpö tuntui jakautuvan tasaisesti grillin alueelle, eikä Brivin kloonipolttimen kanssa ilmennyt edes samanlaista prökötystä kuin mitä isolla Trangiallani on grillatessa nähty. Aitoon asiaan verrattuna tiheämpi ritilä osoittautui päteväksi, kun ruokaa ei tippuillut rei’istä alas. Pikku-Trangia on tähän käyttöön kokonsa puolesta asteen minimalistinen, mutta mahtui siihenkin vierekkäin kaksi maissintähkää paahtumaan. Tämän perusteella siis varsin onnistunut projekti, eivätkä osat maksaneet yhteensä kuin vajaan pari kymppiä.
Työn alla on varsinaisesti Stargåte, mutta sen lomassa välipalana katseltiin tuore korealainen Netflix-sarja The East Palace. Määritelmällisesti Itäpalatsi on historiallista draamaa, johon on sekoiteltu toimintaa ja kauhuelementtejä. Kausia on toistaiseksi vain yksi, joka koostuu kahdeksasta jaksosta, mutta loppu jää leijumaan sen verran ilmaan, että jatkoa lienee vähintäänkin suunniteltu, jos markkinatilanne sen sallii. Ilmeinen edeltäjä ja innoittaja sarjalle on niin ikään Netflixissä julkaistu historiallinen zombitrilleri Kingdom (2019–2021), jota katselikin varsin mielellään.
Parivaljakko, mutta ei -skunta
Tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Joseon-dynastiaan. Kruununprinssejä kuolee mystisesti kuin heinää, eikä moderni lääketiedekään tunnu mahtavan asialle mitään – tauti, myrkky vaiko tuntematon sairaus? Epätoivoista tilannetta ratkomaan rekrytään omapäisen sutki Gu-cheon, jolla on kyky siirtyä henkien maailmaan (itsarin avulla). Parivaljakon toinen osapuoli on kuninkaan lehtolapsi Saeng-gang, jolla itselläänkin on hieman vastaavia taipumuksia. Muita keskeisiä hahmoja ovat kuningas itse, entisen kuninkaan leski sekä hoviin jäänyt Saeng-gangin isoäiti. Synkkiä salaisuuksia, pimeitä puolia ja ketkua luonnetta löytyy enemmän ja vähemmän kaikilta, joten mutkikkaan sopan ainekset ovat kasassa, etenkin kun mukaan sotketaan vielä tuonpuoleisen toimijat.
Henkimaailman hommia
Juonittelua ja käänteitä totisesti riittää: alussa lähdetään kohtuullista tahtia liikkeelle, kun taas loppua kohti katsojalla alkaa olla jo vaikeuksia pysyä kaikkien paljastusten ja yllätysten mukana. Todennäköisesti sarja vaatisi kaksi katselukertaa, jotta kaikki murhat, takaumat ja harhautukset loksahtaisivat kohdilleen. Näyttävää toimintaa on ujutettu mukaan viihdearvon nimissä, mutta välillä äksönikohtaukset venyvät ylipitkän puolelle. Vaikutteita on omaksuttu paitsi mainitusta Kingdomista, myös Stranger Thingsistä ja epäilemättä monesta muustakin suunnasta. Mitenkään hirveän omaperäiseksi The East Palacea ei voi siis kehua, minkä lisäksi kohtuuttoman kiemurainen käsis, ohuiksi jäävät hahmot ja loppua kohti ilmaantuva toisteisuus pudottavat sarjan pisteitä. Ei tätä toki tylsäksi voi moittia, ja mukaan mahtuu hienojakin hetkiä – kokemus on varmasti parempi niille, jotka eivät ole ehtineet vielä nähdä Kingdomia pohjalle.
Olen kesän myötä päivittänyt omia työkalujani ja siinä sivussa heivannut turhiksi jääneitä rojuja eteenpäin muksuille. Eräänä tavoitteena on, että ajan mittaan jälkikasvulla olisi molemmilla jokseenkin käyttökelpoinen työkalupakki sitten, kun omilleen muuttavat. Kannattaisi tietysti ostaa saman tien hiukan kalliimpaa kunnollista rautaa, mutta Sulo Vilénin jalanjäljissä lipsuin kuitenkin hankkimaan myös Lidlin kolmen euron Parkside-tuotteita, kun sain niin halvalla. Tällä erää siis testissä tongit, jakari sekä reikäpihdit.
Yhdeksän euron edestä
Lidlin halpojen hintojen vastapainona on usein hutera laatu, eikä tälläkään kertaa selvitty puhtain paperein. Tongit ts. linjapihdit ovat tämän seurueen kenties paras ostos, sillä niistä ei löydy mitään ilmeistä vikaa: alkukankeuden jälkeen sarana alkoi toimia sujuvasti, ja katkaisuterä sekä kärjet osuvat kohdilleen. Kumikahvoista saa tukevan otteen, joten oikeastaan ainoa kauneusvirhe oli saranasta vuotava öljy, jota sai kuivata pitkän kaavan kautta. Nämä ovat huolella valitut parhaat pihdit – kaupan oli myös kärjistään vinoja ja valmiiksi syöpyneitä kappaleita.
Reikäpihdeille ei ole keskimäärin paljon käyttöä, mutta uskon niiden täyttävän tarkoituksensa. Pikatestissä kumiin syntyi reikiä joka terällä. Kun jotain pikkuvikaa pitää edes olla, niin terät eivät naksahda aina ihan kohdilleen, joten niitä pitää asetella oikeaan kulmaan. Kolmikon heikointa päätä edustaa jakoavain, jonka leuat eivät olleet mitenkään suorat toisiinsa nähden; hyllyssä näkyi sivusuunnassakin vinoja mutterinnuljaimia. Päädyin “ratkaisemaan” ongelman tasoittamalla alaleuan timanttiviilalla, minkä jälkeen ote parani, vaikka leukojen väliin jääkin sitten pieni rako ääriasennossa. Luultavasti tämä ei ole mikään ongelma käytössä, mutta noin muuten on järkevämpää vain hankkia jakarinsa pari euroa kalliimmalla jostain muualta.
Lopputulemana on todettava, että kannattaa tiedostaa, mitä ostaa. Mihinkään vakavaan työntekoon en Parksideä uskaltaisi näiden perusteella suositella, mutta miksipä nuo eivät toimisi jossain römppä- tai mökkikäytössä ihan riittävästi, jos haluaa venyttää penniä. Valikoimassa oli näiden lisäksi vielä kärkipihtejä ja hohtimia, tosin saatavuus on Lidlin tapaan tunnetusti hyvin satunnaista. Jos näitä aikoo hankkia, niin kannattaa ainakin syynätä läpi kaikki hyllystä löytyvät yksilöt, koska niiden välillä on suuria laatueroja.
Olen varmaan hieman seonnut laskuissa koronavuoden takia, mutta tämän vuoden Assembly taisi olla 32. käynti paikan päällä; polkupyörällä hurauttaa tästä Kalasatamasta alle varttissa paikalle, sillä matkaa ei ole kuin kolme kilometriä. Mukana menossa olivat ahkerasti myös molemmat muksut, jos ei niinkään digitaalisen kulttuurin paikalle vetäminä, niin ainakin ilmaisroinaa lokkimassa ja onnenpyöriä pyörittämässä. Vaikkei poitsu ole kuin vasta 14, niin tämä taisi olla hänelle jo kahdeksas Assembly. Messarin remontin takia vanha tuttu pääsisäänkäynti ei ollut käytössä, ja aulabaarikin pysyi harmillisesti kiinni.
Konepaikan koristaja
Mitään suurta irtiottoa aiempiin vuosiin ei nähty, mutta kaikkiaan itselleni tuli fiilis tietynlaisesta lama-Assemblystä: isoja pääsponsoreita sekä ilmaiskrääsää oli paikalla hieman aiempaa niukemmin, mikä liittynee varsin suoraan tietoteollisuuden tämänhetkiseen alakuloon. Korealainen kulttuuri K-poppeineen, ruokineen ja meikkeineen oli puolestaan harvinaisen paljon esillä, osittain ihan virallisen rahoituksenkin voimin. Tekniikkamyynnistä vastasivat Gigantti ja Verkkis, joista jälkimmäisellä ei tänä vuonna ollut kovin kummoisia tarjouksia, siinä missä ensinmainittu yllätti popkulttuurikrääsävalikoimallaan sekä muutamilla hyvillä tekniikkadiileillä. Millekään isoille ostoksille ei ollut kiireellistä tarvetta, joten mukaan lähti vain pari figuuria sekä Sanrio-muki. Skrollin tiskiltä sai tuttuun tapaan ensi vuoden tilauksen hiukan normaalia halvemmalla.
Jossain siellä se skriini on
Sopivan ajoituksen vuoksi kävin katsomassa hiukan normaalia useamman skenekompon. Oldskool-demo näytettiin hölmösti ainoastaan pienessä Genelecin katsomossa, joten kuvan mukaisesti yleisöä jäi ulkopuolelle runsain määrin. Kohtuullisen isona muutoksena viimeisetkin skenekompot loppuivat jo aikaisin lauantai-iltana, mikä oli oikeastaan ihan hyvä asia, sillä niiden jälkeen saattoi suunnata Bzm-kallioille kaikessa rauhassa kelloa vilkuilematta. Mieleen jäivät erityisesti pari oldskool-produa, himokoodari Mr. Sexin voimannäyte Protocode 0x28 ja ilmeisesti pitkän kaavan kautta väännetty Zenonin Amiga-paluu. Moderni demokompo jätti itseni hiukan kylmäksi, kun sielutonta 3D-möhmöä ja/tai laiskaa Notch-efektiä tuli silmille niin paljon – erääksi valopilkuksi nousi yllättäen Jumalaudan taidehenkinen pläjäys.
Väliin tällainen “note to self” -tyylinen postaus, että löydän itsekin, mitä piti tehdä. Raspberry Pi OS eli entinen Raspbian on vakiona viritetty niin, että se toimii muistikorteilta, joilla on tunnetusti omat piirteensä, kuten hitaus ja kirjoituskertojen rajallinen määrä. Swappaaminen tuottaa ei-toivottua levyliikennettä ja on muistikortilla rauhallista, minkä lisäksi kortit eivät yleensä ole yhtä isoja kuin oikeat SSD:t, joten ymmärrettävistä syistä swappia ei ole laitettu ylen määrin päälle vakiona. Omassa 8-gigaisessa viissatasessani sitä oli vain 512 megaa, mikä ei juuri auta muistin loppuessa – ja sehän loppuu, kun vaikkapa ajelee isompia Steam-pelejä. Neljällä gigalla tilanne on tietysti vielä pahempi.
Swappia voisi värkkäillä itsekin lisää swapon-komennon voimin, mutta ongelmaan löytyy suoraviivaisempikin ratkaisu paikasta /etc/dphys-swapfile, jossa tärkeitä ovat seuraavat kaksi riviä (jälkimmäinen on oletuksena kommentoitu pois):
CONF_SWAPSIZE=512
CONF_MAXSWAP=2048
Lukemat ovat tässä megatavuina. Yksinkertaisimmillaan molempiin voi heittää isomman lukeman, kuten 4096, vaikka se hieman tuhlailevaa onkin. Buutti ottaa uudet asetukset helpoiten käyttöön. Parhaiten umpilevyn heittovaihtotiedosto toimii tietysti NVMe-laajennuksen tai ulkoisen USB-SSD:n kanssa, sillä ne ovat korttia nopeampia ja tarkoitettu kestämään jatkuvia kirjoituksia. Vaikka swappaaminen on väistämättä hidasta, niin tällä konstilla saa ainakin vähennettyä Raspin käyttäjille tuttuja, muistin loppumisesta johtuvia jämähdyksiä.
And a brief English overview for international Google users after the solution. If you experience system crashes due to running out of memory on the Raspberry Pi, edit the following two lines of /etc/dphys-swapfile:
CONF_SWAPSIZE=512
CONF_MAXSWAP=2048
Change both to, say, 4096 to get 4 gigabytes of virtual memory and then reboot. Memory cards aren’t particularly good friends with swapping, so the solution works better with NVMe expansions or external USB SSDs. Goodbye (at least some) crashes!
Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja Vammala Partyn organizeri. Ikaalinen kutsui tuttuun tapaan partykävijää tänäkin vuonna, joten käydäänpä läpi omat tekeleet ja tehdään jokunen huomio partyn kulusta. Monena vuonna meno on ollut varsin hikistä, kun samaan aikaan on sattunut helle, eikä rakennuksessa ole ilmastointia. Tällä kertaa torstai ja perjantai olivat tutun kuumia, kun taas lauantaina satoi, mistä seurasi nahkean kostea ilma ja levykkeenheiton siirtäminen tarkkuuslajiksi sisätiloihin. Nukkuminen jää helposti huonoksi monestakin syystä, joista merkittävimpiä lienevät kolme kovaa koota: kuumuus, kuorsaajat ja krapula.
Bling Bling
Aikaa olisi ehkä ollutkin, mutta muksujen kesälomilla ollessa keskittyminen on vaikeaa, eikä skenemotivaationi ole muutenkaan ollut viime aikoina varsinaisesti huipussaan. Yllä näkyvä valokuva otti kantaa ajankohtaiseen aiheeseen – asetelma on täysin feikki, sillä kuvassa esiintyvät käytettynä ostetut rikkinäiset DDR4-kalikat. Petskari on tietysti pakko tehdä joka vuosi, vaikka väkisin. Blinded ratsasti yksittäisellä idealla eli sillä, kuinka eri paksuisista viivamerkeistä saa tehtyä kaihtimet. En ole edes kovin varma, oliko tässä mitään omaperäistä, sillä joku muu taisi tehdä jo samanlaisen aiemmin. Ainakin oma edikka toimi tarkoitukseen varsin hyvin, kiitos viivan paksuutta vaihtavan toiminnon (ylä- ja alanuoli) sekä merkin korvaamisen värejä muuttamatta (oikea shifti).
Blinded
Eipä tällaisella kuvalla skenekompoissa pärjää; varmin valinta on edelleen esim. naisen pää tai vastaava. CSDb:ssä sentään joku oli kuvasta pitänyt. Huonon kompomenestyksen kruunasivat vielä omastakin mielestäni aika mitäänsanomattomiksi jääneet kolme Tuplainta:
AI-kompoja oli ajan hengen mukaisesti jo peräti kaksi, mikä on tavallaan ymmärrettävää siksi, että jokainen voi osallistua matalalla kynnyksellä edes jotenkin. Vastapainona tosin saattaa käydä niin, että enemmän vaivaa vaativat sarjat näivettyvät. Tekoäly oli löytänyt tiensä myös demokompoon samoin kuin Notch, jolla oli tehty pari entryä. Jonkun sortin traditionalistina skippasin promptaukset tänä vuonna ihan tietoisesti, ja kokonaista demoahan ei nykyään jaksa vääntää muutenkaan. Voittajaksi demotyökalujen ja koneaivojen seassa venyi sentään ilahduttavasti ihan oikeasti koodattu Sega-produ.
Itse dataamisen sijaan hauskinta sisältöä taisivat lopulta olla ne ulkoskenelliset harrasteet, kuten retkiruuan laittelu keittimellä, länkkärien vahtaaminen ja lauantai-illan kännikaraoke. Samat safkat olisi saanut tehtyä helpommin sisällä vedenkeittimen ja hellan voimin, mutta eihän siinä olisi ollut mitään pointtia. Karaoke alkaa institutionalisoitua kovaa kyytiä, kun sille löytyy näemmä oma uskollinen yleisönsä; käytin sopivien biisien valkkaamiseen, testaamiseen ja yt-dlp:llä lataamiseen yhden kokonaisen iltapäivän. Muilla riitti intoa vielä toista tuntia sen jälkeen, kun itse raahauduin jo nukkumaan. 50-vuotislahjaksi saatu MSX-läppäri virkosi eloon, kiitos Nyyrikin fläshäilyn, joten kirjoittelen siitä erikseen, kunhan olen ehtinyt tutustua laitteeseen tarkemmin.
Pitkän linjan Amanita-fanin on hankittava firman joka tekele ensi tilassa, joten kun pitkään devattu Phonopolis ilmestyi Steamiin, niin vaihtoehdot olivat vähissä. Hintaa ostokselle olisi muuten tullut 22 euroa, mutta hinnasta lähti kymmenen prossaa pois, koska omistin mainion Machinariumin jo ennestään. Tuttuun tapaan peli on saatavilla vain Macille ja Windowsille, mikä ei tosin viime vuosina ole juuri menoa haitannut Protonin ansiosta. Tässä tapauksessa luottamusta lisäsi entisestään Steam Deck Verified -leima. Laitteistovaatimukset ovat niin alhaiset, että periaatteessa minkä hyvänsä kymmenen vuotta vanhan perunan pitäisi riittää – pitää joskus kokeilla vaikkapa läppärillä.
Komeita näkymiä riittää
Tarinan päähenkilö, Felix, on tyranniassa elävä jätteenkäsittelijä. Kansalaisia valvotaan jatkuvasti ja patistetaan töihin joka puolelle sijoitetuilla kovaäänisillä. Kuten arvata saattaa, Felixille lankeaa epätodennäköisen sankarin osa, kun kaupunki pitäisi vapauttaa despootin kourista. Asetelma ei ole Amanitalle mitenkään epätavallinen, tosin mikään aiempi teos ei ole ollut näin suorasukaisen poliittinen – neuvostoajoista muistuttavat niin julisteet, tyhjä kauppa kuin byrokratiakin. Erittäin poikkeuksellisesti peli on toteutettu 3D-grafiikalla, mitä ei ole firmalta koskaan aiemmin nähty. Kuvakulmat pysyvät kuitenkin tiukasti hanskassa, joten kameraongelmista tai kummallisista kontrolleista ei tarvitse kärsiä.
Eräs pulmanäkymä
Audiovisuaalinen puoli on ollut aina Amanitan merkittävä vahvuus, eikä asia tälläkään kertaa ole toisin. 3D-mallit on kertoman mukaan tehty ensin pienoismalleina ja sitten digitoitu, mistä seuraa omanlaisensa fyysinen tyyli. Suurimman osan ajasta peli onkin erittäin hyvännäköinen, kuin interaktiivinen elokuva – vaikutelmaa rikkovat lähinnä jotkin karummat pulmanäkymät. Myös äänipuoleen on jälleen satsattu, vaikka puheiden tarpeellisuudesta voikin olla montaa mieltä. Ulkokuorensa alla Phonopolis on tutunoloinen klikkailupeli, joka meni läpi reilussa neljässä tunnissa ilman suurempia ongelmia. Vihjeet kannattaa kytkeä suosiolla pois heti kättelyssä, koska muuten vaikeustaso saattaa pudota turhankin matalaksi.
