.Markku Reunanen.

Perintökalun entisöintiä

August 31st, 2026

Tampereelta löytyi vanha isävainaan puukko, jonka muistin etäisesti vuosikymmenten takaa. Aika ei ollut käsitellyt puukkovanhusta hellästi, joten hetken mielijohteesta päädyin yrittämään maallikkopohjalta pientä entisöintiprojektia. Yhtä sun toista korjattavaa totisesti löytyikin: syöpynyt terä, katkennut kärki, puhki kulunut lakkaus, heiluva terä, heiluvat ja kolhitut helat, alpakkakoristeiden vihreät hapettumat, sekä kuivahtanut, murtunut, maalitahrainen ja naarmuinen tuppi. Suurempi sotaisä olisi tiennyt heti, mistä puukosta tässä oli kyse, mutta itse jouduin tekemään hieman salapoliisityötä ennen kuin selvisi, että kyseessä on kauhavalaisen Iisakki Järvenpään valmistama RUK 128:n kurssipuukko vuodelta 1968.

Entisöinnistä tuli väistämättä tietynlainen kompromissi: yhtäältä 60-vuotiasta puukkovanhusta ei saisi puunata uudelta näyttävään kuntoon, mutta rikkinäiset ja likaiset osat pitäisi kuitenkin huoltaa. Suurimpia hommia oli alpakkaosien hapettumien rassaaminen, sillä skeidaa oli paksuina kovina kerroksina koristeiden alla ja tupen sisällä asti. Tuppi elävöityi hivenen kenkälankilla ja sisäpuolelle laitoin kokeeksi vaseliinia, jotta rutikuiva nahka notkeutuisi. Valkoista maalia en saanut kantolenksusta järkevästi irti pilaamatta samalla ruskeaa maalipintaa, joten se sai toistaiseksi jäädä rauhaan. Kahdesta kohtaa murtunut tai rikki veistetty tupen suu paikkaantui nahkapalan ja pikaliiman voimin.

Terän äärellä en ruvennut hienostelemaan ruosteenpoiston kanssa, vaan hioin eri karkeuksien hiekkapaperilla hapettumat sekä liat veks. Teräparkaa oli vuosien varrella jo teroitettu moneen kertaan, joten koitin olla rouhimatta sitä paljon enempää. Timanttiviilan ja kaksipuolisen liippakiven avulla sain puukon riittävään vuolukuntoon. Katkenneen kärjen uudelleenmuotoilu olisi vaatinut isoa muokkausta, joten päätin jättää sen sikseen historiallisena muistona. Lisäksi näytti hieman siltä, että kärkeä oli katkaisun tai katkeamisen jälkeen jo rälläköity. Terän heilumiseen en keksinyt mitään kunnollista ratkaisua, joten tyydyin hakkaamaan kahvan sisään puutikkuja, mikä auttoi ainakin toistaiseksi.

Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui ensi alkuun yksinkertaiselta vaikuttanut kahvan entisöinti. Vanha lakka lähti sinänsä helposti pois hiekkapaperilla, mutta vernissan tasainen levittäminen vaati runsaasti yritystä ja erehdystä. Siveltimellä pinta jäi helposti uurteiseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi osoittautui pesusieni. Netistä löytyneiden vinkkien mukaan kannattaa vetää ohuita kerroksia, ja näiden kokemusten perusteella asia on juuri näin: paksu vernissa näyttää mukavan kiiltävältä, mutta se kuivuu iän kaiken ja jää sittenkin tahmeaksi kerrokseksi puun päälle. Hätäily ei sovi tähän vaiheeseen yhtään, vaan kerrosten kuivumista kannattaa odotella rauhassa ainakin se pari päivää. Pikku plussapuolena vernissaaminen tuntui turvottavan kuivaa puuta tai sitten tökötti toimi liimana, sillä löysä päätyhela lakkasi heilumasta.

Hauska projektihan tämä oli, vaikka työmäärä oli odottamattoman suuri ja välillä tuli mokailtuakin. Vähintäänkin tuli opittua kaikenlaista uutta metallin ja puun käsittelystä, joten seuraava tällainen räpellys mennee jo sujuvammin. Pari pientä kysymysmerkkiä vielä jäi, esimerkiksi koskien vernissan kestävyyttä ja terän heilumista; vain aika kertoo, miten käy. Mihinkään aktiivikäyttöön perintökalleus tuskin enää päätyy tämän remontin jälkeen, mutta saatan sen edes johonkin retkelle ottaa veistelyä tai ruuan pilkkomista varten.

Sivussa eteni myös Viro-Marttiinin tunkkaaminen, sillä liekitettyyn kahvaan vetämäni liian paksu vernissa jäi vielä viikon kuluttuakin tahmeaksi. Siispä jälleen raaps raaps hiekkapaperihommiin ja smörjat irti. Hiomisen jälkeen kahvaan tuli vahingossa mukava, käytössä naarmuuntuneen ja nokeentuneen työkalun tyyli, joten en ruvennut hiomaan tai polttamaan puuta sen enempää. Vahingosta viisastuneena laitoin rauhassa sienellä vernissaa vain ohuet kaksi kerrosta, mikä näyttää olleen oikea valinta, kun puu suostui jopa kuivumaan. Päivän saa vielä kuivua ja sitten komppanian murheenkryyni astuu palvelukseen – mitään säästeitä tässä valmiiksi risassa halpiksessa ei ole, ja työkaluksi sen ostinkin.

Filed under: retkeily