Kuten jo todettu, keittimellä höyrytys on hauska seurallinen laji, jonka suuri plussapuoli on hitaus: sapuskan valmistumista joutuu odottelemaan, joten aika ei kulu pelkkään kiireiseen laitteluun ja mättämiseen. Toinen vahvuus on monipuolisuus, koska höyryttämiseen soveltuvat monenlaiset vihannekset perunasta parsakaaliin, quorn, mykyt, sienet sun muut. Suolan, paistamisen ja rasvan puuttuminen tekee hommasta lähtökohtaisesti jopa terveellistä, vaikka soijakastikkeeseen tai HP:hen dippaaminen ne edut voikin nopeasti neutraloida.
HA-rmaa pikku-Trangia testialustana
Täysikokoisella Trangialla höyrytys on suoraviivaista, sillä isoon kattilaan mahtuu normaali teräksinen höyrytyskori ilman sen kummempaa säätämistä. 27-kokoisen pikkumallin litraiset kattilat ovat sen sijaan aivan liian pieniä, joten mikä neuvoksi? Ehdin jo kaavailla DIY-ratkaisua, jossa grillikorista tai teräsverkosta leikattu pyörylä olisi kattiloiden välissä (toinen kattila toimisi kantena), mutta käytännön testit osoittivat idean nopeasti huonoksi. Keittiössä käytettävällä terässiivilällä on ennenkin höyrytetty tavallisen kattilan kanssa, joten valmis häkkyrä alkoi vaikuttaa oikealta suunnalta, kunhan vaan löytyisi sopiva malli. Siispä Clasua, Tokmannia ja Saiturinpörssiä kohti.
Clasun Coline-siivilää löytyy erittäin kätevästi 15 cm koossa. Saiturinpörssilläkin oli melkein samanlainen tarjokas, tosin hivenen pienempi. Pitkä painava teräskahva keikauttaa kattilan jatkuvasti kumoon, joten päädyin kylmästi naksauttamaan sen irti, samoin kuin toisen lenksun, joka tuli kannen tielle. Jäljelle jäivät siis vain kehys ja verkko. Kattilaan pitäisi mahtua kunnolla vettä, joten venyttelin siivilän pohjaa tasaisemmaksi. Kanneksi riitti Trangian oma paistinpannu (teflonpuoli ylöspäin). Ensimmäisen testailun perusteella konsepti toimii suunnitellusti, vaikka noin pieneen koriin ei paljon kerralla mahdukaan. Veden kanssa saa tuttuun tapaan olla tarkkana, ettei se kiehu vallan kuiviin. Oikeastaan ainoa pikku epäkohta on siivilän hankalahko nostaminen kattilan päältä: väliin voi tunkea jotain, jolloin Trangian pihdeillä saa napattua reunasta – lisävettä voi toki kaataa suoraan läpikin.
Vaikka burgerit, nakit ja sen sellaiset saa paistettua Trangian pannulla yleensä aivan riittävästi, jää jotain pientä uupumaan oikean grillaamisen tunnelmasta. Funtsin sekalaisia ritiläratkaisuja, mutta DIY-viritelmien ongelmaksi muodostui se, ettei rasvaa ja kastikkeita saisi valua polttimeen. Ritnifjell on kehittänyt juuri tähän tarkoitukseen RitniGrid-nimisen teräshäkkyrän, jossa on mukana ritilän lisäksi lämmönlevitin, joka samalla suojaa kaasupoltinta sotkuilta. Tiesin tästä innovaatiosta kyllä jo vuosi sitten, mutta 70 euron hinta tuntui turhan suolaiselta. Kesäkauden myötä käyttöä varmaan löytyy, ja kerran se vain kirpaisee, joten lopulta pistin pitkän jahkailun jälkeen eurot jonoon.
Paketissa Lapin eksotiikkaa
Ostajan kannattaa olla tarkkana numeroiden kanssa, jottei tule ostettua väärää kokoa – iso Trangia on epäloogisesti 25 ja pieni 27. Olin hieman pettynyt, kun joissakin kuvissa näkyneen ristikon sijasta ritilä koostuikin suorista tikuista. Tämä on ilmeisesti helpompi putsata, vaikka samalla väleistä putoilee ruokaa todennäköisemmin. Käyttö on yksinkertaista: lämmönlevitin tulee Trangian kannakkeiden päälle ja ritilä lepää tuulisuojan yläreunan tasalla. Eipä siis muuta kuin kastikkeet, herkkusieniä, halloumia, vegenakkeja, paprikaa, maissia sekä oman pihan huhtasieniä(!) mukaan ja Kivinokkaa kohti testaamaan. Jo pakatessa kävi ilmeiseksi, kuinka painava pöntöstä tulee kaikkineen, vaikka jättäisi turhia kattiloita poiskin. RitniGrid sentään mahtuu settiin sisälle tarkalla sullomisella, joten sitä ei tarvi pitää repussa lieraamassa muiden tavaroiden seassa.
Ei se kauan siistiltä näyttänyt
Pahaksi onneksi päivä sattui olemaan varsin tuulinen, 8 m/s ja kovia puuskia, mikä ainakin paljasti ritilän tuuliongelmat perusteellisesti. Paistumista tapahtui lähinnä yhdellä laidalla ja se oli pahimmillaan todella hidasta: profiililtaan matalat nakit olivat helppoja, kun taas maissia käristettiin ja käristettiin melko huonolla menestyksellä varmaan parikymmentä minuuttia. Tulosta heikensi entisestään laiska Bilteman butaanikaasu, joten tästä viisastuneena kannattanee käyttää jatkossa jotain tehokkaampaa – ja vältellä tuulikelejä. Trangian paistinpannun käyttö ylösalaisin kantena auttoi kummasti, vaikkei sen alle paljon mahdukaan, ja teflon saattaa kärsiä suorasta kuumuudesta.
Kuten arvata saattaa, marinadi paloi kiinni ritilään, lämmönlevittimeen ja jossain määrin myös tuulisuojan seiniin, joten reissun jälkeen laitehuoltoon kului aikaa. Liotus ja teräsvilla tehosivat sentään, minkä lisäksi grilleihin tarkoitettu teräsharja voisi olla hyvä sijoitus. Lämmönlevitin vääntyi hieman kuumuudessa, joten sitäkin piti väännellä takaisin suoraksi. Kallis sekä hankala turhakeko siis? Onnistuessaan safkasta tuli kyllä hyvää, ja toisaalta grillaus on hitaudessaan samanlainen sopiva seuralaji kuin hotpot tai höyrytys, joten eiköhän tälle sosiaalista tilausta löydy, jos nyt samat sapuskat saisikin kenties paisteltua pannulla pienemmällä vaivalla.
Vanhasta Trangian paistinpannusta modaamani erillinen pannu ei ole koskaan ollut erityisen hyvä: kahva sojottaa kiinteästi sivulle, tefloni alkaa kulahtaa, pohjasta paistaa alumiini eikä häkkyrä pysy järin tukevasti spiderin päällä. Onhan tuolla kaikenlaista tehty, mutta olin silti jo pidemmän aikaa kaavaillut johonkin järkevämpään vaihtamista. Parametreja on jälleen monenlaisia, kuten koko, hinta, paino, pinnoite ja tukevuus, joten mitään täydellistä ratkaisua ei ole olemassakaan. Vuosi sitten ostamani Fire-Maplen kattila oli luonut luottamusta merkkiin, joten tilaukseen lähti Fire-Maple Feast Non-Stick hintaan 27 euroa (plus postit).
Sivunäkymä kahva avattuna
Ensivaikutelma pannusta oli jämäkkä: alumiini on paksua ja kahva napsahtaa tukevasti käyttöasentoon. Rimpula kahva on se kohta, josta monen kilpailijan arvosteluissa oli valitettu, mutta Fire-Maplen mekanismi ei heilu mihinkään suuntaan. Kuljetusasennossa kahvan saa taitettua pois tieltä pannun alle. Mukana seurasi myös tuttu verkkopussi, joka estää hivenen sekä naarmuttamista että naarmuuntumista. Pannun pohjassa on lipsumista estävä karhea tekstuuri, joka on varsin tervetullut lisä liukkailla teräskannakkeilla paistajalle. Pinnoite on ilmoituksen mukaan teflonia, vaikkei se tunnukaan samalla tavalla liukkaalta kuin vaikkapa Trangian.
Terppa paistaa
Ensimmäiset käyttökokemukset ovat positiivisia. Ensinnä pannulla paistettiin herkkusieniä ja sitten perään tortillapitsoja. Kumpikaan niistä ei ole erityisen vaikea laji, joten pitää testata tuonnempana vielä jollakin haastavammalla, kuten munakkaalla. Epäilin, kaataisiko painavahko kahva Fire-Maplen pois kannakkeilta, mutta ainakaan tällä testailulla ei moista ilmennyt. Pohjan tekstuuri auttaa lipsumisessa jonkin verran, vaikkei se ihan ihmeisiin sentään veny. Lisäksi paksuhko pohja tuntui jakavan lämpöä hieman vanhaa pannua tasaisemmin. Näiden paistelujen jäljiltä pinnoitteessa ei näy silmämääräisesti mitään kulumaa, mikä herättää alustavaa luottamusta – Trangian teflonithan pilaantuvat vauhdilla. Toistaiseksi ainoa havaitsemani puute on se, että 19 sentin halkaisijan vuoksi täysikokoinen tortilla ei mahdu sinältään pannulle.
Akateeminen Trangia-seura jatkaa kevään myötä toimintaansa entistäkin ahkerammin – olen viikon sisään tainnut käydä jo neljällä keitinkeikalla. Tällä kertaa suuntana oli vanha tuttu Killingholman saari, johon on Herttoniemen metroasemalta noin kolmen kilometrin tallustus. Viimeksi paikalle mentiin talvella jäitä pitkin kasviskeiton merkeissä, mutta nyt piti valita pidempi reitti. Kunhan Kruunuvuorensilta aukeaa reilun viikon päästä, niin saarelle aukeaa myös toinen, jos kenties pitkä reitti. Kruunuvuorenrannan metsään suunnataan varmasti joka tapauksessa.
Mahtaako tulla mitään? Kuva Antin.
Ruokalajina oli jälleen uutuus, nakkimunakas. Espanjalaistyylistä perunamunakasta kokeiltiin jo toista vuotta sitten, mutta se jäi syystä tai toisesta melko mitäänsanomattomaksi. Mitään erityistä reseptiä näin yksinkertaiseen sapuskaan ei tarvinnut etsiä: paistetaan nakit, lisätään muutama kananmuna, hiukan suolaa sekä pippuria, ja paistetaan molemmin puolin. Periaatteessa helppoa, vaikka huomasinkin jossain vaiheessa unohtaneeni Trangian välikannen, jolla oli tarkoitus kääntää munakas puolivälissä. Vastaavaan tulokseen päästiin onneksi jakamalla mössö neljään osaan ja kääntämällä palaset yksitellen. Nakkeina toimivat tässä tapauksessa onnistuneesti Makukeittiön kasvis-sellaiset.
Viimeksi munakasta yriteltiin Trangialla, joka on toki tukeva ja kätevä. Tällä erää oli käytössä itse modattu paistinpannu ja spider, joka osoittautui yllättävän toimivaksi, sillä pannua ei tarvi pitää jatkuvasti yhdessä paikkaa, vaan kuumimman pisteen paikkaa voi vaihdella ympäriinsä. Trangian kanssa paistaessa reunat jäävät kylmiksi ja sapuska palaa keskeltä, joten tällä kertaa kilpaileva tuote oli jossain parempi. Mikseipä sama onnistuisi ruuvattavalla keittimelläkin, mutta ne ovat paistamiseen muuten tuskaisen huteria. Vitsimielessä otin mukaan myös Tokmannin rupisen pakin, jolla sai edes kuppikeitolle veden kiehumaan. Mukiin kaataminen meni tuttuun tapaan vaarallisesti plörinäksi, joten ei tuosta värkistä oikein ole mihinkään.
Viime kevät oli kylmä ja pitkä, mikä hivenen haittasi keitinkeikkoja, eikä 2026 taida olla kovin erilainen. Lupaavasti maaliskuulla alkanut lämpeneminen ja auringonpaiste on vaihtunut jo tuttuun, pilviseen muutaman plusasteen kituutukseen. Mikään ei toki keittelyä täysin estä, joten tällä erää ATS:n edustajat suuntasivat jälleen kerran siltoja pitkin Mustikkamaalle tavoitteena tehdä vaihteeksi jotain uutta sapuskaa: perunamuusia. Sammalvuorellekin heitettiin hiljattain höyrytyskeikka, joka ei kuitenkaan ollut ihan blogipostauksen arvoinen, vaikka pöntössä kokeiltiinkin paria uutta ainesosaa.
Pohjoismaista yhteistyötä: Suomen muusi ja Ruotsin pullat
Perunamuusi ei ole järin kunnianhimoinen kokattava, vaikka täyttääkin sentään “oikean” ruuanlaiton kriteerit. Reseptinä käytettiin Valion sivuilta löytynyttä versiota. Matkalla iski hieman paniikki, kun maito oli unohtunut kotiin, mutta onneksi Korkeasaaren kahvilasta sai kovaan hintaan kahden desin pillimaidon. Noin muuten kommelluksilta vältyttiin: jauhoiset perunat kuorittiin, pilkottiin, keitettiin suolavedessä ja muusatiin. Sekaan vielä voita ja maitoa, ja siinäpä se. Kylkeen paistettiin Ikea-pullaset, mikä lisäsi roudattavan kaman määrää reippaasti; kaksi kaasupulloa, kaksi keitintä, kattila ja paistinpannu, suttunuija, paistinlasta ja aterimia.
Itselläni ei ole juuri nyt mitään vänkää uutta laitteistoa, mutta pääsin sentään kokeilemaan kahta aiemmin tuntematonta retkeilyvarustetta. Walkstool Basic 50 -retkijakkara edustaa istuimien kalliimpaa päätä. Selkeinä plussapuolina sillä ovat keveys ja pieneen tilaan taittuminen. Istuinosa oli omalle persaukselleni turhan pieni, kun taas huomattavan suuri istumakorkeus on enemmän makuasia. Toisena uutuutena testiin pääsi Bilteman spider-mallinen kaasukeitin, joka palveli asiallisesti pikku tuulessakin. Tuulisuojaa ei tuossa mallissa ole – harvassahan niitä – mutta suunnattu liekki auttoi asiaa. Muihin näkemiini spidereihin verrattuna Biltema on hieman korkeampi sekä kapeampi, ja toisaalta jämäkämpi, koska sen jaloissa ei ole notkuvia taiteltavia osia. Pikku bonuksina mukaan on laitettu myös pietso ja talvella hyödyllinen esilämmityssilmukka.
Kaasukeittimiä on hyvä olla mettä-gourmetin ja muihinkin tarpeisiin, joten niitä on sittemmin lipsahtanut kokoelmaan jo kuusi kappaletta. Uusimpana tulokkaana joukkoon liittyi 50-lahjana Jetboil Stash (kiitos Terpan), joka on pikemminkin kokonainen järjestelmä kova-anodisoituine kattiloineen, kansineen, polttimineen ja tukijalkoineen. Kompaktiin pakettiin saa lisäksi sijoitettua 100-grammaisen kaasupullon ja sytkän, joten kokonaisuudessa on selvästi ideaa: keittimen voi heittää helposti reppuun ilman, että tarvii keräillä sekalaisia osia erikseen. Poltin on normaali ruuvattava, eli sitä voi käyttää tarvittaessa minkä hyvänsä kattilan ja EN417-kierteellisen patruunan kanssa.
Paketti kasaan laitettuna. Kaasupullo sojottaa kannesta alaspäin ja sen pohjan päällä on pikkusytkä.
Kahva taittuu kätevästi kannen päälle, mikä pitää koko komeutta kuljetuksen aikana koossa. Käytössä se lukittuu jämäkästi sivulle. Mukavana pikku yksityiskohtana silikonipäällyste estää käsiä palamasta eikä sula liekin kuumuudessa, toisin kuin muoville saattaisi käydä. Kaikissa retkikattiloissa ei ole kantta, mutta Stashissa sekin on onneksi huomioitu – keittoaika lyhenee ja raosta voi kaataa vaikka perunoiden keitinveden veks. Kasailu ei ole erityisen vaikeaa: kaasupullo irti kannesta, poltin pois pussistaan, kannakkeet auki, patruunaan ruuvaus ja tiukahko jalka paikalleen. Kattilan pohjassa oleva lämmönlevitin sujahtaa kätevästi kannakkeissa olevaan uraan, mikä tekee kokonaisuudesta hieman tukevamman. Takaisin kasaan laittelu on huomattavasti hankalampaa, kun poltin mahtuu juuri ja juuri patruunan viereen tietyssä asennossa.
Ja käyttökuntoon koottuna. Sattui olemaan sävyyn sopiva kaasupullokin.
Standardi vedenkeittotestini (puoli litraa kylmää vettä kiehuvaksi ilman kantta) antoi lopputulokseksi kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, mikä on varsin hyväksyttävä lukema tällaiselta keittimeltä. Veden kuumennus onkin todennäköisin käyttökohde, sillä 0,8 litran kattilalla ei aivan ihmeitä kokkailla. Ensimmäinen käyttökokeilu tapahtui kotona laboratorio-olosuhteissa, joten toiminta talven hangissa jäi vielä toteamatta. Pikanuudelin keittely onnistui asiallisesti, kunhan vaan halkaisi pöllin kahtia. Erittäin tärkeä Knorrin pussipasta -testi täytyy tehdä ensi tilassa, vaikka pelkään hieman ahdasta tulevan. Kaiken kaikkiaan Stash vaikuttaa joka tapauksessa jo nyt järkevältä sekä kevyeltä soolokeikan kumppanilta, jossa on monia hyvin mietittyjä yksityiskohtia.
edit: Kaasupullon jalusta on kovin tiukka ja pakkasessa se sitten napsahtikin poikki isoa patruunaa poistaessa. Eli jos jalkaa meinaa käyttää, kannattaa sitä hioa hiukan löysemmäksi.
edit2: Vaikka olinkin skeptinen, niin kyllä tuohon juuri ja juuri Knorrin pussipasta mahtui eikä kuplinut edes yli.
Kettimen kanssa metsässä ryynätessä täytyy mukana kuskata aina myös jonkun sortin tulenneuvoa. Trangian olen sytyttänyt melkein aina Primuksen pietsonaksulla ja ruuvattavat keittimet Motonetin halpalaarista löytyneellä myrskysytkällä. Hieman eksoottisempi yritelmä olivat puolestaan tulukset, joiden kanssa liekki niin ikään syntyi riittävällä raapimisella. Tulukset voinee edelleen pitää vaikka hätävarana, koska niillä yrittely menee helposti hieman vaaralliseksi sähläämiseksi. Osassa keittimistä on integroitu pietso, jolloin ylimääräistä sytytintä ei periaatteessa edes tarvi – sikäli kun noihin rimpuloihin uskaltaa luottaa.
TehoSytytin 3
Motonetin halpis antoi periksi (pietso rikki) vajaan vuoden käytön jälkeen, joten oli pakko ryhtyä etsimään korvaavaa tuotetta. Tuohon hintaanhan olisi voinut toki hakea vain kourallisen samanlaisia lisää, mutta halusin jotain pykälän luotettavampaa. Myrskysytkiä on kaupan joka lähtöön: plasmalla, bensalla ja kaasulla. Primuksella on retkeilykäyttöön tarkoitettu PowerLighter III, pikku puhalluslamppu, jonka kävin nappaamassa Clasulta 22 euron hintaan. Mukana ei tule valmiiksi butaania, joten sellaista pitää hankkia, jollei satu jo nurkissa olemaan. Täyttö tapahtuu pohjasta tavallisella venttiilillä. Ostin punaisen maastosta erottuvan mallin, vaikka PowerLighteriä on tarjolla myös mustana.
Naks
Sytkä on kädessä mukavan jämäkkä ja ote pitää hyvin pinnoitteen ansiosta. Liekki syttyy ja kaasuhana aukeaa kumilla karhennettua liipaisinta painamalla. Kyljessä olevasta ikkunasta näkee täyttöasteen ja mukana seuraa myös lenksu roikottamista varten. Puhaltamalla liekin saa kyllä sammumaan, mutta normaali tuuli sitä tuskin juuri hetkauttaa. Kylmyys onkin sitten toinen juttu, sillä butaani heittäytyy laiskaksi jo nollakeleillä. Ja niinhän siinä tosiaan kävi: jäähdytin TehoSytyttimen parvekkeella noin -10 asteeseen, ja johan loppui toiminta. Talvella sytkää täytyy siis joko pitää taskussa tai ainakin lämmittää kädessä hetki ennen käyttöä. Netissä vehkeestä on nähty sekä kiitosta että valitusta: kipukohdiksi on mainittu runsas kaasun kuluminen ja mekanismin hajoaminen, joten katsotaanpa talven myötä, miten Primus käytännössä jaksaa.
Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Joulupukki toi jo mittavaksi kasvaneen retkeilyroinavalikoiman jatkoksi niin uuden keittimen, Primuksen leivänpaahtimen kuin pitkän retkimuonalusikankin, joita piti toki päästä testaamaan heti ajan ja ilmojen salliessa. Lisäksi ehdin ostaa itse vielä uusia muovisporkkeja Primuksen hajonneiden taittorimpuloiden tilalle, mutta niiden sisäänajo ei ehtinyt tähän kuormaan – merkillä on kenties edelleen vanhaa mainetta jäljellä, mutta useampi värkki on ollut vähän sinne päin tai suorastaan pettymys. Joka tapauksessa: pavut sekä paahtoleivät mukaan, ja suunta Kättärinmäkeä kohti.
Tutulta näyttää
Aloitetaan keittimestä. Tarkka malli on Fire-Maple FMS-105+ ja kyseessähän on ns. spider eli maassa jalkojen varassa makaava keitin, johon kaasu tulee letkua pitkin kuin Trangiassa. Olin jo aiemmin hankkinut saman putiikin FMS-102:n, joten merkki oli tuttu. Ruuvattava malli ei ollut kovin vakuuttava esitys huomattavan tuuliherkkyytensä takia, mutta spaidu tuntuu kestävän puuskia kohtuullisesti, vaikkei mitään varsinaista suojaa sisälläkään – maassa makaaminen saattaa osaltaan vähentää tuulen vaikutusta. Venttiili ja muovikotelo ovat toimivaksi todettua vakiotavaraa, jota näkee vastaavissa tuotteissa. Sisäänrakennettu pietsonaksu on hyödyllinen pikku lisä, joka sytytti kaasun ainakin tänään kätevästi.
Vastaavasta vehkeestä oli jo jotain aiempaa kokemusta, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Suoraan patruunaan ruuvattavat keittimet ovat tunnetusti kätevän pieniä ja kevyitä, mutta toisaalta tuuliherkkiä ja kiikkeriä. Vanha kunnon Trangia kestää puolestaan hyvin tuulta eikä kaatuile, mutta paino, koko ja hivenen työläs kasailu ovat kiistattomia miinuksia. Spiderit ovat monessa mielessä näiden kahden välimalli: keitin menee pienehköön tilaan, rakennelma ei keikahda helposti, eikä kaasuventtiilin säätö ole hankalasti liekin vieressä. Mutkikkaassa kokkailussa tai tuulitunnelissa Trangia puolustaa silti edelleen paikkaansa.
Paahtoleivän paahtoa. Kuva Terpan.
Tuotetestin toisessa osassa syyniin pääsi Primuksen leivänpaahdin, joka on aika erikoinen kokoon taitettava peltihäkkyrä. Pohjalla oleva verkko jakaa periaatteessa lämmön laajemmalle alueelle, jolloin yläritilän päällä leipä ei pala yhdestä paikkaa mustaksi. En oikein tiedä, pitäisikö tätä käyttää Trangian vai pikkukeittimen kanssa, mutta spider oli oikeastaan varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Käntty lämpeni odotetusti eniten keskeltä, mikä riippunee lähes täysin suuttimen muodosta. Paahtis on tähän saakka onnistunut ihan hyvin paistinpannullakin, joten mitenkään pakko-ostos tällainen ei retkeilijälle ole.
Mettä-gourmet-sarja on ollut pitkään tauolla parista eri syystä: ensinnäkin olin syksyllä kuukausikaupalla kipeänä, jolloin ei ollut kovin järkevää mennä kylmään metsään ryynäämään. Lisäksi syksyn vähätkin keikat ovat olleet yleensä pussiruokaperustaisia, joten niistä ei ole irronnut paljon kerrottavaa. Vaan nytpä saatiin tähän tilanteeseen korjausta, kun parodiahenkinen Akateeminen Trangia-Seura (ATS) vietti pikkujoulujaan tutussa Pornaistenniemen piknikpaikan katoksessa, johon päädyttiin käytännöllisyyden ja mahdollisen sateen nimissä.
Tällä kertaa onnistui!
Tämä ei ollut ensimmäinen yritys fonduen kanssa, mutta viime vuoden kesällä tulos jäi heikoksi. Ongelma oli luultavasti juustoissa: muistaakseni toinen niistä oli jokin kevytversio, joka ei sulanut kunnolla vaan jäi tukevaksi köntiksi keskelle. Toinen potentiaalinen kipukohta saattoi olla juuston liian nopea lisääminen – mene ja tiedä. Samalla Alkon reseptillä fondyy saatiin aikaiseksi kotona sisällä keittolevyllä parikin kertaa ihan onnistuneesti, joten ainakaan siitä ei pitänyt olla kyse. Toisena kohennuksena tällä kertaa oli käytössä iso Trangia, joka sopi tarkoitukseen 27-kokoista selvästi paremmin. Kenties jotain iloa oli myös Duossal-kattilasta, joka jakaa alumiiniin verrattuna lämpöä tasaisemmin.
Toisen iteraation myötä saatiin kokea onnistumisen tunteita. Juustoiksi valikoituivat raclette (1/3) ja vähäsuolainen emmental (2/3), sitruunamehun korvasi limetti, maissijauhon perunajauho, ja muskottipähkinä jätettiin turhana pois. Raastamisessa on melkoinen vaiva, sillä isojen köntsien äärellä sekosi varmaan puoli tuntia. Sellainen pikku havainto tuli tehtyä, että valkoviinin valinta ei ole aivan merkityksetön asia, sillä se on liemen keskeinen maustaja. Syöjiä saatiin onneksi paikalle neljä, sillä kolmelle satsi olisi ollut jo liikaa; neljä esipaistettua patonkia riitti tähän vetoon varsin sopivasti dipattavaksi.
