Tällä erää nopeassa tuotetestissä kaksi uutta retkeilyvälinettä: Nortrek Tripod Windy -keitin ja Fire-Maple Feast XK6 -retkikattila. Nortrek oli täysin heräteostos Kaukajärven Tokmannilta, kun en malttanut jättää lupaavalta vaikuttavaa 21 euron spideriä hyllyyn, kun taas 32 eukkia maksanut Fire-Maplen kattila oli pyörinyt käyttämättömänä nurkissa jo hetken odottelemassa aikaa parempaa. Itsellenihän en voi enää ostella perustellusti oikein mitään, mutta jos nämä menevätkin vaikka pojalle, niin mitään ongelmaa ei olekaan.
Tuttua kauraa
Spider-mallisista keittimistä oli jo ehtinyt kertyä reippaasti omakohtaista kokemusta Fire-Maple FMS-105+:n kymmenien käyttökertojen myötä, minkä lisäksi tuttuja olivat lähipiirin hankkimat Bilteman versio ja Out-Zone Spider 3200E. Spaidu on monessa mielessä paras kompromissi, koska se yhdistää ruuvattavan keittimen pienen koon ja vapaan kattilavalinnan Trangian tukevuuteen. Nortrekin malli on keskikorkea, tukeva, tehokas ja mukavasti vieläpä tuulisuojattu – varmaankin paras näistä neljästä. Pietsosytytin on huterahko vakionaksu, jolla kaasun saa ennen pitkää syttymään, ja venttiili letkuineen monesta muustakin laitteesta tuttu perusvärkki. Kahden koeajon perusteella Tripod Windy toimii varsin asiallisesti ja keittää veden nopeasti; punaisena hehkuva tuulisuoja lähinnä hieman mietityttää. Muovinen säilytysrasia on hyödyllinen ekstra, vaikka hieman iso todellliseen tilantarpeeseen nähden.
Oranssikantinen versio
Toisena testipenkkiin joutunut Feast XK6 on monessa mielessä vakiokattilani Feast K2:n pikkuveli: molemmissa potti on kova-anodisoitua alumiina, kyljestä löytyy mitta-asteikko ja pohjassa on hyödylliseksi mainittu lämmönlevitin. Litran koko on sopiva soolokeikoille tai kahdelle hengelle – käytännössä tilavuus on jopa hieman ilmoitettua suurempi. Korkea rakenne tuo mukanaan potentiaalista keikkumista ja hankalaa pohjan kaapimista, joten en ihan ymmärrä, miksei näistä tehdä mieluummin leveitä. K2:n eräs vahvuus on napakka kahva, joka on (tasa)painon nimissä korvattu tässä kylkiin taittuvalla teräslankaversiolla. XK6:n kansi napsahtaa kuljetusta varten paikalleen ja sisään mahtuu 230 gramman kaasupatruuna. Mukana seuraa ainoastaan tavanomainen verkkokassi, joka on vieläpä harvinaisen nafti. Muovisen kannen oli joku saanut käytössä sulatettua, mutta näkemäni videon perusteella ongelma oli itseaiheutettu, sillä liian lähelle kiedottu tuulisuoja ohjasi liekin kylkiä pitkin ylös.
Tämän päivän keittelyistä kansi ei kärsinyt eikä ollut edes niin kuuma, että sitä olisi ollut hankala nostaa pois. Tarttumanuppi ei ole erityisen suuri, joten näppärä tyyppi saattaa haluta modata tilalle jotain ergonomisempaa. Nortrek ja Fire-Maple futaavat hyvin yhteen, enkä havainnut mitään ikävää lipsumista tai keikkumista. Ruokalajina oli stadarditestin tapainen Knorrin pussipasta, joka valmistui kuten pitääkin. Mitta-asteikko nopeutti veden mittaamista ja kansi veden keittämistä, eikä kepeä kahva ollut käytännösä liian pletku kaateluun. Ylimääräisenä uutuutena debyyttinsä teki myös Kupilkan pitkä lusikka-haarukka, jonka hankin juniorille hyvän lämmönkeston ja korkeaan kattilaan riittävän ulottuvuuden nimissä. Laatutavaraa siis kaikki kolme tällä kertaa.
Retkeilylaatikossa on lojunut melkein pari vuotta Prisman parin kympin Luode 12 -risukeitin vähällä käytöllä. Periaate kuulostaa hyvältä: ei kuskata mukana spriitä tai kaasua, vaan keräillään polttoaine suoraan luonnosta. Käytännön puolella ensimmäisiä rajoitteita asettavat metsäpalovaroitukset ja se, että risukeittimet luetaan avotuleksi, jota ei saakaan tehdä ihan missä hyvänsä. Jos lain puitteissa saakin vielä sompailtua, niin seuraaviksi haasteiksi nousevat sateinen tai kylmä ilma, jotka tekevät touhusta huomattavasti haastavampaa – kuivia kalikoita voi toki kantaa itse mukanaan, mutta siinä vaiheessa koko konseptilta alkaa jo pudota pohja.
Ensimmäisen epäonnisen talvikokeilun jälkeen pidin reilun puolentoista vuoden tauon yrittelystä, vaikka häkkyrä välillä kävikin mielessä. Tänä syksynä laitettiin taas uutta yritystä putkeen Viikinmäellä. Keli oli ollut sopivan kuiva, joten ympäristöstä löytyi helposti käpyjä ja keppejä, joita katkottiin puukon ja sahan voimin vajaan kymmenen sentin pätkiksi. Koeponnistuksena kokeiltiin myös Luoteen toimivuutta spriipolttimen kanssa, ja hyvä parihan ne olivat. Keittoastiana sai toimia tässä testailussa Trangian isompi alumiininen kahvipannu, koska siinä on keittelyä nopeuttava kansi, ja lisäksi nokasta on helppo kaataa vettä kuivamuonan päälle. Rima asetettiin realistisen matalalle eli tavoitteena oli saada puolisen litraa vettä kiehumaan.
Voitto! Vesi kiehuu. Kuva Terpan.
Risu- ja käpykasa syttyi kaasusytkärin, sytytyspalan ja omatekoisten pahvi-steariiniliuskojen avulla yllättävän helposti. Reipas puhallus auttoi asiaa siinä vaiheessa, kun kekäleiden päälle lisättiin uutta poltettavaa. Pahvia ei kannata sekaan tunkea, sillä siitä syntyy paljon tuhkaa, joka haittaa pidemmän päälle palamista; roskat voi polttaa sitten lopuksi erikseen. Kun kriittinen lämpötila saatiin aikaan, niin hiukan lahotkin oksanpätkät paloivat mukavasti, siinä missä käpyjen kontribuutio jäi heikommaksi. Jälkimmäisiä oli toisaalta helppo keräillä ympäristöstä.
Melkoinen savupatsas keittimestä välillä lähti (ja varusteisiin tarttui), mutta näiden kokemusten perusteella prosessiin tuli jo jotain tuntumaa: puita ei tarvi ladata ylös asti täyteen ja keittelyn kanssa kannattaa odottaa sen aikaa, että pönttö on kunnolla kuuma. Keittimen kyljessä oleva tuhkaluukku toimi lähinnä ilmanottoaukkona, sillä sen kautta on aika toivotonta yrittää mitään kalikoita heitellä ineen. Sekä keitin että pannu olivat projektin lopuksi tahmean nokisia, joten kotona riitti vielä lisäpuuhaa niitä siivoillessa. Onnistumisen kokemuksia siis saatiin, vaikka hankaluutensa takia risukeittimestä tuskin tulee mikään vakiovaruste tulevilla reissuilla.
Hotpotista olen kirjoitellut ennenkin ja miksipä ei: Trangia sopii siihen kuin nakutettu, kastiketta voi maustaa mieleisekseen, pataan käy monenlainen keiteltävä ja mukana on haluttaessa myös sosiaalinen aspekti, kun yhdessä odotellaan ainesten kypsymistä. Iso Trangia on tähän tarkoitukseen oikein mainio vehje 1,75 litran kattilan, tuulenkeston ja tukevuuden ansiosta, mutta pienimuotoisemmin pärjää vaikka retkikattilan ja spiderin voimin – ruuvattavalla keittimelläkin on toki yritelty, vaikka sen kanssa saa olla tarkkana kaatumisvaaran vuoksi.
Jin ja jang, makujen tasapaino
Eilen käytössä oli puolestaan huomattavasti kunnianhimoisempi laite, Antin hankkima kahden osaston hotpot-kattila, jonka kantava idea on se, että molemmille puolille voi laittaa eri kastikkeen. Valmiit liemiainekset vaativat mieluummin enemmän vettä, joten käyttöön valjastettiin jauhot kahdesta eri nuudelipussista, tulisesta ja suolaisesta. Pataan nakeltiin tuttuja aineksia tofusta quorniin ja sienistä nuudeliin, ja kyllähän idea tosiaan toimi: liemet sopivat kumpikin raaka-aineesta riippuen joko paremmin tai huonommin. Laakeasta kattilasta haihtuu runsaasti vettä ja se vaatii paljon kaasua keittelyssä, mutta toisaalta sapuskat saa helposti syötäviksi, kun niitä ei tarvitse etsiä pohjalta. Liukkaalle teräspohjalle pitäisi vielä keksiä jotain, sillä isohkosta spideristä huolimatta potti lipsahti kerran kannakkeilta. Isoa härpätintä ei mielellään raahaa repussa turhan takia, joten realistinen käyttö on pikemminkin ajanviettoa kuin käytännöllistä retkiruokailua.
Oma ratkaisu oikealla. Kallio on muoville armoton.
Viime aikoina pähkäilyä ovat aiheuttaneet RytöGridin rakentelun lisäksi myös kallioilla rähjääntyneet tai kokonaan kadonneet retkeilyjakkaroiden muovijalat. Omasta Frilufts Secostani alkoi alumiiniputki paistaa joka jalasta, eikä järkeviä varaosia tuntunut löytyvän edes kiinalaiselta. Muihin jakkaroihin olen laittanut tavallisia 19-millisiä putkitulppia, joita saa vaikkapa rautakaupasta, mutta Friluftsissa on terävät jalat, joihin korkit eivät sovi. Hätäratkaisuna sulatin ohenneisiin kohtiin vanhalla kolvilla lisätäytettä. Kokonaan hukkuneen Walkstool Basic 50:n muovijalan väliaikainen korjaaminen oli toinen mielenkiintoinen haaste, joka ratkesi Saiturinpörssistä löytynyttä kävelysauvan jalkaa veistelemällä (ks. kuva) – putki ei ole pyöreä, vaan yhdeltä sivuta litistetty. Löyhästi paikallaan istunutta korkkia piti vielä turvottaa tunkemalla sen sisään pyöreä puunpala, minkä jälkeen viritelmä kesti todistetusti käytössä kaksi tuntia. Walkstooliin myydään sentään ihan virallisia varaosia, joten kludge saa väistyä niiden saapuessa.
Kesälle on kertynyt jo useampia grillausreissuja RitniGridin ja ison Trangian kanssa, sillä onhan grillaus näillä keleillä hauskaa sekä sopivan hidasta hommaa. Turhan harva ritilä aiheutti riesaa lämmönlevittimeen putoilevan ruuan muodossa, joten viime aikoina olen pistänyt väliin grillauskorista leikatun pyörylän, joka auttoi myös ritilään kiinni juuttuvan halloumin paistamisessa. Jo pidempään mielessä oli tikittänyt ajatus siitä, että eihän tuo koko grillilaajennus ole kuin simppeli ritilä ja teräslätkä, johon on porattu jokunen reikä – kaipa tuommoisen voisi tehdä itsekin?
Pohdin ritilään monenlaisia ratkaisuja, mutta helpoimmaksi osoittautui vain tilata eBaystä kiinalaiselta pari erilaista pyöreää mallia, joita oli tarjolla monessa koossa. 16 cm BBQ Net Wire Mesh osoittautui oikein passeliksi valinnaksi, sillä siinä olevat jalat menevät sopivasti pikku-Trangian tuulisuojan sisään ja pitävät ritilän paikallaan. Olisi tietysti ollut mukavampaa, jos verkko olisi ollut tasainen eikä hieman kupera, sillä nakit pyörivät harjanteelta epäilemättä halukkaasti kalliolle. Väänsin siis kuprun toiseen suuntaan niin, että nyt ritilä on pikemminkin hieman kovera.
Neitseellinen lämmönlevitin mallia 12 cm teräskiekko
Toinen osa, lämmönlevitin, meni suunnilleen samoilla sävelillä: eBaystä löytyi passelisti 12 cm halkaisijaltaan olevia teräskiekkoja. Vilkaisin huvikseni, saisiko vastaavan jostain kotimaiselta metallipajalta, mutta yksittäiskappaleiden hinnat lähtivät kymmenistä euroista. Tilasin saman tien kolme siltä varalta, että häkkyrälle tulee enemmänkin kysyntää. Hieman paksumpia nuo olisivat saaneet olla, sillä puoli milliä on tähän tarkoitukseen pikkiriikkisen klisu. Reikien paikat apinoin suoraan aidosta RitniGridistä, ja tuoreen lyhyen 3 mm metalliporanterän voimin sain nyrhettyä teräksestä myös läpi – ei ole ihan helppoa hommaa köpöisellä akkuporakoneella.
Reiät porattuna ja osat paikallaan
Tässä vaiheessa RytöGrid olikin jo valmis, joten oli aika lähteä testaamaan sen toimivuutta. Lämmönjakajan paikalleen asettaminen vaati hivenen taitoa liekin loimottaessa, mutta kyllä se pikku yrittämisellä sinne solahti ja myös pysyi puolentoista tunnin ajan. Kuten arvelinkin, levy taipui jonkin verran puolentoista tunnin paahtamisella, mitä tapahtuu myös aidon tuotteen kanssa; sitten väännellään vain takaisin. Ritilää ei ole kovin helppo nostaa paikaltaan ainakaan Trangian kahvalla, mikä on niin ikään vain hyväksyttävä “ominaisuus”. Jo yhden käytön jälkeen kiiltävä lämmönlevitin oli muuttunut tuttuun tapaan kirjavan kukertavaksi, ja tietysti ritilään tarttui karstaa, joka kuitenkin lähti riittävän hyvin pois liotuksen ja teräsharjan voimin.
Tämähän toimii!
Tiedossa olevista pikku puutteistaan huolimatta RytöGrid täytti tärkeimmän tarkoituksensa oikein hyvin: nakit, sienet, maissit, paprikat ja halloumit saatiin kaikki kypsiksi. Lämpö tuntui jakautuvan tasaisesti grillin alueelle, eikä Brivin kloonipolttimen kanssa ilmennyt edes samanlaista prökötystä kuin mitä isolla Trangiallani on grillatessa nähty. Aitoon asiaan verrattuna tiheämpi ritilä osoittautui päteväksi, kun ruokaa ei tippuillut rei’istä alas. Pikku-Trangia on tähän käyttöön kokonsa puolesta asteen minimalistinen, mutta mahtui siihenkin vierekkäin kaksi maissintähkää paahtumaan. Tämän perusteella siis varsin onnistunut projekti, eivätkä osat maksaneet yhteensä kuin vajaan pari kymppiä.
Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja Vammala Partyn organizeri. Ikaalinen kutsui tuttuun tapaan partykävijää tänäkin vuonna, joten käydäänpä läpi omat tekeleet ja tehdään jokunen huomio partyn kulusta. Monena vuonna meno on ollut varsin hikistä, kun samaan aikaan on sattunut helle, eikä rakennuksessa ole ilmastointia. Tällä kertaa torstai ja perjantai olivat tutun kuumia, kun taas lauantaina satoi, mistä seurasi nahkean kostea ilma ja levykkeenheiton siirtäminen tarkkuuslajiksi sisätiloihin. Nukkuminen jää helposti huonoksi monestakin syystä, joista merkittävimpiä lienevät kolme kovaa koota: kuumuus, kuorsaajat ja krapula.
Bling Bling
Aikaa olisi ehkä ollutkin, mutta muksujen kesälomilla ollessa keskittyminen on vaikeaa, eikä skenemotivaationi ole muutenkaan ollut viime aikoina varsinaisesti huipussaan. Yllä näkyvä valokuva otti kantaa ajankohtaiseen aiheeseen – asetelma on täysin feikki, sillä kuvassa esiintyvät käytettynä ostetut rikkinäiset DDR4-kalikat. Petskari on tietysti pakko tehdä joka vuosi, vaikka väkisin. Blinded ratsasti yksittäisellä idealla eli sillä, kuinka eri paksuisista viivamerkeistä saa tehtyä kaihtimet. En ole edes kovin varma, oliko tässä mitään omaperäistä, sillä joku muu taisi tehdä jo samanlaisen aiemmin. Ainakin oma edikka toimi tarkoitukseen varsin hyvin, kiitos viivan paksuutta vaihtavan toiminnon (ylä- ja alanuoli) sekä merkin korvaamisen värejä muuttamatta (oikea shifti).
Blinded
Eipä tällaisella kuvalla skenekompoissa pärjää; varmin valinta on edelleen esim. naisen pää tai vastaava. CSDb:ssä sentään joku oli kuvasta pitänyt. Huonon kompomenestyksen kruunasivat vielä omastakin mielestäni aika mitäänsanomattomiksi jääneet kolme Tuplainta:
AI-kompoja oli ajan hengen mukaisesti jo peräti kaksi, mikä on tavallaan ymmärrettävää siksi, että jokainen voi osallistua matalalla kynnyksellä edes jotenkin. Vastapainona tosin saattaa käydä niin, että enemmän vaivaa vaativat sarjat näivettyvät. Tekoäly oli löytänyt tiensä myös demokompoon samoin kuin Notch, jolla oli tehty pari entryä. Jonkun sortin traditionalistina skippasin promptaukset tänä vuonna ihan tietoisesti, ja kokonaista demoahan ei nykyään jaksa vääntää muutenkaan. Voittajaksi demotyökalujen ja koneaivojen seassa venyi sentään ilahduttavasti ihan oikeasti koodattu Sega-produ.
Itse dataamisen sijaan hauskinta sisältöä taisivat lopulta olla ne ulkoskenelliset harrasteet, kuten retkiruuan laittelu keittimellä, länkkärien vahtaaminen ja lauantai-illan kännikaraoke. Samat safkat olisi saanut tehtyä helpommin sisällä vedenkeittimen ja hellan voimin, mutta eihän siinä olisi ollut mitään pointtia. Karaoke alkaa institutionalisoitua kovaa kyytiä, kun sille löytyy näemmä oma uskollinen yleisönsä; käytin sopivien biisien valkkaamiseen, testaamiseen ja yt-dlp:llä lataamiseen yhden kokonaisen iltapäivän. Muilla riitti intoa vielä toista tuntia sen jälkeen, kun itse raahauduin jo nukkumaan. 50-vuotislahjaksi saatu MSX-läppäri virkosi eloon, kiitos Nyyrikin fläshäilyn, joten kirjoittelen siitä erikseen, kunhan olen ehtinyt tutustua laitteeseen tarkemmin.
Kuten jo todettu, keittimellä höyrytys on hauska seurallinen laji, jonka suuri plussapuoli on hitaus: sapuskan valmistumista joutuu odottelemaan, joten aika ei kulu pelkkään kiireiseen laitteluun ja mättämiseen. Toinen vahvuus on monipuolisuus, koska höyryttämiseen soveltuvat monenlaiset vihannekset perunasta parsakaaliin, quorn, mykyt, sienet sun muut. Suolan, paistamisen ja rasvan puuttuminen tekee hommasta lähtökohtaisesti jopa terveellistä, vaikka soijakastikkeeseen tai HP:hen dippaaminen ne edut voikin nopeasti neutraloida.
HA-rmaa pikku-Trangia testialustana
Täysikokoisella Trangialla höyrytys on suoraviivaista, sillä isoon kattilaan mahtuu normaali teräksinen höyrytyskori ilman sen kummempaa säätämistä. 27-kokoisen pikkumallin litraiset kattilat ovat sen sijaan aivan liian pieniä, joten mikä neuvoksi? Ehdin jo kaavailla DIY-ratkaisua, jossa grillikorista tai teräsverkosta leikattu pyörylä olisi kattiloiden välissä (toinen kattila toimisi kantena), mutta käytännön testit osoittivat idean nopeasti huonoksi. Keittiössä käytettävällä terässiivilällä on ennenkin höyrytetty tavallisen kattilan kanssa, joten valmis häkkyrä alkoi vaikuttaa oikealta suunnalta, kunhan vaan löytyisi sopiva malli. Siispä Clasua, Tokmannia ja Saiturinpörssiä kohti.
Clasun Coline-siivilää löytyy erittäin kätevästi 15 cm koossa. Saiturinpörssilläkin oli melkein samanlainen tarjokas, tosin hivenen pienempi. Pitkä painava teräskahva keikauttaa kattilan jatkuvasti kumoon, joten päädyin kylmästi naksauttamaan sen irti, samoin kuin toisen lenksun, joka tuli kannen tielle. Jäljelle jäivät siis vain kehys ja verkko. Kattilaan pitäisi mahtua kunnolla vettä, joten venyttelin siivilän pohjaa tasaisemmaksi. Kanneksi riitti Trangian oma paistinpannu (teflonpuoli ylöspäin). Ensimmäisen testailun perusteella konsepti toimii suunnitellusti, vaikka noin pieneen koriin ei paljon kerralla mahdukaan. Veden kanssa saa tuttuun tapaan olla tarkkana, ettei se kiehu vallan kuiviin. Oikeastaan ainoa pikku epäkohta on siivilän hankalahko nostaminen kattilan päältä: väliin voi tunkea jotain, jolloin Trangian pihdeillä saa napattua reunasta – lisävettä voi toki kaataa suoraan läpikin.
Vaikka burgerit, nakit ja sen sellaiset saa paistettua Trangian pannulla yleensä aivan riittävästi, jää jotain pientä uupumaan oikean grillaamisen tunnelmasta. Funtsin sekalaisia ritiläratkaisuja, mutta DIY-viritelmien ongelmaksi muodostui se, ettei rasvaa ja kastikkeita saisi valua polttimeen. Ritnifjell on kehittänyt juuri tähän tarkoitukseen RitniGrid-nimisen teräshäkkyrän, jossa on mukana ritilän lisäksi lämmönlevitin, joka samalla suojaa kaasupoltinta sotkuilta. Tiesin tästä innovaatiosta kyllä jo vuosi sitten, mutta 70 euron hinta tuntui turhan suolaiselta. Kesäkauden myötä käyttöä varmaan löytyy, ja kerran se vain kirpaisee, joten lopulta pistin pitkän jahkailun jälkeen eurot jonoon.
Paketissa Lapin eksotiikkaa
Ostajan kannattaa olla tarkkana numeroiden kanssa, jottei tule ostettua väärää kokoa – iso Trangia on epäloogisesti 25 ja pieni 27. Olin hieman pettynyt, kun joissakin kuvissa näkyneen ristikon sijasta ritilä koostuikin suorista tikuista. Tämä on ilmeisesti helpompi putsata, vaikka samalla väleistä putoilee ruokaa todennäköisemmin. Käyttö on yksinkertaista: lämmönlevitin tulee Trangian kannakkeiden päälle ja ritilä lepää tuulisuojan yläreunan tasalla. Eipä siis muuta kuin kastikkeet, herkkusieniä, halloumia, vegenakkeja, paprikaa, maissia sekä oman pihan huhtasieniä(!) mukaan ja Kivinokkaa kohti testaamaan. Jo pakatessa kävi ilmeiseksi, kuinka painava pöntöstä tulee kaikkineen, vaikka jättäisi turhia kattiloita poiskin. RitniGrid sentään mahtuu settiin sisälle tarkalla sullomisella, joten sitä ei tarvi pitää repussa lieraamassa muiden tavaroiden seassa.
Ei se kauan siistiltä näyttänyt
Pahaksi onneksi päivä sattui olemaan varsin tuulinen, 8 m/s ja kovia puuskia, mikä ainakin paljasti ritilän tuuliongelmat perusteellisesti. Paistumista tapahtui lähinnä yhdellä laidalla ja se oli pahimmillaan todella hidasta: profiililtaan matalat nakit olivat helppoja, kun taas maissia käristettiin ja käristettiin melko huonolla menestyksellä varmaan parikymmentä minuuttia. Tulosta heikensi entisestään laiska Bilteman butaanikaasu, joten tästä viisastuneena kannattanee käyttää jatkossa jotain tehokkaampaa – ja vältellä tuulikelejä. Trangian paistinpannun käyttö ylösalaisin kantena auttoi kummasti, vaikkei sen alle paljon mahdukaan, ja teflon saattaa kärsiä suorasta kuumuudesta.
Kuten arvata saattaa, marinadi paloi kiinni ritilään, lämmönlevittimeen ja jossain määrin myös tuulisuojan seiniin, joten reissun jälkeen laitehuoltoon kului aikaa. Liotus ja teräsvilla tehosivat sentään, minkä lisäksi grilleihin tarkoitettu teräsharja voisi olla hyvä sijoitus. Lämmönlevitin vääntyi hieman kuumuudessa, joten sitäkin piti väännellä takaisin suoraksi. Kallis sekä hankala turhakeko siis? Onnistuessaan safkasta tuli kyllä hyvää, ja toisaalta grillaus on hitaudessaan samanlainen sopiva seuralaji kuin hotpot tai höyrytys, joten eiköhän tälle sosiaalista tilausta löydy, jos nyt samat sapuskat saisikin kenties paisteltua pannulla pienemmällä vaivalla.
Vanhasta Trangian paistinpannusta modaamani erillinen pannu ei ole koskaan ollut erityisen hyvä: kahva sojottaa kiinteästi sivulle, tefloni alkaa kulahtaa, pohjasta paistaa alumiini eikä häkkyrä pysy järin tukevasti spiderin päällä. Onhan tuolla kaikenlaista tehty, mutta olin silti jo pidemmän aikaa kaavaillut johonkin järkevämpään vaihtamista. Parametreja on jälleen monenlaisia, kuten koko, hinta, paino, pinnoite ja tukevuus, joten mitään täydellistä ratkaisua ei ole olemassakaan. Vuosi sitten ostamani Fire-Maplen kattila oli luonut luottamusta merkkiin, joten tilaukseen lähti Fire-Maple Feast Non-Stick hintaan 27 euroa (plus postit).
Sivunäkymä kahva avattuna
Ensivaikutelma pannusta oli jämäkkä: alumiini on paksua ja kahva napsahtaa tukevasti käyttöasentoon. Rimpula kahva on se kohta, josta monen kilpailijan arvosteluissa oli valitettu, mutta Fire-Maplen mekanismi ei heilu mihinkään suuntaan. Kuljetusasennossa kahvan saa taitettua pois tieltä pannun alle. Mukana seurasi myös tuttu verkkopussi, joka estää hivenen sekä naarmuttamista että naarmuuntumista. Pannun pohjassa on lipsumista estävä karhea tekstuuri, joka on varsin tervetullut lisä liukkailla teräskannakkeilla paistajalle. Pinnoite on ilmoituksen mukaan teflonia, vaikkei se tunnukaan samalla tavalla liukkaalta kuin vaikkapa Trangian.
Terppa paistaa
Ensimmäiset käyttökokemukset ovat positiivisia. Ensinnä pannulla paistettiin herkkusieniä ja sitten perään tortillapitsoja. Kumpikaan niistä ei ole erityisen vaikea laji, joten pitää testata tuonnempana vielä jollakin haastavammalla, kuten munakkaalla. Epäilin, kaataisiko painavahko kahva Fire-Maplen pois kannakkeilta, mutta ainakaan tällä testailulla ei moista ilmennyt. Pohjan tekstuuri auttaa lipsumisessa jonkin verran, vaikkei se ihan ihmeisiin sentään veny. Lisäksi paksuhko pohja tuntui jakavan lämpöä hieman vanhaa pannua tasaisemmin. Näiden paistelujen jäljiltä pinnoitteessa ei näy silmämääräisesti mitään kulumaa, mikä herättää alustavaa luottamusta – Trangian teflonithan pilaantuvat vauhdilla. Toistaiseksi ainoa havaitsemani puute on se, että 19 sentin halkaisijan vuoksi täysikokoinen tortilla ei mahdu sinältään pannulle.
Akateeminen Trangia-seura jatkaa kevään myötä toimintaansa entistäkin ahkerammin – olen viikon sisään tainnut käydä jo neljällä keitinkeikalla. Tällä kertaa suuntana oli vanha tuttu Killingholman saari, johon on Herttoniemen metroasemalta noin kolmen kilometrin tallustus. Viimeksi paikalle mentiin talvella jäitä pitkin kasviskeiton merkeissä, mutta nyt piti valita pidempi reitti. Kunhan Kruunuvuorensilta aukeaa reilun viikon päästä, niin saarelle aukeaa myös toinen, jos kenties pitkä reitti. Kruunuvuorenrannan metsään suunnataan varmasti joka tapauksessa.
Mahtaako tulla mitään? Kuva Antin.
Ruokalajina oli jälleen uutuus, nakkimunakas. Espanjalaistyylistä perunamunakasta kokeiltiin jo toista vuotta sitten, mutta se jäi syystä tai toisesta melko mitäänsanomattomaksi. Mitään erityistä reseptiä näin yksinkertaiseen sapuskaan ei tarvinnut etsiä: paistetaan nakit, lisätään muutama kananmuna, hiukan suolaa sekä pippuria, ja paistetaan molemmin puolin. Periaatteessa helppoa, vaikka huomasinkin jossain vaiheessa unohtaneeni Trangian välikannen, jolla oli tarkoitus kääntää munakas puolivälissä. Vastaavaan tulokseen päästiin onneksi jakamalla mössö neljään osaan ja kääntämällä palaset yksitellen. Nakkeina toimivat tässä tapauksessa onnistuneesti Makukeittiön kasvis-sellaiset.
Viimeksi munakasta yriteltiin Trangialla, joka on toki tukeva ja kätevä. Tällä erää oli käytössä itse modattu paistinpannu ja spider, joka osoittautui yllättävän toimivaksi, sillä pannua ei tarvi pitää jatkuvasti yhdessä paikkaa, vaan kuumimman pisteen paikkaa voi vaihdella ympäriinsä. Trangian kanssa paistaessa reunat jäävät kylmiksi ja sapuska palaa keskeltä, joten tällä kertaa kilpaileva tuote oli jossain parempi. Mikseipä sama onnistuisi ruuvattavalla keittimelläkin, mutta ne ovat paistamiseen muuten tuskaisen huteria. Vitsimielessä otin mukaan myös Tokmannin rupisen pakin, jolla sai edes kuppikeitolle veden kiehumaan. Mukiin kaataminen meni tuttuun tapaan vaarallisesti plörinäksi, joten ei tuosta värkistä oikein ole mihinkään.
Viime kevät oli kylmä ja pitkä, mikä hivenen haittasi keitinkeikkoja, eikä 2026 taida olla kovin erilainen. Lupaavasti maaliskuulla alkanut lämpeneminen ja auringonpaiste on vaihtunut jo tuttuun, pilviseen muutaman plusasteen kituutukseen. Mikään ei toki keittelyä täysin estä, joten tällä erää ATS:n edustajat suuntasivat jälleen kerran siltoja pitkin Mustikkamaalle tavoitteena tehdä vaihteeksi jotain uutta sapuskaa: perunamuusia. Sammalvuorellekin heitettiin hiljattain höyrytyskeikka, joka ei kuitenkaan ollut ihan blogipostauksen arvoinen, vaikka pöntössä kokeiltiinkin paria uutta ainesosaa.
Pohjoismaista yhteistyötä: Suomen muusi ja Ruotsin pullat
Perunamuusi ei ole järin kunnianhimoinen kokattava, vaikka täyttääkin sentään “oikean” ruuanlaiton kriteerit. Reseptinä käytettiin Valion sivuilta löytynyttä versiota. Matkalla iski hieman paniikki, kun maito oli unohtunut kotiin, mutta onneksi Korkeasaaren kahvilasta sai kovaan hintaan kahden desin pillimaidon. Noin muuten kommelluksilta vältyttiin: jauhoiset perunat kuorittiin, pilkottiin, keitettiin suolavedessä ja muusatiin. Sekaan vielä voita ja maitoa, ja siinäpä se. Kylkeen paistettiin Ikea-pullaset, mikä lisäsi roudattavan kaman määrää reippaasti; kaksi kaasupulloa, kaksi keitintä, kattila ja paistinpannu, suttunuija, paistinlasta ja aterimia.
Itselläni ei ole juuri nyt mitään vänkää uutta laitteistoa, mutta pääsin sentään kokeilemaan kahta aiemmin tuntematonta retkeilyvarustetta. Walkstool Basic 50 -retkijakkara edustaa istuimien kalliimpaa päätä. Selkeinä plussapuolina sillä ovat keveys ja pieneen tilaan taittuminen. Istuinosa oli omalle persaukselleni turhan pieni, kun taas huomattavan suuri istumakorkeus on enemmän makuasia. Toisena uutuutena testiin pääsi Bilteman spider-mallinen kaasukeitin, joka palveli asiallisesti pikku tuulessakin. Tuulisuojaa ei tuossa mallissa ole – harvassahan niitä – mutta suunnattu liekki auttoi asiaa. Muihin näkemiini spidereihin verrattuna Biltema on hieman korkeampi sekä kapeampi, ja toisaalta jämäkämpi, koska sen jaloissa ei ole notkuvia taiteltavia osia. Pikku bonuksina mukaan on laitettu myös pietso ja talvella hyödyllinen esilämmityssilmukka.
