Tuulesta ja pakkasesta välittämättä kahlaa jälleen lähiseudun luontoa Mettä-gourmet. Tällä kertaa suostuin sentään laittamaan jo oikean talvitakin päälle – ja huomasin samalla uusin silmin katsellen, että sehän on ehta Fjällrävenin retkeilypalttoo lukuisine taskuineen, korkeine kauluksineen ja lämpimine huppuineen. Kengille pitäisi tehdä vielä jotain, kun hangessa lyhytvartiset lenkkarit ovat jatkuvasti lunta puolillaan ja pohjatkin sladittavat ei-toivotusti. Reissun kohteena oli tuttu ja hyväksi havaittu Koskelan linnoitusalueen itäpääty, jonka betonijalustaa/pöytää ei tosin tällä erää otettu käyttöön lumikasan takia.
Lätty valmisteilla.
Alkuruoka oli niinkin perus kuin paistettu kananmuna, mutta en ole tähän mennessä moista Trangialla yrittänyt, jollei perunamunakasta lasketa. Samalla tuli koeponnistettua kolmilokeroinen maustekippo, jonka bongasin Prisman retkeilyhyllyä viikolla kolutessani. Kuvassa myös Ikean halvat lusikka-haarukat (1,50 € neljä kappaletta). Pääruokana toimi pitkään kaavailtu tortillapitsa. Tavallista pitsaahan on hieman hankala tehdä Trangialla, kun lämpö tulee pelkästään alapuolelta, mutta quesadillan tapaan kahden lätyn väliin täytteet saa järkevämmin. Eli tortilla, tomaattinen pastakastike, paikan päällä paistetut herkkusienet, mozzarella-raastetta ja toinen tortilla. Koko komeus käristetään molemmin puolin, jolloin juustokin ehtii sulamaan. Pienelle trangialle, kuten tässä, on syytä ostaa minitortilloja. Lisätään tämä ruokalaji onnistumisten listaan.
Eräs tärkeä teema oli lisätuntuman saaminen spriipolttimen saloihin. Ensimmäinen sytytys oli jälleen hankalaa, kun sekä poltin että polttoainepullo olivat päässeet jäähtymään repussa. Kananmunien paistelu onnistui täydellä teholla hyvin, mutta pitsojen kanssa pannu oli tarpeettoman kuuma ja poltti tortillat liian nopeasti. Jo pelkän säätörenkaan päälle laittaminen kuristi puolestaan liekkiä liikaa, jolloin kypsennys meni mateluksi. Tässä kohtaa tuli hetkellisesti kaasupolttimen helppoa säätöä ikävä, samoin kuin kolmen nokisen pannun kanssa lopuksi tusatessa. Jälkiviisaana havaitsin, että tällä erää spriin vedellä lantraus unohtui kokonaan. Noh, opetellaan. Tasapuolisuuden nimissä pitäisi saada näkymää tenupöntön toimintaan myös lämpimillä keleillä, mutta niitä saataneen odotella vielä jonkun aikaa.
Trangian oma kaasupoltin, GB74 tai GB77, on luotettavaksi todettu laite, jonka suurin epäkohta on sen karski hinta. Tarjoukset ovat maltillisia ja harvinaisia, joten yleensä pöhistimestä saa maksaa yli 50 euroa – pelkkä letku ja venttiili ovat firman omassa kaupassa yli 30 euroa. Niinpä ei ole kovin yllättävää, että kilpailijat ovat tuoneet markkinoille omia kloonejaan, jotka on nimellisesti tarkoitettu heidän omiin keittimiinsä, mutta mainostekstissä saatetaan hienovaraisesti mainita yhteensopivuudesta “useimpien retkikeitinten” kanssa. Lähes identtisiä tuotteita on tullut vastaan ainakin Brivin, Haghusin ja Nortrekin nimellä. Hinnat ovat yleensä reilua kolmea kymppiä, joten varaosaksi ja testiin lähti Briv 3500 hintaan 29 euroa + postit.
Trangia GB74 ja kilpaileva tuote.
Ulkoisesti orkkiksella ja kloonilla on joitakin selviä eroja. Brivin venttiili on vaakatasossa kuten Trangian omassa GB77:ssä. Kaasuletku on lyhempi (n. 30 ja 35 cm), paksumpi ja notkeampi. GB74:n pohjassa sijaitseva ruuvikierre – jonka käyttötarkoitusta en ole vieläkään keksinyt – puuttuu, ja polttimen runko on muutenkin kepeämmin rakennettu, mistä seuraa se, että 3500 jäähtyy nopeammin mukaan pakkaamista varten. Molempien mukana tulee lähes samanlainen, tarkoitukseen välttävä keinokuituinen pussinrimpula. GB77 vie tässä voiton paljon juhlavammalla huopaisella säilytyspussillaan. Brivin kiinnityksessä on mukavammat, pyöristetyt kulmat, kun taas Trangian pellinpalat ovat ikävän terävät. Ensinmainitun viimeistely on venttiilin osalta hieman heikompi, sillä siinä oli heti uudesta pikku naarmuja.
Hotpot hangessa.
Käytännössä kilpakumppanien suurin ero on teho: GB74 2100 wattia, GB77 (Storm) 2300 W ja Briv nimensä mukaisesti peräti 3500 W. Epäilin toki kyseessä olevan pelkän mainospuheen, mutta tehoahan saa lisättyä suoraviivaisesti päästämällä enemmän kaasua venttiilistä, joten ero on aivan todellinen. Lieska lyö maksimiasetuksella suurena, äänekkäänä ja kuumana. Lähes tieteellinen testi parilla toistolla vahvisti havainnon, sillä GB74 keitti puoli litraa hanakylmää vettä kahdessa minuutissa, kun taas Brivillä kului samaan vain puolitoista. Kloonin säätö on hieman hätäisempi, mutta sen saa kyllä myös palamaan pienellä liekillä. Lisäksi säätö tuntui asteen tasaisemmalta, sillä Trangian venttiilissä on toisinaan pientä tahmeutta ja takaisinpäin palaamista.
Käytännön testinä otin Brivin mukaan parissa pakkasasteessa hotpot-keikalle lähiseudun metsikköön. Mitään ongelmia ei ilmennyt tunnin aikana, ja isommasta venttiilirööristä oli hieman hyötyäkin veden keittämisessä – kenties jopa haluttoman, melkein tyhjän kaasupatruunan loppuunajossa. Pitkän linjan kestävyydestä en toki pysty mitään vielä sanomaan, mutta tämän testailun perusteella Briv 3500 on varsin kelpo, edullisempi vaihtoehto Trangian äveriäälle polttimelle. Klooni pysyy niin ollen taloudessa varalla odottelemassa GB74:n hajoamista tai muuta sopivaa käyttötarkoitusta. Dollareita ynnäämällä voi todeta, että sprii-Trangian ja vaihtoehtopolttimen saa yhdessä reiluun 80 euroon, kun taas pelkkä kaasu-Trangia on vähintään satasen ostos, eikä mukana silloin tietenkään tule mahdollisesti hyödyllistä tenupoltinta.
Uusia latuja alati kartoittava Mettä-gourmet suuntasi tänään tutuille Kumpulanpuiston kallioille. Lämpötila oli kohtuullisen rapsakat -7 astetta, mutta onneksi ei sentään tuullut tai tullut lunta. Paikasta ei ole juuri uutta kerrottavaa, ja ruokana oli yksinkertaisesti vain pussikeittoa ja mozzarellatikkuja pakkasesta, eli ei mitään järin kunnianhimoista. Kiinnostus suuntautuikin tällä erää Terpan uuden Trangian sisäänajoon ja erityisesti siihen, miten spriipoltin pärjää talviolosuhteissa.
Tulta pakasteille, pojat! Kuva: Terppa.
Tähän saakka olen käristellyt pelkällä kaasulla, jolla on tunnetusti omat vahvuutensa säädettävyydestä nopeuteen ja nokeamattomuuteen. Trangian perinteinen poltin on kuitenkin spriimalli, jonka tehoja voi kontrolloida asteen hankalammin säätörenkaalla. Tällä kertaa säädölle ei ollut suurelti tarvetta, sillä kylmyys pakotti käytännössä posottamaan liekkiä täydellä teholla. Olin aluksi hieman skeptinen, jaksaisiko pikku liekki keittää edes vettä – olin sentään kaukaa viisaasti tuonut kotoa lämmintä vodaa – mutta hyvinhän se kävi, samoin kuin juustotikkujen paisto. On aika ilmeistä, että polttimen teho kasvaa huomattavasti käytön aikana, kun metallikuppi ja runko kuumenevat. Kaasullahan käy juuri päinvastoin, sillä pullo kylmenee jatkuvasti käytössä.
Suurimmaksi ongelmaksi paljastui liekin sytyttäminen. Pietson pienestä kipinästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, eikä plasmasytyttimelläkään meinattu onnistua. Paras vaihtoehto olisi luultavimmin puhalluslamppumainen kaasusytkä. Syylliseksi pykimiseen epäiltiin ensin sekaan lisättyä pientä vesitilkkaa, mutta spriin reipas lisääminen ei tilannetta kohentanut. Polttimen lämmittelyn jälkeen kitulias liekki lopulta syttyi ja hetken päästä se intoutui jo vallan kunnolliseksi (ks. kuva). Spriitä kului veden, pakasteiden ja glögin lämmitykseen yllättävän paljon, lähes desi, mikä kaventaa hintaetua suhteessa kaasuun. Ehkä vesitilkka tosiaan auttoi, sillä nokea ei tässä kokeilussa syntynyt melkein ollenkaan. Kaikkiaan tenupöntön kanssa ähellys oli siis positiivinen kokemus ja antoi käytännön kokemusta spriin ja Trangian yhteiselosta talvella.
edit: Kun asia tuntuu joillekin tärkeä olevan, niin mainittakoon vielä spriipolttimen äänettömyys. Kaasun pöhinä ei ole tosin itseäni ikinä vaivannut ja kertoohan se samalla palamisen voimakkuudesta, mistä on jopa hyötyä.
Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.
Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.
Töitä ja tutkimusta
Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂
Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.
Retroa ja skenetystä
Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.
Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.
Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:
Lefty’s
Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).
Pelejä ruudulla ja laudalla
Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.
Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.
Retkikeittimen taikaa
Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.
Oli muuten kylmä reissu.
Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.
Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.
Leffat ja sarjat
Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.
Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?
Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.
Uuden vuoden näkymiä
Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.
Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.
Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!
Alati enemmän survivalismin suuntaan kallistuen jatkaa sitkeä Mettä-gourmet. Tällä kerralla ei ollut erityisen kylmää, mutta pimeää kyllä ja pahimpana vastuksena alkoi runsaahko lumentulo kesken keittelyn. Menomatkan jäisillä teillä oli myös liukastuminen toisinaan lähellä. Koskelan linnoitusalueelta löytyi vielä aiemmin hyödyntämätön tuore nurkka, mukava pikku mäki, jossa oli puista hiukan suojaa – kesällä mesta olisi varmasti suorastaan mukava.
Ja lunta lykkää. Kuva: Terppa.
Koska odotus oli, ettei tuolla kauan voi istua, niin valitsin ruokapuolen sen mukaisesti nopea valmistus mielessä. Alkuruuaksi jo lähes perinteiseksi muodostunut Tokyokanin miso-pussikeitto ja pääruuaksi hot (tai cold) dogeja. Vuosituhannen alun vegenakit olivat aika mauttomia limaisia pötköjä, mutta nykyään tuotekehitys on jo pitkällä, ja sämpylän väliin päätyneet Makulihan nakit olisivat varmasti menneet aivan täydestä monelle sekasyöjälle – sikäli kuin se mikään itseisarvo edes on. 25-kokoisen trangian pannulle sopii kätevästi kaksi avattua hodarisämpylää käristymään rinnakkain. Jälkkäriksi kiehautettiin säähän sopivat Blossa glögit, minkä jälkeen kipin kapin roinat kasaan ja kotia kohti.
Varusteilla alkaa olla näissä olosuhteissa aina vain suurempi merkitys. Kaksi ladattavaa työvaloa ja tehokas pyöränlamppu toivat aivan riittävästi valoa keittelyn tarpeisiin. Kovien varjojen välttämiseksi kannattaa laittaa valaisimet eri puolille sikäli kuin mahdollista. Jo kertaalleen paikkansa lunastanut patruunapipo oli jälleen hyödyksi, eikä melkein tyhjä pullo hyytynyt edes lopussa, vaikka lämpötila oli aika tarkalleen nollassa ja päälle ripsi lunta. Kallis talvikaasu sai siis edelleen jäädä odottelemaan kunnolla kylmiä kelejä. Jostain pitäisi löytää vielä järkevä pitkähelmainen kerraston paita, koska käsien lisäksi kylmyys iski eräjormaan jälleen alaselän kautta.
Odotin, että Mettä-gourmet olisi jo mennyt hyllylle näiden säiden myötä, mutta mitä hulluja: pönttö mukaan ja pihalle. Pakkasta oli iltapäivällä seitsemän astetta, minkä lisäksi haastetta lisäsi kohtuullinen tuuli. Paikallismatkailun kohteeksi valitsin tällä erää Viikinmäessä sijaitsevan Liivinmaanpuiston, johon tuli kolmen kilometrin kävely suuntaansa. Hieman sivussa sijaitsevalle alueelle ei helposti vahingossa eksy, mutta kannattaisi, sillä siellä on lähiseudun selvästi jylhimmät bärtsit. Tien läheltä löytyi tuulelta ja katseilta kohtuullisesti suojassa oleva piilo – liukkailla kallioilla kiipeily ei ole enää ihan ongelmatonta, etenkin kun lumen alla saattaa olla kivenkoloja ym.
Pipo pääsi tositoimiin.
Ruokapuolesta ei ole juuri uutta kerrottavaa, joten sikäli tämä postaus on aika rajatapaus-gourmet. Alkuruuaksi simppelisti Lämmin kuppi -parsakeitto ja pääruuaksi halloumin kärvennystä patonginsiivujen päälle. Lisukkeeksi tuttuun tapaan luumutomaatteja ja kahta eri sorttia oliiveja, kun cocktail-kurkut olivat päässeet näemmä taloudesta loppumaan. Jälkiruuaksi vielä lämmittävää glögiä, joka tulikin todella tarpeeseen, sillä reilun tunnin istuminen tällä kelillä alkoi vetää retkeilijät kohmeeseen.
Pakkasen läsnäolon huomasi muutenkin kouriintuntuvasti siitä, kuinka juomat alkoivat jäätyä ja paistelussa/keittelyssä tuntui kestävän iän kaiken. Tällä kelillä kannattaa pitää kaasupatruuna lämpimänä ennen käyttöä vaikka takin sisällä eikä laittaa sitä lumeen ja tuuleen hyytymään. Letkun suoruudella tuntuu olevan kesää enemmän merkitystä, sillä kaikki mutkat hankaloittavat palamista selvästi. Muuten hyvä ja edullinen Tarmo alkoi olla jo selvästi mukavuusalueensa rajoilla, ja jälkiruokaa kohti liekki kääntyi kituliaaksi. Torstaina värkkäämäni patruunapipo auttoi tilannetta jonkin verran, mutta ei sekään ihmeisiin veny.
Talvi ei ole Trangian ystävä, koska pakkasessa kivellä nököttävä kaasupullo kylmenee ja alkaa käyttäytyä huonosti: virtaus heikkenee, liekki lepattaa ja venttiili toimii vähän sinne päin. Patruunaa voi lämmitellä käsin tai nostaa sitä jollain maasta, mutta kumpikaan jekku ei varsinaista ongelmaa ratkaise. Lämpimänä pitämiseen myydään jopa erityisiä tuotteitaan; Trangialla on verkkokaupassaan kallis huopapussi, jota ei kuitenkaan tunnu Suomen kaupoista saavan. Toisen valmistajan edullisempi pipo taas ei suojannut pohjaa lainkaan.
Ihan itte tein.
DIY-henkisellä ei saa mennä sormi suuhun rättikässän äärellä, joten kävin noutamassa Sinellistä ison arkin akryylistä askarteluhuopaa ja päätin tehdä pussukan omin voimin. Seitsemän sentin levyisestä suikaleesta tuli reuna ja patruunan pohjaa hiukan suuremmasta kiekosta pohja. Pikaliima tuntui purevan hyvin huopaan, mutta kestävyyden nimissä harsin saumat läpi myös harvoilla pistoilla. Prototyypistä (kuvassa) tuli jo täysin käyttökelpoinen, jos kenties asteen tiukka, ja toisesta iteraatiosta sitäkin asiallisempi. Patruunat ovat standardikokoisia, eli saman suojan pitäisi toimia yhtä hyvin muidenkin valmistajien kaasujen kanssa.
Käytännön testaaminen tapahtunee tämän viikon sunnuntaina. Maassa on lunta jo kohtuullisesti, joten pitää katsoa, vettyykö akryylihuopa pahasti. Ylipäänsä on ihan mielenkiintoista todeta, onko pussukasta mitään todellista hyötyä. Halpa Tarmo ei missään tapauksessa veny alle -10° lämpötiloihin, minkä vuoksi kaivoin kuvetta ja kävin noutamassa Partioaitasta patruunan verran Primuksen kahdentoista euron talvikaasua, jonka pitäisi toimia jopa -20° asti, kunhan pulloa ei säilytä ennen käyttöä kylmässä. Hinta alkaa olla jo turhan tämäkkä, joten spriipolttimen hankinta on käynyt välillä mielessä – spriin pitäisi jaksaa paremmin pakkasella.
Pimeän välttelemiseksi Mettä-gourmet suuntasi tällä kerralla lounaalle, oikein toisen kunnan alueelle. Kohteena oli länsimetron varrella sopivasti Matinkylässä sijaitseva Tiistilän pirunpelto. Metroasemalta kävelyä ei ole kuin muutama sata metriä, mutta lisämetrejä kertyi runsaasti, kun huomasin jättäneeni Trangiani metroon. Pääteasemalta palaavien metrojen kyttäämistä, soitto löytötavarapalveluun sekä HSL:lle, ja lopulta tilanne ratkesi onnellisesti, kun sain pöntön noudettua Kivenlahdesta vartijalta. Sitten uutta yritystä putkeen.
Mesta on yllättävän komea ja suojaisa, vaikka kerrostaloja on neljällä puolella.
Ruokalajiksi oli valittu kasvisburgeri, joka osoittautui odotetusti varmaksi valinnaksi. Sämpylän sisään sullottiin Hälsans kökin burger-pihvi, paistettuja sipulirenkaita, cheddar-viipale, salaatinlehti ja ketsuppia. Hyvä tästä tuli, kunhan vaan pihvit malttoi kärventää kunnolla kypsiksi (10+ minuuttia). Sämpylään sai samoin Trangian pannulla lämpöä ja rapeutta, vaikka äkäinen liekki helposti polttikin reunat. Täytteiksi olisi voinut valita monenlaista muutakin herkkukurkuista tomaatteihin ja kananmunasta majoneesiin, mutta tällä kertaa mentiin hieman pelkistetyllä reseptillä helppouden nimissä – siivutin jopa sipulirenkaat jo kotosalla.
Valmis purkeri. Kuva: Antti.
Myös tällä kertaa oli käytössä kaksi Trangiaa, jotta aineet saatiin lämpimiksi samaan aikaan. Toisella pannulla paistuivat pihvit, ja toisella ensin sipulirenkaat ja sitten sämpylät. Yhdelle tehdessä yksikin keitin riittäisi, mutta tämä oli taas tarpeen, koska syöjiä oli kaksi. Pienempi burgerisämpylä olisi tarkoitukseen kätevämpi, koska täyskokoisilla puolikkailla oli vaikeuksia mahtua isommankin Trangian pannulle samaan aikaan. Aikaavievin vaihe oli pihvien paistelu, joten kahdessa erässä tekemiseen sekosi reilu puolen tuntia. Seuraavaan kokeiluun ei ole nyt juuri ideoita – saattaa olla, että tältä syksyltä ympyrä sulkeutuu ja vuorossa on jälleen hotpot.
Kylmää ja pimeää ainakin toistaiseksi uhmaten jatkaa kahdenteentoista osaan edennyt Mettä-gourmet. Viimeisin paikallismatka suuntautui Kätilöopistonmäelle, joka sijaitsee jo lakkautetun naistensairaalan vieressä. Kättärillä on tullut käytyä pariin kertaan syntymässä, joten paikkaan kytkeytyy samalla merkittäviä muistoja. Myös metsätien toisella puolella koillisessa on käyttökelpoisia, vähemmän liikennöityjä kallioita kokkailuun. Kesällä ohi kulki paljon ulkoilijoita, mutta marraskuun keleillä iltamyöhään ei nähty kuin yksi.
Mykyt ja riisi.
Teemana oli tällä erää geneerisesti “Aasia”: alkuruokana Tokyokanin pikkupusseista misokeittoa ja pääruuaksi kasvistäytteisiä mykyjä sekä riisiä. Misokeitto oli helppo ja maistuva – ainoa tarvittava suorite oli veden keittäminen ja jauhojen sekoittelu retkimukiin. Tavallista riisiä ei olekaan ennen tullut tehtyä Trangialla, joten pientä pohjaan jämähdystä nähtiin, eikä mukaan huomattu ottaa suolaa keitinveden maustamiseksi. Menihän se näinkin. Mykyjä voisi höyryttää tai keittää, mutta näissä olosuhteissa paistaminen oli helpoin vaihtoehto, jolla sai pakasteisiin samalla rapean pinnan. Teeman täydensivät itämaiset ölkyt Cass ja Singha. Näissä lämpötiloissa ei tarvitse enää kuskata kylmälaukkua mukana.
Uutuutena käytössä oli samaan aikaan kaksi Trangiaa (ks. kuva), jotta riisi ja mykyt saatiin kypsennettyä samaan aikaan. Tuonnemmaksi on suunnitteilla burgerien yrittely, joka samoin hyötynee kahdesta retkikeittimestä. Kallioilla oli viiden jälkeen jo varsin pimeää, mutta mukaan otetut kolme valaisinta riittivät mainiosti: retkivalaisin ja työvalo eri puolille yleisvalaisuun varjojen pehmentämiseksi, ja lopullinen silaus tehokkaalla spottimaisella polkupyörän lampulla, jonka sai niin ikään kiinnitettyä puunoksaan. Pimeys ei siis ole lainkaan niin paha ongelma kuin pelkäsin, mutta kylmyys on todellinen ja edelleen kasvava haaste paikallaan jäkittäessä.
Nihkeänkylmän tiistain lounaskeikka suuntautui Lauttasaaren Myllykalliolle, jossa oli nähtävyyksinä lisää ilmatorjuntabunkkereita sekä sodanaikuinen tykki. Eikä siinä edes kaikki, koska vieressä oli vieläpä pikku lintutorni, josta aukeni laaja näkymä Helsingin ja Espoon suuntaan. Lauttasaaressa on vielä lisääkin bärtsejä, jotka käytiin katsastamassa ruokailun jälkeen – nämä olivat jo tuttuja parin vuoden takaa, kun kolusin niitä poitsun kanssa hammaslääkärireissuilla.
Joo-o, unohtui ottaa munakkaasta kuva
Ruokana oli espanjalainen perunamunakas, jota olen silloin tällöin tehnyt kotosalla ihan hellalla, mutta Trangialla yrittely on toki oma lajinsa. Eihän tuo vaikeaa ole: perunat keitetään, sipulia kuullotetaan ja koko höskä sotketaan yhteen kananmunien kanssa. Haastavimmaksi vaiheeksi osoittautui kääntäminen, jonka tein suosiolla palasina, kun mukana ei ollut sopivaa isoa lautasta enkä halunnut sotkea muovikantta öljyyn. Ihan hyvää tuosta lopulta tuli, vaikkei yritelmä mihinkään kärkikahinoihin ihan yltänyt. Lisää Espanja-teemaa toivat kajarista soitettu flamenco ja ruokajuomaksi valittu San Miguel.
Kylmä ilma heikensi simulaation uskottavuutta jonkun verran, eikä tilanne tästä eteenpäin varmaan paljon parane ennen ensi kevättä. Glögi tuli kosteilla kallioilla värjötellessä taas tarpeeseen. Ehkäpä kahvipannulle pitää antaa uusi mahdollisuus, vaikka en viime yrittämällä saanut sitä sullottua settiin takaisin sisälle järkevästi. Toinen Tarmo-pullo on tulossa loppuunsa neljän ja puolen käyttökerran jälkeen, minkä perusteella yhdellä kokkailulla kuluu noin 50 grammaa kaasua. Viitosen pullohinnalla tämä tekee yhtä kertaa kohden varsin kohtuullisen yhden euron.
