.Markku Reunanen.

Voyagerin matkassa

July 13th, 2025

TNG:n ja DS9:n jälkeen avaruusmatkailu jatkui luontevasti Star Trek: Voyagerilla (1995–2001), kun sekin kerran Netflixistä löytyy. Seitsemästä kaudesta riitti katsottavaa 172 jakson verran, joten urakkaan kului taukoineen muutama kuukausi jakson tai kahden päivävauhtia. En ollut aiemmin nähnyt jaksoakaan, joten en ollut varma, mitä tuleman piti, eikä värittämässä ollut myöskään nostalgiaa, kuten TNG:n tapauksessa. Perusasetelma lienee useimmille tuttu: Voyaakkeri joutuu kauas kotoa delta-kvadranttiin ja sieltä pitäisi körötellä pitkä matka kotopuoleen kaikenlaisten vaarojen läpi.

Avaruusalus on pitkälti suljettu oma hiekkalaatikkonsa, joten hahmot ja niiden väliset suhteet joko kannattelevat kerrontaa tai pilaavat sen. Osaan miehistön jäsenistä onnistuttiin pitkän kaavan kautta saamaan syvyyttä, kun taas toiset jäivät ihan loppuun saakka karrikoidun yksioikoisiksi. Vaikkapa kapteeni itse, Tom Paris ja Harry edustivat näitä jälkimmäisiä, kun taas selkeimpiä valopilkkuja olivat ärsyttävä/ylimielinen/uhriutuva/mokaileva/avulias hologrammitohtori sekä ihmisyyttään kartoittava Seven of Nine. Jo alkuperäisessä Star Trekissä Spock sai toimia peilinä ihmisyyden kummallisuuksille, ja TNG:ssä sama homma lankesi mainiolle Datalle. Voyagerissa otettiin “enempi parempi” -asenne, kun ihmisreppanoiden heikkouksia ihmettelivät vuoron perään niin Seven, vulkanuslainen Tuvok kuin vielä holotohtorikin.

Vaikka asialle toki on Star Trek -loressa kyhäilty selityksiä, niin taas pisti silmään, kuinka kymmenien tuhansien valovuosien päässä elelevät lajit tuppaavat melkein kaikki olemaan humanoideja, joilla on kenties joku ryppy naamassa tai sammalta tukkana. Välillä kertakäyttöhumanoidien kehittely oli jätetty ihan suoranaisen laiskaksi, mikä on sinänsä tuotannollisesta näkökulmasta ymmärrettävää. Yleiskääntäjälläkään ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia, vaan planeetalta toiselle pärjättiin mukavasti universumin yleiskieltä eli englantia bamlaamalla.

Sarja lähti yskien liikkeelle, mitä toki osasin odottaakin. Ensimmäinen kausi kului lähinnä näkemyksettömään TNG-kloonaukseen: ajellaan sinne tänne ja joka jaksossa tulee vastaan uusi alienilaji, joka melkein tuhoaa koko purtilon. Näyttelijöillä kesti taas aikaa päästä rooleihinsa, joten hahmokaarti vaikutti vielä toisellakin kaudella pahviselta. Federaation ja maquissien vihanpidosta ammennettiin ensinnä konfliktia, joka matkan edetessä sittemmin unohdettiin, ja loppumetreillä oltiin jo vanhoja kalakavereita puolin ja toisin.

Alun kuivahkon planeetalta toiselle ajelun jälkeen käsikirjoittajat pääsivät parempaan vauhtiin, aiheet monimuotoistuivat, ja juonikehitelmistä uskallettiin tehdä pidempiä (esim. borgien kanssa kahinointi). Toisteisuudelta ei täysin vältytty, minkä lisäksi sekaan mahtui ihan aitoja hutejakin, mutta viihdearvo sentään parani. Varsin usein löytyi lupaava tekniikka tai tila-aikarepeämä, jolla päästäisiin kätevästi kotopuoleen, vaan pieleenhän se meni. Suunnilleen joka toisessa jaksossa purkki oli piirun päässä tuhoutumisesta ja mullistavia teknisiä innovaatioita keksittiin minuutissa, mikä toki on muutenkin Star Trekin peruskauraa. Federaation tietoturvan tasoa olisi syytä kohentaa, sillä joka ainoa kivikautinen vieraslaji tuntui taas onnistuvan hakkeroimaan keskustietokoneen tuosta vain.

Tuotesarjaan tavallaan kuuluu myös se, että välillä lähdetään rehellisesti kiertoradalle ja unohdetaan skifit, mitä edesauttaa Voyagerissa ahkerassa käytössä ollut holokansi, jonka voimin voidaan sotia toisessa maailmansodassa, mennä Ranskaan tai Irlantiin baarikeikalle, ja vaikkapa lähteä Michelangelon oppiin. Ehdin hieman toivoa, ettei Q:ta sarjassa nähtäisi, mutta se oli turha haave – onneksi esiintymiset sentään jäivät vähiin. Sarjan loppu jäi töksähtäväksi ja suorastaan epätyydyttäväksi, vaikka onkin vaikea suorilta vinkata, miten homma olisi pitänyt paremmin paketoida.

Näin pitkälle asti jaksoin välttää ilmeistä vertailua Voyagerin ja osittain samaan aikaan pyörineen DS9:n välillä, mutta nyt paine kasvoi jo liian kovaksi, joten menköön. Ensinmainittu on selvemmin TNG:n ja siten myös TOS:n episodimainen työnjatkaja, kun taas jälkimmäisessä nähtiin enemmän saippuaa, pitkän linjan juonenkehitystä ja ylipäänsä aikuisempia teemoja, kuten seksiä ja sodankäyntiä. Ei liene vaikea arvata, kummasta itse pidin enemmän. Bonuksena oli hauskaa bongata samoja näyttelijöitä ja hahmoja sarjojen välillä – esimerkiksi holotohtorihan nähtiin molemmissa. Enterprisen katselu aloitettiin jo eilen, joten palataan aiheeseen parin kuukauden päästä 🙂

Filed under: leffat