Tilasin jo elokuun puolivälissä Raspberry Pi Monitorin, mutta vielä lokakuun alkuun mennessä mitään ei kuulunut. Oletin ensin, että kyseessä oli toimitusvaikeus varaston loputtua, joten en ollut asiasta kovin huolissani (ärsyyntynyt kylläkin). Myyjä käski ottamaan yhteyttä UPS:ään, joka puolestaan kertoi, että paketti oli saapunut jo elokuussa ja pomppinut muutaman kerran UPS:n ja toimituspisteen väliä ennen varastoon päätymistään. Missään vaiheessa en tietenkään saanut tietoa toimituksesta. Tässä olisi voinut hyvin käydä niin, että paketti olisi tuhottu tai lähetetty takaisin, mutta jostain syystä näin ei ollut käynyt. Lopulta vyyhti lähti selviämään, ja sain näytön onnellisesti haltuuni.
Kuvaa tulee
Kyseessähän on siis 15,6 tuuman IPS-näyttö 1920×1080 pikselin tarkkuudella. Liittimiä on vain HDMI, USB-C virransyötölle ja miniplugi äänille, joten minimalistisella otteella mennään. Lisäksi takaa löytyy virtanappi sekä volo- ja kirkkaussäätö. Etupaneelissa on integroidut stereokaiuttimet, joilla saa ainakin diskanttista läppäriääntä pihalle – musiikkia noilla ei kannata edes yrittää kuunnella. Monsu nököttää taittuvan tukensa varassa pöydällä yllättävän tukevasti, ja jos parempaa jalustaa halajaa, löytyy takapuolelta myös 100×100 VESA-kiinnitys. Raspia tai muuta USB-A-virtalähdettä käytettäessä kirkkaus jää 60 % maksimiin ja ääni 50 %:iin: täyteen höökään tarvitaan Raspin oma poweri tai muu USB-C-laturi.
Liittimet, napit, jalka ja VESA-kiinnitys
Kuva vaikuttaa tällä testailulla varsin asialliselta, vaikka säätöjä ei kirkkauden lisäksi olekaan. Natiivireson lisäksi kelpuutetaan 1280×720, 720×576, 720×480 ja 640×480. Mukavana pikku yksityiskohtana tarjolla on 60 Hertsin ohella myös joitakin alempia taajuuksia, kuten emulointiin sopiva 50 Hz; nopean kokeilun perusteella taajuus jopa vaihtuu oikeasti. Käytin kuvalähteinä tavallista Linux-läppäriä ja Raspi 2:ta, jotka molemmat toimivat suoraan ilman sen kummempaa virittelyä tai änkyröintiä. Porttien sijainti takana jalan syvennyksessä osoittautui nopeasti kyseenalaiseksi suunnitteluratkaisuksi, sillä piuhoja ei ole järin helppo tunkea paikalleen. Jalka pitää nostaa joka välissä ylös ja VESA-kiinnikkeen kanssa pääsy olisi sen hankalampaa.
Noin sadan euron hinnan huomioiden Raspberry Pi Display on kelpo hankinta. “Oikeaan” näyttöön verrattuna ominaisuudet ovat karut, mutta eipä tällaista työpöydän ykkösnäytöksi hankitakaan. Ohut ja kevyt lätty sujahtaa helposti reppuun, joten matkakäyttö on yksi ilmeinen kohde. Raspin pariksi, asenteluun, kakkosnäytöksi tai emulointiin tällainen hiukan pienempi monsu sopii niin ikään mainiosti – korkea ppi kannattaa toki huomioida, jos on tarkoitus tihrustaa vanhoilla silmillä paljon tekstiä. Kaikkiaan siis symppis vehje, jota on tämän konservatiivisen mustan lisäksi tarjolla myös riehakkaampana valkoisen ja pinkin värisenä versiona.
Kun sitä sekä Nordic DiGRA -konferenssissa että Wikipediassa kehuttiin, niin ostin satunnaisesta tarjouksesta Kentucky Route Zeron, jonka pitäisi oleman taiteellinen ja kekseliäs seikkailupeli. Pienenä plussana Kentsusta on jopa ihan virallinen Linux-versio, joka toimikin kaikin puolin ongelmitta läpipeluun verran – yhdessä kohdassa muuan ukkeli tosin jäi portaisiin jumiin, mikä korjaantui pelin uudelleenkäynnistyksellä (tuskin liittyy Linuxiin). Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla niin vaatimattomat, että melkein mikä hyvänsä peruna riittää. Periaatteessa KRZ on point and click -seikkailu, mutta mukana on sen verran niukasti perinteistä ongelmanratkontaa, että “kävelysimulaattori”-luokittelu ei mene pahasti pieleen.
Karttanäkymä
Tapahtumat sijoittuvat pienelle alueelle Kentuckyyn, parhaat päivänsä nähneeseen kaivoskyläseen. Alussa päähahmona on kuormurikuski Conway, jonka pitäisi toimittaa kanttu vei menneen antiikkiliikkeen viimeinen toimitus mystiseen osoitteeseen, jota ei kartalta niin vain löydykään. Matkan edetessä mukaan tarttuu melkoinen katras muita hahmoja, joiden nimiä aloin jossain vaiheessa jo toisesta päästä unohdella. Meininki menee nopeasti mystiseksi ja surrealistiseksi, kun monenlaiset juonikuviot sekä kohtalot hiljalleen kietoutuvat yhteen. Mitä ovat oudot luurankohahmot? Mistä löytyy 5 Dogwood Drive? Onko sitä edes olemassa?
Ketähän nämäkin taas oli?
Otetaanpa ensiksi ne hyvät puolet. Vaikka tällainen retrohko littuvarjostettu grafiikka ei ole enää mikään uusi keksintö, onnistuvat maisemat välillä näyttämään varsin hienoilta. Äänet ovat niin ikään tunnelmallisia ja kuultavat biisit selvästi ammattitaidolla tehtyjä. Pelkän kartalla ajelun ja paikkojen koluamisen lisäksi on mukana myös nokkelia pelillisiä innovaatioita, jotka poikkeavat virkistävästi peruskaurasta. Teemat, hahmot ja tilanteet ovat mukavan “aikuisia”, jos sellaisesta pitää. Läpäisyyn meni noin kahdeksan tuntia, joten rahoille sai sen puolesta vastinetta.
Auringonlaskun tai ehkä -nousun tunnelmaa
Mitäpä tässä siis valittamaan? Ikävä kyllä välillä Kentsun pelaaminen meni aika väkinäiseksi puurtamiseksi. Julmetun pitkien etäännyttävien dialogien läpi klikkailu hiirikäsi kipeänä ei ollut sitä parasta antia. Välillä pelaaja muuttuu puhtaasti katsojaksi siinä määrin, että toivoisi taas pääsevänsä tekemään jotain. On ilmeistä, että tässä on lähdetty tekemään oikeaa taidepeliä, mikä ajautuu usein ikävään ristiriitaan viihdearvojen kanssa. Osien “ratkaisuun” riittää yleensä sitkeä klikkailu ja kävely, kun mitään erityisiä pähkinöitä ei ole ratkottavana. Suurimmat etenemisen esteet liittyivät lähinnä siihen, kun tiettyä paikkaa ei kohtuudella löytynyt. Onneksi pelin loppu oli jälleen sitä onnistuneempaa sisältöä, jolloin jälkimaku jäi hivenen positiivisen puolelle. Tuppukylän ahdistusta tarjoilee hauskemmin vaikkapa Night in the Woods.
Netflixin valikoima alkaa olla pitkälti kaluttu nyt, kun viimeinenkin jakso Star Trek: Enterpriseä tuli nähtyä. Mammuttimaisten TNG:n, DS9:n ja Voyagerin jälkeen tämä oli lyhyt rutistus, sillä neljään kauteen mahtui vajaat sata jaksoa. Jos joku ei tähän sarjaan ole törmännyt, niin kyseessä on kronologisesti esi-TOS, jossa ihmiskunta vasta ottaa ensimmäisiä haparoivia askeliaan ulkoavaruuden tutkimisessa, warppinopeudet ovat lussuja viitosia eikä Federaatiotakaan ole vielä olemassa. Sinänsä mielenkiintoinen asetelma siis ja tilaisuus taustoittaa “myöhempiä” sarjoja – eri asia sitten, kuinka hyvin haasteeseen onnistuttiin vastaamaan.
Pam pam pam pam T’pol, ae kun sinä oot sitte ihana.
Useimmat muut ST:t ovat lähteneet yskien liikkeelle ja löytäneet oman äänensä vasta ensimmäisen kauden jälkeen, ellei jopa myöhemmin. Tässä suhteessa Enterprise onnistuu: S1 ei ole mitenkään sarjan heikointa antia. Kolmannella kaudella nähdään suuri muutos, kun käytännössä koko ajan luuhutaan Expansessa; mikähän tuokin suomeksi lienee, lakeuksilla? DS9:ssä pitkät juonikuviot toimivat, mutta valitettavasti tällä erää ei niinkään, ja paskaksi ammutun avaruuslaivan raahautumista vaikeudesta toiseen ei ole kovin kiinnostavaa seurata. En tiedä, oliko sarjaa tarkoitus jatkaa pidemmälle, koska loppu on tässä muodossaan niin kummallinen ja töksähtävä.
Jälleen kerran lännen tiellä.
Tuttuun tapaan paljon on kiinni hahmokaartilaisista ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Muualla tuoteperheessä on saatu aikaiseksi monia ikimuistoisia hahmoja Datasta Seven of Nineen, mutta Enterprise ei vastaavaan veny. Kapteeni Archer, mekaanikko Trip ja enkkuaksenttia bamlaava Reed ovat “ihan ok”, jos nyt arvattavia ja geneerisiä. Valopilkuksi voisi kenties nimetä esoteerisen ja moniavioisen tohtori Phloxin, joka hyysää sairastuvassaan avaruuden elikoita. Vulkanuslaisen T’Polin hahmossa olisi luontaista potentiaalia ihmiskunnan peilinä – Jolene Blalock vaan ei oikein osaa näytellä. Sen sijaan Blalockin mallivartaloa näytetään välillä pitkään ja hartaasti, jopa vaivaannuttavan rajoja hipoen. Vulkanuslaiset ovat olleet toisaalla hyödyllisiä ja loogisia, mutta Enterprisessä kuva on raadollisempi, kun omahyväiset suippokorvat juonittelevat ja syrjivät jopa toisiaan.
Aikamatkustus, siitähän sitä käänteitä irtoaa.
Kaikki perinteiset ja jo tutuksi käyneet jekut on otettu käyttöön laajalti: ajassa rallataan eestaas hieman liikaakin, välillä tietysti maan menneisyydessä, uusia planeettoja ja alieneita tulee vastaan solkenaan, välillä loikataan madonreiästä ja niin edelleen. Päähänlyöntiä on mukana harvinaisen paljon, ja upseeriparkoja kiduttaa vuorollaan milloin mikäkin raakalaisten laji. Romantiikkaa sen sijaan ei ole mukaan juuri sotkettu sen enempää kuin Tripin ja T’Polin loputon kiertely ja jahkailu. Holokantta ei ole vielä olemassa, mikä leikkaa hönöimpien fantasiajaksojen määrää, ja mukavana bonuksena Q on jätetty hyllylle odottelemaan myöhempiä aikoja.
Noh. Eihän tämä varsinaisesti tylsä sarja ollut, vaikka kovin epätasainen. Välillä Voyagerin tai TNG:n tyylistä episodimaista paikasta toiseen rässimistä, kun taas toisaalla kurkotettiin DS9:n tapaisiin suuriin tarinoihin. Federaation aamunkoiton käänteistä olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti, mutta aikaa käytettiin sen sijaan mieluummin irtonaisiin rönsyihin. Netflixin tarjonnan ehdyttyä Star Trek -putki uhkaa katketa, jollei sitten rahoja syydetä hetkeksi johonkin muuhun suoratoistopalveluun. Tuore tulokulma voisi olla myös leirin vaihtaminen Babylon 5:n pariin – en ole nähnyt ikinä jaksoakaan!
Ostin joskus takavuosina eBayltä käytetyn Game Boy Advance SP:n demojen katselua varten – muistutuksena alkuperästä muuntaja on kauhea enkkumurikka, jota tarvii käyttää huteralla adapterilla. Demojen (ja warezien) ajamiseen tarvittiin lisäksi EZ-Flash IV, joka mahdollistaa moduulitiedostojen lataamisen mini-SD-muistikortilta. Ei ollut muistaakseni aikanaankaan halpa, ja tänä päivänä hinnat ovat edelleen 70 euron tuolla puolen. Myöhemmin hankin vielä kätevämmän kokoisen ja etenkin näytöltään paremman GBA Micron, niin ikään enkkumuuntajalla.
Moduuli, kuoret ja vaihtoparistot
Warejen lisäksi keräilin aikanaan myös ihan asiallisen pikku moduulikokoelman: Bubble Bobble, Sonic Advance, Yoshi’s Island, mitä näitä on. Alkuinnostuksen jälkeen Ninkkarit jäivät kuitenkin moneksi vuodeksi kaappiin, kun ei niillä kukaan perheessä tuntunut haluavan pelata. 2025 intoa löytyi taas, ja huomattavan pitkän kaivelun jälkeen löytyivät niin laitteet kuin pelitkin. Sen verran tuli jopa sijoitettua, että tilasin USB-latausjohdot molemmille, jottei alkuperäisiä pöllejä tarvi enää käyttää – jännitehän on kätevästi 5 volttia, joten USB-A-liittimen voi helposti itsekin modata muuntajan tilalle.
Tässä warena vain näytin vuoksi
Erinäisistä hankaluuksista, kuten hapettuneista liittimistä ja hukkuneista osista, selvittiin hartiavoimin. Mukavana yllätyksenä kummankaan GBA:n akku ei ollut nyykähtänyt säilytyksessä, kun taas samaa ei valitettavasti voinut sanoa EZ-Flashin paristosta. Moduuli sinänsä toimii ilmankin, mutta pelitilanteet eivät tallennu, ja pienenä ylimääräisenä ärsytyksenä kieli pitää valita uudelleen joka käynnistyksessä. Suuressa viisaudessaan valmistaja oli juottanut patterin kiinni piirilevylle, joten vaihtaminen ei ollut aivan ilmeistä. CR2025 on sinänsä yleinen malli, mutta kuten kuvasta näkyy, se pitäisi vielä saada kiinnitettyäkin piirikortille.
Netissä on normaalille CR2025-napille kaikenlaisia asteen rupisen oloisia teippiratkaisuja, jotka kenties toimisivat jonkun aikaa. Katsoin paremmaksi kuitenkin tilata suoraan paristot, joissa oli koskettimet valmiina, ja suoraviivaisen pikku kolvailun jälkeen moduuli suostui taas tallentamaan asetuksensa ja pelitilanteet. Jälkiviisautena olisi kenties kannattanut saman tien asentaa paristolle pidike, sikäli kuin moinen olisi koteloon mahtunut. Joka tapauksessa GBA:t ovat nyt taas mainiosti käyttökunnossa, joten tämä säätoprojekti päättyi ilmeisesti hyvin.
Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Viimeksi pääsin Cookie Clickerin aikakaivosta ylös vuonna 2019, minkä jälkeen pysyttelin kuivilla muutamia vuosia ennen kuin retkahdin taas viime vuonna. 484 päivää myöhemmin päätin jälleen sulkea selainikkunan kolmannelta työpöydältä. Keksien kartuttamiseksi olen tietysti pitänyt konetta ympäri vuorokauden päällä huonetta kuumentamassa ja sähköä syömässä. Pitkään päivittämättä ollut ikkuna on toisinaan myös ruvennut aiheuttamaan ikävää tökkimistä peleihin, joten kiusankappaleesta eroon pääseminen ei ole ollenkaan paha asia.
Tribuutti lousajalaiselle Eilan pakarille, josta hain usein koulun jälkeen tuoretta leipää
Lopettamisen syy on aika lailla sama kuin viimeksikin: melkein kaikki on jo saavutettu eikä pelissä ole jäljellä juuri muuta kuin satunnaista ostelua ja laskurin kasvamisen odottelua. Vaikka huumori onkin onnistunutta, ei sitä sentään loputtoman pitkään riitä, ja lohkaisut alkavat toistua. Hauskimmillaan keksinklikkailu on “keskivaiheilla”, kun pelaaminen ei ole enää pelkkää alun raadantaa, tuotanto kasvaa kohisten ja uutta ostettavaa ilmaantuu saataville jatkuvasti. Mitään merkittäviä muutoksia takavuosien vastaavaan maratoniin en huomannut, vaikka peliä on sen jälkeen moneen kertaan päivitetty – pelkkiä numeroita tuijottamalla ei aiheesta paljon viisastu.
Jotakin uutta sentään tuli taas löydettyä. Eräänä yllätyksenä tuli se, kuinka sokerinpaloja (sugar lumps) keräämällä saa huomattavan bonuksen. Tämä ilmeni valitettavasti vasta siinä vaiheessa, kun törsäsin niitä avokätisesti kaikenlaisiin rakennusten päivityksiin ja totesin tuotantoni pudonneen kohenemisen sijasta. Muutaman kuukauden odottelu olisi korjannut tilanteen, mutta olkoon. Vaivauduin myös googlaamaan tarkat lukumäärät rakennusten bonuksille, joten tällä erää ei tarvinnut mennä pelkän arvailun varassa. Taustalla roikottamisen sijaan peliä voisi yrittää pitkällekin päästyään klikkailla aktiivimoodissa, mutta aika mekanistiseksi kultaisten keksien kyttäämiseksi se menisi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
After wasting a couple of evenings trying to assign my own volume control keys (F8/F9) for the Raspberry Pi 400, I finally found an acceptable solution. Most of that time was lost with Triggerhappy, which kind of worked but did not delete the events from the queue. Therefore, the keypresses still ended up doing unwanted things in running programs. Moreover, getting the daemon to work properly was so tricky that I wonder why it’s installed in the first place. In good old X11 it wouldn’t take long to remap the keycodes to XF86VolumeRaise and XF86VolumeLower using xmodmap, but the Raspberry Pi OS uses Wayland these days, so no go. The compositor (kind of like the window manager in X) is Labwc.
After trying to remap F8/F9 with xmodmap I soon realized Wayland deals very differently with the keyboard than X11 – nothing happened. Finally, I added the following modification to .config/labwc/rc.xml (inside the openbox_config tag):
At that point I had pretty much given up hope already, but lo and behold: the kludge worked! Volume could be controlled with the respective keys, which were also grabbed by Labwc and didn’t turn into extraneous keypresses. No need to reboot even, as “killall -HUP labwc” reloads the configuration file. In some earlier OS versions the configuration file has apparently been in a different location or with a different name, but this is where it resides at least for now.
As the keyboard has a Fn key anyway, it would have been a minimal effort to simply add various media keys as extras behind the normal function keys, as seen on many laptops. F11, F12 and the power button are there already exactly like that. For some unknown reason, Raspi designers didn’t deem media keys as necessary, which lead to this somewhat tiresome (if educative) effort. Sigh.
No jos vielä kerran, tuumasin ja rupesin asentelemaan Acerin C710-Chromebookiin jälleen Linuxia. Olin jo ehtinyt entisöidä koneen repimällä tarrat irti ja palauttamalla sen alkuperäiselle Chrome OS:lle. Kromi-Ossi oli tietysti käyttökelvottoman vanha, kun kone on peräisin vuodelta 2012, joten ainoa ajanmukainen käyttis, joka koneeseen menee, on sopiva Linux-jakelu. Ajelin aikanaan tällä pitkään Linux Mintin Mate-versiota, joka toimi kaikin puolin hyvin, etenkin kun korvasi vakion hiiripädin ajurin Chrome OS:n vastaavalla. Toivoa siis oli.
Tämä nimenomainen Asseri on vanhoista Chrome-luuskista monessa mielessä paras: näppäimistössä on vielä useimmat tarpeelliset napit (myöhemmin niitä karsittiin), muistin voi päivittää ja myös SSD on vaihdettava normaali SATA-lätty eikä eMMC. Epäilin tosin koneen muistipaikoissa olevan vikaa, kun Memtest86+ antoi paljon virheitä erilaisten kalikoiden yhdistelmillä. Olin jo aikanaan löytänyt 2×2 Gt kammat, joilla sai edes luotettavat neljä gigaa käyttöön, mutta eihän se nykyään oikein riitä. Kokeilin piruuttani kaapista löytynyttä 2×8 Gt -yhdistelmää (DDR3-1333), joka on pitkälle virallisesti tuetun yli, ja sehän näytti pikatestin mukaan futaavan hienosti. Samalla vaihtui Corsairin 60-gigainen SSD mukavampaan ja nopeampaan 240-gigaiseen Radeoniin – kyllä, Toshibaa brändättiin hetken näinkin. Ratikka antoi parhaimmillaan jopa 540 Mt/s lukunopeutta, joten SATA3 on kovassa käytössä.
Akku latautuu. Keroppi, Badtz-Maru, Cinnamoroll, Tuxedo Sam, My Melody, Pompompurin, mitä siellä nyt on.
Mitenkään halukkaasti Buukki ei normaaliin Linux-käyttöön suostu: ensinnä on päästävä kehittäjätilaan, missä flässätään tilalle BIOS/UEFI (coreboot/SeaBIOS) kohtuullisella räpeltämisellä; tässä mallissa piti lisäksi sulkea emolevyltä alumiinifolionpalasella jumpperi, jotta firmiksen sai jyrätä. Onneksi olin tämän jo aikanaan kertaalleen tehnyt, sillä muuten olisi saattanut usko loppua kesken. Lopputuloksena koneeseen saa tavallista BIOSia muistuttavan käynnistysruudun, josta pääsee valitsemaan USB-tikun asennuksen käynnistämistä varten. Vaikka jokin kevytdistro olisi kenties ollut parempi, laittelin mieluummin ihan vakion Mint 22.1:n, kun ei Cinnamonkaan mikään järjettömän raskas ole, ja muistiahan riittää. Millekään erityiselle haksoroinnille ei ollut tässä kohtaa enää tarvetta, vaan asennus tapahtui ihan normaalilta ISO-levynkuvalta.
Normaalin odottelun perästä Asseri käynnistyi yskimättä ja niin sitä oltiin Mintin työpöydällä. Ihan heittämällä kaikki ei sentään toiminut, sillä ylärivin volansäätö- ja kirkkausnapit eivät tehneet mitään. Fn ei oikein tunnu tekevän mitään hyödyllistä, kun näppäimistä ei sen kanssa tule mitään painallusta. Ehkäpä tähän löytyisi oikeampikin ratkaisu, mutta mäppäsin ensi hätään asetusvalikon pikanäppäinsäätimestä F8–F10:n volalle ja F6–F7:n kirkkaudelle. Asentelin jonkun ohjeen mukaisesti myös Brightnesscontrolin, vaikka näin postuumisti en ole enää ihan varma, olisiko sitä edes tarvittu. Yleensä en tykkää pitää hiiripädin täppäystä päällä, mutta pädin klikkaus tuottaa sen verran paljon huteja, että tällä erää jätin ominaisuuden päälle.
Tekeekö tällä oikeasti mitään? Faktoja ei käy kieltäminen: onhan kone jo hidas ja näyttis niin vanha, ettei se kaikkea tarpeellista ihan tue, minkä lisäksi akku kestänee ehkä pari tuntia. Kepeä selailu onnistuu, kirjoittelu varmasti, musaa voi soittaa ja ehkäpä jotain simppeliä peliä yritellä (testasin Hidden Folksin, A Short Hiken ja Pikunikun), etenkin emulaattoreilla. Ikävänä yllätyksenä luottovanki VLC ei suorilta tukenut ainakaan näin vanhan koneen VA-API:a, joten videokiihdytys jäi sillä näkemättä. Vakiona asennettu, muuten karumpi Celluloid sen sijaan jaksoi pakertaa fullhd-tasoista h264:ää ruudulle kiihdytettynä ilman ongelmia. Itse en ihan näin karua värkkiä enää jaksane käyttää, vaikka koko onkin mukavan pieni, joten eiköhän tämä mene lähinnä tyllerölle lelutukseen.
Aloitetaan vanhalla teemakuvalla / Let’s start with a thematic photo from back in the day.
Here’s to you, Nvidia
Toiveikkain mielin ostin tarjouksesta Asus Dual RTX 5060 OC:n. Näin uuden kortin hankkiminen on Linux-käyttäjälle aina tietty riski, mutta toisaalta 4060 Ti toimi hyvin alusta asti. Pojan 3700x-koneeseen asennettuna kortti ei päässyt koskaan edes käyttiksen asennuksessa alkuun ja toisen kortin kanssa laitettu Ubuntu ei buutannut alkua pidemmälle. Uusinta BIOSia ineen, kernelin päivitystä, ajurien vaihtelua – ei niin mitään. Omaan 5900x-koneeseen asennettuna kortti sentään suostui menemään työpöydälle, jos nyt ei toki ilman ongelmia. Jää hyvästi MSI Gaming X, olit luotettava ja hiljainen kortti. Palvele junioria yhtä hyvin.
Ensimmäinen kummajainen on törkeän hidas buutti. BIOSilla kestää iän kaiken päästä edes MSI:n logoon ja sen jälkeen Linuxin itsensä käynnistyminen on varmaankin viisi kertaa normaalia hitaampaa. Näytön sammuttaminen tai ohjelmallisesti pois päältä kytkeminen jämäytti koneen noin joka toinen kerta. Ei sentään niin pahasti, etteikö etänä olisi päässyt sammuttamaan, mutta työpöytäkokemus jää näin aika vaisuksi. Ylimääräisenä ärsytyksenä kone ei edes käynnisty joka yrityksellä, vaan vaatii pari kierrosta virtanappijumppaa. Pitkällinen Google-ralli tuotti luettelon erilaisia vinkkejä, jotka ovat joitakin auttaneet (ja joitakin ei):
CMS-tuen pois kytkeminen BIOSista. Ei vaikutusta.
Secure bootin poistaminen käytöstä. Oli jo.
VBIOSin päivittäminen. Tein jopa tämän nvflashin kanssa askarrellen. Ei vaikutusta.
Kernelin päivittäminen 6.8:aa uudemmaksi. Mint 21.3 ei sellaista tarjoa, joten tätä en vielä kokeillut. En tosin usko, että juuri mitään tekee.
Ajuriversio 575 tai 570 saattaa jotain vaikuttaa. En huomannut eroa. Ajurista pitää joka tapauksessa olla open-versio tai ei futaa missään tapauksessa.
PCIe-väylän pudottaminen 2. sukupolven nopeuteen. Ei vaikutusta, ja vaikka tämä toimisikin, niin samalla hidastuu graffis.
Emolevyn BIOS-päivitys. Ei vaikutusta.
Valmiustilaa en viitsi edes testata, koska se jämäyttäisi koneen noin 100 % varmuudella. 3D-kiihdytys ja ohjelmat sinänsä toimivat, mihin voisin pitkin hampain tyytyä, jos näytön sammutus ei jumittaisi. Tykin kytkeminen HDMI:llä tuntui kohentavan heräilyä omituisesti, mistä seurasi mahdollinen “ratkaisu”. Vaihdoin päänäytön DisplayPortista HDMI:hin ja toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta, kun työpöytä heräsi henkiin jopa yön jälkeen.
Vaikka kone on – ehkä – taas jotakuinkin toimiva, ei tämä tietysti ole mitenkään hyväksyttävää. Syitä tähän surkeuteen voi vain arvailla: Blackwellit luultavasti julkaistiin liian kiireessä ilman kunnon testausta, vanhojen peeseiden tukeminen ei enää kiinnosta Nvidiaa, ajuri- ja kirjastosotku on jo liian mutkikas firman hallittavaksi, paukut laitetaan datakeskuksiin eikä kuluttajatuotteiden nappikauppaan, Linux-tuki on jäänyt entistä enemmän paitsioon jne. Ongelmat eivät rajoitu suinkaan pelkkään Linux-marginaaliin, vaan foorumit ovat väärällään ihan vastaavia Windows-käyttäjien pulmia. Ei tässä oikein auta kuin odotella ajurien mahdollista kohenemista.
edit: Resizable BAR -asetus päälle BIOSista ja Ryzen 5500 + RTX 5050 alkoi buutata!
And a short English summary for others struggling with Blackwell GPUs, especially on Linux. Not even booting to desktop with 5060+3700x, slow boot times, black screens, driver crashes – you know the score! Here’s a little list of possible solutions I’ve found and tried (with little or no success):
Disabling CMS in BIOS.
Disabling secure boot.
Updating VBIOS.
Updating the kernel to something newer than 6.8. This one I didn’t try yet, as Mint 21.3 doesn’t offer such luxury. Really doubtful whether it’d make any difference anyway.
Change to driver version 570 or 575 (or maybe even 580). On Linux, must use the open version or it won’t work.
Drop PCIe speed to gen 2 in BIOS. Will slow down the card.
Updating motherboard BIOS.
My main problem, apart from unwilling slow booting, was that the display wouldn’t wake up after it was turned off. By accident I noticed that HDMI seems to work better than DPI in this respect, so now I may have an almost working machine again. In any case, it’s inexcusable from Nvidia to hastily release this badly tested products. Perhaps the lucrative data center business eats all the resources, or maybe the driver/library mess has grown so complex that they can’t manage it any more. Very heavily considering switching to AMD products after this – too bad they’re not a particularly good buy at the moment.
edit: Added the mention about secure boot
edit: Set Resizable BAR on in BIOS and Ryzen 5500 + RTX 5050 started working!
