Akateeminen Trangia-seura jatkaa kevään myötä toimintaansa entistäkin ahkerammin – olen viikon sisään tainnut käydä jo neljällä keitinkeikalla. Tällä kertaa suuntana oli vanha tuttu Killingholman saari, johon on Herttoniemen metroasemalta noin kolmen kilometrin tallustus. Viimeksi paikalle mentiin talvella jäitä pitkin kasviskeiton merkeissä, mutta nyt piti valita pidempi reitti. Kunhan Kruunuvuorensilta aukeaa reilun viikon päästä, niin saarelle aukeaa myös toinen, jos kenties pitkä reitti. Kruunuvuorenrannan metsään suunnataan varmasti joka tapauksessa.
Mahtaako tulla mitään? Kuva Antin.
Ruokalajina oli jälleen uutuus, nakkimunakas. Espanjalaistyylistä perunamunakasta kokeiltiin jo toista vuotta sitten, mutta se jäi syystä tai toisesta melko mitäänsanomattomaksi. Mitään erityistä reseptiä näin yksinkertaiseen sapuskaan ei tarvinnut etsiä: paistetaan nakit, lisätään muutama kananmuna, hiukan suolaa sekä pippuria, ja paistetaan molemmin puolin. Periaatteessa helppoa, vaikka huomasinkin jossain vaiheessa unohtaneeni Trangian välikannen, jolla oli tarkoitus kääntää munakas puolivälissä. Vastaavaan tulokseen päästiin onneksi jakamalla mössö neljään osaan ja kääntämällä palaset yksitellen. Nakkeina toimivat tässä tapauksessa onnistuneesti Makukeittiön kasvis-sellaiset.
Viimeksi munakasta yriteltiin Trangialla, joka on toki tukeva ja kätevä. Tällä erää oli käytössä itse modattu paistinpannu ja spider, joka osoittautui yllättävän toimivaksi, sillä pannua ei tarvi pitää jatkuvasti yhdessä paikkaa, vaan kuumimman pisteen paikkaa voi vaihdella ympäriinsä. Trangian kanssa paistaessa reunat jäävät kylmiksi ja sapuska palaa keskeltä, joten tällä kertaa kilpaileva tuote oli jossain parempi. Mikseipä sama onnistuisi ruuvattavalla keittimelläkin, mutta ne ovat paistamiseen muuten tuskaisen huteria. Vitsimielessä otin mukaan myös Tokmannin rupisen pakin, jolla sai edes kuppikeitolle veden kiehumaan. Mukiin kaataminen meni tuttuun tapaan vaarallisesti plörinäksi, joten ei tuosta värkistä oikein ole mihinkään.
Kolme kautta Snowpiercer-sarjaa ja leffan nähtyäni alkoi kiinnostaa, millainen oikein onkaan esikuvana toiminut alkuperäinen Le Transperceneige -sarjis (1982–2015). Koko komeuden voi nykyään hankkia kerralla kolme kirjaa sisältävänä laatikkona, joten ei muuta kuin ostoksille. Ihan halpaa hupia tämä ei kylläkään ollut, sillä hintaa ostokselle kertyi tämäkät 60 euroa plus postit. Bonarina mukana seurasi kolme posti/keräilykorttia, joissa nähdään kirjojen kannet. Kompletisti voisi haalia vielä myöhemmin tehdyt esiosatkin, mutta jätän ne tällä erää väliin.
Kerää koko sarja!
Osat – The Escape, The Explorers sekä Terminus – on tehty pitkällä aikavälillä ja ne ovat keskenään melko erilaisia. Kahdessa jälkimmäisessä ei edes olla Snowpiercerissä, vaan kulkupelinä on luksusjuna Icepiercer. Vaikka kaikki kolme ovat karuja dystopioita, erottuu etenkin ensimmäinen kirja muista toivottomalla synkeydellään, kun syytettyä kuskataan kävellen 1001 vaunua pitkän kylmän junan läpi. Vaikka luokkayhteiskunnan allegoria onkin selvä, ei edes keulassa majaileva ylhäisö elele järin leveästi. Ajanvietteeksi on tarjolla seksiä, surkeita päihteitä ja uskontoa.
Kakkos- ja kolmososa muodostavat keskenään yhtenäisen tarinan, joka kiinnittyy ensimmäiseen kirjaan lähinnä kursorisesti. Kokonaisuus on selvästi tarkemmin suunniteltu “iso tarina”, jossa valta vaihtuu useampaan kertaan ja juna rämpii kohti odotettua eedeniä, joka ei tietenkään ole yhtään sitä, mitä odotettiin. Uutena viihteenä Icepiercerissä on eräänlainen keinotodellisuus, jonka keinoin voi paeta ankeaa arkea. Pariskunta Puig ja Val yrittävät johdattaa ihmiskunnan (ja perheensä) parempaa tulevaisuutta kohti, vaikka tielle nousee mahdottomalta tuntuvia vastuksia toisensa jälkeen. Itse junakin jätetään lopulta taakse, minkä myötä omaleimainen tapahtumien näyttämö vaihtuu geneerisempään skifimaisemaan.
Peräpään kastittomien epäonninen kapina
Jean-Marc Rochette on piirtänyt käypäisesti kaikki kolme osaa, mutta jokaisessa on eri käsikirjoittaja. Loppua kohti visuaalinen tyyli muuttuu melkoisesti, kun mukaan tulevat värit, luonnosmaisuus ja paksummat, liitumaiset viivat. Myös ruutujen rajaus on tiukempaa ja taiteellisempaa, jos näin voi sanoa. Yhtäältä on toki kyse piirtäjän oman tyylin löytymisestä, mutta toisaalta muutos kuvastanee myös tapahtumapaikkoja, kun ei olla enää pelkkien nietosten keskellä.
Varsin nopeasti kävi selväksi, että Hollywood-renditiot ovat lainanneet lähinnä junateeman ja joitakin tapahtumia sarjakuvasta; Snowpiercer-sarjan voi perustellusti sanoa pohjaavan enemmän elokuvaan kuin alkuperäisteokseen. Molempien takana on samoja tekijöitä, mikä selittää läheisen sukulaisuuden. Sieltä täältä voi sentään bongata selkeitä esikuvia: junan peräpään kapinoiva kurjalisto, luokkayhteiskunta, vankilaatikot, valtapeli, geneettiset kokeilut sekä hullu keksijäpariskunta olivat näitä ilmeisimpiä. Vaikkei leffaa ja sarjaa voi harmittomiksi ja siisteiksi sanoa – väkivaltaahan riittää molemmissa – ovat ne molemmat, aivan odotetusti, siistittyjä varsinkin seksiteemojen suhteen.
Viime kevät oli kylmä ja pitkä, mikä hivenen haittasi keitinkeikkoja, eikä 2026 taida olla kovin erilainen. Lupaavasti maaliskuulla alkanut lämpeneminen ja auringonpaiste on vaihtunut jo tuttuun, pilviseen muutaman plusasteen kituutukseen. Mikään ei toki keittelyä täysin estä, joten tällä erää ATS:n edustajat suuntasivat jälleen kerran siltoja pitkin Mustikkamaalle tavoitteena tehdä vaihteeksi jotain uutta sapuskaa: perunamuusia. Sammalvuorellekin heitettiin hiljattain höyrytyskeikka, joka ei kuitenkaan ollut ihan blogipostauksen arvoinen, vaikka pöntössä kokeiltiinkin paria uutta ainesosaa.
Pohjoismaista yhteistyötä: Suomen muusi ja Ruotsin pullat
Perunamuusi ei ole järin kunnianhimoinen kokattava, vaikka täyttääkin sentään “oikean” ruuanlaiton kriteerit. Reseptinä käytettiin Valion sivuilta löytynyttä versiota. Matkalla iski hieman paniikki, kun maito oli unohtunut kotiin, mutta onneksi Korkeasaaren kahvilasta sai kovaan hintaan kahden desin pillimaidon. Noin muuten kommelluksilta vältyttiin: jauhoiset perunat kuorittiin, pilkottiin, keitettiin suolavedessä ja muusatiin. Sekaan vielä voita ja maitoa, ja siinäpä se. Kylkeen paistettiin Ikea-pullaset, mikä lisäsi roudattavan kaman määrää reippaasti; kaksi kaasupulloa, kaksi keitintä, kattila ja paistinpannu, suttunuija, paistinlasta ja aterimia.
Itselläni ei ole juuri nyt mitään vänkää uutta laitteistoa, mutta pääsin sentään kokeilemaan kahta aiemmin tuntematonta retkeilyvarustetta. Walkstool Basic 50 -retkijakkara edustaa istuimien kalliimpaa päätä. Selkeinä plussapuolina sillä ovat keveys ja pieneen tilaan taittuminen. Istuinosa oli omalle persaukselleni turhan pieni, kun taas huomattavan suuri istumakorkeus on enemmän makuasia. Toisena uutuutena testiin pääsi Bilteman spider-mallinen kaasukeitin, joka palveli asiallisesti pikku tuulessakin. Tuulisuojaa ei tuossa mallissa ole – harvassahan niitä – mutta suunnattu liekki auttoi asiaa. Muihin näkemiini spidereihin verrattuna Biltema on hieman korkeampi sekä kapeampi, ja toisaalta jämäkämpi, koska sen jaloissa ei ole notkuvia taiteltavia osia. Pikku bonuksina mukaan on laitettu myös pietso ja talvella hyödyllinen esilämmityssilmukka.
Viime viikkojen katseluviihteestä on saanut vastata Netflixin Snowpiercer-sarja (2020–2024), joka loppui ärsyttävästi kesken, sillä juuri kyseisessä palvelussa on saatavilla vain kolme ensimmäistä kautta. Tämähän on toki vain nykyaikaa, että sisällöt ovat hajallaan siellä täällä pitkin eri suoratoistopalveluja – ainakin siihen asti, kunnes Disney ostaa kaikki loputkin. Oli miten oli, näihin kolmeen kauteen sisältyi epäilemättä sarjan tärkein anti, joten on hyväksyttävää kirjoittaa siitä jo tässä vaiheessa. Vertailukohtana toimii luonnollisesti 2013 ilmestynyt samanniminen elokuva. Alun perinhän kyse on ranskalaisesta sarjakuvasta Le Transperceneige, joka on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1982.
Peräpään surkeutta leffassa
Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna tuoteperhe sijoittuu tuhat vaunua pitkään Snowpiercer-junaan, jossa matkustavat ihmiskunnan viimeiset jäsenet. Ilmaston lämpenemistä hillitsevät toimenpiteet ovat onnistuneet yli odotusten, ja lopputuloksena maapallo on muuttunut elinkelvottomaksi jään ja lumen peittämäksi helvetiksi. Vuosi on muuten sopivasti juuri 2026. Junaa johtaa mystinen porho Mr. Wilford, ja matkustajat on jaoteltu tiukasti eri yhteiskuntaluokkiin: alkupäässä elelee yltäkylläisyydessä vauras yläluokka, sitten keskiluokka, duunarit ja lopulta “kastittomat” tailiet, jotka pidetään nipin napin hengissä. Teknokratian kaikuja ei tarvitse kaukaa etsiä, sillä insinööritaidot ovat kovaa valuuttaa hiljalleen rapistuvan junan ongelmien ratkomisessa.
Leffassa ja sarjassa on joitakin keskenään vastaavia hahmoja, mutta edes niiden nimet eivät ole samat lukuun ottamatta Wilfordia – alkuperäiset nimet lienevät olleet ranskalaisia. Elokuvaversio ei kahteen tuntiinsa ehdi paljon mahduttaa: sorretut tailiet kapinoivat jälleen kerran ja yrittävät edetä junan kärkeä kohti. Puhtaana arvauksena heitän, että sarjiksessa nähdään suunnilleen samoja käänteitä. Sarjan kolmessa ensimmäisessä kaudessa on yhteensä 30 vajaan tunnin jaksoa, joten sisältöä on pitänyt keksiä omasta päästä huomattavasti enemmän. Ensimmäisellä kaudella etsittiin vielä omaa ääntä, toisessa päästiin hyvään vauhtiin ja kolmannessa ote alkoi jo selvästi lipsua, kun samat ideat lämmiteltiin vielä kerran uudestaan. Niinpä en ole missään suuressa kiireessä viimeisten jaksojen etsinnän kanssa.
Melanie huolehtii sarjassa yläluokan tarpeista
Vaikea näitä kahta on suoraan verrata, kun yhteistä kahdelle renditiolle on lähinnä tapahtumapaikka. Molemmissa on ainakin runsaasti väkivaltaa ja luokkaerojen korostamista. Toive maapallon vielä joskus lämpenemisestä elää niin ikään taustalla. Mielenkiintoisena erona sarjasta on jätetty tuliaseet lähes kokonaan pois, kun taas elokuvassa niillä räiskitään menemään tämän tästä. Toinen konseptuaalinen ero on se, että leffassa hahmot ovat sitä miltä näyttävätkin, kun taas sarjassa alleviivataan moneen kertaan sitä, kuinka kaikissa meissä on sekä hyvä että paha puoli. Esimerkiksi jotkut alussa vittumaiset vartijat ja vallan vahtikoirat saavat ajan myötä synninpäästön; toisaalta hyviksetkin joutuvat ankarissa oloissa venyttämään moraaliaan “oikean asian” nimissä.
Sarjis saapui koko komeudessaan postissa juuri tänään, joten se menee luontevasti seuraavaksi lukulistalle. Palailen lukutuokion jälkeen teeman pariin, kun kolmas vertailukohta on nähty. Entä kannattaako näitä sitten kenenkään katsoa? Snowpiercer-elokuva ei näin jälkikäteen ajatellen ole mikään merkkiteos: ajanvietteenä menee, mutta ei herätä suuria tunteita. Sarja sen sijaan tavoittaa huippuhetkinään niin realistisia – jos kenties ahdistavia – tunnelmia, että sille on helppo antaa suositus.
Viime viikonloppuna palasin kolmen vuoden tauon jälkeen pelaamaan oikein virallisessa pisteytetyssä kisassa, Lauttasaaren suomalaisen shakkikerhon järjestämässä nopean shakin selo-kelpoisessa turnauksessa. Juuri samaisessa kompossa tuhosin 2023 sekä motivaationi että vahvuuslukuni häviämällä nolosti joka ainoan pelin. Ihan pelkän kädettömyyteni piikkiin en sentään kaikkea laita, sillä kisa oli opiskelijavalintojen haastatteluviikolla, joka on jokakeväinen aivot käristävä rutistus.
Sama kirous vaivasi valitettavasti tänäkin vuonna, eli lauantaina Pitäjänmäkeä kohti raahautuessani takana oli kahden päivän pitkät uuvuttavat haastattelurupeamat. Hieman poikkeuksellisesti sain edes nukuttua edellisenä yönä kohtuullisen hyvin. Ihan halpaa lystiä tämä ei ollut, sillä 20 euron osallistumismaksun lisäksi piti maksaa myös seuran jäsenyys ja hankkia 70 euron B-kilpailulisenssi. Saa nähdä, osallistunko tänä vuonna jopa toiseenkin kisaan – pikashakki voisi olla se omin tontti, kun taas pitkä shakki vaikuttaa tässä iässä liian raskaalta.
Höyhensarjan viides tasapisteilllä 3. ja 4. sijan kanssa, eli ei siis ihan huonosti
Pelejä oli kaikkiaan viisi, ja viime kerran sukelluksen perusteella olin asettanut varovaiseksi tavoitteeksi, että voittaisin edes yhden pelin. Lichessin äärellä kulutetut kymmenet ja kymmenet tunnit eivät kuitenkaan olleet menneet hukkaan, vaan lopputulokseksi tuli yli kaikkien odotusten kaksi voittoa, kaksi tasapeliä ja yksi (typerä) häviö, jonka laitan aivosumun piikkiin. Vahvuusluvut eivät ole vielä päivittyneet liiton kantaan, mutta yo. listan perusteella saatoin tienata pari pistettä. Eipä näillä lukemilla paljon voi toki keulia. Eräs ilmeinen juttu oli jälleen se, että laudalla pelaaminen on erilaista kuin ruudulla: asemat ja napit hahmottaa huonommin. Lontoon systeemi palveli tuttuun tapaan hyvin valkoisilla, vaikken saanutkaan siitä erityistä etua, ja mustilla pelasin rohkeasti viimeisen puolen vuoden aikana omaksumaani ranskalaista puolustusta, jossa on kyllä edelleen runsaasti opittavaa.
Tänä talvena on pitkästä aikaa nähty Helsingissäkin kunnon merijäitä, siinä missä vaikkapa viime vuonna aikaikkuna oli vain jokusen päivän. Niinpä Akateeminen Trangia-Seura & co. on käyttänyt tilaisuuden hyväksi, ja jäillä on tullut rampattua pari kolme kertaa viikossa. Kalasatamasta pääsee kätevästi Mustikkamaalle, Kivinokkaan, Lammassaareen ja Kuusiluodolle, joten kyllä kelpaa. Aiemmin olen lähinnä kytännyt merijään paksuutta, mutta tänä vuonna hankin lopulta ylimääräiseksi turvavälineeksi jäänaskalit – olisi pitänyt ostaa jo paljon aiemmin, vaikka eipä niitä tuolla jäällä paljon muillakaan näy.
Naskaleita löytyy alan kaupoista joka lähtöön, kuuden euron hinnat alkaen -malleista useamman kympin monipuolisiin tuotteisiin, joissa on mukana suojia, remmejä ja hälytyspilli. Hieman yllättäen ihan kaikki jäänaskalit eivät ole kelluvia, joten asia kannattaa tarkistaa ennen kuin näkee niiden matkaavan kohti pohjaa. Netistä löytyy toki myös askartelijoille ohjeita omien tekoon, mutta näin vakavaan tarkoitukseen lienee parempi laitella varmasti kestävät. Erään vinkin mukainen “naula kahden viinipullonkorkin läpi” ei ainakaan vakuuta. Kahvaksi muokattu puupulikka ei välttämättä kestä halkeamatta tositilanteessa, minkä lisäksi tavallinen rautanaula vääntyy aika pienessäkin rasituksessa.
Vasemmalla PlastPointin Twistit, oikealla hieman modatut Fishermanit
Tavoilleni uskollisena lähdin jälleen liikkeelle sieltä hintahaitarin alemmasta päästä ja noukin Prismasta kuudella eurolla Fishermanit, joita myydään monessa muussakin paikassa. Hyvinä puolina mainittakoon varsin jämäkät piikit, käteen asiallisesti sopivat kahvat ja joustava kaulanauha. Heikkouksia löytyy vastapainoksi sitten useampia: piikit ovat aika lyhyet, tasainen kahva lyhentää penetraatiota entisestään, kantohihnassa ei ole pituussäätöä, ja naskalit istuvat kuljetusasennossa vähän turhankin tiukasti kiinni toisissaan. Kuskasin näitä ensin takin rintataskuun piilotettuna, mikä on oikeastaan hieman huono idea, joten lopulta päädyin modaamaan lenksusta oman pituussäädön kaulahihnalle, etteivät naskalit heilu mahan tasolla. Oikeasta avannosta en ole sentään pois yrittänyt, mutta jäällä mahallaan maatessa Fishermaneilla sai hyvän pidon ja pääsi etenemään vauhdikkaasti. Kantapään kautta piti oppia se, että ulkoa tullessa naskalit kannattaa jättää kuivumaan rauhassa tai piikit alkavat ruostua.
Iteraation seuraava askel olivat muksuille hankitut, noin kympin arvoiset PlastPointin Twistit, jotka ovat jo pelkän ulkonäkönsä puolesta vakuuttavammat. Muotoillumpi kahva lienee makuasia, sillä pikatilanteessa naskaleita ei ole välttämättä aikaa asetella juuri oikein päin. Ainakin koko sopii isokätiselle. Fisuihin verrattuna pidemmät piikit ovat plussaa, vaikka toisaalta ne ovat samalla selvästi ohuemmat. Värivaihtoehtoja on tarjolla useita, kaulakiikussa tulee valmiina säätörenksu, eivätkä kahvat jumita sisäkkäin – itse asiassa ongelma on melkein päinvastainen, sillä toisessa parissa kiinnitys oli liiankin löysä. Pieni piikkien vääntely tonkien avulla sai puoliskot pysymään halukkaammin yhdessä. Twistejä ei ole vielä jäällä testattu, mutta eivätköhän nuo toimi.
Kaasukeittimiä on hyvä olla mettä-gourmetin ja muihinkin tarpeisiin, joten niitä on sittemmin lipsahtanut kokoelmaan jo kuusi kappaletta. Uusimpana tulokkaana joukkoon liittyi 50-lahjana Jetboil Stash (kiitos Terpan), joka on pikemminkin kokonainen järjestelmä kova-anodisoituine kattiloineen, kansineen, polttimineen ja tukijalkoineen. Kompaktiin pakettiin saa lisäksi sijoitettua 100-grammaisen kaasupullon ja sytkän, joten kokonaisuudessa on selvästi ideaa: keittimen voi heittää helposti reppuun ilman, että tarvii keräillä sekalaisia osia erikseen. Poltin on normaali ruuvattava, eli sitä voi käyttää tarvittaessa minkä hyvänsä kattilan ja EN417-kierteellisen patruunan kanssa.
Paketti kasaan laitettuna. Kaasupullo sojottaa kannesta alaspäin ja sen pohjan päällä on pikkusytkä.
Kahva taittuu kätevästi kannen päälle, mikä pitää koko komeutta kuljetuksen aikana koossa. Käytössä se lukittuu jämäkästi sivulle. Mukavana pikku yksityiskohtana silikonipäällyste estää käsiä palamasta eikä sula liekin kuumuudessa, toisin kuin muoville saattaisi käydä. Kaikissa retkikattiloissa ei ole kantta, mutta Stashissa sekin on onneksi huomioitu – keittoaika lyhenee ja raosta voi kaataa vaikka perunoiden keitinveden veks. Kasailu ei ole erityisen vaikeaa: kaasupullo irti kannesta, poltin pois pussistaan, kannakkeet auki, patruunaan ruuvaus ja tiukahko jalka paikalleen. Kattilan pohjassa oleva lämmönlevitin sujahtaa kätevästi kannakkeissa olevaan uraan, mikä tekee kokonaisuudesta hieman tukevamman. Takaisin kasaan laittelu on huomattavasti hankalampaa, kun poltin mahtuu juuri ja juuri patruunan viereen tietyssä asennossa.
Ja käyttökuntoon koottuna. Sattui olemaan sävyyn sopiva kaasupullokin.
Standardi vedenkeittotestini (puoli litraa kylmää vettä kiehuvaksi ilman kantta) antoi lopputulokseksi kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, mikä on varsin hyväksyttävä lukema tällaiselta keittimeltä. Veden kuumennus onkin todennäköisin käyttökohde, sillä 0,8 litran kattilalla ei aivan ihmeitä kokkailla. Ensimmäinen käyttökokeilu tapahtui kotona laboratorio-olosuhteissa, joten toiminta talven hangissa jäi vielä toteamatta. Pikanuudelin keittely onnistui asiallisesti, kunhan vaan halkaisi pöllin kahtia. Erittäin tärkeä Knorrin pussipasta -testi täytyy tehdä ensi tilassa, vaikka pelkään hieman ahdasta tulevan. Kaiken kaikkiaan Stash vaikuttaa joka tapauksessa jo nyt järkevältä sekä kevyeltä soolokeikan kumppanilta, jossa on monia hyvin mietittyjä yksityiskohtia.
edit: Kaasupullon jalusta on kovin tiukka ja pakkasessa se sitten napsahtikin poikki isoa patruunaa poistaessa. Eli jos jalkaa meinaa käyttää, kannattaa sitä hioa hiukan löysemmäksi.
edit2: Vaikka olinkin skeptinen, niin kyllä tuohon juuri ja juuri Knorrin pussipasta mahtui eikä kuplinut edes yli.
Kahden jakson päivätahtia ei kestänyt kauaa, kun loppuunsa tuli viisi kautta Stranger Thingsiä. Kommentoin näin jälkiherännäisen silmin, kun en tuota heti ilmestymisvaiheessa katsellut. Ehkä hyväkin niin, nyt koko höskän pystyi näkemään ilman turhia odotteluja. Useimmat varmaan tietävät, mistä on kyse: 1980-lukulaisen pikkukaupungin, Hawkinsin, teinit, varhaisteinit ja muutama aikuinen pelastavat maailmaa tuonpuoleisen hirviöiltä. Hallitus pimittää tietoa, ja mukaan ovat sekaantuneet vielä neukutkin. Aineksia on lainattu niin monesta suunnasta, että kaikkia tuskin läheskään tunnistin, mutta X-Files, The Goonies, E.T., The Thing, Elm Streetit ja Alien olivat näitä ilmeisimpiä.
Kakruosasto koolla, paitsi Will on juuri nyt hieman estynyt.
Koko sarja nojaa vahvasti hahmorosteriinsa, joka koostuu nörttipoikien ydinporukasta Mike–Dustin–Will–Lucas, jota sittemmin vahvistetaan vielä Maxilla ja mystisellä Elevenillä, jolla on kykyjä. Teiniosastoa edustavat Nancy, Jonathan sekä Steve, jolle annetaan sarjan edetessä harvinainen mahdollisuus edetä omahyväisestä naistenmiehestä ihan ihmiseksi asti. Vakioaikuisista tärkeimmät ovat Hopper ja Joyce, joista jälkimmäistä näyttelee keski-ikäiseksi vanhentunut Winona Ryder. Sarjaa esitettiin melkein kymmenen vuoden ajanjaksolla, joten muksut ehtivät kasvaa teineiksi ja teinit aikuisiksi, minkä käsikirjoitus asianmukaisesti huomioi.
Arkielämää koulusta ihmissuhteisiin pyöritellään välillä saippuankin hengessä, mutta suuri osa ajasta kuluu hirviöjahdissa. Hawkinsin kohdalla kun sijaitsee toisessa ulottuvuudessa kylmä ja ankara Nurinkurinmaailma (Upside Down, omana käännöksenä), jonka mönsterit häiritsevät arkea vuosi vuodelta pahemmin. Salainen tutkimuslaitos liittyy asiaan tietysti jotenkin, mutta enpä spoilaa tässä sen enempää. Hirviöille iskee sarjan kuluessa ikävästi tietty inflaatio kuten Alien-tuoteperheessä konsanaan: ekalla kaudella riittää yksi silloin tällöin nähtävä mörkö, kun loppua kohti niitä on kuin pipoa ja toisessa ulottuvuudessa ravataan kuin hollituvassa.
Neukkulan romantiikkaa.
Usein sarjoilla kestää alussa helposti yksi kausi, ennen kuin ne löytävät oman äänensä. ST-rangerit sen sijaan esitteli vahvinta antiaan heti alussa, ja siitä eteenpäin lähinnä lasketeltiin loivaa alamäkeä. Viidettä kautta on kritisoitu laajalti, eikä asiasta voi oikein olla kuin samaa mieltä. Hienovaraiset juonikuviot ja Nurinkurinmaailman mystiikka lentävät pitkälti ikkunasta, kun meno muuttuu laveaksi toimintarytinäksi ja samalla sekaan lapioidaan kiusallisen pitkiä sentimentaalisia tiristyskohtauksia. Jaksoi sarjan silti hyvin loppuun katsoa, eipä siinä mitään, mutta se epätyydyttäväkin loppu oli tervetullut, eikä lisää toivottavasti enää väkisin tehdä.
Muutama viime ilta – tai Steamin laskurin mukaan 39 tuntia – on kulunut tiiviisti Tingus Goosen äärellä melko pakkomielteisen väännön parissa. Kyseessä on laveasti ajatellen kenties keksinklikkailu, mutta pitkälle määritelmää saa venyttää, kun mukana on niin paljon pulmanratkontaa, rakentelua ja jonkun verran reaaliaikaista taktiikkaakin. Välillä tuli mieleen jopa klassinen Lemmings. Peli on saatavilla Windowsille, Mäkkärille, iLaitteille ja Androidille, mutta tuttuun tapaan Proton hoiti Linuxilla homman kotiin ilmeisen virheettömästi. Ison tabletin kosketusnäyttö voisi olla hanhipelille kaikkein luontevin ohjausmuoto, vaikka hyvinpä tuo hoitui hiirelläkin.
Meno on alati kahjoa …
Tingus Goosen kantava idea on kasvattaa milloin mistäkin ilmaantuvan hanhen kaula riittävän pitkäksi, että se yltää ylhäällä odottavan kumppanin luo. Luontokappale sylkee suustaan vauvoja, joita kerätään alhaalla odottavaan säästöpossuun, ja säästöillä kasvatetaan kaulaa entisestään. Hanhen kaulaan ilmestyy tai ostetaan Dr. Foodin kaupasta erilaisia oksia, joiden avulla vaavit kävelevät, pomppivat, kopioituvat, yhdistyvät sekä monenlaista muuta; vaihtoehtoja on todella paljon ja ne vaihtelevat kentästä toiseen. Kuten kuvista ilmenee, asenne on kautta linjan ronskin surrealistinen: kaikkein älyttömintä sisältöä nähdään kenties välivideoissa.
… ja toisinaan varsin hektistä
Hassungroteskin ulkokuorensa alla Goose tarjoaa myös aitoa haastetta. Välillä eteneminen tuntuu mahdottomalta, kun rahaa ei tunnu kertyvän ja matkaa on jäljellä kymmeniä metrejä. Klikkereistä tuttuun tapaan etenemiseen tarvittava fyrkka kasvaa, tuota, eksponentiaalisesti? Kenttien välillä on mukavasti eroja, eikä saman kaavan toistaminen toimi jokaisessa sinältään. Vaavien tuotanto on syytä saada keinolla millä hyvänsä korkeaksi, sillä natiaisia yhdistelemällä tulot kasvavat kohisten. Visuaalisesti hanhipeli on itsensä näköinen: samanlaista tarkoituksella kökköä graafista tyyliähän on nähty meemeissä ja nettisarjiksissa jo pitkään. Taustamusiikki ei ole suuri vahviis, sillä se alkaa muutaman tunnin sessiossa toistaa itseään pahasti. Tämänhetkinen hinta Steamissa on vajaa seitsemän euroa, jotenkyllä tätä uskaltaa suositella lähes varauksetta.
50 vuotta tuli juuri täyteen, ja pullokokoelman karttumisen lisäksi sain myös teknisemmän lahjan, nimittäin Retro Pocket Games -nimellä kulkevan käsikonsolin, joka muistuttaa ulkoisesti pitkälti Nintendon kuuluisaa 1980-lukulaista Game & Watch -sarjaa. Mustavalkoinen nestekidenäyttö on toki korvattu pikku värinäytöllä ja sisuksista löytyy laatikon mukaan 150+ “8-bittipeliä”. Pattereita tarvitaan kolme AAA-kokoista, jotka toivottavasti kestävät pitkään tai käsikonsolista tulee pian ongelma (Atari Lynx, I’m looking at you). Varsinainen valmistaja jäänee hämärän peittoon, mutta takakannen mukaan lahtelainen Economy-Agency oy on tämän ainakin valmistuttanut.
Lyhyesti ja ytimekkäästi
Pienenä yllätyksenä paketista paljastui itse laitteen lisäksi tiivis suomenkielinen käyttöopas, jolle sinänsä tuskin suurta tarvetta näin yksinkertaisen värkin kanssa on. Taloudessa oli jo ennestään Arcade Mini, jonka testasin parisen vuotta sitten. Virtojen kytkemisen jälkeen ilmeni nopeasti, että tämähän on aivan sama vehje eri kuorissa – tuskin huono arvaus, että maailmalta löytynee kasapäin muitakin vastaavia. Pelikokoelma on muuten aivan identtinen, mutta tässä taisi olla yksi (1) vuorovaikutteinen viihdeteos enemmän. Matkakäyttöä ajatellen Retro Pocket Games on sentään paljon kätevämpi pienemmän kokonsa ansiosta, ja ristikko-ohjainkin hivenen tarkempi kuin minijoystick. Kunnollinen ristikko-ohjain pieksisi molemmat, mutta syystä tai toisesta sellaista ei ole päätetty käyttää.
Bomb Sweeper työssään
Pelin valinta tapahtuu alkumenusta suoraviivaisesti, tosin toivoa sopii, ettei pelaa mitään listan puolivälistä, sillä sinne skrollaamisessa kuluu aikaa tuskalliset 15 sekuntia. Koko valikoimaa tulen tuskin koskaan edes kokeilemaan, mutta on noiden ohjelmointiharjoitusten sekaan osunut jokunen ihan viihdyttäväkin tekele. Useimmathan niistä ovat klassikkojen kotitekoisia klooneja – laillisia sentään, kun grafiikkaa ja musiikkia ei ole ripattu alkuperäisistä. Give Me Water (Pipe Mania), 2048, Frog Jump II, Bomb Sweeper, Car Parking, Chain Reaction ja Mutative Maze viihdyttänevät sen aikaa, että laite on jo lunastanut hintansa. Äänipuoli tuppaa olemaan aika rasittavaa rallatusta, joten äänenvoimakkuusnappi on ahkerassa käytössä. Asetus saisi mieluummin toki säilyä käynnistysten välillä.
Mihin tällaisesta laitteesta sitten käytännössä on, kun kännyköille saa oikeitakin pelejä ja Steam Deckille tai Switchille vielä paljon lisää? Parinkympin hinta on tässä sakissa varsin kilpailukykyinen, eikä konsolin hajoaminen jää paljon surettamaan. Eli pienehköjen lasten juna- tai lomaviihteeksi tällainen minimissään käynee.
