Näyttää kuluneen jo melkein kolme vuotta siitä, kun postasin Bulbwaren äkkiväärästä kliksuseikkailusta, Bulb Boysta. Jatko-osa Bulb Boy: Jar of Despair ilmestyi jo aiemmin tänä syksynä, mutta panttasin sitä lomille saakka. Nyt on sekin kahlattu läpi, joten saiko kympilleen vastinetta? Protonilla (8.0-5) tässä taas kerran ajeltiin, mitä ei nykyään enää huomaa aina edes ajatella, kun asiat vain toimivat ilman eri räpellystä.
Käydäänpä kellarissa
Pelimekaniikka, tyyli ja hahmot ovat ennallaan: Polttimopoika, Koi-ra ja Papparafiini seikkailevat jälleen groteskeissa maisemissa hirviöiden keskellä. Tällä erää hillopurnukan noutaminen kellarista sysää liikkeelle absurdien tapahtumien vyöryn. Ykkösosassa ohjailtiin lähinnä Polttimopoikaa, kun taas nyt muutkin pääsevät framille. Grafiikka on aiempaa värikkäämpää – Bulb Boyhan oli varsin monokromaattinen – sekä vieläkin liioitellumpaa. Pidin ehkä vanhasta minimalistisesta tyylistä enemmän, mutta eipä tässäkään mitään erityistä vikaa ole. Tyylitaju pitää vankasti alusta loppuun, joten sarjakuvamaista limaa, suolia ja näppyjä piisaa 🙂
Nyt iski kirjaimellisesti bugi
Suurin osa vajaan neljän tunnin peliajasta kului normaalin kliksuseikkailun merkeissä, jota rikkoivat muutamat reaaliaikaisemmat kohdat. Taistelu loppumonsteria vastaan ei ollut mitenkään helppo, vaikka sitä sai toki yrittää loputtomasti uudelleen. Kerran tuli vastaan jämähdysbugi, joka tuskin oli Protonista kiinni, ja toisaalla mahdottomaksi räjähtänyt ötökänliiskaus (ks. kuva). Peliin on jo tullut joulun alla päivitys, mutta joitakin kömmähdyksiä näyttää jääneen silti jäljelle. Vaikeustaso on pidetty varsin kohtuullisena, vaikka mistään läpikävelystä ei sentään ole kyse. Tällä hetkellä alkuperäinen Bulb Boy on alta euron Steamin talvitarjouksessa, joten lajityypin ystävän kannattaa ainakin se käydä noukkimassa talteen – Epätoivon purkin kanssa odottelisin alelaaria, jos ei ole kiire.
Viimeksi Kiinaihmeen matka jäi vielä hieman puolitiehen, mutta joulunpyhinä saapui puuttuvia osia, ja sain projektin tällä erää melko lopulliseen kuntoon. Merkittävin kompastuskivi oli se, että emolla ei ole paikkaa BIOS-paristolle eikä mukana sellaista myöskään seurannut. Periaatteessa homma on helppo, sillä normaali CR2032 käy; käytännössä sen sijaan tarvitaan myös headeriin sopiva liitin johtoineen. Ensimmäinen yritys meni tietysti keturalleen, ja liitin oli hivenen vääränlainen. Toisella kierroksella löytyi sentään sopiva, ja asetukset alkoivat tallentua. Samalla myös buutti nopeutui huomattavasti.
Voi tämäkin piru.
Pidemmän päälle kannattanee asentaa johtoon paristokotelo helpomman vaihdettavuuden nimissä. Jossain netskufoorumilla mainittiin, että patteri kuluu loppuun jopa alta vuodessa, mutta sen näkee sitten. Koneesta oli tullut vakiotuulettimilla myös hieman meluisa, mitä yritin ratkoa ensin vaihtamalla prosutuularin Kolinkin propellista Arcticiin. Ero ei ollut huomattava, joten lopulta päädyin vain laittamaan takatuulettimen eteen Noctuan LNA-johdon, minkä jälkeen lopputulos oli jo tyydyttävä. Läppäriprosun (7645HX) päällä vakiona oleva iso siili on melko törttö ratkaisu, sillä se vähentää tuulettimen tehoa ja aiheuttaa mahdollisesti ongelmia kiinnikkeiden kanssa.
MSI:n sekä Asuksen emppojen ja työpöytäprosujen kanssa jäähdytyksen kanssa ei ole tarvinnut juuri painia: tuuletinkäyrä kuntoon ja se siitä. Kiinaihmeen kanssa aiheeseen piti sen sijaan tutustua paljon syvällisemmin, sillä lämmöt nousivat 12 säikeen stressitestissä ikävästi sadan nurkille (TJmax on 100°, joten ei mikään hirveä ongelma). Minkään wattimäärän säätö ei oikein tuntunut vaikuttavan, mikä alkoi tuntua jo kovin epäintuitiiviselta. Lopulta tulin siihen päätelmään, että olivat perusasetukset mitkä hyvänsä, läppäreihin tarkoitettu STAPM kävelee niiden yli ja päättää viime kädessä tehonkulutuksesta. Automaattiasetuksella STAPM pitääkin lämmöt hyvin kurissa, mutta toisaalta laskee kelloja pöytäkoneessa turhan innokkaasti. Leikkasin turbon kovinta kärkeä omatoimisesti, jolloin throttlaus ei iske koskaan päälle:
cpupower frequency-set -u 4650MHz
Ei tämäkään vielä täydellinen ratkaisu ole, mutta tähän tilanteeseen riittävä, sillä lämmöt ja melu pysyvät aisoissa – jos sitten pienen hidastumisen voimin. Ehkäpä palaan BIOS-säätöjen pariin tuonnempana uusin silmin, kun sopiva hetki taas koittaa. Mukavana pikku plussana valmiustila tuntuu toimivan jopa GTX 1660 Superin kanssa ongelmitta. Kaikkiaan masiina tuli siis riittävään kuntoon arkikäyttöä varten, vaikka kakkoskoneena tehot menevätkin melko lailla hukkaan: vähempikin riittäisi tähän tarkoitukseen.
edit: Zaggin pikkunäppiksessä on ärsyttävästi escin tilalla vakiona back, joten korjataanpa sekin: xmodmap -e “keycode 166 = Escape”
Joulupukki toi jo mittavaksi kasvaneen retkeilyroinavalikoiman jatkoksi niin uuden keittimen, Primuksen leivänpaahtimen kuin pitkän retkimuonalusikankin, joita piti toki päästä testaamaan heti ajan ja ilmojen salliessa. Lisäksi ehdin ostaa itse vielä uusia muovisporkkeja Primuksen hajonneiden taittorimpuloiden tilalle, mutta niiden sisäänajo ei ehtinyt tähän kuormaan – merkillä on kenties edelleen vanhaa mainetta jäljellä, mutta useampi värkki on ollut vähän sinne päin tai suorastaan pettymys. Joka tapauksessa: pavut sekä paahtoleivät mukaan, ja suunta Kättärinmäkeä kohti.
Tutulta näyttää
Aloitetaan keittimestä. Tarkka malli on Fire-Maple FMS-105+ ja kyseessähän on ns. spider eli maassa jalkojen varassa makaava keitin, johon kaasu tulee letkua pitkin kuin Trangiassa. Olin jo aiemmin hankkinut saman putiikin FMS-102:n, joten merkki oli tuttu. Ruuvattava malli ei ollut kovin vakuuttava esitys huomattavan tuuliherkkyytensä takia, mutta spaidu tuntuu kestävän puuskia kohtuullisesti, vaikkei mitään varsinaista suojaa sisälläkään – maassa makaaminen saattaa osaltaan vähentää tuulen vaikutusta. Venttiili ja muovikotelo ovat toimivaksi todettua vakiotavaraa, jota näkee vastaavissa tuotteissa. Sisäänrakennettu pietsonaksu on hyödyllinen pikku lisä, joka sytytti kaasun ainakin tänään kätevästi.
Vastaavasta vehkeestä oli jo jotain aiempaa kokemusta, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Suoraan patruunaan ruuvattavat keittimet ovat tunnetusti kätevän pieniä ja kevyitä, mutta toisaalta tuuliherkkiä ja kiikkeriä. Vanha kunnon Trangia kestää puolestaan hyvin tuulta eikä kaatuile, mutta paino, koko ja hivenen työläs kasailu ovat kiistattomia miinuksia. Spiderit ovat monessa mielessä näiden kahden välimalli: keitin menee pienehköön tilaan, rakennelma ei keikahda helposti, eikä kaasuventtiilin säätö ole hankalasti liekin vieressä. Mutkikkaassa kokkailussa tai tuulitunnelissa Trangia puolustaa silti edelleen paikkaansa.
Paahtoleivän paahtoa. Kuva Terpan.
Tuotetestin toisessa osassa syyniin pääsi Primuksen leivänpaahdin, joka on aika erikoinen kokoon taitettava peltihäkkyrä. Pohjalla oleva verkko jakaa periaatteessa lämmön laajemmalle alueelle, jolloin yläritilän päällä leipä ei pala yhdestä paikkaa mustaksi. En oikein tiedä, pitäisikö tätä käyttää Trangian vai pikkukeittimen kanssa, mutta spider oli oikeastaan varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Käntty lämpeni odotetusti eniten keskeltä, mikä riippunee lähes täysin suuttimen muodosta. Paahtis on tähän saakka onnistunut ihan hyvin paistinpannullakin, joten mitenkään pakko-ostos tällainen ei retkeilijälle ole.
Mettä-gourmet-sarja on ollut pitkään tauolla parista eri syystä: ensinnäkin olin syksyllä kuukausikaupalla kipeänä, jolloin ei ollut kovin järkevää mennä kylmään metsään ryynäämään. Lisäksi syksyn vähätkin keikat ovat olleet yleensä pussiruokaperustaisia, joten niistä ei ole irronnut paljon kerrottavaa. Vaan nytpä saatiin tähän tilanteeseen korjausta, kun parodiahenkinen Akateeminen Trangia-Seura (ATS) vietti pikkujoulujaan tutussa Pornaistenniemen piknikpaikan katoksessa, johon päädyttiin käytännöllisyyden ja mahdollisen sateen nimissä.
Tällä kertaa onnistui!
Tämä ei ollut ensimmäinen yritys fonduen kanssa, mutta viime vuoden kesällä tulos jäi heikoksi. Ongelma oli luultavasti juustoissa: muistaakseni toinen niistä oli jokin kevytversio, joka ei sulanut kunnolla vaan jäi tukevaksi köntiksi keskelle. Toinen potentiaalinen kipukohta saattoi olla juuston liian nopea lisääminen – mene ja tiedä. Samalla Alkon reseptillä fondyy saatiin aikaiseksi kotona sisällä keittolevyllä parikin kertaa ihan onnistuneesti, joten ainakaan siitä ei pitänyt olla kyse. Toisena kohennuksena tällä kertaa oli käytössä iso Trangia, joka sopi tarkoitukseen 27-kokoista selvästi paremmin. Kenties jotain iloa oli myös Duossal-kattilasta, joka jakaa alumiiniin verrattuna lämpöä tasaisemmin.
Toisen iteraation myötä saatiin kokea onnistumisen tunteita. Juustoiksi valikoituivat raclette (1/3) ja vähäsuolainen emmental (2/3), sitruunamehun korvasi limetti, maissijauhon perunajauho, ja muskottipähkinä jätettiin turhana pois. Raastamisessa on melkoinen vaiva, sillä isojen köntsien äärellä sekosi varmaan puoli tuntia. Sellainen pikku havainto tuli tehtyä, että valkoviinin valinta ei ole aivan merkityksetön asia, sillä se on liemen keskeinen maustaja. Syöjiä saatiin onneksi paikalle neljä, sillä kolmelle satsi olisi ollut jo liikaa; neljä esipaistettua patonkia riitti tähän vetoon varsin sopivasti dipattavaksi.
Hankin jo syyskuussa TOPC-merkillä (tai onko tuo sitten Yuniki) myydyn, ITX-kokoisen käytetyn emolevyn, jossa on integroitu kuuden ytimen Ryzen 7645HX-prosessori. Kyseessä on siis kiinteästi empalla sijaitseva läppäriprosu, joten sitä ei jälkikäteen päivitetä yhtään mihinkään. Kiinaihmettä ei Suomessa missään myydä, joten tämä lauta on epäilemättä jostain ulkomailta haalittu. Tuntematon valmistaja ja halpa hinta, eli jostain saa varmasti varautua tinkimään. Mutta mistä? Liittimiä on ainakin varsin tavanomainen sarja, joten se puoli on asiallisella tasolla.
Olisi pitänyt muistaa ottaa kunnollinenkin kuva.
Projekti viivästyi kahdella kuukaudella, kun osia ei tuntunut kuuluvan (kiitos vaan Datatronic). Hidastelun syyksi paljastui riittävän tenttaamisen jälkeen muistien hintaräjähdys ja saatavuuspula. Olin tilannut viidellä kympillä 16 gigaa, mutta kas kummaa, niitä nyt ei sattunut siihen hintaan enää olemaan. Ja vielä toisena “yllätyksenä” putiikki ei kyennyt antamaan toista vastaavaa settiä tilalle maksamaani hintaan. Niinpä tilasin Kingstonin DDR5-kalikat toisaalta hampaita kiristellen sadalla eurolla. Muistakaahan kuluttajat se, että te olette firmojen silmissä pelkkää roskasakkia, jos tarjolla on AI-farmien rahoja.
Häkkyrä rakentuu. Kaapelinhallintaa ei nyt kaivata.
Muiksi osiksi valikoituivat Be Quietin 500-wattinen puolimodulaarinen peruspoweri (koteloon mahtuu vain aika lyhyt), Kolinkin tuttu Satellite-koppa, Kingstonin terainen NVMe sekä nurkkiin jäänyt Kolinkin Umbra EX180 -jäähy, joka ei korkeutensa puolesta mahtunut toiseen projektiin. Kuten kuvasta näkyy, prosun lämmönlevitin on iso lätty, joten siilin pohja peittää sen vain osittain. EX180 ei ole mitenkään erityisen tehokas, mutta pitää sentään lämmöt läppäriprosulle hyväksyttävästi 95 asteessa.
Ensimmäinen käynnistysyritys oli pettymys, kun mitään ei tapahtunut. Syy oli niinkin yksinkertainen kuin huonosti kiinnittämäni CPU-virtajohto. Sitten buuttailtiin muutamaan kertaan ja päästiin BIOS-näkymään. Tässä kohtaa tuli vastaan ensimmäinen varsinainen halpistelu, nimittäin sisässä on aika karu tekstipohjainen AMI-BIOS, jossa on toki tarpeelliset perussäädöt, mutta ei sitten yhtään sen enempää. Eniten toivomisen varaa jättää tuuletinkontrolli, jossa on valittavissa lähinnä ääripäiden PWM-lukemat, lämmöt ja reagointinopeus. Muistin kellotus oikeaan lukemaansa tapahtuu karusti kirjoittamalla lukema tekstikenttään – näytti tuo sinänsä toimivan. Firmikseen pitäisi saada valmistajalta jopa päivityksiä, vaikkakaan en oitis keksinyt, mitä zippipaketille pitäisi ylipäänsä tehdä. Käyttikseksi meni ilman sen kummempaa yskimistä Linux Mint 22.2 normaalina asennuksena – Bluetooth-piiristä tulee lokiin jotain valitusta, joten se ei välttämättä toimi suorilta.
Paluu ysärille.
7000-sarjan Ryynäsissä on vakiona integroitu näytönohjain, tässä tapauksessa Radeon 610M. Olin elätellyt ajatusta laajahkosta pelitestailusta, kun kerrankin alla olisi ei-Nvidiaa/Inteliä, mutta sellaiset haaveet kaatuivat nopeasti, sillä ei tuosta oikein mihinkään ole. Control meni aivan mateluksi huonoillakin asetuksilla, ja kun jopa kevyehkö Inside tökki, annoin periksi ja asensin koneeseen Palitin 1660 Superin. Sisäinen näyttis jää muuten edelleen näkyviin (en vielä keksinyt, saisiko sen BIOSista pois), joten periaatteessa olisi mahdollista käyttää niitä rinnakkain tai vaihtaa aktiivista ohjainta tarpeen mukaan.
So far so good. Toistaiseksi mitään ei ole sekoillut eikä kaatuillut, vaikka ajelin tunnin testin yhdistelmällä stress -c 12 ja näyttiksellä raskas shaderi. Memtest86+ meni kaksi kertaa puhtaasti läpi, eli muistin kellotus 4800 -> 6000 on ilmeisesti onnistunut. NVMe-levy toimi harvinaisen lujaa sisäisen näyttiksen kanssa, mutta Nvidian lisäämisen jälkeen kaista menikin jaettuun käyttöön ja nopeus putosi selvästi – tämä ei ole toki mikään harvinaisuus, vaan PCIe-väylän tavallinen ominaisuus, jota voisi luultavasti tasapainottaa BIOS-säädöillä.
edit: No jotain ongelmaakin sentään, nimittäin kokoonpanosta puuttuu BIOS-paristo. Tässä vaiheessa iski myös ajatus, että empan pohjassa voi olla se parempi NVMe-paikka.Noh, säätöprojektihan tämä.
Raspi-testirumbasta jäi mielen nurkkaan kytemään muiden mukana myös Hitman Go. Tuoteperheen useimmat pelithän ovat tunnetusti 3D-hiippailuja, joissa juro kaljupää lahtaa menemään, mutta tällä kertaa on kyseessä varsin puhdasverinen pulmapeli, jossa siirrellään pelinappulaa laudalla (ja juro kaljupää lahtaa menemään). Peruskaavasta poikkeavat niin ikään Hitman Sniperit, joissa keskitytään tarkka-ammuntaan. Raspi 500:n tehoilla Go jaksoi kieppua juuri ja juuri pelattavasti 1080p-resolla – hidastelulla ei vuoropohjaisuuden takia ole onneksi paljon merkitystä. Pöytä-PC taas puski frameja menemään helposti 1440p-tarkkuudella, kuten vuoden 2014 peliltä voisi odottaakin.
Puutarhaidylli. Ukkelit liikkuvat vain viivoja myöten.
Peli tehtiin alun perin mobiililaitteille, mikä hieman hämmästyttää, kun jopa isohkolla 27″ näytöllä meno oli välillä hankalan pientä kikerrystä. Miten ihmeessä tästä on saanut mitään selvää puhelimen näytöltä? Käyttöliittymässä on kosketusnäytön jäänteitä, vaikkei hiirellä pelaaminen sentään mitenkään hankalaa ole. Lyhykäisyydessään pelin idea on se, että Hitmanin pitää päästä raiteita pitkin kentän maaliin asti, tahi nitistää väli- tai loppubossi. Nopeita refleksejä ja tarkkaa hiirikättä ei tarvita, sillä seuraavaa siirtoaan saa miettiä aivan rauhassa.
Viimeinen maailma sijoittuu alati rauhantahtoiseen itänaapuriimme.
Käytännössä joka kentässä on tarpeen laskeskella vartijoiden liikkeitä ja koittaa päästä niiden kanssa sopivaan synkkaan. Mitään shakista tuttuja tempokolmioita ei ole olemassa, joten liikkeet tapahtuvat kahdella jaollisina sarjoina. Loppupäässä tätä kaavaa sentään rikotaan yhden aikajakson hyppynapilla. Vartijoita voi hämätä kiviä heittelemällä pois asemapaikaltaan tai vakioreitiltään, puskiin voi piiloutua, tunneleita pitkin pääsee paikasta toiseen – kaikin puolin vakioaineksia siis. Hitman-silauksen sijasta tämä voisi hyvin olla jokin aivan muu peli, sillä lopulta kyse on mekaanisesta laskemisesta. Loppua kohti vaikeustaso kasvaa reippaasti, ja pelin viimeisessä kentässä oli pakko alentua vihjeeen käyttöön, kun ratkaisua ei omin voimin löytynyt (epäreilu se sitten olikin). Kenttiä on suunnilleen sata, joten puuhaa riittää rahan edestä.
Joskus 1980-luvun puolivälissä sain – epäilemättä pitkän mankumisen jälkeen – lahjaksi Lego-linnan, josta riitti paljon viihdettä. Vasta nyt sain selville, että linnan tarkka malli on Black Falcon’s Fortress (6074) ja julkaisuvuosi 1986. Jos oikein ymmärsin, sama setti on julkaistu uudelleen vielä vuonna 2002. Henkisesti linna sijoittuu vanhan koulun atomeista koottavien mallien ja myöhempien, hyvin erikoistuneista paloista koostuvien välimaastoon: osa seinistä on jo elementtejä, mutta mukana on edelleen myös paljon pieniä peruspalikoita.
Valmis pytinki edestä
Yli 30 vuotta myöhemmän kokoamisen tielle nousi pian monenlaisia haasteita, joista osa ratkesi omin avuin ja osa ei. Ohjekirja oli ehtinyt irrota niiteistään ja revetä sieltä täältä, mutta teippaamisen ja nitomisen jälkeen kävi ilmeiseksi, että mitään oleellista ei puuttunut. Tämä ongelma olisi muutenkin ollut pieni, sillä lärpäkkeet voi tätä nykyä ladata verkosta pdf-muodossa, kunhan vaan keksii oikeat hakusanat. Merkittävästi pahempia vaikeuksia koitui siitä, että kohtuullisen moni osa oli kadonnut vuosien varrella ajan virtaan ja/tai pölynimuriin. Pienemmistä palikoista voi usein kasailla isomman puuttuvan osan, mutta tällä erää puuttui kokonainen nurkkaelementti.
Ja avattuna
Legolla on oma varaosapalvelunsa, joka on kuitenkin keskittynyt tuoreemman pään tuotteisiin, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä metsästämään elementtiseinää Brick Owl -palvelusta. Ruotsalaiselta myyjältä löytyi sopivia järkihintaan, ja reilun viikon päästä projekti saatiin vietyä onnelliseen loppuunsa. Kaikenlaista muutakin puutetta ilmeni matkan varrella: liput olivat murtuneet tai kadonneet, satulat osittain rikki, pyöreitä pikkupalikoita ja pitkiä harmaita ei ollut tarpeeksi, ynnä muuta sellaista. Kaikenlaista pientä epätäydellisyyttä piti siis vain sietää, eikä lopputulos huono olekaan. Pötkön jatkoksi kokosimme vielä sepänpajan, jonka kanssa piti improvisoida sitäkin enemmän.
Raspi-testailussa tuli vastaan muiden mukana jostain ammoisesta Humble Bundlesta hankittu indiepläjäys Nightsky, jossa ratkotaan fysiikkapulmia pallon voimin. Aikanaan peli jäi kesken heti alkumetreillä, koska se vaikutti niin simppeliltä. Viissatasella kokeilun jälkeen tuli mieleen, että ehkäpä tuolle voisi antaa uuden mahdollisuuden pääkoneen isolla näytöllä. Jotain ALSA-kirjastoihin liittyvää oli kuitenkin ehtinyt vuosien varrella mädäntyä, eikä peesee enää suostunut pienellä vaivalla peliä ajamaan. Hieman ironisesti Raspilla ei ilmennyt mitään ongelmia, vaikka Linux-binääri piti emuloida Box64:n voimin.
Tyylejä riittää joka lähtöön
Kontrollit ovat armeliaan yksinkertaiset: pallo liikkuu sivusuunnassa nuolinapeilla, lisävoimat ovat A- sekä S-näppäinten takana, ja joskus pitää painaa enteriä toimintojen aktivoimiseksi. Välilyönnillä voi aloittaa kentän alusta – mille totisesti tulee tarvetta – ja joskus tarvitaan ylä- ja alanuolta toiminnon valintaan. Eräänä keskeisenä piirteenä hyppäämiseen ei ole mitään nappia, vaan ilmalennot pitää toteuttaa hyppyreitä, mäkiä ja muita vastaavia nököjä hyödyntäen. Parin tiukan peli-illan jäljiltä sain palkkiokseni kipeät sormet ja jumittavat hartiat, joten ei tämä ihan lupsakkaa läpijuoksua ole.
Tähdet, tähdet
Eri maailmoja on toistakymmentä ja jokaisessa niistä lukuisia kenttiä, joten ratkottavaa riittää reippaasti. Vaikeustaso on luokkaa “ärsyttävä mutta reilu”, ja ihan kohtuuttoman kauan mitään kenttää ei sentään tarvinnut vääntää. Verenpainetta nosti lähinnä se, että kenttä koostuu tyypillisesti kolmesta ruudusta, ja ihan lopussa mokaaminen vie alkuun asti. Maailmojen välillä on suuria eroja pulmissa ja toimintalogiikassa, mikä vähentää toisteisuutta. Luulin ensin salapaikkojen löytämisestä saatavien tähtien olevan vain mukava bonus, mutta ehei: joka ainoa pitää etsiä ensin tai viimeistä varsinaista maailmaa ei voi päästä läpi. Kymmenen euron hinta on Nightsky:sta kipurajan pinnassa, vaikka euroilleen sinänsä saakin ihan vastinetta.
Raspi-testailujen myötä tuli tongittua harvinaisen paljon Steam-kirjastoni tuntemattomampaa osastoa. Sieltä löytyi muun muassa tämä Pinstripe, jota en ollut koskaan edes asentanut. Peli jaksoi pyöriä ihan mainiosti jopa Raspberry Pi 500:lla CPU-emulaation alla, joten tehopeesee ei juuri hikoillut kuorman alla. Mukavana pikku bonuksena Pinstripestä on myös ehta Linux-versio, joten tällä erää ei tarvinnut edes säätää Protonin kanssa. Hinta näyttää olevan edelleen 15 euroa, mikä ei ole ihan vähän tällaisesta melko pienestä tekeleestä – itse tuskin olen tästä täyttä hintaa maksanut, vaan se on tullut jossain Humble Bundle -kasassa.
Riukusääri pelastustehtävissä
Taustatarinassa pappi-isä ja tyllerö ovat junassa, kun jälkimmäinen kaapataan, ja fatsin pitää tietysti lähteä pelastushommiin. Mutsia ei sen sijaan näy missään, joten kyseessä saattaa samalla olla allegoria lapsuuden traumasta; en ruvennut pöyhimään selityksiä netistä tällä erää. Lajityyppinä on seikkailu, johon on mahdutettu paljon tasoloikkaa sekä kliksuseikkailujen tyylistä ongelmanratkontaa. Vaikeustaso on viilattu hyvin kohdalleen, vaikka kerran lunttasinkin laiskuuttani, kun en keksinyt, mitä yhdelle pahkalle pitäisi tehdä. Tärkeä osa pelimekaniikkaa on hiirellä tapahtuva ritsalla ammuskelu, jolloin ukkelin ohjaaminen tapahtuu luontevimmin vasurilla WASD-napeilla. Kontrollit ovat armeliaan simppelit, joten nappijumpan opetteluun ei tarvi paljon aikaa haaskata.
Koirakin löytyi
Audiovisuaalisesti Pinstripe pysyttelee uskollisesti Burton-henkisessä synkeässä goottityylissään. Musiikista en voi sanoa jääneen paljonkaan mieleen, mutta ukkelin hyppimiseen kuuluva kovaääninen ähkiminen ainakin jäi. Pelin tylsintä antia oli samojen paikkojen edestakaisin koluaminen tarvittavien rahojen hankkimiseksi, minkä vastapainoksi sentään nähtiin myös joitakin intensiivisiä hetkiä sekä palkitseva loppu. Tai ainakin “loppu”, sillä peliä voi jatkaa uudelleen alusta – monia lukittuja oviahan jäi avaamatta sekä suurin osa roinaa ostamatta. Mittariin näyttää kertyneen lopulta neljä tuntia, missä on helposti puolet harhailua, eli ei tämä mikään valtaisa eepos ole. Pinstripe on sopiva välipala, josta ei kannattane täyttä hintaa maksaa, vaan poimia sopivasta tarjouksesta, jos tällainen lajityyppi muuten natsaa.
Pitkäksi aikaa hyllylle jäänyt The Inner World: The Last Wind Monk tuli lopulta luonnolliseen päätökseensä, kun jaksoin taas edistää sitä parin illan ajan. Olin pelannut ensimmäisen osan läpi jo vuosia sitten eikä uusia ilmeisesti ole vielä tullut, jollei samalla teemalla tehtyä erillistä pulmapeliä lasketa. Tällä erää ei tarvinnut edes turvautua Protoniin, sillä Munkista on olemassa myös ihan aito Linux-versio. Jotain ehti mennä tosin hivenen rikki käyttis-, näyttis-, kirjasto- tai näyttispäivitysten myötä, sillä osa puhekuplista oli sössönä – keväällä kaikki toimi vielä kuten pitääkin. Ongelma ei ollut onneksi kovin paha, sillä dialogit kuullaan myös puhuttuina.
Alkupään maisemia
Uusi Inneri jatkaa kronologisesti suunnilleen siitä, mihin aiemmassa jäätiin, vaikkakin asiat ovat välissä ehtineet mennä perseelleen ja Asposia luisua uudestaan diktatuuriin. Conroystä sentään päästiin, mutta tilalle on tullut hänen faninsa Emil, joka haluaa niin ikään eroon huilunenistä. Lupsakan ulkokuoren alla piilee siis allegoria fasismista. Pääkolmikko Robert, Laura ja Peck ottavat jälleen vapaustaistelun hoitaakseen, mikä edellyttää moninaisten pulmien läpi klikkailua. Edellisessä osassa Robertin ja Lauran suhde meni suorastaan romanssin suuntaan, kun taas tällä erää jännite tuntuu pitkälti unohtuneen. Muitakin vanhoja tuttuja nähdään, mutta ei ensimmäisen osan pelaaminen ole mitenkään pakollista tämän kanssa pärjätäkseen.
Nyt ollaan jo pitkällä
Vaikeustaso on suurimman osan ajasta ihmismäinen, vaikka jotkut pulmat ratkesivatkin lähinnä raa’alla voimalla tyyliin “kokeile jokaista esinettä joka kohdassa”; moni ratkaisu on luonteeltaan hassu ja jotenkin äkkiväärä. Robertin jupinoita kannattaa kuunnella tosissaan, sillä niissä piilee usein oleellisia vinkkejä. Läpäisyyn näyttää menneen kaikkiaan peräti 14 tuntia, kiitos muutaman erityisen hankalan ja suuritöisen kohdan. Visuaalisesti TIWTLWM on edeltäjänsä tavoin sarjakuvamainen eikä kovin yksityiskohtainen, mikä täyttää tarkoituksensa, jos ei sitten ihmeemmin säväytä. Musiikki on ammattitaidolla tehty, ja ääninäyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa. Ei tämä mikään kliksuseikkailujen virstanpylväs kenties ole, mutta ainakin perusvahvaa viihdettä lajityypin ystäville.
