Kaasukeittimiä on hyvä olla mettä-gourmetin ja muihinkin tarpeisiin, joten niitä on sittemmin lipsahtanut kokoelmaan jo kuusi kappaletta. Uusimpana tulokkaana joukkoon liittyi 50-lahjana Jetboil Stash (kiitos Terpan), joka on pikemminkin kokonainen järjestelmä kova-anodisoituine kattiloineen, kansineen, polttimineen ja tukijalkoineen. Kompaktiin pakettiin saa lisäksi sijoitettua 100-grammaisen kaasupullon ja sytkän, joten kokonaisuudessa on selvästi ideaa: keittimen voi heittää helposti reppuun ilman, että tarvii keräillä sekalaisia osia erikseen. Poltin on normaali ruuvattava, eli sitä voi käyttää tarvittaessa minkä hyvänsä kattilan ja EN417-kierteellisen patruunan kanssa.
Paketti kasaan laitettuna. Kaasupullo sojottaa kannesta alaspäin ja sen pohjan päällä on pikkusytkä.
Kahva taittuu kätevästi kannen päälle, mikä pitää koko komeutta kuljetuksen aikana koossa. Käytössä se lukittuu jämäkästi sivulle. Mukavana pikku yksityiskohtana silikonipäällyste estää käsiä palamasta eikä sula liekin kuumuudessa, toisin kuin muoville saattaisi käydä. Kaikissa retkikattiloissa ei ole kantta, mutta Stashissa sekin on onneksi huomioitu – keittoaika lyhenee ja raosta voi kaataa vaikka perunoiden keitinveden veks. Kasailu ei ole erityisen vaikeaa: kaasupullo irti kannesta, poltin pois pussistaan, kannakkeet auki, patruunaan ruuvaus ja tiukahko jalka paikalleen. Kattilan pohjassa oleva lämmönlevitin sujahtaa kätevästi kannakkeissa olevaan uraan, mikä tekee kokonaisuudesta hieman tukevamman. Takaisin kasaan laittelu on huomattavasti hankalampaa, kun poltin mahtuu juuri ja juuri patruunan viereen tietyssä asennossa.
Ja käyttökuntoon koottuna. Sattui olemaan sävyyn sopiva kaasupullokin.
Standardi vedenkeittotestini (puoli litraa kylmää vettä kiehuvaksi ilman kantta) antoi lopputulokseksi kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, mikä on varsin hyväksyttävä lukema tällaiselta keittimeltä. Veden kuumennus onkin todennäköisin käyttökohde, sillä 0,8 litran kattilalla ei aivan ihmeitä kokkailla. Ensimmäinen käyttökokeilu tapahtui kotona laboratorio-olosuhteissa, joten toiminta talven hangissa jäi vielä toteamatta. Pikanuudelin keittely onnistui asiallisesti, kunhan vaan halkaisi pöllin kahtia. Erittäin tärkeä Knorrin pussipasta -testi täytyy tehdä ensi tilassa, vaikka pelkään hieman ahdasta tulevan. Kaiken kaikkiaan Stash vaikuttaa joka tapauksessa jo nyt järkevältä sekä kevyeltä soolokeikan kumppanilta, jossa on monia hyvin mietittyjä yksityiskohtia.
edit: Kaasupullon jalusta on kovin tiukka ja pakkasessa se sitten napsahtikin poikki isoa patruunaa poistaessa. Eli jos jalkaa meinaa käyttää, kannattaa sitä hioa hiukan löysemmäksi.
Kahden jakson päivätahtia ei kestänyt kauaa, kun loppuunsa tuli viisi kautta Stranger Thingsiä. Kommentoin näin jälkiherännäisen silmin, kun en tuota heti ilmestymisvaiheessa katsellut. Ehkä hyväkin niin, nyt koko höskän pystyi näkemään ilman turhia odotteluja. Useimmat varmaan tietävät, mistä on kyse: 1980-lukulaisen pikkukaupungin, Hawkinsin, teinit, varhaisteinit ja muutama aikuinen pelastavat maailmaa tuonpuoleisen hirviöiltä. Hallitus pimittää tietoa, ja mukaan ovat sekaantuneet vielä neukutkin. Aineksia on lainattu niin monesta suunnasta, että kaikkia tuskin läheskään tunnistin, mutta X-Files, The Goonies, E.T., The Thing, Elm Streetit ja Alien olivat näitä ilmeisimpiä.
Kakruosasto koolla, paitsi Will on juuri nyt hieman estynyt.
Koko sarja nojaa vahvasti hahmorosteriinsa, joka koostuu nörttipoikien ydinporukasta Mike–Dustin–Will–Lucas, jota sittemmin vahvistetaan vielä Maxilla ja mystisellä Elevenillä, jolla on kykyjä. Teiniosastoa edustavat Nancy, Jonathan sekä Steve, jolle annetaan sarjan edetessä harvinainen mahdollisuus edetä omahyväisestä naistenmiehestä ihan ihmiseksi asti. Vakioaikuisista tärkeimmät ovat Hopper ja Joyce, joista jälkimmäistä näyttelee keski-ikäiseksi vanhentunut Winona Ryder. Sarjaa esitettiin melkein kymmenen vuoden ajanjaksolla, joten muksut ehtivät kasvaa teineiksi ja teinit aikuisiksi, minkä käsikirjoitus asianmukaisesti huomioi.
Arkielämää koulusta ihmissuhteisiin pyöritellään välillä saippuankin hengessä, mutta suuri osa ajasta kuluu hirviöjahdissa. Hawkinsin kohdalla kun sijaitsee toisessa ulottuvuudessa kylmä ja ankara Nurinkurinmaailma (Upside Down, omana käännöksenä), jonka mönsterit häiritsevät arkea vuosi vuodelta pahemmin. Salainen tutkimuslaitos liittyy asiaan tietysti jotenkin, mutta enpä spoilaa tässä sen enempää. Hirviöille iskee sarjan kuluessa ikävästi tietty inflaatio kuten Alien-tuoteperheessä konsanaan: ekalla kaudella riittää yksi silloin tällöin nähtävä mörkö, kun loppua kohti niitä on kuin pipoa ja toisessa ulottuvuudessa ravataan kuin hollituvassa.
Neukkulan romantiikkaa.
Usein sarjoilla kestää alussa helposti yksi kausi, ennen kuin ne löytävät oman äänensä. ST-rangerit sen sijaan esitteli vahvinta antiaan heti alussa, ja siitä eteenpäin lähinnä lasketeltiin loivaa alamäkeä. Viidettä kautta on kritisoitu laajalti, eikä asiasta voi oikein olla kuin samaa mieltä. Hienovaraiset juonikuviot ja Nurinkurinmaailman mystiikka lentävät pitkälti ikkunasta, kun meno muuttuu laveaksi toimintarytinäksi ja samalla sekaan lapioidaan kiusallisen pitkiä sentimentaalisia tiristyskohtauksia. Jaksoi sarjan silti hyvin loppuun katsoa, eipä siinä mitään, mutta se epätyydyttäväkin loppu oli tervetullut, eikä lisää toivottavasti enää väkisin tehdä.
Muutama viime ilta – tai Steamin laskurin mukaan 39 tuntia – on kulunut tiiviisti Tingus Goosen äärellä melko pakkomielteisen väännön parissa. Kyseessä on laveasti ajatellen kenties keksinklikkailu, mutta pitkälle määritelmää saa venyttää, kun mukana on niin paljon pulmanratkontaa, rakentelua ja jonkun verran reaaliaikaista taktiikkaakin. Välillä tuli mieleen jopa klassinen Lemmings. Peli on saatavilla Windowsille, Mäkkärille, iLaitteille ja Androidille, mutta tuttuun tapaan Proton hoiti Linuxilla homman kotiin ilmeisen virheettömästi. Ison tabletin kosketusnäyttö voisi olla hanhipelille kaikkein luontevin ohjausmuoto, vaikka hyvinpä tuo hoitui hiirelläkin.
Meno on alati kahjoa …
Tingus Goosen kantava idea on kasvattaa milloin mistäkin ilmaantuvan hanhen kaula riittävän pitkäksi, että se yltää ylhäällä odottavan kumppanin luo. Luontokappale sylkee suustaan vauvoja, joita kerätään alhaalla odottavaan säästöpossuun, ja säästöillä kasvatetaan kaulaa entisestään. Hanhen kaulaan ilmestyy tai ostetaan Dr. Foodin kaupasta erilaisia oksia, joiden avulla vaavit kävelevät, pomppivat, kopioituvat, yhdistyvät sekä monenlaista muuta; vaihtoehtoja on todella paljon ja ne vaihtelevat kentästä toiseen. Kuten kuvista ilmenee, asenne on kautta linjan ronskin surrealistinen: kaikkein älyttömintä sisältöä nähdään kenties välivideoissa.
… ja toisinaan varsin hektistä
Hassungroteskin ulkokuorensa alla Goose tarjoaa myös aitoa haastetta. Välillä eteneminen tuntuu mahdottomalta, kun rahaa ei tunnu kertyvän ja matkaa on jäljellä kymmeniä metrejä. Klikkereistä tuttuun tapaan etenemiseen tarvittava fyrkka kasvaa, tuota, eksponentiaalisesti? Kenttien välillä on mukavasti eroja, eikä saman kaavan toistaminen toimi jokaisessa sinältään. Vaavien tuotanto on syytä saada keinolla millä hyvänsä korkeaksi, sillä natiaisia yhdistelemällä tulot kasvavat kohisten. Visuaalisesti hanhipeli on itsensä näköinen: samanlaista tarkoituksella kökköä graafista tyyliähän on nähty meemeissä ja nettisarjiksissa jo pitkään. Taustamusiikki ei ole suuri vahviis, sillä se alkaa muutaman tunnin sessiossa toistaa itseään pahasti. Tämänhetkinen hinta Steamissa on vajaa seitsemän euroa, jotenkyllä tätä uskaltaa suositella lähes varauksetta.
50 vuotta tuli juuri täyteen, ja pullokokoelman karttumisen lisäksi sain myös teknisemmän lahjan, nimittäin Retro Pocket Games -nimellä kulkevan käsikonsolin, joka muistuttaa ulkoisesti pitkälti Nintendon kuuluisaa 1980-lukulaista Game & Watch -sarjaa. Mustavalkoinen nestekidenäyttö on toki korvattu pikku värinäytöllä ja sisuksista löytyy laatikon mukaan 150+ “8-bittipeliä”. Pattereita tarvitaan kolme AAA-kokoista, jotka toivottavasti kestävät pitkään tai käsikonsolista tulee pian ongelma (Atari Lynx, I’m looking at you). Varsinainen valmistaja jäänee hämärän peittoon, mutta takakannen mukaan lahtelainen Economy-Agency oy on tämän ainakin valmistuttanut.
Lyhyesti ja ytimekkäästi
Pienenä yllätyksenä paketista paljastui itse laitteen lisäksi tiivis suomenkielinen käyttöopas, jolle sinänsä tuskin suurta tarvetta näin yksinkertaisen värkin kanssa on. Taloudessa oli jo ennestään Arcade Mini, jonka testasin parisen vuotta sitten. Virtojen kytkemisen jälkeen ilmeni nopeasti, että tämähän on aivan sama vehje eri kuorissa – tuskin huono arvaus, että maailmalta löytynee kasapäin muitakin vastaavia. Pelikokoelma on muuten aivan identtinen, mutta tässä taisi olla yksi (1) vuorovaikutteinen viihdeteos enemmän. Matkakäyttöä ajatellen Retro Pocket Games on sentään paljon kätevämpi pienemmän kokonsa ansiosta, ja ristikko-ohjainkin hivenen tarkempi kuin minijoystick. Kunnollinen ristikko-ohjain pieksisi molemmat, mutta syystä tai toisesta sellaista ei ole päätetty käyttää.
Bomb Sweeper työssään
Pelin valinta tapahtuu alkumenusta suoraviivaisesti, tosin toivoa sopii, ettei pelaa mitään listan puolivälistä, sillä sinne skrollaamisessa kuluu aikaa tuskalliset 15 sekuntia. Koko valikoimaa tulen tuskin koskaan edes kokeilemaan, mutta on noiden ohjelmointiharjoitusten sekaan osunut jokunen ihan viihdyttäväkin tekele. Useimmathan niistä ovat klassikkojen kotitekoisia klooneja – laillisia sentään, kun grafiikkaa ja musiikkia ei ole ripattu alkuperäisistä. Give Me Water (Pipe Mania), 2048, Frog Jump II, Bomb Sweeper, Car Parking, Chain Reaction ja Mutative Maze viihdyttänevät sen aikaa, että laite on jo lunastanut hintansa. Äänipuoli tuppaa olemaan aika rasittavaa rallatusta, joten äänenvoimakkuusnappi on ahkerassa käytössä. Asetus saisi mieluummin toki säilyä käynnistysten välillä.
Mihin tällaisesta laitteesta sitten käytännössä on, kun kännyköille saa oikeitakin pelejä ja Steam Deckille tai Switchille vielä paljon lisää? Parinkympin hinta on tässä sakissa varsin kilpailukykyinen, eikä konsolin hajoaminen jää paljon surettamaan. Eli pienehköjen lasten juna- tai lomaviihteeksi tällainen minimissään käynee.
Downton Abbey -sarja oli ilmestyessään laatutekele ja sen verran suosittu, että sille on värkkäilty vielä jatkoa elokuvien muodossa. Ensimmäinen leffa, suoraviivaisesti nimetty Downton Abbey, oli vielä asiallinen, mutta toinen, Downton Abbey: A New Era, jo pykälän heikompi omituisine Ranskan-matkoineen ja elokuvaprojekteineen. Odotukset eivät olleet varsinaisesti pilvissä kolmannen jatko-osan suhteen, mutta minkäs teet, kun nämä on kaikki silti katsottava. Siispä ostohousut jalkaan, hopi hopi, kun 2025 markkinoille ilmaantui Downton Abbey: The Grand Finale.
Ylimystöllä fyrkat taas loppu. Voe voe.
Historian suuri pyörä on pyörähtänyt 1930-luvulle asti, vaikkei sentään ihan sotavuosiin saakka. Tällä erää sekoitellaan armeliaasti taas hiukan uskottavampia ja kotoisampia kuvioita kuin edellisessä leffassa. Kartano nielee edelleen rahaa, jota ei ole tiedossa lisää enää edes Amerikasta, joten tarttis tehrä jotain. Maryn avioero aihettaa skandaalin vielä 30-luvunkin Enkkulassa, joten kaupan päälle pitäisi hyssytellä tilanne kuntoon. Suurempana teemana on hankala sukupolvenvaihdos, jollaista puuhataan niin herrasväen kuin palkollistenkin puolella. Fanserviceä ei toki ole unohdettu, joten suunnilleen joka ainoa tuttu kasvo käydään säntillisesti läpi, edes pintapuolisesti.
Ai jaha, Thomasin kaikki vittumaiset temput on jo autuaasti unohdettu.
Loistonsa päivinä sarja onnistui rakentamaan hahmoistaan moniulotteisia, uskottavia ja inhmillisiä, mutta nyt moiseen ei enää venytä – kaikki tuntuvat jokseenkin typistetyiltä ja yksioikoisilta. Violetin poismeno jätti hahmokaartiin yllättävän suuren aukon, jota ei ole onnistuttu täyttämään. “Mitäs hän tekee nykyään?” -henkinen päivitysrumba tekee kerronnasta mekanistista, eivätkä varsinaiset pääjuonetkaan onnistu pitämään otteessaan. Hivenen tylsähän The Grand Finale siis lopulta oli, eikä missään tapauksessa tuoteperheen ansaitsema loppuhuipennus. Tämän päivän elokuvateollisuus ei totisesti tapa lypsäviä lehmiä, joten en olisi sinänsä yhtään yllättynyt, jos sarja kaivetaan kohta taas haudastaan.
Humble Bundlesta tarttui hihaan pdf-muodossa jo kolmisen vuotta sitten Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin kehuttu Saga, joka on eeppinen, noh, sarjakuvasaaga. Lopulta tänä talvena löytyi aikaa ja motivaatiota ruveta lukemaan megapläjäystä – kymmenen volyymiä, joissa yhteensä 1500 sivua – läpi, eikä siitä mikään tuskainen projekti tullutkaan. 2023 jälkeen sarjista on jatkettu vielä kahdella kaudella (viimeksi ihan viime vuonna), joita en saanut mistään riittävän helpolla tai halvalla käsiini, joten jääköön odottelemaan aikaa parempaa.
Tyyppiesimerkki kieliasusta
Tapahtumien keskiössä ovat Marko ja Alana sekä heidän tyttärensä Hazel. Liitto on varsin epäsopiva, sillä sarvipäinen Marko edustaa Wreathia, taikuudelle omistautunutta kuuta, ja siivekäs Alana puolestaan teknisesti edistynyttä Landfallia. Taivaankappaleet ovat olleet pitkässä ja katkerassa sodassa keskenään, mutta sittemmin taistelu on levinnyt pitkin galaksia, kun mukaan on rekrytty muiden planeettojen lajeja. Päähenkilöiden suhde ja siitä syntynyt hybridilapsi eivät ole sen enempää Wreathin kuin Landfallinkaan mieleen, joten perheen perään usutetaan palkkamurhaajia, freelancereita, ynnä muita tappajia hoitamaan ongelma pois päiväjärjestyksestä. Kirjava hahmokaarti on suuri ja suhteet niin monimutkaisia, etten edes yritä selittää tässä niitä millään tarkkuudella. Pakeneminen planeetalta toiselle on alati toistuva teema, kun silmukka alkaa jälleen kiristyä karkulaisten ympärillä, ja siinä sivussa Hazel kasvaa vauvasta esiteiniksi.
Tässä on nyt jotain tuttua
Sarjis on selvästi aikuiselle lukijakunnalle suunnattu, eikä väkivaltaa tai seksiä kaihdeta, vaikkeivät ne mikään pääasia sentään ole. Kiroilua on fucking paljon, millä on epäilemättä haettu rosoisuutta, mutta itseäni köyhä puheenparsi alkoi nopeasti hieman kyllästyttää. Hauskana yksityiskohtana Wreathin asukkaiden omakieliset puhekuplat ovat esperantoksi. Staplesin piirrosjälki on ammattimaista ja tarkoituksessaan hyvin toimivaa, jos nyt ei mitään Moebius-sykähdyttävää. Uskalsin toivoa, että tarina tulisi jonkinlaiseen päätökseensä massiivisten 1500 sivun jälkeen, mutta kuten todettu, Saga jatkuu sitkeästi edelleen. Normaalin alkukankeuden jälkeen sarja löysi äänensä nopeasti, mutta volyymi 10 oli kerronnaltaan sen verran lattea, että mikään kiire jatkolle ei omasta puolestani ole.
Kettimen kanssa metsässä ryynätessä täytyy mukana kuskata aina myös jonkun sortin tulenneuvoa. Trangian olen sytyttänyt melkein aina Primuksen pietsonaksulla ja ruuvattavat keittimet Motonetin halpalaarista löytyneellä myrskysytkällä. Hieman eksoottisempi yritelmä olivat puolestaan tulukset, joiden kanssa liekki niin ikään syntyi riittävällä raapimisella. Tulukset voinee edelleen pitää vaikka hätävarana, koska niillä yrittely menee helposti hieman vaaralliseksi sähläämiseksi. Osassa keittimistä on integroitu pietso, jolloin ylimääräistä sytytintä ei periaatteessa edes tarvi – sikäli kun noihin rimpuloihin uskaltaa luottaa.
TehoSytytin 3
Motonetin halpis antoi periksi (pietso rikki) vajaan vuoden käytön jälkeen, joten oli pakko ryhtyä etsimään korvaavaa tuotetta. Tuohon hintaanhan olisi voinut toki hakea vain kourallisen samanlaisia lisää, mutta halusin jotain pykälän luotettavampaa. Myrskysytkiä on kaupan joka lähtöön: plasmalla, bensalla ja kaasulla. Primuksella on retkeilykäyttöön tarkoitettu PowerLighter III, pikku puhalluslamppu, jonka kävin nappaamassa Clasulta 22 euron hintaan. Mukana ei tule valmiiksi butaania, joten sellaista pitää hankkia, jollei satu jo nurkissa olemaan. Täyttö tapahtuu pohjasta tavallisella venttiilillä. Ostin punaisen maastosta erottuvan mallin, vaikka PowerLighteriä on tarjolla myös mustana.
Naks
Sytkä on kädessä mukavan jämäkkä ja ote pitää hyvin pinnoitteen ansiosta. Liekki syttyy ja kaasuhana aukeaa kumilla karhennettua liipaisinta painamalla. Kyljessä olevasta ikkunasta näkee täyttöasteen ja mukana seuraa myös lenksu roikottamista varten. Puhaltamalla liekin saa kyllä sammumaan, mutta normaali tuuli sitä tuskin juuri hetkauttaa. Kylmyys onkin sitten toinen juttu, sillä butaani heittäytyy laiskaksi jo nollakeleillä. Ja niinhän siinä tosiaan kävi: jäähdytin TehoSytyttimen parvekkeella noin -10 asteeseen, ja johan loppui toiminta. Talvella sytkää täytyy siis joko pitää taskussa tai ainakin lämmittää kädessä hetki ennen käyttöä. Netissä vehkeestä on nähty sekä kiitosta että valitusta: kipukohdiksi on mainittu runsas kaasun kuluminen ja mekanismin hajoaminen, joten katsotaanpa talven myötä, miten Primus käytännössä jaksaa.
Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Näyttää kuluneen jo melkein kolme vuotta siitä, kun postasin Bulbwaren äkkiväärästä kliksuseikkailusta, Bulb Boysta. Jatko-osa Bulb Boy: Jar of Despair ilmestyi jo aiemmin tänä syksynä, mutta panttasin sitä lomille saakka. Nyt on sekin kahlattu läpi, joten saiko kympilleen vastinetta? Protonilla (8.0-5) tässä taas kerran ajeltiin, mitä ei nykyään enää huomaa aina edes ajatella, kun asiat vain toimivat ilman eri räpellystä.
Käydäänpä kellarissa
Pelimekaniikka, tyyli ja hahmot ovat ennallaan: Polttimopoika, Koi-ra ja Papparafiini seikkailevat jälleen groteskeissa maisemissa hirviöiden keskellä. Tällä erää hillopurnukan noutaminen kellarista sysää liikkeelle absurdien tapahtumien vyöryn. Ykkösosassa ohjailtiin lähinnä Polttimopoikaa, kun taas nyt muutkin pääsevät framille. Grafiikka on aiempaa värikkäämpää – Bulb Boyhan oli varsin monokromaattinen – sekä vieläkin liioitellumpaa. Pidin ehkä vanhasta minimalistisesta tyylistä enemmän, mutta eipä tässäkään mitään erityistä vikaa ole. Tyylitaju pitää vankasti alusta loppuun, joten sarjakuvamaista limaa, suolia ja näppyjä piisaa 🙂
Nyt iski kirjaimellisesti bugi
Suurin osa vajaan neljän tunnin peliajasta kului normaalin kliksuseikkailun merkeissä, jota rikkoivat muutamat reaaliaikaisemmat kohdat. Taistelu loppumonsteria vastaan ei ollut mitenkään helppo, vaikka sitä sai toki yrittää loputtomasti uudelleen. Kerran tuli vastaan jämähdysbugi, joka tuskin oli Protonista kiinni, ja toisaalla mahdottomaksi räjähtänyt ötökänliiskaus (ks. kuva). Peliin on jo tullut joulun alla päivitys, mutta joitakin kömmähdyksiä näyttää jääneen silti jäljelle. Vaikeustaso on pidetty varsin kohtuullisena, vaikka mistään läpikävelystä ei sentään ole kyse. Tällä hetkellä alkuperäinen Bulb Boy on alta euron Steamin talvitarjouksessa, joten lajityypin ystävän kannattaa ainakin se käydä noukkimassa talteen – Epätoivon purkin kanssa odottelisin alelaaria, jos ei ole kiire.
Viimeksi Kiinaihmeen matka jäi vielä hieman puolitiehen, mutta joulunpyhinä saapui puuttuvia osia, ja sain projektin tällä erää melko lopulliseen kuntoon. Merkittävin kompastuskivi oli se, että emolla ei ole paikkaa BIOS-paristolle eikä mukana sellaista myöskään seurannut. Periaatteessa homma on helppo, sillä normaali CR2032 käy; käytännössä sen sijaan tarvitaan myös headeriin sopiva liitin johtoineen. Ensimmäinen yritys meni tietysti keturalleen, ja liitin oli hivenen vääränlainen. Toisella kierroksella löytyi sentään sopiva, ja asetukset alkoivat tallentua. Samalla myös buutti nopeutui huomattavasti.
Voi tämäkin piru.
Pidemmän päälle kannattanee asentaa johtoon paristokotelo helpomman vaihdettavuuden nimissä. Jossain netskufoorumilla mainittiin, että patteri kuluu loppuun jopa alta vuodessa, mutta sen näkee sitten. Koneesta oli tullut vakiotuulettimilla myös hieman meluisa, mitä yritin ratkoa ensin vaihtamalla prosutuularin Kolinkin propellista Arcticiin. Ero ei ollut huomattava, joten lopulta päädyin vain laittamaan takatuulettimen eteen Noctuan LNA-johdon, minkä jälkeen lopputulos oli jo tyydyttävä. Läppäriprosun (7645HX) päällä vakiona oleva iso siili on melko törttö ratkaisu, sillä se vähentää tuulettimen tehoa ja aiheuttaa mahdollisesti ongelmia kiinnikkeiden kanssa.
MSI:n sekä Asuksen emppojen ja työpöytäprosujen kanssa jäähdytyksen kanssa ei ole tarvinnut juuri painia: tuuletinkäyrä kuntoon ja se siitä. Kiinaihmeen kanssa aiheeseen piti sen sijaan tutustua paljon syvällisemmin, sillä lämmöt nousivat 12 säikeen stressitestissä ikävästi sadan nurkille (TJmax on 100°, joten ei mikään hirveä ongelma). Minkään wattimäärän säätö ei oikein tuntunut vaikuttavan, mikä alkoi tuntua jo kovin epäintuitiiviselta. Lopulta tulin siihen päätelmään, että olivat perusasetukset mitkä hyvänsä, läppäreihin tarkoitettu STAPM kävelee niiden yli ja päättää viime kädessä tehonkulutuksesta. Automaattiasetuksella STAPM pitääkin lämmöt hyvin kurissa, mutta toisaalta laskee kelloja pöytäkoneessa turhan innokkaasti. Leikkasin turbon kovinta kärkeä omatoimisesti, jolloin throttlaus ei iske koskaan päälle:
cpupower frequency-set -u 4650MHz
Ei tämäkään vielä täydellinen ratkaisu ole, mutta tähän tilanteeseen riittävä, sillä lämmöt ja melu pysyvät aisoissa – jos sitten pienen hidastumisen voimin. Ehkäpä palaan BIOS-säätöjen pariin tuonnempana uusin silmin, kun sopiva hetki taas koittaa. Mukavana pikku plussana valmiustila tuntuu toimivan jopa GTX 1660 Superin kanssa ongelmitta. Kaikkiaan masiina tuli siis riittävään kuntoon arkikäyttöä varten, vaikka kakkoskoneena tehot menevätkin melko lailla hukkaan: vähempikin riittäisi tähän tarkoitukseen.
edit: Zaggin pikkunäppiksessä on ärsyttävästi escin tilalla vakiona back, joten korjataanpa sekin: xmodmap -e “keycode 166 = Escape”
