Viime viikkojen katseluviihteestä on saanut vastata Netflixin Snowpiercer-sarja (2020–2024), joka loppui ärsyttävästi kesken, sillä juuri kyseisessä palvelussa on saatavilla vain kolme ensimmäistä kautta. Tämähän on toki vain nykyaikaa, että sisällöt ovat hajallaan siellä täällä pitkin eri suoratoistopalveluja – ainakin siihen asti, kunnes Disney ostaa kaikki loputkin. Oli miten oli, näihin kolmeen kauteen sisältyi epäilemättä sarjan tärkein anti, joten on hyväksyttävää kirjoittaa siitä jo tässä vaiheessa. Vertailukohtana toimii luonnollisesti 2013 ilmestynyt samanniminen elokuva. Alun perinhän kyse on ranskalaisesta sarjakuvasta Le Transperceneige, joka on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1982.
Peräpään surkeutta leffassa
Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna tuoteperhe sijoittuu tuhat vaunua pitkään Snowpiercer-junaan, jossa matkustavat ihmiskunnan viimeiset jäsenet. Ilmaston lämpenemistä hillitsevät toimenpiteet ovat onnistuneet yli odotusten, ja lopputuloksena maapallo on muuttunut elinkelvottomaksi jään ja lumen peittämäksi helvetiksi. Vuosi on muuten sopivasti juuri 2026. Junaa johtaa mystinen porho Mr. Wilford, ja matkustajat on jaoteltu tiukasti eri yhteiskuntaluokkiin: alkupäässä elelee yltäkylläisyydessä vauras yläluokka, sitten keskiluokka, duunarit ja lopulta “kastittomat” tailiet, jotka pidetään nipin napin hengissä. Teknokratian kaikuja ei tarvitse kaukaa etsiä, sillä insinööritaidot ovat kovaa valuuttaa hiljalleen rapistuvan junan ongelmien ratkomisessa.
Leffassa ja sarjassa on joitakin keskenään vastaavia hahmoja, mutta edes niiden nimet eivät ole samat lukuun ottamatta Wilfordia – alkuperäiset nimet lienevät olleet ranskalaisia. Elokuvaversio ei kahteen tuntiinsa ehdi paljon mahduttaa: sorretut tailiet kapinoivat jälleen kerran ja yrittävät edetä junan kärkeä kohti. Puhtaana arvauksena heitän, että sarjiksessa nähdään suunnilleen samoja käänteitä. Sarjan kolmessa ensimmäisessä kaudessa on yhteensä 30 vajaan tunnin jaksoa, joten sisältöä on pitänyt keksiä omasta päästä huomattavasti enemmän. Ensimmäisellä kaudella etsittiin vielä omaa ääntä, toisessa päästiin hyvään vauhtiin ja kolmannessa ote alkoi jo selvästi lipsua, kun samat ideat lämmiteltiin vielä kerran uudestaan. Niinpä en ole missään suuressa kiireessä viimeisten jaksojen etsinnän kanssa.
Melanie huolehtii sarjassa yläluokan tarpeista
Vaikea näitä kahta on suoraan verrata, kun yhteistä kahdelle renditiolle on lähinnä tapahtumapaikka. Molemmissa on ainakin runsaasti väkivaltaa ja luokkaerojen korostamista. Toive maapallon vielä joskus lämpenemisestä elää niin ikään taustalla. Mielenkiintoisena erona sarjasta on jätetty tuliaseet lähes kokonaan pois, kun taas elokuvassa niillä räiskitään menemään tämän tästä. Toinen konseptuaalinen ero on se, että leffassa hahmot ovat sitä miltä näyttävätkin, kun taas sarjassa alleviivataan moneen kertaan sitä, kuinka kaikissa meissä on sekä hyvä että paha puoli. Esimerkiksi jotkut alussa vittumaiset vartijat ja vallan vahtikoirat saavat ajan myötä synninpäästön; toisaalta hyviksetkin joutuvat ankarissa oloissa venyttämään moraaliaan “oikean asian” nimissä.
Sarjis saapui koko komeudessaan postissa juuri tänään, joten se menee luontevasti seuraavaksi lukulistalle. Palailen lukutuokion jälkeen teeman pariin, kun kolmas vertailukohta on nähty. Entä kannattaako näitä sitten kenenkään katsoa? Snowpiercer-elokuva ei näin jälkikäteen ajatellen ole mikään merkkiteos: ajanvietteenä menee, mutta ei herätä suuria tunteita. Sarja sen sijaan tavoittaa huippuhetkinään niin realistisia – jos kenties ahdistavia – tunnelmia, että sille on helppo antaa suositus.
Viime viikonloppuna palasin kolmen vuoden tauon jälkeen pelaamaan oikein virallisessa pisteytetyssä kisassa, Lauttasaaren suomalaisen shakkikerhon järjestämässä nopean shakin selo-kelpoisessa turnauksessa. Juuri samaisessa kompossa tuhosin 2023 sekä motivaationi että vahvuuslukuni häviämällä nolosti joka ainoan pelin. Ihan pelkän kädettömyyteni piikkiin en sentään kaikkea laita, sillä kisa oli opiskelijavalintojen haastatteluviikolla, joka on jokakeväinen aivot käristävä rutistus.
Sama kirous vaivasi valitettavasti tänäkin vuonna, eli lauantaina Pitäjänmäkeä kohti raahautuessani takana oli kahden päivän pitkät uuvuttavat haastattelurupeamat. Hieman poikkeuksellisesti sain edes nukuttua edellisenä yönä kohtuullisen hyvin. Ihan halpaa lystiä tämä ei ollut, sillä 20 euron osallistumismaksun lisäksi piti maksaa myös seuran jäsenyys ja hankkia 70 euron B-kilpailulisenssi. Saa nähdä, osallistunko tänä vuonna jopa toiseenkin kisaan – pikashakki voisi olla se omin tontti, kun taas pitkä shakki vaikuttaa tässä iässä liian raskaalta.
Höyhensarjan viides tasapisteilllä 3. ja 4. sijan kanssa, eli ei siis ihan huonosti
Pelejä oli kaikkiaan viisi, ja viime kerran sukelluksen perusteella olin asettanut varovaiseksi tavoitteeksi, että voittaisin edes yhden pelin. Lichessin äärellä kulutetut kymmenet ja kymmenet tunnit eivät kuitenkaan olleet menneet hukkaan, vaan lopputulokseksi tuli yli kaikkien odotusten kaksi voittoa, kaksi tasapeliä ja yksi (typerä) häviö, jonka laitan aivosumun piikkiin. Vahvuusluvut eivät ole vielä päivittyneet liiton kantaan, mutta yo. listan perusteella saatoin tienata pari pistettä. Eipä näillä lukemilla paljon voi toki keulia. Eräs ilmeinen juttu oli jälleen se, että laudalla pelaaminen on erilaista kuin ruudulla: asemat ja napit hahmottaa huonommin. Lontoon systeemi palveli tuttuun tapaan hyvin valkoisilla, vaikken saanutkaan siitä erityistä etua, ja mustilla pelasin rohkeasti viimeisen puolen vuoden aikana omaksumaani ranskalaista puolustusta, jossa on kyllä edelleen runsaasti opittavaa.
Tänä talvena on pitkästä aikaa nähty Helsingissäkin kunnon merijäitä, siinä missä vaikkapa viime vuonna aikaikkuna oli vain jokusen päivän. Niinpä Akateeminen Trangia-Seura & co. on käyttänyt tilaisuuden hyväksi, ja jäillä on tullut rampattua pari kolme kertaa viikossa. Kalasatamasta pääsee kätevästi Mustikkamaalle, Kivinokkaan, Lammassaareen ja Kuusiluodolle, joten kyllä kelpaa. Aiemmin olen lähinnä kytännyt merijään paksuutta, mutta tänä vuonna hankin lopulta ylimääräiseksi turvavälineeksi jäänaskalit – olisi pitänyt ostaa jo paljon aiemmin, vaikka eipä niitä tuolla jäällä paljon muillakaan näy.
Naskaleita löytyy alan kaupoista joka lähtöön, kuuden euron hinnat alkaen -malleista useamman kympin monipuolisiin tuotteisiin, joissa on mukana suojia, remmejä ja hälytyspilli. Hieman yllättäen ihan kaikki jäänaskalit eivät ole kelluvia, joten asia kannattaa tarkistaa ennen kuin näkee niiden matkaavan kohti pohjaa. Netistä löytyy toki myös askartelijoille ohjeita omien tekoon, mutta näin vakavaan tarkoitukseen lienee parempi laitella varmasti kestävät. Erään vinkin mukainen “naula kahden viinipullonkorkin läpi” ei ainakaan vakuuta. Kahvaksi muokattu puupulikka ei välttämättä kestä halkeamatta tositilanteessa, minkä lisäksi tavallinen rautanaula vääntyy aika pienessäkin rasituksessa.
Vasemmalla PlastPointin Twistit, oikealla hieman modatut Fishermanit
Tavoilleni uskollisena lähdin jälleen liikkeelle sieltä hintahaitarin alemmasta päästä ja noukin Prismasta kuudella eurolla Fishermanit, joita myydään monessa muussakin paikassa. Hyvinä puolina mainittakoon varsin jämäkät piikit, käteen asiallisesti sopivat kahvat ja joustava kaulanauha. Heikkouksia löytyy vastapainoksi sitten useampia: piikit ovat aika lyhyet, tasainen kahva lyhentää penetraatiota entisestään, kantohihnassa ei ole pituussäätöä, ja naskalit istuvat kuljetusasennossa vähän turhankin tiukasti kiinni toisissaan. Kuskasin näitä ensin takin rintataskuun piilotettuna, mikä on oikeastaan hieman huono idea, joten lopulta päädyin modaamaan lenksusta oman pituussäädön kaulahihnalle, etteivät naskalit heilu mahan tasolla. Oikeasta avannosta en ole sentään pois yrittänyt, mutta jäällä mahallaan maatessa Fishermaneilla sai hyvän pidon ja pääsi etenemään vauhdikkaasti. Kantapään kautta piti oppia se, että ulkoa tullessa naskalit kannattaa jättää kuivumaan rauhassa tai piikit alkavat ruostua.
Iteraation seuraava askel olivat muksuille hankitut, noin kympin arvoiset PlastPointin Twistit, jotka ovat jo pelkän ulkonäkönsä puolesta vakuuttavammat. Muotoillumpi kahva lienee makuasia, sillä pikatilanteessa naskaleita ei ole välttämättä aikaa asetella juuri oikein päin. Ainakin koko sopii isokätiselle. Fisuihin verrattuna pidemmät piikit ovat plussaa, vaikka toisaalta ne ovat samalla selvästi ohuemmat. Värivaihtoehtoja on tarjolla useita, kaulakiikussa tulee valmiina säätörenksu, eivätkä kahvat jumita sisäkkäin – itse asiassa ongelma on melkein päinvastainen, sillä toisessa parissa kiinnitys oli liiankin löysä. Pieni piikkien vääntely tonkien avulla sai puoliskot pysymään halukkaammin yhdessä. Twistejä ei ole vielä jäällä testattu, mutta eivätköhän nuo toimi.
Kaasukeittimiä on hyvä olla mettä-gourmetin ja muihinkin tarpeisiin, joten niitä on sittemmin lipsahtanut kokoelmaan jo kuusi kappaletta. Uusimpana tulokkaana joukkoon liittyi 50-lahjana Jetboil Stash (kiitos Terpan), joka on pikemminkin kokonainen järjestelmä kova-anodisoituine kattiloineen, kansineen, polttimineen ja tukijalkoineen. Kompaktiin pakettiin saa lisäksi sijoitettua 100-grammaisen kaasupullon ja sytkän, joten kokonaisuudessa on selvästi ideaa: keittimen voi heittää helposti reppuun ilman, että tarvii keräillä sekalaisia osia erikseen. Poltin on normaali ruuvattava, eli sitä voi käyttää tarvittaessa minkä hyvänsä kattilan ja EN417-kierteellisen patruunan kanssa.
Paketti kasaan laitettuna. Kaasupullo sojottaa kannesta alaspäin ja sen pohjan päällä on pikkusytkä.
Kahva taittuu kätevästi kannen päälle, mikä pitää koko komeutta kuljetuksen aikana koossa. Käytössä se lukittuu jämäkästi sivulle. Mukavana pikku yksityiskohtana silikonipäällyste estää käsiä palamasta eikä sula liekin kuumuudessa, toisin kuin muoville saattaisi käydä. Kaikissa retkikattiloissa ei ole kantta, mutta Stashissa sekin on onneksi huomioitu – keittoaika lyhenee ja raosta voi kaataa vaikka perunoiden keitinveden veks. Kasailu ei ole erityisen vaikeaa: kaasupullo irti kannesta, poltin pois pussistaan, kannakkeet auki, patruunaan ruuvaus ja tiukahko jalka paikalleen. Kattilan pohjassa oleva lämmönlevitin sujahtaa kätevästi kannakkeissa olevaan uraan, mikä tekee kokonaisuudesta hieman tukevamman. Takaisin kasaan laittelu on huomattavasti hankalampaa, kun poltin mahtuu juuri ja juuri patruunan viereen tietyssä asennossa.
Ja käyttökuntoon koottuna. Sattui olemaan sävyyn sopiva kaasupullokin.
Standardi vedenkeittotestini (puoli litraa kylmää vettä kiehuvaksi ilman kantta) antoi lopputulokseksi kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, mikä on varsin hyväksyttävä lukema tällaiselta keittimeltä. Veden kuumennus onkin todennäköisin käyttökohde, sillä 0,8 litran kattilalla ei aivan ihmeitä kokkailla. Ensimmäinen käyttökokeilu tapahtui kotona laboratorio-olosuhteissa, joten toiminta talven hangissa jäi vielä toteamatta. Pikanuudelin keittely onnistui asiallisesti, kunhan vaan halkaisi pöllin kahtia. Erittäin tärkeä Knorrin pussipasta -testi täytyy tehdä ensi tilassa, vaikka pelkään hieman ahdasta tulevan. Kaiken kaikkiaan Stash vaikuttaa joka tapauksessa jo nyt järkevältä sekä kevyeltä soolokeikan kumppanilta, jossa on monia hyvin mietittyjä yksityiskohtia.
edit: Kaasupullon jalusta on kovin tiukka ja pakkasessa se sitten napsahtikin poikki isoa patruunaa poistaessa. Eli jos jalkaa meinaa käyttää, kannattaa sitä hioa hiukan löysemmäksi.
Kahden jakson päivätahtia ei kestänyt kauaa, kun loppuunsa tuli viisi kautta Stranger Thingsiä. Kommentoin näin jälkiherännäisen silmin, kun en tuota heti ilmestymisvaiheessa katsellut. Ehkä hyväkin niin, nyt koko höskän pystyi näkemään ilman turhia odotteluja. Useimmat varmaan tietävät, mistä on kyse: 1980-lukulaisen pikkukaupungin, Hawkinsin, teinit, varhaisteinit ja muutama aikuinen pelastavat maailmaa tuonpuoleisen hirviöiltä. Hallitus pimittää tietoa, ja mukaan ovat sekaantuneet vielä neukutkin. Aineksia on lainattu niin monesta suunnasta, että kaikkia tuskin läheskään tunnistin, mutta X-Files, The Goonies, E.T., The Thing, Elm Streetit ja Alien olivat näitä ilmeisimpiä.
Kakruosasto koolla, paitsi Will on juuri nyt hieman estynyt.
Koko sarja nojaa vahvasti hahmorosteriinsa, joka koostuu nörttipoikien ydinporukasta Mike–Dustin–Will–Lucas, jota sittemmin vahvistetaan vielä Maxilla ja mystisellä Elevenillä, jolla on kykyjä. Teiniosastoa edustavat Nancy, Jonathan sekä Steve, jolle annetaan sarjan edetessä harvinainen mahdollisuus edetä omahyväisestä naistenmiehestä ihan ihmiseksi asti. Vakioaikuisista tärkeimmät ovat Hopper ja Joyce, joista jälkimmäistä näyttelee keski-ikäiseksi vanhentunut Winona Ryder. Sarjaa esitettiin melkein kymmenen vuoden ajanjaksolla, joten muksut ehtivät kasvaa teineiksi ja teinit aikuisiksi, minkä käsikirjoitus asianmukaisesti huomioi.
Arkielämää koulusta ihmissuhteisiin pyöritellään välillä saippuankin hengessä, mutta suuri osa ajasta kuluu hirviöjahdissa. Hawkinsin kohdalla kun sijaitsee toisessa ulottuvuudessa kylmä ja ankara Nurinkurinmaailma (Upside Down, omana käännöksenä), jonka mönsterit häiritsevät arkea vuosi vuodelta pahemmin. Salainen tutkimuslaitos liittyy asiaan tietysti jotenkin, mutta enpä spoilaa tässä sen enempää. Hirviöille iskee sarjan kuluessa ikävästi tietty inflaatio kuten Alien-tuoteperheessä konsanaan: ekalla kaudella riittää yksi silloin tällöin nähtävä mörkö, kun loppua kohti niitä on kuin pipoa ja toisessa ulottuvuudessa ravataan kuin hollituvassa.
Neukkulan romantiikkaa.
Usein sarjoilla kestää alussa helposti yksi kausi, ennen kuin ne löytävät oman äänensä. ST-rangerit sen sijaan esitteli vahvinta antiaan heti alussa, ja siitä eteenpäin lähinnä lasketeltiin loivaa alamäkeä. Viidettä kautta on kritisoitu laajalti, eikä asiasta voi oikein olla kuin samaa mieltä. Hienovaraiset juonikuviot ja Nurinkurinmaailman mystiikka lentävät pitkälti ikkunasta, kun meno muuttuu laveaksi toimintarytinäksi ja samalla sekaan lapioidaan kiusallisen pitkiä sentimentaalisia tiristyskohtauksia. Jaksoi sarjan silti hyvin loppuun katsoa, eipä siinä mitään, mutta se epätyydyttäväkin loppu oli tervetullut, eikä lisää toivottavasti enää väkisin tehdä.
Muutama viime ilta – tai Steamin laskurin mukaan 39 tuntia – on kulunut tiiviisti Tingus Goosen äärellä melko pakkomielteisen väännön parissa. Kyseessä on laveasti ajatellen kenties keksinklikkailu, mutta pitkälle määritelmää saa venyttää, kun mukana on niin paljon pulmanratkontaa, rakentelua ja jonkun verran reaaliaikaista taktiikkaakin. Välillä tuli mieleen jopa klassinen Lemmings. Peli on saatavilla Windowsille, Mäkkärille, iLaitteille ja Androidille, mutta tuttuun tapaan Proton hoiti Linuxilla homman kotiin ilmeisen virheettömästi. Ison tabletin kosketusnäyttö voisi olla hanhipelille kaikkein luontevin ohjausmuoto, vaikka hyvinpä tuo hoitui hiirelläkin.
Meno on alati kahjoa …
Tingus Goosen kantava idea on kasvattaa milloin mistäkin ilmaantuvan hanhen kaula riittävän pitkäksi, että se yltää ylhäällä odottavan kumppanin luo. Luontokappale sylkee suustaan vauvoja, joita kerätään alhaalla odottavaan säästöpossuun, ja säästöillä kasvatetaan kaulaa entisestään. Hanhen kaulaan ilmestyy tai ostetaan Dr. Foodin kaupasta erilaisia oksia, joiden avulla vaavit kävelevät, pomppivat, kopioituvat, yhdistyvät sekä monenlaista muuta; vaihtoehtoja on todella paljon ja ne vaihtelevat kentästä toiseen. Kuten kuvista ilmenee, asenne on kautta linjan ronskin surrealistinen: kaikkein älyttömintä sisältöä nähdään kenties välivideoissa.
… ja toisinaan varsin hektistä
Hassungroteskin ulkokuorensa alla Goose tarjoaa myös aitoa haastetta. Välillä eteneminen tuntuu mahdottomalta, kun rahaa ei tunnu kertyvän ja matkaa on jäljellä kymmeniä metrejä. Klikkereistä tuttuun tapaan etenemiseen tarvittava fyrkka kasvaa, tuota, eksponentiaalisesti? Kenttien välillä on mukavasti eroja, eikä saman kaavan toistaminen toimi jokaisessa sinältään. Vaavien tuotanto on syytä saada keinolla millä hyvänsä korkeaksi, sillä natiaisia yhdistelemällä tulot kasvavat kohisten. Visuaalisesti hanhipeli on itsensä näköinen: samanlaista tarkoituksella kökköä graafista tyyliähän on nähty meemeissä ja nettisarjiksissa jo pitkään. Taustamusiikki ei ole suuri vahviis, sillä se alkaa muutaman tunnin sessiossa toistaa itseään pahasti. Tämänhetkinen hinta Steamissa on vajaa seitsemän euroa, jotenkyllä tätä uskaltaa suositella lähes varauksetta.
50 vuotta tuli juuri täyteen, ja pullokokoelman karttumisen lisäksi sain myös teknisemmän lahjan, nimittäin Retro Pocket Games -nimellä kulkevan käsikonsolin, joka muistuttaa ulkoisesti pitkälti Nintendon kuuluisaa 1980-lukulaista Game & Watch -sarjaa. Mustavalkoinen nestekidenäyttö on toki korvattu pikku värinäytöllä ja sisuksista löytyy laatikon mukaan 150+ “8-bittipeliä”. Pattereita tarvitaan kolme AAA-kokoista, jotka toivottavasti kestävät pitkään tai käsikonsolista tulee pian ongelma (Atari Lynx, I’m looking at you). Varsinainen valmistaja jäänee hämärän peittoon, mutta takakannen mukaan lahtelainen Economy-Agency oy on tämän ainakin valmistuttanut.
Lyhyesti ja ytimekkäästi
Pienenä yllätyksenä paketista paljastui itse laitteen lisäksi tiivis suomenkielinen käyttöopas, jolle sinänsä tuskin suurta tarvetta näin yksinkertaisen värkin kanssa on. Taloudessa oli jo ennestään Arcade Mini, jonka testasin parisen vuotta sitten. Virtojen kytkemisen jälkeen ilmeni nopeasti, että tämähän on aivan sama vehje eri kuorissa – tuskin huono arvaus, että maailmalta löytynee kasapäin muitakin vastaavia. Pelikokoelma on muuten aivan identtinen, mutta tässä taisi olla yksi (1) vuorovaikutteinen viihdeteos enemmän. Matkakäyttöä ajatellen Retro Pocket Games on sentään paljon kätevämpi pienemmän kokonsa ansiosta, ja ristikko-ohjainkin hivenen tarkempi kuin minijoystick. Kunnollinen ristikko-ohjain pieksisi molemmat, mutta syystä tai toisesta sellaista ei ole päätetty käyttää.
Bomb Sweeper työssään
Pelin valinta tapahtuu alkumenusta suoraviivaisesti, tosin toivoa sopii, ettei pelaa mitään listan puolivälistä, sillä sinne skrollaamisessa kuluu aikaa tuskalliset 15 sekuntia. Koko valikoimaa tulen tuskin koskaan edes kokeilemaan, mutta on noiden ohjelmointiharjoitusten sekaan osunut jokunen ihan viihdyttäväkin tekele. Useimmathan niistä ovat klassikkojen kotitekoisia klooneja – laillisia sentään, kun grafiikkaa ja musiikkia ei ole ripattu alkuperäisistä. Give Me Water (Pipe Mania), 2048, Frog Jump II, Bomb Sweeper, Car Parking, Chain Reaction ja Mutative Maze viihdyttänevät sen aikaa, että laite on jo lunastanut hintansa. Äänipuoli tuppaa olemaan aika rasittavaa rallatusta, joten äänenvoimakkuusnappi on ahkerassa käytössä. Asetus saisi mieluummin toki säilyä käynnistysten välillä.
Mihin tällaisesta laitteesta sitten käytännössä on, kun kännyköille saa oikeitakin pelejä ja Steam Deckille tai Switchille vielä paljon lisää? Parinkympin hinta on tässä sakissa varsin kilpailukykyinen, eikä konsolin hajoaminen jää paljon surettamaan. Eli pienehköjen lasten juna- tai lomaviihteeksi tällainen minimissään käynee.
Downton Abbey -sarja oli ilmestyessään laatutekele ja sen verran suosittu, että sille on värkkäilty vielä jatkoa elokuvien muodossa. Ensimmäinen leffa, suoraviivaisesti nimetty Downton Abbey, oli vielä asiallinen, mutta toinen, Downton Abbey: A New Era, jo pykälän heikompi omituisine Ranskan-matkoineen ja elokuvaprojekteineen. Odotukset eivät olleet varsinaisesti pilvissä kolmannen jatko-osan suhteen, mutta minkäs teet, kun nämä on kaikki silti katsottava. Siispä ostohousut jalkaan, hopi hopi, kun 2025 markkinoille ilmaantui Downton Abbey: The Grand Finale.
Ylimystöllä fyrkat taas loppu. Voe voe.
Historian suuri pyörä on pyörähtänyt 1930-luvulle asti, vaikkei sentään ihan sotavuosiin saakka. Tällä erää sekoitellaan armeliaasti taas hiukan uskottavampia ja kotoisampia kuvioita kuin edellisessä leffassa. Kartano nielee edelleen rahaa, jota ei ole tiedossa lisää enää edes Amerikasta, joten tarttis tehrä jotain. Maryn avioero aihettaa skandaalin vielä 30-luvunkin Enkkulassa, joten kaupan päälle pitäisi hyssytellä tilanne kuntoon. Suurempana teemana on hankala sukupolvenvaihdos, jollaista puuhataan niin herrasväen kuin palkollistenkin puolella. Fanserviceä ei toki ole unohdettu, joten suunnilleen joka ainoa tuttu kasvo käydään säntillisesti läpi, edes pintapuolisesti.
Ai jaha, Thomasin kaikki vittumaiset temput on jo autuaasti unohdettu.
Loistonsa päivinä sarja onnistui rakentamaan hahmoistaan moniulotteisia, uskottavia ja inhmillisiä, mutta nyt moiseen ei enää venytä – kaikki tuntuvat jokseenkin typistetyiltä ja yksioikoisilta. Violetin poismeno jätti hahmokaartiin yllättävän suuren aukon, jota ei ole onnistuttu täyttämään. “Mitäs hän tekee nykyään?” -henkinen päivitysrumba tekee kerronnasta mekanistista, eivätkä varsinaiset pääjuonetkaan onnistu pitämään otteessaan. Hivenen tylsähän The Grand Finale siis lopulta oli, eikä missään tapauksessa tuoteperheen ansaitsema loppuhuipennus. Tämän päivän elokuvateollisuus ei totisesti tapa lypsäviä lehmiä, joten en olisi sinänsä yhtään yllättynyt, jos sarja kaivetaan kohta taas haudastaan.
Humble Bundlesta tarttui hihaan pdf-muodossa jo kolmisen vuotta sitten Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin kehuttu Saga, joka on eeppinen, noh, sarjakuvasaaga. Lopulta tänä talvena löytyi aikaa ja motivaatiota ruveta lukemaan megapläjäystä – kymmenen volyymiä, joissa yhteensä 1500 sivua – läpi, eikä siitä mikään tuskainen projekti tullutkaan. 2023 jälkeen sarjista on jatkettu vielä kahdella kaudella (viimeksi ihan viime vuonna), joita en saanut mistään riittävän helpolla tai halvalla käsiini, joten jääköön odottelemaan aikaa parempaa.
Tyyppiesimerkki kieliasusta
Tapahtumien keskiössä ovat Marko ja Alana sekä heidän tyttärensä Hazel. Liitto on varsin epäsopiva, sillä sarvipäinen Marko edustaa Wreathia, taikuudelle omistautunutta kuuta, ja siivekäs Alana puolestaan teknisesti edistynyttä Landfallia. Taivaankappaleet ovat olleet pitkässä ja katkerassa sodassa keskenään, mutta sittemmin taistelu on levinnyt pitkin galaksia, kun mukaan on rekrytty muiden planeettojen lajeja. Päähenkilöiden suhde ja siitä syntynyt hybridilapsi eivät ole sen enempää Wreathin kuin Landfallinkaan mieleen, joten perheen perään usutetaan palkkamurhaajia, freelancereita, ynnä muita tappajia hoitamaan ongelma pois päiväjärjestyksestä. Kirjava hahmokaarti on suuri ja suhteet niin monimutkaisia, etten edes yritä selittää tässä niitä millään tarkkuudella. Pakeneminen planeetalta toiselle on alati toistuva teema, kun silmukka alkaa jälleen kiristyä karkulaisten ympärillä, ja siinä sivussa Hazel kasvaa vauvasta esiteiniksi.
Tässä on nyt jotain tuttua
Sarjis on selvästi aikuiselle lukijakunnalle suunnattu, eikä väkivaltaa tai seksiä kaihdeta, vaikkeivät ne mikään pääasia sentään ole. Kiroilua on fucking paljon, millä on epäilemättä haettu rosoisuutta, mutta itseäni köyhä puheenparsi alkoi nopeasti hieman kyllästyttää. Hauskana yksityiskohtana Wreathin asukkaiden omakieliset puhekuplat ovat esperantoksi. Staplesin piirrosjälki on ammattimaista ja tarkoituksessaan hyvin toimivaa, jos nyt ei mitään Moebius-sykähdyttävää. Uskalsin toivoa, että tarina tulisi jonkinlaiseen päätökseensä massiivisten 1500 sivun jälkeen, mutta kuten todettu, Saga jatkuu sitkeästi edelleen. Normaalin alkukankeuden jälkeen sarja löysi äänensä nopeasti, mutta volyymi 10 oli kerronnaltaan sen verran lattea, että mikään kiire jatkolle ei omasta puolestani ole.
Kettimen kanssa metsässä ryynätessä täytyy mukana kuskata aina myös jonkun sortin tulenneuvoa. Trangian olen sytyttänyt melkein aina Primuksen pietsonaksulla ja ruuvattavat keittimet Motonetin halpalaarista löytyneellä myrskysytkällä. Hieman eksoottisempi yritelmä olivat puolestaan tulukset, joiden kanssa liekki niin ikään syntyi riittävällä raapimisella. Tulukset voinee edelleen pitää vaikka hätävarana, koska niillä yrittely menee helposti hieman vaaralliseksi sähläämiseksi. Osassa keittimistä on integroitu pietso, jolloin ylimääräistä sytytintä ei periaatteessa edes tarvi – sikäli kun noihin rimpuloihin uskaltaa luottaa.
TehoSytytin 3
Motonetin halpis antoi periksi (pietso rikki) vajaan vuoden käytön jälkeen, joten oli pakko ryhtyä etsimään korvaavaa tuotetta. Tuohon hintaanhan olisi voinut toki hakea vain kourallisen samanlaisia lisää, mutta halusin jotain pykälän luotettavampaa. Myrskysytkiä on kaupan joka lähtöön: plasmalla, bensalla ja kaasulla. Primuksella on retkeilykäyttöön tarkoitettu PowerLighter III, pikku puhalluslamppu, jonka kävin nappaamassa Clasulta 22 euron hintaan. Mukana ei tule valmiiksi butaania, joten sellaista pitää hankkia, jollei satu jo nurkissa olemaan. Täyttö tapahtuu pohjasta tavallisella venttiilillä. Ostin punaisen maastosta erottuvan mallin, vaikka PowerLighteriä on tarjolla myös mustana.
Naks
Sytkä on kädessä mukavan jämäkkä ja ote pitää hyvin pinnoitteen ansiosta. Liekki syttyy ja kaasuhana aukeaa kumilla karhennettua liipaisinta painamalla. Kyljessä olevasta ikkunasta näkee täyttöasteen ja mukana seuraa myös lenksu roikottamista varten. Puhaltamalla liekin saa kyllä sammumaan, mutta normaali tuuli sitä tuskin juuri hetkauttaa. Kylmyys onkin sitten toinen juttu, sillä butaani heittäytyy laiskaksi jo nollakeleillä. Ja niinhän siinä tosiaan kävi: jäähdytin TehoSytyttimen parvekkeella noin -10 asteeseen, ja johan loppui toiminta. Talvella sytkää täytyy siis joko pitää taskussa tai ainakin lämmittää kädessä hetki ennen käyttöä. Netissä vehkeestä on nähty sekä kiitosta että valitusta: kipukohdiksi on mainittu runsas kaasun kuluminen ja mekanismin hajoaminen, joten katsotaanpa talven myötä, miten Primus käytännössä jaksaa.
