Raspi-testirumbasta jäi mielen nurkkaan kytemään muiden mukana myös Hitman Go. Tuoteperheen useimmat pelithän ovat tunnetusti 3D-hiippailuja, joissa juro kaljupää lahtaa menemään, mutta tällä kertaa on kyseessä varsin puhdasverinen pulmapeli, jossa siirrellään pelinappulaa laudalla (ja juro kaljupää lahtaa menemään). Peruskaavasta poikkeavat niin ikään Hitman Sniperit, joissa keskitytään tarkka-ammuntaan. Raspi 500:n tehoilla Go jaksoi kieppua juuri ja juuri pelattavasti 1080p-resolla – hidastelulla ei vuoropohjaisuuden takia ole onneksi paljon merkitystä. Pöytä-PC taas puski frameja menemään helposti 1440p-tarkkuudella, kuten vuoden 2014 peliltä voisi odottaakin.
Puutarhaidylli. Ukkelit liikkuvat vain viivoja myöten.
Peli tehtiin alun perin mobiililaitteille, mikä hieman hämmästyttää, kun jopa isohkolla 27″ näytöllä meno oli välillä hankalan pientä kikerrystä. Miten ihmeessä tästä on saanut mitään selvää puhelimen näytöltä? Käyttöliittymässä on kosketusnäytön jäänteitä, vaikkei hiirellä pelaaminen sentään mitenkään hankalaa ole. Lyhykäisyydessään pelin idea on se, että Hitmanin pitää päästä raiteita pitkin kentän maaliin asti, tahi nitistää väli- tai loppubossi. Nopeita refleksejä ja tarkkaa hiirikättä ei tarvita, sillä seuraavaa siirtoaan saa miettiä aivan rauhassa.
Viimeinen maailma sijoittuu alati rauhantahtoiseen itänaapuriimme.
Käytännössä joka kentässä on tarpeen laskeskella vartijoiden liikkeitä ja koittaa päästä niiden kanssa sopivaan synkkaan. Mitään shakista tuttuja tempokolmioita ei ole olemassa, joten liikkeet tapahtuvat kahdella jaollisina sarjoina. Loppupäässä tätä kaavaa sentään rikotaan yhden aikajakson hyppynapilla. Vartijoita voi hämätä kiviä heittelemällä pois asemapaikaltaan tai vakioreitiltään, puskiin voi piiloutua, tunneleita pitkin pääsee paikasta toiseen – kaikin puolin vakioaineksia siis. Hitman-silauksen sijasta tämä voisi hyvin olla jokin aivan muu peli, sillä lopulta kyse on mekaanisesta laskemisesta. Loppua kohti vaikeustaso kasvaa reippaasti, ja pelin viimeisessä kentässä oli pakko alentua vihjeeen käyttöön, kun ratkaisua ei omin voimin löytynyt (epäreilu se sitten olikin). Kenttiä on suunnilleen sata, joten puuhaa riittää rahan edestä.
Joskus 1980-luvun puolivälissä sain – epäilemättä pitkän mankumisen jälkeen – lahjaksi Lego-linnan, josta riitti paljon viihdettä. Vasta nyt sain selville, että linnan tarkka malli on Black Falcon’s Fortress (6074) ja julkaisuvuosi 1986. Jos oikein ymmärsin, sama setti on julkaistu uudelleen vielä vuonna 2002. Henkisesti linna sijoittuu vanhan koulun atomeista koottavien mallien ja myöhempien, hyvin erikoistuneista paloista koostuvien välimaastoon: osa seinistä on jo elementtejä, mutta mukana on edelleen myös paljon pieniä peruspalikoita.
Valmis pytinki edestä
Yli 30 vuotta myöhemmän kokoamisen tielle nousi pian monenlaisia haasteita, joista osa ratkesi omin avuin ja osa ei. Ohjekirja oli ehtinyt irrota niiteistään ja revetä sieltä täältä, mutta teippaamisen ja nitomisen jälkeen kävi ilmeiseksi, että mitään oleellista ei puuttunut. Tämä ongelma olisi muutenkin ollut pieni, sillä lärpäkkeet voi tätä nykyä ladata verkosta pdf-muodossa, kunhan vaan keksii oikeat hakusanat. Merkittävästi pahempia vaikeuksia koitui siitä, että kohtuullisen moni osa oli kadonnut vuosien varrella ajan virtaan ja/tai pölynimuriin. Pienemmistä palikoista voi usein kasailla isomman puuttuvan osan, mutta tällä erää puuttui kokonainen nurkkaelementti.
Ja avattuna
Legolla on oma varaosapalvelunsa, joka on kuitenkin keskittynyt tuoreemman pään tuotteisiin, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä metsästämään elementtiseinää Brick Owl -palvelusta. Ruotsalaiselta myyjältä löytyi sopivia järkihintaan, ja reilun viikon päästä projekti saatiin vietyä onnelliseen loppuunsa. Kaikenlaista muutakin puutetta ilmeni matkan varrella: liput olivat murtuneet tai kadonneet, satulat osittain rikki, pyöreitä pikkupalikoita ja pitkiä harmaita ei ollut tarpeeksi, ynnä muuta sellaista. Kaikenlaista pientä epätäydellisyyttä piti siis vain sietää, eikä lopputulos huono olekaan. Pötkön jatkoksi kokosimme vielä sepänpajan, jonka kanssa piti improvisoida sitäkin enemmän.
Raspi-testailussa tuli vastaan muiden mukana jostain ammoisesta Humble Bundlesta hankittu indiepläjäys Nightsky, jossa ratkotaan fysiikkapulmia pallon voimin. Aikanaan peli jäi kesken heti alkumetreillä, koska se vaikutti niin simppeliltä. Viissatasella kokeilun jälkeen tuli mieleen, että ehkäpä tuolle voisi antaa uuden mahdollisuuden pääkoneen isolla näytöllä. Jotain ALSA-kirjastoihin liittyvää oli kuitenkin ehtinyt vuosien varrella mädäntyä, eikä peesee enää suostunut pienellä vaivalla peliä ajamaan. Hieman ironisesti Raspilla ei ilmennyt mitään ongelmia, vaikka Linux-binääri piti emuloida Box64:n voimin.
Tyylejä riittää joka lähtöön
Kontrollit ovat armeliaan yksinkertaiset: pallo liikkuu sivusuunnassa nuolinapeilla, lisävoimat ovat A- sekä S-näppäinten takana, ja joskus pitää painaa enteriä toimintojen aktivoimiseksi. Välilyönnillä voi aloittaa kentän alusta – mille totisesti tulee tarvetta – ja joskus tarvitaan ylä- ja alanuolta toiminnon valintaan. Eräänä keskeisenä piirteenä hyppäämiseen ei ole mitään nappia, vaan ilmalennot pitää toteuttaa hyppyreitä, mäkiä ja muita vastaavia nököjä hyödyntäen. Parin tiukan peli-illan jäljiltä sain palkkiokseni kipeät sormet ja jumittavat hartiat, joten ei tämä ihan lupsakkaa läpijuoksua ole.
Tähdet, tähdet
Eri maailmoja on toistakymmentä ja jokaisessa niistä lukuisia kenttiä, joten ratkottavaa riittää reippaasti. Vaikeustaso on luokkaa “ärsyttävä mutta reilu”, ja ihan kohtuuttoman kauan mitään kenttää ei sentään tarvinnut vääntää. Verenpainetta nosti lähinnä se, että kenttä koostuu tyypillisesti kolmesta ruudusta, ja ihan lopussa mokaaminen vie alkuun asti. Maailmojen välillä on suuria eroja pulmissa ja toimintalogiikassa, mikä vähentää toisteisuutta. Luulin ensin salapaikkojen löytämisestä saatavien tähtien olevan vain mukava bonus, mutta ehei: joka ainoa pitää etsiä ensin tai viimeistä varsinaista maailmaa ei voi päästä läpi. Kymmenen euron hinta on Nightsky:sta kipurajan pinnassa, vaikka euroilleen sinänsä saakin ihan vastinetta.
Raspi-testailujen myötä tuli tongittua harvinaisen paljon Steam-kirjastoni tuntemattomampaa osastoa. Sieltä löytyi muun muassa tämä Pinstripe, jota en ollut koskaan edes asentanut. Peli jaksoi pyöriä ihan mainiosti jopa Raspberry Pi 500:lla CPU-emulaation alla, joten tehopeesee ei juuri hikoillut kuorman alla. Mukavana pikku bonuksena Pinstripestä on myös ehta Linux-versio, joten tällä erää ei tarvinnut edes säätää Protonin kanssa. Hinta näyttää olevan edelleen 15 euroa, mikä ei ole ihan vähän tällaisesta melko pienestä tekeleestä – itse tuskin olen tästä täyttä hintaa maksanut, vaan se on tullut jossain Humble Bundle -kasassa.
Riukusääri pelastustehtävissä
Taustatarinassa pappi-isä ja tyllerö ovat junassa, kun jälkimmäinen kaapataan, ja fatsin pitää tietysti lähteä pelastushommiin. Mutsia ei sen sijaan näy missään, joten kyseessä saattaa samalla olla allegoria lapsuuden traumasta; en ruvennut pöyhimään selityksiä netistä tällä erää. Lajityyppinä on seikkailu, johon on mahdutettu paljon tasoloikkaa sekä kliksuseikkailujen tyylistä ongelmanratkontaa. Vaikeustaso on viilattu hyvin kohdalleen, vaikka kerran lunttasinkin laiskuuttani, kun en keksinyt, mitä yhdelle pahkalle pitäisi tehdä. Tärkeä osa pelimekaniikkaa on hiirellä tapahtuva ritsalla ammuskelu, jolloin ukkelin ohjaaminen tapahtuu luontevimmin vasurilla WASD-napeilla. Kontrollit ovat armeliaan simppelit, joten nappijumpan opetteluun ei tarvi paljon aikaa haaskata.
Koirakin löytyi
Audiovisuaalisesti Pinstripe pysyttelee uskollisesti Burton-henkisessä synkeässä goottityylissään. Musiikista en voi sanoa jääneen paljonkaan mieleen, mutta ukkelin hyppimiseen kuuluva kovaääninen ähkiminen ainakin jäi. Pelin tylsintä antia oli samojen paikkojen edestakaisin koluaminen tarvittavien rahojen hankkimiseksi, minkä vastapainoksi sentään nähtiin myös joitakin intensiivisiä hetkiä sekä palkitseva loppu. Tai ainakin “loppu”, sillä peliä voi jatkaa uudelleen alusta – monia lukittuja oviahan jäi avaamatta sekä suurin osa roinaa ostamatta. Mittariin näyttää kertyneen lopulta neljä tuntia, missä on helposti puolet harhailua, eli ei tämä mikään valtaisa eepos ole. Pinstripe on sopiva välipala, josta ei kannattane täyttä hintaa maksaa, vaan poimia sopivasta tarjouksesta, jos tällainen lajityyppi muuten natsaa.
Pitkäksi aikaa hyllylle jäänyt The Inner World: The Last Wind Monk tuli lopulta luonnolliseen päätökseensä, kun jaksoin taas edistää sitä parin illan ajan. Olin pelannut ensimmäisen osan läpi jo vuosia sitten eikä uusia ilmeisesti ole vielä tullut, jollei samalla teemalla tehtyä erillistä pulmapeliä lasketa. Tällä erää ei tarvinnut edes turvautua Protoniin, sillä Munkista on olemassa myös ihan aito Linux-versio. Jotain ehti mennä tosin hivenen rikki käyttis-, näyttis-, kirjasto- tai näyttispäivitysten myötä, sillä osa puhekuplista oli sössönä – keväällä kaikki toimi vielä kuten pitääkin. Ongelma ei ollut onneksi kovin paha, sillä dialogit kuullaan myös puhuttuina.
Alkupään maisemia
Uusi Inneri jatkaa kronologisesti suunnilleen siitä, mihin aiemmassa jäätiin, vaikkakin asiat ovat välissä ehtineet mennä perseelleen ja Asposia luisua uudestaan diktatuuriin. Conroystä sentään päästiin, mutta tilalle on tullut hänen faninsa Emil, joka haluaa niin ikään eroon huilunenistä. Lupsakan ulkokuoren alla piilee siis allegoria fasismista. Pääkolmikko Robert, Laura ja Peck ottavat jälleen vapaustaistelun hoitaakseen, mikä edellyttää moninaisten pulmien läpi klikkailua. Edellisessä osassa Robertin ja Lauran suhde meni suorastaan romanssin suuntaan, kun taas tällä erää jännite tuntuu pitkälti unohtuneen. Muitakin vanhoja tuttuja nähdään, mutta ei ensimmäisen osan pelaaminen ole mitenkään pakollista tämän kanssa pärjätäkseen.
Nyt ollaan jo pitkällä
Vaikeustaso on suurimman osan ajasta ihmismäinen, vaikka jotkut pulmat ratkesivatkin lähinnä raa’alla voimalla tyyliin “kokeile jokaista esinettä joka kohdassa”; moni ratkaisu on luonteeltaan hassu ja jotenkin äkkiväärä. Robertin jupinoita kannattaa kuunnella tosissaan, sillä niissä piilee usein oleellisia vinkkejä. Läpäisyyn näyttää menneen kaikkiaan peräti 14 tuntia, kiitos muutaman erityisen hankalan ja suuritöisen kohdan. Visuaalisesti TIWTLWM on edeltäjänsä tavoin sarjakuvamainen eikä kovin yksityiskohtainen, mikä täyttää tarkoituksensa, jos ei sitten ihmeemmin säväytä. Musiikki on ammattitaidolla tehty, ja ääninäyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa. Ei tämä mikään kliksuseikkailujen virstanpylväs kenties ole, mutta ainakin perusvahvaa viihdettä lajityypin ystäville.
Shakki on taas suosittua, ja niinpä Facebookissa sekä muuallakin mediassa tulee vastaan kaikenlaista lajiin liittyvää sisältöä. Neutraaleimmasta päästä ovat uutiset esimerkiksi kilpailujen tuloksista ja tehtävät, mutta skaalan toisessa päässä on ikävämpiäkin ilmiöitä, joita ei voi jättää huomioimatta. Näin meemien kulta-aikana foorumeilla lieraa esimerkiksi shakkiin liittyviä vitsejä, jotka toistaiseksi näkemäni perusteella ovat olleet enimmäkseen hyväntahtoisia, kuten vaikkapa yllättäviä siirtoja tai huippupelaajien ylivoimaisuudella hassuttelua.
Nakamura vs. Aronian
Synkempään suuntaan siirryttäessä tulevat vastaan shakkiskandaalit, joita on nähty viime vuosina useita. Näistä on uutisoinut jopa Iltalehti, joka ei lajista muuten juuri välitä. Usein kyseessä on ollut kännykällä tai muulla digivehkeellä huijaaminen tai vähintään syytös moisesta. Oikeita käryjä on käynyt mm. Gaioz Nigalidzelle, Sergey Aslanoville ja näkyvimpänä Igors Rausisille. Hans Niemannin Chess.com-skandaali ja muut syytökset lienevät viime vuosien suurin kohu, josta ei taidettu saada totuutta selville lopultakaan.
Selkeästi kyseenalaista mediahuomiota edustaa naispelaajien ulkonäköön keskittyminen. Jotkut, kuten Anna Cramling ja Alexandra Botez siskoineen, ovat toki tehneet siitä suorastaan ammattinsa, mutta silloin on kyse jo eri ilmiöstä. Mistä puhun tässä on se, kuinka turnauksista postataan varsin valikoivasti kauneimpien pelaajien kuvia, olivat he sitten muuten merkittäviä tai eivät. Lajia seuranneelta on tuskin mennyt ohi Divya Deshmukh -ilmiö, jossa sekoittuvat yhtäältä todelliset ansiot ja toisaalta kuolaaminen – jälkimmäistä ei tarvitse kuvien kommenteista kauan haeskella.
Noh, jokos sitä kohta ollaan suurmestari?
Listan viimeinen myrkyllinen ilmiö ovat lapsinerot, joihin kohdistuva pakkomielle on todella vanhaa perua: jo Samuel Reshevskyä kuskattiin pitkin maailmaa näytösotteluissa 1920-luvulla, jolloin hän oli kymmenen vuoden nurkilla. Sittemmin tilastonikkarien kestosuosikiksi on muodostunut kysymys kaikkien aikojen nuorimmasta suurmestarista. Näinä aikoina etenkin Intia on ottanut tässä ihmelapsituotannossa kirkkaan kärkisijan. Toki lasten ansiot saa tunnustaa, mutta paineiden kasaaminen ja mediamyllytys eivät voi olla terveellisiä ilmiöitä, kun kyse on todella nuorista pelaajista.
Havahduin vasta siihen, etten ikinä blogannut Superbrothers: Sword & Sworcery EP:stä, vaikka se iski aikanaan kuin tuhat skyyttiä. Nyt on aika korjata tuo puute, jos edes sillä verukkeella, että pelasin S&S:n läpi Raspberry Pi 500:lla. ARM-natiivia versiota ei pelistä toki ole olemassa, mutta Box64 palveli jälleen hyvin ja kaikki toimi käytännössä täydellisesti – ehkä yhdessä ruudussa olin huomaavinani tiettyä hidastumista, joka ei kokemusta sanottavasti heikentänyt. Mukavana yllätyksenä kauan sitten ostamani Humble Bundle -latausversio oli päivittynyt hiljattain jopa Linuxille, joten käynnistäminen ei mennyt vanhentuneiden kirjastojen arpomiseksi.
Alkupään näkymiä
S&S on periaatteessa palikkagrafiikalla toteutettu kliksuseikkailu, mutta äkkiväärä asenne takaa sen, että mitään ihan tavallisia polkuja ei tallata. Alkuperäisen version käyttöliittymä on tehty mobiililaitteiden kosketusnäytölle ja sovitettu vasta myöhemmin tietokoneiden kaksinappiselle hiirelle. Kävelemisen vaatima tuplaklikkaaminen vaikuttaa alkuunsa lievästi ärsyttävältä ja turhalta, vaikka siihen hyvin nopeasti tottuukin. Ensikosketuksella röpöinen pikseligrafiikka vaikutti puolestaan ylimääräiseltä retrokikkailulta, mutta sittemmin olen myöntänyt, että etenkin maisemat on toteutettu hyvällä maulla ja värisilmällä. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee Jim Guthrien laadukas sekä tunnelmallinen ääniraita.
Kohta menee jännäksi
Pelin suurimmista ansioista on vaikea kirjoittaa paljastamatta jotain liian oleellista juonesta tai pelimekaniikoista, joten kertoilen tässä aiheesta hieman yleisluontoisemmin. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä naispuolinen skyytti, soturi tehtävää suorittamassa. Muuhun keskeiseen hahmokaartiin kuuluvat Samae, puunhakkaaja (Logfella), välillä mukana pyörivä koira (Dogfella) sekä neljättä seinää rikkova kertojaääni, sikaria tuprutteleva porho (Archetype). Päätehtävä on kolmen voimakkaan trigonin kerääminen, minkä lisäksi on tarjolla joitakin sivupolkuja, joita en tainnut edelleenkään kaikkia löytää. Välillä seikkaillaan tavallisessa maailmassa ja välillä unessa, jotka kumpikin toimivat omalla logiikallaan.
Pulmaosasto on vaikeustasoltaan ihmismäinen, ja vinkkejä tarjoillaan yleensä aivan tarpeeksi oikean paikan löytämiseksi. Yksittäisissä ruuduissa riittää yksinkertaisimmillaan klikkailla maastoa tai esineitä oikeassa järjestyksessä, kun taas välillä ratkaisu vaatii pelin luonteelle sopivasti erikoisempaa lähestymistä. Taistelua ei ole paljon, mutta trigonien kanssa saa varautua ottamaan muutaman erän ennen kuin oppii oikeat taktiikat. Tarina etenee episodimaisesti, ja yhden osan läpäisy tuntuu aina pikku saavutukselta – sitten siirrytäänkin pelin alkuruutuun ja kuullaan kommentteja suoriutumisesta. Metailu ja huumori ovat sikäli vaikeita lajeja, että Sword & Sworceryn onnistuminen on hatunnoston arvoinen suoritus.
Viime vuosina en ole juuri hötkyillyt Linux-jakelujen suhteen: hyväksi havaittu Mint Cinnamon on palvellut sekä läppäreissä että pöytäkoneissa. Eipä se mikään täydellinen ole – juuri tänään jäi Nemo jumiin, kunnes irrotin kännykän johdosta – mutta työ- ja viihdeluonteiset asiat toimivat riittävästi. Distroja on tänä päivänä hurja kirjo, joten hiljalleen alkoi herätä mielenkiinto kurkkia taas oman tutun hiekkalaatikon ulkopuolelle, ja kun käsille sattui sopivasti käyttistä vailla oleva vanhahko pönttö (i7-4770+GTX 1070), niin kokeiluun lähti monessa paikkaa kehuttu Zorin OS.
Zorinista on olemassa sekä maksullinen versio “Pro” että ilmainen “Core”, joista latasin jälkimmäisen. Versio oli tuorein eli juuri hiljattain julkaistu 18. Ubuntun pohjallehan tämä on rakennettu, aivan kuten moni muukin jakelu Mintistä Pop!_OS:ään, joten mikään suuri henkinen loikka ei sinänsä ollut edes kyseessä. Jopa ikkunamanageri on vanha tuttu Mutter, vaikka se on toki muokattu hyvin toisennäköiseksi kuin Mintissä. Asennuksessa ei ilmennyt suurempia komplikaatioita, tosin olisi kannattanut saman tien valita alussa Nvidian ajurit, ettei niitä olisi tarvinnut etsiskellä myöhemmin. Rauta on jo sen verran vanhaa ja hyvin Linux-tuettua, että kaikki laitteet tunnistuivat suorilta asiallisesti.
Jotain tuttua siinä on.
Aloitetaan vaikkapa hyvistä puolista. Vaikka makuasioista voi olla toistakin mieltä, on Zorinin ulkoasu mukavan puunattu ja kauttaaltaan melko yhtenäinen. Läpinäkyvyyttä on, mutta aika kohtuudella. Alapalkki on tässä Windows 10:n tapainen, mutta sen saa myös keskelle Macin malliin tai vanhan koulun taskbar-tyyliseksi. Järjestelmän asetukset on enimmäkseen kerätty yhteen paikkaan, joten niitä ei tarvitse etsiskellä menujen kätköistä. Näppäränä yksityiskohtana alapalkin oikeasta laidasta aukeaa pikkumenu, jossa on kootusti ruudunkaappaus (ml. videon tallennus), verkko- ja ääniasetukset sekä muuta hyödyllistä. Käynnistyskuvakkeita on helppo lisätä alapalkkiin sekä järjestellä siellä. Virtuaalityöpöydät toimivat tällä kokeilulla kätevästi ja niiden välillä vaihtelu on mukavan visuaalista.
Vaan löytyypä niitä ongelmiakin. Kenties Windowsista siirtyjiä silmälläpitäen käyttöliittymä haluaa hyvin hanakasti tunkea ikkunat koko ruudulle tai pinota niitä ruudun puolikkaiksi ym. Itse tahdon mieluummin päättää, mihin asiat menevät, joten kytkin ensi töikseni moiset kotkotukset pois. Suuriin bugeihin en toistaiseksi törmännyt, mutta yhden kerran kuvakkeita järjestellessä alapalkkiin jäi haamu, jota ei saanut sieltä pois kuin uudelleenkäynnistyksellä. Cinnamoniin ja etenkin Mateen verrattuna käytössä huomaa lievää tahmaisuutta, joka ei sentään ylly liialliseksi. Zippejä klikkaamalla luulisi aukeavan tiedostonäkymän, josta voi valita, mitä purkaa. Sen sijaan paketti purkautuu niille sijoilleen enempiä kyselemättä. Eräänä kauneusvirheenä fullscreen-videoissa ja -peleissä ilmeni toisinaan repeilyä, jonka ratkaisin ensi hätään Nvidian kompositoria käyttämällä.
Käyttisversio on sen verran tuore, että näitä lastentauteja luultavasti korjaillaan lähiaikoina päivityksillä. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei Mintistä pois vaihtamiseen ole läheskään riittävästi syitä – joitakin pikku yksityiskohtia toki saatan jäädä kaipaamaan. Jätän Zorinin toistaiseksi projektipönttöön, jotta se tulee tutummaksi sekä reilun vertailun nimissä. Minttiä on monesti luonnehdittu sopivaksi jakeluksi Windowsista siirtyjälle, ja samalla ovella kolkuttelee selvästi myös Zorin. Itse en moista käyttäjäryhmää edusta, joten mene ja tiedä, mutta voin ainakin arvailla, että Linux-ummikko ei tämän äärellä pahasti säikähdä.
Viikonloppuna vierähti taas tunti jos toinenkin Raspi-pelitesteissä. Tällä erää ajelin Humble Bundleista ja itch.io:sta tarttuneita Linux-natiiveja pelejä suoraan Box64:n kautta ilman Steamia. Sivumennen sanoen Steam on nykyään melkoinen sika muistin suhteen, sillä tämä nykyinen versio on toteutettu muodikkailla webatekniikoilla, jotka haukkaavat satoja megoja rammia. Joskus aikanaan oli vielä käytettävissä parametri -no-browser, joka kevensi kuormaa huomattavasti, mutta sekin helpotus heivattiin jo vuosia sitten.
Raspi-pelaaja ei saa olla teknisesti aivan kädetön, jos meinaa mitään saada toimimaan – veikkaisin toki käyttäjäkunnan olevan keskimäärin aika harrastunutta. Muutama perusjekku riittää ensi alkuunsa. Selvästi yleisin ongelma on, että ajettavista binääreistä puuttuu suoritusoikeus, mikä johtunee pakettien tekemisestä jollakin ei-Unixilla. Suoraviivainen chmod a+x korjaa tämän vaivan. Puuttuvat kirjastot ovat toinen yleinen kompastuskivi, jota voi yrittää ratkoa asentelemalla. 32-bittiset kirjastoversiot saa muuten asennettua lisäpäätteellä “armhf” eli esim. libglu1-mesa:armhf. Joskus harvoin auttaa käynnistysskriptin ajaminen eksplisiittisesti Box64:n kautta eikä suoraan. Ja sitten niitä pelejä:
140
Geometrinen puzzlehyppely näyttääkin kevyeltä ja niin ollen pyöri Raspilla oikein sievästi.
Bit.Trip Runner
Bittitrippirynnijä ei sekään koneelta paljon vaadi. Hermot tähän menee, mutta itse peli toimii kaikin puolin hyvin.
Cogs
3D-pulma Cogs vaati aika lailla asennusten keventämistä ja jäi lopultakin hivenen lägiseksi, mikä ei kuitenkaan tällaisessa kiireettömässä pelissä pahemmin haittaa.
Costume Quest
3D-kostyymiseikkailu on selvästi kohtuullisen kova pala Raspille. Asetuksia ja tarkkuutta rajusti pudottamalla lopputulos oli jokseenkin pelattava.
Hammerfight
Moukaritaistelo ei mene ihan pehmeästi, vaikka ikkuna on pieni. Kovin pitkälle en yritellyt, mutta kyllä tämä suunnilleen riittävästi futaa.
Her Majesty’s Spiffing
HMS on britti-ironialla kyllästetty 3D-klikkailu, joka koettelee Raspin kykyjä kunnolla. Normitemput kehiin: pienempi tarkkuus, antialiasoinnit pois, kaikki minimiin, ja kyllähän tämä pyörii. Päivitystaajuutta ei voi kehua juhlavaksi, mikä kuitenkaan ei paljon häiritse tällaisessa teoksessa.
Into the Breach
Onko Breachiin mänijöitä? Onko Breachiin mänijöitä? Mechi män justiinsa. Hyvinhän tuo jauhaa mänemään, kun nuo graffatkaan ei tuota kummemmat liene.
Lone Survivor
Selviytymiskauhu on ilmeisesti tehty vanhalla “kunnon” Flashilla, mikä ei kuitenkaan tunnu menoa haittaavan.
NightSky
Kaikkea sitä kokoelmista taas löytyikin. Geometrinen fysiikkapuzzle NightSky ei paljon koneelta vaadi ja rullaa mukavasti.
Outlast
Kauhistuttava kauhu-3D ei selvästikään ole Raspilla ihan kotonaan. Suunnilleen kaiken minimiin vääntämällä kauhistusta voi auttavasti pelata, vaikka vaikea tätä on sittenkään suositella.
Paradigm
Post-apokalyptinen kliksuseikkailu on hyvin maltillinen laitteistovaatimuksiltaan, joten lupaavalta vaikuttaa – kovin pitkälle en toki testannut.
Quest of Dungeons
Jos Nethack, Larn ja kumppanit iskevät, niin tässä samanlaista meininkiä graafisella kuorrutteella. En havainnut mitään ongelmia toimivuudessa.
Solar 2
Kivi lentää avaruudessa ja kasvaa isommaksi. Lyhyen testailun perusteella tämäkin pyörii aivan riittävästi ja sekoilematta.
Extreme Meatpunks Forever
Tätä on siellä täällä kehuttu, mutta itselleni loputtoman dialogin klikkailu ja mälsänsutki toiminta eivät uponneet. Toimii hyvin sinänsä.
Super Win the Game
Mainion/raivostuttavan You Have to Win the Gamen työnjatkaja, joka ei tosin ensi istumalta vaikuttanut ihan yhtä hauskalta. Edeltäjänsä tavoin kieppuu oikein hyvin ilman eri säätämistä Raspillakin.
Tonight We Riot
Microsoftin orjat sorron yöstä nouskaa… Tässä toimintapläjäyksessä pikku-ukot tavoittelevat ihanneyhteiskuntaa vallankumouksen keinoin. Kuten kuvasta näkyy, graffapuoli on kepeä, joten työväen tietokonekin jaksaa taistella.
Underhero
Äkkiväärä seikkailuhyppelö ansaitsisi varmaan vielä uudemman yrityksen, sillä arviot ovat olleet positiivisia. Jotain bugaamista ilmeni liittyen ruutumoodin vaihtoon: pelin mielestä ollaan koko ajan 1920×1080-tarkuudessa, vaikka se silmämääräisesti vaihtuukin. Ihan täydellä resolla Alisankari ei rullaa pehmeästi, mutta pikkuisen pienemmällä ok.
Olipas siinä taas lista. Hyvinä uutisina voin kertoa, että nyt bundlet on aika lailla kaluttu tyhjiksi – Steamissa sen sijaan olisi vielä kaikenlaista… Raadannasta oli ainakin se hyöty, että tuli pitkästä aikaa käytyä läpi pelikirjastoa, josta löytyi kaikenlaista uutta viihdettä ilman rahan tärväämistä. Onnistumisten varjoon jäivät ne kymmenet tekeleet, jotka eivät syystä tai toisesta Raspilla käynnistyneet. Eräs kipukohta, jolle voisi ehkä tehdä jotain, on .NET eli Linuxin puolella Mono, jonka varaan aika moni peli on rakennettu. Tavallisen ja graffamuistin loppumiselle on vaikeampi tehdä mitään, mutta jo ilman Steamia ajaminen vapauttaa rammia hyötykäyttöön jopa gigan.
Ilmeisesti neljän gigan Raspberry Pi ei ole hyvä valinta pelikäyttöön, nimittäin sellaisella ei Steam ns. lähde eikä ilmeisesti Waydroidkaan kunnolla. Tästä tuli väistämättä mieleen, että osa omalla kasigigaisellani jämähtäneistä teoksista voisi toimia, jos muistia olisi täydet 16 gigatavua. Postauksen varsinainen aihe on kuitenkin taas pelitestien tulosten esittely, joten mennäänpä asiaan:
The Adventure Pals
Tämä kaunis sarjakuvamainen hyppelö tuntui pyörivän oikein hyvin, vaikka onkin Windows-peli. Normaali WINED3D päälle toki ja hiukan asetusten keventelyä. Tästä sakista niitä harvoja, jonka äärelle saatan ihan oikeastikin palata.
Bad Hotel
Paha hotla on melkein ok, vaikka hieman tahmea. Kokeilussa ehta Linux-versio.
Assault Android Cactus
Samaan tapaan pyörii Hyökkäys-Antero-kaktus, pienessä ikkunassa sinänsä toimii, mutta ei kovin tyydyttävällä nopeudella. Pitkään en jaksanut testatakaan.
Crawl
Crawlin simppelit grafiikat ja natiivi Linux-versio antavat odottaa hyvää lopputulosta ja niinhän se on. En muista ihan varmaksi enää, pudotinko tarkkuutta jossain vaiheessa hivenen.
Door Kickers
Laser Squadin perinteenjatkaja Ovenpotkijat kärsii koko ruudun tilassa välillä ikävistä hiiriongelmista. Ikkunassa ajaminen tuntuu toimivan paremmin.
Dub Dash
Takavuosina tämä ei toiminut edes PC-Linuxissa äänien kanssa, mutta nyt mentiin jo Raspillakin, kun laittoi Protonin versioksi 9.0-4 ja tutun WINED3D:n päälle.
Duet
Näin minimalistisen pelin pitäisi pyöriä vaikka leivänpaahtimella, eikä ongelmia ilmennytkään.
Go Home Dinosaurs!
Maaoravat ovat sitä mieltä, että dinosaurukset voisivat oikeastaan painua himaansa grillinryöstelyn sijaan. Tornipuolustus vaati WINED3D-asetuksen ja Protonin vanhennuksen, minkä jälkeen se kieppui jokseenkin ok, kunnes kaatui kolmen kentän jälkeen.
Hitman GO
Lähimmäs AAA-luokkaa kurkottaa pulmapeli Hitman GO. Proton 9.0-4:n ja WINED3D:n voimin mennään ihan riittävää tahtia, jos nyt ei täysin sulavasti.
The Binding of Isaac
Tätä on mainittu hyväksikin, mutta itselleni ei vaan tunnu väkisinkään yrittämällä uppoavan. Protonin vanhennus, WINED3D ja reson pudotus, niin kaipa tämä oikeaa vauhtia menee.
Pinstripe
Tämmöinenkin pulmaloikka oli lierannut vuosia kokeilematta Steamissa, joten kokeillaanpa edes nyt. WINED3D ja Proton 8.0-5 alle ja pyörii ilmeisen virheettömästi.
Terraria
Vähän kaikenlaista kontrolliongelmaa ja hidastelua tarjoilee meille emuloitu Terraria. Pienessä ikkunassa ja kaikesta karsien ehkä jotenkin siedettävä, jos tällaisesta muuten tykkää. Taisi kaatuakin hetken päästä.
Stacking
3D-kliksuseikkailu Stacking on kohtuudella pelattavissa, kunhan tinkii resosta ja hienouksista. Proton 8.0-5 antoi äänet ja toki WINED3D tarvittiin tämänkin kanssa.
Stardew Valley
Toimistorotta toteuttaa haaveensa ja lähtee farmariksi. Linux-versio tuntui lyhyellä testailulla futaavan aivan virheettömästi.
Toki Tori
Torille! Tai sitten ei, tämä on oikeastaan aika kuiva pulmapeli. Vika ei ainakaan ole toimivuudessa.
Undertale
Tämänkertaisen sarjan päättelee Undertale, joka kyseenalaistaa RPG-kliseitä – eri asia sitten, kuinka onnistuneesti. Linux-versio on tämäkin ja pyörii virheettömästi. Sellainen lista tällä erää: onnistumisia, pettymyksiä ja puoliksi onnistumisia. Pelien näkökulmasta olisi mukavaa, jos graffarauta olisi edes hivenen jykevämpää, mutta se on se mikä se on. Bulkin kahlaaminen ei ole järin palkitsevaa, joten en taida jaksaa tällaista listaa ainakaan hetkeen koota. Toisaalta on tässä joukossa jokunen ihan aidostikin onnistunut tekele, joten viihderepertuaari laajeni jälleen inasen.
