Sohvakoneessa on luonnollisestikin kiinni langaton hiiri ja näppis, joista jälkimmäinen on usein melko turha ja vie pöydältä tarpeettoman paljon tilaa. Leffojen ja sarjojen katselun aikana melkeinpä ainoa tarve näppäimistölle on äänenvoimakkuuden säätö, mihin pienet napit eivät hämärässä edes järin hyvin sovellu. Pelinäppiksiin on viime vuosina ilmestynyt rullia, joilla volaa voi säätää, joten rupesin etsiskelemään, olisiko moisia kontrollereita myynnissä ihan erikseenkin. Ensimmäinen ostos oli huti, kun lähinnä valojen säätämiseen tarkoitettu pyörylä vaati erillisen kontrollerin eikä tukenut bluetoothia laisinkaan.
Halkaisija on noin viisi senttiä, korkeus kolme ja puoli
Sopivampia versioita löytyi onneksi useita, mutta kunnon nettikaupoissa niiden hinta lähenteli helposti viittä kymppiä, mikä oli tarkoituksen huomioiden kipurajan tuolla puolen. Mistä apu ongelmaan? No tietysti epämääräisestä kiinakrääsäkaupasta, josta vastaava geneerinen tuote irtosi 15 euroon. Vaatimattomassa laatikossa ei turhia ekstroja ollut: pelkkä kontrolleri muovipussissa ja akun lataamiseen USB-A–USB-C-kaapeli. Kaupan sivulla mainostettiin, että pyöritykselle ja rullan painelulle voisi konfiguroida omiakin toimintoja, mutta toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, miten se käytännössä tapahtuisi, kun mukana ei seurannut minkään valtakunnan manuaalia.
Mukavana pikku plussana pulikka toimii myös johdon päässä eikä pelkästään bt:n varassa. Molemmissa tapauksissa isäntälaitteelle ilmestyy näkyviin “näppäimistö”, ja rullaa pyörittämällä saa volaa alas ja ylös. Klikkaus vastaa play/pause-nappia ja biisiä saa vaihdettua kääntelemällä rullaa, kun se on painettu alas. Kyljessä on lisäksi nappula, jonka toiminnoiksi arvaan tältä pohjalta laitteen parittamisen sekä sammuttamisen. Käynnistystä ei ilmeisesti tarvi tehdä erikseen, sillä pylpyrä tuntuu heräävän sohittaessa omatoimisesti. Kolmen Linux-tietokoneen ja yhden Android-kännykän perusteella käyttö onnistuu luotettavasti erilaisten kokoonpanojen kanssa, vaikka luotettavuudesta tai akkukestosta onkin vielä aikaista sanoa mitään. Hyvältä vaikuttaa toistaiseksi.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
Kuten joka kesä, elokuun alussa saapui taas Assembly, joka on itselleni samalla eräänlainen kesäloman loppumisen merkki. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei tälläkään erää tapahtunut: kuskasin muksuja paikalle ja huolehdin niiden ruokailusta, kävin pariin kertaan kallioilla ja katselin ne kompot, jotka sattuivat pyörimään sopivaan aikaan. Kalasatamaan muuton jälkeen paikalle pääsee entistäkin helpommin pyörällä melkein suoraa asfalttitietä pitkin. Yleensä tietokonekauppojen partyalennukset ovat sen verran olemattomia, ettei tule ostettua mitään, mutta tällä erää Verkkis oli ottanut asian tosissaan ja mukaan lähti pelinäyttis ja vähältä piti, etten ostanut myös SSD:tä. Pahimman Venäjä-droonikohun laannuttua Jimppakin oli jälleen paikalla ilmeisen salonkikelpoisena (joo-o).
Boozemblyn huumaa torstaina neljältä.
2024 jäi mieleen erityisesti runsaan ruokatarjonnan vuoksi; moni varmaan lokki koko viikonlopun Arlan+Fazerin+Ötkerin+Maggin voimin eikä törsännyt eurojaan ravintoloihin. Tällä erää saanti oli huomattavasti niukempaa, mukaan lukien omien juomien varassa pyörinyt Boozembly. Itse kävin pari kertaa Hesellä nuukailuhengessä, vaikka vastine rahoille jäi heikoksi. Etenkin soijatikkuaterian kuusi pientä kuivaa nökärettä olivat jonkinlainen pohjanoteeraus. Ruoka-autojen tarjonta oli tuttuun tapaan vastaava: kovat hinnat, pienet annokset.
Fantasiakonsolikompo meneillään. Taso jäi heikoksi viime vuoteen verrattuna.
Ilmeisesti remontin takia hallit oli järjestelty eri tavalla kuin yleensä. Pienten skenekompojen kannalta valitettavasti, sillä “Genelec stage” ei oikein riittänyt, kun taas 1k/4k/demo nähtiin isossa katsomossa, jossa istumapaikkoja riitti kaikille halukkaille. Mitäpä noista kompoista nyt sanoisi? Mitään mullistavaa ei mieleen jäänyt, mutta joitakin hienoja tekeleitä oli mahtunut 4k:hon ja demoihin. 1k ja fantasiakonsolit jäivät puolestaan harvalukuisiksi ja tasoltaan keskimäärin vaatimattomiksi, lukuun ottamatta Fulcrumin fraktaalimössölentelyä. Taitaa yksinkertaisesti olla niin, että Revision tyhjentää nykyään pajatson pääsiäisenä eikä skenen keskiöstä pudonneeseen Assemblyyn riitä kuin rippeitä.
Vaikkei tapahtuman kaupallisuus ole ollut mikään salaisuus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, iski se tänä vuonna erityisesti silmille. Eihän tuollaista tapahtumaa voi järjestää ilman sponsoreita, mutta mietin taas vääjäämättä sitä, onko tapahtuman alkuperäisestä tarkoituksesta enää mitään jäljellä. Omaehtoisen digitaalisen kulttuurin tilalle on lipunut Microsoftin, pelitalojen ja laitefirmojen indoktrinaatio sekä yksisuuntainen kulutusjuhla. Ehkäpä jangsterit kokevat ne yhtä aidoiksi ja omiksi kuin me skenehommat aikanaan – kukapa tietää?
Toinenkin Asuksen TUF Gaming B550M-Plus alkoi oireilla samaan tapaan kuin edellinen eli kone kaatuili raskaassa videopakkauksessa ja Prime95 ei mennyt puhtaasti läpi – olipa tosi TUF. Siirryin jo aiemmin näyttiksissä MSI:n tuotteisiin ja tällä erää vaihtui myös emppa, kun tilalle tuli B550M Pro-VHD WiFi. Ostin sen itse asiassa jo varmaan viime vuoden puolella ja jäin odottelemaan sopivaa hetkeä, jollaista ei kuitenkaan tullut ennen kesälomia. Vanha kokoonpano toimi riittävästi, kunhan sillä ei yrittänyt mitään liian raskasta, eikä kesken lukuvuoden ollut järkevää ottaa riskiä siitä, että pitäisi olla ilman konetta.
Jonkun sortin johtojenhallintaa. Ihan kaikkia pölyjä en jaksanut siivota.
Hellepäivä ei ole mikään paras vaihtoehto tällaiseen askarteluun, kun tuskanhien pisarat putoilevat laitteistoon ja hermot ovat tavallista enemmän pinnassa, mutta eipä kiikarissa näkynyt lähiaikoina viileämpiäkään kelejä. Empan asennus on yleensä pöytäpeeseen suuritöisin osuus, ja tällä erää työmäärä oli sitäkin suurempi, kun vanha piti ensin repiä irti. Pikku helpotuksena eri mATX-emolevyjen liittimet sijaitsevat pitkälti samoissa paikoissa, joten vanhat kaapelireititykset toimivat lähes sinältään. Pölyä oli vuoden aikana ehtinyt kertyä kiitettävästi, eli imuroin ja pyyhin pois näkyvimmät.
Ruuvien, tuulettimen, johtojen, näyttiksen ja SSD:n kiinnittämisen jälkeen homma oli periaatteessa valmis. Muutaman buutin ja BIOS-vierailun jälkeen päästiin jo työpöydälle, tosin ilman grafiikkakiihdytystä: secure boot esti suuressa viisaudessaan Nvidian Linux-ajurin toiminnan, joten taas yksi BIOS-käynti lisää. Firmis oli jo puolitoista vuotta vanha, joten sekin piti päivittää ja käydä reitittimellä laittamassa uusi MAC-osoite DHCP-asetuksiin kiinteää IP:tä varten. Samalla oli hyvä hetki ajaa sisään pitkään odotelleet ohjelma- ja ajuripäivitykset, minkä jälkeen elämä palasi tuttuihin uomiinsa (tosin ilmeisesti ilman kaatuilua). Putsailun tai kenties uusien lämpötahnojen ansiosta lämmöt pysyvät taas paremmin kurissa.
Taannoin olisin saattanut pitää tällaista räpellysprojektia jopa hauskana, mutta suurin säätöinto on jo ehtinyt laantua, minkä lisäksi tämä ei ollut mitään vapaaehtoista harrastelua, vaan jo toisen kerran hajonneen raudan takia pakolla vääntämistä. Onneksi perusteet ovat edelleen hallussa, joten vaihdon sai tehtyä omin voimin. Jos kone alkaa taas änkyröidä, niin seuraavalla kerralla annan rehellisesti periksi ja vaihdan samalla tuoreempaan rautaan, vaikkei kokoonpano olekaan kuin kolmisen vuotta vanha.
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
TNG:n ja DS9:n jälkeen avaruusmatkailu jatkui luontevasti Star Trek: Voyagerilla (1995–2001), kun sekin kerran Netflixistä löytyy. Seitsemästä kaudesta riitti katsottavaa 172 jakson verran, joten urakkaan kului taukoineen muutama kuukausi jakson tai kahden päivävauhtia. En ollut aiemmin nähnyt jaksoakaan, joten en ollut varma, mitä tuleman piti, eikä värittämässä ollut myöskään nostalgiaa, kuten TNG:n tapauksessa. Perusasetelma lienee useimmille tuttu: Voyaakkeri joutuu kauas kotoa delta-kvadranttiin ja sieltä pitäisi körötellä pitkä matka kotopuoleen kaikenlaisten vaarojen läpi.
Avaruusalus on pitkälti suljettu oma hiekkalaatikkonsa, joten hahmot ja niiden väliset suhteet joko kannattelevat kerrontaa tai pilaavat sen. Osaan miehistön jäsenistä onnistuttiin pitkän kaavan kautta saamaan syvyyttä, kun taas toiset jäivät ihan loppuun saakka karrikoidun yksioikoisiksi. Vaikkapa kapteeni itse, Tom Paris ja Harry edustivat näitä jälkimmäisiä, kun taas selkeimpiä valopilkkuja olivat ärsyttävä/ylimielinen/uhriutuva/mokaileva/avulias hologrammitohtori sekä ihmisyyttään kartoittava Seven of Nine. Jo alkuperäisessä Star Trekissä Spock sai toimia peilinä ihmisyyden kummallisuuksille, ja TNG:ssä sama homma lankesi mainiolle Datalle. Voyagerissa otettiin “enempi parempi” -asenne, kun ihmisreppanoiden heikkouksia ihmettelivät vuoron perään niin Seven, vulkanuslainen Tuvok kuin vielä holotohtorikin.
Hartsa pelastaa kaikki moneen kertaan, mutta eipä ylennystä kuulu. Naishommissa yhtä heikkoa menestystä.
Vaikka asialle toki on Star Trek -loressa kyhäilty selityksiä, niin taas pisti silmään, kuinka kymmenien tuhansien valovuosien päässä elelevät lajit tuppaavat melkein kaikki olemaan humanoideja, joilla on kenties joku ryppy naamassa tai sammalta tukkana. Välillä kertakäyttöhumanoidien kehittely oli jätetty ihan suoranaisen laiskaksi, mikä on sinänsä tuotannollisesta näkökulmasta ymmärrettävää. Yleiskääntäjälläkään ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia, vaan planeetalta toiselle pärjättiin mukavasti universumin yleiskieltä eli englantia bamlaamalla.
Galaksin toisella puolen asuu todella erikoisia eliöitä. Huomaa naamassa olevat putket.
Sarja lähti yskien liikkeelle, mitä toki osasin odottaakin. Ensimmäinen kausi kului lähinnä näkemyksettömään TNG-kloonaukseen: ajellaan sinne tänne ja joka jaksossa tulee vastaan uusi alienilaji, joka melkein tuhoaa koko purtilon. Näyttelijöillä kesti taas aikaa päästä rooleihinsa, joten hahmokaarti vaikutti vielä toisellakin kaudella pahviselta. Federaation ja maquissien vihanpidosta ammennettiin ensinnä konfliktia, joka matkan edetessä sittemmin unohdettiin, ja loppumetreillä oltiin jo vanhoja kalakavereita puolin ja toisin.
Alun kuivahkon planeetalta toiselle ajelun jälkeen käsikirjoittajat pääsivät parempaan vauhtiin, aiheet monimuotoistuivat, ja juonikehitelmistä uskallettiin tehdä pidempiä (esim. borgien kanssa kahinointi). Toisteisuudelta ei täysin vältytty, minkä lisäksi sekaan mahtui ihan aitoja hutejakin, mutta viihdearvo sentään parani. Varsin usein löytyi lupaava tekniikka tai tila-aikarepeämä, jolla päästäisiin kätevästi kotopuoleen, vaan pieleenhän se meni. Suunnilleen joka toisessa jaksossa purkki oli piirun päässä tuhoutumisesta ja mullistavia teknisiä innovaatioita keksittiin minuutissa, mikä toki on muutenkin Star Trekin peruskauraa. Federaation tietoturvan tasoa olisi syytä kohentaa, sillä joka ainoa kivikautinen vieraslaji tuntui taas onnistuvan hakkeroimaan keskustietokoneen tuosta vain.
Missäs ollaan tällä erää? No Irlannissa tietysti.
Tuoteperheeseen tavallaan kuuluu myös se, että välillä lähdetään rehellisesti kiertoradalle ja unohdetaan skifit, mitä edesauttaa Voyagerissa ahkerassa käytössä ollut holokansi, jonka voimin voidaan sotia toisessa maailmansodassa, mennä Ranskaan tai Irlantiin baarikeikalle, ja vaikkapa lähteä Michelangelon oppiin. Ehdin hieman toivoa, ettei Q:ta sarjassa nähtäisi, mutta se oli turha haave – onneksi esiintymiset sentään jäivät vähiin. Sarjan loppu jäi töksähtäväksi ja suorastaan epätyydyttäväksi, vaikka onkin vaikea suorilta vinkata, miten homma olisi pitänyt paremmin paketoida.
Näin pitkälle asti jaksoin välttää ilmeistä vertailua Voyagerin ja osittain samaan aikaan pyörineen DS9:n välillä, mutta nyt paine kasvoi jo liian kovaksi, joten menköön. Ensinmainittu on selvemmin TNG:n ja siten myös TOS:n episodimainen työnjatkaja, kun taas jälkimmäisessä nähtiin enemmän saippuaa, pitkän linjan juonenkehitystä ja ylipäänsä aikuisempia teemoja, kuten seksiä ja sodankäyntiä. Ei liene vaikea arvata, kummasta itse pidin enemmän. Bonuksena oli hauskaa bongata samoja näyttelijöitä ja hahmoja sarjojen välillä – esimerkiksi holotohtorihan nähtiin molemmissa. Enterprisen katselu aloitettiin jo eilen, joten palataan aiheeseen parin kuukauden päästä 🙂
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Ahaa, Liivinmaa tarkoittaa nykyisen Viron ja Latvian alueella sijainnutta historiallista aluetta. Kesäisiin ruokakokeiluihin hiljalleen palaava Mettä-gourmet suuntasi tänään Viikinmäkeen Liivinmaanpuistoon, jossa on jo tullut kerran paleltua talvella tuulessa ja pakkasessa haluttoman kaasupullon kanssa. Jylhät kalliot ovat eräänlainen piilotettu helmi, sillä niitä ei huomaa valtaväyliltä. Ehkei tällaista salaisuutta saisi paljastaa, mutta mäen ympäristöstä löytyi myös pari kourallista pieniä kantarelleja, jotka varmaan myöhemmällä reissulla päätyvät sienikeitoksi.
Kansi kiinni
Tällä erää uutuutena oli kaksikerroksinen bambuhöyrystin, joka tunnetaan myös höyrytyskorina ja höyrykeittimenä. Härpättimen idea on yksinkertaisesti se, että sen alla keitetään vettä, jonka höyry kypsentää ylempänä ritilöillä olevat sapuskat. Pikkutrangian kattila näyttää kokonsa puolesta kuin suunnitellulta tähän käyttöön, vaikka torni on hieman labiili, kun höyrystin istuu kattilan reunalla eikä pohjalla. Pitää koittaa joskus ison trangian kanssa. Olin alkuunsa hieman skeptinen, lämpenevätkö ruuat moisessa höyrysaunassa riittävästi, mutta näyttihän tuo toimivan. Bambusta tuntuu liukenevan veteen väriä, sillä jo aika nopeasti ilmaantui keltainen sävy, joka veden lopulta kuivuessa jäi karstaksi pohjalle.
Kansi auki
Sen verran tiesin ennestään, että tällaisilla virityksillä kypsennetään ainakin mykyjä. Pääruokana oli siis varma valinta, kasvistäytteisiä mykyjä Aasia-kaupan pakasteesta. Hyviähän noista tuli soijakastikkeen kera, eikä täyte jäänyt kymmenen minuutin höyrytyksellä kylmäksi. Kokeiluhengessä nakkelimme vielä lopuksi parsa- ja kukkakaalia kypsymään ritilöille. Pitkän höyrytyksen jälkeen molemmat jäivät edelleen aika rapeiksi, mikä voi sinänsä olla ihan tarkoituskin. Pönttöön voisi epäilemättä nakella hyvin monenlaista sienistä perunoihin ja kaikenlaisiin kasviksiin, joten ehkäpä aiheeseen vielä palataan tuoreella tulokulmalla. Ainoa selvä haittapuoli on pitkän kypsytyksen vaatima kaasumäärä: parin tunnin pöhistely haukkasi sata grammaa, vaikka liekki pidettiin varsin maltillisena.
Loputtomalta tuntuneen odottamisen päätteeksi ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa tämäkin Petrin ja Tapanin kanssa kirjoitettu tutkimusartikkeli: “Kaverien kanssa ruvettiin harrastamaan ATK:ta” – Tietokoneiden tulo 1980-luvun suomalaisiin koteihin. Reilu vuosi sitten keväällä kolusin päiväkausia läpi Printtejä, vanhoja MikroBittejä sekä satoja kyselyvastauksia myöhäiseen iltaan asti, ja nyt ahkerointi alkaa lopulta realisoitua tuloksiksi. Pitkälti samaan materiaaliin perustuva, marginaalisia kotitietokoneita käsitellyt artikkeli tuli pihalle jo viime vuonna hieman takaperoisessa järjestyksessä, minkä lisäksi Skrolliin ehätti siitä tehty lyhennelmä.
Jouluinen käännekohta. 1985 tai ehkä 1986.
Aihe ei ole mikään uusi ja mullistava, sillä onhan kotimikroista kirjoitettu jo monelta kantilta toisaalla. Erityisesti toki Petrin laajassa Koneen lumossa, mutta myös muualla. Mitä tuoretta sanottavaa aiheesta voisi siis vielä keksiä? Ainakin muutama oikeasti uusi löydös tutkimuksestamme irtosi. Koneen hankintaprosessia neuvotteluineen ja harkintoineen ei ole aiemmin tietääkseni missään kuvattu. Kotimikron esineluonne on niin ikään harvinainen tulokulma: mihin laite sijoittui ja miten se kytkeytyi kodin muuhun esineistöön? Vanhempien ja ei-käyttäjien roolia ei ole sitäkään juuri kartoitettu 1980-luvulta, vaan tutkimus on keskittynyt varsinaisiin käyttäjiin. Ja vaikka lienee “tunnettua faktaa”, että tietskareita oli joka puolella Suomea, niin nyt tuli sillekin ihan datapohjainen varmistus, kun plottasimme paikkakunnat kartalle.
En ole mikään teoriahirmu, vaan keskityn mieluummin varsinaiseen asiaan kuin korkealentoisissa teoreettisissa sfääreissä lentelyyn. Tällä erää tuli pieni poikkeus sääntöön, sillä koko artikkeli rakentuu Silverstonen, Hirschin ja Morleyn klassisen domestikaatioteorian varaan: kysely, analyysi ja rakenne noudattivat kaikki samaa kaavaa. Sivumennen käänsin omatoimisesti uusiksi nelivaiheisen mallin portaat: hankinta, esineistyminen, sulautuminen ja heijastuminen. Näitä ovat toki muutkin suomentaneet, mutta päätin tehdä tällä erää ihan itte, kun mikään vastaan tulleista tarjokkaista ei ollut mielestäni tarkalleen asian ytimessä – tästä saa tietysti olla eri mieltä 🙂
Retkikaasun ystävälle ovat epäilemättä tuttuja viimeisiään vetelevät kaasupullonjämät, joita kertyy nurkkiin. Polttoainetta on sen verran paljon, ettei patruunaa viitsi pistää kierrätykseen, ja sen verran vähän, ettei sillä saa kokkailtua kokonaista ateriaa. Talvella viimeinen kaasunliru ei edes suostu tulemaan ulos pullosta tai ainakin palaa hyvin kitualiaasti. Ratkaisuksi on tarjolla kallis FlipFuel, jota maallikkotermein kutsun tässä kaasunsiirtoventtiiliksi. Ideana on, että kaksipäisen venttiilin avulla lirutellaan nestekaasua pullojen välillä ja yhdistetään jämiä käyttökelpoisemmaksi pulloksi. Toinen mahdollinen käyttökohde on kalliiden pikkupatruunoiden täyttäminen suuremmasta. Patruunoiden kyljessä kielletään uudelleentäyttö jyrkästi, joten taas mennään omalla vastuulla – näyttää kuitenkin olevan sen verran yleistä puuhaa, että vaara ei liene kovin suuri.
Kultainen klooni
Ehta FlipFuel maksaa melkein 40 euroa, joten testiin lähti reilun kympin kiinaklooni. Mistään järin mutkikkaasta laitteesta ei ole kyse – kaksi liitintä ja säätö niiden välissä – eli aidon hinnassa lienee melkoisesti ilmaa. Pitkähkön Hobby Hall -odottelun jälkeen kikkare saapui ja pääsin tositoimiin. Tein kokeiluja varten suuntaa-antavan taulukon ylitäytön välttämiseksi:
Patruuna
Täysi/g
Kaasua/g
Patruuna/g
Primus Power Gas (pieni)
200
100
100
Primus Winter Gas (normaali)
383
230
153
Tarmo (normaali)
377
230
147
Jetboil Jetpower (normaali)
375
230
145
Biltema (iso)
482
300
182
Näistä lukemista on jo itsessäänkin jotain iloa, sillä niistä näkyy kaasun ja patruunan osuus kokonaispainosta. Pienimmän pullon tapauksessa mukanaan kantaa hyötykuormaa vain puolet kokonaispainosta, ja toisaalta tilavuuden kasvaessa patruunan paino kasvaa maltillisesti.
Täyttö meneillään
Siirtoa varten täytyy pullojen välille saada aikaiseksi paine-ero. Pistin Tarmon (vastaanottaja) pakastimeen puoleksi tunniksi ja Bilteman (luovuttaja) aurinkoon parvekkeelle. Lämmityksen kanssa ei kannata liioitella, sillä yli 50° lämpötilat tuovat mukanaan räjähdysvaaran. Sitten pullot kiinni, venttiili auki ja odottelemaan. Suhina lakkasi pian ja otin vielä uuden samanlaisen kierroksen, kunnes totesin Tarmon olevan jo niin täynnä, ettei Biltema jaksanut sinne enää puskea mitään. Luovuttajaan jäi edelleen pienet pullonpohjat, noin 30 grammaa, joten ihan tyhjäksi sen saanee vain toiseen melkein tyhjään siirtäessä. Kaikkiaan Tarmoon siirtyi suunnilleen sata grammaa kaasua (olisi pitänyt mitata tarkemmin), mikä on lievän pettymyksen ja hyväksyttävän tuloksen rajamailla. Laite siis tosiaan toimii eikä ole edes vaikea käyttää, mutta rajoitukset on hyvä tiedostaa: ei tällä saa neljästä jämäpullosta yhtä täyttä.
edit: Täytetty pullo toimi reissussa ok, ja miksipä ei. Toisessa kokeilussa tyhjä 100 g Primus saatiin uudesta Biltemasta käytännössä täyteen, joten ainakin tietyissä tilanteissa härpätin toimii oikein hyvinkin.
