Työn alla on varsinaisesti Stargåte, mutta sen lomassa välipalana katseltiin tuore korealainen Netflix-sarja The East Palace. Määritelmällisesti Itäpalatsi on historiallista draamaa, johon on sekoiteltu toimintaa ja kauhuelementtejä. Kausia on toistaiseksi vain yksi, joka koostuu kahdeksasta jaksosta, mutta loppu jää leijumaan sen verran ilmaan, että jatkoa lienee vähintäänkin suunniteltu, jos markkinatilanne sen sallii. Ilmeinen edeltäjä ja innoittaja sarjalle on niin ikään Netflixissä julkaistu historiallinen zombitrilleri Kingdom (2019–2021), jota katselikin varsin mielellään.
Parivaljakko, mutta ei -skunta
Tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Joseon-dynastiaan. Kruununprinssejä kuolee mystisesti kuin heinää, eikä moderni lääketiedekään tunnu mahtavan asialle mitään – tauti, myrkky vaiko tuntematon sairaus? Epätoivoista tilannetta ratkomaan rekrytään omapäisen sutki Gu-cheon, jolla on kyky siirtyä henkien maailmaan (itsarin avulla). Parivaljakon toinen osapuoli on kuninkaan lehtolapsi Saeng-gang, jolla itselläänkin on hieman vastaavia taipumuksia. Muita keskeisiä hahmoja ovat kuningas itse, entisen kuninkaan leski sekä hoviin jäänyt Saeng-gangin isoäiti. Synkkiä salaisuuksia, pimeitä puolia ja ketkua luonnetta löytyy enemmän ja vähemmän kaikilta, joten mutkikkaan sopan ainekset ovat kasassa, etenkin kun mukaan sotketaan vielä tuonpuoleisen toimijat.
Henkimaailman hommia
Juonittelua ja käänteitä totisesti riittää: alussa lähdetään kohtuullista tahtia liikkeelle, kun taas loppua kohti katsojalla alkaa olla jo vaikeuksia pysyä kaikkien paljastusten ja yllätysten mukana. Todennäköisesti sarja vaatisi kaksi katselukertaa, jotta kaikki murhat, takaumat ja harhautukset loksahtaisivat kohdilleen. Näyttävää toimintaa on ujutettu mukaan viihdearvon nimissä, mutta välillä äksönikohtaukset venyvät ylipitkän puolelle. Vaikutteita on omaksuttu paitsi mainitusta Kingdomista, myös Stranger Thingsistä ja epäilemättä monesta muustakin suunnasta. Mitenkään hirveän omaperäiseksi The East Palacea ei voi siis kehua, minkä lisäksi kohtuuttoman kiemurainen käsis, ohuiksi jäävät hahmot ja loppua kohti ilmaantuva toisteisuus pudottavat sarjan pisteitä. Ei tätä toki tylsäksi voi moittia, ja mukaan mahtuu hienojakin hetkiä – kokemus on varmasti parempi niille, jotka eivät ole ehtineet vielä nähdä Kingdomia pohjalle.
Olen kesän myötä päivittänyt omia työkalujani ja siinä sivussa heivannut turhiksi jääneitä rojuja eteenpäin muksuille. Eräänä tavoitteena on, että ajan mittaan jälkikasvulla olisi molemmilla jokseenkin käyttökelpoinen työkalupakki sitten, kun omilleen muuttavat. Kannattaisi tietysti ostaa saman tien hiukan kalliimpaa kunnollista rautaa, mutta Sulo Vilénin jalanjäljissä lipsuin kuitenkin hankkimaan myös Lidlin kolmen euron Parkside-tuotteita, kun sain niin halvalla. Tällä erää siis testissä tongit, jakari sekä reikäpihdit.
Yhdeksän euron edestä
Lidlin halpojen hintojen vastapainona on usein hutera laatu, eikä tälläkään kertaa selvitty puhtain paperein. Tongit ts. linjapihdit ovat tämän seurueen kenties paras ostos, sillä niistä ei löydy mitään ilmeistä vikaa: alkukankeuden jälkeen sarana alkoi toimia sujuvasti, ja katkaisuterä sekä kärjet osuvat kohdilleen. Kumikahvoista saa tukevan otteen, joten oikeastaan ainoa kauneusvirhe oli saranasta vuotava öljy, jota sai kuivata pitkän kaavan kautta. Nämä ovat huolella valitut parhaat pihdit – kaupan oli myös kärjistään vinoja ja valmiiksi syöpyneitä kappaleita.
Reikäpihdeille ei ole keskimäärin paljon käyttöä, mutta uskon niiden täyttävän tarkoituksensa. Pikatestissä kumiin syntyi reikiä joka terällä. Kun jotain pikkuvikaa pitää edes olla, niin terät eivät naksahda aina ihan kohdilleen, joten niitä pitää asetella oikeaan kulmaan. Kolmikon heikointa päätä edustaa jakoavain, jonka leuat eivät olleet mitenkään suorat toisiinsa nähden; hyllyssä näkyi sivusuunnassakin vinoja mutterinnuljaimia. Päädyin “ratkaisemaan” ongelman tasoittamalla alaleuan timanttiviilalla, minkä jälkeen ote parani, vaikka leukojen väliin jääkin sitten pieni rako ääriasennossa. Luultavasti tämä ei ole mikään ongelma käytössä, mutta noin muuten on järkevämpää vain hankkia jakarinsa pari euroa kalliimmalla jostain muualta.
Lopputulemana on todettava, että kannattaa tiedostaa, mitä ostaa. Mihinkään vakavaan työntekoon en Parksideä uskaltaisi näiden perusteella suositella, mutta miksipä nuo eivät toimisi jossain römppä- tai mökkikäytössä ihan riittävästi, jos haluaa venyttää penniä. Valikoimassa oli näiden lisäksi vielä kärkipihtejä ja hohtimia, tosin saatavuus on Lidlin tapaan tunnetusti hyvin satunnaista. Jos näitä aikoo hankkia, niin kannattaa ainakin syynätä läpi kaikki hyllystä löytyvät yksilöt, koska niiden välillä on suuria laatueroja.
Olen varmaan hieman seonnut laskuissa koronavuoden takia, mutta tämän vuoden Assembly taisi olla 32. käynti paikan päällä; polkupyörällä hurauttaa tästä Kalasatamasta alle varttissa paikalle, sillä matkaa ei ole kuin kolme kilometriä. Mukana menossa olivat ahkerasti myös molemmat muksut, jos ei niinkään digitaalisen kulttuurin paikalle vetäminä, niin ainakin ilmaisroinaa lokkimassa ja onnenpyöriä pyörittämässä. Vaikkei poitsu ole kuin vasta 14, niin tämä taisi olla hänelle jo kahdeksas Assembly. Messarin remontin takia vanha tuttu pääsisäänkäynti ei ollut käytössä, ja aulabaarikin pysyi harmillisesti kiinni.
Konepaikan koristaja
Mitään suurta irtiottoa aiempiin vuosiin ei nähty, mutta kaikkiaan itselleni tuli fiilis tietynlaisesta lama-Assemblystä: isoja pääsponsoreita sekä ilmaiskrääsää oli paikalla hieman aiempaa niukemmin, mikä liittynee varsin suoraan tietoteollisuuden tämänhetkiseen alakuloon. Korealainen kulttuuri K-poppeineen, ruokineen ja meikkeineen oli puolestaan harvinaisen paljon esillä, osittain ihan virallisen rahoituksenkin voimin. Tekniikkamyynnistä vastasivat Gigantti ja Verkkis, joista jälkimmäisellä ei tänä vuonna ollut kovin kummoisia tarjouksia, siinä missä ensinmainittu yllätti popkulttuurikrääsävalikoimallaan sekä muutamilla hyvillä tekniikkadiileillä. Millekään isoille ostoksille ei ollut kiireellistä tarvetta, joten mukaan lähti vain pari figuuria sekä Sanrio-muki. Skrollin tiskiltä sai tuttuun tapaan ensi vuoden tilauksen hiukan normaalia halvemmalla.
Jossain siellä se skriini on
Sopivan ajoituksen vuoksi kävin katsomassa hiukan normaalia useamman skenekompon. Oldskool-demo näytettiin hölmösti ainoastaan pienessä Genelecin katsomossa, joten kuvan mukaisesti yleisöä jäi ulkopuolelle runsain määrin. Kohtuullisen isona muutoksena viimeisetkin skenekompot loppuivat jo aikaisin lauantai-iltana, mikä oli oikeastaan ihan hyvä asia, sillä niiden jälkeen saattoi suunnata Bzm-kallioille kaikessa rauhassa kelloa vilkuilematta. Mieleen jäivät erityisesti pari oldskool-produa, himokoodari Mr. Sexin voimannäyte Protocode 0x28 ja ilmeisesti pitkän kaavan kautta väännetty Zenonin Amiga-paluu. Moderni demokompo jätti itseni hiukan kylmäksi, kun sielutonta 3D-möhmöä ja/tai laiskaa Notch-efektiä tuli silmille niin paljon – erääksi valopilkuksi nousi yllättäen Jumalaudan taidehenkinen pläjäys.
Väliin tällainen “note to self” -tyylinen postaus, että löydän itsekin, mitä piti tehdä. Raspberry Pi OS eli entinen Raspbian on vakiona viritetty niin, että se toimii muistikorteilta, joilla on tunnetusti omat piirteensä, kuten hitaus ja kirjoituskertojen rajallinen määrä. Swappaaminen tuottaa ei-toivottua levyliikennettä ja on muistikortilla rauhallista, minkä lisäksi kortit eivät yleensä ole yhtä isoja kuin oikeat SSD:t, joten ymmärrettävistä syistä swappia ei ole laitettu ylen määrin päälle vakiona. Omassa 8-gigaisessa viissatasessani sitä oli vain 512 megaa, mikä ei juuri auta muistin loppuessa – ja sehän loppuu, kun vaikkapa ajelee isompia Steam-pelejä. Neljällä gigalla tilanne on tietysti vielä pahempi.
Swappia voisi värkkäillä itsekin lisää swapon-komennon voimin, mutta ongelmaan löytyy suoraviivaisempikin ratkaisu paikasta /etc/dphys-swapfile, jossa tärkeitä ovat seuraavat kaksi riviä (jälkimmäinen on oletuksena kommentoitu pois):
CONF_SWAPSIZE=512
CONF_MAXSWAP=2048
Lukemat ovat tässä megatavuina. Yksinkertaisimmillaan molempiin voi heittää isomman lukeman, kuten 4096, vaikka se hieman tuhlailevaa onkin. Buutti ottaa uudet asetukset helpoiten käyttöön. Parhaiten umpilevyn heittovaihtotiedosto toimii tietysti NVMe-laajennuksen tai ulkoisen USB-SSD:n kanssa, sillä ne ovat korttia nopeampia ja tarkoitettu kestämään jatkuvia kirjoituksia. Vaikka swappaaminen on väistämättä hidasta, niin tällä konstilla saa ainakin vähennettyä Raspin käyttäjille tuttuja, muistin loppumisesta johtuvia jämähdyksiä.
And a brief English overview for international Google users after the solution. If you experience system crashes due to running out of memory on the Raspberry Pi, edit the following two lines of /etc/dphys-swapfile:
CONF_SWAPSIZE=512
CONF_MAXSWAP=2048
Change both to, say, 4096 to get 4 gigabytes of virtual memory and then reboot. Memory cards aren’t particularly good friends with swapping, so the solution works better with NVMe expansions or external USB SSDs. Goodbye (at least some) crashes!
Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja Vammala Partyn organizeri. Ikaalinen kutsui tuttuun tapaan partykävijää tänäkin vuonna, joten käydäänpä läpi omat tekeleet ja tehdään jokunen huomio partyn kulusta. Monena vuonna meno on ollut varsin hikistä, kun samaan aikaan on sattunut helle, eikä rakennuksessa ole ilmastointia. Tällä kertaa torstai ja perjantai olivat tutun kuumia, kun taas lauantaina satoi, mistä seurasi nahkean kostea ilma ja levykkeenheiton siirtäminen tarkkuuslajiksi sisätiloihin. Nukkuminen jää helposti huonoksi monestakin syystä, joista merkittävimpiä lienevät kolme kovaa koota: kuumuus, kuorsaajat ja krapula.
Bling Bling
Aikaa olisi ehkä ollutkin, mutta muksujen kesälomilla ollessa keskittyminen on vaikeaa, eikä skenemotivaationi ole muutenkaan ollut viime aikoina varsinaisesti huipussaan. Yllä näkyvä valokuva otti kantaa ajankohtaiseen aiheeseen – asetelma on täysin feikki, sillä kuvassa esiintyvät käytettynä ostetut rikkinäiset DDR4-kalikat. Petskari on tietysti pakko tehdä joka vuosi, vaikka väkisin. Blinded ratsasti yksittäisellä idealla eli sillä, kuinka eri paksuisista viivamerkeistä saa tehtyä kaihtimet. En ole edes kovin varma, oliko tässä mitään omaperäistä, sillä joku muu taisi tehdä jo samanlaisen aiemmin. Ainakin oma edikka toimi tarkoitukseen varsin hyvin, kiitos viivan paksuutta vaihtavan toiminnon (ylä- ja alanuoli) sekä merkin korvaamisen värejä muuttamatta (oikea shifti).
Blinded
Eipä tällaisella kuvalla skenekompoissa pärjää; varmin valinta on edelleen esim. naisen pää tai vastaava. CSDb:ssä sentään joku oli kuvasta pitänyt. Huonon kompomenestyksen kruunasivat vielä omastakin mielestäni aika mitäänsanomattomiksi jääneet kolme Tuplainta:
AI-kompoja oli ajan hengen mukaisesti jo peräti kaksi, mikä on tavallaan ymmärrettävää siksi, että jokainen voi osallistua matalalla kynnyksellä edes jotenkin. Vastapainona tosin saattaa käydä niin, että enemmän vaivaa vaativat sarjat näivettyvät. Tekoäly oli löytänyt tiensä myös demokompoon samoin kuin Notch, jolla oli tehty pari entryä. Jonkun sortin traditionalistina skippasin promptaukset tänä vuonna ihan tietoisesti, ja kokonaista demoahan ei nykyään jaksa vääntää muutenkaan. Voittajaksi demotyökalujen ja koneaivojen seassa venyi sentään ilahduttavasti ihan oikeasti koodattu Sega-produ.
Itse dataamisen sijaan hauskinta sisältöä taisivat lopulta olla ne ulkoskenelliset harrasteet, kuten retkiruuan laittelu keittimellä, länkkärien vahtaaminen ja lauantai-illan kännikaraoke. Samat safkat olisi saanut tehtyä helpommin sisällä vedenkeittimen ja hellan voimin, mutta eihän siinä olisi ollut mitään pointtia. Karaoke alkaa institutionalisoitua kovaa kyytiä, kun sille löytyy näemmä oma uskollinen yleisönsä; käytin sopivien biisien valkkaamiseen, testaamiseen ja yt-dlp:llä lataamiseen yhden kokonaisen iltapäivän. Muilla riitti intoa vielä toista tuntia sen jälkeen, kun itse raahauduin jo nukkumaan. 50-vuotislahjaksi saatu MSX-läppäri virkosi eloon, kiitos Nyyrikin fläshäilyn, joten kirjoittelen siitä erikseen, kunhan olen ehtinyt tutustua laitteeseen tarkemmin.
Pitkän linjan Amanita-fanin on hankittava firman joka tekele ensi tilassa, joten kun pitkään devattu Phonopolis ilmestyi Steamiin, niin vaihtoehdot olivat vähissä. Hintaa ostokselle olisi muuten tullut 22 euroa, mutta hinnasta lähti kymmenen prossaa pois, koska omistin mainion Machinariumin jo ennestään. Tuttuun tapaan peli on saatavilla vain Macille ja Windowsille, mikä ei tosin viime vuosina ole juuri menoa haitannut Protonin ansiosta. Tässä tapauksessa luottamusta lisäsi entisestään Steam Deck Verified -leima. Laitteistovaatimukset ovat niin alhaiset, että periaatteessa minkä hyvänsä kymmenen vuotta vanhan perunan pitäisi riittää – pitää joskus kokeilla vaikkapa läppärillä.
Komeita näkymiä riittää
Tarinan päähenkilö, Felix, on tyranniassa elävä jätteenkäsittelijä. Kansalaisia valvotaan jatkuvasti ja patistetaan töihin joka puolelle sijoitetuilla kovaäänisillä. Kuten arvata saattaa, Felixille lankeaa epätodennäköisen sankarin osa, kun kaupunki pitäisi vapauttaa despootin kourista. Asetelma ei ole Amanitalle mitenkään epätavallinen, tosin mikään aiempi teos ei ole ollut näin suorasukaisen poliittinen – neuvostoajoista muistuttavat niin julisteet, tyhjä kauppa kuin byrokratiakin. Erittäin poikkeuksellisesti peli on toteutettu 3D-grafiikalla, mitä ei ole firmalta koskaan aiemmin nähty. Kuvakulmat pysyvät kuitenkin tiukasti hanskassa, joten kameraongelmista tai kummallisista kontrolleista ei tarvitse kärsiä.
Eräs pulmanäkymä
Audiovisuaalinen puoli on ollut aina Amanitan merkittävä vahvuus, eikä asia tälläkään kertaa ole toisin. 3D-mallit on kertoman mukaan tehty ensin pienoismalleina ja sitten digitoitu, mistä seuraa omanlaisensa fyysinen tyyli. Suurimman osan ajasta peli onkin erittäin hyvännäköinen, kuin interaktiivinen elokuva – vaikutelmaa rikkovat lähinnä jotkin karummat pulmanäkymät. Myös äänipuoleen on jälleen satsattu, vaikka puheiden tarpeellisuudesta voikin olla montaa mieltä. Ulkokuorensa alla Phonopolis on tutunoloinen klikkailupeli, joka meni läpi reilussa neljässä tunnissa ilman suurempia ongelmia. Vihjeet kannattaa kytkeä suosiolla pois heti kättelyssä, koska muuten vaikeustaso saattaa pudota turhankin matalaksi.
Alkuperäinen Lonesome Dove -minisarja (1989) oli niin suosittu, että sille on myöhemmin kyhäilty jos jonkinlaista jatkoa. Samalle kerronnan tai tähdityksen tasolle ei tosin ole venytty: vaikkapa Return to Lonesome Dove (1993) jäi aika mitäänsanomattomaksi tekeleeksi. Jo viime vuoden kesällä Terpan kanssa aloitettu Lonesome Dove: The Series (1994–1995) saatiin juuri päätökseen, joten lienee aika sanoa siitä jotakin. Jaksoja oli yhteensä 21 kappaletta – hyllyssä on jossain hukassa vielä ainakin osa The Outlaw Years -nimellä julkaistua sarjaa, joka jatkaa kronologisesti suoraan tämän perään.
Ikuiset kilpakosijat eversti Mosby ja Newt
The Series sijoittuu ajallisesti mainittujen minisarjojen jälkeiseen aikaan. Merkittävin linkki niihin on kakarana mukana kulkenut Newt Call, joka on sittemmin kasvanut aikuiseksi; faijakin pikaisesti kuvioissa pyörähtää, mutta jää kaikkiaan varsin irralliseksi. Noin muuten tärkeimpiä hahmoja ovat Newtin ihastus Hannah perheineen sekä etelävaltojen hämäräperäinen upseeri Francis Clay Mosby, joka on niin ikään iskenyt silmänsä Hannahiin. Buffalo Bill nähdään useissa jaksoissa, ja pikaisia pyörähdyksiä käyvät tekemässä genressä kunnostautuneet näyttelijät, kuten Jack Elam sekä Graham Greene.
Hannah Buffalo Billin sirkusväen kanssa
Välipätkissä kuullaan vanhan Newtin kertojanääntä, joka muistelee menneitä ja vertailee villiä länttä moderniin elämänmenoon. Alkupuolella vaikuttaa siltä, että käsikirjoittajat ovat lähteneet tekemään eeppistä lännendraamaa, joka ottaa kantaa esimerkiksi rotuteemoihin, kun taas loppua kohti meno lysähtää tavanomaisen seikkailun, saippuan ja ammuskelun puolelle. Jonkinlaista suurta tarinan kaarta on toki olemassa, vaikka monet episodit ovatkin käytännössä täysin itsenäisiä, eikä niissä nähtyjä tapahtumia tunnuta enää myöhemmin muistettavan. Kyllähän tätä kaljan ääressä viihteenä katseli – ei The Series sinänsä tylsä ole – mutta cliffhangerista huolimatta ei ole mitenkään kova kiire rynnistää Lainsuojattomien vuosien äärelle.
Kuten jo todettu, keittimellä höyrytys on hauska seurallinen laji, jonka suuri plussapuoli on hitaus: sapuskan valmistumista joutuu odottelemaan, joten aika ei kulu pelkkään kiireiseen laitteluun ja mättämiseen. Toinen vahvuus on monipuolisuus, koska höyryttämiseen soveltuvat monenlaiset vihannekset perunasta parsakaaliin, quorn, mykyt, sienet sun muut. Suolan, paistamisen ja rasvan puuttuminen tekee hommasta lähtökohtaisesti jopa terveellistä, vaikka soijakastikkeeseen tai HP:hen dippaaminen ne edut voikin nopeasti neutraloida.
HA-rmaa pikku-Trangia testialustana
Täysikokoisella Trangialla höyrytys on suoraviivaista, sillä isoon kattilaan mahtuu normaali teräksinen höyrytyskori ilman sen kummempaa säätämistä. 27-kokoisen pikkumallin litraiset kattilat ovat sen sijaan aivan liian pieniä, joten mikä neuvoksi? Ehdin jo kaavailla DIY-ratkaisua, jossa grillikorista tai teräsverkosta leikattu pyörylä olisi kattiloiden välissä (toinen kattila toimisi kantena), mutta käytännön testit osoittivat idean nopeasti huonoksi. Keittiössä käytettävällä terässiivilällä on ennenkin höyrytetty tavallisen kattilan kanssa, joten valmis häkkyrä alkoi vaikuttaa oikealta suunnalta, kunhan vaan löytyisi sopiva malli. Siispä Clasua, Tokmannia ja Saiturinpörssiä kohti.
Clasun Coline-siivilää löytyy erittäin kätevästi 15 cm koossa. Saiturinpörssilläkin oli melkein samanlainen tarjokas, tosin hivenen pienempi. Pitkä painava teräskahva keikauttaa kattilan jatkuvasti kumoon, joten päädyin kylmästi naksauttamaan sen irti, samoin kuin toisen lenksun, joka tuli kannen tielle. Jäljelle jäivät siis vain kehys ja verkko. Kattilaan pitäisi mahtua kunnolla vettä, joten venyttelin siivilän pohjaa tasaisemmaksi. Kanneksi riitti Trangian oma paistinpannu (teflonpuoli ylöspäin). Ensimmäisen testailun perusteella konsepti toimii suunnitellusti, vaikka noin pieneen koriin ei paljon kerralla mahdukaan. Veden kanssa saa tuttuun tapaan olla tarkkana, ettei se kiehu vallan kuiviin. Oikeastaan ainoa pikku epäkohta on siivilän hankalahko nostaminen kattilan päältä: väliin voi tunkea jotain, jolloin Trangian pihdeillä saa napattua reunasta – lisävettä voi toki kaataa suoraan läpikin.
Alkuperäisen Kahakka 25L -arvioni jälkeen olen saanut reppuun lisää tuntumaa, mikä johti jälleen lisähankintoihin. Niin hyödyllinen kuin lantiovyö onkin, ei se ole aina kovin mukava, sillä leveässä ja jäykässä remmissä on kovat reunat, jotka nävertävät helposti kylkiä tai vatsanahkaa etenkin t-paitakeleillä, jos lantiovyö ajautuu vinoon. Hieman samaa taipumusta on myös olkaimien remmeillä, joten laadukkaiden ja kestävien Savotan reppujen vahvuudeksi ei voi oikein laskea ergonomiaa.
Valjas molemmin puolin
En uskonut ongelman ratkeavan ajan myötä itsestään remmien asettuessa, joten piti mieluummin etsiä ratkaisu. Kaikenlaista pehmusteviritystä voisi kyhätä itsekin, mutta myös Savotta itse myy Valjas-nimistä pehmustetta, jonka toimivuus Kahakka 25L:n kanssa tosin jäi tuotekuvauksen perusteella kysymysmerkiksi. Koteloiden ystävä voi kiinnittää Valjaan päälle kaikenlaista sopivaa MOLLE/PALS-ryjää. 34 euroa plus postit ei ole tällaisesta lärpäkkeestä mitenkään mukava hinta, vaikka toisaalta on tietysti niinkin, että kantomukavuudesta säästäminen on väärästä paikasta säästämistä. Eli eipä auta, nettipankki laulamaan ja toivotaan, että sopii. Hieman nyrpeä olo tästä ostoksesta jäi, kun monessa halpisrepussakin on pehmustettu lantiovyö vakiona.
Pehmuste paikallaan – melkoinen sojotinhan tuo on
Ensi tarkastelussa näytti huojentavasti siltä, että Valjas tosiaan sopisi repun kanssa käytettäväksi. Lantiovyöstä soljet irti, remmi lenksuista läpi ja sitten soljet takaisin paikalleen. Muutaman kilometrin keitinkeikan perusteella ergonomia tosiaankin parani huomattavasti, kun vyö ja repun alareuna eivät enää paina ihoa. Kitkapinnoite pitää repun paremmin paikallaan, mutta on kesällä hieman hiostava. Kuten kuvasta näkyy, uudeksi pikku lisähaasteeksi ilmaantui lantiovyön sojottaminen sivuille silloin, kun reppu ei ole käytössä. Jos pehmuste notkistuu, ongelma on pienempi, mutta jos ei, niin pitää keksiä joku paikka, mihin nuo lipareet sulloo.
Toisen grillauskeikan myötä RitniGrid alkoi osoittaa parempia puoliaan. Melko tuuleton ilma ja Jetboilin tehokaasu siivittivät ritilän hyvään lentoon, ja kaikki kokeiltu kypsyi asianmukaista vauhtia – eiköhän tuolle riittäisi kaasuksi ihan perus-Tarmokin. Esimerkiksi viimeksi hieman haljuksi jäänyt maissi paistui kunnolla kullankeltaiseksi, eikä grilli ollut kuuma pelkästään reunoiltaan. Teräsvillaa ei viitsisi heittää menemään joka pesun jälkeen, joten hankintalistalle meni myös grilliharja. Ja kun ostelun makuun kerran pääsin, niin mukaan tarttui Tokmannilta vielä Nortrekin tornimallinen retkikeitin, jonka tarjoushinta oli laskettu vastustamattoman alas 30 euroon. Mitään todellista tarvetta ei tällä hetkellä ole, joten Nortrek meni avaamattomassa laatikossaan suoraan kaappiin odottelemaan aikaa parempaa.
Mitäs mitäs? Ei kai kukaan sentään kahta Trangiaa oikeasti tarvitse? No enhän minä, se toinen on tietysti vain lahja tyttärelle… Oli miten oli, talouteen ilmaantui ison perinteisen 25-mallin kumppaniksi pienempi ja modernimpi kova-anodisoitu (HA) 27-malli. Otin muksulle tietysti tällaisella materiaalilla, niin ei tarvitse sitten huolehtia alumiinin mahdollisesta liukenemisesta, minkä lisäksi harmaa pinnoite on mukavan näköinen. Kaasukeittimen olisi toki saanut myös valmiina kokonaisuutena, mutta kun aidot polttimet on ylihinnoiteltu niin rajusti, hankin spriiversion ja siihen erikseen Fire-Maplen 25 euron kloonin.
Logokin sattui vahingossa kuvaan
Pikku-Trangiasta oli jo jonkin verran aiempaa kokemusta, joten mitään uutta ja ihmeellistä ei sinänsä ilmennyt. Koko sekä paino ovat huomattavasti isoa protkaletta kätevämmät, ja toisaalta litran kattilat ovat turhan pienet viimeistään kolmen hengen käytössä. Hieman ärsyttävästi kahvalle ei tullut mukana erillistä suojapussia, mihin olin kuitenkin varautunut jo etukäteen ompelemalla harmaasta huovasta vastaavan tuotteen. Tällä erää älysin myös olla heittämättä paistinpannun suojamuovia roskikseen 🙂
Ensimmäinen käyttökokeilu suoritettiin Mustikkamaalla nuudelin voimin, ja hyvinhän se sujui, kuten sopi odottaa. Fire-Maplen brändi ansaitsi jälleen yhden lisätähden, sillä kloonipoltin tuotti tasaista sopivan levyistä liekkiä ilman mitään yskimisiä – tietysti olosuhteetkin olivat helpot näillä keleillä. Lämmityssilmukan puuttuminen on periaatteessa pikku puute, vaikken olekaan tätä nykyä enää kovin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta. HA-pinnoite on tosiaan vain pinnoite, joten kattiloita ja tuulisuojia kolhiessa alta paljastuu tuttu kirkas alumiini; Trangian nopea pärstääntyminen on joka tapauksessa fakta, joten ei näistä koristeiksi ole. Kaiken kaikkiaan 27-3 HA vaikuttaa olevan sitä mitä pitikin, ja nyt taloudessa on myös se tähän asti puuttunut spriikippo, jos nokisempaa keittelyä haluaa kokeilla.
