Tämän vuoden muuttoteemaan sopii erittäin hyvin tyllerön itselleen ostama Unpacking, jolla voi harjoitella romujen kaappeihin ja hyllyihin asettelua muuttolaatikoista. Tämä varmaan menisi “cozy gaming” -genren alle jollakin mittapuulla, kun ketään ei ammuta eikä toiminta muutenkaan ole hektistä. En tällaisia pelejä mitenkään erityisesti pelaa, tosin reippaasti ruutuaikaa saanut samantapainen asettelusavotta A Little to the Left tekee säännöstä poikkeuksen. Jälkimmäinen on selvästi suoraviivaisempi puzzle, eikä kaikin ajoin edes kovin lupsakka, sillä kaikki tähdet kerätäkseen saa kärventää aivojaan ihan kunnolla.
Kalsarit siististi laatikkoon.
En toistaiseksi pelannut läpi kuin pari ensimmäistä kenttää ja aloitin kolmatta, mutta idea tuli jo varsin selväksi. Laatikkoja auotaan ja koitetaan etsiä esineille asianmukaisia paikkoja. Aluksi työsarkaa on vain yhden huoneen verran, ja kun päähenkilö (jota itseään ei varsinaisesti nähdä) aikuistuu, lisääntyy sekä roinan että huoneiden määrä. Useimmiten huoneessa olevan pahvilaatikon sisältö on valmiiksi oikeassa paikassa – astiat keittiössä, pehmolelut makuuhuoneessa, pesuvehkeet vessassa – mutta kunnon muuton tapaan välillä tavaroita on heitelty huolimattomasti myös vääriin laatikoihin. Mikään varsinainen tarinapeli ei ole kyseessä, vaikka rivien välissä päähenkilö hienovaraisesti kasvaa, muuttaa omilleen ja niin edelleen, mikä näkyy muun muassa lyhyissä päiväkirjamerkinnöissä ja talouteen kuuluvissa esineissä.
Unpacking on aika helppo; 9-vuotias on kolunnut kentät jo melkein loppuun omin avuin. Eniten haastetta aiheuttavat krooninen tilanpuute ja kummalliset kamat, joiden käyttötarkoitusta ei edes aikuinen aina tunnista. Itse ihmettelin, miksei käsisaippua voisi olla kylpyammeen reunalla, kunnes ilmeni, että kyseessä olikin pieni roskis. Grafiikat ovat retrotyylistä palikkaa, mikä on joko nostalginen tyylivalinta tai sitten käytännöllinen helpotus sisällöntuottajalle, jonka ei tarvinnut piirtää enempää pikseleitä. Taustalla rallattava kepeä jonotusmusiikki täyttää sekin tarkoituksensa. Sisältöä on sen verran rajallisesti, että täyteen 20 euroon Unpackingia olisi vaikea suositella, mutta talvialen kymppi oli selvästi järkevämpi hinta. Mielenkiintoista kyllä, pelistä on ihan natiivi Linux-versiokin, kenties Steam Deckin ansiosta.
Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.
Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.
Töitä ja tutkimusta
Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂
Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.
Retroa ja skenetystä
Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.
Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.
Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:
Lefty’s
Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).
Pelejä ruudulla ja laudalla
Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.
Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.
Retkikeittimen taikaa
Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.
Oli muuten kylmä reissu.
Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.
Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.
Leffat ja sarjat
Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.
Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?
Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.
Uuden vuoden näkymiä
Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.
Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.
Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!
Odotus tuli tänään loppuun, kun Pelitutkimuksen vuosikirja 2024 ilmestyi ja sitä myöten Tapsan sekä Petrin kanssa kokoon näpytelty luku Commodoren varjossa: 1980-luvun tietokonepelaamista marginaalikoneilla. Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka teksti syntyi dediksen puristuksessa ja vaati kovasti muokkausta vaikuttaakseen yhtenäiseltä. Jos jo kotitietokoneet ovat tutkimusaiheena jokseenkin harvinainen, niin nyt ollaan suorastaan marginaalin marginaalissa, vielä kun teksti kirjoitettiin suomeksi. Ehkäpä tästä pitää myöhemmin yritellä vielä jotain kansainvälisten silmien nähtäville.
Edellisen vuoden alussa (1985) Finlux Dragon maksoi vielä yli 3000 mk.
En spoilaa sisältöä tässä sen enempää, mutta ehkäpä pari sanaa aihevalinnasta on paikallaan. Itsellänihän ei ollut kasarilla Commodore 64:ää, vaikka sen pelejä kavereilla pääsinkin näkemään. Tietoteknisesti harrastumattomat vanhempani ostivat sen sijaan joko 1985 tai 1986 perhetutulta käytetyn Sharp MZ-721:n. Ensimmäinen oppituntini yhteensopivuudesta oli karvas, kun lainatut kuusnelosen pelikasetit eivät latautuneetkaan. Mukana olleet kymmenen peliä (10 Plays for Sharp MZ) olivat rupisia melkein kaikki, enkä ikinä sen enempää saanut mistään hankittua. Kone onnistui silti kiinnostamaan, joten käyttökohteeksi muotoutui BASIC-ohjelmointi, joka antoi merkittävästi suuntaa myöhemmälle elämälleni.
Eräänlainen testamentti unohdetuille kuppakoneille ja niiden käyttäjille tästä tuli. Eli te kaikki Saloran, Dragonin, Sharpin, MicroProfessorin, CPC:n tai Oricin ääressä aikanaan istuneet: historia ei ole teitä aivan kokonaan unohtanut, mistä tässä todiste 🙂
Tuli juuri tehtyä uusi aluevaltaus, kun Petri Saarikosken ja Jaakko Suomisen kanssa kirjoittamani artikkeli Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market (2017) ilmestyi espanjaksi käännettynä nimellä Pac-Man para VIC-20: juegos clónicos y listados de programación en un incipiente mercado finlandés de ordenadores domésticos osana Fragmentos y microhistorias del videojuego europeo -kirjaa. Olen jo aiemmin kääntänyt jotain suomipätkiäni englanniksi saavutettavuuden nimissä, mutta tässä ylittyi täysin uusi kielimuuri.
Koristeena kotkalainen Päkmäni.
Kirjanluku käsittelee Stavros Fasoulasin MikroBittiin lähettämää Pac-Man-kloonia monesta suunnasta. En olisi itse osannut näin tieteellistä ja teknistä tekstiä kääntää espanjaksi; onneksi sen puolen hoiti toimitus. Edelleen melko alkeellisen kielitaitoni perusteella en pysty myöskään sanomaan, onko käännös tavoittanut kaikin puolin alkuperäiset merkitykset. Vaan eipä tuo niin pilkuntarkkaa, sillä tärkeintä on saada suomalaista tutkimusta kansainvälisten silmien eteen tälläkin kielellä – täällähän tutkitaan kyllä monenlaista kotitietokoneista videopeleihin ja digitaaliseen kulttuuriin, mutta usein tuntuu siltä, ettei puurtamisemme näy ulkomaille asti.
Lauantaina pidin Aavistus-festivaaleilla kahden tunnin esitelmän suomiskenen historiasta otsikolla Finnish Demoscene: From Pirates to Cultural Heritage. Skenestä on toki tullut luennoitua jo moneen kertaan siellä täällä, mutta tällä kertaa pyydettiin erityisesti suomifokusta. Noh, minähän lähden, kun kerran pyydetään. Aika geneerisellä materiaalilla pärjäilin silti, koska skenen piirteet eivät ole kovin vahvasti valtionrajoihin sidottuja, vaan samanlaisia juttuja on tehty samaan aikaan monissa Euroopan maissa. Suomalaista väriä otin mukaan etenkin ruutukaappausten, kräkki-introjen ja demoesimerkkien kautta.
Tämä väitöstiedotetta varten otettu kuva se vaan pysyy alati ajankohtaisena
Mitään uutta ja ihmeellistä en lähtenyt mukaan tunkemaan, vaan vakiorakenteen mukaisesti ensin muutama määritelmä, demoskenen piirteitä, historiakatsaus esimerkkeineen ja lopulta muutama sana demoskenen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Otsikon mukaisesti kävin läpi Unesco-hakemuksen käänteitä – eihän se nyt ihan pikkujuttu edes ole, että suomiskene on maailmassa tiettävästi ensimmäinen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi tunnustettu digitaalisen kulttuurin muoto. Kuulijoita oli kello kahdeltatoista vielä niukasti paikalla ja nekin vähät tuntuivat olevan asiasta jo aika hyvin perillä, joten outreach-ulottuvuus jäi ohueksi.
Suominäkökulman mukaan ujuttaminen jätti mieleeni kysymyksen siitä, onko meillä partyjen, skenerien, legendojen ja kollektiiviseen tajuntaan jääneiden produjen lisäksi jotain erityisen suomalaista, jota muilla ei ole? Ulkomaisia Unesco-prosesseja seurailleena olen ainakin todennut, että suomiskene on poikkeuksellisen vahva identiteetti: porukka tuntee toisensa ja yhteisen asian eteen lähdettiin paiskimaan hommia ilman yletöntä vatvomista. Mukana voi hyvin olla edelleen ripaus arvaamattoman jättiläisen naapurissa elävän pienen kansakunnan tarpeellista yhtenäisyyttä, vaikken tällaista selitystä liian pitkälle haluakaan venyttää. Monessa muussa maassa – jopa Ruotsissa – samanlainen Unesco-hanke tuntuu jumittavan, kun puuhamiehiä ei löydy ja vastaava yhteishenki puuttuu.
Hetken aikaa olikin jo ehtinyt vierähtää siitä, kun viimeksi sain oikein vertaisarvioidun artikkelin pihalle. Tutkimusta on kyllä tullut pakerrettua tänä vuonna ahkerasti, mutta se ei ollut vielä ehtinyt realisoitua julkaisuiksi asti. WiderScreenissä juuri tänään julkaistu ”A Step into the Computer Era” – A Comparative Study on Early Home Computing in the United Kingdom, the Netherlands, and Finland lähti liikkeelle opiskelijoiden kanssa kurssilla kirjoitettuna katsauksena, joka rupesi pian näyttämään niin oikealta tieteeltä, että se tohdittiin laittaa jopa vertaisarvioon. Toinen arvio oli todella positiivinen ja toinen ankarampi, ja kohtuullisten korjausten jälkeen pläjäys kelpasi päätoimittajalle.
Astronauttikin on asiasta samaa mieltä.
TL;DR-hengessä kerron sen verran, että kyseessä on vertaileva tutkimus kotitietokoneiden saapumisesta Iso-Britanniaan, Hollantiin ja Suomeen. Maiden valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä Iso-Britannia oli suuri markkina-alue ja merkittävä kansainvälinen toimija, Suomi pieni ja riippuvainen tuonnista, ja Philips-maa Hollanti jotakin siitä väliltä. Ensinnä tutustuimme maiden yleiseen ja tietokonehistoriaan taustoituksen nimissä (itse valitsin Britannian, koska Suomea on tullut kaluttua jo niin moneen kertaan), minkä jälkeen seurasi lehdistä poimittujen mainosten lähilukua, 20 per maa.
Mitään hirveän yllättävää ei lopulta tullut vastaan, vaan lähinnä lisää todistusvoimaa asioille, jotka jo ennalta pitkälti “tiesin”. Hollannin käänteet olivat tulleet jossain määrin tutuiksi MSX-harrastuksen kautta, mutta noin muuten en tiennyt maan 1980-luvusta paljoakaan. Hauskoja löydöksiä olivat esimerkiksi väitteet, joissa luvattiin tietokoneen lisäävän käyttäjänsä kykyjä, englantilaisten reklaamien vuolassanaisuus ja se, kuinka erilaisin tavoin pelejä samaan aikaan sekä piiloteltiin että tuotiin esiin. Ihan kelpo papruhan tästä lopulta tuli, vaikka värikkään materiaalin pohjalta olisi toki voinut sanoa vielä enemmänkin sanarajojen salliessa.
Tässäpä ensimmäinen koreankeikan laitearvostelu: Mini Arcade (미니 오락실). Kyseessä on pieni mustavalkonäyttöinen “kabi”, jossa on sisäänrakennettuja pelejä. Hintaa purkilla oli 10 000 wonia eli noin seitsemän euroa, joten odotukset kannattaa suhteuttaa sen mukaisiksi. Matkaan lähti myös huomattavasti monipuolisempi ja pykälän kalliimpi “käsikonsoli”, johon palaan tuonnempana.
Peliluolan tunnelmaa
Lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että LCD-näytöllä näkyvä grafiikka koostu vanhojen elektroniikkapelien tapaan valmiista segmenteistä eikä pikseleistä. Palikat on suunnattu Tetris-käyttöön ja useimmat pelit ovat niin ollen jonkun sortin variantteja teemasta. Breakout-klooni vielä näillä eväillä jotenkin onnistuu, mutta autopeli on jo auttamattoman koominen ja kankea. En avannut koteloa, mutta logiikka ei varmasti isoa piiriä vaadi, sillä vastaavaa kabia myytiin toisaalla myös pikkiriikkisessä, noin viiden sentin korkuisessa koossa.
Itse pelaaminen ei ole ihan toivottoman kömpelöä, vaikka käsissä pitäessä kulmat alkavatkin pian painaa ikävästi. Puitteet huomioiden tikku ja napit eivät ole kelvottomat – ylärivin pikkuruisiin nappeihin tosin alkaa olla nakkisormisen jo hivenen vaikea osua. Audiovisuaalisen nautinnon täydentämiseksi laitteesta törähtelee myös musiikkia, jonka saa onneksi kytkettyä päältä pois. Vaikea kuvitella, että tästä olisi kovin pitkäikäistä hupia edes muksuille, kun kännykällä on niin paljon parempi pelata, joten todennäköisempi käyttökohde on hyllynkoriste. Hieman vinoon teipatut tarrat eivät sitä tarkoitusta valitettavasti oikein palvele. Kätevä säätäjä voisi vaihtaa purnukkaan sisälle jotain ihan muuta, kuten vaikkapa Raspberry Pi:n.
edit: Koko ei oikein hahmotu kuvasta, kabi on reilut 15 cm korkea.
Tällainen virstanpylväs tuli tosiaan täyteen tänä viikonloppuna. 1994–2024 olen käynyt joka kerta, ja koronatauon vuoksi vuodet sekä kerrat menevät samassa tahdissa. En rupea tässä sen enempää turinoimaan tapahtuman muutoksista vuosikymmenten aikana, vaan kertaan vain sammakkoperspektiivistä tämän vuoden tunnelmia. Ennen olen yleensä ollut paikalla ihan skenerinä, mutta muutaman viime vuoden myös osa-aikaisena lastenvahtina – poitsulle kerta oli jo seitsemäs ja tylleröllekin kolmas. Kolmas roolini oli tutkija, sillä keräsin kepeästi materiaalia paria tulevaa kirjanlukua varten.
Ei-lastenhoidollinen osuus on asettunut uomiinsa jo aika päiviä sitten: näytteilleasettajien tsekkaaminen, kallioilla hengailu ja skenekompojen katselu olivat ohjelmassa tänäkin vuonna. Erityisen mieleenpainuva yksityiskohta oli yhteistyötahojen ständeillä ollut ilmaisen ruuan määrä: kuppinuudeleita, karjalanpiirakoita, proteiinijuomia, kaakaota, pitsanpaloja, voileipiä, mässyä ja ties mitä. Riittävän pidäkkeetön henkilö olisi helpolla pysynyt päivän hengissä pelkillä ilmaissafkoilla. Niin taisi jopa käydä, sillä yleensä ruuhkaisessa Hesburgerissa oli huomattavasti totuttua väljempää. Erilaisia ruokapaikkoja oli runsaasti auki, mutta hinnat olivat odotetusti hivenen yläkanttiin. Iltaisin täysi-ikäisiä palveli aulassa myös ehta baari.
Pakollinen hallinäkymä.
Sunnuntai on perinteisesti ollut varsin tyhjä päivä, johon sijoittuvat lähinnä palkintojenjako ja kamojen kasailu. Tällä erää varsinaista ohjelmaa oli tarkoituksella yritetty venyttää sinne asti tubettajien ja K-pop-tanssiesitysten muodossa. Toisena uutena konseptina Assembly Kids oli perheystävällinen alue temppuratoineen, potkulautoineen ja sohvineen. Hyvä avaus, mutta kaipaa ehkä vielä yhden iteraation toimiakseen kunnolla.
Demoskenen rooli tapahtumassa sekä kompojen taso ovat aiheita, joita tulee joka vuosi pohdittua. Tällä erää oldskool-alennus kulki demoscene-alennuksen nimellä eikä se ollut enää järin suuri (aikanaan se oli jopa 50 %). 150 euroa kolmen kävijän lipuista alkaa olla jonkunlainen summa, minkä lisäksi päälle tulee toki vielä muita kuluja. Kuten jo aiemmin, osa kilpailuista näytettiin vain “Demoscene Stagella” eikä enää päälavalla – katsomo oli sentään tupaten täynnä. Kroonisen lakkautusuhan alla ollut oldskool demo oli harvinaisen elinvoimainen, joten tuskin se ainakaan ensi vuonna katoaa. Viznut vei oldskoolin voiton varsin tutulta näyttävällä asenneprodulla, tosin tällä erää alla oli C-64 eikä Vicci.
Pikkuintroista ei jäänyt mieleen hirveän paljon; shaderit ja samat työkalut tuntuvat tuottavan samanlaista lopputulosta. Vaikka 4k onkin uusi 64k, 1k:sta ei taida tulla uutta 4k:ta, kun mukaan mahtuu se yksi varioitava efekti ja (usein ankea) MIDI-ääniraita. Hauskana detskuna 4k-voittajaintro pyöri FreeBSD:llä. Assemblyn taannoin maineikas demokompo on jäänyt Revisionin jalkoihin, eikä tälläkään kertaa mitään merkkipaaluja nähty. Ykkösdemo ansaitsi mielestäni sijoituksensa, sillä etenevää vanhan koulun demomeininkiä katselee mieluummin kuin vaikkapa oudosta laaksosta kaiveltuja 3D-hahmoja. Plussana produ oli ilmeisesti myös ihan itse koodattu eikä enginetekele.
Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.
Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi
Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.
Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.
Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.
Netflixissä näyttää olevan kohtuullinen määrä peleihin – tai ainakin pelien maailmoihin – perustuvia leffoja. Olen vahdannut niitä hiljattain läpi sivusilmällä, yhtäältä tutkimusmielessä ja toisaalta siksi, että ne ovat osoittautuneet sopivan kepeäksi viihteeksi, johon ei tarvi keskittyä täysillä tai pelätä menettävänsä mitään kovin oleellista. Konsensus pelileffojen suhteen tuntuu olevan, että ne ovat lähinnä huonoja, enkä ole itsekään asiasta kovin eri mieltä, mutta kenties kuuden sakista sentään löytyisi kätketty helmi? Oma suhteeni näihin pelisarjoihin on vaihteleva: useimpia en ole edes kokeillut, vaikka tiedän toki, mistä niissä kaikissa on osapuilleen kyse.
Hitman (2007)
Yrmy kaljupää lahtaa menemään viivakoodi niskassa. Niin, olikos tässä jotain muutakin? Neukkulan pressa pitäisi ampua, mutta se onkin salaliitto ja sitten lähdetään pakosalle pitkän kaavan kautta narkkarin näköisen emännän kanssa. Paljon ampumista ja mätkintää… Eipä tästä oikeastaan jäänyt paljon enempää mieleen. En myöskään vakuuttunut Timothy Olyphantin valinnasta pääosaan: kuka tahansa toki näyttää Hitmanilta kaljupäänä, mutta rooliin olisi sittenkin sopinut paremmin hiukan jykevämpi kivikasvo – nyt tulee lähinnä tunne siitä, että Timppa larppaa sellaista.
Jaffar ja prinsessa, tiimalasissa hiekka valuu ja hiiri jeesaa. Noh, se oli sitä aikaa! Jäljelle on jäänyt sentään Persian eksotiikka ja loputon parkour milloin minkäkin verukkeen nojalla. Päärooleihin on värvätty aitoja persia… jaa, ei, vaan jotain Hollywoodin valkonaamoja. Pitkällistä petosten, parkourin, läpänheiton ja toimintakohelluksen toistoa olisi huoletta voinut lyhentää puolella ilman, että mitään olisi menetetty. Missä tämä leffa ehkä tekee maailmanennätyksen on se, kuinka monta kertaa päähenkilö pakenee täysin mahdottomasta hengenvaarasta.
Ajatollah Khomeinin esi-isät.
Resident Evil: Retribution (2012)
Ilmeisesti Presidentti Evilä -leffoilla ei ole enää nykyään paljonkaan tekemistä pelisarjan kanssa. Elokuvia on tehtailtu jo oikein olan takaa ja tämä on viides niistä. Vaikea edes kirjoittaa tästä mitään, kun kuvio on niin puhkikaluttu: virus jotain, zombit jotain, ammutaan, potkitaan ja otetaan näyttävästä kohdasta hidastus. Johvosen Millalta ei tuo näytteleminen ole koskaan ehkä sujunut, mutta tällaiseen leffaan tarvitaan enemmän sporttisuutta kuin ilmaisukykyä, joten mitäpä tuosta. Eipä tätä kukaan syvällisen juonenkehittelyn takia katsokaan.
Otetaanpa tähän kohtaan hidastus.
Kingsglaive: Final Fantasy XV (2016)
Leffa perustuu suoraan samannimiseen pelisarjan osaan, kertoo Wikipedia. Leffoja on niitäkin melkoinen liuta – aivan ensimmäisen vuoden 2001 tekeleen olen aikanaan jopa nähnyt. Monessa mielessä Kingsglaive jatkaa sen viitoittamalla tiellä: puunaamaiset 3D-hahmot touhuilevat muovisen käsikirjoituksen mukaisesti ja katsoja jää etäiseksi renderöinti-ihmeen seuraajaksi. Tällä erää hommat menevät oikein totaalisesti perseelleen, kaikki kuolevat ja kaikki menetetään. Varmuuden vuoksi joka väliin on tungettu kohtuuttoman pitkiä toimintakohtauksia ja siinähän sitä on taas yksi elokuva pydessä.
Tietokoneella hoituu.
Assassin’s Creed (2016)
Salamurhaajat vs. temppeliritarit, oikein vuosisatainen vihanpito. No nyt nuo jälkimmäiset salaseuralaiset ovat vain hiuskarvan päässä voitosta ja maailman hallinnasta. Hätiin ehättää onneksi traumatisoitunut assassiini Michael Fassbender ja katsoja ei voi kuin ihmetellä, että kuka juuri hänet päätti tuohon rooliin värvätä. Jeremy Irons vetää tyhjäkäynnillä peruspahisroolin, mutta ei kyseessä mikään uran huippuhetki hänellekään ole. Kovin ennalta-arvattavaa tusinatavaraa tämäkin tekele kautta linjan.
Toivon mukaan temppeliritarit eivät valloita maailmaa. Tai oikeastaan ihan sama.
Uncharted (2022)
Katsauksen tuoreimmassa teoksessa Marky Mark, joku geneerinen poitsu (Nathan Drake) ja geneerinen naishahmo ratkovat arkeologisia arvoituksia, heittävät kyrsää läppää ja jekuttavat toisiaan. Toimintaa riittää ja aarretta metsästetään. Vaikka kuinka yritän keksiä jotain muuta sanottavaa, niin edelliset kaksi virkettä tiivistävät leffan olemuksen niin tarkalleen, että mitään muuta ei irtoa. Uncharted!
Minä se olin kuulkaas Max Paynekin.
Eipä näissä paljon kehuttavaa ollut, joten missä vika? Miten voi olla näin mahdottoman vaikeaa tehdä hyvä pelielokuva? Onko kyse siitä, että pelien tarinankerronta on niin erilaista kuin leffoissa, että hienostuneet juonikuviot eivät siirry valkokankaalle? Vai ovatko pelien käsistelijät kenties niin amatöörejä, että he jäävät kroonisesti jälkeen kunnon tekijöistä? Jotain on selvästi pielessä, kun kymmenienkään pelileffojen seasta ei tunnu löytyvän oikein mitään kunnollista, vaan tarjolla on silkkaa klisekasaa – tässä vertailussa vaikkapa Änkkärit edustavat ihan kirkkainta kärkeä. Surullinen lopputulema lienee, ettei näistä turauksista koskaan edes yritetty tehdä hyvää elokuvaa: leffoista väännetään edelleen löysästi bulkkipelejä ja peleistä löysästi bulkkielokuvia tuotesarjan jatkoksi.
