Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Viimeksi pääsin Cookie Clickerin aikakaivosta ylös vuonna 2019, minkä jälkeen pysyttelin kuivilla muutamia vuosia ennen kuin retkahdin taas viime vuonna. 484 päivää myöhemmin päätin jälleen sulkea selainikkunan kolmannelta työpöydältä. Keksien kartuttamiseksi olen tietysti pitänyt konetta ympäri vuorokauden päällä huonetta kuumentamassa ja sähköä syömässä. Pitkään päivittämättä ollut ikkuna on toisinaan myös ruvennut aiheuttamaan ikävää tökkimistä peleihin, joten kiusankappaleesta eroon pääseminen ei ole ollenkaan paha asia.
Tribuutti lousajalaiselle Eilan pakarille, josta hain usein koulun jälkeen tuoretta leipää
Lopettamisen syy on aika lailla sama kuin viimeksikin: melkein kaikki on jo saavutettu eikä pelissä ole jäljellä juuri muuta kuin satunnaista ostelua ja laskurin kasvamisen odottelua. Vaikka huumori onkin onnistunutta, ei sitä sentään loputtoman pitkään riitä, ja lohkaisut alkavat toistua. Hauskimmillaan keksinklikkailu on “keskivaiheilla”, kun pelaaminen ei ole enää pelkkää alun raadantaa, tuotanto kasvaa kohisten ja uutta ostettavaa ilmaantuu saataville jatkuvasti. Mitään merkittäviä muutoksia takavuosien vastaavaan maratoniin en huomannut, vaikka peliä on sen jälkeen moneen kertaan päivitetty – pelkkiä numeroita tuijottamalla ei aiheesta paljon viisastu.
Jotakin uutta sentään tuli taas löydettyä. Eräänä yllätyksenä tuli se, kuinka sokerinpaloja (sugar lumps) keräämällä saa huomattavan bonuksen. Tämä ilmeni valitettavasti vasta siinä vaiheessa, kun törsäsin niitä avokätisesti kaikenlaisiin rakennusten päivityksiin ja totesin tuotantoni pudonneen kohenemisen sijasta. Muutaman kuukauden odottelu olisi korjannut tilanteen, mutta olkoon. Vaivauduin myös googlaamaan tarkat lukumäärät rakennusten bonuksille, joten tällä erää ei tarvinnut mennä pelkän arvailun varassa. Taustalla roikottamisen sijaan peliä voisi yrittää pitkällekin päästyään klikkailla aktiivimoodissa, mutta aika mekanistiseksi kultaisten keksien kyttäämiseksi se menisi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
Loputtomalta tuntuneen odottamisen päätteeksi ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa tämäkin Petrin ja Tapanin kanssa kirjoitettu tutkimusartikkeli: “Kaverien kanssa ruvettiin harrastamaan ATK:ta” – Tietokoneiden tulo 1980-luvun suomalaisiin koteihin. Reilu vuosi sitten keväällä kolusin päiväkausia läpi Printtejä, vanhoja MikroBittejä sekä satoja kyselyvastauksia myöhäiseen iltaan asti, ja nyt ahkerointi alkaa lopulta realisoitua tuloksiksi. Pitkälti samaan materiaaliin perustuva, marginaalisia kotitietokoneita käsitellyt artikkeli tuli pihalle jo viime vuonna hieman takaperoisessa järjestyksessä, minkä lisäksi Skrolliin ehätti siitä tehty lyhennelmä.
Jouluinen käännekohta. 1985 tai ehkä 1986.
Aihe ei ole mikään uusi ja mullistava, sillä onhan kotimikroista kirjoitettu jo monelta kantilta toisaalla. Erityisesti toki Petrin laajassa Koneen lumossa, mutta myös muualla. Mitä tuoretta sanottavaa aiheesta voisi siis vielä keksiä? Ainakin muutama oikeasti uusi löydös tutkimuksestamme irtosi. Koneen hankintaprosessia neuvotteluineen ja harkintoineen ei ole aiemmin tietääkseni missään kuvattu. Kotimikron esineluonne on niin ikään harvinainen tulokulma: mihin laite sijoittui ja miten se kytkeytyi kodin muuhun esineistöön? Vanhempien ja ei-käyttäjien roolia ei ole sitäkään juuri kartoitettu 1980-luvulta, vaan tutkimus on keskittynyt varsinaisiin käyttäjiin. Ja vaikka lienee “tunnettua faktaa”, että tietskareita oli joka puolella Suomea, niin nyt tuli sillekin ihan datapohjainen varmistus, kun plottasimme paikkakunnat kartalle.
En ole mikään teoriahirmu, vaan keskityn mieluummin varsinaiseen asiaan kuin korkealentoisissa teoreettisissa sfääreissä lentelyyn. Tällä erää tuli pieni poikkeus sääntöön, sillä koko artikkeli rakentuu Silverstonen, Hirschin ja Morleyn klassisen domestikaatioteorian varaan: kysely, analyysi ja rakenne noudattivat kaikki samaa kaavaa. Sivumennen käänsin omatoimisesti uusiksi nelivaiheisen mallin portaat: hankinta, esineistyminen, sulautuminen ja heijastuminen. Näitä ovat toki muutkin suomentaneet, mutta päätin tehdä tällä erää ihan itte, kun mikään vastaan tulleista tarjokkaista ei ollut mielestäni tarkalleen asian ytimessä – tästä saa tietysti olla eri mieltä 🙂
Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
Monument Valley 3 ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain aikaiseksi sen pelaamisen vasta nyt. Aiemmat osat olivat normaalisti sovelluskaupasta ostettavia appiksia ja kauniita kelpo pulmapelejä. Muutoksen tuulet puhaltavat kuitenkin Monumenttilaaksossa, ja tällä erää julkaisijaksi vaihtui Netflix. Käänne on samalla sekä hyvä että huono asia: yhtäältä pelin saa kuukausitilauksellaan “ilmaiseksi”, ja toisaalta tilaus on pakko olla, jos aikoo tästä digitaaliviihteestä nauttia. Kirjautumisen vaatima – vaikka kenties vähäinen – vaiva oli yleisen kiireen lisäksi suurin syy, jonka vuoksi aloittamisessa kesti näin kauan. Vaan entäpä itse peli, lunastaako se odotukset?
Näkymiä sieltä täältä
Aiempia osia pelannut on kolmosen parissa heti kuin kotonaan: kauniit grafiikat, perspektiivitemput, kumiset sillat ja tolppien nostelut ovat tulleet jo varmasti tutuiksi. Tällä erää ohjastetaan Idan ja Ro:n sijasta Noor-nimistä pikkuhahmoa, millä ei sinänsä ole sanottavaa merkitystä, kun pääosassa on pulmanratkonta. Varsinaisena uutuutena sekaan on ujutettu purjeveneellä seilaamista saarten välillä. Veneily tuntuu valitettavasti turhalta ajantappamiselta, jonka sijaan olisin ottanut enemmän sitä perinteistä sisältöä. Tyhjänpäiväistä paikasta toiseen kävelyä on niin ikään mukana tarpeettoman paljon.
Netissä on valitettu myös Monument Valley 3:n helppoudesta, mistä olen täysin samaa mieltä. Parissa kentässä joutui oikeasti miettimään, mutta yleensä ne sai käveltyä tai kokeiltua läpi ilman sen suurempia ongelmia – saattaa toki olla, että vankka aiempi kokemus helpotti ratkontaa. Kymmenessä maailmassa on kussakin muutama ruutu, joten sisältöä ei ole tarjolla kovin paljon. Yksi lisäosa on sentään tullut jo ja pari lisää nähtäneen myöhemmin tänä vuonna. Kun paikoitellen tylsän kenttäsuunnittelun päälle lisätään vielä tekniset ongelmat (hidas päivitystaajuus, välillä kakova ääni ja haluttomasti toimiva ohjaus), niin huono jälkimaku tästä väistämättä jää.
MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Muuton alta täytyy heittää menemään turhia rytkyjä, leluja, kirjoja ja sen sellaista. Tämä on samalla oikein sopiva hetki tehdä tietokonekokoelmalle vähintään pienimuotoinen järkeistys. MSX-koneita oli kertynyt oikein erityisen paljon nurkkiin, joten niistä oli luonteva aloittaa. Säilytän toki nostalgiset laitteet ja harvinaisuudet, mutta esimerkiksi MSX ykkösiä en tarvi oikeasti kuin pari: SVI-728 on ensimmäinen mäsäksäni ja Canon V-20 se luotettava työjuhta, jossa on kaksi moduuliporttia. Al-alamiah Sakhr AX-170:n jätin kokoelmaan ihan kuriositeettina.
Voi näitä protkaleita. Philips VG-8020.
Myyntiin lähtivät ja jo kaupaksi kävivät Sonyn HB-F1XDJ (MSX2+), Panasonic FS-A1 (MSX2), Yashica YC-64, Toshiba HX-10 sekä Sony HB-75P. Philips VG-8020:n (kuvassa) ostaja feidasi, joten siitä pitää vielä saada jotenkin ero. Aikanaan hankin varmuuden vuoksi kaikista tarpeellisista ja aika usein myös tarpeettomista moduuleista tuplat siksi, että ne niin usein katosivat nopeasti markkinoilta. MegaFlashROM on kaikkein tärkein ja kaikki muu sitten enemmän tai vähemmän keräilyroinaa, jota ei tule juuri käytettyä. Niinpä moduulivalikoimasta siirtyivät parempiin koteihin FM Blaster, Toshiban MSX-Audio, FM-PAQ, PowerGraph V9990, Nowind, 512k mapperi, Softcard-adapteri (mitähän ne edes on?) sekä ylimääräiset Konamin pelit. Olisi näistä kovempi kauppamies saanut varmaan ihan rahaakin, erityisesti Konameista, mutta itselleni tärkeämpää oli reilu kaupanteko ja se, että kamppeet menevät käyttöön.
Tuntipalkoille ei tässä hommassa muutenkaan päässyt, sillä koneiden esiin kaivelu, sopivien piuhojen sekä muuntajien etsiminen, toimivuuden testaaminen ja tarvittaessa huolto haukkasivat monta hikistä tuntia. MSX:t ovat yleensä onneksi japanilaisen kestäviä, joten ne eivät ihan itsekseen tuppaa lahoamaan. Moduuliportti oli hapettunut useimmista koneista ja Philipsistä myös näppäimistön kosketuspinnat, joiden siivoaminen vei helposti tunnin (vinkki: näppäimistön ruuveja avatessa napit alaspäin, koska muuten pikku jouset ovat pitkin lattiaa). Hullun hommaa, mutta kummallisella tavalla tässä luopumisessa oli jopa oma nautintonsa.
Tämän vuoden muuttoteemaan sopii erittäin hyvin tyllerön itselleen ostama Unpacking, jolla voi harjoitella romujen kaappeihin ja hyllyihin asettelua muuttolaatikoista. Tämä varmaan menisi “cozy gaming” -genren alle jollakin mittapuulla, kun ketään ei ammuta eikä toiminta muutenkaan ole hektistä. En tällaisia pelejä mitenkään erityisesti pelaa, tosin reippaasti ruutuaikaa saanut samantapainen asettelusavotta A Little to the Left tekee säännöstä poikkeuksen. Jälkimmäinen on selvästi suoraviivaisempi puzzle, eikä kaikin ajoin edes kovin lupsakka, sillä kaikki tähdet kerätäkseen saa kärventää aivojaan ihan kunnolla.
Kalsarit siististi laatikkoon.
En toistaiseksi pelannut läpi kuin pari ensimmäistä kenttää ja aloitin kolmatta, mutta idea tuli jo varsin selväksi. Laatikkoja auotaan ja koitetaan etsiä esineille asianmukaisia paikkoja. Aluksi työsarkaa on vain yhden huoneen verran, ja kun päähenkilö (jota itseään ei varsinaisesti nähdä) aikuistuu, lisääntyy sekä roinan että huoneiden määrä. Useimmiten huoneessa olevan pahvilaatikon sisältö on valmiiksi oikeassa paikassa – astiat keittiössä, pehmolelut makuuhuoneessa, pesuvehkeet vessassa – mutta kunnon muuton tapaan välillä tavaroita on heitelty huolimattomasti myös vääriin laatikoihin. Mikään varsinainen tarinapeli ei ole kyseessä, vaikka rivien välissä päähenkilö hienovaraisesti kasvaa, muuttaa omilleen ja niin edelleen, mikä näkyy muun muassa lyhyissä päiväkirjamerkinnöissä ja talouteen kuuluvissa esineissä.
Unpacking on aika helppo; 9-vuotias on kolunnut kentät jo melkein loppuun omin avuin. Eniten haastetta aiheuttavat krooninen tilanpuute ja kummalliset kamat, joiden käyttötarkoitusta ei edes aikuinen aina tunnista. Itse ihmettelin, miksei käsisaippua voisi olla kylpyammeen reunalla, kunnes ilmeni, että kyseessä olikin pieni roskis. Grafiikat ovat retrotyylistä palikkaa, mikä on joko nostalginen tyylivalinta tai sitten käytännöllinen helpotus sisällöntuottajalle, jonka ei tarvinnut piirtää enempää pikseleitä. Taustalla rallattava kepeä jonotusmusiikki täyttää sekin tarkoituksensa. Sisältöä on sen verran rajallisesti, että täyteen 20 euroon Unpackingia olisi vaikea suositella, mutta talvialen kymppi oli selvästi järkevämpi hinta. Mielenkiintoista kyllä, pelistä on ihan natiivi Linux-versiokin, kenties Steam Deckin ansiosta.
Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.
Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.
Töitä ja tutkimusta
Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂
Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.
Retroa ja skenetystä
Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.
Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.
Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:
Lefty’s
Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).
Pelejä ruudulla ja laudalla
Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.
Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.
Retkikeittimen taikaa
Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.
Oli muuten kylmä reissu.
Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.
Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.
Leffat ja sarjat
Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.
Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?
Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.
Uuden vuoden näkymiä
Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.
Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.
Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!
