Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.
Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi
Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.
Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.
Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.
Netflixissä näyttää olevan kohtuullinen määrä peleihin – tai ainakin pelien maailmoihin – perustuvia leffoja. Olen vahdannut niitä hiljattain läpi sivusilmällä, yhtäältä tutkimusmielessä ja toisaalta siksi, että ne ovat osoittautuneet sopivan kepeäksi viihteeksi, johon ei tarvi keskittyä täysillä tai pelätä menettävänsä mitään kovin oleellista. Konsensus pelileffojen suhteen tuntuu olevan, että ne ovat lähinnä huonoja, enkä ole itsekään asiasta kovin eri mieltä, mutta kenties kuuden sakista sentään löytyisi kätketty helmi? Oma suhteeni näihin pelisarjoihin on vaihteleva: useimpia en ole edes kokeillut, vaikka tiedän toki, mistä niissä kaikissa on osapuilleen kyse.
Hitman (2007)
Yrmy kaljupää lahtaa menemään viivakoodi niskassa. Niin, olikos tässä jotain muutakin? Neukkulan pressa pitäisi ampua, mutta se onkin salaliitto ja sitten lähdetään pakosalle pitkän kaavan kautta narkkarin näköisen emännän kanssa. Paljon ampumista ja mätkintää… Eipä tästä oikeastaan jäänyt paljon enempää mieleen. En myöskään vakuuttunut Timothy Olyphantin valinnasta pääosaan: kuka tahansa toki näyttää Hitmanilta kaljupäänä, mutta rooliin olisi sittenkin sopinut paremmin hiukan jykevämpi kivikasvo – nyt tulee lähinnä tunne siitä, että Timppa larppaa sellaista.
Jaffar ja prinsessa, tiimalasissa hiekka valuu ja hiiri jeesaa. Noh, se oli sitä aikaa! Jäljelle on jäänyt sentään Persian eksotiikka ja loputon parkour milloin minkäkin verukkeen nojalla. Päärooleihin on värvätty aitoja persia… jaa, ei, vaan jotain Hollywoodin valkonaamoja. Pitkällistä petosten, parkourin, läpänheiton ja toimintakohelluksen toistoa olisi huoletta voinut lyhentää puolella ilman, että mitään olisi menetetty. Missä tämä leffa ehkä tekee maailmanennätyksen on se, kuinka monta kertaa päähenkilö pakenee täysin mahdottomasta hengenvaarasta.
Ajatollah Khomeinin esi-isät.
Resident Evil: Retribution (2012)
Ilmeisesti Presidentti Evilä -leffoilla ei ole enää nykyään paljonkaan tekemistä pelisarjan kanssa. Elokuvia on tehtailtu jo oikein olan takaa ja tämä on viides niistä. Vaikea edes kirjoittaa tästä mitään, kun kuvio on niin puhkikaluttu: virus jotain, zombit jotain, ammutaan, potkitaan ja otetaan näyttävästä kohdasta hidastus. Johvosen Millalta ei tuo näytteleminen ole koskaan ehkä sujunut, mutta tällaiseen leffaan tarvitaan enemmän sporttisuutta kuin ilmaisukykyä, joten mitäpä tuosta. Eipä tätä kukaan syvällisen juonenkehittelyn takia katsokaan.
Otetaanpa tähän kohtaan hidastus.
Kingsglaive: Final Fantasy XV (2016)
Leffa perustuu suoraan samannimiseen pelisarjan osaan, kertoo Wikipedia. Leffoja on niitäkin melkoinen liuta – aivan ensimmäisen vuoden 2001 tekeleen olen aikanaan jopa nähnyt. Monessa mielessä Kingsglaive jatkaa sen viitoittamalla tiellä: puunaamaiset 3D-hahmot touhuilevat muovisen käsikirjoituksen mukaisesti ja katsoja jää etäiseksi renderöinti-ihmeen seuraajaksi. Tällä erää hommat menevät oikein totaalisesti perseelleen, kaikki kuolevat ja kaikki menetetään. Varmuuden vuoksi joka väliin on tungettu kohtuuttoman pitkiä toimintakohtauksia ja siinähän sitä on taas yksi elokuva pydessä.
Tietokoneella hoituu.
Assassin’s Creed (2016)
Salamurhaajat vs. temppeliritarit, oikein vuosisatainen vihanpito. No nyt nuo jälkimmäiset salaseuralaiset ovat vain hiuskarvan päässä voitosta ja maailman hallinnasta. Hätiin ehättää onneksi traumatisoitunut assassiini Michael Fassbender ja katsoja ei voi kuin ihmetellä, että kuka juuri hänet päätti tuohon rooliin värvätä. Jeremy Irons vetää tyhjäkäynnillä peruspahisroolin, mutta ei kyseessä mikään uran huippuhetki hänellekään ole. Kovin ennalta-arvattavaa tusinatavaraa tämäkin tekele kautta linjan.
Toivon mukaan temppeliritarit eivät valloita maailmaa. Tai oikeastaan ihan sama.
Uncharted (2022)
Katsauksen tuoreimmassa teoksessa Marky Mark, joku geneerinen poitsu (Nathan Drake) ja geneerinen naishahmo ratkovat arkeologisia arvoituksia, heittävät kyrsää läppää ja jekuttavat toisiaan. Toimintaa riittää ja aarretta metsästetään. Vaikka kuinka yritän keksiä jotain muuta sanottavaa, niin edelliset kaksi virkettä tiivistävät leffan olemuksen niin tarkalleen, että mitään muuta ei irtoa. Uncharted!
Minä se olin kuulkaas Max Paynekin.
Eipä näissä paljon kehuttavaa ollut, joten missä vika? Miten voi olla näin mahdottoman vaikeaa tehdä hyvä pelielokuva? Onko kyse siitä, että pelien tarinankerronta on niin erilaista kuin leffoissa, että hienostuneet juonikuviot eivät siirry valkokankaalle? Vai ovatko pelien käsistelijät kenties niin amatöörejä, että he jäävät kroonisesti jälkeen kunnon tekijöistä? Jotain on selvästi pielessä, kun kymmenienkään pelileffojen seasta ei tunnu löytyvän oikein mitään kunnollista, vaan tarjolla on silkkaa klisekasaa – tässä vertailussa vaikkapa Änkkärit edustavat ihan kirkkainta kärkeä. Surullinen lopputulema lienee, ettei näistä turauksista koskaan edes yritetty tehdä hyvää elokuvaa: leffoista väännetään edelleen löysästi bulkkipelejä ja peleistä löysästi bulkkielokuvia tuotesarjan jatkoksi.
So, you bought a wired 8BitDo gamepad for your Linux box. Nice gear! Except that when plugging it in it wasn’t recognized and didn’t work in Steam or much anywhere. The reason is that the controller has two modes, Xbox and generic USB joystick (this is how I’ve understood it at least), and for some reason the default mode is the first one. Sure, there is some Xbox controller support in Linux as well, but why bother, when you can just switch the mode?
Steam controller test view. The star button doesn’t do anything, though. Go figure.
Ok ok, enough with the suspense. Unplug the controller, keep pressing the B button and plug the USB cable back in. After this the mode is correct and Linux will happily recognize the pad. The mode seems to be stored permanently, so there is no need to repeat the procedure on next use. If you wish to switch back to Xbox, press X instead. The same trick should work with Android and maybe even Apple devices. This is sort of documented on the manual too, but since nobody reads them, let’s hope Google finds the solution at least.
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
Taisi olla nyt jo kuudes kerta, kun pelasin Hidden Folksin läpi – jotain koukuttavaa siinä on selvästi pakko olla. Tällä erää pistin myös kellon käyntiin ja mittailin hiukan speed run -hengessä, kauanko 100 % läpäisyyn menee. 51 minuutin jälkeen oli viimeinenkin kenttä lopussa. Aikaa saisi huomattavasti niistettyä sillä, että siirtyisi seuraavaan kenttään heti kun mahdollista eikä keräisi kaikkea. Netistä löytyy äkkiseltään täydelle suoritukselle ennätyksiä 24 minuutin nurkilta ja nopeammalle tavalle 10 minuuttia. Sekalaisiin ennätyslistoihin kannattaa aina suhtautua terveellä kriittisyydellä, mutta eivät nuo sinänsä mahdottomilta vaikuta.
En ole yleisesti mikään vauhtirynnijä, koska ei saman pelin ja kenttien loputon jauhaminen ole etenkään tässä iässä kovin viihdyttävää. Joitakin pelejä on silti tullut hierottua runsaasti: Cut the Ropessa olin takavuosina maailmanlistojen – jotka olivat täynnä ilmeisiä feikkejä – kärkipäässä, One Button Bobia jaksoin optimoida 157 klikkaukseen ja Limbossa ennätykseni on kohtuullinen tunti ja 8 minuuttia, vaikken sitä olekaan muuta kuin läpipelannut ilman varsinaista harjoittelua (mittasin loppuajan väärästä kohtaa, mikä hidastaa noin kaksi minuuttia).
Ai kamala. Ei enää ikinä tätä.
Speedruneilla on kaikenlaisia parametreja, jotka pitää huomioida: saako bugeja hyödyntää, saako kuolla kertaakaan, missä kohtaa kello pysäytetään, millä laitteella ja peliversiolla enkat on tehty jne. Hidden Folksin tapauksessa helpoimmat optimoinnit ovat varsin ilmeisiä. Ensinnäkin pitää tietysti muistaa, missä kaikki hahmot ja roinat tarkalleen ovat, ja toisekseen turhan skrollaamisen määrä täytyy minimoida eli kenttä käydään läpi kerran skannaamalla (sikäli kuin se on optimaalista). Ihan kaikkea en vieläkään muistanut suorilta, joten aikaa hukkautui sekä harhailuun että vihjerivin vilkuiluun.
Tässä pelissä kenttiä saa jauhaa loputtomasti, joten harjoittelu olisi helppoa. Pienempi, mutta merkittävä kikka liittyy ajastukseen: joissakin kentissä on kauan kestäviä tehtäviä, kuten liukuhihnalla kulkevaa roinaa tai hitaasti laskeutuvia mainostauluja, joiden saapumista ei kannata jäädä odottelemaan vaan tehdä sillä välin jotain tuottavaa. Isosta näytöstä saa luultavasti kilpailuetua, kun näkyviin mahtuu kerralla enemmän ja vieritystä tarvitaan siten vähemmän.
Poitsu sai joululahjaa Arcade Mini -pelikonsolin, joten testataanpa sekin. Tällaisia arcadekabinetin näköisiä pelikoneita on maailmalla myynnissä erilaisilla ominaisuuksilla ja erilaisissa koko- sekä hintaluokissa. Toki myös monet touhukkaat säätäjät ovat rakennelleet omia emulaattorikabejaan esimerkiksi MAME:n ympärille. Legami Milanon nimissä myytävä Arcade Mini on pikkuruinen, vain noin kymmenen sentin korkuinen “kabi”, jossa on 152 kiinteästi sisäänrakennettua peliä ja värinäyttö. Puhtinsa laite saa kolmesta AAA-paristosta (joita ei toivottavasti tarvi vaihtaa kerran viikossa).
Arcadehalli kotona.
Kuten arvata saattaa, hintahaitarin tässä päässä (n. 20 €) ei ole varaa suurten firmojen tunnettuihin pelilisensseihin, minkä lisäksi kolikkopelien ym. emulaatio vaatisi alleen luultavasti pykälän tehokkaampaa rautaa kuin mitä sisuksista löytyy. Piraattilinjallekaan ei ole lähdetty, vaan pelit ovat itse tehtyjä rehellisiä klooneja klassikoista. Nimistä ei voi välttämättä paljon päätellä, mutta satunnaisotannan perusteella mukana on muun muassa versioinnit 2048:sta, Froggerista, Snakesta, Connect Fourista ja Fruit Ninjasta (ilman kosketusnäyttöä toki). Osa parempia, osa huonompia, mutta pelejä on jollain mittapuulla tosiaan 152 eivätkä ne ole vain saman teeman pikku variaatioita.
Ainakin näin aikuisen käsillä pöydällä pelaaminen on kovin hankalaa ja purkin ottaa mieluummin ihan kouriinsa. Pikku joystick on jopa yllättävän hyvä ja napit niin ikään käyttökelpoiset. Isommilla nakkisormilla voisi kyllä tulla jo hieman ahdasta. Vanhemmille armeliaasti mukaan on laitettu myös muutaman portaan volumesääntö, jottei pelihallin rallatusta tarvi kuunnella jatkuvasti. Kaipa Arcade Minille ihan oikeaakin käyttöä voi keksiä perheen pienimpien viihteenä automatkoille tmv., mutta vakavampaa matkapelaamista varten oikea käsikonsoli tai hiukan edistyneempi retrolauta on toki varma valinta – jollei se kännykkä jostain syystä riitä.
Indiepläjäys Pikuniku (2019) on lierannut sen verran monessa bundlessa ynnä muussa jakelussa, että omistan sen jo paitsi Steamissa ja Epic Störessä, myös Itch.io:sta erillisversiona. Kyseessä on värikäs 2D-pulmahyppely, josta on myös natiivi Linux-versio. Yksinkertaisen 2D-vektorigrafiikan minimivaatimukset ovat vaatimattomat, joten loikkimaan pääsee hyvin vaikka ihan läppärillä, jossa ei ole erillisnäytönohjainta, kunhan ottaa antialiasoinnin pois. Tässä pelasin kokeilumielessä Itch.io:n versiota, joka saattaa olla jo hivenen vanha ja päivittämätön verrattuna vaikkapa Steamissa olevaan. Itse asiassa kokeilin Pikunikua jo pari vuotta sitten, mutta kyllästyin melkein ensimetreillä joutavalta tuntuvaan haahuiluun. Uudella yrityksellä pääsin kynnyksen yli ja sitten pelin jaksoi tykittää läpi asti.
Luolia riittää.
Päähahmo Piku on punainen pastilli, jolla on jalat. Liikkuminen on suoraviivaista: pallero osaa kävellä, hypätä, kyykistyä, mennä pieneksi ja potkaista. Käsien puuttuessa potkimista riittääkin kuin savate-ottelussa. Tarinavetoisen yksinpelin lisäksi tarjolla on kahden pelaajan moodi, jossa mukaan tulee myös oranssi Niku ja pulmia ratkotaan yhdessä – tätä en vielä tosin kokeillut. Peliohjain voisi olla se oikea valinta tälle teokselle, sillä näppikseltä jonglööraus sai sormet väsähtämään aika pahasti muutaman tunnin jälkeen.
Tarina kuskaa Pikua värikkäistä maisemista toisiin. Aivan aluksi ollaan luolassa – niitä nähdään runsaasti muutenkin – minkä jälkeen matka jatkuu kylään, metsään, kaivokseen, tehtaaseen ja niin pois päin. Mukaan kertyy tarpeellista ja tarpeetonta krääsää, joilla Piku saa käyttöönsä lisätaitoja, eli hyvin varmalla perusreseptillähän tässä mennään. Taustalla rallattaa tyyliin sopiva letkeä musiikki, joka alkaa tosin nopeasti toistaa itseään. Hiljalleen aukeavassa tarinassa pahikseksi paljastuu megakapitalisti Mr. Sunshine robotteineen. Kepeä kulutus- ja kapitalismikritiikki naureskelee sille, kuinka kyläläiset auliisti luovuttavat luonnonvaransa korporaation haltuun ja saavat vastineeksi kolikoita, joilla ei oikein edes tee mitään.
Mr. Sunshinen mainostaulu kylässä.
Läpipeluuseen meni karkeasti arvioiden ehkä viitisen tuntia, mutta lisäviihdettä saa halutessaan kaksinpelistä ja vanhojen paikkojen uudelleen kaluamisesta uusin kyvyin saavutusten toivossa. Vaikeustaso on jopa helpon puolella, lukuun ottamatta korismatsia ja yhtä luolaa. Mielenkiintoista kyllä, aika moni luolasto on vapaaehtoinen, joten ne voi jättää väliin ja silti päästä tarinan loppuun. Pari kertaa fysiikkamoottorin bugi toppasi etenemisen (pahikset tunkivat tarpeellisen laatikon seinästä läpi ja NPC-hahmo jäi propelliin jumiin), mutta edelliseen tallennukseen palaamalla tilanne palautui taas normaaliksi. Steamissa palaute on ollut varsin positiivista, joten maksava yleisö tuntuu tästä tykänneen. Itselleni kokemus oli luokkaa “ihan jees”, vekkuli varma peruspaketti, jonka saattaa tilaisuuden tullen pelata joskus uudestaankin läpi.
Tällä erää asteen vanhempaa kliksuseikkailua, Daedalic Entertainmentin The Whispered World vuodelta 2009. Muistan jotenkin hämärästi kuulleeni jotain tästä jo pelin julkaisun aikaan, luultavasti hienojen graffojen vuoksi. Bundleista ja alennuksista oli vahingossa lipsahtanut Steamiini sekä tavallinen että erikoisversio, joten ei muuta kuin seikkailemaan. Tai sitten ei, sillä jostain syystä hiiri ei liikkunut ollenkaan koko ruudun tilassa. Ongelma saattaa olla korjattu spesiaalimmassa editiossa, mutta onneksi ikkunoituna hiiri suostuu toimimaan. Asetuksen voi käydä käsin puukottamassa täältä:
Päähenkilö on surumielinen klovni Sadwick, jonka tehtäväksi (tietysti) lankeaa maailman pelastaminen. Ohjailu tapahtuu odotetusti hiirellä: vasemmalla liikutaan ja vuorovaikutetaan esineiden/hahmojen kanssa, kun taas oikealla napilla saa näytille inventaarion. Ihan hirmuisen sujuvaksi en käyttöliittymää kehuisi, mutta ei se ysärin pahimpien hiiriyritelmien kuoppaankaan lankea. Tervetulleena helpotuksena – jonka keksin tosin ihan liian myöhään – välilyöntiä painamalla kuvasta näkee suoraan aktiiviset elementit. Sadwickin mukana kulkee Spot-niminen ihmetoukka, jonka erikoiskykyjä pääsee käyttämään yläkulmasta, kunhan ensin asian puolivahingossa huomaa.
Vedessä kuplii, mutta mikä?
Tarina on laaja ja vie Sadwickiä mystisestä paikasta toiseen. “Lukujen” välillä inventaario jollakin aasinsillalla aina nollautuu, joten tarpeellisia romuja saa ruveta haalimaan tasaisin väliajoin tyhjästä. Päätös ei ole sikäli huono, että kauan sitten poimimatta jäänyt esine ei tärvää etenemistä myöhemmässä vaiheessa peliä. Aikanaan huomiota herättäneet grafiikat näyttävät edelleen hienoilta, vaikka niiden resoluutio ja kuvasuhde ei enää olekaan ajanmukainen. Musiikki on sekin ammattimaisesti tehtyä ja tunnelmallista. Ääninäyttely sen sijaan ei aina oikein vakuuta; erityisesti Sadwickin pitkät sössöttävät pulinat alkavat välillä suorastaan ärsyttää.
The Whispered Worldin pahin kompastuskivi on valitettavasti sen vanhakantainen pelisuunnittelu. Löin itse hanskat tiskiin jo varhaisessa vaiheessa ja rupesin kaivelemaan vinkkejä läpipeluuohjeesta. Osa pulmista edustaa vanhojen point-and-clickien huonointa antia: kaikkea pitää klikata ja kokeilla, jolloin ratkaisu löytyy lähinnä pelkän puurtamisen eikä nokkelan ratkomisen seurauksena. Aina ei riitä edes raaka voima, kun joku yhdistelmä jäi kokeilematta tai tuli seisottua väärässä paikassa. Haastetta siis riittää, mutta se ei ole ihan oikeanlaista. Huomasin, että tämän henkinen jatko-osa, 3D-seikkailu Silence, sattuu sekin olemaan jo kokoelmissa, joten se lähtenee testiin lähipäivinä.
Seikkailujen tykittäminen sen kuin jatkuu vaan. Viimeisimpänä Itch.io:n isosta kasasta päätyi pelattavaksi Infinite Fallin kehittämä Night in the Woods (2017), josta on oikein aito Linux-versiokin. Mikä parempaa, sellainen versio, joka lähtee käyntiin kyselemättä puuttuvia vanhentuneita tai 32-bittisiä kirjastoja: kliks kliks ja kaikki toimii. Peli on monen muun indiepläjäyksen tavoin tehty Unityllä, mikä on yleensä hyvä enne Linux/Proton-toimivuudesta. Kepeän 2D-vektorigrafiikan ansiosta laitteistovaatimukset ovat luokkaa “vanha läppäri”, joten NITW:stä pääsee halutessaan nauttimaan myös heikommalla laitteistolla.
Alkupään maisemia
Lyhyesti määritellen NITW on vahvasti tarinavetoinen hyppelypulmaseikkailu. Ensimetreillä olin rehellisesti sanottuna vähällä jättää sikseen koko pelikokemuksen, kun metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa, jotta hahmokaarti ja asetelma saatiin pikaisesti esiteltyä. Päähahmo (ei ehkä -henkilö, koska kaikki ovat eläimiä) on collegen keskeyttänyt, suuntansa kadottanut Mae-kissa, joka palaa kuihtuvaan kotikaupunkiinsa Possum Springsiin. Muita oleellisia hahmoja ovat iskä, äiti ja bändikaverit Gregg, Bea sekä Angus.
Joka-aamuinen mamman kanssa jutustelu
Pala palalta tarina alkaa aueta: Maen ongelmainen menneisyys, jäljettömiin kadonnut kaveri, mutkikkaat perhesuhteet ja mystiset unet ovat laajan narratiivin toisiinsa kietoutuneita rönsyjä. Menneisyyden virheitä, murskautuneita unelmia ja ahdistavaa työelämää löytyy melkein kaikilta, eikä peli muutenkaan välttele rankkoja aiheita, niin lutuisia – ja ilmeettömiä – kuin kaupungin eläimet ovatkin. Muutaman hahmon välistä suhdetta kehitetään pitkän kaavan kautta ja mukaan mahtuu niin riitoja kuin takavuosien vääryyksien oikomista. Kaiken kaikkiaan kyseessä on Maen kasvutarina kohti oman itsensä hyväksymistä, vaikka mitenkään suoraan sitä kohti ei edetäkään.
Arkisen puuhastelun ja bänditreenien (bassoa on muuten vaikea soittaa virheettömästi) lisäksi juoneen tulee tummia ja sävyjä, kun kaupungin synkkä menneisyys ja kummitukset nousevat esiin. Possum Springs on ennen ollut kaivoskaupunki työtaisteluineen ja kohtalokkaine onnettomuuksineen. Vaikka ne eivät pääosassa olekaan, niin vakavia teemoja, kuten politiikkaa, huono-osaisuutta ja uskontoa, sivutaan toistuvasti siellä täällä. Hyppimisen lisäksi pelillistä antia ovat erilaiset minipelit, mutta hyvin suuri osa ajasta kuluu edestakaisin kävelyyn sekä pitkien dialogien eteenpäin näpyttelyyn.
Lost Constellation
Odottamattomana bonuksena ainakin tämän NITW:n version mukana tuli kaksi muuta pientä peliä: Longest Night ja Lost Constellation. Ensimmäinen on tylsähkö tekele, joka muistuttaa itse pääpelissäkin nähtyä tähtikuvioiden etsimistä. Lost Constellation on sen sijaan mukava suupala, jossa ratkotaan pulmia talvisissa maisemissa. Lopputulemana NITW:n polveileva tarina sekä elämänmakuinen maailma kallistavat vaa’an selvästi plussan puolelle, huolimatta varsin tavanomaisista hyppelyosuuksista ja pelaajan katsojaksi typistävistä pitkistä dialogeista. Vammalasta tai vastaavasta kotoisin oleva voi samaistua nuutuvan ja nurkkakuntaisen pikkukaupungin tunnelmiin varsin hyvin.
Kerta kiellon päälle ja vielä yksi seikkailu työn alle. Olin Minitiä jo taannoin kahteenkin kertaan yrittänyt aloittaa, kun sitä jossain niin kehuttiin, mutta aina iski sama hämmennys ja turhautuminen päälle: aika loppuu, mihin pitäisi mennä, tuostakaan ei pääse, äsh. Steamissakin pelin omistan, mutta siellä on (edelleen kyseenalaisesti kympillä myynnissä) risa versio, joka ei edes käynnisty. Ongelma ei liity ilmeisesti edes Linuxiin tai Protoniin, vaan linjoilta kadonneeseen serveriin tai jotain sinne päin. Itch.io:n megabundlesta tullut natiivi Linux-versio vaatii jonkun edesmenneen kirjaston, joten helpoiten peli lähti käyntiin Lutriksen kautta ajettuna vanhana Windows-versiona. Onneksi nykyään on näitä vaihtoehtoja!
Armas kotipiha kasvimaineen.
Teknisten kompurointien selvittyä oli aika siirtyä pelillisten kompurointien pariin. Lähtökohtaisesti Minit on vanhan koulun Zelda-klooni – mustavalkoiset palikkagraffat voisi hyvin kuvitella näkevänsä vaikkapa Game Boyn ruudulla. Laitteistovaatimukset ovat niin ikään retrot, vaikkei peli sen kauempaa olekaan kuin vuodelta 2018. Käytännössä mikä hyvänsä tämän päivän tietokone jaksaa Minitiä pyörittää ilman sen suurempia ponnistuksia. Musapuolella nähdään oikein kotimaista väriä, sillä retroteemaan sopivat luritukset ovat Jukio Kallion käsialaa.
Päähahmo, jolla ei ilmeisesti ole nimeä, on töröhuulinen pallo, joka voi kantaa kerralla yhtä esinettä. Tai kyllähän niitä mukana raahataan itse asiassa useampaakin, jotta saadaan lisäkykyjä, mutta yhden esineen voi itse valita. Useimmiten edetään miekan kanssa, kun tarvii leikata tieltä risuja tai niitata pahiksia, mutta välillä kastelukannu tai kamera on oikea valinta. Voi hyvin olla, että mahdollista roinaa on vielä enemmän jossain, mutta nämä löysin toistaiseksi itse. Kuten pelin nimi antaa ymmärtää, käytössä on kerralla ainoastaan minuutti, minkä jälkeen pallero deppaa ja aloittaa viimeisimmästä kodista. Usein on siis kova kiire ja vaihdettava kotipaikka pitää valita sen mukaan, missä on kulloinkin tarkoitus seikkailla.
Sisätilan pulma teleportteineen.
Alun potentiaalisen turhautumisen jälkeen Minit alkaa nopeasti aueta ja päämäärättömältä tuntuva haahuilu saa tarkoitusta. Uusia alueita aukeaa uusien kykyjen myötä ja suuri tarina johtaa tiettyyn suuntaan. Välillä vastaan tulee isompia vastuksia, jotka eivät onneksi ole järin vaikeita. Rahalla saa ja lenkkareilla pääsee – kenkäkaupasta saa ostettua lisävauhtia seitsemällä kolikolla, mutta niiden kasaan kaapiminen on yllättävän suuren vaivan takana. Loppuratkaisua en tässä rupea toki spoilaamaan, vaan totean sen tulevan vastaan aika nopeastikin, vielä kun nurkkia on paljon näkemättä. Päätarinan läpäisemiseen ei mennyt arviolta kuin kolmisen tuntia. Pitää vielä palata Minitin äärelle uudestaan ja koluta maisemia hieman lisää, koska löydettävää jäi selvästi vielä. Eipä tätä turhaan kehuttu.
