Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Näyttää kuluneen jo melkein kolme vuotta siitä, kun postasin Bulbwaren äkkiväärästä kliksuseikkailusta, Bulb Boysta. Jatko-osa Bulb Boy: Jar of Despair ilmestyi jo aiemmin tänä syksynä, mutta panttasin sitä lomille saakka. Nyt on sekin kahlattu läpi, joten saiko kympilleen vastinetta? Protonilla (8.0-5) tässä taas kerran ajeltiin, mitä ei nykyään enää huomaa aina edes ajatella, kun asiat vain toimivat ilman eri räpellystä.
Käydäänpä kellarissa
Pelimekaniikka, tyyli ja hahmot ovat ennallaan: Polttimopoika, Koi-ra ja Papparafiini seikkailevat jälleen groteskeissa maisemissa hirviöiden keskellä. Tällä erää hillopurnukan noutaminen kellarista sysää liikkeelle absurdien tapahtumien vyöryn. Ykkösosassa ohjailtiin lähinnä Polttimopoikaa, kun taas nyt muutkin pääsevät framille. Grafiikka on aiempaa värikkäämpää – Bulb Boyhan oli varsin monokromaattinen – sekä vieläkin liioitellumpaa. Pidin ehkä vanhasta minimalistisesta tyylistä enemmän, mutta eipä tässäkään mitään erityistä vikaa ole. Tyylitaju pitää vankasti alusta loppuun, joten sarjakuvamaista limaa, suolia ja näppyjä piisaa 🙂
Nyt iski kirjaimellisesti bugi
Suurin osa vajaan neljän tunnin peliajasta kului normaalin kliksuseikkailun merkeissä, jota rikkoivat muutamat reaaliaikaisemmat kohdat. Taistelu loppumonsteria vastaan ei ollut mitenkään helppo, vaikka sitä sai toki yrittää loputtomasti uudelleen. Kerran tuli vastaan jämähdysbugi, joka tuskin oli Protonista kiinni, ja toisaalla mahdottomaksi räjähtänyt ötökänliiskaus (ks. kuva). Peliin on jo tullut joulun alla päivitys, mutta joitakin kömmähdyksiä näyttää jääneen silti jäljelle. Vaikeustaso on pidetty varsin kohtuullisena, vaikka mistään läpikävelystä ei sentään ole kyse. Tällä hetkellä alkuperäinen Bulb Boy on alta euron Steamin talvitarjouksessa, joten lajityypin ystävän kannattaa ainakin se käydä noukkimassa talteen – Epätoivon purkin kanssa odottelisin alelaaria, jos ei ole kiire.
Hankin jo syyskuussa TOPC-merkillä (tai onko tuo sitten Yuniki) myydyn, ITX-kokoisen käytetyn emolevyn, jossa on integroitu kuuden ytimen Ryzen 7645HX-prosessori. Kyseessä on siis kiinteästi empalla sijaitseva läppäriprosu, joten sitä ei jälkikäteen päivitetä yhtään mihinkään. Kiinaihmettä ei Suomessa missään myydä, joten tämä lauta on epäilemättä jostain ulkomailta haalittu. Tuntematon valmistaja ja halpa hinta, eli jostain saa varmasti varautua tinkimään. Mutta mistä? Liittimiä on ainakin varsin tavanomainen sarja, joten se puoli on asiallisella tasolla.
Olisi pitänyt muistaa ottaa kunnollinenkin kuva.
Projekti viivästyi kahdella kuukaudella, kun osia ei tuntunut kuuluvan (kiitos vaan Datatronic). Hidastelun syyksi paljastui riittävän tenttaamisen jälkeen muistien hintaräjähdys ja saatavuuspula. Olin tilannut viidellä kympillä 16 gigaa, mutta kas kummaa, niitä nyt ei sattunut siihen hintaan enää olemaan. Ja vielä toisena “yllätyksenä” putiikki ei kyennyt antamaan toista vastaavaa settiä tilalle maksamaani hintaan. Niinpä tilasin Kingstonin DDR5-kalikat toisaalta hampaita kiristellen sadalla eurolla. Muistakaahan kuluttajat se, että te olette firmojen silmissä pelkkää roskasakkia, jos tarjolla on AI-farmien rahoja.
Häkkyrä rakentuu. Kaapelinhallintaa ei nyt kaivata.
Muiksi osiksi valikoituivat Be Quietin 500-wattinen puolimodulaarinen peruspoweri (koteloon mahtuu vain aika lyhyt), Kolinkin tuttu Satellite-koppa, Kingstonin terainen NVMe sekä nurkkiin jäänyt Kolinkin Umbra EX180 -jäähy, joka ei korkeutensa puolesta mahtunut toiseen projektiin. Kuten kuvasta näkyy, prosun lämmönlevitin on iso lätty, joten siilin pohja peittää sen vain osittain. EX180 ei ole mitenkään erityisen tehokas, mutta pitää sentään lämmöt läppäriprosulle hyväksyttävästi 95 asteessa.
Ensimmäinen käynnistysyritys oli pettymys, kun mitään ei tapahtunut. Syy oli niinkin yksinkertainen kuin huonosti kiinnittämäni CPU-virtajohto. Sitten buuttailtiin muutamaan kertaan ja päästiin BIOS-näkymään. Tässä kohtaa tuli vastaan ensimmäinen varsinainen halpistelu, nimittäin sisässä on aika karu tekstipohjainen AMI-BIOS, jossa on toki tarpeelliset perussäädöt, mutta ei sitten yhtään sen enempää. Eniten toivomisen varaa jättää tuuletinkontrolli, jossa on valittavissa lähinnä ääripäiden PWM-lukemat, lämmöt ja reagointinopeus. Muistin kellotus oikeaan lukemaansa tapahtuu karusti kirjoittamalla lukema tekstikenttään – näytti tuo sinänsä toimivan. Firmikseen pitäisi saada valmistajalta jopa päivityksiä, vaikkakaan en oitis keksinyt, mitä zippipaketille pitäisi ylipäänsä tehdä. Käyttikseksi meni ilman sen kummempaa yskimistä Linux Mint 22.2 normaalina asennuksena – Bluetooth-piiristä tulee lokiin jotain valitusta, joten se ei välttämättä toimi suorilta.
Paluu ysärille.
7000-sarjan Ryynäsissä on vakiona integroitu näytönohjain, tässä tapauksessa Radeon 610M. Olin elätellyt ajatusta laajahkosta pelitestailusta, kun kerrankin alla olisi ei-Nvidiaa/Inteliä, mutta sellaiset haaveet kaatuivat nopeasti, sillä ei tuosta oikein mihinkään ole. Control meni aivan mateluksi huonoillakin asetuksilla, ja kun jopa kevyehkö Inside tökki, annoin periksi ja asensin koneeseen Palitin 1660 Superin. Sisäinen näyttis jää muuten edelleen näkyviin (en vielä keksinyt, saisiko sen BIOSista pois), joten periaatteessa olisi mahdollista käyttää niitä rinnakkain tai vaihtaa aktiivista ohjainta tarpeen mukaan.
So far so good. Toistaiseksi mitään ei ole sekoillut eikä kaatuillut, vaikka ajelin tunnin testin yhdistelmällä stress -c 12 ja näyttiksellä raskas shaderi. Memtest86+ meni kaksi kertaa puhtaasti läpi, eli muistin kellotus 4800 -> 6000 on ilmeisesti onnistunut. NVMe-levy toimi harvinaisen lujaa sisäisen näyttiksen kanssa, mutta Nvidian lisäämisen jälkeen kaista menikin jaettuun käyttöön ja nopeus putosi selvästi – tämä ei ole toki mikään harvinaisuus, vaan PCIe-väylän tavallinen ominaisuus, jota voisi luultavasti tasapainottaa BIOS-säädöillä.
edit: No jotain ongelmaakin sentään, nimittäin kokoonpanosta puuttuu BIOS-paristo. Tässä vaiheessa iski myös ajatus, että empan pohjassa voi olla se parempi NVMe-paikka.Noh, säätöprojektihan tämä.
Raspi-testirumbasta jäi mielen nurkkaan kytemään muiden mukana myös Hitman Go. Tuoteperheen useimmat pelithän ovat tunnetusti 3D-hiippailuja, joissa juro kaljupää lahtaa menemään, mutta tällä kertaa on kyseessä varsin puhdasverinen pulmapeli, jossa siirrellään pelinappulaa laudalla (ja juro kaljupää lahtaa menemään). Peruskaavasta poikkeavat niin ikään Hitman Sniperit, joissa keskitytään tarkka-ammuntaan. Raspi 500:n tehoilla Go jaksoi kieppua juuri ja juuri pelattavasti 1080p-resolla – hidastelulla ei vuoropohjaisuuden takia ole onneksi paljon merkitystä. Pöytä-PC taas puski frameja menemään helposti 1440p-tarkkuudella, kuten vuoden 2014 peliltä voisi odottaakin.
Puutarhaidylli. Ukkelit liikkuvat vain viivoja myöten.
Peli tehtiin alun perin mobiililaitteille, mikä hieman hämmästyttää, kun jopa isohkolla 27″ näytöllä meno oli välillä hankalan pientä kikerrystä. Miten ihmeessä tästä on saanut mitään selvää puhelimen näytöltä? Käyttöliittymässä on kosketusnäytön jäänteitä, vaikkei hiirellä pelaaminen sentään mitenkään hankalaa ole. Lyhykäisyydessään pelin idea on se, että Hitmanin pitää päästä raiteita pitkin kentän maaliin asti, tahi nitistää väli- tai loppubossi. Nopeita refleksejä ja tarkkaa hiirikättä ei tarvita, sillä seuraavaa siirtoaan saa miettiä aivan rauhassa.
Viimeinen maailma sijoittuu alati rauhantahtoiseen itänaapuriimme.
Käytännössä joka kentässä on tarpeen laskeskella vartijoiden liikkeitä ja koittaa päästä niiden kanssa sopivaan synkkaan. Mitään shakista tuttuja tempokolmioita ei ole olemassa, joten liikkeet tapahtuvat kahdella jaollisina sarjoina. Loppupäässä tätä kaavaa sentään rikotaan yhden aikajakson hyppynapilla. Vartijoita voi hämätä kiviä heittelemällä pois asemapaikaltaan tai vakioreitiltään, puskiin voi piiloutua, tunneleita pitkin pääsee paikasta toiseen – kaikin puolin vakioaineksia siis. Hitman-silauksen sijasta tämä voisi hyvin olla jokin aivan muu peli, sillä lopulta kyse on mekaanisesta laskemisesta. Loppua kohti vaikeustaso kasvaa reippaasti, ja pelin viimeisessä kentässä oli pakko alentua vihjeeen käyttöön, kun ratkaisua ei omin voimin löytynyt (epäreilu se sitten olikin). Kenttiä on suunnilleen sata, joten puuhaa riittää rahan edestä.
Raspi-testailussa tuli vastaan muiden mukana jostain ammoisesta Humble Bundlesta hankittu indiepläjäys Nightsky, jossa ratkotaan fysiikkapulmia pallon voimin. Aikanaan peli jäi kesken heti alkumetreillä, koska se vaikutti niin simppeliltä. Viissatasella kokeilun jälkeen tuli mieleen, että ehkäpä tuolle voisi antaa uuden mahdollisuuden pääkoneen isolla näytöllä. Jotain ALSA-kirjastoihin liittyvää oli kuitenkin ehtinyt vuosien varrella mädäntyä, eikä peesee enää suostunut pienellä vaivalla peliä ajamaan. Hieman ironisesti Raspilla ei ilmennyt mitään ongelmia, vaikka Linux-binääri piti emuloida Box64:n voimin.
Tyylejä riittää joka lähtöön
Kontrollit ovat armeliaan yksinkertaiset: pallo liikkuu sivusuunnassa nuolinapeilla, lisävoimat ovat A- sekä S-näppäinten takana, ja joskus pitää painaa enteriä toimintojen aktivoimiseksi. Välilyönnillä voi aloittaa kentän alusta – mille totisesti tulee tarvetta – ja joskus tarvitaan ylä- ja alanuolta toiminnon valintaan. Eräänä keskeisenä piirteenä hyppäämiseen ei ole mitään nappia, vaan ilmalennot pitää toteuttaa hyppyreitä, mäkiä ja muita vastaavia nököjä hyödyntäen. Parin tiukan peli-illan jäljiltä sain palkkiokseni kipeät sormet ja jumittavat hartiat, joten ei tämä ihan lupsakkaa läpijuoksua ole.
Tähdet, tähdet
Eri maailmoja on toistakymmentä ja jokaisessa niistä lukuisia kenttiä, joten ratkottavaa riittää reippaasti. Vaikeustaso on luokkaa “ärsyttävä mutta reilu”, ja ihan kohtuuttoman kauan mitään kenttää ei sentään tarvinnut vääntää. Verenpainetta nosti lähinnä se, että kenttä koostuu tyypillisesti kolmesta ruudusta, ja ihan lopussa mokaaminen vie alkuun asti. Maailmojen välillä on suuria eroja pulmissa ja toimintalogiikassa, mikä vähentää toisteisuutta. Luulin ensin salapaikkojen löytämisestä saatavien tähtien olevan vain mukava bonus, mutta ehei: joka ainoa pitää etsiä ensin tai viimeistä varsinaista maailmaa ei voi päästä läpi. Kymmenen euron hinta on Nightsky:sta kipurajan pinnassa, vaikka euroilleen sinänsä saakin ihan vastinetta.
Raspi-testailujen myötä tuli tongittua harvinaisen paljon Steam-kirjastoni tuntemattomampaa osastoa. Sieltä löytyi muun muassa tämä Pinstripe, jota en ollut koskaan edes asentanut. Peli jaksoi pyöriä ihan mainiosti jopa Raspberry Pi 500:lla CPU-emulaation alla, joten tehopeesee ei juuri hikoillut kuorman alla. Mukavana pikku bonuksena Pinstripestä on myös ehta Linux-versio, joten tällä erää ei tarvinnut edes säätää Protonin kanssa. Hinta näyttää olevan edelleen 15 euroa, mikä ei ole ihan vähän tällaisesta melko pienestä tekeleestä – itse tuskin olen tästä täyttä hintaa maksanut, vaan se on tullut jossain Humble Bundle -kasassa.
Riukusääri pelastustehtävissä
Taustatarinassa pappi-isä ja tyllerö ovat junassa, kun jälkimmäinen kaapataan, ja fatsin pitää tietysti lähteä pelastushommiin. Mutsia ei sen sijaan näy missään, joten kyseessä saattaa samalla olla allegoria lapsuuden traumasta; en ruvennut pöyhimään selityksiä netistä tällä erää. Lajityyppinä on seikkailu, johon on mahdutettu paljon tasoloikkaa sekä kliksuseikkailujen tyylistä ongelmanratkontaa. Vaikeustaso on viilattu hyvin kohdalleen, vaikka kerran lunttasinkin laiskuuttani, kun en keksinyt, mitä yhdelle pahkalle pitäisi tehdä. Tärkeä osa pelimekaniikkaa on hiirellä tapahtuva ritsalla ammuskelu, jolloin ukkelin ohjaaminen tapahtuu luontevimmin vasurilla WASD-napeilla. Kontrollit ovat armeliaan simppelit, joten nappijumpan opetteluun ei tarvi paljon aikaa haaskata.
Koirakin löytyi
Audiovisuaalisesti Pinstripe pysyttelee uskollisesti Burton-henkisessä synkeässä goottityylissään. Musiikista en voi sanoa jääneen paljonkaan mieleen, mutta ukkelin hyppimiseen kuuluva kovaääninen ähkiminen ainakin jäi. Pelin tylsintä antia oli samojen paikkojen edestakaisin koluaminen tarvittavien rahojen hankkimiseksi, minkä vastapainoksi sentään nähtiin myös joitakin intensiivisiä hetkiä sekä palkitseva loppu. Tai ainakin “loppu”, sillä peliä voi jatkaa uudelleen alusta – monia lukittuja oviahan jäi avaamatta sekä suurin osa roinaa ostamatta. Mittariin näyttää kertyneen lopulta neljä tuntia, missä on helposti puolet harhailua, eli ei tämä mikään valtaisa eepos ole. Pinstripe on sopiva välipala, josta ei kannattane täyttä hintaa maksaa, vaan poimia sopivasta tarjouksesta, jos tällainen lajityyppi muuten natsaa.
Pitkäksi aikaa hyllylle jäänyt The Inner World: The Last Wind Monk tuli lopulta luonnolliseen päätökseensä, kun jaksoin taas edistää sitä parin illan ajan. Olin pelannut ensimmäisen osan läpi jo vuosia sitten eikä uusia ilmeisesti ole vielä tullut, jollei samalla teemalla tehtyä erillistä pulmapeliä lasketa. Tällä erää ei tarvinnut edes turvautua Protoniin, sillä Munkista on olemassa myös ihan aito Linux-versio. Jotain ehti mennä tosin hivenen rikki käyttis-, näyttis-, kirjasto- tai näyttispäivitysten myötä, sillä osa puhekuplista oli sössönä – keväällä kaikki toimi vielä kuten pitääkin. Ongelma ei ollut onneksi kovin paha, sillä dialogit kuullaan myös puhuttuina.
Alkupään maisemia
Uusi Inneri jatkaa kronologisesti suunnilleen siitä, mihin aiemmassa jäätiin, vaikkakin asiat ovat välissä ehtineet mennä perseelleen ja Asposia luisua uudestaan diktatuuriin. Conroystä sentään päästiin, mutta tilalle on tullut hänen faninsa Emil, joka haluaa niin ikään eroon huilunenistä. Lupsakan ulkokuoren alla piilee siis allegoria fasismista. Pääkolmikko Robert, Laura ja Peck ottavat jälleen vapaustaistelun hoitaakseen, mikä edellyttää moninaisten pulmien läpi klikkailua. Edellisessä osassa Robertin ja Lauran suhde meni suorastaan romanssin suuntaan, kun taas tällä erää jännite tuntuu pitkälti unohtuneen. Muitakin vanhoja tuttuja nähdään, mutta ei ensimmäisen osan pelaaminen ole mitenkään pakollista tämän kanssa pärjätäkseen.
Nyt ollaan jo pitkällä
Vaikeustaso on suurimman osan ajasta ihmismäinen, vaikka jotkut pulmat ratkesivatkin lähinnä raa’alla voimalla tyyliin “kokeile jokaista esinettä joka kohdassa”; moni ratkaisu on luonteeltaan hassu ja jotenkin äkkiväärä. Robertin jupinoita kannattaa kuunnella tosissaan, sillä niissä piilee usein oleellisia vinkkejä. Läpäisyyn näyttää menneen kaikkiaan peräti 14 tuntia, kiitos muutaman erityisen hankalan ja suuritöisen kohdan. Visuaalisesti TIWTLWM on edeltäjänsä tavoin sarjakuvamainen eikä kovin yksityiskohtainen, mikä täyttää tarkoituksensa, jos ei sitten ihmeemmin säväytä. Musiikki on ammattitaidolla tehty, ja ääninäyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa. Ei tämä mikään kliksuseikkailujen virstanpylväs kenties ole, mutta ainakin perusvahvaa viihdettä lajityypin ystäville.
Havahduin vasta siihen, etten ikinä blogannut Superbrothers: Sword & Sworcery EP:stä, vaikka se iski aikanaan kuin tuhat skyyttiä. Nyt on aika korjata tuo puute, jos edes sillä verukkeella, että pelasin S&S:n läpi Raspberry Pi 500:lla. ARM-natiivia versiota ei pelistä toki ole olemassa, mutta Box64 palveli jälleen hyvin ja kaikki toimi käytännössä täydellisesti – ehkä yhdessä ruudussa olin huomaavinani tiettyä hidastumista, joka ei kokemusta sanottavasti heikentänyt. Mukavana yllätyksenä kauan sitten ostamani Humble Bundle -latausversio oli päivittynyt hiljattain jopa Linuxille, joten käynnistäminen ei mennyt vanhentuneiden kirjastojen arpomiseksi.
Alkupään näkymiä
S&S on periaatteessa palikkagrafiikalla toteutettu kliksuseikkailu, mutta äkkiväärä asenne takaa sen, että mitään ihan tavallisia polkuja ei tallata. Alkuperäisen version käyttöliittymä on tehty mobiililaitteiden kosketusnäytölle ja sovitettu vasta myöhemmin tietokoneiden kaksinappiselle hiirelle. Kävelemisen vaatima tuplaklikkaaminen vaikuttaa alkuunsa lievästi ärsyttävältä ja turhalta, vaikka siihen hyvin nopeasti tottuukin. Ensikosketuksella röpöinen pikseligrafiikka vaikutti puolestaan ylimääräiseltä retrokikkailulta, mutta sittemmin olen myöntänyt, että etenkin maisemat on toteutettu hyvällä maulla ja värisilmällä. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee Jim Guthrien laadukas sekä tunnelmallinen ääniraita.
Kohta menee jännäksi
Pelin suurimmista ansioista on vaikea kirjoittaa paljastamatta jotain liian oleellista juonesta tai pelimekaniikoista, joten kertoilen tässä aiheesta hieman yleisluontoisemmin. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä naispuolinen skyytti, soturi tehtävää suorittamassa. Muuhun keskeiseen hahmokaartiin kuuluvat Samae, puunhakkaaja (Logfella), välillä mukana pyörivä koira (Dogfella) sekä neljättä seinää rikkova kertojaääni, sikaria tuprutteleva porho (Archetype). Päätehtävä on kolmen voimakkaan trigonin kerääminen, minkä lisäksi on tarjolla joitakin sivupolkuja, joita en tainnut edelleenkään kaikkia löytää. Välillä seikkaillaan tavallisessa maailmassa ja välillä unessa, jotka kumpikin toimivat omalla logiikallaan.
Pulmaosasto on vaikeustasoltaan ihmismäinen, ja vinkkejä tarjoillaan yleensä aivan tarpeeksi oikean paikan löytämiseksi. Yksittäisissä ruuduissa riittää yksinkertaisimmillaan klikkailla maastoa tai esineitä oikeassa järjestyksessä, kun taas välillä ratkaisu vaatii pelin luonteelle sopivasti erikoisempaa lähestymistä. Taistelua ei ole paljon, mutta trigonien kanssa saa varautua ottamaan muutaman erän ennen kuin oppii oikeat taktiikat. Tarina etenee episodimaisesti, ja yhden osan läpäisy tuntuu aina pikku saavutukselta – sitten siirrytäänkin pelin alkuruutuun ja kuullaan kommentteja suoriutumisesta. Metailu ja huumori ovat sikäli vaikeita lajeja, että Sword & Sworceryn onnistuminen on hatunnoston arvoinen suoritus.
Viikonloppuna vierähti taas tunti jos toinenkin Raspi-pelitesteissä. Tällä erää ajelin Humble Bundleista ja itch.io:sta tarttuneita Linux-natiiveja pelejä suoraan Box64:n kautta ilman Steamia. Sivumennen sanoen Steam on nykyään melkoinen sika muistin suhteen, sillä tämä nykyinen versio on toteutettu muodikkailla webatekniikoilla, jotka haukkaavat satoja megoja rammia. Joskus aikanaan oli vielä käytettävissä parametri -no-browser, joka kevensi kuormaa huomattavasti, mutta sekin helpotus heivattiin jo vuosia sitten.
Raspi-pelaaja ei saa olla teknisesti aivan kädetön, jos meinaa mitään saada toimimaan – veikkaisin toki käyttäjäkunnan olevan keskimäärin aika harrastunutta. Muutama perusjekku riittää ensi alkuunsa. Selvästi yleisin ongelma on, että ajettavista binääreistä puuttuu suoritusoikeus, mikä johtunee pakettien tekemisestä jollakin ei-Unixilla. Suoraviivainen chmod a+x korjaa tämän vaivan. Puuttuvat kirjastot ovat toinen yleinen kompastuskivi, jota voi yrittää ratkoa asentelemalla. 32-bittiset kirjastoversiot saa muuten asennettua lisäpäätteellä “armhf” eli esim. libglu1-mesa:armhf. Joskus harvoin auttaa käynnistysskriptin ajaminen eksplisiittisesti Box64:n kautta eikä suoraan. Ja sitten niitä pelejä:
140
Geometrinen puzzlehyppely näyttääkin kevyeltä ja niin ollen pyöri Raspilla oikein sievästi.
Bit.Trip Runner
Bittitrippirynnijä ei sekään koneelta paljon vaadi. Hermot tähän menee, mutta itse peli toimii kaikin puolin hyvin.
Cogs
3D-pulma Cogs vaati aika lailla asennusten keventämistä ja jäi lopultakin hivenen lägiseksi, mikä ei kuitenkaan tällaisessa kiireettömässä pelissä pahemmin haittaa.
Costume Quest
3D-kostyymiseikkailu on selvästi kohtuullisen kova pala Raspille. Asetuksia ja tarkkuutta rajusti pudottamalla lopputulos oli jokseenkin pelattava.
Hammerfight
Moukaritaistelo ei mene ihan pehmeästi, vaikka ikkuna on pieni. Kovin pitkälle en yritellyt, mutta kyllä tämä suunnilleen riittävästi futaa.
Her Majesty’s Spiffing
HMS on britti-ironialla kyllästetty 3D-klikkailu, joka koettelee Raspin kykyjä kunnolla. Normitemput kehiin: pienempi tarkkuus, antialiasoinnit pois, kaikki minimiin, ja kyllähän tämä pyörii. Päivitystaajuutta ei voi kehua juhlavaksi, mikä kuitenkaan ei paljon häiritse tällaisessa teoksessa.
Into the Breach
Onko Breachiin mänijöitä? Onko Breachiin mänijöitä? Mechi män justiinsa. Hyvinhän tuo jauhaa mänemään, kun nuo graffatkaan ei tuota kummemmat liene.
Lone Survivor
Selviytymiskauhu on ilmeisesti tehty vanhalla “kunnon” Flashilla, mikä ei kuitenkaan tunnu menoa haittaavan.
NightSky
Kaikkea sitä kokoelmista taas löytyikin. Geometrinen fysiikkapuzzle NightSky ei paljon koneelta vaadi ja rullaa mukavasti.
Outlast
Kauhistuttava kauhu-3D ei selvästikään ole Raspilla ihan kotonaan. Suunnilleen kaiken minimiin vääntämällä kauhistusta voi auttavasti pelata, vaikka vaikea tätä on sittenkään suositella.
Paradigm
Post-apokalyptinen kliksuseikkailu on hyvin maltillinen laitteistovaatimuksiltaan, joten lupaavalta vaikuttaa – kovin pitkälle en toki testannut.
Quest of Dungeons
Jos Nethack, Larn ja kumppanit iskevät, niin tässä samanlaista meininkiä graafisella kuorrutteella. En havainnut mitään ongelmia toimivuudessa.
Solar 2
Kivi lentää avaruudessa ja kasvaa isommaksi. Lyhyen testailun perusteella tämäkin pyörii aivan riittävästi ja sekoilematta.
Extreme Meatpunks Forever
Tätä on siellä täällä kehuttu, mutta itselleni loputtoman dialogin klikkailu ja mälsänsutki toiminta eivät uponneet. Toimii hyvin sinänsä.
Super Win the Game
Mainion/raivostuttavan You Have to Win the Gamen työnjatkaja, joka ei tosin ensi istumalta vaikuttanut ihan yhtä hauskalta. Edeltäjänsä tavoin kieppuu oikein hyvin ilman eri säätämistä Raspillakin.
Tonight We Riot
Microsoftin orjat sorron yöstä nouskaa… Tässä toimintapläjäyksessä pikku-ukot tavoittelevat ihanneyhteiskuntaa vallankumouksen keinoin. Kuten kuvasta näkyy, graffapuoli on kepeä, joten työväen tietokonekin jaksaa taistella.
Underhero
Äkkiväärä seikkailuhyppelö ansaitsisi varmaan vielä uudemman yrityksen, sillä arviot ovat olleet positiivisia. Jotain bugaamista ilmeni liittyen ruutumoodin vaihtoon: pelin mielestä ollaan koko ajan 1920×1080-tarkuudessa, vaikka se silmämääräisesti vaihtuukin. Ihan täydellä resolla Alisankari ei rullaa pehmeästi, mutta pikkuisen pienemmällä ok.
Olipas siinä taas lista. Hyvinä uutisina voin kertoa, että nyt bundlet on aika lailla kaluttu tyhjiksi – Steamissa sen sijaan olisi vielä kaikenlaista… Raadannasta oli ainakin se hyöty, että tuli pitkästä aikaa käytyä läpi pelikirjastoa, josta löytyi kaikenlaista uutta viihdettä ilman rahan tärväämistä. Onnistumisten varjoon jäivät ne kymmenet tekeleet, jotka eivät syystä tai toisesta Raspilla käynnistyneet. Eräs kipukohta, jolle voisi ehkä tehdä jotain, on .NET eli Linuxin puolella Mono, jonka varaan aika moni peli on rakennettu. Tavallisen ja graffamuistin loppumiselle on vaikeampi tehdä mitään, mutta jo ilman Steamia ajaminen vapauttaa rammia hyötykäyttöön jopa gigan.
Ilmeisesti neljän gigan Raspberry Pi ei ole hyvä valinta pelikäyttöön, nimittäin sellaisella ei Steam ns. lähde eikä ilmeisesti Waydroidkaan kunnolla. Tästä tuli väistämättä mieleen, että osa omalla kasigigaisellani jämähtäneistä teoksista voisi toimia, jos muistia olisi täydet 16 gigatavua. Postauksen varsinainen aihe on kuitenkin taas pelitestien tulosten esittely, joten mennäänpä asiaan:
The Adventure Pals
Tämä kaunis sarjakuvamainen hyppelö tuntui pyörivän oikein hyvin, vaikka onkin Windows-peli. Normaali WINED3D päälle toki ja hiukan asetusten keventelyä. Tästä sakista niitä harvoja, jonka äärelle saatan ihan oikeastikin palata.
Bad Hotel
Paha hotla on melkein ok, vaikka hieman tahmea. Kokeilussa ehta Linux-versio.
Assault Android Cactus
Samaan tapaan pyörii Hyökkäys-Antero-kaktus, pienessä ikkunassa sinänsä toimii, mutta ei kovin tyydyttävällä nopeudella. Pitkään en jaksanut testatakaan.
Crawl
Crawlin simppelit grafiikat ja natiivi Linux-versio antavat odottaa hyvää lopputulosta ja niinhän se on. En muista ihan varmaksi enää, pudotinko tarkkuutta jossain vaiheessa hivenen.
Door Kickers
Laser Squadin perinteenjatkaja Ovenpotkijat kärsii koko ruudun tilassa välillä ikävistä hiiriongelmista. Ikkunassa ajaminen tuntuu toimivan paremmin.
Dub Dash
Takavuosina tämä ei toiminut edes PC-Linuxissa äänien kanssa, mutta nyt mentiin jo Raspillakin, kun laittoi Protonin versioksi 9.0-4 ja tutun WINED3D:n päälle.
Duet
Näin minimalistisen pelin pitäisi pyöriä vaikka leivänpaahtimella, eikä ongelmia ilmennytkään.
Go Home Dinosaurs!
Maaoravat ovat sitä mieltä, että dinosaurukset voisivat oikeastaan painua himaansa grillinryöstelyn sijaan. Tornipuolustus vaati WINED3D-asetuksen ja Protonin vanhennuksen, minkä jälkeen se kieppui jokseenkin ok, kunnes kaatui kolmen kentän jälkeen.
Hitman GO
Lähimmäs AAA-luokkaa kurkottaa pulmapeli Hitman GO. Proton 9.0-4:n ja WINED3D:n voimin mennään ihan riittävää tahtia, jos nyt ei täysin sulavasti.
The Binding of Isaac
Tätä on mainittu hyväksikin, mutta itselleni ei vaan tunnu väkisinkään yrittämällä uppoavan. Protonin vanhennus, WINED3D ja reson pudotus, niin kaipa tämä oikeaa vauhtia menee.
Pinstripe
Tämmöinenkin pulmaloikka oli lierannut vuosia kokeilematta Steamissa, joten kokeillaanpa edes nyt. WINED3D ja Proton 8.0-5 alle ja pyörii ilmeisen virheettömästi.
Terraria
Vähän kaikenlaista kontrolliongelmaa ja hidastelua tarjoilee meille emuloitu Terraria. Pienessä ikkunassa ja kaikesta karsien ehkä jotenkin siedettävä, jos tällaisesta muuten tykkää. Taisi kaatuakin hetken päästä.
Stacking
3D-kliksuseikkailu Stacking on kohtuudella pelattavissa, kunhan tinkii resosta ja hienouksista. Proton 8.0-5 antoi äänet ja toki WINED3D tarvittiin tämänkin kanssa.
Stardew Valley
Toimistorotta toteuttaa haaveensa ja lähtee farmariksi. Linux-versio tuntui lyhyellä testailulla futaavan aivan virheettömästi.
Toki Tori
Torille! Tai sitten ei, tämä on oikeastaan aika kuiva pulmapeli. Vika ei ainakaan ole toimivuudessa.
Undertale
Tämänkertaisen sarjan päättelee Undertale, joka kyseenalaistaa RPG-kliseitä – eri asia sitten, kuinka onnistuneesti. Linux-versio on tämäkin ja pyörii virheettömästi. Sellainen lista tällä erää: onnistumisia, pettymyksiä ja puoliksi onnistumisia. Pelien näkökulmasta olisi mukavaa, jos graffarauta olisi edes hivenen jykevämpää, mutta se on se mikä se on. Bulkin kahlaaminen ei ole järin palkitsevaa, joten en taida jaksaa tällaista listaa ainakaan hetkeen koota. Toisaalta on tässä joukossa jokunen ihan aidostikin onnistunut tekele, joten viihderepertuaari laajeni jälleen inasen.
