Fajitoja oli suunniteltu jo pitkään, joten eilen tuli korkea aika laittaa suunnitelma toteen. Määränpäänä oli tuttu Kuusiluoto, johon kertyi edestakaisin kävelyä yhteensä tanakat 12 kilometriä. Keskellä viikkoa työpäivänä paikalla oli vähemmän porukkaa kuin normaalisti, mutta mitenkään tyhjää saarella ei nytkään ollut – pimeinä talvi-iltoina saa sentään olla varsin rauhassa. Vieressä sijaitsee tunnetumpi Lammassaari; nimet on helppo muistaa siitä, että Kuusiluodolla on lampaita ja Lammassaaressa kuusia.
Mössö paistuu. Kuvan otti Antti.
Mainitut lampaat ovat ihmisiin tottuneita ja ahneita eväiden perään, mistä seurasi muutama minuutti slapstick-komediaa. Ensin lammasjengi kävi tsekkaamassa erään toisen seurueen tarjonnan ja sitten se änkesi meidän leiriimme. Yritin hätistellä karvakasoja pois, mutta muuan erityisen rohkea sarvipää tunki väkisin eväiden ääreen ja nappasi ruokapussin hampaisiinsa. Lähdin vikkelästi perään, mistä hämmentyneenä luontokappale pudotti sapuskat ja ne saatiin takaisin vahingoittumattomina. Välikohtauksen jälkeen lauma ilmeisesti totesi, ettei nyt tärppää ja siirtyi läheisen puun alle varjoon lepäilemään.
Itse fajitat onnistuivat kaikkiaan hyvin, vaikka vehnätortillat kärähtivät turhan helposti pienelläkin liekillä. Täytteiksi paisteltiin esin paprika–sipuli–purjo–porkkana–herkkusieni-silppu, minkä jälkeen tortillan päälle lusikoitiin chipotle-salsaa, täytettä ja juustoa. Pikaisen pannulla lämmittelyn jälkeen vielä päälle cocktail-kurkkuja sekä jalapenoja, ja sitten kokoon kääräisy. Variaatioita on helppo keksiä vaikka kuinka paljon, joten tämä oli vain yksi mieleen tullut perusversio. Vaikka lopputulos olikin asiallinen, oli tarvittavan valmistelun ja ainesosien määrä sen verran suuri, ettei näitä ihan hetken mielijohteesta jaksane tehdä. Pöydän ääressä olisi selvästi helpompi kokata, mutta kävihän tuo näinkin.
Kohta alkaa mennä vaikeaksi näiden roomalaisten numeroiden kanssa, mutta kaipa tuo on 24. Tällä erää Mettä-gourmetissa vaihteeksi ihan uusi ruokalaji, kantarellikeitto. Tarkoitus oli mennä Kellomäelle, vaan kun keli näytti kääntyvän uhkaavasti sateiseksi, piti varmuuden vuoksi suunnata jo tutuksi käyneelle Pornaistenniemen piknik-paikalle. Jos tuonne aikoo, niin kannattaa ottaa mukaan vaikka kosteuspyyhkeitä, sillä penkeillä ja pöydillä on yleensä reippaasti linnunkakkaa. Ampiaisia riitti myös yli oman tarpeen.
Teknokattila porisee. Viimeiset jämät Bilteman kaasua hyötykäyttöön.
Keittoon ei heitelty mitä hyvänsä sieniä, vaan nämä kantarellit oli omin kätösin kerätty Liivinmaanpuistosta ja Boozembly-kallioilta. Taannoin kotopuolessa sieniä oli helppo kuivattaa harson päällä lattialämmityksen voimin, mutta tässä tapauksessa piti posottaa kiertoilmauunilla tuntikausia noin 40° lämmöllä. Reseptejä löytyy netistä hyvin monenlaisia; itse otin tässä pohjaksi mahdollisimman yksinkertaisen K-kaupan version, jottei aineksia tarvitsisi hankkia ja kuskata metsään ihan kohtuutonta määrää. Voin korvasin ruokaöljyllä ja fondin kasvisliemikuutiolla, mistä ei tuntunut aiheutuvan huomattavaa harmia.
Valmista soppaa, Ikean kuppi ja Primuksen lusikka-haarukka
Valmistus ei ollut työlästä: ensin kuullotetaan sipulit, sitten sekaan jauhot ja perään enemmän ja vähemmän kaikki muutkin ainekset. Laittelua olisi voinut jättää harrastuksen nimissä enemmän kohteeseen, mutta pilkoin sipulin jo kotona. Reseptissä oli käytetty tuoreita sieniä, kun taas tässä tapauksessa käytössä oli kuivia kikkareita. Keittoaika ei ihan riittänyt sienien täyteen pehmentämiseen, vaikka hyvä soppa tästä tuli näinkin – jälkiviisautena sieniä olisi voinut liottaa aamulla ennen lähtöä. Geneerinen resepti sopinee muillekin metsäsienille, joten pitää kokeilla joskus vaikkapa suppilovahveroilla.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
Kuten joka kesä, elokuun alussa saapui taas Assembly, joka on itselleni samalla eräänlainen kesäloman loppumisen merkki. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei tälläkään erää tapahtunut: kuskasin muksuja paikalle ja huolehdin niiden ruokailusta, kävin pariin kertaan kallioilla ja katselin ne kompot, jotka sattuivat pyörimään sopivaan aikaan. Kalasatamaan muuton jälkeen paikalle pääsee entistäkin helpommin pyörällä melkein suoraa asfalttitietä pitkin. Yleensä tietokonekauppojen partyalennukset ovat sen verran olemattomia, ettei tule ostettua mitään, mutta tällä erää Verkkis oli ottanut asian tosissaan ja mukaan lähti pelinäyttis ja vähältä piti, etten ostanut myös SSD:tä. Pahimman Venäjä-droonikohun laannuttua Jimppakin oli jälleen paikalla ilmeisen salonkikelpoisena (joo-o).
Boozemblyn huumaa torstaina neljältä.
2024 jäi mieleen erityisesti runsaan ruokatarjonnan vuoksi; moni varmaan lokki koko viikonlopun Arlan+Fazerin+Ötkerin+Maggin voimin eikä törsännyt eurojaan ravintoloihin. Tällä erää saanti oli huomattavasti niukempaa, mukaan lukien omien juomien varassa pyörinyt Boozembly. Itse kävin pari kertaa Hesellä nuukailuhengessä, vaikka vastine rahoille jäi heikoksi. Etenkin soijatikkuaterian kuusi pientä kuivaa nökärettä olivat jonkinlainen pohjanoteeraus. Ruoka-autojen tarjonta oli tuttuun tapaan vastaava: kovat hinnat, pienet annokset.
Fantasiakonsolikompo meneillään. Taso jäi heikoksi viime vuoteen verrattuna.
Ilmeisesti remontin takia hallit oli järjestelty eri tavalla kuin yleensä. Pienten skenekompojen kannalta valitettavasti, sillä “Genelec stage” ei oikein riittänyt, kun taas 1k/4k/demo nähtiin isossa katsomossa, jossa istumapaikkoja riitti kaikille halukkaille. Mitäpä noista kompoista nyt sanoisi? Mitään mullistavaa ei mieleen jäänyt, mutta joitakin hienoja tekeleitä oli mahtunut 4k:hon ja demoihin. 1k ja fantasiakonsolit jäivät puolestaan harvalukuisiksi ja tasoltaan keskimäärin vaatimattomiksi, lukuun ottamatta Fulcrumin fraktaalimössölentelyä. Taitaa yksinkertaisesti olla niin, että Revision tyhjentää nykyään pajatson pääsiäisenä eikä skenen keskiöstä pudonneeseen Assemblyyn riitä kuin rippeitä.
Vaikkei tapahtuman kaupallisuus ole ollut mikään salaisuus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, iski se tänä vuonna erityisesti silmille. Eihän tuollaista tapahtumaa voi järjestää ilman sponsoreita, mutta mietin taas vääjäämättä sitä, onko tapahtuman alkuperäisestä tarkoituksesta enää mitään jäljellä. Omaehtoisen digitaalisen kulttuurin tilalle on lipunut Microsoftin, pelitalojen ja laitefirmojen indoktrinaatio sekä yksisuuntainen kulutusjuhla. Ehkäpä jangsterit kokevat ne yhtä aidoiksi ja omiksi kuin me skenehommat aikanaan – kukapa tietää?
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Ahaa, Liivinmaa tarkoittaa nykyisen Viron ja Latvian alueella sijainnutta historiallista aluetta. Kesäisiin ruokakokeiluihin hiljalleen palaava Mettä-gourmet suuntasi tänään Viikinmäkeen Liivinmaanpuistoon, jossa on jo tullut kerran paleltua talvella tuulessa ja pakkasessa haluttoman kaasupullon kanssa. Jylhät kalliot ovat eräänlainen piilotettu helmi, sillä niitä ei huomaa valtaväyliltä. Ehkei tällaista salaisuutta saisi paljastaa, mutta mäen ympäristöstä löytyi myös pari kourallista pieniä kantarelleja, jotka varmaan myöhemmällä reissulla päätyvät sienikeitoksi.
Kansi kiinni
Tällä erää uutuutena oli kaksikerroksinen bambuhöyrystin, joka tunnetaan myös höyrytyskorina ja höyrykeittimenä. Härpättimen idea on yksinkertaisesti se, että sen alla keitetään vettä, jonka höyry kypsentää ylempänä ritilöillä olevat sapuskat. Pikkutrangian kattila näyttää kokonsa puolesta kuin suunnitellulta tähän käyttöön, vaikka torni on hieman labiili, kun höyrystin istuu kattilan reunalla eikä pohjalla. Pitää koittaa joskus ison trangian kanssa. Olin alkuunsa hieman skeptinen, lämpenevätkö ruuat moisessa höyrysaunassa riittävästi, mutta näyttihän tuo toimivan. Bambusta tuntuu liukenevan veteen väriä, sillä jo aika nopeasti ilmaantui keltainen sävy, joka veden lopulta kuivuessa jäi karstaksi pohjalle.
Kansi auki
Sen verran tiesin ennestään, että tällaisilla virityksillä kypsennetään ainakin mykyjä. Pääruokana oli siis varma valinta, kasvistäytteisiä mykyjä Aasia-kaupan pakasteesta. Hyviähän noista tuli soijakastikkeen kera, eikä täyte jäänyt kymmenen minuutin höyrytyksellä kylmäksi. Kokeiluhengessä nakkelimme vielä lopuksi parsa- ja kukkakaalia kypsymään ritilöille. Pitkän höyrytyksen jälkeen molemmat jäivät edelleen aika rapeiksi, mikä voi sinänsä olla ihan tarkoituskin. Pönttöön voisi epäilemättä nakella hyvin monenlaista sienistä perunoihin ja kaikenlaisiin kasviksiin, joten ehkäpä aiheeseen vielä palataan tuoreella tulokulmalla. Ainoa selvä haittapuoli on pitkän kypsytyksen vaatima kaasumäärä: parin tunnin pöhistely haukkasi sata grammaa, vaikka liekki pidettiin varsin maltillisena.
Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
Trangiaa mainostetaan “myrskykeittimenä”, eikä nimitys ihan pielessä ole, sillä runko tosiaan suojaa hyvin tuulelta. Vasta patruunan päälle ruuvattavien pikkukeittimien myötä olen päässyt toden teolla tutustumaan tuulisen sään ongelmiin: kaasuliekki sojottaa sivulle ja jopa sammuu, pullo tyhjenee ja jäähtyy, eikä vesi meinaa jaksaa kiehua. Furnoni on vielä toistaiseksi jaksanut palvella vaikeissakin oloissa, kun taas muutama muu keitin on jättänyt rehellisesti tielle (köh köh, Primus). Tuulettimen avulla lavastetusta havinnekuvasta ilmenee, mistä on kyse:
Pahalta näyttää.
Laipiot, pistemäinen liekki ja suuttimen ympärillä oleva rengas auttavat asiaa – niitä ei kuitenkaan kaikissa keittimissä ole. Täysi topakka kaasupullo selviää tuulessa paremmin kuin viimeisiään vetelevä pullonjämä. Reppuaan voi koittaa asetella sopivaan paikkaan ilmavirran tielle, vaikka eri suunnista tulevia puuskia sekään ei estä. Kaupassa myydään kaikenlaisia aitauksia, joita voi asetella keittimensä ympärille, mutta sellaisen kuskaaminen alkaa jo vaikuttaa hivenen absurdilta, kun suunnilleen samalla vaivalla voi ottaa mukaansa Trangian.
Insinööri-muotoilija-DIY-asenteella ongelmaa voi yrittää ratkoa jälleen myös omin voimin. Netin foorumien perusteella jotkut ovat viritelleet alumiinifoliosta tuulensuojia, mutta heiveröinen materiaali ei pitkään kulutusta kestä. Parannuksena kokeilin alumiinista muffinsivuokaa, joka oli aika rimpula kertakäyttöratkaisu sekin (jos edes kevyt). Toistaiseksi parhaaksi materiaaliksi osoittautuivat nurkkiin kertyneet Scho-ka-kola-peltipurkit, joissa on valmiina lähes täydellisen kokoinen kansi ja pohja tähän tarkoitukseen. Tärkeänä ominaisuutena pelti kestää lämpöä selvästi alumiinia paremmin. Päälle asetettava, rasian pohjasta tehty proto toimi hyvin:
Natsisuklaa power!
Helppo asennettavuus on tämän mallin selvä plussa, kun taas miinuspuolella liekki polttaa maalin jauheeksi ja suoja alkaa pian näyttää kaikin puolin syöpyneeltä. Purkin kannesta – tai miksipä ei melkein yhtä hyvin pohjasta – voi tehdä suuttimen alapuolelle toisenlaisen virityksen:
Kuppiproto tositoimissa rantapuistossa.
Asennus vaatii hieman enemmän vaivaa, sillä pelti pitää pujotella jalkojen väliin, mutta mistään suuresta urakasta ei ole toki kyse. Liekki osuu suojaan paljon vähemmän, joten se säilyy siistimpänä. Periaatteessa kansi saattaa myös heijastaa lisälämpöä ylöspäin kattilan pohjaa kohti ja pois patruunasta, vaikka tuskin kovin isosta erosta on kyse. Jotkin tuulisuojat nostavat palamiskaasujen häkäpitoisuutta, joten omalla vastuulla; asialla ei tosin liene ulkona myrskyssä juuri merkitystä, eikä keitintä pitäisi teltassa tai tuulettamattomassa sisätilassa käyttää muutenkaan. Pellin työstäminen ei ole ihan helppoa ja vaaratonta, mutta kätevä näpertelijä saa pienellä vaivalla aikaiseksi ilmaisen suojuksen, joka todella hyödyttää parin tosielämän testin perusteella.
edit: Lisätestailun jälkeen näyttää siltä, että kuppimalli on se paras ratkaisu. Päällä istuvassa on se ongelma, että lämmin ilma ei pääse kunnolla kattilan pohjaan, jos suojan ja kattilan välissä ei ole rakoa. Tämä ei ollut ongelma teknokattilan kanssa, koska siinä on lämmönlevitin, mutta tavallisen kattilan kanssa kyllä.
Ilmat ovat parantuneet jo siihen pisteeseen, että parilla reissulla on voinut uskottavasti larpata kesää. Eilinen, melkein kymmenen kilometrin keikka suuntautui Viikin arboretumin kallioille. Paikka ei ole osa varsinaista suojelualuetta, mutta siellä ei saa silti könytä aivan miten hyvänsä. Avotuli ja grillaus ovat kieltolistalla, mutta Trangiat ja muut vastaavat keittimethän eivät niitä edusta, joten tällaisen lähiseutumatkailun pitäisi olla ok. Meneillään on juuri lintujen muuttoaika, joten sivumennen tuli bongattua haikaroita, kyhmyjoutsenia, silkkiuikku ja jotain tunnistamattomaksi jääneitä haukkoja (mahdollisesti ainakin nuoli-sellaisia).
Popcornit esiin.
Ruokapuolen pääanti koostui simppelisti makaronista ja Ikea-pullasista, joita valmistettiin kahdella keittimellä rinnakkain. Fire-Maplen Feast K2 ja Fms-102-keitin hoitivat hommansa, vaikka jälkimmäinen olikin jälleen hivenen tuuliherkkä sekä kattilalle liukas – voisi kuvitella, että saman valmistajan kamat kävisivät jotenkin hyvin yhteen, mutta näin ei aina suinkaan ole. “Gourmet”-kokeilusta vastasivat jälkiruuaksi tehdyt popcornit, jotka onnistuivat välttävästi. Jyviä tuli otettua liian vähän, joten popparit olivat pykälän öljyisiä, minkä lisäksi pelkäsin hiiltymistä niin pahasti, että lopetin poksuttelun turhan hätäisesti. Kattilan lämmönlevitin auttoi tässä mukavasti, kun kuumuus ei ollut aivan pistemäistä. Rasvaa paloi hiukan pohjaan kiinni, joten uusi potti sai pintaansa samalla uskottavaa/rumentavaa käytön patinaa.
Kaikenlaisia pikku hankintoja on tullut tehtyä viime aikoina niin paljon, ettei kaikista viitsi enää erikseen mainita. Motonetin kahden euron myrskysytkä on osoittautunut jo toimivaksi, ja tällä keikalla testattiin Sea to Summitin taittuva paistinlasta (9 eukkia). Perinteinen puulasta on sinänsä ollut retkeilyhenkinen, mutta iso koko ja yleinen kömpelyys ajoivat kokeilemaan vaihtoehtoja. Mieluummin olisin ottanut kuumuutta kestävän silikonisen lastan, joten toivoa sopii, ettei tämä ihan heti tärväänny. Todennäköisimmin tuho tulee, kun keittiövälineen unohtaa nojailemaan tulikuumalle pannulle, eli pitää yrittää välttää moista.
Frankenstein-pannu ja Sea to Summitin lasta.
Toinen kuvassa näkyvä esine on puoliksi omaa tekoa, käytöstä poistuneesta Trangian pannusta modaamani retkipannu. Tätä ennen en omistanut ruuvattavalle keittimelle mitään sopivaa, ja kun Trangian orkkis alkoi jo osoittaa kulumisen merkkejä, ostin sen tilalle uuden, porasin vanhan kylkeen ruuvinreiän ja veistelin pyöreästä pulikasta kahvan. Kahvan olisi voinut jättää laittamatta ja kuskata mukana irtoversiota, mutta tämän ratkaisun myötä on ainakin yksi unohdettava esine vähemmän. Lisäksi askartelussa oli oma huvinsa. Kahden käyttökerran perusteella kahva istuu tukevasti paikallaan ja sapuskan paistelu onnistuu. Odottamattomana haittana keittimien kuumat kannakkeet naarmuttavat heppoista maalia, joten muutenkin piesty pannun kääntöpuoli näyttää sen karummalta.
Toinen pikku tuunausprojekti kohdistui juuri näihin mainittuihin kannakkeisiin. Etenkin Fms-102:n pyöreät ja sileät kannakkeet aiheuttavat ei-toivottua lipsumista. Kattila on vielä päällä pysynyt, mutta paistinpannu tuntuu lipuvan koko ajan johonkin suuntaan. Furnossa on piikkimäisempi ratkaisu, joka ei ole läheskään yhtä paha, jos ei sitten optimaalinenkaan. Pelkkä voivottelu ei asiaa korjaa, joten laitoin Fire-Maplen pöydälle karkean hiekkapaperin päälle, ja pienen työstämisen jälkeen kannakkeiden kärjet olivat sekä tasaisemmat että karheammat. Pikatestin perusteella pito parani selkeästi, mikä vaikuttaa alustavasti lupaavalta. Päivitän alle, jos jotain komplikaatioita ilmenee.
