Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
Trangiaa mainostetaan “myrskykeittimenä”, eikä nimitys ihan pielessä ole, sillä runko tosiaan suojaa hyvin tuulelta. Vasta patruunan päälle ruuvattavien pikkukeittimien myötä olen päässyt toden teolla tutustumaan tuulisen sään ongelmiin: kaasuliekki sojottaa sivulle ja jopa sammuu, pullo tyhjenee ja jäähtyy, eikä vesi meinaa jaksaa kiehua. Furnoni on vielä toistaiseksi jaksanut palvella vaikeissakin oloissa, kun taas muutama muu keitin on jättänyt rehellisesti tielle (köh köh, Primus). Tuulettimen avulla lavastetusta havinnekuvasta ilmenee, mistä on kyse:
Pahalta näyttää.
Laipiot, pistemäinen liekki ja suuttimen ympärillä oleva rengas auttavat asiaa – niitä ei kuitenkaan kaikissa keittimissä ole. Täysi topakka kaasupullo selviää tuulessa paremmin kuin viimeisiään vetelevä pullonjämä. Reppuaan voi koittaa asetella sopivaan paikkaan ilmavirran tielle, vaikka eri suunnista tulevia puuskia sekään ei estä. Kaupassa myydään kaikenlaisia aitauksia, joita voi asetella keittimensä ympärille, mutta sellaisen kuskaaminen alkaa jo vaikuttaa hivenen absurdilta, kun suunnilleen samalla vaivalla voi ottaa mukaansa Trangian.
Insinööri-muotoilija-DIY-asenteella ongelmaa voi yrittää ratkoa jälleen myös omin voimin. Netin foorumien perusteella jotkut ovat viritelleet alumiinifoliosta tuulensuojia, mutta heiveröinen materiaali ei pitkään kulutusta kestä. Parannuksena kokeilin alumiinista muffinsivuokaa, joka oli aika rimpula kertakäyttöratkaisu sekin (jos edes kevyt). Toistaiseksi parhaaksi materiaaliksi osoittautuivat nurkkiin kertyneet Scho-ka-kola-peltipurkit, joissa on valmiina lähes täydellisen kokoinen kansi ja pohja tähän tarkoitukseen. Tärkeänä ominaisuutena pelti kestää lämpöä selvästi alumiinia paremmin. Päälle asetettava, rasian pohjasta tehty proto toimi hyvin:
Natsisuklaa power!
Helppo asennettavuus on tämän mallin selvä plussa, kun taas miinuspuolella liekki polttaa maalin jauheeksi ja suoja alkaa pian näyttää kaikin puolin syöpyneeltä. Purkin kannesta – tai miksipä ei melkein yhtä hyvin pohjasta – voi tehdä suuttimen alapuolelle toisenlaisen virityksen:
Kuppiproto tositoimissa rantapuistossa.
Asennus vaatii hieman enemmän vaivaa, sillä pelti pitää pujotella jalkojen väliin, mutta mistään suuresta urakasta ei ole toki kyse. Liekki osuu suojaan paljon vähemmän, joten se säilyy siistimpänä. Periaatteessa kansi saattaa myös heijastaa lisälämpöä ylöspäin kattilan pohjaa kohti ja pois patruunasta, vaikka tuskin kovin isosta erosta on kyse. Jotkin tuulisuojat nostavat palamiskaasujen häkäpitoisuutta, joten omalla vastuulla; asialla ei tosin liene ulkona myrskyssä juuri merkitystä, eikä keitintä pitäisi teltassa tai tuulettamattomassa sisätilassa käyttää muutenkaan. Pellin työstäminen ei ole ihan helppoa ja vaaratonta, mutta kätevä näpertelijä saa pienellä vaivalla aikaiseksi ilmaisen suojuksen, joka todella hyödyttää parin tosielämän testin perusteella.
edit: Lisätestailun jälkeen näyttää siltä, että kuppimalli on se paras ratkaisu. Päällä istuvassa on se ongelma, että lämmin ilma ei pääse kunnolla kattilan pohjaan, jos suojan ja kattilan välissä ei ole rakoa. Tämä ei ollut ongelma teknokattilan kanssa, koska siinä on lämmönlevitin, mutta tavallisen kattilan kanssa kyllä.
Ilmat ovat parantuneet jo siihen pisteeseen, että parilla reissulla on voinut uskottavasti larpata kesää. Eilinen, melkein kymmenen kilometrin keikka suuntautui Viikin arboretumin kallioille. Paikka ei ole osa varsinaista suojelualuetta, mutta siellä ei saa silti könytä aivan miten hyvänsä. Avotuli ja grillaus ovat kieltolistalla, mutta Trangiat ja muut vastaavat keittimethän eivät niitä edusta, joten tällaisen lähiseutumatkailun pitäisi olla ok. Meneillään on juuri lintujen muuttoaika, joten sivumennen tuli bongattua haikaroita, kyhmyjoutsenia, silkkiuikku ja jotain tunnistamattomaksi jääneitä haukkoja (mahdollisesti ainakin nuoli-sellaisia).
Popcornit esiin.
Ruokapuolen pääanti koostui simppelisti makaronista ja Ikea-pullasista, joita valmistettiin kahdella keittimellä rinnakkain. Fire-Maplen Feast K2 ja Fms-102-keitin hoitivat hommansa, vaikka jälkimmäinen olikin jälleen hivenen tuuliherkkä sekä kattilalle liukas – voisi kuvitella, että saman valmistajan kamat kävisivät jotenkin hyvin yhteen, mutta näin ei aina suinkaan ole. “Gourmet”-kokeilusta vastasivat jälkiruuaksi tehdyt popcornit, jotka onnistuivat välttävästi. Jyviä tuli otettua liian vähän, joten popparit olivat pykälän öljyisiä, minkä lisäksi pelkäsin hiiltymistä niin pahasti, että lopetin poksuttelun turhan hätäisesti. Kattilan lämmönlevitin auttoi tässä mukavasti, kun kuumuus ei ollut aivan pistemäistä. Rasvaa paloi hiukan pohjaan kiinni, joten uusi potti sai pintaansa samalla uskottavaa/rumentavaa käytön patinaa.
Kaikenlaisia pikku hankintoja on tullut tehtyä viime aikoina niin paljon, ettei kaikista viitsi enää erikseen mainita. Motonetin kahden euron myrskysytkä on osoittautunut jo toimivaksi, ja tällä keikalla testattiin Sea to Summitin taittuva paistinlasta (9 eukkia). Perinteinen puulasta on sinänsä ollut retkeilyhenkinen, mutta iso koko ja yleinen kömpelyys ajoivat kokeilemaan vaihtoehtoja. Mieluummin olisin ottanut kuumuutta kestävän silikonisen lastan, joten toivoa sopii, ettei tämä ihan heti tärväänny. Todennäköisimmin tuho tulee, kun keittiövälineen unohtaa nojailemaan tulikuumalle pannulle, eli pitää yrittää välttää moista.
Frankenstein-pannu ja Sea to Summitin lasta.
Toinen kuvassa näkyvä esine on puoliksi omaa tekoa, käytöstä poistuneesta Trangian pannusta modaamani retkipannu. Tätä ennen en omistanut ruuvattavalle keittimelle mitään sopivaa, ja kun Trangian orkkis alkoi jo osoittaa kulumisen merkkejä, ostin sen tilalle uuden, porasin vanhan kylkeen ruuvinreiän ja veistelin pyöreästä pulikasta kahvan. Kahvan olisi voinut jättää laittamatta ja kuskata mukana irtoversiota, mutta tämän ratkaisun myötä on ainakin yksi unohdettava esine vähemmän. Lisäksi askartelussa oli oma huvinsa. Kahden käyttökerran perusteella kahva istuu tukevasti paikallaan ja sapuskan paistelu onnistuu. Odottamattomana haittana keittimien kuumat kannakkeet naarmuttavat heppoista maalia, joten muutenkin piesty pannun kääntöpuoli näyttää sen karummalta.
Toinen pikku tuunausprojekti kohdistui juuri näihin mainittuihin kannakkeisiin. Etenkin Fms-102:n pyöreät ja sileät kannakkeet aiheuttavat ei-toivottua lipsumista. Kattila on vielä päällä pysynyt, mutta paistinpannu tuntuu lipuvan koko ajan johonkin suuntaan. Furnossa on piikkimäisempi ratkaisu, joka ei ole läheskään yhtä paha, jos ei sitten optimaalinenkaan. Pelkkä voivottelu ei asiaa korjaa, joten laitoin Fire-Maplen pöydälle karkean hiekkapaperin päälle, ja pienen työstämisen jälkeen kannakkeiden kärjet olivat sekä tasaisemmat että karheammat. Pikatestin perusteella pito parani selkeästi, mikä vaikuttaa alustavasti lupaavalta. Päivitän alle, jos jotain komplikaatioita ilmenee.
Viikonloppuinen lounaskeikka suuntautui jälleen Boozembly-kallioille, joilla en olekaan ikinä käynyt tällaiseen vuodenaikaan. Lehdettömät puut tekivät paikasta ankean ja näkösuojattoman, toisin kuin yleensä tuolla ollessa. Ilmat eivät vielä oikein rohkaise mutkikkaaseen ruuanlaittoon, joten simppelinä retkiruokana palvelivat Ikean Huvudroll-feikkilihapyörykät sekä vekkuli aakkospasta, joka koostuu pikku kirjaimista. Ikea on tässä tuotteistuksessaan mielestäni onnistunut, ja pullaset kelpasivat hyvin jopa jälkikasvulle – firman varsinaiset kasvispullat sen sijaan ovat aika tylsiä ja mauttomia. Keittimiä tarvittiin ruokailun nopeuttamiseksi kaksi, mutta onhan näitä jo. Samalla tuli kokeiltua duossal-kattilan toimivuus ruuvattavan Furno 360 -keittimen kanssa.
Ikea-pullat ja kirjainpasta. Kuvassa myös Ikea-spork ja Ikea-lautasia.
Pieneksi teemaksi nousi lusikka-haarukka eli luha eli spork. Mukana oli vanhoja tuttuja Ikean versioita, jotka ovat ainakin edullisia, kestäviä ja konepestäviä, jos sitten enemmän lusikoita kuin haarukoita. Toisena vaihtoehtona oli muksuille aiemmin hankkimani isohko edullinen linkkuveitsi, jonka kyljistä voi vetää irti kohtuullisen kokoiset aterimet. Uutuutena puolestaan testipenkkiin päätyi juuri tuliaiseksi saamani, niin ikään linkkuveitsimäinen malli (ks. kuva), jonka saa puolitettua tarvittaessa kahdeksi eri aterimeksi. Palvelihan tuo, vaikka olikin raavaalle miehelle pykälän pieni. Verkossa ja retkeilyliikkeissä on tarjolla hulvaton määrä erilaisia sporkkeja, joten jokaiselle löytynee omaan makuun sopiva.
Lusikka-haarukka valmiina tositoimiin.
Odottelen jo hyvin kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä, sillä on tämä vaan eri laji kesällä, kun voi istuskella pitkän kaavan kautta ja yritellä kunnianhimoisempia ruokalajeja. Eräänlaisena rajapyykkinä olen pitänyt sitä, ettei reissulla enää tarvitsisi palella, mutta sitä ei ole vielä tänä vuonna saavutettu. Hetken ehti jo näyttää lupaavalta, kun lämpötila käväisi peräti 19 asteessa, vaan sittenpä palattiin pikaisesti tuulisiin nollakeleihin, joten jatketaan odottelua. Kevätkelit ovat tunnetusti hankalat siksikin, että auringossa kävellessä tulee helposti hiki, joka vaihtuu varjossa istuessa pian vilunväreiksi. Talvella hyödylliseksi osoittautunut huopainen patruunapipo näyttää muuten olevan näillä plussakeleillä enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä se eristää kylmän kaasupatruunan lämpimämmästä ulkoilmasta.
Muuton myötä lähellä sijaitsevat retkeilymaastot valitettavasti heikkenivät: yhdessä suunnassa on Mustikkamaa ja toisessa Arabian rantapuiston pusikoita, mutta Koskelan linnoitusalueelle, Pirunkalliolle, Viikkiin ym. ilmaantui kahden kilometrin lisämatka. Kättärinmäki on sentään suunnilleen yhtä kaukana kuin ennenkin. Tästä läheltä löytyi sentään uusi tuttavuus, Agroksenmäki, joka on periaatteessa hyvin lähellä, vaikka tietä pitkin kiertämällä kävelyä käytännössä tuleekin. Kyseessä on lähinnä puisto, jonka reunamilla on jyrkähköä kalliota ja sen verran suojaa, että kehtaa pystyttää Trangiansa.
Todelliset turmat
Talvella ei oikein veny kovin ihmeellisiin kokkailuihin, joten perjantailounas meni taas ihan kuivamuonalla. Leader Outdoor -pusseja olen kokeillut jo muutamaa erilaista, joten tällä erää testiin meni tarjouksesta löytynyt norskien vastaava Real Turmat -curry. Pussissa on kivikova briketti, joka aukaistessa hajoaa jauheeksi, riisiksi ja muiksi lisukkeiksi. Tuttuun tapaan pussi revitään auki, lisätään kiehuvaa vettä, sekoitetaan, suljetaan pussi ja annetaan tekeytyä 6–8 minuuttia – sekoittaminen kannattaa hoitaa tarkasti, sillä nurkkiin jää helposti kuivia jauhoisia kohtia. Asian Curry oli ihan positiivinen kokemus ja ateriaksi riittävän kokoinen. Näiden pussukoiden suurimmat varjopuolet ovat annoksesta syntyvä roskan määrä ja korkea hinta.
Toinen uutuus oli Tokmannilta hankittu reilun kympin pakki, jossa on kannen ja kattilan lisäksi välissä vielä teräslautanen. Tuotetietojen perusteella kattilaan pitäisi mahtua litra vettä, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä ennen kuin varmistin asian mittaamalla. Ei tuolla litraa voi keittää kerralla, mutta seitsemän desiä on ihan realistinen määrä. Sen verran kiikkerästi kattila keittimen päällä istui, että en lähtisi mitään mutkikkaita kokkailuja yrittämään. Jo pelkkä pastakin voisi olla jo hankala, kun taas pussikeitto vielä saattaisi onnistua. Kuvassa näkyvän, hyvin talvella palvelleen Jetpowerin jämät eivät jaksaneet koko urakkaa, joten loput keittelin Primuksen punaisella Power Gasilla, jota en olekaan tähän mennessä koskaan testannut. Nollakelissä ja viimassa tuntui jaksavan hyvin, joten eiköhän tuosta talvikäyttöönkin ole (Primuksen mukaan pitäisi riittää n. -10° asti).
Talvi teki paluun ainakin muutamaksi päiväksi, joten taas tarjoutui tilaisuus testata laitteita ja pöperöitä asteen ankarammissa olosuhteissa, sikäli kun -7° kovin ankara on. Heitin vaihteeksi ihan omatoimisesti nopean lounaskeikan läheiselle Kellomäelle päästäkseni testaamaan uutta pikku retkikeitintä. Näillä keleillä mukaan on hyvä ottaa myös “lohifile” eli XXL:n uudelleenkäytettävä kädenlämmitin. Kuusi euroa pulittamalla niitä saa peräti kaksi, joten hinta on kohdallaan. Kun punaisessa lötkössä pussissa olevaa kolikkoa hieroo, sisältö kiteytyy ja lämpenee. Alkutilaansa kädenlämmitin palautuu keittämällä.
Äläkä sitten kaadu. Talvitestissä myös Jetboilin yleiskaasu.
Päivän mielenkiintoisin kokeilu oli uuden retkikeittimen (360 Furno Stove) testaaminen tositilanteessa. Kyseessä on tyypillinen kaasupatruunan päälle ruuvattava poltin, joka taittuu käytön jälkeen olemattoman pieneksi ja sujahtaa suojarasiaansa. Toki mukana piti kuskata myös kattila kahvoineen ja sytytin. Vaihdoin Trangian kattilan kalliimpaan ja painavampaan duossal-malliin, jossa sisäpinta on terästä, joten vanha alumiinikippo oli vallan joutilas kaikenlaisiin testeihin. Kyllähän tuolla vesi kiehui – kenties en silti mitään kovin kunnianhimoista ryhtyisi yrittelemään. Tehoa on nimellisti paljon, jopa 3500 wattia, vaikka se sitten onkin varsin pistemäistä, eikä pikku tuulisuojasta ole suurelti hyötyä. Trangiaan verrattuna 360 on keikku ja vähemmän monikäyttöinen, mutta toki pieni, kevyt ja nopea laittaa käyttökuntoon.
Pussiruokaa ruokapussista.
Tämäkään lounas ei oikein täytä gourmetin kriteerejä: Scandinavian Outdoorin alennusmyynnistä mukaan tarttui pussiruoka chili sin carne reilulla vitosella. Eipä tämä mitään erityisen halpaa ole, mutta hyvänä puolena annos oli sentään maultaan ihan kohtuullinen ja riittävän suuri. Näin ituhippinä olen jo saanut huomata, että useimmissa retkimuonissa on lihaa, joten on mukava nähdä myös tällaisia vaihtoehtoja. Valmistaminen oli yksinkertaista, sillä pussiin lorotettiin neljä desiä kiehuvaa vettä, sekoitettiin, annettiin asettua 15 minuuttia (laitoin reppuun tuulen- ja pakkasensuojaan) ja sekoitettiin vielä kerran. Mössön voi syödä suoraan pussista, joten lautasta ei tarvitse kuskata mukana, vaan sporkki tai muu vastaava aterin riittää.
Kalliolla mulkkaaminen, sormeensa veistäminen tai itsensä polttaminen Trangiassa ovat ihan realistisia skenaarioita lähimatkailijalle. Toistaiseksi mukana on kulkenut lähinnä yksittäinen laastari, joka ei tilanteen sattuessa paljon lämmitä. Siispä etsintään ensiapulaukku, joita löytyy kiitettävän monenlaisia – vaan miksi niiden pitää olla noin suuria ja paksuja? Repussa ei ole oikein tilaa kanniskella maitopurkin kokoista settiä, vaikka niissä sitten kaikki mahdollinen olisikin. Myös näppärän pieniä laukkuja löytyi, mutta niitä tunnutaan myyvän vain liikelahjoiksi sadan kappaleen erissä. Voisiko taas tehdä itse?
Pussukka auki. Kiinnitys on tarralla, kuten kuvasta näkyy.
Itse kokoamisessa ei välttämättä ole paljon järkeä, kun valmiiden ea-laukkujen sisällöt ovat asiantuntijan valitsemia ja hinta on saatu sarjatuotannolla alas. Tässä projektissa ei kuitenkaan menty järki vaan inspiraatio edellä, joten googlailin erilaisia listoja ja vertailin valmiita ratkaisuja. Lopulta hankin seuraavat, hyvin minimalistiset tarvikkeet:
1 iso laastari, 2 keskikokoista ja 2 pientä
Rulla sideharsoa
2 hakaneulaa kiinnitykseen
Kirurgista teippiä – tämä ei mahtunut minigrip-pussiin ennen teipin lyhentämistä
Särkylääkettä – ibuprofeenia, koska parasetamoli ei sovi alkoholin kanssa
Vaseliinia palovammoihin ja rohtumiin
2 haavapyyhettä
Vaseliini oli vaikeimpia tapauksia, sillä pieninkin taloudesta löytynyt purkki oli liian suuri. Ratkaisuna oli tehdä kotitekoisia “ampulleja” polttamalla ja puristamalla mehupillinpätkän päät yhteen. Kostuvat tarvikkeet sijoitin pieniin minigrip-pusseihin, vaikka mitään uittamista ne tuskin kestävät. Useissa laukuissa on mukana sakset sidetarpeiden leikkelyyn, mutta ne jätin suosiolla pois, sillä repussa mukana on joka tapauksessa aina linkkuveitsi. Laukuksi löytyi reilulla kahdeksalla eurolla Helikon-Texin vain 9 x 9 x 2 cm kokoinen tasku, jossa on asiallisesti päällä heijastava elämän tähti. Sisusten kanssa paksuus nousi kolmeen ja puoleen senttiin. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut kenties hankkia hieman isompi pussukka, jottei sisällön kanssa olisi tarvinnut nuukailla ja sovitella ihan näin paljon.
Täydessä valmiudessa.
Hyvänä puolena lopputulos on sitten todella näppärän kokoinen, mahtuu repun lisätaskuun ja painaa UL-retkeilijää (joita en itse tosin edusta) ilahduttavasti vain 49 grammaa. Laukusta tuli sitä myöten vakiovaruste tuleville reissuille – toivottavasti se ei joudu käyttöön turhan usein. Projektina tämä oli opettavainen sekä hyödyllinen, vaikka valmiin setin ostaminen olisikin ollut monessa suhteessa helpompaa ja luultavasti jopa halvempaa.
edit: Jos pientä ja edullista, valmista laukkua etsii, niin vaikkapa tämä vaikuttaisi lupaavalta.
Kyllä. Ostohousut ovat jalassa, joten näitä arvioita tuntuu tulevan. Tässä kohtaa, kun kaikenlaista lähiseuturetkeilyä ja Trangia-keikkaa on takana jo useita kymmeniä, oli pakko lopulta myöntää läppärilaukun heikko soveltuvuus yhtään vaativampaan eräjormailuun. Tilaa on liian vähän, roinaa varten ei ole kiinnikkeitä, rintaremmiä tai lantiovyötä ei ole jne. Siispä Partioaittaa kohti lompakon kanssa tarjousreppuja tutkimaan. Mukaan lähti aika militantti Savotan Kahakka 15 tämäkkään 170 euron hintaan.
Pieni mies …
Eräs tärkeimmistä kriteereistä, hihnojen ja kuminauhojen kiinnitysmahdollisuus, täyttyy mainiosti. Edessä ja pohjassa on kaksi riviä renksuja sekä sivuilla ja olkaimissa vielä lisää. Jo valmiina mukana tulee useita hyödyllisiä kiinteitä koukkupäisiä remmejä, joilla repun saa myös yläkuvan mukaisesti tarvittaessa kuristettua hämmästyttävän pieneksi. Kun kaikki hihnat avaa, suurin tasku venähtää niin isoksi, että sinne mahtuu hyvin 25-kokoinen Trangia pohjalle. Kyljistä aukeaa suuret käärittävät taskut, joiden kanssa kokonaistilavuus on noin 20 litraa. Kaikenlaista muutakin pientä ominaisuutta on mahdutettu mukaan: selkäpehmusteen voi nykäistä pihalle istuinalustaksi, ylhäällä on aukot juomarakkoa – kaipa sellaista pitää joskus kokeilla – varten, materiaali kestää vettä, ja yläosassa on iso tarrakiinnitys “moraalimerkeille” sekä muulle, kenties hyödyllisemmälle tavaralle.
… sinun katson kasvavan.
Vaan entäpä toimivuus tositilanteessa? Kahden lyhyen reissun perusteella vaikuttaa lupaavalta, vaikka muutamia kasvukipuja on jo ehditty kokea. Rintaremmi oli aluksi aivan liian korkealla, joten sitä piti laskea kaksi pykälää ennen kuin se lakkasi kuristamasta. Muutenkin säädöt hakevat vielä paikkaansa ennen kuin kanniskelu on mukavaa. Jossain mainittiin selkäpehmusteen hiostavan kesällä, mutta sen näkee sitten. Lisätaskuja pikkusälälle ja kännykälle saisi olla pari lisää – niitä voi toki ostaa erikseen reippaaseen hintaan. Sivujen isoissa taskuissa ei ole vetoketjua tmv., joten niihin ei voi tässä kohtaa nojata.
Plussapuolella on onneksi niin paljon, ettei tämä turha hankinta ollut. Lisätila mahdollistaa sen, että Trangiaa ei tarvi kanniskella enää kädessä kilometritolkulla eikä kiipeillessä. Laatu vaikuttaa toistaiseksi mainiolta: kangas on jämäkkää ja saumat on tehty kunnolla. Trangian lisäksi käsistä lähti retkijakkara, jonka voi nyt kiinnittää remmeillä repun etupuolelle. Vähemmän heiluu, kun lisää ylös vielä erillisen lisähihnan. Käytännön kokemusta tarpin kuskaamisesta ei vielä ole, vaan tuonnehan sen pitäisi mennä alas kätevästi. Repun oma paino on kilon, mikä ei edusta mitään varsinaista ultra light -varustelua, mutta eniten painoa tuovat joka tapauksessa mukana kuskattava Trangia, jakkara, safkat, juomat ja keittovesi. Savotan reppujen kestävyydellä on hyvä maine, joten eiköhän Kahakasta tule pitkäaikainen matkakumppani.
Primuksen pietsosytkä on palvellut luotettavasti jo vähintään kolmenkymmenen reissun verran, mutta takaraivossa kytee aina lievä pelko siitä, että yhden kerran naksutin jättää vielä tien päälle, eikä keitin syty. Pötkö ei myöskään sovellu spriikeittimen eikä nuotion sytyttämiseen. Varasuunnitelmana kulkee siis repussa aina pikku Minigrip-pussissa raapaisupinta ja kolme sen taakse liimattua tulitikkua. Vaan mitäs sitten tehdään, jos tikut kastuvat tai loppuvat? Tulukset ovat kenties kaikken fyysisin tulentekotapa, joka ei juuri häiriinny kosteudesta eikä vaadi kaasun tankkaamista tai akun lataamista. Niinpä olin jo jonkin aikaa kytistänyt eri vaihtoehtoja, joita riittää useampaan hinta- ja kokoluokkaan.
Sievältä ja kompaktilta ainakin näyttää.
Tulentekotarpeeni ovat helpommasta päästä, sillä kaasu lähtee hanakasti ihan kipinästä, joten aika vaatimatonkin suoriutuminen riittää. Primuksen pikkutulukset näyttivät lupaavilta ja merkki herätti luottamusta, joten 14 euroa lavaan ja kokeilemaan. Eräässä videossa väitettiin, että itse tikku on hyvä ja rauta on huono, mutta kaikkihan on parempi itse todeta eikä luottaa noin vain kokeneiden ammattilaisten näkemyksiin. Hyvin usein rauta ja keppi (“limsiö”) ovat täysin erilliset, kun taas tässä mallissa ne sijaitsevat kätevästi samassa yhdessä kotelossa. Pitkän narun heitin heti ensimmäisenä menemään, kun se oli vain tiellä, eikä tuluksia ole tarkoitus kanniskella muutenkaan kaulassa.
Puikossa näkyy jo kulumaa. Raudassa on sahalaita ja sileä terä, tosin kumpikaan ei juuri vakuuta.
Kepin päällä on aluksi musta suojapäällyste, jota pitää rapsutella pois, että mitään ylipäänsä tapahtuu. Pimeässä huoneessa kipinöitä todistettavasti syntyi useimmilla vedoilla, mutta kovin vähän esimerkiksi netissä nähtyihin videoihin verrattuna. Joidenkin kymmenien kihnutusten jälkeen syttyi lopulta se Trangian kaasukin, mikä oli aika heikko suoritus Primuksen tekeleeltä. Vertailun vuoksi vaihdoin tulusraudaksi hiiliteräksisen halpispuukon hamaran, joka toimi hurjasti paremmin: tuli syttyi melkeinpä joka toisella yrityksellä. Niinpä on pakko todeta, että tämä tuote on aika lailla pilattu käyttämällä tylstyvää pehmeää terästä, jossa ei ehkä ole tarpeeksi hiiltä. Nuotion tai spriin sytyttäminen olisi tuolla terällä melkoinen savotta. Laitan värkin Trangian pussukkaan mukaan pahan päivän varalle, mutta Mettä-gourmetin suositusta eivät nämä tulukset ansaitse.
Tuulesta ja pakkasesta välittämättä kahlaa jälleen lähiseudun luontoa Mettä-gourmet. Tällä kertaa suostuin sentään laittamaan jo oikean talvitakin päälle – ja huomasin samalla uusin silmin katsellen, että sehän on ehta Fjällrävenin retkeilypalttoo lukuisine taskuineen, korkeine kauluksineen ja lämpimine huppuineen. Kengille pitäisi tehdä vielä jotain, kun hangessa lyhytvartiset lenkkarit ovat jatkuvasti lunta puolillaan ja pohjatkin sladittavat ei-toivotusti. Reissun kohteena oli tuttu ja hyväksi havaittu Koskelan linnoitusalueen itäpääty, jonka betonijalustaa/pöytää ei tosin tällä erää otettu käyttöön lumikasan takia.
Lätty valmisteilla.
Alkuruoka oli niinkin perus kuin paistettu kananmuna, mutta en ole tähän mennessä moista Trangialla yrittänyt, jollei perunamunakasta lasketa. Samalla tuli koeponnistettua kolmilokeroinen maustekippo, jonka bongasin Prisman retkeilyhyllyä viikolla kolutessani. Kuvassa myös Ikean halvat lusikka-haarukat (1,50 € neljä kappaletta). Pääruokana toimi pitkään kaavailtu tortillapitsa. Tavallista pitsaahan on hieman hankala tehdä Trangialla, kun lämpö tulee pelkästään alapuolelta, mutta quesadillan tapaan kahden lätyn väliin täytteet saa järkevämmin. Eli tortilla, tomaattinen pastakastike, paikan päällä paistetut herkkusienet, mozzarella-raastetta ja toinen tortilla. Koko komeus käristetään molemmin puolin, jolloin juustokin ehtii sulamaan. Pienelle trangialle, kuten tässä, on syytä ostaa minitortilloja. Lisätään tämä ruokalaji onnistumisten listaan.
Eräs tärkeä teema oli lisätuntuman saaminen spriipolttimen saloihin. Ensimmäinen sytytys oli jälleen hankalaa, kun sekä poltin että polttoainepullo olivat päässeet jäähtymään repussa. Kananmunien paistelu onnistui täydellä teholla hyvin, mutta pitsojen kanssa pannu oli tarpeettoman kuuma ja poltti tortillat liian nopeasti. Jo pelkän säätörenkaan päälle laittaminen kuristi puolestaan liekkiä liikaa, jolloin kypsennys meni mateluksi. Tässä kohtaa tuli hetkellisesti kaasupolttimen helppoa säätöä ikävä, samoin kuin kolmen nokisen pannun kanssa lopuksi tusatessa. Jälkiviisaana havaitsin, että tällä erää spriin vedellä lantraus unohtui kokonaan. Noh, opetellaan. Tasapuolisuuden nimissä pitäisi saada näkymää tenupöntön toimintaan myös lämpimillä keleillä, mutta niitä saataneen odotella vielä jonkun aikaa.
