Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Kuten joka kesä, elokuun alussa saapui taas Assembly, joka on itselleni samalla eräänlainen kesäloman loppumisen merkki. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei tälläkään erää tapahtunut: kuskasin muksuja paikalle ja huolehdin niiden ruokailusta, kävin pariin kertaan kallioilla ja katselin ne kompot, jotka sattuivat pyörimään sopivaan aikaan. Kalasatamaan muuton jälkeen paikalle pääsee entistäkin helpommin pyörällä melkein suoraa asfalttitietä pitkin. Yleensä tietokonekauppojen partyalennukset ovat sen verran olemattomia, ettei tule ostettua mitään, mutta tällä erää Verkkis oli ottanut asian tosissaan ja mukaan lähti pelinäyttis ja vähältä piti, etten ostanut myös SSD:tä. Pahimman Venäjä-droonikohun laannuttua Jimppakin oli jälleen paikalla ilmeisen salonkikelpoisena (joo-o).
Boozemblyn huumaa torstaina neljältä.
2024 jäi mieleen erityisesti runsaan ruokatarjonnan vuoksi; moni varmaan lokki koko viikonlopun Arlan+Fazerin+Ötkerin+Maggin voimin eikä törsännyt eurojaan ravintoloihin. Tällä erää saanti oli huomattavasti niukempaa, mukaan lukien omien juomien varassa pyörinyt Boozembly. Itse kävin pari kertaa Hesellä nuukailuhengessä, vaikka vastine rahoille jäi heikoksi. Etenkin soijatikkuaterian kuusi pientä kuivaa nökärettä olivat jonkinlainen pohjanoteeraus. Ruoka-autojen tarjonta oli tuttuun tapaan vastaava: kovat hinnat, pienet annokset.
Fantasiakonsolikompo meneillään. Taso jäi heikoksi viime vuoteen verrattuna.
Ilmeisesti remontin takia hallit oli järjestelty eri tavalla kuin yleensä. Pienten skenekompojen kannalta valitettavasti, sillä “Genelec stage” ei oikein riittänyt, kun taas 1k/4k/demo nähtiin isossa katsomossa, jossa istumapaikkoja riitti kaikille halukkaille. Mitäpä noista kompoista nyt sanoisi? Mitään mullistavaa ei mieleen jäänyt, mutta joitakin hienoja tekeleitä oli mahtunut 4k:hon ja demoihin. 1k ja fantasiakonsolit jäivät puolestaan harvalukuisiksi ja tasoltaan keskimäärin vaatimattomiksi, lukuun ottamatta Fulcrumin fraktaalimössölentelyä. Taitaa yksinkertaisesti olla niin, että Revision tyhjentää nykyään pajatson pääsiäisenä eikä skenen keskiöstä pudonneeseen Assemblyyn riitä kuin rippeitä.
Vaikkei tapahtuman kaupallisuus ole ollut mikään salaisuus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, iski se tänä vuonna erityisesti silmille. Eihän tuollaista tapahtumaa voi järjestää ilman sponsoreita, mutta mietin taas vääjäämättä sitä, onko tapahtuman alkuperäisestä tarkoituksesta enää mitään jäljellä. Omaehtoisen digitaalisen kulttuurin tilalle on lipunut Microsoftin, pelitalojen ja laitefirmojen indoktrinaatio sekä yksisuuntainen kulutusjuhla. Ehkäpä jangsterit kokevat ne yhtä aidoiksi ja omiksi kuin me skenehommat aikanaan – kukapa tietää?
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
Tänä vuonna partyjä tuntuu olleen poikkeuksellisen paljon, mikä ei ole edes pelkkää kuvitelmaa, kun samalle vuodelle sattuivat sekä Altit että melkein heti perään Zoot. Vielä välissä Fitin 33-vuotisjuhla, niin on tässä saanut harrastaa. Kuten myös viime kerralla, Zoo järjestettiin vanhalla Oriveden opistolla, mikä takasi riittävät majoitustilat ja muutkin puitteet – Viialan seurahuone riitti pienemmälle porukalle joten kuten, mutta tänä vuonna kävijämäärä lähenteli kolmeasataa, joten vaihto on ihan perusteltu. Ulkomaisia vieraita oli paikalla varmaan enemmän kuin koskaan, mikä kertoo partyn asettumisesta ja kasvaneesta näkyvyydestä.
Partybussissa Orivettä kohti yrittelemässä. Kuva(ssa myös): Terppa.
Partybussin piti lähteä Helsingistä kello 15:30 Kiasman edestä, mutta ties minkä kömmähdyksen takia lähtö viivästyi melkein kaksi tuntia. Kiasman katoksen alla värjöttely räntä- ja vesisateessa ei ollut tapahtumahetkellä järin hauskaa, tosin jälkeenpäin voi sentään jo humoristisemmin todeta, että satuinpa kerrankin olemaan paikalla yhden skenetarinan syntyessä. Lisää käänteitä matkaan saatiin vielä rengasrikon muodossa, ja bussinvaihdon jälkeen perille päästiin vasta varsin myöhään. Takaisin päin sama ajelu kesti vain kolme tuntia, mikä tuntui suorastaan nopealta.
Tuntemattoman PETSCII-taiteilijan näkemys asiasta.
Paikalla oli aika lailla tuttua ohjelmaa ja sisältöä: näyttely, pari arcade-kabinettia, myyntipöytiä, haastatteluja ja tietysti kompoja. Itse en tällä erää työryytymyksen ja -kiireiden takia saanut edes petskaria aikaiseksi kilpaan; osallistuin sentään ohjelmaan vetämällä “Thou Shall Code” -paneelin, joka käsitteli kuusnelosohjelmointia (kun nyt kerran kysyivät). En ole näissä paneeleissa oikein koskaan kotonani, vaikka ei tuo ihan plörinäksi onneksi mennyt. PETSCII-edikka oli edelleen suosittu työkalu niin lasten Zoo Kids -kompossa kuin varsinaisessakin – kenties pientä markkinaosuuden menetystä kilpaileville, helpommin asennettaville ja lähestyttäville tuotteille oli havaittavissa. Javan ongelmille en oikein mahda mitään, mutta jokunen ilmeisin päivitys pitäisi kyllä tehdä ennen pitkää, kun vaan aika ja motivaatio taas kohtaisivat.
MSX-mies haastattaa nepaäijiä.
Takavuosina Zoon skenekompot olivat pieniä ja vaatimattomia, joten tämänvuotinen buumi tuli hivenen yllätyksenä. Organizerit olivat epäilemättä helisemässä lukumäärien kanssa, eikä tutuilta viivästyksiltä täysin vältytty tänäkään vuonna. Nepademot tuppaavat luonnostaan kestämään kauan, mikä johti lopulta siihen, että kyseinen kompo loppui vasta kolmen jälkeen aamuyöllä. Moiset nukkumaanmenoajat eivät keski-ikäiselle enää oikein sovi, joten tänään sunnuntaina olo on ollut varsin vetämätön. Ymmärrän toki pointin, että tekeleitä näytetään kattavasti, mutta musadiskien kohdalla ei kenties ollut tarpeellista soittaa minuutin näytettä aivan joka kappaleesta. Artline voitti demokompon oikeutetusti suuritöisellä design-produllaan.
Ensimmäistä kertaa käydessäni Zoolla, 1998 Tampereen teknillisen korkeakoulun pommisuojassa, tapahtuma oli varsin sisäänlämpiävä: nepatyypit pyörivät omissa nurkissaan eivätkä juuri sekoittuneet muuhun porukkaan. Viimeksi eli 2022 oli puolestaan huomattavasti avoimempi tunnelma, kun paikalle oli tullut melko paljon geneerisiä suomiskenereitä. Tänä vuonna vuorovesi oli kääntynyt toiseen suuntaan, ja party oli taas enemmän nepajengin oma juttu. Huomasin myös omalla kohdallani, etten tuntenut yhtä paljon porukkaa kuin kaksi vuotta sitten. Tämä muutos voi toki olla yksittäisen vuoden silkka sattuma – eikä kaikkien mielestä edes huono asia.
Alternative Party järjestettiin edellisen kerran niinkin kauan kuin yksitoista vuotta sitten. Olen itse kaikki varsinaiset Altit kolunnut läpi alkaen Turussa 1998 järjestetystä ensimmäisestä partystä sekä tehnyt silloin tällöin kompoon demon, joten tapahtuma on sikäli varsin tuttu. Tällä erää tapahtumapaikkana toimi yllättäen Tekniikan museo, mikä mahdollisti samalla ensimmäistä kertaa eläissäni sen, että partyille pääsi kävellen paikalle. Vakionäyttely ja tila loivat tietysti partylle komeat puitteet, vaikka skenepartyn näkökulmasta samalla menetettiinkin perinteinen mahdollisuus paikalla yöpymiseen (ja oluen sivistyneeseen nauttimiseen sisätiloissa).
Nick Montfortin Zoom-presis
Ensimmäiset Altit olivat kaikenlaisten marginaaliplattisten juhlaa, mutta hiljalleen ajatuksesta luovuttiin ja kaikenlainen muu “vaihtoehtoinen” siirtyi keskiöön. Itselläni oli tapahtuman kanssa pitkään tietynlainen viha-rakkaussuhde, koska en varsinaisesti diggaillut kaikkea sisäpiirihäröilyä, mitä partyillä ja sen ympärillä pyöri. Tämän vuoden party oli selvästi enemmän yleinen digitaalisen kulttuurin festivaali kuin demoparty, mutta olihan siellä sentään jälleen kompot sekä vakiot skenenaamat paikalla. On ihan mielenkiintoista havaita, kuinka Assemblyjen valtavirtaistumista vastustamaan syntynyt tapahtuma on tätä nykyä oikeastaan monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin Iso A.
Kävin paikalla parina iltana muutaman tunnin verran, joten kaikenlaista ohjelmaa jäi näkemättä. Alttien demokompo ei ole ollut puhtaasti skenestandardeilla yleensä järin kovatasoinen, koska isot nimet eivät siellä ole useinkaan julkaisseet, ja fokus on ollut siinä vaihtoehtoisuudessa. Sama linja piti myös tällä erää, mutta oli mukaan taas mahtunut jokunen hyvä idea. Professori Nick Montfort piti etänä esitelmän ja osallistui myös yhteen kompoon, mikä nosti varmasti tapahtuman profiilia ja toi sille näkyvyyttä ulkomailla asti – nimekkäät kutsuvieraat ovatkin olleet eräs Alttien kiistämätön vahvuus, kun paikalla on nähty vuosien varrella niin Jeff Minter, RJ Mical kuin Al Lowekin.
Ja sitten takaisin kotimaahan kahden ja puolen viikon reissusta. Suomalainen matkailutapa on tunkea joka päivä täyteen jotain ohjelmaa, eikä korealainen tyyli siitä näytä paljon poikkeavan. Kaikenlaista tuli siis nähtyä, vaikka välillä olisi voinut ottaa hiukan iisimminkin 🙂 Ensimmäinen viikko meni Daejeonissa, josta siirryttiin loppuajaksi Souliin. Ei ensinmainittukaan mikään kylänen ole 1,5 miljoonalla asukkaallaan, mutta pääkaupungin metropolialueella asustaa puolet koko maan väestöstä, 25 miljoonaa, joten meininki oli kuin suuressa maailmassa konsanaan. Melkein mihin muuhun tahansa metropoliin verrattuna Soul on siisti ja turvallinen, joten joka sivukadulla ei tarvitse olla varuillaan.
Lääniä riittää (Soul).
Aika paljon oli jo tuttua 12 vuoden takaisesta matkasta: kivikovat sängyt saivat lonkat taas kipeiksi, kasvisruokaa oli edelleen hieman vaikea löytää, lämpöä piisasi eikä englannilla oikein pärjännyt missään. Ruokapuolella helppoja ja siten usein lautaselle päätyneitä sapuskoja ovat nuudelit sekä kimbab, kunhan vaan varmistuu niiden sisällöstä – kotoisammat pitsa ja burgerit pelastivat päivän pariin kertaan. Sojusta en ole vielä oppinut tykkäämään, eikä korealainen olutkaan keskimäärin ihmeellistä ole. Jos sellaista on juotava, niin Terra on perusvarma lager. Kielitaitoni oli ihan yhtä hutera kuin viimeksikin, joten tulkkaus oli usein tarpeen. Täytyy hivenen suorastaan ihmetellä, miten haluttomia korealaiset ovat puhumaan enkkua, vaikka sitä on jo pitkään opetettu koulussa ihan aktiivisesti.
Ramjonia taas kerran. “Ciderin” tilaamalla saa eteensä Spriten tapaisen limpparin eikä sidukkaa.
Vuorelle kiipeäminen oli (tuskallisuutensa vuoksi) ehkä kaikkein muistettavin tapaus, mutta aikaa ehdittiin viettää myös mm. merenrannalla, syrjässä sijainneessa vesipuistossa, pelihalleissa, museoissa, kaupoissa, akvaariossa, Lotten näkötornissa ja ties missä. Rantakohde oli mukavan aito: ei mikään keinotekoinen turistirysä, vaan ihan oikea luonnon hiekkaranta, jossa oli pikku rapuja, simpukoita ja meritähtiä. Suomessa uimaan mennessä heitetään kledjut menemään, kun taas korealainen laittaa kiiruusti päälle uimashortsia ja pitkän paidan – nurinkurisuus on sinänsä ymmärrettävää kuuman auringon takia. Rantalomailuun kuuluu myös ilmeisen erottamattomasti pitkän kaavan kautta grillailu.
Merenrannan kalastusbotskeja.
Museot ovat museoita, joten niissä harvemmin tulee mitään kovin yllättävää ja ihmeellistä eteen. Tällä kertaa ajoitus sattui kuitenkin olemaan sopiva, ja pääsimme näkemään Hello Kittyn 50-vuotisnäyttelyn, johon oli kerätty mm. hulppea määrä Sanrion hahmoista tehtyjä tuotteita, joita riitti radioista korvapuikkoihin ja kumisaappaisiin. Sen verran sivistyin tämän populaarikulttuurin haaran suhteen, että tunnistan jatkossa ainakin Pompompurinin, Keroppin, Pekklen, Kuromin, Pochaccon, Gudetaman ja muutaman muun. Tyllerö haali Sanrio-krääsää kaksin käsin, enkä ihan toimettomaksi jäänyt itsekään. Lisää japanituomisia löytyi vielä sattumalta vastaan tulleesta Ghibli-kaupasta.
Katsotaas… Pompompurin, My Melody, Hello Kitty, Cinnamoroll ja Badtz-Maru?
Suomessa väestö tunnetusti ikääntyy ja syntyvyys laskee, ja Koreassa tilanne on vielä korostuneempi, sillä syntyvyys on siellä koko maailman alhaisin. Omiin havaintoihin ei kannata liikaa luottaa, mutta fiilis oli kieltämättä linjassa tilastojen kanssa: vanhuksia näkyi paljon, kun taas esimerkiksi metrossa en huomannut lapsia kuin harvakseltaan, vaikka sillä paljon ajelimmekin. Edes Soul ei ole erityisen kansainvälinen – turisteja toki oli – mutta sisämaassa sijaitseva Daejeon on sitä vielä huomattavasti monokulttuurisempi, ja välillä meni kokonaisia päiviä näkemättä yhtään länkkäriksi tunnistettavaa henkilöä. Tällaisena partaisena hujoppina varmasti erotuin joukosta joka paikassa.
Palatessa jet lag näyttää olevan huomattavasti kepeämpää sorttia kuin mennessä, joten parin päivän päästä unirytmi lienee jo melko lailla normaali. Lennoilla en saa pitkine jalkoineni koskaan juuri nukuttua, joten 12 tunnin kykkiminen koneessa on tuskallinen tinki; maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi lennot eivät enää mene Venäjän yli, mikä lisää matka-aikaa tuntuvasti. Seuraavaa käyntiä täytyy tuskin odotella sentään kahtatoista vuotta, mutta eiköhän tässä vähintään muutama vuosi vierähtäne sitä ennen. Korea-aiheesta tulee tuonnempana lisää postauksia, kunhan ehdin testata mukaan tarttunutta elektroniikkaa ym.
Koreassa on oltu nyt muutama päivä ja eilen oli vuorossa vuorilla reippailua. Suurimmat huiput olivat reilun 800 metriä, mikä ei ole sinänsä hirveästi, mutta kotoisiin lättyihin tottuneelle rinteiden jyrkkyys oli odottamaton haaste. Tarkoitus oli käväistä katsomassa pikaisesti yksi näköalapaikka ja palata takaisin, mutta kaikenlaisten epäonnisten käänteiden johdosta keikasta muodostui lopulta uuvuttava koettelemus, jossa laitettiin puntariin sekä suomalainen sisu että suomalaiset kirosanat, joita tuskin on noin paljon ikinä noilla vuorilla kuultu.
Kiviportaita/pirunpeltoa. Ja tätähän riitti.
Jo menomatka laittoi pönäkän kiipeäjän koetukselle, kun kiviportaantapaisia jatkui pari kilometriä. Välillä ei ollut edes niitä, vaan asteen vaarallista soraa, irtokiviä ja vieressä jyrkkää rinnettä – ihmettelen, jos ei tuolla satu jatkuvasti jotain onnettomuuksia. Ilma oli tietysti hiostavan kuuma, ja jo melko alkumatkasta t-paita ja lippis hikoilivat läpimäriksi. Tässä vaiheessa oli sentään vielä riittävästi juotavaa mukana, mutta taukoja piti pitää jatkuvasti, ja muutaman sadan metrin eteneminenkin oli vaativa suorite. Parin tunnin raahautumisen jälkeen päästiin lopulta noin 750 metrin korkuiselle huipulle, josta oli kieltämättä mukavat näkymät:
Tämä maisema melkein kompensoi kiipeämisen vaivat, mutta ei enää paluumatkaa.
Samaakin reittiä palaaminen olisi ollut raskasta ja hankalaa, mutta epäonnisena päätöksenä valitsimme harvinaisemman polun, mikä paljastui pian virheeksi. Jo tullessa rinne oli paikoitellen jyrkkää, mutta nyt se muuttui selvästi pahemmaksi. Isojalkaisen euron isoine lenkkareineen oli vaikea saada jalkojaan soviteltua kiville ja ensimmäinen, onneksi vaaraton kaatuminen tuli heti alkupäässä. Tiesin vanhastaan, että polveni ovat tämmöiselle tökkivälle laskeutumiselle allergiset ja kohtahan niitä alkoikin jo särkeä. Kirjaimellisesti alamäkeen keikka alkoi mennä, kun suunnistaja (en sentään minä) valitsi väärän reitin ja päädyimme jyrkälle soraiselle rinteelle, jossa piti laskeutua kaikenlaisista risuista kiinni pitäen. Seuraava kaatuminen nähtiin, kun laho puunkränä antoi periksi, ja tällä kertaa meni ranne verinaarmuille sekä kynsinauha auki.
Tilanne todettiin toivottomaksi ja seuraavaksi piti ryömiä sama pätkä takaisin ylös, jotta päästäisiin takaisin oikealle polulle. Se sentään löytyi, mutta muuten tilanne ei näyttänyt ollenkaan toiveikkaalta: perheen juotavat olivat loppu, matkaa jäljellä vielä vaikka kuinka, ja toinen polviparkani protestoi jo niin pahasti, että portaiden laskeutuminen alkoi mennä tuskalliseksi. Lopulta oli pakko vaihtaa pahimmissa paikoissa rapukävelyyn, kun pelkäsin polven pettävän ja päätyväni otsalohko edellä kivikkoon. Turvallisempaa kyllä, mutta meno hidastui työlääksi mateluksi ja dehydraatio alkoi kolkutella, kun juotavaa ei enää ollut.
Tässä vaiheessa jaettiin perhe kahdeksi delegaatioksi, joista ensimmäinen lähti edeltä hakemaan juotavaa ja etsimään reittiä. Itse jäin tyllerön kanssa jälkijoukoksi, jonka ainoa velvoite oli edistää polvivaivaisen matkantekoa kiviportaita alaspäin. Lisää jännitystä tilanteeseen toi se, että aurinko alkoi hiljalleen laskea, eikä pimeässä kivikossa kiipeily vaikuttanut mitenkään mukavalta ajatukselta. Uupumus kasvoi sen verran suureksi, ettei tässä vaiheessa oikein jaksanut edes kiroilla kuin korkeintaan niissä kohdissa, kun eteen aukesi jälleen uusi pitkä pätkä rähjäistä kiviportaikkoa.
Vuoren viertä virtasi siellä täällä pikku puro, ja vaikkei tuntemattoman veden hörppiminen keskimäärin hyvä idea olekaan, oli pariin kertaan pakko kauhoa naamariin vodaa puhtaamman näköisestä lammikosta. Pahin dehydraatio sillä sentään hellitti, ja siirryin rapukävelystä varovaisesti pystyasentoon, että matkanteko etenisi edes jonkinlaista vauhtia. Läpimärästä paidasta kietaisin jonkunlaisen surkean tukisiteen polveen. Urhea apulaiseni jaksoi alati kannustaa, vaikka välillä alkoi itse hieman panikoida ja muuttui autettavaksi; eräs tiedustelukeikka meinasi johtaa eksymiseen, mutta tylleröllä oli sen verran järkeä, että jäi paikalleen huutelemaan eikä jatkanut pidemmälle väärään suuntaan.
Irvistellen ja korealaisten poluntekotaitoja manaten jatkui kivipellossa eteneminen, ja vaikka välillä näytti siltä, että paikka on puujalkaiselle ihan mahdoton, niin aina jokin sopiva kivenkolo löytyi. Noin tunnin lähtönsä jälkeen palasi myös vedenhakudelegaatio, minkä jälkeen juomapuoli oli taas kunnossa ja reitti varma. Loppumatka loivenevaa rinnettä olikin sitten enää samaa puuduttavaa kävelyä sinne asti, että päästiin taas päällystetyn tien varteen. Tai niin luulin, sillä temppelialue oli mennyt kiinni, ja autolle piti klenkata vielä melkein pari kilometriä. Kaikkiaan aikaa meni huipulta paluussa suunnitellun tunnin sijaan kolmisen tuntia. Ihan tällaista reissua en olisi toivonut, mutta kaikenlaisesta sitä näemmä selviää.
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
