Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Mettä-gourmet-sarja on ollut pitkään tauolla parista eri syystä: ensinnäkin olin syksyllä kuukausikaupalla kipeänä, jolloin ei ollut kovin järkevää mennä kylmään metsään ryynäämään. Lisäksi syksyn vähätkin keikat ovat olleet yleensä pussiruokaperustaisia, joten niistä ei ole irronnut paljon kerrottavaa. Vaan nytpä saatiin tähän tilanteeseen korjausta, kun parodiahenkinen Akateeminen Trangia-Seura (ATS) vietti pikkujoulujaan tutussa Pornaistenniemen piknikpaikan katoksessa, johon päädyttiin käytännöllisyyden ja mahdollisen sateen nimissä.
Tällä kertaa onnistui!
Tämä ei ollut ensimmäinen yritys fonduen kanssa, mutta viime vuoden kesällä tulos jäi heikoksi. Ongelma oli luultavasti juustoissa: muistaakseni toinen niistä oli jokin kevytversio, joka ei sulanut kunnolla vaan jäi tukevaksi köntiksi keskelle. Toinen potentiaalinen kipukohta saattoi olla juuston liian nopea lisääminen – mene ja tiedä. Samalla Alkon reseptillä fondyy saatiin aikaiseksi kotona sisällä keittolevyllä parikin kertaa ihan onnistuneesti, joten ainakaan siitä ei pitänyt olla kyse. Toisena kohennuksena tällä kertaa oli käytössä iso Trangia, joka sopi tarkoitukseen 27-kokoista selvästi paremmin. Kenties jotain iloa oli myös Duossal-kattilasta, joka jakaa alumiiniin verrattuna lämpöä tasaisemmin.
Toisen iteraation myötä saatiin kokea onnistumisen tunteita. Juustoiksi valikoituivat raclette (1/3) ja vähäsuolainen emmental (2/3), sitruunamehun korvasi limetti, maissijauhon perunajauho, ja muskottipähkinä jätettiin turhana pois. Raastamisessa on melkoinen vaiva, sillä isojen köntsien äärellä sekosi varmaan puoli tuntia. Sellainen pikku havainto tuli tehtyä, että valkoviinin valinta ei ole aivan merkityksetön asia, sillä se on liemen keskeinen maustaja. Syöjiä saatiin onneksi paikalle neljä, sillä kolmelle satsi olisi ollut jo liikaa; neljä esipaistettua patonkia riitti tähän vetoon varsin sopivasti dipattavaksi.
Fajitoja oli suunniteltu jo pitkään, joten eilen tuli korkea aika laittaa suunnitelma toteen. Määränpäänä oli tuttu Kuusiluoto, johon kertyi edestakaisin kävelyä yhteensä tanakat 12 kilometriä. Keskellä viikkoa työpäivänä paikalla oli vähemmän porukkaa kuin normaalisti, mutta mitenkään tyhjää saarella ei nytkään ollut – pimeinä talvi-iltoina saa sentään olla varsin rauhassa. Vieressä sijaitsee tunnetumpi Lammassaari; nimet on helppo muistaa siitä, että Kuusiluodolla on lampaita ja Lammassaaressa kuusia.
Mössö paistuu. Kuvan otti Antti.
Mainitut lampaat ovat ihmisiin tottuneita ja ahneita eväiden perään, mistä seurasi muutama minuutti slapstick-komediaa. Ensin lammasjengi kävi tsekkaamassa erään toisen seurueen tarjonnan ja sitten se änkesi meidän leiriimme. Yritin hätistellä karvakasoja pois, mutta muuan erityisen rohkea sarvipää tunki väkisin eväiden ääreen ja nappasi ruokapussin hampaisiinsa. Lähdin vikkelästi perään, mistä hämmentyneenä luontokappale pudotti sapuskat ja ne saatiin takaisin vahingoittumattomina. Välikohtauksen jälkeen lauma ilmeisesti totesi, ettei nyt tärppää ja siirtyi läheisen puun alle varjoon lepäilemään.
Itse fajitat onnistuivat kaikkiaan hyvin, vaikka vehnätortillat kärähtivät turhan helposti pienelläkin liekillä. Täytteiksi paisteltiin esin paprika–sipuli–purjo–porkkana–herkkusieni-silppu, minkä jälkeen tortillan päälle lusikoitiin chipotle-salsaa, täytettä ja juustoa. Pikaisen pannulla lämmittelyn jälkeen vielä päälle cocktail-kurkkuja sekä jalapenoja, ja sitten kokoon kääräisy. Variaatioita on helppo keksiä vaikka kuinka paljon, joten tämä oli vain yksi mieleen tullut perusversio. Vaikka lopputulos olikin asiallinen, oli tarvittavan valmistelun ja ainesosien määrä sen verran suuri, ettei näitä ihan hetken mielijohteesta jaksane tehdä. Pöydän ääressä olisi selvästi helpompi kokata, mutta kävihän tuo näinkin.
Kohta alkaa mennä vaikeaksi näiden roomalaisten numeroiden kanssa, mutta kaipa tuo on 24. Tällä erää Mettä-gourmetissa vaihteeksi ihan uusi ruokalaji, kantarellikeitto. Tarkoitus oli mennä Kellomäelle, vaan kun keli näytti kääntyvän uhkaavasti sateiseksi, piti varmuuden vuoksi suunnata jo tutuksi käyneelle Pornaistenniemen piknik-paikalle. Jos tuonne aikoo, niin kannattaa ottaa mukaan vaikka kosteuspyyhkeitä, sillä penkeillä ja pöydillä on yleensä reippaasti linnunkakkaa. Ampiaisia riitti myös yli oman tarpeen.
Teknokattila porisee. Viimeiset jämät Bilteman kaasua hyötykäyttöön.
Keittoon ei heitelty mitä hyvänsä sieniä, vaan nämä kantarellit oli omin kätösin kerätty Liivinmaanpuistosta ja Boozembly-kallioilta. Taannoin kotopuolessa sieniä oli helppo kuivattaa harson päällä lattialämmityksen voimin, mutta tässä tapauksessa piti posottaa kiertoilmauunilla tuntikausia noin 40° lämmöllä. Reseptejä löytyy netistä hyvin monenlaisia; itse otin tässä pohjaksi mahdollisimman yksinkertaisen K-kaupan version, jottei aineksia tarvitsisi hankkia ja kuskata metsään ihan kohtuutonta määrää. Voin korvasin ruokaöljyllä ja fondin kasvisliemikuutiolla, mistä ei tuntunut aiheutuvan huomattavaa harmia.
Valmista soppaa, Ikean kuppi ja Primuksen lusikka-haarukka
Valmistus ei ollut työlästä: ensin kuullotetaan sipulit, sitten sekaan jauhot ja perään enemmän ja vähemmän kaikki muutkin ainekset. Laittelua olisi voinut jättää harrastuksen nimissä enemmän kohteeseen, mutta pilkoin sipulin jo kotona. Reseptissä oli käytetty tuoreita sieniä, kun taas tässä tapauksessa käytössä oli kuivia kikkareita. Keittoaika ei ihan riittänyt sienien täyteen pehmentämiseen, vaikka hyvä soppa tästä tuli näinkin – jälkiviisautena sieniä olisi voinut liottaa aamulla ennen lähtöä. Geneerinen resepti sopinee muillekin metsäsienille, joten pitää kokeilla joskus vaikkapa suppilovahveroilla.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
Kuten joka kesä, elokuun alussa saapui taas Assembly, joka on itselleni samalla eräänlainen kesäloman loppumisen merkki. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei tälläkään erää tapahtunut: kuskasin muksuja paikalle ja huolehdin niiden ruokailusta, kävin pariin kertaan kallioilla ja katselin ne kompot, jotka sattuivat pyörimään sopivaan aikaan. Kalasatamaan muuton jälkeen paikalle pääsee entistäkin helpommin pyörällä melkein suoraa asfalttitietä pitkin. Yleensä tietokonekauppojen partyalennukset ovat sen verran olemattomia, ettei tule ostettua mitään, mutta tällä erää Verkkis oli ottanut asian tosissaan ja mukaan lähti pelinäyttis ja vähältä piti, etten ostanut myös SSD:tä. Pahimman Venäjä-droonikohun laannuttua Jimppakin oli jälleen paikalla ilmeisen salonkikelpoisena (joo-o).
Boozemblyn huumaa torstaina neljältä.
2024 jäi mieleen erityisesti runsaan ruokatarjonnan vuoksi; moni varmaan lokki koko viikonlopun Arlan+Fazerin+Ötkerin+Maggin voimin eikä törsännyt eurojaan ravintoloihin. Tällä erää saanti oli huomattavasti niukempaa, mukaan lukien omien juomien varassa pyörinyt Boozembly. Itse kävin pari kertaa Hesellä nuukailuhengessä, vaikka vastine rahoille jäi heikoksi. Etenkin soijatikkuaterian kuusi pientä kuivaa nökärettä olivat jonkinlainen pohjanoteeraus. Ruoka-autojen tarjonta oli tuttuun tapaan vastaava: kovat hinnat, pienet annokset.
Fantasiakonsolikompo meneillään. Taso jäi heikoksi viime vuoteen verrattuna.
Ilmeisesti remontin takia hallit oli järjestelty eri tavalla kuin yleensä. Pienten skenekompojen kannalta valitettavasti, sillä “Genelec stage” ei oikein riittänyt, kun taas 1k/4k/demo nähtiin isossa katsomossa, jossa istumapaikkoja riitti kaikille halukkaille. Mitäpä noista kompoista nyt sanoisi? Mitään mullistavaa ei mieleen jäänyt, mutta joitakin hienoja tekeleitä oli mahtunut 4k:hon ja demoihin. 1k ja fantasiakonsolit jäivät puolestaan harvalukuisiksi ja tasoltaan keskimäärin vaatimattomiksi, lukuun ottamatta Fulcrumin fraktaalimössölentelyä. Taitaa yksinkertaisesti olla niin, että Revision tyhjentää nykyään pajatson pääsiäisenä eikä skenen keskiöstä pudonneeseen Assemblyyn riitä kuin rippeitä.
Vaikkei tapahtuman kaupallisuus ole ollut mikään salaisuus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, iski se tänä vuonna erityisesti silmille. Eihän tuollaista tapahtumaa voi järjestää ilman sponsoreita, mutta mietin taas vääjäämättä sitä, onko tapahtuman alkuperäisestä tarkoituksesta enää mitään jäljellä. Omaehtoisen digitaalisen kulttuurin tilalle on lipunut Microsoftin, pelitalojen ja laitefirmojen indoktrinaatio sekä yksisuuntainen kulutusjuhla. Ehkäpä jangsterit kokevat ne yhtä aidoiksi ja omiksi kuin me skenehommat aikanaan – kukapa tietää?
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Ahaa, Liivinmaa tarkoittaa nykyisen Viron ja Latvian alueella sijainnutta historiallista aluetta. Kesäisiin ruokakokeiluihin hiljalleen palaava Mettä-gourmet suuntasi tänään Viikinmäkeen Liivinmaanpuistoon, jossa on jo tullut kerran paleltua talvella tuulessa ja pakkasessa haluttoman kaasupullon kanssa. Jylhät kalliot ovat eräänlainen piilotettu helmi, sillä niitä ei huomaa valtaväyliltä. Ehkei tällaista salaisuutta saisi paljastaa, mutta mäen ympäristöstä löytyi myös pari kourallista pieniä kantarelleja, jotka varmaan myöhemmällä reissulla päätyvät sienikeitoksi.
Kansi kiinni
Tällä erää uutuutena oli kaksikerroksinen bambuhöyrystin, joka tunnetaan myös höyrytyskorina ja höyrykeittimenä. Härpättimen idea on yksinkertaisesti se, että sen alla keitetään vettä, jonka höyry kypsentää ylempänä ritilöillä olevat sapuskat. Pikkutrangian kattila näyttää kokonsa puolesta kuin suunnitellulta tähän käyttöön, vaikka torni on hieman labiili, kun höyrystin istuu kattilan reunalla eikä pohjalla. Pitää koittaa joskus ison trangian kanssa. Olin alkuunsa hieman skeptinen, lämpenevätkö ruuat moisessa höyrysaunassa riittävästi, mutta näyttihän tuo toimivan. Bambusta tuntuu liukenevan veteen väriä, sillä jo aika nopeasti ilmaantui keltainen sävy, joka veden lopulta kuivuessa jäi karstaksi pohjalle.
Kansi auki
Sen verran tiesin ennestään, että tällaisilla virityksillä kypsennetään ainakin mykyjä. Pääruokana oli siis varma valinta, kasvistäytteisiä mykyjä Aasia-kaupan pakasteesta. Hyviähän noista tuli soijakastikkeen kera, eikä täyte jäänyt kymmenen minuutin höyrytyksellä kylmäksi. Kokeiluhengessä nakkelimme vielä lopuksi parsa- ja kukkakaalia kypsymään ritilöille. Pitkän höyrytyksen jälkeen molemmat jäivät edelleen aika rapeiksi, mikä voi sinänsä olla ihan tarkoituskin. Pönttöön voisi epäilemättä nakella hyvin monenlaista sienistä perunoihin ja kaikenlaisiin kasviksiin, joten ehkäpä aiheeseen vielä palataan tuoreella tulokulmalla. Ainoa selvä haittapuoli on pitkän kypsytyksen vaatima kaasumäärä: parin tunnin pöhistely haukkasi sata grammaa, vaikka liekki pidettiin varsin maltillisena.
Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
