No jos vielä kerran, tuumasin ja rupesin asentelemaan Acerin C710-Chromebookiin jälleen Linuxia. Olin jo ehtinyt entisöidä koneen repimällä tarrat irti ja palauttamalla sen alkuperäiselle Chrome OS:lle. Kromi-Ossi oli tietysti käyttökelvottoman vanha, kun kone on peräisin vuodelta 2012, joten ainoa ajanmukainen käyttis, joka koneeseen menee, on sopiva Linux-jakelu. Ajelin aikanaan tällä pitkään Linux Mintin Mate-versiota, joka toimi kaikin puolin hyvin, etenkin kun korvasi vakion hiiripädin ajurin Chrome OS:n vastaavalla. Toivoa siis oli.
Tämä nimenomainen Asseri on vanhoista Chrome-luuskista monessa mielessä paras: näppäimistössä on vielä useimmat tarpeelliset napit (myöhemmin niitä karsittiin), muistin voi päivittää ja myös SSD on vaihdettava normaali SATA-lätty eikä eMMC. Epäilin tosin koneen muistipaikoissa olevan vikaa, kun Memtest86+ antoi paljon virheitä erilaisten kalikoiden yhdistelmillä. Olin jo aikanaan löytänyt 2×2 Gt kammat, joilla sai edes luotettavat neljä gigaa käyttöön, mutta eihän se nykyään oikein riitä. Kokeilin piruuttani kaapista löytynyttä 2×8 Gt -yhdistelmää (DDR3-1333), joka on pitkälle virallisesti tuetun yli, ja sehän näytti pikatestin mukaan futaavan hienosti. Samalla vaihtui Corsairin 60-gigainen SSD mukavampaan ja nopeampaan 240-gigaiseen Radeoniin – kyllä, Toshibaa brändättiin hetken näinkin. Ratikka antoi parhaimmillaan jopa 540 Mt/s lukunopeutta, joten SATA3 on kovassa käytössä.
Akku latautuu. Keroppi, Badtz-Maru, Cinnamoroll, Tuxedo Sam, My Melody, Pompompurin, mitä siellä nyt on.
Mitenkään halukkaasti Buukki ei normaaliin Linux-käyttöön suostu: ensinnä on päästävä kehittäjätilaan, missä flässättään tilalle BIOS/UEFI (coreboot/SeaBIOS) kohtuullisella räpeltämisellä; tässä mallissa piti lisäksi sulkea emolevyltä alumiinifolionpalasella jumpperi, jotta firmiksen sai jyrätä. Onneksi olin tämän jo aikanaan kertaalleen tehnyt, sillä muuten olisi saattanut usko loppua kesken. Lopputuloksena koneeseen saa tavallista BIOSia muistuttavan käynnistysruudun, josta pääsee valitsemaan USB-tikun asennuksen käynnistämistä varten. Vaikka jokin kevytdistro olisi kenties ollut parempi, laittelin mieluummin ihan vakion Mint 22.1:n, kun ei Cinnamonkaan mikään järjettömän raskas ole, ja muistiahan riittää. Millekään erityiselle haksoroinnille ei ollut tässä kohtaa enää tarvetta, vaan asennus tapahtui ihan normaalilta ISO-levynkuvalta.
Normaalin odottelun perästä Asseri käynnistyi yskimättä ja niin sitä oltiin Mintin työpöydällä. Ihan heittämällä kaikki ei sentään toiminut, sillä ylärivin volansäätö- ja kirkkausnapit eivät tehneet mitään. Fn ei oikein tunnu tekevän mitään hyödyllistä, kun näppäimistä ei sen kanssa tule mitään painallusta. Ehkäpä tähän löytyisi oikeampikin ratkaisu, mutta mäppäsin ensi hätään asetusvalikon pikanäppäinsäätimestä F8–F10:n volalle ja F6–F7:n kirkkaudelle. Asentelin jonkun ohjeen mukaisesti myös Brightnesscontrolin, vaikka näin postuumisti en ole enää ihan varma, olisiko sitä edes tarvittu. Yleensä en tykkää pitää hiiripädin täppäystä päällä, mutta pädin klikkaus tuottaa sen verran paljon huteja, että tällä erää jätin ominaisuuden päälle.
Tekeekö tällä oikeasti mitään? Faktoja ei käy kieltäminen: onhan kone jo hidas ja näyttis niin vanha, ettei se kaikkea tarpeellista ihan tue, minkä lisäksi akku kestänee ehkä pari tuntia. Kepeä selailu onnistuu, kirjoittelu varmasti, musaa voi soittaa ja ehkäpä jotain simppeliä peliä yritellä (testasin Hidden Folksin, A Short Hiken ja Pikunikun), etenkin emulaattoreilla. Ikävänä yllätyksenä luottovanki VLC ei suorilta tukenut ainakaan näin vanhan koneen VA-API:a, joten videokiihdytys jäi sillä näkemättä. Vakiona asennettu, muuten karumpi Celluloid sen sijaan jaksoi pakertaa fullhd-tasoista h264:ää ruudulle kiihdytettynä ilman ongelmia. Itse en ihan näin karua värkkiä enää jaksane käyttää, vaikka koko onkin mukavan pieni, joten eiköhän tämä mene lähinnä tyllerölle lelutukseen.
Sohvakoneessa on luonnollisestikin kiinni langaton hiiri ja näppis, joista jälkimmäinen on usein melko turha ja vie pöydältä tarpeettoman paljon tilaa. Leffojen ja sarjojen katselun aikana melkeinpä ainoa tarve näppäimistölle on äänenvoimakkuuden säätö, mihin pienet napit eivät hämärässä edes järin hyvin sovellu. Pelinäppiksiin on viime vuosina ilmestynyt rullia, joilla volaa voi säätää, joten rupesin etsiskelemään, olisiko moisia kontrollereita myynnissä ihan erikseenkin. Ensimmäinen ostos oli huti, kun lähinnä valojen säätämiseen tarkoitettu pyörylä vaati erillisen kontrollerin eikä tukenut bluetoothia laisinkaan.
Halkaisija on noin viisi senttiä, korkeus kolme ja puoli
Sopivampia versioita löytyi onneksi useita, mutta kunnon nettikaupoissa niiden hinta lähenteli helposti viittä kymppiä, mikä oli tarkoituksen huomioiden kipurajan tuolla puolen. Mistä apu ongelmaan? No tietysti epämääräisestä kiinakrääsäkaupasta, josta vastaava geneerinen tuote irtosi 15 euroon. Vaatimattomassa laatikossa ei turhia ekstroja ollut: pelkkä kontrolleri muovipussissa ja akun lataamiseen USB-A–USB-C-kaapeli. Kaupan sivulla mainostettiin, että pyöritykselle ja rullan painelulle voisi konfiguroida omiakin toimintoja, mutta toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, miten se käytännössä tapahtuisi, kun mukana ei seurannut minkään valtakunnan manuaalia.
Mukavana pikku plussana pulikka toimii myös johdon päässä eikä pelkästään bt:n varassa. Molemmissa tapauksissa isäntälaitteelle ilmestyy näkyviin “näppäimistö”, ja rullaa pyörittämällä saa volaa alas ja ylös. Klikkaus vastaa play/pause-nappia ja biisiä saa vaihdettua kääntelemällä rullaa, kun se on painettu alas. Kyljessä on lisäksi nappula, jonka toiminnoiksi arvaan tältä pohjalta laitteen parittamisen sekä sammuttamisen. Käynnistystä ei ilmeisesti tarvi tehdä erikseen, sillä pylpyrä tuntuu heräävän sohittaessa omatoimisesti. Kolmen Linux-tietokoneen ja yhden Android-kännykän perusteella käyttö onnistuu luotettavasti erilaisten kokoonpanojen kanssa, vaikka luotettavuudesta tai akkukestosta onkin vielä aikaista sanoa mitään. Hyvältä vaikuttaa toistaiseksi.
Toinenkin Asuksen TUF Gaming B550M-Plus alkoi oireilla samaan tapaan kuin edellinen eli kone kaatuili raskaassa videopakkauksessa ja Prime95 ei mennyt puhtaasti läpi – olipa tosi TUF. Siirryin jo aiemmin näyttiksissä MSI:n tuotteisiin ja tällä erää vaihtui myös emppa, kun tilalle tuli B550M Pro-VHD WiFi. Ostin sen itse asiassa jo varmaan viime vuoden puolella ja jäin odottelemaan sopivaa hetkeä, jollaista ei kuitenkaan tullut ennen kesälomia. Vanha kokoonpano toimi riittävästi, kunhan sillä ei yrittänyt mitään liian raskasta, eikä kesken lukuvuoden ollut järkevää ottaa riskiä siitä, että pitäisi olla ilman konetta.
Jonkun sortin johtojenhallintaa. Ihan kaikkia pölyjä en jaksanut siivota.
Hellepäivä ei ole mikään paras vaihtoehto tällaiseen askarteluun, kun tuskanhien pisarat putoilevat laitteistoon ja hermot ovat tavallista enemmän pinnassa, mutta eipä kiikarissa näkynyt lähiaikoina viileämpiäkään kelejä. Empan asennus on yleensä pöytäpeeseen suuritöisin osuus, ja tällä erää työmäärä oli sitäkin suurempi, kun vanha piti ensin repiä irti. Pikku helpotuksena eri mATX-emolevyjen liittimet sijaitsevat pitkälti samoissa paikoissa, joten vanhat kaapelireititykset toimivat lähes sinältään. Pölyä oli vuoden aikana ehtinyt kertyä kiitettävästi, eli imuroin ja pyyhin pois näkyvimmät.
Ruuvien, tuulettimen, johtojen, näyttiksen ja SSD:n kiinnittämisen jälkeen homma oli periaatteessa valmis. Muutaman buutin ja BIOS-vierailun jälkeen päästiin jo työpöydälle, tosin ilman grafiikkakiihdytystä: secure boot esti suuressa viisaudessaan Nvidian Linux-ajurin toiminnan, joten taas yksi BIOS-käynti lisää. Firmis oli jo puolitoista vuotta vanha, joten sekin piti päivittää ja käydä reitittimellä laittamassa uusi MAC-osoite DHCP-asetuksiin kiinteää IP:tä varten. Samalla oli hyvä hetki ajaa sisään pitkään odotelleet ohjelma- ja ajuripäivitykset, minkä jälkeen elämä palasi tuttuihin uomiinsa (tosin ilmeisesti ilman kaatuilua). Putsailun tai kenties uusien lämpötahnojen ansiosta lämmöt pysyvät taas paremmin kurissa.
Taannoin olisin saattanut pitää tällaista räpellysprojektia jopa hauskana, mutta suurin säätöinto on jo ehtinyt laantua, minkä lisäksi tämä ei ollut mitään vapaaehtoista harrastelua, vaan jo toisen kerran hajonneen raudan takia pakolla vääntämistä. Onneksi perusteet ovat edelleen hallussa, joten vaihdon sai tehtyä omin voimin. Jos kone alkaa taas änkyröidä, niin seuraavalla kerralla annan rehellisesti periksi ja vaihdan samalla tuoreempaan rautaan, vaikkei kokoonpano olekaan kuin kolmisen vuotta vanha.
Olen viettänyt pari päivää tonkien Iltalehden näköisarkistoa tutkimushengessä. Tarkoituksena on selvittää, miten ja koska musta ammattilaisten halko ts. matkapuhelin muuttui kirjavan henkilökohtaiseksi laitteeksi. Rinnakkaisia kehityskulkuja sekä umpikujia on tullut vastaan jo suuri määrä, joten varhainen personointi on osoittautunut odotettua mutkikkaammaksi aiheeksi. Aihe ei ole itselleni yhtä nostalginen kuin kotitietokoneet, mutta olihan noita varhaisia GSM-kalikoita niin itselläni kuin kaveripiirissäkin runsaasti, eli vastaan on tullut useita “muistatkos vielä” -hetkiä. Seuraavaksi joitakin erikoisia tai hassuja poimintoja 30 vuoden takaa:
Kilpailupalkintona kalja-brändätty 2110 (1994).
Nokian roolia personoinnissa ei voi juuri ylikorostaa, sillä juuri nokialaisiin sai ensimmäisenä värikuoria, soittoääniä, näppäinmattoja ja operaattorilogoja. Vuosituhannen vaihteen täyteen ahdetut logo-soittoääni-sivut mainitsivat lähes poikkeuksetta vain Noksun malleja, joissa palvelu toimi. 2110 oli eräänlainen virstanpylväs soittoäänivalikoimineen ja (hankalasti) vaihdettavine värikuorineen, ja 5110 tunnetusti se huippusuosittu kansanpuhelin, jonka Xpress-on-kuoria vaihdettiin helposti oman maun mukaisiksi. Tässä vaiheessa annoin itsekin periksi ja vaihdoin 5110:aan, kun ei kilpailijoiden tuotteista ollut oikein mihinkään.
Höhö.
Logoista ja soittoäänistä pitäisi varmaan tehdä ihan oma tutkimuksensa, sillä nopeasti syntynyt (ja kadonnut) teollisuudenala oli olemukseltaan, sanotaanko, kirjava. Etenkin tarjolla olleissa operaattorilogoissa näkyi ihmiselämän moninaisuus, kun kuvien aihepiirit vaihtelivat söpöilystä jääkiekkojoukkueisiin ja vitseistä pikselitisseihin – jokaiselle jotakin. Älypuhelimia edeltäneiden vanhan koulun luurien viimeisiin innovaatioihin kuuluivat animoidut “näytönsäästäjät”, joita jokunen malli tuki.
Jopa Austin Powers suosittelee: Nokia 3210.
Nokian omat mainokset olivat jo varhain tunnistettavan tyylikkäitä, kliinisiä ja minimalistisia. Jälleenmyyjiä eivät moiset rajoitteet painaneet, jolloin saatettiin nähdä yllä olevan mukaisia kummajaisia. Autopuhelimen tai jyhkeän Mobiran stereotyyppinen käyttäjä oli työnsä takia liikkuva, aikaansa seuraava juppi/liikemies, mikä loi imago-ongelman, kun tuotetta haluttiin markkinoida laajemmille kansankerroksille. Lasten ja nuorten – tai heidän vanhempiensa – rahat kelpasivat hyvin alan toimijoille, mikä oli epäilemättä pääasiallinen trendien haistelun ja personointimahdollisuuksien tarjoamisen syy.
Metallinvärinen 8810 oli kallis trendituote, jonka lähettiläiksi värvättiin myös Ruotsin pop-tähdet.
Kännykän personoinnista erottuu tältä istumalta kolme eri kategoriaa: ulkoinen (korut, tarrat, rannelenkit, kotelot), integroitu (värikuoret, antennit, näppäinmatot) sekä ohjelmistopohjainen (soittoäänet, logot, näytönsäästäjät). Ulkoinen muokkaaminen on näistä kirjavin, sillä sitä edustavat yhtä lailla valmistajan myymät vyökotelot kuin se, että joku maalasi luurinsa kilikalipullolla eriväriseksi. Integroitu personointi on fyysistä sekin, mutta suunniteltua ja kontrolloidumpaa. Esimerkiksi värikuoria ei voi kohtuudella valmistaa kotikonstein ja laitteen pitää olla niitä varten suunniteltu. Ohjelmistopohjaiset ratkaisut ovat viime kädessä vain bittejä laitteen muistissa, joten niiden olemassaolo riippui samoin tiukasti valmistajasta – älypuhelimien vapaampaan ohjelmoitavuuteen ja muokattavuuteen asti.
MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Muuton alta täytyy heittää menemään turhia rytkyjä, leluja, kirjoja ja sen sellaista. Tämä on samalla oikein sopiva hetki tehdä tietokonekokoelmalle vähintään pienimuotoinen järkeistys. MSX-koneita oli kertynyt oikein erityisen paljon nurkkiin, joten niistä oli luonteva aloittaa. Säilytän toki nostalgiset laitteet ja harvinaisuudet, mutta esimerkiksi MSX ykkösiä en tarvi oikeasti kuin pari: SVI-728 on ensimmäinen mäsäksäni ja Canon V-20 se luotettava työjuhta, jossa on kaksi moduuliporttia. Al-alamiah Sakhr AX-170:n jätin kokoelmaan ihan kuriositeettina.
Voi näitä protkaleita. Philips VG-8020.
Myyntiin lähtivät ja jo kaupaksi kävivät Sonyn HB-F1XDJ (MSX2+), Panasonic FS-A1 (MSX2), Yashica YC-64, Toshiba HX-10 sekä Sony HB-75P. Philips VG-8020:n (kuvassa) ostaja feidasi, joten siitä pitää vielä saada jotenkin ero. Aikanaan hankin varmuuden vuoksi kaikista tarpeellisista ja aika usein myös tarpeettomista moduuleista tuplat siksi, että ne niin usein katosivat nopeasti markkinoilta. MegaFlashROM on kaikkein tärkein ja kaikki muu sitten enemmän tai vähemmän keräilyroinaa, jota ei tule juuri käytettyä. Niinpä moduulivalikoimasta siirtyivät parempiin koteihin FM Blaster, Toshiban MSX-Audio, FM-PAQ, PowerGraph V9990, Nowind, 512k mapperi, Softcard-adapteri (mitähän ne edes on?) sekä ylimääräiset Konamin pelit. Olisi näistä kovempi kauppamies saanut varmaan ihan rahaakin, erityisesti Konameista, mutta itselleni tärkeämpää oli reilu kaupanteko ja se, että kamppeet menevät käyttöön.
Tuntipalkoille ei tässä hommassa muutenkaan päässyt, sillä koneiden esiin kaivelu, sopivien piuhojen sekä muuntajien etsiminen, toimivuuden testaaminen ja tarvittaessa huolto haukkasivat monta hikistä tuntia. MSX:t ovat yleensä onneksi japanilaisen kestäviä, joten ne eivät ihan itsekseen tuppaa lahoamaan. Moduuliportti oli hapettunut useimmista koneista ja Philipsistä myös näppäimistön kosketuspinnat, joiden siivoaminen vei helposti tunnin (vinkki: näppäimistön ruuveja avatessa napit alaspäin, koska muuten pikku jouset ovat pitkin lattiaa). Hullun hommaa, mutta kummallisella tavalla tässä luopumisessa oli jopa oma nautintonsa.
Syksyn myötä ilmat kylmenevät ja illat pimenevät, mikä tuo lisähaastetta Trangian kanssa metsässä samoiluun. Etenkin säkkipimeässä kallioilla kiipeily kuulostaa huonolta idealta ja ruuanlaittoakin varten valoa tarvitaan. Kunnolliset ladattavat retkivalaisimet maksavat noin 50 euroa, joten perinteisen “ostan eka halvan ja katsotaan riittäisikö se” -mentaliteettini mukaisesti lähdin etsimään edullisempaa vaihtoehtoa. Kaikenlaisia paristoilla toimivia pikkulyhtyjä löytyikin joka lähtöön, mutta ladattavuus oli minimivaatimus. Billebeinolla olisi suhteellisen lupaava pikkulamppu, jonka sijasta tilasin kuitenkin Motonetistä Bergin työvalaisimen rehtiin kymmenen euron hintaan.
Hankala kuvattava.
Epäilyksiä herätti heti hankkiessa se, onko valo turhan kirkas ja suunnattu. Valokeila on kuitenkin suhteellisen leveä ja vaikka Motonet ei asiaa mainosta omilla sivuillaan, saa loimotusta säädettyä kolmeen eri asentoon, joista pimein on suhteellisen siedettävä, jos ei ihan suoraan silmäänsä osoita. Ledit saa myös punaiseen ja vilkutusmoodiin, jos sellaisille jotain tarvetta on. Erittäin mukavana lisäominaisuutena pötkylä toimii myös taskulamppuna, sillä sen päässäkin on ledit. Säädettävä jalusta on niin ikään hyödyllinen suuntaamista ja kalliolla nököttämistä ajatellen. Koko on varsin kohtuullinen: pituutta noin 13 cm, leveyttä 5 ja paksuutta noin 3,5 cm, joten valo mahtuu vaikka taskuun.
Jalustassa on magneetit, tosin ei hurjan vahvat sellaiset. Jääkaapin ovessa Motonetin ihme jaksoi joten kuten roikkua, mutta metsäkäyttöä varten tuo ominaisuus on tietysti aika tarpeeton. Sen sijaan hyötyä voi olla jalustan koukusta, josta lampun voi laittaa puun oksaan tai naruun roikkumaan. Akunkestoksi ilmoitetaan 4–5 tuntia, jota en tosin ehtinyt vielä käytännössä kokeilla. Muutaman tunnin pitäisi riittää sopivasti. Lataus on hieman hidasta, joten se pitää hoitaa hyvissä ajoin, etenkin kun ladatessa valoa ei voi käyttää. Pihalla voi olla myös kosteaa, joten edes kohtuullinen vedenpitävyys olisi plussaa – USB-C latauspistoke on kumitulpan alla, joka tosin saattaa olla lähinnä pölyä vastaan. Päivitän alle, kunhan tulee ensimmäisiä käytännön kokemuksia.
edit: Jonkin verran vajaalla akulla irtosi noin kahdeksan tuntia valaistusta himmeimmällä asetuksella.Latauksen piti kestää neljä tuntia, mutta kyllä se tietokoneen USB-portistakin onnistui alle kolmessa.
edit2: Yritin vielä mittailla kauanko kirkkain vaihtoehto jaksaisi. Hommasta ei oikein tullut mitään, sillä virransäästön nimissä lamppu palaa pian keskimoodiin ja latauksen käydessä vähiin menee selvästi vielä johonkin virransäästötilaan. Vajaa neljä tuntia oli tulos, jolla ei valitettavasti ole oikein mitään tekoa.
Ne muutamat kerrat, kun olen tarvinnut Google Mapsia pyöräillessä, olen laittanut luurin takin päälle pyörän koriin. Eihän se kovin hieno ratkaisu ole, joten välillä on tullut vilkuiltua edullisten kännykkäkiinnikkeiden suuntaan. En halunnut maksaa härpättimestä kovin paljon, koska käyttö on niin satunnaista, ja arvostelujen perusteella kalliitkin mallit saattavat olla huteria tai muuten epäkäytännöllisiä. Toinen parametri oli pikakiinnitys siltä varalta, että viritelmä pitää joskus laittaa johonkin toiseen pyörään.
Minimum viable product. Kännykällä ei saanut kuvaa paikallaan olevasta kännykästä.
Taloudessa oli jo kännykälle sovitin kamerajalustaan, joten älynväläyksenä keksin tsekata myös pyörään tulevat kamerakiinnikkeet. Niistä löytyikin edullisia pikakiinnitteisiä vaihtoehtoja, joten tilasin reilun kympin version en edes muista mistä krääsäkaupasta. Tiesin jo ostaessani, että adapteri adapterin perässä ei välttämättä ole hyvä idea, mutta säästyihän tässä rahaa eikä nurkkiin kerry ihan niin paljon ylimääräistä tavaraa. Kun kiinnike saapui, totesin sen odotusten mukaisesti jokseenkin muoviseksi sekä väljäksi. Kaikkein huolestuttavin osanen on lukituksen tappi, joka pysyy paikallaan kitkan ja/tai pyhän hengen voimin – kannattaa tarkistaa aina ennen lähtöä.
Eipä mitään: lelu testiin ja Pikkukoskea kohti. Tankoon tuleva kiinnitys oli yllättävän hyvä, kun taas kameran kallistamiseen tarkoitettua saranaa sai veivata uhkaavan kireälle, ettei luuri nojaillut alaspäin. Samsungini on jokseenkin suuri ja painava, mikä selvästi toi lisähaastetta. Positiivisena puolena kännykkää pitelevä koura tuntui hoitavan hommansa jämäkästi koko matkan. Soratiellä oli helppo huomata, kuinka kännykkä tärisee jatkuvasti, jos nyt ei sentään aivan liikaa. Muutamasta isommasta töyssystäkin selvittiin kapulan putoamatta, joten ei lopputulos ihan toivoton ole. Lennossa sohimista en voi juuri suositella, mutta valmiiksi asetettua reittiä oli helppo seurata, enkä tämän perusteella usko puhelimen putoavan ihan itsestään kiinnikkeestä. Arvosana: 2/5.
edit: Kas, hiukan nostamalla kännykän voi kääntää pystystä vaaka-asentoon. Tästä voisi melkein antaa puoli pistettä lisää.
Hiukan aikaa maltoin pyristellä vastaan, mutta kuten jo ennalta arvasin, niin tulihan se omakin Trangia hankittua, kun XXL myi tarjouksessa kaasukeitintä teflon-kattilan ja kahvipannun kera satasella posteineen. Kaasuksi löytyi ensi hätään kauppakeskuksen Tokmannilta edullista Tarmoa vitosen per patruuna. Tähän asti kokeilut ovat tapahtuneet pienemmällä 27-kokoisella, ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan isompaa 25-mallia läheisillä Annalan kallioilla lounaan merkeissä perheen kanssa.
Kyllä nyt kelpaa.
Parin tyypin retkiruokailu on sujunut kelpoisasti pikkutrangialla, mutta kolmannen myötä koko alkoi jo tulla vastaan, puhumattakaan nelihenkisen perheen tarpeista. 1,75- ja 1,5-litraiset kattilat ovat tuntuvasti pikkukeittimen litraisia isompia ja bonuksena niistä pienempi on tosiaan vielä teflonipintainen – myynnissä on myös kahden alumiinikattilan settejä, mene ja tiedä. Kaasuhanoja näyttää olevan muutamaa eri mallia: tässä säädin sojottaa luontevasti ylöspäin. Merkittävin täysikokoisen Trangian haittapuoli on odotetusti setin huomattavasti suurempi koko; 27-malli menee melkein taskuun.
Varsinaisena uutuutena hankin polttimen sytyttämiseen Primuksen pietsosähköisen sytkärin. 20 euron hinta oli korkean puolella noin yksinkertaisesta laitteesta, vaikka kyllähän näistä erikoisvehkeistä tunnutaan aina kuppaavan rahat pois. Sytkärin idea on yksinkertaisesti se, että nappia painamalla toisesta päästä iskee kipinä. Arvosteluissa kokemukset olivat vaihtelevampia, mutta ainakin meillä kaasu lähti palamaan laakista. Juuri mitään muutahan tämmöisellä ei sitten saakaan sytytettyä. Pötkylä kulkee kätevästi Trangian polttimen pussissa mukana, eikä matkamiehen tarvi muistaa takkasytkää tai tulitikkuja. Katsotaan, miten käytännössä, mutta luulisi tuon kestävän iän kaiken, kun ei tarvitse huolehtia lataamisesta eikä tyhjenevästä kaasusäiliöstä.
Testiruokana oli arkisesti pussinuudeleita, mistä ei hirveästi kerrottavaa ole. Hivenen erikoisuutta toivat sentään puolivälissä mukaan heitellyt paksut udon-nuudelit. Kaikkiaan keittely onnistui ongelmitta, kuten odottaa sopi. Todennäköisesti tästä tehdään perheelle pikku viikonloppuharraste, joka yhdistää interaktiivisesti ulkoilun ja lounaan. Tulevista safkayritelmistä en osaa vielä sanoa, mutta ainakin kirkas kasviskeitto on menyyssä lähiaikoina. Ei pitäisi olla vaikeaa: kasvislientä, porkkanaa, perunaa, lanttua ja jokunen pippuri pataan porisemaan.
Tällä kertaa tuotetestissä on Koreasta kuskattu, Daisoossa myyty 5000 wonin ts. reilun kolmen euron(!) äänipalkki eli tuttavallisemmin soundbar. Tuohon hintaan ei tietenkään kannata kuvitella mitään Geneleciä saavansa, joten tärkeämpi kysymys on se, onko pötköstä yhtään mihinkään. Silkan mielenkiinnon lisäksi hankinnan taka-ajatuksena oli mahdollinen käyttö tyllerön tietokoneessa, jos pikkutelkkarin tilalle pitää joskus vaihtaa oikea näyttö, jossa ei ole sisäänrakennettuja kaiuttimia. Paketista paljastui tällainen vehjes eikä mitään muuta:
That’s all there is.
Kuori on kokonaan muovia, kuten sopii odottaa, ja keveys paljastaa heti, ettei sisällä ole mitään ihan raskaimman sarjan äänirautaa. Repussa kanniskellessa vähäinen paino voi olla ihan tervetullut ominaisuus, vaikka kajari toisaalta lipsuu pöydällä helposti, jollei pohjaan itse asenna kumijalkoja (mikä on muutenkin hyvä idea tärinän ja heijastumisen vähentämiseksi). Ulkoasu on perussiisti – halpuus näkyy hivenen muovivalun jäljessä. Leveys on reilut 30 cm, joten aivan pienestä laitteesta ei ole kyse. Elementtejä on aidosti kaksi, joten jonkun sortin stereokuva pötköstä irtoaa. Lyhyehkö johto on kiinteä ja sen toisesta päästä löytyy virransyöttöä varten USB sekä äänelle normaali 3,5 mm stereoplugi. Lisäksi johdon keskellä on äänenvoimakkuuden säätö.
Ketään tuskin yllättää, että äänenlaatu jää vaatimattomaksi. Esimerkiksi HP:n vastaava, näytön alle kiinnitettävä äänipalkki on selvästi miellyttävämmän kuuloinen (ja hulppeasti kalliimpi). Vertailukohdaksi voisi ottaa myös halvimman pään BT-kajarit, joissa on samanlainen purkkimainen toisto kymmenkertaisella hinnalla. Paketissa luvataan 150 Hz – 18 kHz taajuusvaste, joka on yllättävän rehellinen ainakin alapään suhteen: jo alta sadan hertsin alkaa kuulua jotain, kun taas 10 kHz nurkilla ääni katoaa täysin. Matkalle mahtuu monenlaista kuprua, joista kunnon mittalaitteilla saisi varmasti mielenkiintoisen kuvaajan aikaiseksi. Muutaman normaalin testibiisini jälkeen oli jo selvää, että ei tällä jaksaisi mitään musiikkia oikeasti kuunnella, kun tarkkuus on mitä on. Ääntä pötkylästä lähtee odottamattoman paljon, vaikka kovemmilla voloilla kuulija saakin nopeasti särön seurakseen.
Juuh elikkäs: tekeekö tällä mitään? Vaikka läppäriäänet ovat viime vuosina kohentuneet, niin kyllä tämä silti useimmat niistä peittoaa – jos ei laadussa, niin vähintään kaistassa ja äänenvoimakkuudessa. Satunnaiseen matkakäyttöön leffoille, miksipä ei? Muita realistisia käyttökohteita voisivat olla vaikkapa videoneuvottelut, YouTube, retrokoneilu tai Raspberry Pi -projekti, josta tarvitaan jotain ääntä pihalle. Pötkylä ei vie pöydältä juuri tilaa, jos sen asentaa pystyyn, mikä auttaa ahtaassa paikassa. Samalla stereokuva toki katoaa. Mitään yllätyksiä “Soundbar Speaker” ei lopulta tuottanut suuntaan eikä toiseen, joten voi sen perustellusti sanoa olevan pikkiriikkisen hintansa väärti.
