Posts filed under 'laitteet'

Eroon usbipulikasta

Päivän säätöprojektina laittelin HP EliteDesk USDT -sohvakoneeseen sisäisen Mini-PCIe-kortin korvaamaan tähän asti käytössä olleen USB-väyläisen WLANin. Poistuva laite oli Pandan PAU09 N600, paremmasta päästä Linuxissa toimivia kalikoita, mutta silti USB:n ongelmien jossain määrin vaivaama – toisinaan tuntuu kyse olevan lähinnä koneen päässä olevasta USB-ohjaimesta, koska toisessa koneessa Panda toimi lähes virheettömästi. Tilalle tuli waka wanha Intel 3160, joka on todettu hyväksi jo pariinkin otteeseen. Läppäreissä on välillä ikäviä rajoituksia sen suhteen, mitä sisälle voi tarkalleen laittaa, mutta ainakaan tässä pöytäpurnukassa ei ollut mitään estoja.

Periaatteessa ja käytännössä. Punaisella ympyröity holetsi on virallinen toisen antennin paikka, mutta johto ei yltänyt sinne.

EliteDeskissä ei ole valmiina WLAN-antenneja, mutta siihen on saanut sisäisen oman antennihäkkyrän, joiden saatavuus ja hinta kuitenkin pisti miettimään vaihtoehtoja. 802.11ac-verkkoon sopivia antenneja oli jo valmiina nurkissa, joten tilasin verkkokortin lisäksi kiinalaiselta halvat antennikaapelit. Kannattaa olla näiden kanssa tarkkana, sillä antennijohtoja on olemassa myös mikroskooppisella pienemmällä liittimellä, joka menee uudempiin kortteihin. Kokonaishinta uusille osille jäi reiluun kymppiin, tosin samalla piti ottaa se pikku riski, etteivät ne toimi tässä käytössä alkuunkaan.

Olin alkujaan suunnitellut nävertäväni etupaneeliin reiät antenneille sopivaan kohtaan, mutta sellaista ei oikein tuntunut löytyvän tuulettimen ja optisen aseman vuoksi. Takapaneelista löytyi kuitenkin – hieman yllättäen – valmiit reiät, jotka on selvästi tarkoitettu juuri antenneille. Kaikki näytti hetken valoisalta ja lähes liian helpolta siihen saakka, kunnes totesin johtojeni olevan hieman liian lyhyet: kauempana olevasta rööristä tuleva kaapeli jäi ärsyttävästi muutaman millimetrin vajaaksi. Onneksi takapaneelissa on muitakin aukkoja, ja kuten kuvasta näkyy, prikkojen avulla sain toisenkin liittimen vedettyä sopivasti pihalle. Edes koppaa kiinni pitävä sormiruuvi ei tullut tielle, vaikka siltä hetken näytti.

Kyllä nyt kelpaa! Kotiin tuleva yhteys on maksimissaan 100/100.

Pikaisten testailujeni perusteella vaihtoon käytetty vaiva kannatti: pingi reitittimelle pysyy vakaasti 3–5 millisekunnissa ilman USB-värkeistä tuttuja satunnaisia nykäisyjä. Omien kokemusteni mukaan näin asiat Linuxissa ovatkin: sisäiset WLAN-verkkikset toimivat käytännössä aina paremmin. Pikku yllätyksenä totesin myös, että Intelin kortissa on Bluetooth-tuki, joten sohvakoneesta vapautui näppiksen vaatima USB-dongeli siten muuhun käyttöön. TV-tasollakaan ei tarvitse pitää enää erillistä antennihärpätintä kaatuilemassa ja pölyyntymässä, kun sojottimet mahtuivat koneen kanssa samaan syvennykseen.

Add comment January 23rd, 2021

Samson Meteor Mic – äänitä se ääni

Pikatestissä USB-väyläinen Samson Meteor Mic, jonka sain hankittua firman piikkiin, sillä keväällä on taas runsaasti etäopetusta tiedossa. 80 euroa ei ole mikrofonista periaatteessa summa eikä mikään, mutta omista rahoista hinta olisi ollut jo kivuliaan puolella, kun en ole perustamassa äänitysstudiota. Etätyöaika on tunnetusti lisännyt tiettyjen laitteiden, kuten webbikameroiden, kysyntää, ja Samsoniakin piti odotella useampi viikko.

Mikki näkyy kuvassa

Retrohenkisen pötikän kuori on hieman yllättäen kokonaan metallia, joten ainakin siinä suhteessa uskoisin Samsonin kestävän monenlaista murjontaa. Jalkoja vääntelemällä mikin saa eri asentoihin ja kuljetusta varten ne voi taittaa runkoa vasten. Jalkojen pohjissa on pikku kumit, jotka ainakin leikisti estävät tärinöiden siirtymistä pöydästä. Pohjassa on vielä standardi ruuvikierre erilliselle jalustalle. Kiiltävä metallipinta kerää herkästi sormenjälkiä, joten yleisvaikutelma ei pysy kovin siistinä arkikäytössä – musta mattaversio olisi armeliaampi vaihtoehto.

Nippeleitä ei ole paljon. Taakse liitetään mini-USB-kaapeli ja haluttaessa 3,5 millin liittimellä kuulokkeet. Edessä loimottaa tyypillinen ylikirkas moniväriledi, jonka olen kuvassa (ks. kuva) jo teipannut hämärämmäksi. Lisäksi edessä on virtakytkin sekä kuulokkeiden äänenvoimakkuuden säätö. Pelkän mikin lisäksi möllikkä toimii siis myös äänikorttina, sillä tietokoneelle kuulokeliitin näkyy aivan tavallisena ulostulona. Itse en kyseistä ominaisuutta juuri tarvinne, mutta kyllä sieltä ääntä tuli ja aivan välttävän lujaa 120-ohmisille luureilleni, jotka toki ovat jo tanakasti suositusarvojen yli.

Vaan entäpä se äänenlaatu? Ensivaikutelma on, että Samson on varsin herkkä: kaikki tuolin kolinat, vaatteiden kahinat ja naapurihuoneen yskimiset tallentuvat uskollisesti – en odottanut ihan näin mittamikrofonimaista käytöstä. Vaikka suuntakuvio on periaatteessa kardioidi, niin ääntä tallentuu hanakasti ihan joka suunnasta, vaikka takaapäin sentään hieman heikommin.

Parin päivän käytön jälkeen en ole ihan vakuuttunut, paransiko tämä hankinta elämänlaatuani merkittävästi. Äänenlaatu on toki selvästi parempi kuin vaikkapa läppärillä tai webbikameralla, mutta myös väärällä tavalla, kun kaikki talouden muutkin äänet lähetetään eetteriin pulinoitteni mukana. Lisäksi aloin tajuta, kuinka suuri osa videopuheluiden huonosta äänenlaadusta johtuu pikemminkin työhuoneeni kehnosta akustiikasta kuin mistään mikrofonista. Toistaiseksi olen käyttänyt Samsonia vain Linux-pöytäkoneessa, jossa se on ainakin nämä pari päivää toiminut täysin ongelmitta ilman mitään virittelyä.

Add comment January 20th, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

MSI:n päristimet vaihtoon

Tyllerön videokone on pelikelpoiseksi tuunattu HP ProDesk 600 G1 SFF eli käytännössä tukeva, mutta ratkaisuiltaan jokseenkin poropietari yrityskone. Kotelo on low profile -mallinen, mikä asettaa tuulettimille ja laajennuskorteille omat puitteensa. Olen koppuloinut purkin propelleja jo ennenkin ja sain sen lopulta siedettävän hiljaiseksi jokseenkin kotikutoisilla ratkaisuilla. Erinäisten laitteistokierrätysten jälkeen koneeseen päätyi Gigabyten passiivisen GT 1030:n tilalle käytetty MSI:n GTX 1050 Ti, joka on ainakin paperilla suuri parannus yli kaksinkertaisella nopeudellaan ja neljän gigan muistillaan. Edes tehokkain LP-kortti, GTX 1650, ei ole hirveästi nopeampi, joten masiina on monessa suhteessa tappiinsa päivitetty.

Näin postuumisti arvioiden vaikuttaa valitettavasti siltä, että edellinen omistaja on laittanut kortin myyntiin kyllästyttyään sen pahenevaan meluun. Toisen propellin ikävän pärinän rinnalle ilmaantui hiljattain vielä heinäsirkan siritystä muistuttava sivuääni. Zero fan modesta ei ole toivoakaan, vaan pienet tuulettimet jyystävät aina vähintään 40 % nopeudella, oli piiri sitten miten kylmä hyvänsä. Kalliimmista MSI:n korteista on hyviä kokemuksia, mutta tämä ruoja ei totisesti nostanut putiikin arvoa silmissäni.

Eräs ratkaisu olisi purkata tilalle vakionopeudella pyörivä tavallinen propelli, jolle voisi ottaa sähköt jostain sopivasta paikkaa koneen sisältä. Netissä näitä on nähty, mutta halusin itse hieman elegantimman ratkaisun, mikäli mahdollista, etenkin kun koneen prosutuulari on jo oma nipariviritys. Kiinalaiselta eBay-myyjältä löytyi tähänkin edullinen 12 euron ratkaisu, mutta korona-aikana kulku oli entistäkin hitaampaa ja vispilöitä saatiin odotella melkein kaksi kuukautta.

Kyllä siitä vain tuntoo.

En tiedä, onko kyseessä vain tarkasti tehty klooni vai onko alkuperäinen tehdas pukannut pihalle omin nokkineen samoja osia, sillä tuulettimien tarrojen lisäksi häkkyröistä on mahdotonta keksiä mitään eroa. Vaihdossa (neljä ruuvia ja liitin) ei montaa minuuttia mennyt, ja ainakin näin alustavien kokeilujen perusteella pärinä laantui selvästi ja kortti pysyy edelleen kylmänä. Uskoisin koneen saavan tätä myöten lisää käyttöikää ja projektin hinta oli kohtuullinen, joten eiköhän tässä uskalla olla hetken tyytyväinen — jos jompi kumpi korvike alkaa oireilla, niin alkuperäisestä voi vielä vaihtaa sen tilalle hieman ehjemmän yksilön.

Add comment December 19th, 2020

Säkit liikkeelle

Selvisin mustasta perjantaista muuten vähin ostoksin, mutta “jos vielä yksi” -hengessä tuli sentään hankittua Bluetooth-kaiutin, joita olen punninnut jo ennenkin Sonystä JBL:ään. Tällä erää kokoelmiin päätyi tanskalaisperäinen SACKit MOVEit, jossa on kokoa ja näköä – kuvista oli hieman vaikea päätellä todellista kokoa, ja paketista paljastuikin melkoinen mölli. Kajari ei ole enää sellaista kokoluokkaa, että sen voisi noin vain heittää reppuun reissuun lähtiessä, ja painoakin on turhan paljon toistuvaan kuskailuun. Lisäksi reissukäyttöä kampittaa osaltaan erillisen oman muuntajan tarve, siinä missä muita purkkeja pystyy tyypillisesti lataamaan vaikkapa läppärin usbista kännykkäpiuhalla; akulle lupaillaan sinänsä jopa 12 tunnin kestoa, mikä riittää moneen tarkoitukseen hyvin.

Pelkistettyä on.

Ulkoisesti Muuvit näyttää pelkistetyn selkeältä. Päällä on napit äänenvoimakkuudelle, pauselle, BT-parittamiselle ja tietysti virtanappi. Kankaan voi vaihtaa, jos sen väri ei silmää miellytä, mutta hieman kikkailun puolelle se kenties jo menee. Takana on niin ikään minimalistinen valikoima portteja: virtaliitin, USB vaikkapa kännykän lataamista varten ja äänisisäänmeno. Itse olen hieman luovuttanut BT-äänien kanssa, mutta kyllähän tuon sai kännykkään yhdistettyä ja ääntä toistettua.

Käytössä purnukka on toiminut ainakin toistaiseksi mukavan lägittömästi, mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista kilpailijoista – (nysän) audiojohdon kytkemisestä ei kulu pitkään ennen kuin soitto soi. Plussaa niin ikään vinkunoiden puutteesta, vaikkakin vertailu on hieman epäreilu oman erillisen muuntajan vuoksi. Päällä olevat napit ovat mukavan jämäkät ja selkeät, mutta äänenvoimakkuuden säätö on toteutettu hieman kummallisesti: nopeasti nappia takomalla ei tapahdu juuri mitään, vaan volo muuttuu havaittavasti ainoastaan pidemmällä painalluksella ja menee sitten helposti yli tai ali halutun voimakkuuden. Ehkäpä tuohon voisi tottua pikku harjoittelulla.

Mutta sitten sivuseikoista pääasiaan eli äänenlaatuun. Toisin kuin pienissä kajareissa, möllissä on aivan selvästi erottuva vasen ja oikea kanava, joten ainakin jonkinlainen stereokuva on mahdollinen. Bassopäästä ei sovi ihmeitä odottaa, mutta on sitä siellä ja sävy on miellyttävä. Diskantit toistuvat nekin ihan kelvollisesti, mutta valitettavasti keskialueella on tukkoisuutta ja rosoa, mikä vaikuttaa esimerkiksi laulun ja puheen kuulumiseen. Taustalla renkutukseen käy, mutta kajarin epämusikaalisen luonteen vuoksi en hankkisi sitä yhtään vakavampaan musiikin kuunteluun. Äänenvoimakkuutta riittää yli kohtuullisen tarpeen, mutta lujaa posottaessa toisto menee nopeasti ikävän purkkimaiseksi, joten käytännössä suurimmilla voloilla ei ole juuri käyttöä.

Verdict: vajaan satasen nätti purkki on hintansa väärti, mutta äänentoisto ei ole erityisen puhdasta, ja suuri koko sekä paino eivät suosi helppoa mukana kuskaamista.

Add comment November 28th, 2020

Nvidia G3D marks in glorious PETSCII, part 2

An update of my older post about recent Nvidia cards’ G3D marks (which, again, might be realistic or not). Some of the old figures had changed, and of course the new Ampere cards are of interest. Still PETSCII, but as the image has grown too big, not directly viewable on a real C-64 any longer 🙁

Hard numbers backed up by facts.

Super, Ti and such models excluded in order to avoid clutter, but in this benchmark at least the 2080 Ti is as fast as the 3070, and the 1080 Ti almost reaches the 2080. The 1030 looks slightly better than last time and, judging by my own experiences, its placement is more realistic now. The next update will probably come after the low-end Amperes arrive.

Add comment October 30th, 2020

Kromikirja palaa juurilleen

Hankin Acer C710 -Chromebookin muistaakseni 2013 ja se palveli kohtuullisen hyvin kevyessä käytössä jokusen vuoden. Isona plussana mallissa olivat kohtuullisen täysi näppis (myöhempiä karsittiin), vaihdettavat muistit ja normaali 2,5″ kiintolevy, joka oli helppo vaihtaa SSD:hen. Kehittäjämoodi ja Crouton kohensivat kummasti elämänlaatua, kun Chrome OS:n rinnalle sai pyörimään Linux-softat, jotka täydensivät rajallista ohjelmavalkoimaa. Jossain vaiheessa totesin, ettei Chrome OS oikeastaan tehnyt mitään itselleni hyödyllistä, joten asentelin koneeseen SeaBIOSin ja normaalin Mintin, joka toimikin kelpo lailla lukuun ottamatta valmiustilaa.

Aika ajoi kuitenkin lopulta Chromebookin ohi, kun tehot alkoivat käydä riittämättömiksi ja akkukin hiljalleen lerpahti. Kone oli käytännössä joutilaana kaapissa muutaman vuoden, kunnes päätin entisöidä sen alkuperäiseen asuunsa: tarrat vek (tunnin kihnutus) ja Mintin tilalle takaisin Chrome OS. Jälkimmäinen tehtävä vaikutti lähes toivottomalta, koska olin joko tuhonnut tai hukannut järjestelmän palautusimagen, eikä laitetta periaatteessa palauteta ilman sitä luonnontilaan. Ohjeiden avulla sain kuitenkin firmiksen takaisin, sillä asennusskripti osasi ladata ja modifioida alkuperäisen tiedoston – ainakin C710:lle.

Ihan helposti palautus ei sittenkään tapahtunut, sillä käyttis palautetaan vielä erikseen ja siihen tarvittava työkalu ei toiminut Linuxilla. Googlaus auttoi jälleen ja sain tehtyä palautustikun onnistuneesti … paitsi että kaksi ensinnä kokeilemaani tikkua eivät toimineet syystä tai toisesta. Lopulta sentään Kingstonin vanha rähjäinen DataTraveler osoittautui toimivaksi.

Näin vanhat Chromebookit eivät ole enää päivitysten piirissä, vaikka rauta sinänsä ei olekaan juuri heikompaa kuin huonoimmissa uusissa ‘bookeissa. Chrome OS jää niin ollen versioon 65.x, joka ei valitettavasti riitä uusiin kiinnostaviin ominaisuuksiin, kuten Android- ja Linux-softien ajamiseen. Ikä painaa konetta muutenkin pahasti, joten se luultavasti pääsee jo viettämään eläkepäiviään kaapin nurkkaan ilman työvelvoitteita.

Luonnontilainen Acer C710 “Parrot”.

Add comment October 16th, 2020

Sound Blaster Play! 3 pikaisessa Linux-testissä

Hankinpa tuollaisenkin kalikan mielenkiinnosta ja kaiken varalta, kun 23 euron hinta ei päätä huimannut. Kiinnosti myös se, kuinka hyvin tai huonosti hän on tuettu Linuxissa. Siispä tärkein alta pois: toimii ihan hyvin. Mitään massiivista testailua en parin tunnin aikana ehtinyt tehdä, mutta ainakin videoiden, ämppärien ja pelien äänet toimivat kakomatta niin kuulokkeilla kuin kajarillakin. Luurini ovat 120-ohmiset, mikä on monille pikkulaitteille, kuten kännyköille liian paljon, mutta Creative jaksoi noitakin riittävästi puskea – kovin paljon kankeammalla kuormalla välttämättä ei.

Windowsille ja Mäkeille on softa, jolla voi säätää pulikan asetuksia, joista merkittävä olisi lähinnä kuulokkeiden impedanssin valinta (ajureita on sen puoleen parjattukin ja sekalaisiin ongelmiin on ehdotettu ratkaisuksi geneerisen USB-ääniajurin käyttöä). Oletuksena käytössä on äänekkäämpi moodi, mikä omille luureilleni hyvin sopikin, mutta joka voisi olla liikaa vaikkapa korvanapeille. Joissakin arvioissa on valitettu suhinasta, jota ainakaan omassa Plasterissani ei ilmennyt. Aivan täysiä pisteitä kalikka ei saa äänenlaadusta, sillä jotain pikku rohinoita hiljaisissa äänissä erotti jopa minun puukorvani; näyttökortti ja prosessori eivät sentään kuuluneet läpi. 3,5 mm ulostulon lisäksi mukana on samanlainen liitäntä mikrofonille, josta voin yksittäisen kokeilun perusteella sanoa lähinnä, että toimii: ääntä tallentuu.

Itselläni ei tälle ole juuri välitöntä käyttöä, mutta ei sellaisia tarvitse sentään väkisin keksiä: häiriöisen tai huonosti tuetun sisäisen äänipiirin korvaaja, mikkisisäänmeno laitteeseen, josta se puuttuu, tai pelastaja siihen kammottavaan hetkeen, kun läppärin hentoinen kuulokeliitin tärvääntyy. Kokonsa puolesta Play kulkee kätevästi mukana eikä vie pöydältä juuri tilaa. Liittimen ja Blasterin välissä oleva johdonpätkä helpottaa sijoittelua ja tarjoaa hieman turvaa USB-portille. Tähän hintaan ei ihan ihmeitä voi kuvitella saavansa, joten kunnollista USB-äänäriä halajavan kannattaa suosiolla pulittaa se muutama kymppi enemmän.

Eipä ole paljon nähtävää.

Add comment October 1st, 2020

Apple-näppiksen korjailua

Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.

A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂

Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.

Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.

Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.

Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.

Asianomaiset osat ja hieman röhnää.

PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.

Add comment August 1st, 2020

Ja seuraava … BT-kajari

Jo jonkun aikaa jatkunut “edullinen hyvä matkakajari” -missioni sai taas jatkoa, kun Prismasta lähti mukaan noin 50 egellä Sony SRS-XB12. Aiempia yrityksiä ovat olleet:

  • Remingtonin nimissä myyty vanha purkki, jonka bongasin ilmaiseksi kierrätyshyllystä. Lelu mikä lelu, mutta useimmat läppäriäänet niukasti voittaa.
  • JBL Go – näppärän kokoinen ja kirkasääninen pikku laatikko, mutta kaipasin vähän bassopäätäkin.
  • JBL Charge 2+ tarjosi juurikin sitä, hieman kumeassa muodossa ja liikaakin. Häiriöaltis latauksesta tämäkin (ei voi ladata ja toistaa samasta koneesta), mutta pahin ongelma olivat kuitenkin sumeat diskantit.
  • Rockbox Brick, joka on “ihan okei” etenkin akkukestonsa puolesta. Suurimpana ärsytyksenä taipumus ottaa häiriötä niin BT:stä kuin latauksestakin.

Kovin pitkällistä kokeilua en ole vielä Sonylle ehtinyt suorittaa, mutta vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta: bassoa löytyy sen verran kuin voi kohtuudella odottaa (pöytä tärisee!) ja eri äänialueet toistuvat selkeästi. Ylemmät keskiäänet puskevat hiukan läpi, mutta korostus saattaa käytössä pidemmän päälle toki tasaantua. Pientä purkkimaisuutta ei oikein voi välttää tässä kokoluokassa, mutta kovallakaan vololla ääni ei intoudu juuri säröytymään.

Sony lupailee kajarille 16 tunnin akkukestoa, mitä en ehtinyt vielä todentaa. Pönttö on hyvin tukevan oloinen ja kestänee siten kohtuullista murjomista reissussa, mistä tietysti plussaa. Nappeja painellessa ei tarvi arvailla, kiitos kohokuvioiden ja kytkinten. Purkissa on mikki puheluja varten ja kaksi SRS:ää voi ketjuttaa, jos haluaa stereoääntä ja lisää ytyä toistoon – näitä en tullut kokeilleeksi, eikä kännykkäkäyttö muutenkaan ole omista käyttökohteistani tärkein. Lopputulema on toistaiseksi kaikkiaan positiivinen, mutta lisäilen alle, jos jotain kökköä ilmenee.

Tukeva pöydäntäristin.

edit: ääni riippuu paljolti siitä, mihin kajari on sijoitettu, kuten näissä on usein tapana. Turhan lähellä ylöspäin sojottava diskantti osoittaa suoraan korvaan, joten pitäisin purnukkaa vähän kauempana. Alaspäin osoittavaa bassoa voi muokata halutessaan korottamalla kajaria tai laittamalla sen pehmeälle alustalle.

edit2: ärsyttävänä detskuna Bluetooth-ledi vilkkuu koko ajan, jos purkkia ei ole yhdistetty, vaikka kuluttaja haluaisikin kuunnella musaa kaapelilla. Saahan sen teipattua tai käännettyä pois päin, mutta hölmöä silti. Satunnaiseen kännyyn yhdistäminenkin lopettaa vilkunnan toki.

Add comment July 6th, 2020

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet