Posts filed under 'filosofointi'

Buli kundi, snadit pläägät

Viimeisin googlauksen sävyttämä sivuraide oli stadin slangiin tutustuminen, josta lähti liikkeelle vähän laajempikin kielellinen pohdinta. Vaikka olenkin Helsingissä sen 20 vuotta asunut, en ole sanottavasti poiminut sinä aikana (uusia) slangisanoja omaan puheenparteeni. Muutosta on tapahtunut lähinnä siinä, että länsisuomalaisen kulmikas Tyrvään murre on pehmentynyt ensin Tampereen kautta ja sittemmin aika lailla vesittynyt tavalliseksi puhekieleksi. Niin monet muutkin ovat junantuomia, ettei etenkään vanhaa slangia juuri arjessa kuule. Mielenkiintoista kyllä, paljasjalkaisempi jälkikasvu tuntee slangia vielä huonommin – olisin kuvitellut sitä edes koulusta hiukan tarttuvan, mutta näemmä ei. Jopa 1980-luvun Vammalassa vaikkapa fillari, duuni, fleda, kundi, koisia, prätkä, rotsi ja veke kuuluivat nuorten kieleen, mutta ainakaan täällä keskisellä alueella 2020-luvun Stadin skidit ei bamlaa slangii.

Suuri(n) osa vanhan slangin sanoista oli peräisin ruotsista, mikä ei ole länsisuomalaiselle ihan niin eksoottista kuin voisi luulla, sillä murteellisia lainoja on sielläkin vielä jäljellä. Vaikkapa mummuni pruukasi tehdä jotain ja joskus piti fundeerata (etenkin jos tuli tenkkapoo) tai trahteerata. Myös 1995–1996 “opiskelemassani” armeijaslangissa oli Helsingin vaikutusta: elbata, skode, sluibata, spade. Sittemmin lainojen lähteeksi on tietysti muuttunut englanti, mikä näkyy oikein erityisesti tietokone- ja skeneslangeissa, jotka ovat täynnä koodaamista, sorsaa, konnua, uppaamista, donaamista, sedaria, hardista, disua ja seepua – näissäkin alkaa jo muuten erottaa sukupolvieroja.

Appis on ratkaisu melkein kaikkeen.

Vaikka vanhin slangi onkin jo aika lailla kuollut puhujiensa myötä, on se joka tapauksessa kulttuurihistoriaa, jonka säilyttämisellä on oma arvonsa. Kirjoihin ja tutkimuksiin on taltioitu eri aikojen sanoja, ja Stadin Slangi ry julkaisee lehteä sekä järjestää muuta toimintaa. Murteen ajopuuna en sinänsä koe slangia itselleni miksikään sydämenasiaksi, mutta samalla toki tajuan kielen monimuotoisuuden arvon, joten luultavasti kersat saavat hiukan kasvattaa kielellisiä juuria kotikaupunkiinsa. Isikoodaus auttaa tässäkin 🙂

Add comment June 25th, 2022

Arvioinnin vaikeus

Tällä viikolla olemme saaneet taas kuulla aimo määrän opinnäyte-esityksiä, sillä peräti 18 opiskelijaa yrittää saada tutkintonsa kasaan ennen kesälaitumille lähtöä. Kolme kokonaista päivää sekoaa pelkkiin presiksiin, minkä lisäksi pidetään vielä arviointiryhmän kokous, jossa päätetään lopulliset arvosanat töille. Arvioita ja arvosanaehdotuksia jälleen kerran silmitelleenä yritin pohtia, miksi ehdotukset tuntuvat toisinaan täysin vääriltä ja miksi arvioijien kesken voi olla niin suuria eroja. Ainakin seuraavia syitä on tullut huomattua vuosien varrella:

  • Persoonallisuus – jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan pikkutarkkoja ja toiset taas lunkeja. Oman tietämyksen korostaminen ym. itsetehostus ei kuulu lausuntoon.
  • Tieteellinen tausta – tieteenalojen ja koulutusohjelmien välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon akateemisia käytäntöjä korostetaan.
  • Ammatillinen tausta – käytännön tekijä keskittyy arviossaan luonnostaan tuotantoon, kun taas akateemikko syynää tieteellisiä meriittejä.
  • Urapolun vaihe – kohta väittelevä tai vastaväitellyt arvioija on melkeinpä pikku klassikko, akateemisuuden lakipisteessä on helppo lukea MA-opinnäytettä kuin väitöskirjaa.
  • Kokemus – konkari osaa suhteuttaa arviointiaan muihin näkemiinsä saman alan opinnäytteisiin.
  • Suhde yliopistoon – ulkopuoliset arvioijat ovat toisinaan turhankin kilttejä varmuuden vuoksi, mikä liittyy toki myös kohtaan kokemus.
  • Suhde ohjaajiin – vanhan kalakaverin ohjaamaa duunia ei välttämättä viitsi kritisoida liikaa, koska samalla epäsuorasti kritisoi ohjaajaa.
  • Vertailu – toisen arvioijan kanssa keskustelu helposti yhtenäistää arvioita väärällä tavalla ja pahimmillaan johtaa vianetsintä-kilpajuoksuun.
  • Ruohonkorren asento – arvioijatkin ovat ihmisiä, joten ulkoiset tekijät tai vaikkapa vain satunnainen paha päivä saattavat vaikuttaa arvioon.

Lista ei ole kattava, mutta opinnäytteiden parissa askarrellut varmasti tunnistaa samoja ongelmia, joita on yritetty ratkoa eri keinoin. Eräs Aallossa käytössä oleva mekanismi on arviointimatriisi, jossa on lueteltu arvioitavat aspektit ja miten ne pisteytetään. Arvioijan työ on sittenkin luonteeltaan tulkintaa eikä mekanistista, joten yhteismitallisuus on lähinnä kaunis toive. Epäreiluja, ilkeitä tai yksipuolisia arvioijia ei todetun harhalaukauksen jälkeen enää pyydetä uudelleen. Nykyään vähintään toisen tarkastajan pitäisi olla Aallosta, mikä toimii ainakin pienenä laadunvarmistuksena. Viime kädessä kyse on joka tapauksessa ihmisten tekemästä työstä, minkä lisäksi taiteellisen työn arviointi on luonteeltaan kovaa tiedettä mähmäisempää, joten inhimillisiä erehdyksiä tapahtuu varmasti jatkossakin.

Kuvituskuva

Add comment June 2nd, 2022

Moderointia ja moderointia

Pikku viihde- ja lähes tutkimusprojektina olen käräytellyt tämän kevään Torista ilmoituksia, joissa on ollut hakusanaspämmiä. Eli vaikkapa kun myynnissä on Logitechin kaiutin, niin “hakusanoiksi” laitetaan ilmoitukseen Genelec, Harman Kardon, Amphion, Yamaha ja kaikki muutkin mahdolliset tunnetut (oikeat) kaiutinmerkit. Hieman, mutta vain hieman, tätä nokkelampaa on ujuttaa hakusana johonkin näennäisesti asiaankuuluvaan virkkeeseen, tyyliin “sopii Genelecien pariksi”.

Kyllähän tämä asiaan selvästi liittyy.

Käräytysrallin – varmasti jo satoja raportteja – tulokset ovat olleet jokseenkin valaisevia palvelun suhteen. Useimpiin sääntöjenvastaisiin ilmoituksiin ei puututa mitenkään, etenkään jos kyseessä on tuollainen pieni harmittomalta vaikuttava ujutus. Ylläpito on kaiken perusteella ylityöllistetty, alipalkattu ja tehtäviinsä lopen kyllästynyt, ts. ei nappaa. Mielenkiintoisempi havainto on se, kuinka maksavia yritysasiakkaita kohdellaan silkkihansikkain: kymmeniä kertoja käräytetty, törkeästi sääntöjenvastainen ilmoitus pysyy napakasti linjoilla viikosta toiseen, siinä missä yksityishenkilöiden vastaavat sooloilut saattavat joskus kadota nopeastikin.

Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen ylläpito saattaa silti jopa tehdä asialle jotain. Pari spämmilinkoa on selvästi parantanut tapojaan viikkokausien raportoinnin seurauksena, mutta yksi harvinaisen luupäinen loppumonsteri vielä haraa vastaan, joten taistelu jatkukoon. En tunne Torin yrityspuolta, mutta veikkaan näin lonkalta, että jos ilmoitukselle on ostettu lisänäkyvyyttä, niin sitä ei saa poistaa missään tapauksessa, tai sitten poistettu ilmoitus on ainakin helppo palauttaa pikkurahalla ja -vaivalla. Pisnes is pisnes.

Add comment March 30th, 2022

Katsaus vuoteen 2021

Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.

Töitä ja tutkimusta

En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.

Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.

Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.

Skenetystä

Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂

Tietotekniikkaa

2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.

Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).

Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.

Shakki

Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.

Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.

Leffoja ja sarjoja

Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.

Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.

Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.

Muita puuhia

Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.

Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.

Add comment January 2nd, 2022

Maakunta-feelgood 1.0 ja 2.0

Suurimpien keltaisten lehtiemme, Iltalehden ja Ilta-Sanomien, kotipaikka on Helsinki ja niiden toimittajatkin epäilemättä edustavat urbaania väestöä. Pikkupaikkakunnilla ympäri Suomen on kuitenkin runsaasti maksukykyistä väestöä, joten miten pitää tilaajakunta tyytyväisenä ja mahdollisimman laajana? Eräs juuri tähän tarkoitukseen suunnattu genre on maakunta-feelgood, jonka tutuimpia edustajia ovat varmasti nämä:

Autioituvalla maaseudulla saa hetken kokea lämmintä vahingoniloa, kun Helsingin vässykät eivät pärjää pikku lumipyryssä. Eivätkä ne osaa siellä tunnetusti autollakaan ajaa. Kuten otsikoista näkyy, talvi yllätti taas autoilijat, mistä voi aistia jo tiettyä urautumista ja innon lopahdusta. Maakunta-feelgood 1.0 ei taida enää ilahduttaa entiseen tapaan, joten mikä neuvoksi? Lääkkeeksi näyttää löytyneen maakunta-feelgood 2.0:

Jos oli 1.0:n kosiskelu läpinäkyvää, niin 2.0:ssa soitellaan sielun herkkiä kieliä vielä ilmeisemmin. Molemmissa esimerkeissä jätetään tietysti kaupungin kiire taakse, ollaan onnellisempia, eletään kauniin luonnon kanssa sopusoinnussa ja niin edespäin, mutta moisten itsestäänselvyyksien lisäksi tarvitaan vielä jokunen kunnon koukku. Inarin tapauksessa aiemmin vieraantunut kaupunkilainen huolestuu polttoaineen korkeasta verotuksesta (STOP! Autoilijoiden kuritukselle!) ja jälkimmäisessä puolestaan pitkän linjan kasvissyöjä ostaa puolikkaan peuran ja pilkkoo sen pakkaseen. Ai että, millaista eheytymistä!

En toki sano, etteikö näissä pläjäyksissä olisi paljon tottakin: varmasti moni maallemuuttaja voi olla aidosti tyytyväisempi uuteen elämäänsä. Agenda paistaa kuitenkin niin selvästi läpi, että sitä ei voi mitenkään olla huomaamatta. Entäpä missä ovat vastakkaiset artikkelit? Marjo muutti umpimieliseltä maaseudulta Helsinkiin ja on nyt aivan helvetin tyytyväinen, kun palvelut, koulut ja työt ovat lähellä 🙂

edit: IL taas asian ytimessä, Äiti antaa Veetille, 12, aseen ja vie hänet ampumaan eläimiä.

edit2: Maakunta-feelgoodin täydellinen antiteesi: Käpykylän tytöt eivät halua rakastua oman kylän poikiin

edit3: Mutta sitten taas aitoa asiaa

edit4: Tätähän näemmä riittelee

edit5: Ylekin kantaa kortensa kekoon

edit6: Voi ei, ikävä artikkeli

edit7: Yliopistohömpötyksistä raikkaaseen luontoon

Add comment August 22nd, 2021

Antikorona – taas uusi vitsaus

Tarkkasilmäiset lukijat ovat esim. Ylen verkkosivua seuratessaan varmasti huomanneet toisinaan seuraavanlaisia, ensinnä oudoilta vaikuttavia lukemia:

Vantaan tämänpäiväiset lukemat ovat jo todella pahoja.

Miten ihmeessä tartuntamäärä voi olla negatiivinen, sillä eihän parantuneita kirjata näihin tilastoihin? Lääketieteeseen perehtymättömille kerrottakoon lyhyesti, että kyse on Vantaalla riehuvasta pahasta antikoronaepidemiasta. Siinä, missä jo toista vuotta riesanamme ollut COVID-19 lähti liikkeelle Wuhanista, COVID+19 on peräisin täsmälleen toiselta puolelta maapalloa, Argentiinan La Riojasta. Tyypilliset oireet ovat juuri päinvastaisia kuin tutummassa koronassa:

  • Pirteys
  • Hyvinvointi
  • Normaali ruumiinlämpö
  • Vatsan mainio toiminta
  • Hengityksen helppous
  • Päänsäryttömyys

Kuten ilmeistä lienee, sairastuneelle antikorona ei ole epämiellyttävä tai vaarallinen sairaus. Todellinen vaara piileekin siinä, jos koronaan ja antikoronaan sairastunut henkilö sattuvat samaan tilaan. Fysiikasta muistamme, miten käy materian ja antimaterian törmätessä. Aivan oikein: valtava räjähdys ja molemmat katoavat.

Add comment June 8th, 2021

20 vuotta ituhippinä

Ihan tarkkaa päivää en taida enää muistaa, mutta suunnilleen tammikuun 2001 lopussa, vielä “teekkarina”, päätin kokeilla kasvissyöntiä yhden viikon verran. Kokeilu alkoi silloisen tyttöystävän innoittamana, mutta kuitenkin puhtaasti ihan omasta kokeilunhalustani — koko yrityshän tuntui tuolloin kiintoisalta haasteelta. Taisin ajatella myös niin, että parempi muodostaa aiheesta näkemys omien kokemusten perusteella eikä pelkästään muiden mielipiteiden pohjalta.

Ensimmäinen viikko meni odottamattoman helposti ja avasi silmiä uusille ruoille, joita en ollut aikaisemmin huomannut. En tiedä, oliko kasvissyönnin terveysvaikutuksista huolissaan ollut äitini tietoinen siitä, että söin sitä ennen vuorotellen lähinnä lihapiirakoita ja -pullia ketsupin kanssa itse kokatessani 🙂 Yksi viikko tuntui hieman lyhyeltä, joten päätin jatkaa kokeilua piruuttaan vielä toisen samanmoisen ennen sen lopettamista, mutta sitten projekti jäikin pysyvästi päälle.

Alkuperäinen motivaatio oli siis aika löyhällä pohjalla, mutta myöhemmin toki mukaan tuli näkökulmia tuotantoeläinten asemasta ja ympäristövaikutuksista. Itsehän olen vain laiska ovo-lakto-vege, vaikka samalla myönnän täyden veganismin olevan eettisesti perustellumpi ratkaisu. Terveysvaikutuksista en ole koskaan juuri piitannut, enkä niitä ole myöskään omalla kohdallani havainnut. Ylipainoa saa myös kasvispöperöillä kasaan, eikä oloni ole sen kevyempi kuin sekasyöntiaikanakaan. Kolesteroli ja verenpaine ovat pysyneet kurissa, mutta niidenkin kohdalla voi olla kyse perintötekijöistä eikä ruokavaliosta.

20 vuoden aikana on kaiken kaikkiaan tapahtunut valtava muutos kasvisruokien saatavuudessa ja laadussa: taannoiset karut vegenakit ja -pihvit ovat korvautuneet monenlaisilla kelpo lihankorvikkeilla, kuten vaikka Hälsans Kökin tekeleillä (pikkuisen toki nyppii se, että niiden takana on Nestlé). Nykyään vegaanituotteitakin saa helposti ihan maitokaupasta, joten niitä tulee toisinaan syötyä. Ja juomathan ovat kasvisperäisiä luonnostaan: kolasta, ölkystä, viinistä tai tequilasta ei ole tarvinnut lähteä tinkimään.

Suomi on kohtuullisen progressiivinen maa kasvissyönnin suhteen, enkä muista juuri kohdanneeni ongelmia esimerkiksi opiskelijaruoan tai työmaalounaiden kanssa. Taiwanissa ja Koreassa vegeily kytkeytyy buddhalaisuuteen, joten ongelmana oli lähinnä kielimuuri. Meksikossa monet sapuskat olivat sinältään sopivia ovo-lakto-vegelle, minkä lisäksi yleisen joustavuuden vuoksi liharuokia pystyi tilaamaan tarvittaessa omilla täytteillä. Kaikkein synkeintä on ollut Tsekissä ja Venäjällä, joissa laadukkaissakin paikoissa ruoka saattoi olla hieman masentavaa. Nämä kokemukset ovat jo vuosien takaa, joten tilanne saattaa olla sielläkin puolessa muuttunut.

Taitaa olla enchiladas de mole con arroz siinä

Mikä sitten on saanut jatkamaan kokonaiset 20 vuotta, lähes puolet elämästäni? Jo aiemmin mainittu eettinen näkökulma on epäilemättä kannatellut jonkin verran, mutta toisaalta voi ajatella myös niin, että nykyään kasvissyönti on yksinkertaisesti ennennäkemättömän helppoa ja jossain mielessä jopa arkista. Tyypillinen suomalainen kasvissyöjä on teininä aloittanut tyttö, joka sitten esimerkiksi perheen perustettuaan saattaa jättää moiset haihattelut taakseen. Itse taas tein päätökseni ihan aikuisella iällä 25-vuotiaana, joten siitä ei ole tullut kasvettua ulos. Näillä puheilla viikon teekkariprojekti saa siis jatkua hamaan tulevaisuuteen, kun riittäviä perusteita lopettamiseen on mahdoton keksiä.

Add comment February 23rd, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

Ko-ko-ko, Koronakoululainen kotona

Näin koronakevään jälkeen on ihan hyvä hieman reflektoida, miten etäkoulusta selvittiin ja miksi. Oma kakkosluokkalainen oli siis tämän kevään lähinnä kotosalla, kuten olin itsekin. Aika moni on sitä mieltä, että etäkoulu on lasten suhteen eriarvoistavaa, ja samaan lopputulemaan päädyin kevään kuluessa nopeasti itsekin:

  • Vanhempien läsnäolo kotona – kaikkihan eivät suinkaan etätöihin voineet jäädä – on eräs merkittävimmistä tekijöistä, sillä etenkään näin pieniltä ei voi vielä odottaa kovin suurta omatoimisuutta. Ja vaikka vanhempi tai kaksi kotona olisikin, on heidän kyvykkyydessään ja halukkuudessaan auttaa koululaista epäilemättä isoja eroja.
  • Etäkouluun tarvitaan pelit ja vehkeet. Näin geekkiperheessä tämä ei toki ollut ongelma 🙂 Poitsunkin luokalla jotkut yrittivät tehdä kouluhommia kännykkää tai tablettia käyttämällä, mikä menee etenkin kirjoitustehtävien kohdalla nysväilyksi. Vaikka tietokone olisikin käytössä, niin sen käyttöaika voi olla jaettu sisarusten tai vanhempien kanssa. Omalta koululta oli lainattavissa läppäreitä, mutten tiedä, kuinka paljon tai mikä oli tilanne muualla.
  • Opettajien digitaidoissa on suuria eroja. Meillä tilanne oli onnekas nuoren progressiivisen open johdosta, siinä missä vanhan polven edustajilla on voinut hyvin olla suuria ongelmia järjestelmien käytössä sekä oppimateriaalin jakamisessa/tuottamisessa verkkoon. Päivittäinen nettikokous vaikutti hyvältä idealta, joka palveli niin sosiaalisia kuin käytännöllisiäkin tarpeita.
  • Lasten persoonan ja oppimistyylin erot korostuvat etänä. Joillekin saattoi olla helpotus, kun ei tarvitse mennä kouluun, siinä missä toiset olivat yksinäisiä kaverien puutteessa. Lähiopetuksesta riippuvaisien koululaisten oppiminen on puolestaan ollut vaikeampaa kuin niiden, jotka opettelevat asioita muutenkin omin päin.

Näin postuumisti tuntuu siltä, että poikkeustilanteesta selvittiin meidän kohdallamme ihan kunnialla. Monet asiat sattuivat onnekkaasti kohdilleen: pystyin itse olemaan etätöissä (työtehoni toki romahti koululaista ohjatessa ja tilanne aiheutti ylimääräistä stressiä), poitsulla oli tietokone koko ajan käytössä, opettaja hallitsi digitaidot, eikä viikkojen varrella juuri ilmennyt oppimis- tai asenneongelmia. Kaikkien kohdalla näin tuskin oli, joten toivon mukaan syksyllä etäkouluun ei tarvi jälleen lähteä.

Add comment August 7th, 2020

Maailman Ensimmäinen!

Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).

Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:

Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.

2 comments October 12th, 2018

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet