Posts filed under 'leffat'

Neljä kautta Mustaa kyytä

80-luvulla tuli vahdattua ahkerasti perheen kanssa Rowan “Mr. Bean” Atkinsonin tähdittämää, BBC:n julkaisemaa Musta kyy (Blackadder) -komediasarjaa, tosin en muista nähneeni silloin kuin vain ensimmäisen kauden, joka sijoittuu keskiaikaan. Sarja jatkui myöhemmin vielä kolme kautta, joissa seikkailtiin renessanssissa, 1800-luvun alussa ja lopulta ensimmäisessä maailmansodassa. DVD-boksi ratkaisi saatavuusongelman kertaheitolla, joten pääsin sekä verestämään muistoja että näkemään aikanaan ohi menneet jaksot.

Britannian keskiaikaa.

Hyviä sutkauksia löytyy joka kaudesta, mutta kaikkiaan värikäs ensimmäinen kausi lienee selkeästi paras. Myöhemmin kuviot urautuvat pitkälti samaan kaavaan, vaikka eri aikakausilla ollaankin: pomo on ääliö, Blackadder juonittelee/joutuu vaikeuksiin, Baldrick on ääliö ja niin pois päin. Etenkin loppua kohti komedian kaava on hyvin selkeä:

Baldrick: Sir, minulla on suunnitelma.
Blackadder: En halua kuulla, mutta kerro nyt sitten.
Baldrick: [tyhmä suunnitelma]
Blackadder: [monimutkainen vertaus siitä, kuinka tyhmä Baldrick on]

Blackadder ja Baldrick ovat ainoat koko sarjan läpi jatkuvat hahmot, mutta toisesta kaudesta alkaen asetelma kääntyy, kun ovelasta Baldrickista tulee krooninen jästipää ja tyhmästä Edmundista puolestaan älykkäämpi. Tim McInnerny oli kaksi ensimmäistä kautta Blackadderin tohelo apuri, poistui sitten, mutta palasi vielä viimeisellä kaudella pienempään rooliin kapteeni Darlingiksi. Muun muassa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta tuttu parivaljakko Hugh Laurie ja Stephen Fry osallistui niin ikään kahden kauden verran (Laurie pyörähti näyttäytymässä jo 2. kaudella).

Elo tää juoksuhaudoissa on.

Kyllähän tuosta viihdettä riitti moneksi illaksi, vaikka liian nopeasti nautiskeltuna hupi saattoi lysähtää hieman puuduttavan puolelle. Kuten ruutukaappauksista näkyy, DVD-boksin kuvanlaatu on suunnilleen VHS-tasoa. Ilmeisesti uudempi, remasteroitu versio olisi olemassa, mistä en kuitenkaan ollut ajoissa tietoinen. Ensimmäisen kauden lisäksi massasta erottuu myös neljäs kausi, etenkin kyynisyytensä ja karumman asetelmansa ansiosta. Tuntuu siltä, että kakkoskaudesta eteenpäin budjettia on pidetty kurissa, kun tapahtumat pyörivät lähinnä parissa sisätilassa, samoissa rytkyissä ja pienen vakiokaartin voimin – keskiajallahan nähtiin ulkona ratsastelua, linnoja, haarniskoja, hoviväkeä ym.

Add comment August 16th, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

3D-länkkärihuumaa

3D-länkkäreitä ei ole tehty paljoa ja niiden vähienkin saatavuus on surkean heikkoa – 2D-versioita samoista leffoista toki löytää helpostikin. Tunnetuin pläjäys lienee Wäynän tähdittämä Hondo (1953), jonka lisäksi ainakin André De Toth ohjasi Randolph Scott -leffat The Stranger Wore a Gun (1953) ja The Bounty Hunter (1954). Nämä kaikki osuvat sinne fiftarin 3D-aallon ytimeen.

Terppa sai hankittua käsiinsä 3D-DVD:nä julkaistun spagettipätkän Comin’ at Ya! (1981), jota voi pitää melkoisena harvinaisuutena, koska kotikatsomoihin ei stereoskooppisia länkkäreitä ole koskaan juuri myyty. Pääosiin värvättiin ihan nimiä, Tony Anthony sekä Victoria Abril, ja kuvaushommat hoidettiin monen muun italowesternin tapaan Espanjan Almeríassa.

En oikein tiedä, kuinka “standardi” formaatti 3D-DVD on ja millaiset laitteet tarkalleen vaadittaisiin sen suoraan katsomiseen. Sopiva soitin, telkkari ja sulkijalasit varmaankin olisivat tarpeen, mutta sellaisia ei taloudesta – eikä varmaan kovin monesta muustakaan taloudesta – löydy, joten piti keksiä jokin muu katselukeino. Vasemman ja oikean silmän kuva on tallennettu vuororiveille, joten sinältään elokuva näyttää melkoiselta viivasössöltä:

Vaude, kolmedeetä!

Ei hyvä. Video on tallennettu 720×480-resolla, joten yhdelle silmälle jää 720×240 pikseliä, josta voi vielä vähentää yllä näkyvät mustat reunukset, jolloin todellista kuvaa jää enää jäljelle silmää kohti noin 720×160. Ei liene siis suuri yllätys, että laatu on varsin möhmöä. Ensimmäisenä askeleena oli dumpata yksittäiset framet png-tiedostoiksi, jonka jälkeen oma Processing-koodinpätkä erotteli vasemman ja oikean silmän viivat erillisiksi kuvapareikseen.

Köyhän miehen helppona ratkaisuna olisi sinipunalaseilla katseltava anaglyfistereo, jollaisen tekaisinkin kokeeksi. “Hieman” ankeaksi menee mustavalkoisena, joten en ruvennut katsomaan filkkaa siinä muodossaan, vaikka sopivia laseja olikin plakkarissa. Ainakin sain tuolla kokeilulla varmistettua, että stereokuvassa on mitään järkeä. Järkevämpi muoto on kuitenkin laittaa vasen ja oikea kuva vierekkäin (side-by-side stereo), jota voisi tiirailla vaikkapa VR-silmikkonäytöllä, kuten HTC Vivellä tai Oculus Riftillä.

Pankkiryöstö (vasen) ja pankkiryöstö (oikea).

VR-härpättimiäkään ei meiltä löydy, joten projekti jäi hyllylle siihen asti, kunnes Terppa bongasi kirppikseltä halvan VR Shineconin, johon voi sovitella kännykän sisään. Viime kädessä laite on lähinnä hiukan tuotteistettu Google Cardboard. Oma tuore puhelimeni on liian iso suoraan käytettäväksi, joten edessä oli vielä yksi tappelu ffmpegin kanssa, kun videoon piti lisätä sivuille surureunaa kuvan kaventamiseksi. Nämä lukuisat konversiokierrokset eivät jo valmiiksi rupuista kuvanlaatua juuri parantaneet.

I’ve seen things you people wouldn’t believe.

Kaiken tämän vääntämisen jälkeen – hieman yllättäin – homma jopa toimii. Koko leffaa en ole vielä ehtinyt katsoa, mutta sieltä täältä poimituissa pätkissä syvyysefekti pelittää kohtuullisen hyvin, vaikkakaan ei ihan aina (stereopareissa on välillä esim. liikaa pystysuuntaista eroa). Puhtaasti elokuvana Comin’ at Ya! edustaa valitettavasti normaalia, tuskastuttavaa spagusekoilua, joten ihan helppo kokemus ei ole tiedossa. Katsojalle on haluttu tarjoilla 3D-effuja koko rahalla, kuten jo filkan nimikin vihjaa, joten kameraa kohti osoitellaan asetta ja lapioidaan hidastettuna kaikenlaista skeidaa enemmän kuin olisi tarinankerronnan puolesta tarpeen. Mutta silti, 3D-länkkäri!

edit: Nyt on koko filkka nähty. 3D-vaikutelma hajosi aika usein ja tuntui siltä, että silmäväliä piti tviikata kohtauksesta toiseen. Juoni oli odotetusti klisekasa, ja monet kohtaukset olivat tarpeettoman pitkitettyjä; usein ihan siksi, että saatiin jotain roinaa heiluteltua stereokameran edessä. Shinecon on näyttölaitteena hieman tuskallinen, sillä härpättimen kehys painaa nenänselkää, vaikka lisäsin väliin jo pehmustettakin. Noh, tulipa nähtyä ja tämä lievä simulaattorisairauskin kohta haihtunee…

Add comment December 29th, 2020

Kyllä Jeeves hoitaa edelleen

Hieman nostalgianhuuruisten lasien katselin juuri läpi kaikki neljä kautta Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa (Jeeves & Wooster, 1990–1993), jota täälläkin esitettiin valtakunnanverkossa 90-luvulla. Etenkin Hugh Laurie on syöpynyt niin pysyvästi mieleen hömelönä yläluokkaisena tyhjäntoimittaja Bertie Woosterina, että myöhemmistäkin rooleista muistuu oitis Bertie mieleen. Alun perin hahmot seikkailivat P. G. Wodehousen kirjoissa – käsis ei useinkaan seuraa kirjoja orjallisesti, vaan juonenpätkiä on poimittu sieltä täältä.

Tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliin jatsahtavalle 20-luvulle tai 30-luvun alkuun. Muistan sarjan olleen todella hauska ysärillä ja olihan se sitä vieläkin, mutta tämänkertaisen nopean katselurytmin vuoksi toisteisuus tuli paljon selvemmin esille. Melkein joka jakso on enemmän ja vähemmän keitelty kasaan samoista aineista: Bertie meinaa joutua epämieluisiin naimisiin, despoottitädit pompottavat, mustasukkainen kilpakosija uhkailee, morseinten isät jurottavat, joku tavara pitää varastaa takaisin, vanha koulukaveri on epäonnisesti rakastunut, ja lopulta tietenkin kaikkivoipa Jeeves sortteeraa koko sekasotkun nokkelalla juonittelulla.

Jotkut värikkään hahmokaartin edustajat näyttäytyvät vain pikaisesti, siinä missä toiset ovat pysyvämpää laatua: esimerkiksi kömpelö Stinker, nyhverö Gussie, ahmatti Tuppy, rakastuvainen Bingo, pomottava Stiffy ja höperö Madeleine nähdään useissa jaksoissa. Etenkin miekkoset ovat joutilasta, hieman puupäistä sakkia, siinä missä naisten joukossa nähdään lukuisia pirttihirmuja. Kepeää yhteiskuntakritiikkiäkin tässä voisi nähdä, samoin kuin sarjan pikkuhitlerissä, Spodessa, joka on aikanaan ollut hyvinkin ajankohtainen parodia (ja on jälleen).

Enkkulasta tilaamani ITV:n julkaisun piti oleman “digitally restored”, mutta aika möhmöistä laatu oli yhtä kaikki – kuvasuhde tietysti telkkariin sopiva 4:3. Seuraava katselukerta lienee taas siellä 30 vuoden päässä, ja nyt lähtee työn alle puolestaan Merilinjan kolmas kausi.

Add comment August 12th, 2020

Puukkojunkkarielokuva(t)

Puukkojunkkarielokuvat ovat jonkun sortin täkäläinen vastine länkkäreille, ja onpa lajityypille jopa oma nimensä, vaikka todellisuudessa leffoja on tehty vain muutama. Määritelmällisesti ollaan siis Etelä-Pohjanmaalla ja eletään rauhatonta 1800-lukua. “Aidoiksi” junkkarileffoiksi voi laskea ainakin seuraavat:

  • Pohjalaisia (1925 ja 1936). Näytelmään pohjautuen on tehty kaksikin eri elokuvaa. Mulkku vallesmanni ei ymmärrä kansanluonnetta, vaan yrittää pompotella jäykkäniskaisia häjyjä ja isäntiä. Huonostihan siinä käy! Kunnioituksen ansaitsee lopulta kuitenkin vain väkivallalla, kunhan se ei tule valtiovallan taholta.
  • Härmästä poikia kymmenen (1950). Tauno Palon tähdittämä leffa lienee “genrensä” tunnetuin. Isoo-Antti (shown varastava Palo), Rannanjärvi ja sekalaiset pikkunilkit rehvastelevat ja tappelevat – kuitenkin jokseenkin kunniallisesti. Vallesmanni on selvästi edellistä tolkumpi hahmo, mutta lopulta juipit lähetetään virrenveisuun saattelemana hilut kintuissa poseen.
  • Lakeuksien lukko (1951). Tässä ei hirveästi junkkarointia edes nähdä, lukuun ottamatta yhtä irrallista tappelukohtausta, mutta pohjalaasta mullittelua riittää senkin edestä, kun naapurit eivät tule toimeen.
  • Häjyt (1978). Kaksiosainen televisioelokuva löytyi sen verran myöhään, etten sitä ehtinyt tätä katsausta varten edes vielä katsoa. Pläjäys löytyy Areenasta vapaasti katsottavaksi. Pikavilkaisulla meno näyttää jokseenkin realistiselta ja vähäeleiseltä – mieleen tuli oitis Rautatie (1973) samalta vuosikymmeneltä.
  • Härmä (2012). Joukon selvästi tuorein tulokas on sekoitus sukudraamaa, kungfua ja länkkäreitä. Tällä kertaa oikein väreissä! Huomattavasti edeltäjiään väkivaltaisempi, polveileva rähinöinti venähtää hieman pitkän puolelle, mutta näyttelijäsuoritukset kannattelevat.

Post-puukkojunkkarileffoista pitää mainita vielä tietysti Häjyt (1999), jossa rötöstellään nykypäivän Pohjanmaalla, sekä Antti Tuurin kirjaan perustuva kännikarkelo Pohjanmaa (1982). Vaikka aika onkin eri, on historiasta ammennettu ylpeyttä, väkivaltaa, ryyppäämistä ja ongelmia virkavallan kanssa. Läheltä liippaa myös tositapahtumiin perustuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003), vaikka sijoittuukin Lappiin.

edit: ’78 Häjyt on nyt lähemmässä tarkastelussa mielenkiintoinen, revisionistinen tapaus. Poissa ovat Jussi-paidat sekä kansanlaulut, ja alituiseen varastelevat häjyt ovat muutenkin kohtuullisen vanhoja kässyjä muiden elokuvien nuorukaisiin verrattuina.

Add comment June 21st, 2020

Vuosikatsaus 2019

Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.

Töiden paiskintaa

Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:

Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.

Skenepuuhat

Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.

Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!

Shakkivuosi

Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.

Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.

Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin

Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.

Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.

Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.

Leffat: sitä sun tätä

Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂

Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.

Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!

Add comment January 1st, 2020

Ruma rillumarei

“Genre haltuun” -seikkailun viimeisin etappi ovat olleet rillumarei-elokuvat. En oikein hahmota, missä kupletti loppuu ja rillumarei alkaa – jos eroa on edes olemassa – mutta sodanjälkeistä aikaa eletään ja puikoissa ovat Helismaa, Kärki ja Pakarinen. Musiikki ja stand-up lienevät olleet tyypillisempiä esiintymismuotoja, sillä eihän näitä leffoja edes montaa ole olemassa. Tunnettuja tekeleitä yhtä kaikki ja monien silmäparien näkemiä.

Rovaniemen markkinoilla: tanssia ja kaljan kietomista.

Ensimmäisenä markkinoille (sic) ehätti Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka nimikkobiisin tunnistanee kuka tahansa ennen 1990-lukua syntynyt. Kertsistä tuli samalla koko ilmiön nimi. Koto-Vammalassakin vielä 1980-luvulla lapset laulelivat väänneltyjä versioita aiheesta, kuten “Ruma rilluma rilluma rei, kuka Kekkosen kalsarit vei?” Rehtejä onnekkaita kansanmiehiä, kulta-aarre ja ketkukopla, siinäpä tämän tekeleen rakennuspalikat. Nykysilmään hieman pistää koko perheen(?) elokuvan runsas ryyppääminen, etenkin kuvassa näkyvässä kohtauksessa, jonka jälkeen seuraa vielä krapula-aamu. Siiri “Justiina” Angerkoski nähdään tyyppiroolissaan pirttihirmuna, ja hän tekeekin melkoisia speed talking -suorituksia ripittäessään ukonkutaleita.

Lentävä kalakukko. Ja sitten taas laulaa loilotetaan.

Lentävä kalakukko (1951) on niin ikään tuttua tavaraa nimikkobiiseineen. Savommualta lähti immeiset veti, paitsi että tässä mennään juuri toiseen suuntaan Helsingistä poispäin. Pitkälle junamatkalle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kirjavia hahmoja, kuten ehdan stereotyyppinen sutki mustalaispariskunta. Pakarinen on konduktöörinä tuttuun tapaan juureva supliikkimies, mutta aika virallisessa roolissa lentojätkän sijaan. Kiinnostavina pikku yksityiskohtina nähdään pula-aikaan liittyvää trokaamista, jota rosvotkin tietysti harrastavat. Pientä romanssia, loilotusta ja ketkujen nappaamista, siinäpä se.

Rantasalmen sulttaani, Esa naisissa.

Rantasalmen sulttaani (1953) poikkeaa muista sen verran paljon, että sitä on vaikea edes lukea rillumareiksi (oli se ainakin ostamalleni kokoelmalle laitettu!). Pakarinen, onnenonginta ja “Kylmässä maailmassa” -biisi ainakin kytkevät Sulttaanin genreen. Lonkalta veikkaisin, että pläjäys on kuvattu Etelä-Espanjassa, koska osa eksotismista sijoittuu Espanjaan ja osa Marokkoon, joita on voitu ihan riittävästi emuloida samoilla huudeilla. Erikoisena ratkaisuna Esa Pakarisen roolihahmo leffassa on nimeltään … Esa Pakarinen. Lopussa finskit päätyvät maanpäälliseen paratiisiin, nimittäin nuorten (puoli)alastomien naisten kansoittamaan haaremiin – jossa saa sentään myös ryypätä.

Hei, rillumarei! Kansanmies fiininä.

Pohjoisen rahamies lähtee Helsingin hulinaan tutustuakseen kulttuurin kukkasiin teoksessa Hei, rillumarei (1954). Vaan eipä maistu kermaperseiden hienosteleva taide kansanmiehelle; tuskin menee pieleen, jos tässä näkee analogian koko rillumarei-genreen itseensä. Rosvot jahtaavat arvotaulua, nuorenparin ongelmat ratkotaan, mutta lopulta on kuitenkin parempi lähteä takaisin kotikonnuille aidon elämän pariin.

Ainakin näiden teosten perusteella on vaikea sanoa, oliko rillumarei-filkoissa mitään erityisen tunnistettavaa ominaispiirrettä laulujen ja näyttelijöiden lisäksi: eipä näitä juuri erota vaikkapa Pekasta ja Pätkästä tai muista aikakauden komediallisista seikkailuista. On helppo uskoa, että aikalaiskriitikot eivät näistä pitäneet, mutta näin vuosikymmenten tuoman perspektiivin turvin leffoja kohtaan voi olla jo armeliaampi. Tylsiksi ne kuitenkin kävivät varsin nopeasti, joten eiköhän tämä katsaus saa jäädä tähän, vaikka myöhempi Meiltähän tämä käy (1973) olisi vielä näkemättä.

Add comment June 2nd, 2019

Nörät kostaa

Tällä erää työn alla Nörttien kosto (Revenge of the Nerds) -sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen näistä vuodelta 1984 ja toinen vuosimallia 1987. Jatko-osia on kyhäilty vielä kaksi lisääkin, mutta tässä vaiheessa kiinnostukseni niitä kohtaan on sen verran olematonta, että saanevat jäädä näkemättä. Näyttelijäkaartista itselleni silmään pisti Robert Carradine, jonka olin nähnyt aiemmin hyvin erilaisessa leffassa The Long Riders – college-poikaa näyttelevä Carradine-klaanilainen oli 1984 jo kolmekymppinen.

Asetelma on yksinkertainen: nörtit menevät yliopistoon (tai, noh, tarkalleen ottaen collegeen) ja luulevat pääsevänsä viettämään railakasta opiskelijaelämää. Toisin kuitenkin käy, kun omahyväinen, menestyvä ja sporttinen Alpha Beta -veljeskunta ottaa keltanokat maalitaulukseen. Kaikenlaisen brutaalin koulukiusaamisen – johon koulu ei puutu mitenkään – jälkeen nörät ryhdistäytyvät, kostavat ja voimaantuvat. Kakkososassa toistetaan aivan identtiset kuviot, mutta ne on vain sijoitettu lomakohteeseen eikä kampukselle.

Kaljanhuuruiset nörtit tirkistelemässä naisopiskelijoita kameran avulla

Ajan hammas on ehtinyt nävertää huumoria 35 vuodessa pahoin, ja etenkin naisopiskelijoiden jekuttaminen näyttää nykysilmin lähinnä seksuaaliselta häirinnältä (en myöskään odottanut tällaiselta teinikomedialta näin paljon paljasta pintaa). Vähemmistöjen, kuten mustan neitimäisen homon ja stereotyyppisen “aasialaisen” kustannuksella revitään huumoria, joskin yllättävänä yksityiskohtana mukana ei ole mitään karate- tai kungfunäytöstä. Paremmin aikaa ovat kestäneet nörtti- ja tyhjäpäähahmot, jotka ovat luonteentaan jotenkin universaalimpia.

Nörtit räppäämässä

Jenkkiperäinen nörtin arkkityyppi on levinnyt mediatuotteiden mukana muuallekin, mutta olen aina pitänyt sitä perin vieraana kotimaisessa kontekstissa. Eivätpä Nörttien koston nörtitkään mitään autisteja ole: naisia pokataan, puheita pidetään, rokkia soitetaan, taloa korjataan, kaljaa ja pilveä vedetään, eikä kukaan näytä edes opiskelevan missään vaiheessa. Dorka pukeutuminen rintataskussa pullottavine kynineen, pullonpohjalasit ja älylliset harrastukset sentään auttavat tunnistamisessa. Hahmoista Booger ei edes ole mikään nörtti, vaan pikemminkin pummi, joka vain hengaa muun hylkiöjoukon kanssa.

Hah-hah-hassu jekku: hottiksen suihkussa Psykon hengessä tirkkaroimassa

edit: tämä tunnetaan suomeksi myös nimellä “Kosto elää, kovikset!”

Add comment March 2nd, 2019

Jesarin Jamekset

Tällä kertaa aiheena Jesse James -elokuvat. JJ on ratsastanut, ryöstänyt ja tullut ammutuksi selkään monet kerrat valkokankaalla, minkä lisäksi hän on pyörähtänyt sivuhahmona muissakin elokuvissa. Otin nämä tekeleet jossain vaiheessa pikku projektiksi, joten kattavuus valtavirran isojen filkkojen osalta pitäisi olla jo kohtuullisen hyvä:

  • Jesse James (1939). Puhtoiset maalaispojat ajautuvat lain väärälle puolelle, kun paha rautatie vainoaa farmia, voi voi. Frank Jamesina itse Henry Fonda.
  • The Return of Frank James (1940). Kah, tämähän oli peräti Fritz Langin ohjaama (mitä voi olla kylläkin itse leffasta vaikea huomata). Ainakin henkinen jatko-osa edelliselle, hyvin kuvitteellisella kostomatkalla Frankina edelleen Henry Fonda.
  • Jesse James’ Women (1954). Hiukan hölmössä pläjäyksessä Jesse lähinnä seikkailee menemään ja jahtaa naisia.
  • A Time for Dying (1969). Budd Boetticherin viimeinen länkkäri ei ole äijän uran parhaita, vaan pikemminkin sekava. Audie Murphy vilahtaa tyylikkäänä herrasmies-JJ:nä viimeisessä roolissaan.
  • The Great Northfield Minnesota Raid (1972). Westernin kultakaudelta saapuu tämän katsauksen happoisin teos. Teknologian esiinmarssia, shamanismia ja baseballia. Jesse itse on kaikkea muuta kuin symppis, eikä oikeastaan edes pääosassa.
  • The Long Riders (1980). Tässä ihan ansiokkaassa leffassa on muuten 70-lukulaisten länkkärien rosoa, mutta itse JJ on kovin oikeudenmukainen ja etäinen. Kuriositeettina elokuvassa veljeksiä (sekä Youngerit että Jamekset) näyttelevät oikeat veljekset; Carradinejen isäukko oli puolestaan Bob Fordina The Return of Frank Jamesissa.
  • Frank and Jesse (1995). Ihan toimiva – ja helposti unohtuva – vakiosovitus aiheesta, Frank poikkeuksellisesti aika retevä naistenmies.
  • American Outlaws (2001). Jokseenkin geneerinen nykytuotos tämäkin. Poikien sotataustaa näytetään alussa paljon.
  • The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Tekijöillä on luultavasti menneet elokuvan nimi ja synopsis sekaisin. Surusilmäinen ihku (jos nyt sekopäinen) Brad Pitt Jesse James tunnelmoi pidemmän kaavan kautta. Robert Ford, oikeastaan leffan päähenkilö, oli kateellinen kilpakumppani jo hyvinkin kaukaa tämän sovituksen mukaan.

Vaikka Jesse Jamesia on kutsuttu jopa Amerikan Robin Hoodiksi, ei moiselle väitteelle ole paljon pohjaa. JJ:n saamaa ihailua voisi paremminkin verrata häjyihin; ylpeyttä ja rohkeutta nousta systeemiä vastaan. Taustalla vaikuttivat myös sisällissodan kaunat, joiden valossa nuoret kriminaalit profiloituivat eräänlaisiksi Etelän kapinan työnjatkajiksi. Faktatiedon pohjalta James–Younger-kopla on ollut viime kädessä täyttä paskasakkia: sotarikollisia, ryöstäjiä sekä murhaajia. Tehoton oikeuslaitos ei saanut (henkiin jääneitä) retkuja koskaan kunnolla vastuuseen teoistaan, joten “pelkuri” Robert Ford oli oikeastaan ihan hyvällä asialla.

Jesse James -elokuvia on tehty tasaisesti jo yli sadan vuoden ajan, joten virta tuskin katkeaa aivan lähiaikoina. Paitsi päähenkilöstä, kertovat teokset myös omasta ajastaan: sovinnaisuussäännöt, tyyli, tekniikka ym. ovat muuttuneet hurjasti, vaikka periaatteessa samaa tarinaa toistetaankin. Fiftarille saakka meno oli siistiä ja turvallisen kaavan mukaista, kultakaudella 60- ja 70-luvulla mukaan tuli likaa ja taiteellisia irtiottoja, kun taas uuden polven Jesset ovat teknisesti hyviä ja – valitettavasti – hiukan sieluttomia.

Add comment November 1st, 2018

Rautatie/Railway fansubit/fansubs

Kesäloman pikkuprojektina kyhäilin yhdet enkku-fansubit lisää, nimittäin Juhani Ahon kirjaan perustuvaan Rautatie-elokuvaan (1973). Hauska ajankuva heijastelee monenlaisia teemoja kansanluonteesta modernisaatioon. Sanasto ei ollut tällä kertaa erityisen vaikeaa, kun samat teemat toistuvat elokuvan läpi, mutta savolaismurre toki oli melko mahdotonta säilyttää missään muodossaan – talkkunalle en keksinyt mitään nasevaa käännöstä, joten sai olla “fine flour”. Hevoselle huudetaan pysähtyessä ilmeisesti “Whoa!” (Ptruu!). Käsin vääntämisen sijasta tein raakatyötä tällä kertaa Avidemuxilla, joka puksutti OCR:n voimin ihan kohtuulliset suomitekstit, joiden pohjalle aloin tehdä käännöstä. Sen pitemmittä puheitta itse filu: Rautatie-Railway-en.srt. Ajoituksista tuli hiukan tiukat taas, joten joitakin reploja voi olla hankala lukea.


As a little summer project, I created English fansubs for the movie Rautatie (1973) – or Railway in English. The TV movie is based on Juhani Aho’s well-known humorous novel dealing with modernization. This time the vocabulary wasn’t particularly tricky, even though there was no hope of retaining the Savo dialect. A lot of initial crunching was done by Avidemux, which can rip vobsubs and then OCR them to an srt file. After that I translated the text manually and fixed the timings with Gnome Subtitles. Without further ado, here’s the file for your entertainment: Rautatie-Railway-en.srt. Some of the timings ended up being tight, so there isn’t much extra time to read the subs.

edit: Joitakin pikku korjauksia 19.7. / Some fixes on July 19.

edit2: Lisää korjauksia 20.7. / Some more on July 20.

Add comment July 11th, 2018

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet