Posts filed under 'leffat'

Kuusi kautta Downton Abbeyn tohinoita

Nopeasti loppuunsa tuli Netflixistä vahdattu Downton Abbey, vaikka jaksoja on kaikkiaan peräti 52. Pahimpiin vieroitusoireisiin oli onneksi varalla vielä 2019 tehty täyspitkä elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat parin vuoden päähän sarjan päätöksestä. Leffaa ei jostain syystä ole Netflixissä, joten se kannattaa varautua tonkimaan katseltavaksi jostakin muualta. Tänä vuonna on ilmeisesti vielä luvassa lisää jatkoa toisen elokuvan verran, mikä kertonee ainakin brändin menestyksestä. Eikä menestystä ihmetellä tarvi, tulihan tässä itsekin katsottua puoliskon kanssa jakso tai kaksi joka ainoa ilta – joskus taisi lipsahtaa kolmeenkin, mikä jo kostautui ikävästi yöunien pituudessa.

Eräs välienselvittelytilaisuuksista ts. päivällisistä.

“Tavalliseen” pukudraamaan verrattuna Downton Abbey sijoittuu modernimpaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Pukuloistoa ja komeita tönöjä nähdään toki tuttuun tapaan, mutta sivussa seurataan myös teknologista kehitystä ja suurena vedenjakajana ponnistellaan ensimmäisen maailmansodan läpi. Asetelma on lähtökohtaisesti Kahden kerroksen väkeä -tyylinen, jossa yläkerrassa on Granthamin aristokraattiperhe ja alakerrassa vaihteleva joukko palvelijoita hovimestarista keittäjään. Vaikka raja aina onkin olemassa, kietoutuvat kahden kastin kohtalot usein toisiinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Kuuden kauden aikana hahmoihin ehditään luoda syvyyttä ja persoonaa, joten värikäs hahmokaarti toimii mainiosti: yläkerrassa jaarli Grantham vaimoineen, suhdekuvioissa seikkailevat tyttäret ja kosiomiehet, alakerrassa vastoinkäymisten marinoimat Bransonit, konservatiivinen hovimestari Carson, juonitteleva Thomas ja monet muut. Suvun sarkastista matriarkkaa, edellisen jaarlin leskeä, ei toki voi tässä luettelossa ohittaa.

Jatkuvasti toistuva teema normaalien romanssien, juonittelujen ja rahahuolien lisäksi on etenkin maailman muuttuminen 1900-luvulla: sodan jälkeen aatelisperheet uhkaavat jäädä historian reliikeiksi, kun kartanoiden (huono) ylläpito käy liian kalliiksi ja traditiot muutenkin murtuvat. Sodan jälkeen naiset eivät enää suostu piironginkoristeiksi, vaikka sukupuoliroolien rikkomista ei aina hyvällä katsotakaan. Jopa säätykiertoa nähdään, kun jotkut palvelijat tavalla tai toisella nousevat ylemmäs yhteiskunnan portailla koulutuksen, tai sitten perinteisemmin onnekkaan naimakaupan tahi perinnön avulla. Kastien välissä suhaa etenkin talon entinen autokuski ja irkkukapinallinen Tom, joka suurin vaivoin pääsee lopulta osaksi perhettä. Tyypillisempiin pukudraamoihin verrattuna Downton Abbey on asteen progressiivisempi (ei graafisien) seksikohtauksiensa, homopusujensa ja jopa paikoittaisen väkivaltaisuutensa takia. Itselleni jäi kaikkiaan sellainen fiilis, että naiset joutuivat seksin harrastamisesta melkein aina vaikeuksiin 🙂

Keittiönäkymä ja vielä kokematon kyökkipiika Daisy (sekä esimerkki Netflixin matalan tarkkuuden kuvanlaadusta).

Sarjan laatu ei pysynyt yhtä timanttisena koko kuuden kauden läpi: sota-ajan kuvaus ei ollut itselleni sitä viihdyttävintä seurattavaa, ja loppua kohti tiettyjä kuvioita alettiin jo selvästi kierrättää. Niinpä kuudes kausi oli varmaan oikea kohta laittaa tarinalle piste – viimeisessä jaksossa solmittiinkin lankoja yhteen melkoista tahtia enimmäkseen onnellisissa merkeissä. Ensimmäinen kausi saattoi olla lopulta koko sarjan paras, kun hahmot ja kuviot eivät olleet vielä käyneet turhan tutuiksi. Leffa ei tuonut kaanoniin sanottavasti mitään uutta tai merkittävää, mutta ei toki ollut pettymyskään, vaan oikeastaan yksi pitkä sarjan jakso lisää. Käytännössä kaikki alkuperäiset näyttelijät oli saatu rekryttyä mukaan, joten katsojan ei tarvinnut arvailla uusien kasvojen kanssa kuka kukin on. Mitäpä tästä nyt enempää sanoisi? Hyvää viihdettä.

Add comment January 20th, 2022

Katsaus vuoteen 2021

Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.

Töitä ja tutkimusta

En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.

Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.

Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.

Skenetystä

Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂

Tietotekniikkaa

2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.

Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).

Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.

Shakki

Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.

Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.

Leffoja ja sarjoja

Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.

Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.

Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.

Muita puuhia

Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.

Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.

Add comment January 2nd, 2022

Länttä kohti

Hitaan katselutahdin vuoksi Into the West -minisarjan läpikahluu kesti parisen kuukautta – yksittäinen jakso on toisaalta ihan täyspitkän leffan kokoinen, joten kuudesta osasta kertyi yli yhdeksän tuntia nähtävää. Spielbergin tuottama pläjäys edustaa tuoreemman pään lännenkuvauksia ja on varsin selvästi ajanmukaisen tiedostava. Alkuperäiskansoille ts. intiaaneille annetaan paljon ruutuaikaa, ja heidän hiljalleen kurjistuva asemansa onkin yksi alusta loppuun mukana pysyviä teemoja. Täysin siloiteltua kuvaus ei siltä osin ole, vaikka hiukan ihannoivan puolelle kallistuukin.

Kah, kärrynPYÖRÄ.

Valkonaamojen puolelta edustettuna on Wheelerin suku, joka oikein nimeään myöten valmistaa kärrynpyöriä. Nuoriso ei tylsästä pakerruksesta välttämättä innostu, ja suvun vesoja lähteekin sitten moniin paikkoihin länttä kohti seikkailemaan, uudisraivaamaan ja bisnestä tekemään. Pyörä-metaforaa jaksetaan kuljettaa alati mukana: kärrynpyörät pyörivät länteen, intiaaneilla on oma pyhä ympyränsä, pyöreä kaulakoru lieraa milloin kenenkin kaulassa historian melskeissä ja niin edelleen. Aikaskaala ulottuu 1800-luvun alusta loppuun, minkä aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Sisällissota kuitataan melko nopeasti, kultaryntäyksiä nähdään, intiaanisotia käydään ja loppua kohti villin lännen aurinko alkaa painua mailleen. Yllättävän paljon aikaa uhrattiin sille, kuinka intiaanilapsista yritettiin (epäonnistuneesti) tehdä kunnon kansalaisia vankilamaisessa koulussa/kasvatuslaitoksessa – ihan tanakka todellisuuspohja tälläkin.

Ratsuväki tappvirantoimituksessa.

Sarja pysyy alkupuolella hyvin kasassa, mutta puolivälissä alkaa tietty lerpahdus. Eräs syy lienee se, että kaikenlaiset historialliset käännekohdat on pitänyt ottaa orjallisesti mukaan, mikä ei aina ole osunut yksiin henkilöhahmojen kehittelyn ja pienempien, sammakkoperspektiivin tarinoiden kertomisen kanssa. Joka jaksolla on eri ohjaaja, mikä myös varmasti selittää laadun heilahtelua. Monenlaiset mielenkiintoiset rönsyt ja hahmot unohtuvat matkan varrelle tyystin ja joskus teki suorastaan mieli tietää, mitä sille tai sille tyypille lopulta kävi. Vastaukset jäivät usein antamatta, eikä yhdeksäntuntinen oikein päättynyt mihinkään lopputulemaan, jollei sitten vanhaksi elänyt, jälkipolville turinoiva Jacob Wheeler ollut se. Temaattisesti Into the Westissä oli silmiinpistävää samankaltaisuutta ainakin Pieni suuri mies (1970) -leffan kanssa, tosin komiikka oli tässä pidetty hyvin vähissä. Ei mikään valtava merkkiteos, mutta täytti länkkärinkatselutarpeen paljon paremmin kuin monet viime aikoina haalimani halvat bulkkitekeleet.

Add comment December 12th, 2021

Länsilandia S1

Robocop-DVD:itä hyllystä turhaan etsiessäni löysin jotain mielenkiintoisempaa sinne unohtunutta: avaamattoman Westworldin ensimmäisen kauden BD-boksin! En juuri harrasta kaupallisia suoratoistopalveluja, joten sarja oli jäänyt siksikin näkemättä. Toki alkuperäinen Westworld (1973) ja sen löperö jatko-osa Futureworld (1976) olivat tuttuja, joten perusasetelma oli selvä. Androideja ammutaan ja jörnitään tulevaisuuden länkkäriteemapuistossa, ja lopulta ne ryhtyvät kapinoimaan. Vuonna 1973 robotit oli vielä kasailtu vastuksista, johdoista ja kondensaattoreista — vaikuttava suoritus sinänsä — siinä missä tuoreemmissa on jo feikkiluita, lihaksia, verta ja kunnon tietokoneet sisällä.

Paha äijä… vai onko?

Suuri osa tapahtumista sijoittuu villin lännen maisemiin: äveriäitä turisteja varten on kirjoitettu kaikenlaisia tarinoita kassakaappiryöstöistä aarteenetsintään, minkä lisäksi he tietysti antavat periksi kaikenlaisille paheilleen. Toinen puoli on sitten sekalaista juonittelua “kyökin puolella”, jossa androideja rakennetaan, korjataan ja ohjelmoidaan. Aluksi nämä kaksi todellisuutta pysyvät vielä jokseenkin erillään, mutta lopussa rajojen yli loikitaan jatkuvasti ja fiksummat robot alkavat tajuta elävänsä nukkekodissa. Kaikenlaisia synkkiä salaisuuksia on haudattu pitkin puistoa ja niitä pitää toki selvitellä. Omalta osaltaan soppaa sekoittaa vielä firman hallitus, joka lähettää paikalle myyriään pitämään jumalkompleksista Anthony Hop…Tohtori Fordia kurissa.

Raatoa säästämättä, laadusta tinkimättä.

Sarjan parasta antia itselleni olivat länkkärikohtaukset, vaikka olenkin varmaan aika puolueellinen. Muu juonittelukin oli sinänsä ammattimaisesti tehtyä ja etenkin alkupuolella tämä ensimmäinen kausi oli suorastaan koukuttava. Jossain puolivälin paikkeilla iski tietty lysähdys, kun parissa täytejaksossa ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaan rinnakkaisia juonia lähinnä edistettiin nimellisesti seuraavaa jaksoa kohti — osasyyllisiä vaihtelevaan laatuun saattavat olla moneen kertaan vaihtuneet ohjaajat. Viimeinen jakso oli pakattu täyteen ylläreitä, jotka asettivat aiemmat tapahtumat kautta linjan uuteen valoon. Käsiksen noloimpia hetkiä olivat nojatuolifilosofiset pohdinnat tyyliin “me ollaan täällä niinq jumalia” ja “mitäs se tietoisuus edes on?”, vaikka sellaisia toki oli mukaan melko pakosti uitettava. Ihan mielellään tätä joka tapauksessa katseli, etenkin kun audiovisuaaliseen laatuun oli pistetty paljon paukkuja. Seuraavat kaudet taitavat silti jäädä näkemättä, etenkin, kun niissä länkkäriteema jää marginaaliin.

Add comment November 12th, 2021

Neljä kautta Mustaa kyytä

80-luvulla tuli vahdattua ahkerasti perheen kanssa Rowan “Mr. Bean” Atkinsonin tähdittämää, BBC:n julkaisemaa Musta kyy (Blackadder) -komediasarjaa, tosin en muista nähneeni silloin kuin vain ensimmäisen kauden, joka sijoittuu keskiaikaan. Sarja jatkui myöhemmin vielä kolme kautta, joissa seikkailtiin renessanssissa, 1800-luvun alussa ja lopulta ensimmäisessä maailmansodassa. DVD-boksi ratkaisi saatavuusongelman kertaheitolla, joten pääsin sekä verestämään muistoja että näkemään aikanaan ohi menneet jaksot.

Britannian keskiaikaa.

Hyviä sutkauksia löytyy joka kaudesta, mutta kaikkiaan värikäs ensimmäinen kausi lienee selkeästi paras. Myöhemmin kuviot urautuvat pitkälti samaan kaavaan, vaikka eri aikakausilla ollaankin: pomo on ääliö, Blackadder juonittelee/joutuu vaikeuksiin, Baldrick on ääliö ja niin pois päin. Etenkin loppua kohti komedian kaava on hyvin selkeä:

Baldrick: Sir, minulla on suunnitelma.
Blackadder: En halua kuulla, mutta kerro nyt sitten.
Baldrick: [tyhmä suunnitelma]
Blackadder: [monimutkainen vertaus siitä, kuinka tyhmä Baldrick on]

Blackadder ja Baldrick ovat ainoat koko sarjan läpi jatkuvat hahmot, mutta toisesta kaudesta alkaen asetelma kääntyy, kun ovelasta Baldrickista tulee krooninen jästipää ja tyhmästä Edmundista puolestaan älykkäämpi. Tim McInnerny oli kaksi ensimmäistä kautta Blackadderin tohelo apuri, poistui sitten, mutta palasi vielä viimeisellä kaudella pienempään rooliin kapteeni Darlingiksi. Muun muassa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta tuttu parivaljakko Hugh Laurie ja Stephen Fry osallistui niin ikään kahden kauden verran (Laurie pyörähti näyttäytymässä jo 2. kaudella).

Elo tää juoksuhaudoissa on.

Kyllähän tuosta viihdettä riitti moneksi illaksi, vaikka liian nopeasti nautiskeltuna hupi saattoi lysähtää hieman puuduttavan puolelle. Kuten ruutukaappauksista näkyy, DVD-boksin kuvanlaatu on suunnilleen VHS-tasoa. Ilmeisesti uudempi, remasteroitu versio olisi olemassa, mistä en kuitenkaan ollut ajoissa tietoinen. Ensimmäisen kauden lisäksi massasta erottuu myös neljäs kausi, etenkin kyynisyytensä ja karumman asetelmansa ansiosta. Tuntuu siltä, että kakkoskaudesta eteenpäin budjettia on pidetty kurissa, kun tapahtumat pyörivät lähinnä parissa sisätilassa, samoissa rytkyissä ja pienen vakiokaartin voimin – keskiajallahan nähtiin ulkona ratsastelua, linnoja, haarniskoja, hoviväkeä ym.

Add comment August 16th, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

3D-länkkärihuumaa

3D-länkkäreitä ei ole tehty paljoa ja niiden vähienkin saatavuus on surkean heikkoa – 2D-versioita samoista leffoista toki löytää helpostikin. Tunnetuin pläjäys lienee Wäynän tähdittämä Hondo (1953), jonka lisäksi ainakin André De Toth ohjasi Randolph Scott -leffat The Stranger Wore a Gun (1953) ja The Bounty Hunter (1954). Nämä kaikki osuvat sinne fiftarin 3D-aallon ytimeen.

Terppa sai hankittua käsiinsä 3D-DVD:nä julkaistun spagettipätkän Comin’ at Ya! (1981), jota voi pitää melkoisena harvinaisuutena, koska kotikatsomoihin ei stereoskooppisia länkkäreitä ole koskaan juuri myyty. Pääosiin värvättiin ihan nimiä, Tony Anthony sekä Victoria Abril, ja kuvaushommat hoidettiin monen muun italowesternin tapaan Espanjan Almeríassa.

En oikein tiedä, kuinka “standardi” formaatti 3D-DVD on ja millaiset laitteet tarkalleen vaadittaisiin sen suoraan katsomiseen. Sopiva soitin, telkkari ja sulkijalasit varmaankin olisivat tarpeen, mutta sellaisia ei taloudesta – eikä varmaan kovin monesta muustakaan taloudesta – löydy, joten piti keksiä jokin muu katselukeino. Vasemman ja oikean silmän kuva on tallennettu vuororiveille, joten sinältään elokuva näyttää melkoiselta viivasössöltä:

Vaude, kolmedeetä!

Ei hyvä. Video on tallennettu 720×480-resolla, joten yhdelle silmälle jää 720×240 pikseliä, josta voi vielä vähentää yllä näkyvät mustat reunukset, jolloin todellista kuvaa jää enää jäljelle silmää kohti noin 720×160. Ei liene siis suuri yllätys, että laatu on varsin möhmöä. Ensimmäisenä askeleena oli dumpata yksittäiset framet png-tiedostoiksi, jonka jälkeen oma Processing-koodinpätkä erotteli vasemman ja oikean silmän viivat erillisiksi kuvapareikseen.

Köyhän miehen helppona ratkaisuna olisi sinipunalaseilla katseltava anaglyfistereo, jollaisen tekaisinkin kokeeksi. “Hieman” ankeaksi menee mustavalkoisena, joten en ruvennut katsomaan filkkaa siinä muodossaan, vaikka sopivia laseja olikin plakkarissa. Ainakin sain tuolla kokeilulla varmistettua, että stereokuvassa on mitään järkeä. Järkevämpi muoto on kuitenkin laittaa vasen ja oikea kuva vierekkäin (side-by-side stereo), jota voisi tiirailla vaikkapa VR-silmikkonäytöllä, kuten HTC Vivellä tai Oculus Riftillä.

Pankkiryöstö (vasen) ja pankkiryöstö (oikea).

VR-härpättimiäkään ei meiltä löydy, joten projekti jäi hyllylle siihen asti, kunnes Terppa bongasi kirppikseltä halvan VR Shineconin, johon voi sovitella kännykän sisään. Viime kädessä laite on lähinnä hiukan tuotteistettu Google Cardboard. Oma tuore puhelimeni on liian iso suoraan käytettäväksi, joten edessä oli vielä yksi tappelu ffmpegin kanssa, kun videoon piti lisätä sivuille surureunaa kuvan kaventamiseksi. Nämä lukuisat konversiokierrokset eivät jo valmiiksi rupuista kuvanlaatua juuri parantaneet.

I’ve seen things you people wouldn’t believe.

Kaiken tämän vääntämisen jälkeen – hieman yllättäin – homma jopa toimii. Koko leffaa en ole vielä ehtinyt katsoa, mutta sieltä täältä poimituissa pätkissä syvyysefekti pelittää kohtuullisen hyvin, vaikkakaan ei ihan aina (stereopareissa on välillä esim. liikaa pystysuuntaista eroa). Puhtaasti elokuvana Comin’ at Ya! edustaa valitettavasti normaalia, tuskastuttavaa spagusekoilua, joten ihan helppo kokemus ei ole tiedossa. Katsojalle on haluttu tarjoilla 3D-effuja koko rahalla, kuten jo filkan nimikin vihjaa, joten kameraa kohti osoitellaan asetta ja lapioidaan hidastettuna kaikenlaista skeidaa enemmän kuin olisi tarinankerronnan puolesta tarpeen. Mutta silti, 3D-länkkäri!

edit: Nyt on koko filkka nähty. 3D-vaikutelma hajosi aika usein ja tuntui siltä, että silmäväliä piti tviikata kohtauksesta toiseen. Juoni oli odotetusti klisekasa, ja monet kohtaukset olivat tarpeettoman pitkitettyjä; usein ihan siksi, että saatiin jotain roinaa heiluteltua stereokameran edessä. Shinecon on näyttölaitteena hieman tuskallinen, sillä härpättimen kehys painaa nenänselkää, vaikka lisäsin väliin jo pehmustettakin. Noh, tulipa nähtyä ja tämä lievä simulaattorisairauskin kohta haihtunee…

Add comment December 29th, 2020

Kyllä Jeeves hoitaa edelleen

Hieman nostalgianhuuruisten lasien katselin juuri läpi kaikki neljä kautta Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa (Jeeves & Wooster, 1990–1993), jota täälläkin esitettiin valtakunnanverkossa 90-luvulla. Etenkin Hugh Laurie on syöpynyt niin pysyvästi mieleen hömelönä yläluokkaisena tyhjäntoimittaja Bertie Woosterina, että myöhemmistäkin rooleista muistuu oitis Bertie mieleen. Alun perin hahmot seikkailivat P. G. Wodehousen kirjoissa – käsis ei useinkaan seuraa kirjoja orjallisesti, vaan juonenpätkiä on poimittu sieltä täältä.

Tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliin jatsahtavalle 20-luvulle tai 30-luvun alkuun. Muistan sarjan olleen todella hauska ysärillä ja olihan se sitä vieläkin, mutta tämänkertaisen nopean katselurytmin vuoksi toisteisuus tuli paljon selvemmin esille. Melkein joka jakso on enemmän ja vähemmän keitelty kasaan samoista aineista: Bertie meinaa joutua epämieluisiin naimisiin, despoottitädit pompottavat, mustasukkainen kilpakosija uhkailee, morseinten isät jurottavat, joku tavara pitää varastaa takaisin, vanha koulukaveri on epäonnisesti rakastunut, ja lopulta tietenkin kaikkivoipa Jeeves sortteeraa koko sekasotkun nokkelalla juonittelulla.

Jotkut värikkään hahmokaartin edustajat näyttäytyvät vain pikaisesti, siinä missä toiset ovat pysyvämpää laatua: esimerkiksi kömpelö Stinker, nyhverö Gussie, ahmatti Tuppy, rakastuvainen Bingo, pomottava Stiffy ja höperö Madeleine nähdään useissa jaksoissa. Etenkin miekkoset ovat joutilasta, hieman puupäistä sakkia, siinä missä naisten joukossa nähdään lukuisia pirttihirmuja. Kepeää yhteiskuntakritiikkiäkin tässä voisi nähdä, samoin kuin sarjan pikkuhitlerissä, Spodessa, joka on aikanaan ollut hyvinkin ajankohtainen parodia (ja on jälleen).

Enkkulasta tilaamani ITV:n julkaisun piti oleman “digitally restored”, mutta aika möhmöistä laatu oli yhtä kaikki – kuvasuhde tietysti telkkariin sopiva 4:3. Seuraava katselukerta lienee taas siellä 30 vuoden päässä, ja nyt lähtee työn alle puolestaan Merilinjan kolmas kausi.

Add comment August 12th, 2020

Puukkojunkkarielokuva(t)

Puukkojunkkarielokuvat ovat jonkun sortin täkäläinen vastine länkkäreille, ja onpa lajityypille jopa oma nimensä, vaikka todellisuudessa leffoja on tehty vain muutama. Määritelmällisesti ollaan siis Etelä-Pohjanmaalla ja eletään rauhatonta 1800-lukua. “Aidoiksi” junkkarileffoiksi voi laskea ainakin seuraavat:

  • Pohjalaisia (1925 ja 1936). Näytelmään pohjautuen on tehty kaksikin eri elokuvaa. Mulkku vallesmanni ei ymmärrä kansanluonnetta, vaan yrittää pompotella jäykkäniskaisia häjyjä ja isäntiä. Huonostihan siinä käy! Kunnioituksen ansaitsee lopulta kuitenkin vain väkivallalla, kunhan se ei tule valtiovallan taholta.
  • Härmästä poikia kymmenen (1950). Tauno Palon tähdittämä leffa lienee “genrensä” tunnetuin. Isoo-Antti (shown varastava Palo), Rannanjärvi ja sekalaiset pikkunilkit rehvastelevat ja tappelevat – kuitenkin jokseenkin kunniallisesti. Vallesmanni on selvästi edellistä tolkumpi hahmo, mutta lopulta juipit lähetetään virrenveisuun saattelemana hilut kintuissa poseen.
  • Lakeuksien lukko (1951). Tässä ei hirveästi junkkarointia edes nähdä, lukuun ottamatta yhtä irrallista tappelukohtausta, mutta pohjalaasta mullittelua riittää senkin edestä, kun naapurit eivät tule toimeen.
  • Häjyt (1978). Kaksiosainen televisioelokuva löytyi sen verran myöhään, etten sitä ehtinyt tätä katsausta varten edes vielä katsoa. Pläjäys löytyy Areenasta vapaasti katsottavaksi. Pikavilkaisulla meno näyttää jokseenkin realistiselta ja vähäeleiseltä – mieleen tuli oitis Rautatie (1973) samalta vuosikymmeneltä.
  • Härmä (2012). Joukon selvästi tuorein tulokas on sekoitus sukudraamaa, kungfua ja länkkäreitä. Tällä kertaa oikein väreissä! Huomattavasti edeltäjiään väkivaltaisempi, polveileva rähinöinti venähtää hieman pitkän puolelle, mutta näyttelijäsuoritukset kannattelevat.

Post-puukkojunkkarileffoista pitää mainita vielä tietysti Häjyt (1999), jossa rötöstellään nykypäivän Pohjanmaalla, sekä Antti Tuurin kirjaan perustuva kännikarkelo Pohjanmaa (1982). Vaikka aika onkin eri, on historiasta ammennettu ylpeyttä, väkivaltaa, ryyppäämistä ja ongelmia virkavallan kanssa. Läheltä liippaa myös tositapahtumiin perustuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003), vaikka sijoittuukin Lappiin.

edit: ’78 Häjyt on nyt lähemmässä tarkastelussa mielenkiintoinen, revisionistinen tapaus. Poissa ovat Jussi-paidat sekä kansanlaulut, ja alituiseen varastelevat häjyt ovat muutenkin kohtuullisen vanhoja kässyjä muiden elokuvien nuorukaisiin verrattuina.

Add comment June 21st, 2020

Vuosikatsaus 2019

Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.

Töiden paiskintaa

Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:

Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.

Skenepuuhat

Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.

Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!

Shakkivuosi

Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.

Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.

Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin

Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.

Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.

Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.

Leffat: sitä sun tätä

Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂

Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.

Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!

Add comment January 1st, 2020

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet