Kolme kautta Snowpiercer-sarjaa ja leffan nähtyäni alkoi kiinnostaa, millainen oikein onkaan esikuvana toiminut alkuperäinen Le Transperceneige -sarjis (1982–2015). Koko komeuden voi nykyään hankkia kerralla kolme kirjaa sisältävänä laatikkona, joten ei muuta kuin ostoksille. Ihan halpaa hupia tämä ei kylläkään ollut, sillä hintaa ostokselle kertyi tämäkät 60 euroa plus postit. Bonarina mukana seurasi kolme posti/keräilykorttia, joissa nähdään kirjojen kannet. Kompletisti voisi haalia vielä myöhemmin tehdyt esiosatkin, mutta jätän ne tällä erää väliin.
Kerää koko sarja!
Osat – The Escape, The Explorers sekä Terminus – on tehty pitkällä aikavälillä ja ne ovat keskenään melko erilaisia. Kahdessa jälkimmäisessä ei edes olla Snowpiercerissä, vaan kulkupelinä on luksusjuna Icepiercer. Vaikka kaikki kolme ovat karuja dystopioita, erottuu etenkin ensimmäinen kirja muista toivottomalla synkeydellään, kun syytettyä kuskataan kävellen 1001 vaunua pitkän kylmän junan läpi. Vaikka luokkayhteiskunnan allegoria onkin selvä, ei edes keulassa majaileva ylhäisö elele järin leveästi. Ajanvietteeksi on tarjolla seksiä, surkeita päihteitä ja uskontoa.
Kakkos- ja kolmososa muodostavat keskenään yhtenäisen tarinan, joka kiinnittyy ensimmäiseen kirjaan lähinnä kursorisesti. Kokonaisuus on selvästi tarkemmin suunniteltu “iso tarina”, jossa valta vaihtuu useampaan kertaan ja juna rämpii kohti odotettua eedeniä, joka ei tietenkään ole yhtään sitä, mitä odotettiin. Uutena viihteenä Icepiercerissä on eräänlainen keinotodellisuus, jonka keinoin voi paeta ankeaa arkea. Pariskunta Puig ja Val yrittävät johdattaa ihmiskunnan (ja perheensä) parempaa tulevaisuutta kohti, vaikka tielle nousee mahdottomalta tuntuvia vastuksia toisensa jälkeen. Itse junakin jätetään lopulta taakse, minkä myötä omaleimainen tapahtumien näyttämö vaihtuu geneerisempään skifimaisemaan.
Peräpään kastittomien epäonninen kapina
Jean-Marc Rochette on piirtänyt käypäisesti kaikki kolme osaa, mutta jokaisessa on eri käsikirjoittaja. Loppua kohti visuaalinen tyyli muuttuu melkoisesti, kun mukaan tulevat värit, luonnosmaisuus ja paksummat, liitumaiset viivat. Myös ruutujen rajaus on tiukempaa ja taiteellisempaa, jos näin voi sanoa. Yhtäältä on toki kyse piirtäjän oman tyylin löytymisestä, mutta toisaalta muutos kuvastanee myös tapahtumapaikkoja, kun ei olla enää pelkkien nietosten keskellä.
Varsin nopeasti kävi selväksi, että Hollywood-renditiot ovat lainanneet lähinnä junateeman ja joitakin tapahtumia sarjakuvasta; Snowpiercer-sarjan voi perustellusti sanoa pohjaavan enemmän elokuvaan kuin alkuperäisteokseen. Molempien takana on samoja tekijöitä, mikä selittää läheisen sukulaisuuden. Sieltä täältä voi sentään bongata selkeitä esikuvia: junan peräpään kapinoiva kurjalisto, luokkayhteiskunta, vankilaatikot, valtapeli, geneettiset kokeilut sekä hullu keksijäpariskunta olivat näitä ilmeisimpiä. Vaikkei leffaa ja sarjaa voi harmittomiksi ja siisteiksi sanoa – väkivaltaahan riittää molemmissa – ovat ne molemmat, aivan odotetusti, siistittyjä varsinkin seksiteemojen suhteen.
Viime viikkojen katseluviihteestä on saanut vastata Netflixin Snowpiercer-sarja (2020–2024), joka loppui ärsyttävästi kesken, sillä juuri kyseisessä palvelussa on saatavilla vain kolme ensimmäistä kautta. Tämähän on toki vain nykyaikaa, että sisällöt ovat hajallaan siellä täällä pitkin eri suoratoistopalveluja – ainakin siihen asti, kunnes Disney ostaa kaikki loputkin. Oli miten oli, näihin kolmeen kauteen sisältyi epäilemättä sarjan tärkein anti, joten on hyväksyttävää kirjoittaa siitä jo tässä vaiheessa. Vertailukohtana toimii luonnollisesti 2013 ilmestynyt samanniminen elokuva. Alun perinhän kyse on ranskalaisesta sarjakuvasta Le Transperceneige, joka on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1982.
Peräpään surkeutta leffassa
Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna tuoteperhe sijoittuu tuhat vaunua pitkään Snowpiercer-junaan, jossa matkustavat ihmiskunnan viimeiset jäsenet. Ilmaston lämpenemistä hillitsevät toimenpiteet ovat onnistuneet yli odotusten, ja lopputuloksena maapallo on muuttunut elinkelvottomaksi jään ja lumen peittämäksi helvetiksi. Vuosi on muuten sopivasti juuri 2026. Junaa johtaa mystinen porho Mr. Wilford, ja matkustajat on jaoteltu tiukasti eri yhteiskuntaluokkiin: alkupäässä elelee yltäkylläisyydessä vauras yläluokka, sitten keskiluokka, duunarit ja lopulta “kastittomat” tailiet, jotka pidetään nipin napin hengissä. Teknokratian kaikuja ei tarvitse kaukaa etsiä, sillä insinööritaidot ovat kovaa valuuttaa hiljalleen rapistuvan junan ongelmien ratkomisessa.
Leffassa ja sarjassa on joitakin keskenään vastaavia hahmoja, mutta edes niiden nimet eivät ole samat lukuun ottamatta Wilfordia – alkuperäiset nimet lienevät olleet ranskalaisia. Elokuvaversio ei kahteen tuntiinsa ehdi paljon mahduttaa: sorretut tailiet kapinoivat jälleen kerran ja yrittävät edetä junan kärkeä kohti. Puhtaana arvauksena heitän, että sarjiksessa nähdään suunnilleen samoja käänteitä. Sarjan kolmessa ensimmäisessä kaudessa on yhteensä 30 vajaan tunnin jaksoa, joten sisältöä on pitänyt keksiä omasta päästä huomattavasti enemmän. Ensimmäisellä kaudella etsittiin vielä omaa ääntä, toisessa päästiin hyvään vauhtiin ja kolmannessa ote alkoi jo selvästi lipsua, kun samat ideat lämmiteltiin vielä kerran uudestaan. Niinpä en ole missään suuressa kiireessä viimeisten jaksojen etsinnän kanssa.
Melanie huolehtii sarjassa yläluokan tarpeista
Vaikea näitä kahta on suoraan verrata, kun yhteistä kahdelle renditiolle on lähinnä tapahtumapaikka. Molemmissa on ainakin runsaasti väkivaltaa ja luokkaerojen korostamista. Toive maapallon vielä joskus lämpenemisestä elää niin ikään taustalla. Mielenkiintoisena erona sarjasta on jätetty tuliaseet lähes kokonaan pois, kun taas elokuvassa niillä räiskitään menemään tämän tästä. Toinen konseptuaalinen ero on se, että leffassa hahmot ovat sitä miltä näyttävätkin, kun taas sarjassa alleviivataan moneen kertaan sitä, kuinka kaikissa meissä on sekä hyvä että paha puoli. Esimerkiksi jotkut alussa vittumaiset vartijat ja vallan vahtikoirat saavat ajan myötä synninpäästön; toisaalta hyviksetkin joutuvat ankarissa oloissa venyttämään moraaliaan “oikean asian” nimissä.
Sarjis saapui koko komeudessaan postissa juuri tänään, joten se menee luontevasti seuraavaksi lukulistalle. Palailen lukutuokion jälkeen teeman pariin, kun kolmas vertailukohta on nähty. Entä kannattaako näitä sitten kenenkään katsoa? Snowpiercer-elokuva ei näin jälkikäteen ajatellen ole mikään merkkiteos: ajanvietteenä menee, mutta ei herätä suuria tunteita. Sarja sen sijaan tavoittaa huippuhetkinään niin realistisia – jos kenties ahdistavia – tunnelmia, että sille on helppo antaa suositus.
Kahden jakson päivätahtia ei kestänyt kauaa, kun loppuunsa tuli viisi kautta Stranger Thingsiä. Kommentoin näin jälkiherännäisen silmin, kun en tuota heti ilmestymisvaiheessa katsellut. Ehkä hyväkin niin, nyt koko höskän pystyi näkemään ilman turhia odotteluja. Useimmat varmaan tietävät, mistä on kyse: 1980-lukulaisen pikkukaupungin, Hawkinsin, teinit, varhaisteinit ja muutama aikuinen pelastavat maailmaa tuonpuoleisen hirviöiltä. Hallitus pimittää tietoa, ja mukaan ovat sekaantuneet vielä neukutkin. Aineksia on lainattu niin monesta suunnasta, että kaikkia tuskin läheskään tunnistin, mutta X-Files, The Goonies, E.T., The Thing, Elm Streetit ja Alien olivat näitä ilmeisimpiä.
Kakruosasto koolla, paitsi Will on juuri nyt hieman estynyt.
Koko sarja nojaa vahvasti hahmorosteriinsa, joka koostuu nörttipoikien ydinporukasta Mike–Dustin–Will–Lucas, jota sittemmin vahvistetaan vielä Maxilla ja mystisellä Elevenillä, jolla on kykyjä. Teiniosastoa edustavat Nancy, Jonathan sekä Steve, jolle annetaan sarjan edetessä harvinainen mahdollisuus edetä omahyväisestä naistenmiehestä ihan ihmiseksi asti. Vakioaikuisista tärkeimmät ovat Hopper ja Joyce, joista jälkimmäistä näyttelee keski-ikäiseksi vanhentunut Winona Ryder. Sarjaa esitettiin melkein kymmenen vuoden ajanjaksolla, joten muksut ehtivät kasvaa teineiksi ja teinit aikuisiksi, minkä käsikirjoitus asianmukaisesti huomioi.
Arkielämää koulusta ihmissuhteisiin pyöritellään välillä saippuankin hengessä, mutta suuri osa ajasta kuluu hirviöjahdissa. Hawkinsin kohdalla kun sijaitsee toisessa ulottuvuudessa kylmä ja ankara Nurinkurinmaailma (Upside Down, omana käännöksenä), jonka mönsterit häiritsevät arkea vuosi vuodelta pahemmin. Salainen tutkimuslaitos liittyy asiaan tietysti jotenkin, mutta enpä spoilaa tässä sen enempää. Hirviöille iskee sarjan kuluessa ikävästi tietty inflaatio kuten Alien-tuoteperheessä konsanaan: ekalla kaudella riittää yksi silloin tällöin nähtävä mörkö, kun loppua kohti niitä on kuin pipoa ja toisessa ulottuvuudessa ravataan kuin hollituvassa.
Neukkulan romantiikkaa.
Usein sarjoilla kestää alussa helposti yksi kausi, ennen kuin ne löytävät oman äänensä. ST-rangerit sen sijaan esitteli vahvinta antiaan heti alussa, ja siitä eteenpäin lähinnä lasketeltiin loivaa alamäkeä. Viidettä kautta on kritisoitu laajalti, eikä asiasta voi oikein olla kuin samaa mieltä. Hienovaraiset juonikuviot ja Nurinkurinmaailman mystiikka lentävät pitkälti ikkunasta, kun meno muuttuu laveaksi toimintarytinäksi ja samalla sekaan lapioidaan kiusallisen pitkiä sentimentaalisia tiristyskohtauksia. Jaksoi sarjan silti hyvin loppuun katsoa, eipä siinä mitään, mutta se epätyydyttäväkin loppu oli tervetullut, eikä lisää toivottavasti enää väkisin tehdä.
Downton Abbey -sarja oli ilmestyessään laatutekele ja sen verran suosittu, että sille on värkkäilty vielä jatkoa elokuvien muodossa. Ensimmäinen leffa, suoraviivaisesti nimetty Downton Abbey, oli vielä asiallinen, mutta toinen, Downton Abbey: A New Era, jo pykälän heikompi omituisine Ranskan-matkoineen ja elokuvaprojekteineen. Odotukset eivät olleet varsinaisesti pilvissä kolmannen jatko-osan suhteen, mutta minkäs teet, kun nämä on kaikki silti katsottava. Siispä ostohousut jalkaan, hopi hopi, kun 2025 markkinoille ilmaantui Downton Abbey: The Grand Finale.
Ylimystöllä fyrkat taas loppu. Voe voe.
Historian suuri pyörä on pyörähtänyt 1930-luvulle asti, vaikkei sentään ihan sotavuosiin saakka. Tällä erää sekoitellaan armeliaasti taas hiukan uskottavampia ja kotoisampia kuvioita kuin edellisessä leffassa. Kartano nielee edelleen rahaa, jota ei ole tiedossa lisää enää edes Amerikasta, joten tarttis tehrä jotain. Maryn avioero aihettaa skandaalin vielä 30-luvunkin Enkkulassa, joten kaupan päälle pitäisi hyssytellä tilanne kuntoon. Suurempana teemana on hankala sukupolvenvaihdos, jollaista puuhataan niin herrasväen kuin palkollistenkin puolella. Fanserviceä ei toki ole unohdettu, joten suunnilleen joka ainoa tuttu kasvo käydään säntillisesti läpi, edes pintapuolisesti.
Ai jaha, Thomasin kaikki vittumaiset temput on jo autuaasti unohdettu.
Loistonsa päivinä sarja onnistui rakentamaan hahmoistaan moniulotteisia, uskottavia ja inhmillisiä, mutta nyt moiseen ei enää venytä – kaikki tuntuvat jokseenkin typistetyiltä ja yksioikoisilta. Violetin poismeno jätti hahmokaartiin yllättävän suuren aukon, jota ei ole onnistuttu täyttämään. “Mitäs hän tekee nykyään?” -henkinen päivitysrumba tekee kerronnasta mekanistista, eivätkä varsinaiset pääjuonetkaan onnistu pitämään otteessaan. Hivenen tylsähän The Grand Finale siis lopulta oli, eikä missään tapauksessa tuoteperheen ansaitsema loppuhuipennus. Tämän päivän elokuvateollisuus ei totisesti tapa lypsäviä lehmiä, joten en olisi sinänsä yhtään yllättynyt, jos sarja kaivetaan kohta taas haudastaan.
Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Netflixin valikoima alkaa olla pitkälti kaluttu nyt, kun viimeinenkin jakso Star Trek: Enterpriseä tuli nähtyä. Mammuttimaisten TNG:n, DS9:n ja Voyagerin jälkeen tämä oli lyhyt rutistus, sillä neljään kauteen mahtui vajaat sata jaksoa. Jos joku ei tähän sarjaan ole törmännyt, niin kyseessä on kronologisesti esi-TOS, jossa ihmiskunta vasta ottaa ensimmäisiä haparoivia askeliaan ulkoavaruuden tutkimisessa, warppinopeudet ovat lussuja viitosia eikä Federaatiotakaan ole vielä olemassa. Sinänsä mielenkiintoinen asetelma siis ja tilaisuus taustoittaa “myöhempiä” sarjoja – eri asia sitten, kuinka hyvin haasteeseen onnistuttiin vastaamaan.
Pam pam pam pam T’pol, ae kun sinä oot sitte ihana.
Useimmat muut ST:t ovat lähteneet yskien liikkeelle ja löytäneet oman äänensä vasta ensimmäisen kauden jälkeen, ellei jopa myöhemmin. Tässä suhteessa Enterprise onnistuu: S1 ei ole mitenkään sarjan heikointa antia. Kolmannella kaudella nähdään suuri muutos, kun käytännössä koko ajan luuhutaan Expansessa; mikähän tuokin suomeksi lienee, lakeuksilla? DS9:ssä pitkät juonikuviot toimivat, mutta valitettavasti tällä erää ei niinkään, ja paskaksi ammutun avaruuslaivan raahautumista vaikeudesta toiseen ei ole kovin kiinnostavaa seurata. En tiedä, oliko sarjaa tarkoitus jatkaa pidemmälle, koska loppu on tässä muodossaan niin kummallinen ja töksähtävä.
Jälleen kerran lännen tiellä.
Tuttuun tapaan paljon on kiinni hahmokaartilaisista ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Muualla tuoteperheessä on saatu aikaiseksi monia ikimuistoisia hahmoja Datasta Seven of Nineen, mutta Enterprise ei vastaavaan veny. Kapteeni Archer, mekaanikko Trip ja enkkuaksenttia bamlaava Reed ovat “ihan ok”, jos nyt arvattavia ja geneerisiä. Valopilkuksi voisi kenties nimetä esoteerisen ja moniavioisen tohtori Phloxin, joka hyysää sairastuvassaan avaruuden elikoita. Vulkanuslaisen T’Polin hahmossa olisi luontaista potentiaalia ihmiskunnan peilinä – Jolene Blalock vaan ei oikein osaa näytellä. Sen sijaan Blalockin mallivartaloa näytetään välillä pitkään ja hartaasti, jopa vaivaannuttavan rajoja hipoen. Vulkanuslaiset ovat olleet toisaalla hyödyllisiä ja loogisia, mutta Enterprisessä kuva on raadollisempi, kun omahyväiset suippokorvat juonittelevat ja syrjivät jopa toisiaan.
Aikamatkustus, siitähän sitä käänteitä irtoaa.
Kaikki perinteiset ja jo tutuksi käyneet jekut on otettu käyttöön laajalti: ajassa rallataan eestaas hieman liikaakin, välillä tietysti maan menneisyydessä, uusia planeettoja ja alieneita tulee vastaan solkenaan, välillä loikataan madonreiästä ja niin edelleen. Päähänlyöntiä on mukana harvinaisen paljon, ja upseeriparkoja kiduttaa vuorollaan milloin mikäkin raakalaisten laji. Romantiikkaa sen sijaan ei ole mukaan juuri sotkettu sen enempää kuin Tripin ja T’Polin loputon kiertely ja jahkailu. Holokantta ei ole vielä olemassa, mikä leikkaa hönöimpien fantasiajaksojen määrää, ja mukavana bonuksena Q on jätetty hyllylle odottelemaan myöhempiä aikoja.
Noh. Eihän tämä varsinaisesti tylsä sarja ollut, vaikka kovin epätasainen. Välillä Voyagerin tai TNG:n tyylistä episodimaista paikasta toiseen rässimistä, kun taas toisaalla kurkotettiin DS9:n tapaisiin suuriin tarinoihin. Federaation aamunkoiton käänteistä olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti, mutta aikaa käytettiin sen sijaan mieluummin irtonaisiin rönsyihin. Netflixin tarjonnan ehdyttyä Star Trek -putki uhkaa katketa, jollei sitten rahoja syydetä hetkeksi johonkin muuhun suoratoistopalveluun. Tuore tulokulma voisi olla myös leirin vaihtaminen Babylon 5:n pariin – en ole nähnyt ikinä jaksoakaan!
TNG:n ja DS9:n jälkeen avaruusmatkailu jatkui luontevasti Star Trek: Voyagerilla (1995–2001), kun sekin kerran Netflixistä löytyy. Seitsemästä kaudesta riitti katsottavaa 172 jakson verran, joten urakkaan kului taukoineen muutama kuukausi jakson tai kahden päivävauhtia. En ollut aiemmin nähnyt jaksoakaan, joten en ollut varma, mitä tuleman piti, eikä värittämässä ollut myöskään nostalgiaa, kuten TNG:n tapauksessa. Perusasetelma lienee useimmille tuttu: Voyaakkeri joutuu kauas kotoa delta-kvadranttiin ja sieltä pitäisi körötellä pitkä matka kotopuoleen kaikenlaisten vaarojen läpi.
Avaruusalus on pitkälti suljettu oma hiekkalaatikkonsa, joten hahmot ja niiden väliset suhteet joko kannattelevat kerrontaa tai pilaavat sen. Osaan miehistön jäsenistä onnistuttiin pitkän kaavan kautta saamaan syvyyttä, kun taas toiset jäivät ihan loppuun saakka karrikoidun yksioikoisiksi. Vaikkapa kapteeni itse, Tom Paris ja Harry edustivat näitä jälkimmäisiä, kun taas selkeimpiä valopilkkuja olivat ärsyttävä/ylimielinen/uhriutuva/mokaileva/avulias hologrammitohtori sekä ihmisyyttään kartoittava Seven of Nine. Jo alkuperäisessä Star Trekissä Spock sai toimia peilinä ihmisyyden kummallisuuksille, ja TNG:ssä sama homma lankesi mainiolle Datalle. Voyagerissa otettiin “enempi parempi” -asenne, kun ihmisreppanoiden heikkouksia ihmettelivät vuoron perään niin Seven, vulkanuslainen Tuvok kuin vielä holotohtorikin.
Hartsa pelastaa kaikki moneen kertaan, mutta eipä ylennystä kuulu. Naishommissa yhtä heikkoa menestystä.
Vaikka asialle toki on Star Trek -loressa kyhäilty selityksiä, niin taas pisti silmään, kuinka kymmenien tuhansien valovuosien päässä elelevät lajit tuppaavat melkein kaikki olemaan humanoideja, joilla on kenties joku ryppy naamassa tai sammalta tukkana. Välillä kertakäyttöhumanoidien kehittely oli jätetty ihan suoranaisen laiskaksi, mikä on sinänsä tuotannollisesta näkökulmasta ymmärrettävää. Yleiskääntäjälläkään ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia, vaan planeetalta toiselle pärjättiin mukavasti universumin yleiskieltä eli englantia bamlaamalla.
Galaksin toisella puolen asuu todella erikoisia eliöitä. Huomaa naamassa olevat putket.
Sarja lähti yskien liikkeelle, mitä toki osasin odottaakin. Ensimmäinen kausi kului lähinnä näkemyksettömään TNG-kloonaukseen: ajellaan sinne tänne ja joka jaksossa tulee vastaan uusi alienilaji, joka melkein tuhoaa koko purtilon. Näyttelijöillä kesti taas aikaa päästä rooleihinsa, joten hahmokaarti vaikutti vielä toisellakin kaudella pahviselta. Federaation ja maquissien vihanpidosta ammennettiin ensinnä konfliktia, joka matkan edetessä sittemmin unohdettiin, ja loppumetreillä oltiin jo vanhoja kalakavereita puolin ja toisin.
Alun kuivahkon planeetalta toiselle ajelun jälkeen käsikirjoittajat pääsivät parempaan vauhtiin, aiheet monimuotoistuivat, ja juonikehitelmistä uskallettiin tehdä pidempiä (esim. borgien kanssa kahinointi). Toisteisuudelta ei täysin vältytty, minkä lisäksi sekaan mahtui ihan aitoja hutejakin, mutta viihdearvo sentään parani. Varsin usein löytyi lupaava tekniikka tai tila-aikarepeämä, jolla päästäisiin kätevästi kotopuoleen, vaan pieleenhän se meni. Suunnilleen joka toisessa jaksossa purkki oli piirun päässä tuhoutumisesta ja mullistavia teknisiä innovaatioita keksittiin minuutissa, mikä toki on muutenkin Star Trekin peruskauraa. Federaation tietoturvan tasoa olisi syytä kohentaa, sillä joka ainoa kivikautinen vieraslaji tuntui taas onnistuvan hakkeroimaan keskustietokoneen tuosta vain.
Missäs ollaan tällä erää? No Irlannissa tietysti.
Tuoteperheeseen tavallaan kuuluu myös se, että välillä lähdetään rehellisesti kiertoradalle ja unohdetaan skifit, mitä edesauttaa Voyagerissa ahkerassa käytössä ollut holokansi, jonka voimin voidaan sotia toisessa maailmansodassa, mennä Ranskaan tai Irlantiin baarikeikalle, ja vaikkapa lähteä Michelangelon oppiin. Ehdin hieman toivoa, ettei Q:ta sarjassa nähtäisi, mutta se oli turha haave – onneksi esiintymiset sentään jäivät vähiin. Sarjan loppu jäi töksähtäväksi ja suorastaan epätyydyttäväksi, vaikka onkin vaikea suorilta vinkata, miten homma olisi pitänyt paremmin paketoida.
Näin pitkälle asti jaksoin välttää ilmeistä vertailua Voyagerin ja osittain samaan aikaan pyörineen DS9:n välillä, mutta nyt paine kasvoi jo liian kovaksi, joten menköön. Ensinmainittu on selvemmin TNG:n ja siten myös TOS:n episodimainen työnjatkaja, kun taas jälkimmäisessä nähtiin enemmän saippuaa, pitkän linjan juonenkehitystä ja ylipäänsä aikuisempia teemoja, kuten seksiä ja sodankäyntiä. Ei liene vaikea arvata, kummasta itse pidin enemmän. Bonuksena oli hauskaa bongata samoja näyttelijöitä ja hahmoja sarjojen välillä – esimerkiksi holotohtorihan nähtiin molemmissa. Enterprisen katselu aloitettiin jo eilen, joten palataan aiheeseen parin kuukauden päästä 🙂
Parasta ennen -päiväyksensä tuolle puolen venytetty Cobra Kai tuli toivottavasti lopulliseen loppuunsa, kun Netflix julkaisi kuudennen kauden viimeisetkin jaksot. Pitihän nuo kompletistin katsoa, vaikka välillä katsomossa iski jo lievä tuskastuminen päälle. Käsittelen tässä könttänä kaikki loput kymmenen jaksoa eli mukana ovat myös edellisessä erässä julkaistut viisi kappaletta (6–10).
Ihan tavalliset karatekisat.
Parsheloonan kisoissa jatkuu käänteiden mylläkkä, joka huipentuu sinänsä viihdyttävään, mutta samalla älyttömään joukkotappeluun ja kuolemantapaukseen. Budolajien kai pitäisi tukeman harrastajiensa henkistä kasvua – ainakin Miyagi-san näin väitti. Roikkumaan jääneet jännitteet pitää toki saada ratkottua päähänlyönnin keinoin, joten uusi Sekai Taikai järkätään lyhyen kompuroinnin päätteeksi kotikentällä Ameriikan mantereella. Sekä Kreese että Silver tuntevat viikatemiehen lähestyvän, mikä aiheuttaa ensimmäisessä tunnontuskia ja jälkimmäisessä pakkomielteen voittaa mestaruus keinolla millä hyvänsä.
Sivussa on pyöriteltävä tavan vuoksi hiukan ihmissuhdesoppaa, opiskelemaan lähdön jännitystä ja putkahtaapa Johnnyn muksukin lopulta maailmaan. Katsojaa vaivaa koko ajan sellainen fiilis, että kaikkea mahdollista on tungettu mukaan sarjan lopun lähestyessä. Deus ex machina on laitettu vahvasti hyötykäyttöön, jotta kaikki juonenkäänteet saadaan varmasti ajoissa onnellisesti kasaan. Etenkin pari viimeistä jaksoa menevät tässä suhteessa jo höperön puolelle, kun paha saa palkkansa ja ihmissuhteiden kiemurat pikakelataan kuntoon. Jos jotain hyvää hakee, niin toiminta on sentään välillä näyttävää.
Kiusaaminen kasvattaa luonnetta, heh heh!
Kummallisena lopputulemana Jöhny palaa vanhaan koulukiusaajan rooliinsa Cobra Kain senseinä (ks. kuva). Onko sitten kyseessä elämän suuren pyörän pyörähdys vai filosofinen toteamus ihmisluonteen muuttumattomuudesta, mene ja tiedä. Daniel-san jatkaa puolestaan yhtä ulalla ja epäuskottavana kuin ennenkin. Toivon vakaasti, että tämä oli tässä, mutta spinoff-huhumyllyn perusteella vaikuttaa siltä, että jatkoa saatetaan vielä nähdä.
Keväästä syksyyn tulee käytettyä paljon lippiksiä, etenkin nykyään, kun tulee ulkoiltua enemmän. Pari kesää palvellut lätsä alkoi osoittaa jo kulahtamisen merkkejä, joten tilalle piti hiljalleen ruveta hankkimaan seuraavaa. Mutta entäpä, jos tällä erää jotain hieman erikoisempaa? Eräs elokuvahistorian tunnetuimpia lippiksiä lienee Alienissa nähty teknikko Samuel Brettin rähjäinen pääkapine, ja kun leffan vannoutunut fanipoika kerran olen, loksahtivat palat kohdalleen.
Right.
Ensinnä suuntasin tietysti koluamaan netin kauppapaikkoja, joista ei tuntunut tällä kertaa valitettavasti olevan apua. Jotkut replikat olivat törkeän huonoja, toiset väärän värisiä, joitakin ei saanut Suomeen asti tilattua, tai sitten hinta olisi noussut moneen kymmeneen euroon. Ihan sokkonakaan ei viitsi asusteita tilata, sillä koko ei välttämättä ole sopiva. Surkuttelu ei asiaa edistä, joten päätin väkästää hatun omin voimin. Zalandolta löytyi sopiva edullinen sininen lippis ja nettikaupoista ensin USCSS Nostromo -logo ja sitten vielä tarpeelliset kultaiset tammenlehvät.
Hyvähän tästä tuli!
Parin viikon jälkeen koristeet saapuivat postissa ja alkoi hartaasti odotettu kasailu. Sekä logo että tammenlehvät olivat silitettäviä, jottei tarvitsisi ryhtyä työlääseen ompelu-urakkaan. Aloitin ensinnä helpommilla osilla eli tammenlehvillä, joita sai painettua puupöytää vasten lujaa silitysraudalla. Netistä luetut ohjeet kahden pisteen lämmöstä ja 10 sekunnin silityksestä sai heittää oitis romukoppaan, sillä ne eivät riittäneet ollenkaan. Laitoin siis lisää onkaa ja ajelin raudalla merkkejä läpi moneen kertaan 15 sekunnin pysähdyksin, kunnes ne asettuivat.
Pelkäsin Nostromo-merkin olevan vaikea kiinnitettävä lippiksen pyöreän muodon vuoksi, enkä osunut väärään. Pään kokoinen pyöreä puupölli olisi ollut sopiva silitysalusta, mutta eihän sellaista taloudesta noin vain löydy, joten otin käyttöön suunnilleen sopivan kokoisen kattilan. Muutama tippa pikaliimaa ennen silitystä varmisti, ettei logo mene äheltäessä vinoon. Pitkällisen yrittelyn jälkeen tämäkin vaihe tuli kunnialla loppuunsa ja lätsä oli valmis. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka väri on kenties pykälän vaalea originaaliin verrattuna. Kiinnityksen pysyvyys selviää sitten tuonnempana käytön myötä.
TNG:n jälkeen luonteva jatko oli ottaa Netflixistä työn alle Star Trek: Deep Space Nine, josta ei itselläni ollut minkään sortin aiempaa kokemusta. Vauhti oli kova, kun lähes joka ilta katsottiin suunnilleen kaksi jaksoa, mutta onhan sisältöäkin toki seitsemän kauden eli 176 jakson verran. Joulua ennen aloitettiin ja nyt tuli valmista – seuraavaksi pitää harkita, yritetäänkö Voyageria tai Enterpriseä. Ensin kuitenkin pidetään pikku tauko ja katsotaan jonoon kertyneitä leffoja (sekä jälleen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo).
Keikka taitaa venähtää.
Siinä missä TOS ja TNG perustuivat pitkin universumia planeetalta toiselle rälläämiseen, DS9 sijoittuu enimmäkseen samannimiselle avaruusasemalle, jonka cardassialaiset (ne pirun cardassialaiset) jättivät jälkeensä lähiplaneetta Bajorin miehityksen jälkeen. Vieressä sijaitseva gamma-sektoriin johtava madonreikä asettaa DS9:n tapahtumien keskipisteeseen, eikä aina hyvässä mielessä. Aivan alussa mesta on lähinnä romulaani (sic), vaan ehjääntyyhän se siitä pian. Ainakin enimmäkseen, sillä TNG:stäkin tuttu irkkumme O’Brien saa rempata milloin mitäkin hajoavaa nurkkaa vuodesta toiseen. Edeltäjän suuntaan ei muuten alituiseen kumarrella, sillä ainoa pysyvämpi vanhan koulun hahmo O’Brienin lisäksi on keskivaiheilla geimeihin palaava Worf. TOS-ajoilta pyörähtää näyttäytymässä itse Spock, ja isona tribuuttina kokonainen yksi jakso sijoittuu vanhalle Enterpriselle.
Holokannellako? Ehei, vaan holosviitissä.
Hahmot ovat tietysti kaiken a ja o, eikä niissä ole valittamista. Seitsemän kauden aikana lähes kaikkia ehditään syventää monin tavoin – jokaisella heistä on tietysti valoisa sekä pimeä puolensa. Ydinjoukkoon voinee laskea vähintään kapteeni Siskon poikineen, ferengit Quarkin, Romin ja Nogin, majuri/eversti Kiran, tohtori Bashirin, Daxin isännät Jadzian sekä Ezrin, muodonmuuttaja Odon, Worfin ja O’Brienin. Lähipiiristä löytyy vielä lisääkin keskeistä sakkia, joten hahmokaarti on mittava. Vakiopahiksia edustavat Cardassian murheenkryyni Gul Dukat kätyreineen, murhanhimoiset Jem’Hadarit, ketkut vortat sekä pahan Dominion muodonmuuttajat.
Seitsemän rohkeata … ferengiä.
Jaksoja on niin paljon, että tässä postauksessa on hieman vaikea sanoa niistä mitään yleispätevää. Suuria, lähes koko sarjan läpi jatkuvia kehityskulkuja ovat Bajorin ja Cardassian vanha viha, sota Dominiota vastaan, madonreiän mystisten alienien/jumalien/profeettojen kanssa puuhailu ja tietysti eri hahmojen kasvutarinat. Aika- ja ulottuvuusmatkustuksella sekä holosviiteillä saadaan tyypit tuttuun tapaan kätevästi uuteen ympäristöön, mutta onneksi nämä irtiotot eivät kroonistu samalla tavalla kuin TNG:ssä hieman tuppasi käymään.
Vertailua TNG:hen on muutenkin vaikea välttää, kun molemmat sarjat tuli katsottua peräkanaa. DS9 on selvästi vakavampi ja “aikuisempi”, esimerkiksi ihmissuhteiden ja väkivallan käsittelyn suhteen. Juonikuviot ovat myös pidempiä, siinä missä TNG:ssä jaksot olivat usein varsin itsenäisiä ja käsittelivät jotain yleisinhimillistä teemaa, aika lailla TOS:n tapaan. Olihan romantiikkaa toki ennenkin, mutta Deepparissa on välillä rehellisen saippuaoopperamaisia piirteitä (mikä ei toki itseäni haitannut). Loppuhuipennus jäi valitettavan hätäiseksi yhden pitkän jakson pikakelaukseksi, mikä pisti miettimään, tuliko sarjan lopetus yllätyksenä ja langanpäät oli pakko solmia äkkiä yhteen. “TNG vai DS9?” tuntuu olevan fanien keskuudessa edelleen suosittu keskustelunaihe, ja itse näistä kallistun jälkimmäiseen.
