Posts filed under 'leffat'

McCabe & Mr. Naughton

Kun kerran tällainen fanipoika olen, niin hankin oikein rahalla McCabe & Mrs. Millerin (1971) alkuperäisteoksen eli Edmund Naughtonin McCaben (1959). Kirjasta on ilmeisesti tullut jonkinlainen haluttu harvinaisuus, sillä 1971 leffan vanavedessä painettu, alkujaan 75 sentin hintainen kioskikirjakin oli posteineen yli 40 euroa, puhumattakaan vanhemmista painoksista. Mutta sehän on rahaa vain, joten mennään suoraan tärkeimpään kysymykseen: miten kirja eroaa Altmanin leffasta?

  • Kerronta tapahtuu kirjassa erittäin vahvasti McCaben perspektiivistä. Harvoja muita hahmoja mainitaan edes nimeltä.
  • Berg lienee kirjan “Socialist Swede”, mutta monet muut leffan hahmot pikku sivujuonineen puuttuvat kokonaan. Esimerkiksi Bartia ja Idaa tai useimpia ilotytöistä ei sivuilla nähdä ollenkaan.
  • McCabe on elokuvassakin keikari sekä julkisivu, mutta kirjassa lisäksi hyvä ihmistuntija sekä pyssymies, jolla on modifioitu Colt.
  • McCabe ei kerro sammakkovitsejä.
  • Mrs. Miller häipyy toisinaan rilluttelemaan Bearpawiin, osoittaen samalla itsenäisyyttään.
  • McCabe on kirjassa jossain määrin kiinalaisten suojelija, joka mm. keskeyttää lynkkauksen.
  • Sheehan on huomattavasti paskamaisempi hahmo, joka veljeilee avoimesti Firman kanssa ja ilakoi pyssymiesten tulolla.
  • Bearpawn lakimies ei edistä omaa vaalikampanjaansa, vaan on vanha kyyninen mies, joka vain vihaa Firmaa ja haluaa oikeuden voittavan.
  • Cowboytä ei ammuta.
  • Lopun ammuskelu on kirjassa varsin samanlainen, joskin se tapahtuu mudassa eikä lumessa.
  • Kirkko ei syty tuleen lopuksi eikä luihua pappiakaan ammuta (harmi!).

Leffassa McCaben tausta jää hämärän peittoon, mutta kirjassa siitä kerrotaan paljonkin. “Pudgy” on kotoisin idästä, jossa ammattipelurin ura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, joten hän lähti länteen. Lopputaistelun alkaessa McCabe on ollut Presbyterian Churchissa jo neljä vuotta, mikä jää elokuvassa epäselväksi. Mrs. Miller ei ole (ollut) naimisissa lainkaan, vaan pitää sormusta ja nimeä vain arvostuksen vuoksi. Constancen kurjasta lapsuudesta kuullaan jotain, ja samoin kolmen tappajan olemusta sekä keskinäisiä suhteita avataan huomattavasti elokuvaa enemmän.

Jossain lukemassani arviossa kirjaa ei mainittu kovin hyväksi, mutta itse kyllä tykkäsin. Seuraavan kerran – varmaan olisikin taas aika – katsoessani Altmanin filkkaa, tulee tapahtumien kulkua varmasti vertailtua kirjassa kerrottuun.

Add comment February 23rd, 2017

Johnsonin piirikunnan sota

Johnson County Warina tunnettu, n. 1890 käyty kahakka on innoittanut lukuisia lännenelokuvia enemmän ja vähemmän suorasti. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrattuna kyseessä oli Wyomingin suurten karjatilallisten sekä uudisasukkaiden – joita syytettiin karjavarkaiksi – välinen konflikti, johon osallistuivat myös Teksasista palkatut pyssymiehet. Lopulta paikalle kutsuttiin liittovaltion joukot rauhoittamaan tilannetta. Ajalle tyypilliseen tapaan käytännössä kukaan ei joutunut lopulta edesvastuuseen murhista. Aiheesta on nyt tullut katseltua useampi leffa, joista tässä listaa:

  • The Virginian (1946). Varsin tavanomainen fiftaripätkä, jossa ei oikeastaan oteta kantaa siihen, ketkä olivat konfliktin hyviksiä tai pahiksia. Etäiseksi jäävä karjavarkaiden porukka ei oikein edusta kumpaakaan puolta.
  • Devil’s Doorway (1950). Mann sekoitti soppaan aika poikkeuksellisiakin aiheita, sillä mukana on sisällissodan jälkilöylyjä sekä intiaanien syrjintää. Syyllinen on tällä kertaa ahne rasistinen lakimies. Ranchin piiritys, lammasfarmarit ja ratsuväki ovat suorimmat viittaukset oikeisiin tapahtumiin.
  • Shane (1953). Etäisten laaksojen mies on varmaankin tunnetuin aiheesta kertova elokuva. Nimet ja tapahtumat ovat pitkälti kuvitteellisia, mutta uudisasukkaiden ahdinko karjatilallisten puristuksessa on sentään esillä. Pale Rider siirsi samat kuviot kullankaivajien kontekstiin.
  • The Redhead from Wyoming (1953). Tästä ei oikein jäänyt muuta mieleen kuin saluunanpitäjää esittävä Maureen O’Hara, joka ei juurikaan muistuta oikeaa Cattle Katea (joka hirtettiin syytettynä karjavarkaudesta).
  • Heaven’s Gate (1980). Lähinnä floppaamisestaan tunnettu Ciminon suurelokuva on itse asiassa varsin hyvä, etenkin jos katsoo leikkelemättömän pitkän version. Useimmat henkilöt ovat oikeilla nimillä, ja Heaven’s Gate lieneekin kaikista elokuvista lähinnä tositapahtumia, vaikkei sekään kovin tarkasti. Sympatiat ovat vahvasti pientilallisten puolella.
  • Johnson County War (2002). Ikäänsä vanhemmalta näyttävä melkein kolmen tunnin tv-draama, joka perustuu ainakin löyhästi todellisuuteen. Päähenkilöt, Hammettin veljekset, ovat mitä ilmeisimmin täysin kuvitteellisia hahmoja. Sympatiat tässäkin pientilallisten puolella.

Viittauksia Johnsonin piirimestaruuskisoihin on lisäksi tullut vastaan jokusessa leffassa. True Gritissä Rooster Cogburnin mainitaan osallistuneen kapinaan, Gunsmokessa pyssymiehet pakenevat Wyomingista, ja mainio Day of the Outlaw sijoittuu sekin piikkilankojen repimään territorioon. Ehkä mielenkiintoisin skaala on tullut Ella “Cattle Kate” Watsonin osaksi: Johnson County Warissa Ella on rääväsuinen prostituoitu, Heaven’s Gatessa hienostunut (mutta edelleen prostituoitu) ja Redheadissa siivommin vain kapakan emäntä – todellinen henkilö oli ilmeisesti kuitenkin vain karjankasvattaja.

2 comments February 10th, 2017

2016 touhut

Jos oli 2015 stressaava, niin eipä viime vuosikaan yhtään sen helpompi; ehkä jopa tuskaisempi. Tavanomaisten duunin ja vanhemmuuden velvoitteiden lisäksi niskassa painoivat entistä pahemmin opintojutut, kun opinnäytteen väsäily ja siihen liittyvät moninaiset prosessit alkoivat tulla loppusuoralle. Taustalla yleistä ankeutta on lisännyt se, kuinka jotkut ovat ilmeisesti menettäneet kaiken kosketuksensa todellisuuteen ja käyttävät kaikki liikenevät voimansa moninaisen vihapuheen suoltamiseen netin (tai presidentinvaalikampanjan) täydeltä.

Ei vuosi sentään ihan pelkkää kurjuuttakaan ole ollut. Juniori on kasvanut ja oppinut kaikenlaisia taitoja, ja tulihan tässä tosiaan täytettyä tasavuosiakin. Länkkärimaratonit ovat järjestelyvaivasta huolimatta edelleen vuoden valopilkkuja. Tunnelma on tässä vaiheessa varovaisen toiveikas, sillä tänä vuonna velvoitteiden pitäisi lopulta jo hieman hellittää.

Skenetykset ja retroilut

Valitettavan hiljaista tällä saralla, vaikka Vammala Partyä varten tuli sentään huhkittua oikein tosissaan: neljä kuvaa, kaksi pikku demoa ja vieläpä interaktiiviseksi muutettu 80-luvun sarjis, johon palaan joskus myöhemmin, kun projekti etenee. Mukana menossa tuttuun tapaan myös Roz, Dr. TerrorZ sekä Yzi. Assemblyille teimme pienen paluun dossille: Amica Magick on vähän mitä on, mutta ainakin kääntäjät ja muut ovat taas todistettavasti kunnossa. Manun kanssa kyhätyn C-visan voinee laskea produksi senkin.

MSX-ryhmämme Lieves!Tuore täytti jo 20 vuotta, mitä juhlistettiin asiaankuuluvasti Vammala Partyillä. Paikalle saatiin suuri osa jäsenistä – ainakin kaikki aktiivit. Jalkapalloharkkojen jälkeen 1996 perustettu retroryhmä osoittautui muita aikalaisvitsejä kestävämmäksi, eikä lopahtamisesta ole merkkejä näkyvissä edelleenkään. Alun perin funtsimme, että vuosijuhla pidettäisiin oikeasti Lievestuoreella, mutta ideasta oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.

Skenetyksen ja yleisen retroilun välimaastoon sijoittuva Pixel Polizei -konvertteri tuli julki vuoden alussa. Työkalusta ei tullut mikään varsinainen hitti, ja työmääräkin osoittautui aivan kohtuuttomaksi, joten olkoon nyt jonkun aikaa hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Tulipa ainakin opittua kaikenlaista eri kasibittikoneiden ohjelmoinnista ja grafiikkatiloista. Tuunasin PETSCII-edikkaakin huomattavasti, vaikka suurin osa sisäisistä muutoksista ei juuri käyttäjälle näykään. X-partyn vaatimattomaksi jääneessä kompossa ilmeisesti kaikki kuvat olivat edikkatekeleitä, joten tarkoitus sinänsä täyttyi.

Konekanta ei juuri muuttunut – retroroinaa on muutenkin jo niin paljon, ettei lisää oikein pysty hankkimaan. Loppuvuodesta tilasin sentään XE-Atareille sopivan ulkoisen muistinlaajennuksen, joka on saanut toistaiseksi odotella sopivaa hetkeä (mitään varsinaista tarvetta ei ole, kun 600XL:ni on jo laajennettu). Noin muuten vuoden tietokonevirittely kohdistui lähinnä Linux-läppäreihin.

Tutkimustohinat

Artikkelit, lehtijutut ym. jäivät 2016 vähäisiksi, vaikkakin perustellusta syystä. Merja Salon kanssa sentään saatiin julkaistua kepeä katsaus suomalaisesta Amiga-pioneerista, sekä Terpan kanssa Skrollissa PETSCII-juttu. Artikkeleita on toki jatkuvasti tekeillä ja pari vertaisarvioinnissakin, mutta katsotaan nyt, miten niiden kanssa käy.

Suurin osa kirjoitus- ja tutkimustyöstä on kohdistunut kiviriippaan nimeltä väitöskirja. Keväällä oli sopivasti noin kuukausi aikaa kirjoitteluun ja väänsin nippuväikkärin johdantoa kasaan sivun päivässä – toisinaan inspiraation ja toisinaan riittämättömyyden tunteen vallassa. Tässä vaiheessa lopussa ovat niin motivaatio, kunnianhimo kuin yleinen häveliäisyyskin, joten ihan hyvä, että myös projekti on lopuillaan. Esitarkastajilta tuli sekä tukistusta (ihan aiheesta) että kiitosta, ja kun molemmat ehdottivat työn hyväksymistä, niin korjailujen jälkeen puolustanen opinnäytettä 17.2. Porissa.

Leffavuosi

2014 ja 2015 olivat hulppeita länkkärivuosia: katselin yli 150 näkemätöntä westerniä molempina vuosina, mutta nyt tahti on lopulta hiipunut. Yhtäältä järkevä katseltava on käynyt vähiin ja toisaalta olen katsellut vaihteeksi muitakin genrejä. Ihan tarkkaa lukemaa ei ole, mutta aiemmin näkemättömiä tekeleitä kertyi listaan hiukan reilu 60 kappaletta. Uudet ison rahan tuotannot, kuten Diablo, Jane Got a Gun ja The Magnificent Seven todistivat vahvasti länkkärien uuden tulemisen puolesta, vaikka teoksina eivät järin ihmeellisiä olleetkaan.

Leffavuoden eräs kohokohta oli tietysti McCabe & Mrs. Millerin Blu-ray-julkaisu, jota oli povattu ja kytätty jo vähintään parin vuoden ajan. Olen hehkuttanut leffaa epäilemättä kaikille jo ihan tarpeeksi, mutta kyllä se edelleen kesti uudelleenkatselun (tai pari) oikein mainiosti. Harvempi länkkäri on vastaavalla tavalla kokonaisteos, jossa juoni, hahmot, ympäristö ja lavasteet kaikki kietoutuvat kiinteästi toisiinsa (no niin, hehkutinpa taas).

Muu katselu keskittyi keväällä uusiin ja vanhoihin scifi-leffoihin – Alienit, Predatorit, Martianit, Interstellarit, Gravityt sun muut – ja jossain määrin fantasiaan Lortista Hobittiin. Olin nähnyt joskus taannoin pari ensimmäistä Harry Potteria, mutta sarja ei tuolloin juuri kiinnostanut. Nyt uudella yrityksellä ja kokoelmaboksin voimin sain huispaukset huispattua hamaan loppuunsa. Putkeen katsomisesta seurasi tunne, että jokainen episodi on oikeastaan sama leffa vähän eri paketissa. Oculus reparo! Kummallisemmista sivujuonteista mainittakoon tässä vielä sotilasfarssit.

Add comment January 1st, 2017

Enska, muttei Hanskia

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Add comment December 1st, 2016

Lännen kummajaiset

Lännenelokuvat olivat niin pitkään suosittu ja läpitunkeva lajityyppi, että niissä on esiintynyt aika yllättäviäkin naamoja. Harvempi varmaan pitää esimerkiksi Jack Nicholsonia länkkärikasvona, mutta niinpä vain CV:ssä komeilee neljä westerniä. Elviksen tasoltaan vaihtelevista yritelmistä kirjoitin oikein kokonaisen postauksenkin hiljattain. Seuraavassa jotain hieman marginaalisempia poimintoja kuvakavalkadin muodossa:

Lista ei tietenkään ole läheskään täydellinen, sillä länkkäreissä on viuhahtanut paljon suurempikin sakki, etenkin jos lasketaan mukaan TV-sarjat. Useimpien näyttelijöiden (tai laulajien jne.) kohdalla länkkärivierailu jäi ainoaksi. Enin osa näistä pistäytymisistä näyttää sijoittuvan 1970-luvun taitteeseen, jota itse pidän lännenelokuvan kultakautena – jos nyt ei näiden, yleensä vaatimattomiksi jääneiden vierailujen ansiosta.

edit: mahdollisia lisäyksiä: Gina Lollobrigida – Bad Man’s River (1971), Sam Peckinpah – China 9, Liberty 37 (1978) ja Orson Welles – Tepepa (1969).

Add comment November 27th, 2016

McCabe & Mrs. Miller: The Map

In the lines of the previous map of the Once Upon a Time in the West opening scene, me and Tero started a bit larger undertaking: the map of Presbyterian Church, the mining town where Altman’s McCabe & Mrs. Miller (1971) takes place. Mapping a complete – and messy – town turned out significantly trickier than just one yard, but here’s version 1.0 and my original sketch for your pleasure:

And a scalable pdf file for checking the details better and printing. There are some dead angles that are not visible, so the exact placement of roads and rivers is rather preliminary. Likewise, most buildings aren’t exactly to scale. Another thing to note is that the map represents the situation at the end of the movie – the town keeps growing and changing a lot throughout the movie, starting from not much more than a few huts and shelters.

Add comment November 12th, 2016

McCabe & Mrs. Citerion

Pitkään ja hartaasti odottamani McCabe & Mrs. Miller -blu-ray julkaistiin lopultakin tänä vuonna. Asialla oli taasen hyvillä julkaisuilla kunnostautunut Criterion, joten laatua sopi odottaa. Leffa on vähintään top 10 -länkkäreissäni, jollei peräti top 5 – Altman tosin kutsui filkkaa anti-westerniksi, eikä se tosiaan normaaliin muottiin mahdu. Tapahtumat sijoittuvat Presbyterian Church -nimiseen kaivoskylään, joka sijainnee jossakin luoteessa lähellä Kanadan rajaa (kuvauspaikka sijaitsikin Kanadassa).

Aiemmin saatavilla on ollut lähinnä tuhnuinen DVD, joka ei todellakaan tee oikeutta lähdemateriaalille, vaikkei nyt ihan toivoton olekaan. DVD-julkaisua luonnehtii etenkin kuvan punaruskeus. Amazon ja luultavasti aikanaan myös Warner ovat kaupanneet leffasta myös stream-versiota 720p-laadulla. Sain senkin *köh köh* jostain käsiini, mutta ero DVD:hen ei ollut valtavan suuri. Värimaisema oli vedetty harmaaksi ja aika pimeäksi. Criterionilla olivat tehneet puolestaan kokonaan uuden 4k-skannauksen, joka oli sitten pakattu BD:lle sopivaksi full hd:ksi (1920×1080). Alkuperäinen matsku on ollut tarkoituksella suttuista ja kohinaista, ja kohinaa on jätetty kuvaan edelleen paljon; parempi näin kuin posterointi liialla korjailulla. Väriruuvia on väännetty tässä versiossa lähinnä vihreään suuntaan ja samalla tehty gammakorjausta, joten lopputulos on selvästi kahta muuta kirkkaampi niin hyvässä kuin pahassakin.

Näin kolmannella katselullakin löytyi jälleen uutta löydettävää, mitä kohennettu kuvanlaatu osaltaan auttoi. En ollut aiemmin esim. huomannut kylän sijaitsevan aivan järven vieressä, ja Terence Hillin bongaaminen oli tietysti palkitsevaa. McCaben haparointi kävi yhä ilmeisemmäksi, ja myös se, kuinka aikaisessa vaiheessa monet tärkeät käänteet itse asiassa tapahtuvat. McCaben antisankarin rooli lienee yhtäältä Altmanin ja toisaalta Beattyn aikaansaannosta, sillä alkuperäisessä kirjassa hahmo on kuulemma oikeastikin revolverisankari. Alla sama kohta kaikista kolmesta eri julkaisusta vertailun vuoksi:

Add comment November 7th, 2016

Viisi sotilasfarssia

Prisman halpalaarista tärppäsi kympillä viiden kotimaisen sotilasfarssin kokoelma Asento!, joten kokeillaan nyt sitten tätäkin. Sotilasfarssin kultakausi oli 50-luvulla, kenties testamenttina sodalle ja eräänlaisena kansallisena terapiana. Ainakin sotilasfarssit koskettivat teemaltaan niitä miehiä, jotka olivat hiljattain rintamalta palanneet. Kokoelmia oli Prismassa pari lisääkin – mm. Lasse Pöystin tähdittämiä Monni-leffoja – mutta tähän satsiin osuivat seuraavat merkkiteokset:

  • Rykmentin murheenkryyni (1938). Lunki torppari Hemminki Aaltonen ja nössö maisteri Auermaa yrittävät sopeutua tornifirmaan tässä poikkeuksellisen aikaisessa tekeleessä. Alkupuolella on jopa hiukan potentiaalia, kun jäpikkäät ystävystyvät yli luokkarajojen, mutta loppua kohti leffa rapautuu tyypilliseksi hölmöilyksi romanttisin ripauksin. Lopputulema on armeijaa suorastaan ihannoiva, joten tätä voi ajatella ajankohtansa puolesta eräänlaisena rekrymainoksena.
  • Murheenkryynin poika (1958). Nyt on Hemminki Aaltosen pojan Heikin aika mennä armeijan harmaisiin. Jäyhä poitsu sopisikin palvelukseen oikein hyvin, mutta hankaluuksia seuraa, kun samanniminen (nössö) kukkakauppias ei meinaa sopeutua kuriin ollenkaan. Lopuksi taas kohelletaan ja saadaan asiat järjestykseen. Kokoelman huonoin.
  • Sotapojan heilat (1958). Naisjuttuja on varmasti jokaisessa sotilasfarssissa, mutta tässä romanttiset seikkailut ovat oikein poikkeuksellisen paljon esillä. Alokas Puustinen (Pöysti) pyörittää suurta deittirinkiä, mikä tietysti päättyy katastrofiin, kun huijatut naikkoset saapuvat joukolla paikalle. Varmaankin ainoa oivallus nähdään lopussa, kun alikessuiksi ylenneet entiset simputetut ryhtyvät toistamaan edeltäjiensä maneereja.
  • Tyttö lähtee kasarmiin (1956). Ristiinpukeutuminen on komedian peruskiviä, eikä juuri toisin näissäkään leffoissa. Tällä kertaa – hyvänen aika sentään – palvelukseen astuu ehta nainen mieheksi pukeutuneena. Kun huijaus alkaa selvitä, seuraa siitä luonnollisesti monenmoista kiusaannuttavaa tilannetta ja väärinkäsitystä. Statistina vilahtaa mm. itse Spete.
  • Vääpelin kauhu (1957). Vanha sodankin nähnyt jermu kutsutaan takaisin ruotuväkeen johtuen taas vaihteeksi nimien sekaantumisesta. Noh, vanhahan taitaa jo temput eikä ota turhaa stressiä äkseeraamisesta. Sivumennen hoidetaan lemmenasioita ja otetaan suojatiksi taas vaihteeksi nössö maisteri, joka ei oikein pärjää miesten koulussa. Ei tätäkään mestariteokseksi voi luonnehtia, mutta varmaankin tämän kasan paras, pitkälti Heikki “Tuntemattoman Hietanen” Savolaisen karisman ansiosta.

Samoista aineista on saatu aikaan hyvin samanlaisia keitoksia. Koomista äkseeraamista, simputusta, lemmenseikkailuja, aamu-unisuutta, pinnaamista, kommelluksia, musiikkinumeroita ja stereotyyppejä löytyy kaikista. Erityisen toistuva kuvio on alokkaan tm. pukeutuminen upseerin vermeisiin, minkä jälkeen komentoketju on hetken hupsusti päälaellaan. Arkkityyppejä ovat mm. räyhäävä alikessu, ankara mutta reilu isoherra, vieraantunut maisteri, pinnaava velikulta, naistenmies, hölmöläinen, vanha kanta-aliupseeri sekä hemaiseva lemmenintressi. Näyttelijätkin ovat usein samoja: jo mainitun Lasse Pöystin lisäksi nähdään ainakin Leo Jokelaa, Tommi Rinnettä ja Siiri Angerkoskea.

Jollen nyt vallan erehdy, niin kaikki kasarmille sijoittuvat ulkoilmakohtaukset on kuvattu Santahaminassa; ainakin saman sillan yli mennään toistuvasti. Paikka sijaitsee kätevästi Helsingissä, mikä lienee ollut eräs merkittävimpiä syitä. Katsotaan nyt, jaksanko näitä enempää kahlata, sillä tästä köykäisestä lajityypistä lienee saanut jo viiden teoksen perusteella varsin kattavan kuvan.

Tyttö lähtee kasarmiin

Tyttö lähtee kasarmiin

Add comment October 13th, 2016

Rejakanni lännen tiellä

Ennen presidentinhommia Ronald Reagan ehti tehdä mittavan näyttelijänuran, alkaen B-filmien statistista ja päätyen lopulta pikku tähdeksi, joka sai ihan pääosiakin. Lännenelokuvat olivat tämän koko 30-luvulta 60-luvulle kestäneen ajanjakson suosittuja, joten Reikani päätyi luonnollisesti myös lännen tielle. Olen nyt saanut katseltua länkkäreistä seuraavat neljä:

  1. Santa Fe Trail (1940). Ronald esittää sisällissotaa edeltävässä ratsuväkileffassa nuorta Custeria. Rooli ei järin syvällinen ole, ja valokeila kohdistuu suurimman osan ajasta itse staraan, hurmuriviiksi Errol Flynniin.
  2. The Last Outpost eli Cavalry Charge (1951). Tässä on edetty jo pääosaan asti. Reagan on kekseliäs Etelävaltojen upseeri, joka jekuttaa vihollisiaan tämän tämän. Lopuksi pientä sillanrakennustakin, kun tapetaan intiaaneja yhdessä.
  3. Law and Order (1953). Tässä vaiheessa alkoi hieman ikä näkyä: siloposki on alkanut vanheta ja roolikin on hieman vakavampi – yksinäinen sheriffi kaupunkia siivoamassa.
  4. Tennessee’s Partner (1955). Reikanin viimeiseksi jäänyt länkkäri, jollei lasketa parissa TV-sarjassa pyörähtämistä. Kirkasotsainen lehmipoika ajautuu yksiin kieron korttihuijarin kanssa, ja panoksena pelissä on kultakaivos.

Tämän enempää tuskin tulee oma-aloitteisesti katsottua, sillä eivät nuo mitään erityisen kiinnostavia pätkiä ole olleet. Näkemättä ovat The Bad Man (1941) ja Cattle Queen of Montana (1954). Ilmeistä kehittymistä sarjaan ainakin mahtuu: 40-luvulla Reagan oli vielä yksiulotteinen hymypoika, mutta loppupään länkkäreissä nähtiin jo harjaantuneempia suorituksia.

edit: noh, tuli kuitenkin paremman puutteessa ostettua nuo puuttuvatkin. The Bad Man oli paikallaan junnaava komedia, mutta CQoM ehkäpä paras reikanilänkkäri: tasavahva, jos nyt kliseinen fiftaripätkä.

Add comment April 2nd, 2016

Synttärilänkkäri

Valitsin synttärilänkkäriksi John Waynen “testamentin”, The Shootistin (1976), sen ilmestymisvuoden sekä vanhenemisen teeman vuoksi, mutta leffan äärellä kävi ilmeiseksi, että se oli vielä odotettuakin osuvampi. J. B. Booksilla on näet sama syntymäpäivä kuin itselläni, ja kaiken lisäksi hahmo kuoleekin 29.1.1901, kuten kuvasta näkyy.

Testamenttimaisuutta alleviivaa erityisesti The Shootistin alku, jossa nähdään takaumia pyssysankarin menneisyydestä. Itse asiassa mustavalkoiset välähdykset ovat Waynen muista elokuvista — itse bongasin heti ainakin Rio Bravon ja El Doradon. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Rio Bravo -kuvassa on taustalla “Hotel Alamo”, vaikka leffa onkin vuotta aiempi kuin jälleen Waynen tähdittämä Alamo (1960).

edit: William McKinley, Yhdysvaltojen 25. presidentti, syntyi täsmälleen samana päivänä kuin J. B. Books, mikä ei välttämättä ole pelkkää sattumaa. Kuolinvuosikin on sama, mutta päivä sentään eri.

Add comment February 1st, 2016

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet