.Markku Reunanen.

Oudompia asioita

February 7th, 2026

Kahden jakson päivätahtia ei kestänyt kauaa, kun loppuunsa tuli viisi kautta Stranger Thingsiä. Kommentoin näin jälkiherännäisen silmin, kun en tuota heti ilmestymisvaiheessa katsellut. Ehkä hyväkin niin, nyt koko höskän pystyi näkemään ilman turhia odotteluja. Useimmat varmaan tietävät, mistä on kyse: 1980-lukulaisen pikkukaupungin, Hawkinsin, teinit, varhaisteinit ja muutama aikuinen pelastavat maailmaa tuonpuoleisen hirviöiltä. Hallitus pimittää tietoa, ja mukaan ovat sekaantuneet vielä neukutkin. Aineksia on lainattu niin monesta suunnasta, että kaikkia tuskin läheskään tunnistin, mutta X-Files, The Goonies, E.T., The Thing, Elm Streetit ja Alien olivat näitä ilmeisimpiä.

Koko sarja nojaa vahvasti hahmorosteriinsa, joka koostuu nörttipoikien ydinporukasta Mike–Dustin–Will–Lucas, jota sittemmin vahvistetaan vielä Maxilla ja mystisellä Elevenillä, jolla on kykyjä. Teiniosastoa edustavat Nancy, Jonathan sekä Steve, jolle annetaan sarjan edetessä harvinainen mahdollisuus edetä omahyväisestä naistenmiehestä ihan ihmiseksi asti. Vakioaikuisista tärkeimmät ovat Hopper ja Joyce, joista jälkimmäistä näyttelee keski-ikäiseksi vanhentunut Winona Ryder. Sarjaa esitettiin melkein kymmenen vuoden ajanjaksolla, joten muksut ehtivät kasvaa teineiksi ja teinit aikuisiksi, minkä käsikirjoitus asianmukaisesti huomioi.

Arkielämää koulusta ihmissuhteisiin pyöritellään välillä saippuankin hengessä, mutta suuri osa ajasta kuluu hirviöjahdissa. Hawkinsin kohdalla kun sijaitsee toisessa ulottuvuudessa kylmä ja ankara Nurinkurinmaailma (Upside Down, omana käännöksenä), jonka mönsterit häiritsevät arkea vuosi vuodelta pahemmin. Salainen tutkimuslaitos liittyy asiaan tietysti jotenkin, mutta enpä spoilaa tässä sen enempää. Hirviöille iskee sarjan kuluessa ikävästi tietty inflaatio kuten Alien-tuoteperheessä konsanaan: ekalla kaudella riittää yksi silloin tällöin nähtävä mörkö, kun loppua kohti niitä on kuin pipoa ja toisessa ulottuvuudessa ravataan kuin hollituvassa.

Usein sarjoilla kestää alussa helposti yksi kausi, ennen kuin ne löytävät oman äänensä. ST-rangerit sen sijaan esitteli vahvinta antiaan heti alussa, ja siitä eteenpäin lähinnä lasketeltiin loivaa alamäkeä. Viidettä kautta on kritisoitu laajalti, eikä asiasta voi oikein olla kuin samaa mieltä. Hienovaraiset juonikuviot ja Nurinkurinmaailman mystiikka lentävät pitkälti ikkunasta, kun meno muuttuu laveaksi toimintarytinäksi ja samalla sekaan lapioidaan kiusallisen pitkiä sentimentaalisia tiristyskohtauksia. Jaksoi sarjan silti hyvin loppuun katsoa, eipä siinä mitään, mutta se epätyydyttäväkin loppu oli tervetullut, eikä lisää toivottavasti enää väkisin tehdä.

Filed under: leffat