Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Joskus 1980-luvun puolivälissä sain – epäilemättä pitkän mankumisen jälkeen – lahjaksi Lego-linnan, josta riitti paljon viihdettä. Vasta nyt sain selville, että linnan tarkka malli on Black Falcon’s Fortress (6074) ja julkaisuvuosi 1986. Jos oikein ymmärsin, sama setti on julkaistu uudelleen vielä vuonna 2002. Henkisesti linna sijoittuu vanhan koulun atomeista koottavien mallien ja myöhempien, hyvin erikoistuneista paloista koostuvien välimaastoon: osa seinistä on jo elementtejä, mutta mukana on edelleen myös paljon pieniä peruspalikoita.
Valmis pytinki edestä
Yli 30 vuotta myöhemmän kokoamisen tielle nousi pian monenlaisia haasteita, joista osa ratkesi omin avuin ja osa ei. Ohjekirja oli ehtinyt irrota niiteistään ja revetä sieltä täältä, mutta teippaamisen ja nitomisen jälkeen kävi ilmeiseksi, että mitään oleellista ei puuttunut. Tämä ongelma olisi muutenkin ollut pieni, sillä lärpäkkeet voi tätä nykyä ladata verkosta pdf-muodossa, kunhan vaan keksii oikeat hakusanat. Merkittävästi pahempia vaikeuksia koitui siitä, että kohtuullisen moni osa oli kadonnut vuosien varrella ajan virtaan ja/tai pölynimuriin. Pienemmistä palikoista voi usein kasailla isomman puuttuvan osan, mutta tällä erää puuttui kokonainen nurkkaelementti.
Ja avattuna
Legolla on oma varaosapalvelunsa, joka on kuitenkin keskittynyt tuoreemman pään tuotteisiin, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä metsästämään elementtiseinää Brick Owl -palvelusta. Ruotsalaiselta myyjältä löytyi sopivia järkihintaan, ja reilun viikon päästä projekti saatiin vietyä onnelliseen loppuunsa. Kaikenlaista muutakin puutetta ilmeni matkan varrella: liput olivat murtuneet tai kadonneet, satulat osittain rikki, pyöreitä pikkupalikoita ja pitkiä harmaita ei ollut tarpeeksi, ynnä muuta sellaista. Kaikenlaista pientä epätäydellisyyttä piti siis vain sietää, eikä lopputulos huono olekaan. Pötkön jatkoksi kokosimme vielä sepänpajan, jonka kanssa piti improvisoida sitäkin enemmän.
Ostin joskus takavuosina eBayltä käytetyn Game Boy Advance SP:n demojen katselua varten – muistutuksena alkuperästä muuntaja on kauhea enkkumurikka, jota tarvii käyttää huteralla adapterilla. Demojen (ja warezien) ajamiseen tarvittiin lisäksi EZ-Flash IV, joka mahdollistaa moduulitiedostojen lataamisen mini-SD-muistikortilta. Ei ollut muistaakseni aikanaankaan halpa, ja tänä päivänä hinnat ovat edelleen 70 euron tuolla puolen. Myöhemmin hankin vielä kätevämmän kokoisen ja etenkin näytöltään paremman GBA Micron, niin ikään enkkumuuntajalla.
Moduuli, kuoret ja vaihtoparistot
Warejen lisäksi keräilin aikanaan myös ihan asiallisen pikku moduulikokoelman: Bubble Bobble, Sonic Advance, Yoshi’s Island, mitä näitä on. Alkuinnostuksen jälkeen Ninkkarit jäivät kuitenkin moneksi vuodeksi kaappiin, kun ei niillä kukaan perheessä tuntunut haluavan pelata. 2025 intoa löytyi taas, ja huomattavan pitkän kaivelun jälkeen löytyivät niin laitteet kuin pelitkin. Sen verran tuli jopa sijoitettua, että tilasin USB-latausjohdot molemmille, jottei alkuperäisiä pöllejä tarvi enää käyttää – jännitehän on kätevästi 5 volttia, joten USB-A-liittimen voi helposti itsekin modata muuntajan tilalle.
Tässä warena vain näytin vuoksi
Erinäisistä hankaluuksista, kuten hapettuneista liittimistä ja hukkuneista osista, selvittiin hartiavoimin. Mukavana yllätyksenä kummankaan GBA:n akku ei ollut nyykähtänyt säilytyksessä, kun taas samaa ei valitettavasti voinut sanoa EZ-Flashin paristosta. Moduuli sinänsä toimii ilmankin, mutta pelitilanteet eivät tallennu, ja pienenä ylimääräisenä ärsytyksenä kieli pitää valita uudelleen joka käynnistyksessä. Suuressa viisaudessaan valmistaja oli juottanut patterin kiinni piirilevylle, joten vaihtaminen ei ollut aivan ilmeistä. CR2025 on sinänsä yleinen malli, mutta kuten kuvasta näkyy, se pitäisi vielä saada kiinnitettyäkin piirikortille.
Netissä on normaalille CR2025-napille kaikenlaisia asteen rupisen oloisia teippiratkaisuja, jotka kenties toimisivat jonkun aikaa. Katsoin paremmaksi kuitenkin tilata suoraan paristot, joissa oli koskettimet valmiina, ja suoraviivaisen pikku kolvailun jälkeen moduuli suostui taas tallentamaan asetuksensa ja pelitilanteet. Jälkiviisautena olisi kenties kannattanut saman tien asentaa paristolle pidike, sikäli kuin moinen olisi koteloon mahtunut. Joka tapauksessa GBA:t ovat nyt taas mainiosti käyttökunnossa, joten tämä säätoprojekti päättyi ilmeisesti hyvin.
Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
Kuten aina heinäkuussa, tänäkin vuonna saapui Vammala Party, tällä kertaa lisänimellä Vähän sisäpiiriä, muttei liikaa. Olin lukuvuoden jäljiltä edelleen hivenen uupunut ja stressaantunut, joten partytunnelmaan pääsy ei ollut kaikin ajoin ihan helppoa, kun jopa kompodedikset tuntuivat melkein työnteolta. Koko tapahtumaa leimasi erityisesti kuumuus, sillä hellettä riitti torstaista sunnuntaihin saakka, ja kun vanhassa maatalossa ei paljon ilma kiertänyt, oli päällä jatkuva kestohiki. Yöllä oli siten hankala nukkua, joten näitä univelkoja pitää maksella vielä takaisin.
Brennaa
Demokompoon en edelleenkään jaksanut mitään väkertää, koska se on kovin työlästä, mutta jotain muuta kepeää osanottoa kilpailuihin sentään sain aikaiseksi. Yllä näkyvä Brennaa on kännykkänäpsy Viikinmäen auringonlaskusta – pahaksi onneksi kuva jäi haaleaksi tykillä, kun aurinko yritti tunkea joka raosta sisään vielä illallakin. Alla puolestaan vanhaa ja modernia yhdistelevä Koivujen katveessa, jonka näppäsin kaupunkimatkaillessani Arabian rantapuistossa:
Koivujen katveessa
Petskari oli tietysti lähes pakko tehdä, joten edikka käyntiin ja töihin. Otin kotona muutaman referenssikuvan pimeässä shakkinapeista taskulampun valossa, mutta totesin aiheen pian mahdottomaksi ja tein jotain muuta. Alla näkyy Arnold at the Factory, googlaamalla löytyneestä tehdaskuvasta inspiroitunut geometrinen pläjäys. Olin kaavaillut piirtäväni jotain tuollaista jo pitkään, vaikka lopputulos ei muistutakaan paljon alkuperäisiä suunnitelmia. Värejä taisi tulla käyttöön hieman liikaa, savupiippujen tilalle olisivat sopineet paremmin säiliöt, putket jäivät litteän näköisiksi… olkoon.
Arnold at the Factory
Suurin ponnistus oli wild-kompoon Yzin kanssa värkätty Habsburger, jota olin elätellyt takaraivossa jo melkein kolme vuotta eräänlaisena jatko-osana Ryönämestarille. Näytelty haastattelu olisi ollut vaikea toteuttaa järkevästi, joten oikaisin Googlen voimin ja laitoin tilalle maalauksen. Puppuskripti syntyi nopeasti, samoin kuin parodia Hesen mainostunnarista:
Habsburger, sen parempaa et Böömistä mistään saa Jos sanot Brötchen me leivomme sen Habsburger
“Ajankohdaksi” asettui 1600-luku, joten taustalle laitettiin cembalon rämpytystä. Kaikkia yksityiskohtia en ravistanut hihasta, vaan tutustuin edes pintapuolisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja nimikkosuvun (sisäsiittoiseen) historiaan. Ainakin mainitut paikat ja valuutta ovat ajanmukaisia, vaikka esimerkiksi ruokien suhteen saattoi mennä metsään. Omahyväistä aatelisääntä tavoitellessani lähimpänä esikuvana oli Jörn Donner – saksaa en ole ikinä opiskellut, joten sanojen ääntämys lienee päin Hölleä. Kohtuullisen pähkäilyn jälkeen koostaminen onnistui nopeasti luotetulla Kdenlivellä. Vähän epäilin, uppoaisiko näin kiero ja kuiva huumori party-yleisöön, mutta tunnusmusiikki osui makuhermoon, ja komposta tuli yllättäen kultaa.
Hes-habs-burgerin sukuvaakuna
Tuplain on ollut jo pitkään leipälajini; kenties vain siksi, ettei kukaan muu jaksa kompon suhteen kovin paljon vaivautua. Tämän vuoden voitto taisi olla jo neljäs, vaikka tarkalle meni. Tein näitä aluksi kolme, mutta laitoin kompoon ne onnistuneemmat kaksi:
Näin jälkiviisautena Boney M ei tainnut olla tarpeeksi tunnistettava, mutta onneksi Tappajahai sentään sitä oli. Kalastaja-Eemelin valssissa on sattumalta sopivia kohtia, jotka sopivat videoon kuin nenä Habsburgin päähän: “Mä merellä elän ja kuolenkin kukaties” sekä “Ei haita nälkä näin, kun jyrsin evästäin”. Samoin jumppavideon ääniraita sopi harvinaisen hyvin Bobby Farrellin hyperaktiiviseen pomppimiseen, kenties jopa paremmin.
Menestyksekkään partyn kruununjalokivi oli kuitenkin levykkeenheitto, jossa olen ollut viime kerroilla edelleen monta kertaa kärkikahinoissa, mutta en ykkösenä sitten vuoden 2018. Tällä erää planeetat olivat jälleen linjassa, ja lätty lensi kuten piti. Myönnettäköön, että peräti harjoittelin hieman merimökillä kiviä viskelemällä. Kohteena oleva ruohokenttä rehevöityy hiljalleen molemmin puolin, joten pajupuskaan tai perinteikkääseen kuuseen osuminen katkaisivat monen levykkeen lennon ennen aikojaan. Ehdin jo pelätä jopa karsiutumista, kunnes ilmeni, että samat vaikeudet iskivät muidenkin nilkkaan.
Heittoväline näkyy vaaleana viivana ylhäällä (kuva kaapattu Kekeplasterin videosta).
Kaiken kaikkiaan kompoissa oli poikkeuksellisen hyvä taso, mikä on tietysti hyvä asia sekä partyjen uskottavuuden että jatkuvuuden puolesta. Toista vuotta kestänyt retkeilyinto löysi tiensä Ikaalisiin, kun keittelimme Terpan kanssa erinäisiä safkoja kaasulla – varsinaista retkeilyä ei kylläkään ehditty toteuttaa kuin yhtenä päivänä ja hieman tuskaista se olisi helteessä ollutkin. Jo perinteisiksi muodostuneet shakit ja länkkärit ehdittiin myös vetää läpi, vaikka kuumana pöhäävä videotykki ei ollut mikään erityisen mukava seuralainen makuuhuoneessa. Ensi vuonna toivon mukaan viileämmät kelit ja levänneempi jäppinen!
Loputtomalta tuntuneen odottamisen päätteeksi ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa tämäkin Petrin ja Tapanin kanssa kirjoitettu tutkimusartikkeli: “Kaverien kanssa ruvettiin harrastamaan ATK:ta” – Tietokoneiden tulo 1980-luvun suomalaisiin koteihin. Reilu vuosi sitten keväällä kolusin päiväkausia läpi Printtejä, vanhoja MikroBittejä sekä satoja kyselyvastauksia myöhäiseen iltaan asti, ja nyt ahkerointi alkaa lopulta realisoitua tuloksiksi. Pitkälti samaan materiaaliin perustuva, marginaalisia kotitietokoneita käsitellyt artikkeli tuli pihalle jo viime vuonna hieman takaperoisessa järjestyksessä, minkä lisäksi Skrolliin ehätti siitä tehty lyhennelmä.
Jouluinen käännekohta. 1985 tai ehkä 1986.
Aihe ei ole mikään uusi ja mullistava, sillä onhan kotimikroista kirjoitettu jo monelta kantilta toisaalla. Erityisesti toki Petrin laajassa Koneen lumossa, mutta myös muualla. Mitä tuoretta sanottavaa aiheesta voisi siis vielä keksiä? Ainakin muutama oikeasti uusi löydös tutkimuksestamme irtosi. Koneen hankintaprosessia neuvotteluineen ja harkintoineen ei ole aiemmin tietääkseni missään kuvattu. Kotimikron esineluonne on niin ikään harvinainen tulokulma: mihin laite sijoittui ja miten se kytkeytyi kodin muuhun esineistöön? Vanhempien ja ei-käyttäjien roolia ei ole sitäkään juuri kartoitettu 1980-luvulta, vaan tutkimus on keskittynyt varsinaisiin käyttäjiin. Ja vaikka lienee “tunnettua faktaa”, että tietskareita oli joka puolella Suomea, niin nyt tuli sillekin ihan datapohjainen varmistus, kun plottasimme paikkakunnat kartalle.
En ole mikään teoriahirmu, vaan keskityn mieluummin varsinaiseen asiaan kuin korkealentoisissa teoreettisissa sfääreissä lentelyyn. Tällä erää tuli pieni poikkeus sääntöön, sillä koko artikkeli rakentuu Silverstonen, Hirschin ja Morleyn klassisen domestikaatioteorian varaan: kysely, analyysi ja rakenne noudattivat kaikki samaa kaavaa. Sivumennen käänsin omatoimisesti uusiksi nelivaiheisen mallin portaat: hankinta, esineistyminen, sulautuminen ja heijastuminen. Näitä ovat toki muutkin suomentaneet, mutta päätin tehdä tällä erää ihan itte, kun mikään vastaan tulleista tarjokkaista ei ollut mielestäni tarkalleen asian ytimessä – tästä saa tietysti olla eri mieltä 🙂
Olen viettänyt pari päivää tonkien Iltalehden näköisarkistoa tutkimushengessä. Tarkoituksena on selvittää, miten ja koska musta ammattilaisten halko ts. matkapuhelin muuttui kirjavan henkilökohtaiseksi laitteeksi. Rinnakkaisia kehityskulkuja sekä umpikujia on tullut vastaan jo suuri määrä, joten varhainen personointi on osoittautunut odotettua mutkikkaammaksi aiheeksi. Aihe ei ole itselleni yhtä nostalginen kuin kotitietokoneet, mutta olihan noita varhaisia GSM-kalikoita niin itselläni kuin kaveripiirissäkin runsaasti, eli vastaan on tullut useita “muistatkos vielä” -hetkiä. Seuraavaksi joitakin erikoisia tai hassuja poimintoja 30 vuoden takaa:
Kilpailupalkintona kalja-brändätty 2110 (1994).
Nokian roolia personoinnissa ei voi juuri ylikorostaa, sillä juuri nokialaisiin sai ensimmäisenä värikuoria, soittoääniä, näppäinmattoja ja operaattorilogoja. Vuosituhannen vaihteen täyteen ahdetut logo-soittoääni-sivut mainitsivat lähes poikkeuksetta vain Noksun malleja, joissa palvelu toimi. 2110 oli eräänlainen virstanpylväs soittoäänivalikoimineen ja (hankalasti) vaihdettavine värikuorineen, ja 5110 tunnetusti se huippusuosittu kansanpuhelin, jonka Xpress-on-kuoria vaihdettiin helposti oman maun mukaisiksi. Tässä vaiheessa annoin itsekin periksi ja vaihdoin 5110:aan, kun ei kilpailijoiden tuotteista ollut oikein mihinkään.
Höhö.
Logoista ja soittoäänistä pitäisi varmaan tehdä ihan oma tutkimuksensa, sillä nopeasti syntynyt (ja kadonnut) teollisuudenala oli olemukseltaan, sanotaanko, kirjava. Etenkin tarjolla olleissa operaattorilogoissa näkyi ihmiselämän moninaisuus, kun kuvien aihepiirit vaihtelivat söpöilystä jääkiekkojoukkueisiin ja vitseistä pikselitisseihin – jokaiselle jotakin. Älypuhelimia edeltäneiden vanhan koulun luurien viimeisiin innovaatioihin kuuluivat animoidut “näytönsäästäjät”, joita jokunen malli tuki.
Jopa Austin Powers suosittelee: Nokia 3210.
Nokian omat mainokset olivat jo varhain tunnistettavan tyylikkäitä, kliinisiä ja minimalistisia. Jälleenmyyjiä eivät moiset rajoitteet painaneet, jolloin saatettiin nähdä yllä olevan mukaisia kummajaisia. Autopuhelimen tai jyhkeän Mobiran stereotyyppinen käyttäjä oli työnsä takia liikkuva, aikaansa seuraava juppi/liikemies, mikä loi imago-ongelman, kun tuotetta haluttiin markkinoida laajemmille kansankerroksille. Lasten ja nuorten – tai heidän vanhempiensa – rahat kelpasivat hyvin alan toimijoille, mikä oli epäilemättä pääasiallinen trendien haistelun ja personointimahdollisuuksien tarjoamisen syy.
Metallinvärinen 8810 oli kallis trendituote, jonka lähettiläiksi värvättiin myös Ruotsin pop-tähdet.
Kännykän personoinnista erottuu tältä istumalta kolme eri kategoriaa: ulkoinen (korut, tarrat, rannelenkit, kotelot), integroitu (värikuoret, antennit, näppäinmatot) sekä ohjelmistopohjainen (soittoäänet, logot, näytönsäästäjät). Ulkoinen muokkaaminen on näistä kirjavin, sillä sitä edustavat yhtä lailla valmistajan myymät vyökotelot kuin se, että joku maalasi luurinsa kilikalipullolla eriväriseksi. Integroitu personointi on fyysistä sekin, mutta suunniteltua ja kontrolloidumpaa. Esimerkiksi värikuoria ei voi kohtuudella valmistaa kotikonstein ja laitteen pitää olla niitä varten suunniteltu. Ohjelmistopohjaiset ratkaisut ovat viime kädessä vain bittejä laitteen muistissa, joten niiden olemassaolo riippui samoin tiukasti valmistajasta – älypuhelimien vapaampaan ohjelmoitavuuteen ja muokattavuuteen asti.
MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Muuton alta täytyy heittää menemään turhia rytkyjä, leluja, kirjoja ja sen sellaista. Tämä on samalla oikein sopiva hetki tehdä tietokonekokoelmalle vähintään pienimuotoinen järkeistys. MSX-koneita oli kertynyt oikein erityisen paljon nurkkiin, joten niistä oli luonteva aloittaa. Säilytän toki nostalgiset laitteet ja harvinaisuudet, mutta esimerkiksi MSX ykkösiä en tarvi oikeasti kuin pari: SVI-728 on ensimmäinen mäsäksäni ja Canon V-20 se luotettava työjuhta, jossa on kaksi moduuliporttia. Al-alamiah Sakhr AX-170:n jätin kokoelmaan ihan kuriositeettina.
Voi näitä protkaleita. Philips VG-8020.
Myyntiin lähtivät ja jo kaupaksi kävivät Sonyn HB-F1XDJ (MSX2+), Panasonic FS-A1 (MSX2), Yashica YC-64, Toshiba HX-10 sekä Sony HB-75P. Philips VG-8020:n (kuvassa) ostaja feidasi, joten siitä pitää vielä saada jotenkin ero. Aikanaan hankin varmuuden vuoksi kaikista tarpeellisista ja aika usein myös tarpeettomista moduuleista tuplat siksi, että ne niin usein katosivat nopeasti markkinoilta. MegaFlashROM on kaikkein tärkein ja kaikki muu sitten enemmän tai vähemmän keräilyroinaa, jota ei tule juuri käytettyä. Niinpä moduulivalikoimasta siirtyivät parempiin koteihin FM Blaster, Toshiban MSX-Audio, FM-PAQ, PowerGraph V9990, Nowind, 512k mapperi, Softcard-adapteri (mitähän ne edes on?) sekä ylimääräiset Konamin pelit. Olisi näistä kovempi kauppamies saanut varmaan ihan rahaakin, erityisesti Konameista, mutta itselleni tärkeämpää oli reilu kaupanteko ja se, että kamppeet menevät käyttöön.
Tuntipalkoille ei tässä hommassa muutenkaan päässyt, sillä koneiden esiin kaivelu, sopivien piuhojen sekä muuntajien etsiminen, toimivuuden testaaminen ja tarvittaessa huolto haukkasivat monta hikistä tuntia. MSX:t ovat yleensä onneksi japanilaisen kestäviä, joten ne eivät ihan itsekseen tuppaa lahoamaan. Moduuliportti oli hapettunut useimmista koneista ja Philipsistä myös näppäimistön kosketuspinnat, joiden siivoaminen vei helposti tunnin (vinkki: näppäimistön ruuveja avatessa napit alaspäin, koska muuten pikku jouset ovat pitkin lattiaa). Hullun hommaa, mutta kummallisella tavalla tässä luopumisessa oli jopa oma nautintonsa.
