Jokavuotinen Vammala Party on taas koettu: tällä kertaa mieleen jäivät hiostavat epävakaiset säät ja hieman normaalia pienempi osanotto, kun jotkut vakionaamat olivat jääneet syystä tai toisesta pois. Tällä iällä tuntuu jo jotenkin melko mahdottomalta repiä aikaa ja motivaatiota kokonaisen demon tekemiseen, eikä kompossa yleensä hirveästi tunkua ole, mutta matalamman kynnyksen tuotoksia saatiin sentään perheellä aikaiseksi.
Hanhiaiheinen hanhikuva
Yllä grafiikkakompoon nopeasti tekemäni PETSCII All the World’s a Toilet, joka ottaa kepeästi kantaa mielipiteitä jakavaan ajankohtaisaiheeseen. Vielä kepeämmin liikkeelle lähti Arka noita, jonka söhersin ensin kasaan (hitusen törkeänä) parodiana loputtomista PETSCIInä tehdyistä retropelien ruutukaappauksista. Kun kuva alkoi vahingossa näyttää liian hyvältä, niin päälle iski kurttuotsaisempi asenne, ja lopulta viimeistelin tekeleen “oikeasti” julkaisukuntoon kompon ulkopuolella.
Joku ehti jo kysellä, tuleeko tästä koko peli…
Aihe oli luonnostaan varsin sopiva palikkaisuutensa (sic) vuoksi, joten suuria haasteita ei tekemisessä tullut vastaan. Päänvaivaa aiheutti lähinnä kentän taustakuvio, josta tuli helposti liian hallitseva. Tumma sininen oli muuten hyvä valinta, mutta sitä myötä varjot oli pakko piirtää rajun täysmustina. Petskaria teki myös jälkikasvu, alla poitsun Dragon.
2. sukupuolven tekijä
Valokuvakompoon en ehtinyt ottaa mitään erityistä kuvaa, joten kaivelin koreanreissun kännykkänäpsyistä yhden merenrantakuvan ja rajasin sen. Lopputulos sai kuvaavan nimen Krapu. Etenkin tässä kompossa oli melkoinen skaala, kun toisessa ääripäässä oli käytetty tuhansien eurojen ammattilaiskameroita ja quadcoptereita.
Aito asia
Vastapainona hifistelylle partyillä oli myös kilpailu, jossa kuva piti ottaa ns. perunalla eli HP:n vanhalla rupisella digikameralla. Pieneltä näytöltä ei paljon pystynyt sanomaan valotuksen, tarkennuksen tai rajauksen onnistumisesta, joten mukana oli vahvaa satunnaisuutta (sekä kohinaa). Luotin varmaan aiheeseen eli shakkinappien luontaiseen kauneuteen. Meni paremmin kuin pelkäsin, vaikka kuva toki aika karski onkin ilman jälkikäsittelyä.
Klikkaamalla näkyy täyden reson kohinajuhla
Viimeisenä sisältönä Tuplain-kompon tämänvuotiset entryni, joista jälkimmäinen voitti samalla koko kilpailun. Vanha resepti toimii lähes poikkeuksetta: mukana on oltava huumoria, aiheen pitää olla katsojille tuttu, pituus kannattaa pitää kohtuullisena, eikä millisekunnin tarkan kotona hierotun synkan toimivuuteen voi luottaa partyolosuhteissa. Liian juustoista on turha pelätä tekevänsä ja taiteellinen kunnianhimo on syytä jättää eteiseen 🙂
Translated from a Finnish article published in Skrolli 2024.1, pages 6–7.
Markku “Marq” Reunanen sits in a rocking chair and reminisces about the history of the first Finnish MSX demogroup.
Text: Markku Reunanen Photos: Markku Reunanen, Mikko Heinonen
In the summer of 1996 me and Mikko Heinonen, familiar from Skrolli too, had ended up as football coaches: a new team called HJK Mini was put together from kids that didn’t fit into other teams and we, two students in our early twenties, were in charge of them. Two summers in the Vammala Football Club junior series earned us countless losses and one unforgettable victory. Mikko usually drove us to practice and matches in his red Ford Escort, which also got the honor to be the birthplace of the first Finnish MSX demogroup.
Mikko’s Ford Escort
In the mid-1990s retro already started to be cool and we, too, thought that it would be nice to found an 8-bit demogroup. The Commodore 64 was the most popular old computer back then, but we omitted it because of too much competition. We went through the options from the Sinclair Spectrum to Amstrad CPC, until we got to their Japanese competitor, the MSX. Neither of us had any MSX experience, but the possibility to easily transfer data from the PC using 3.5″ floppies was enough to decide on the platform.
We both appreciated crazy wordplay and, therefore, picked the group name from a Central Finland village called Lievestuore, best known for Irwin’s 1971 hit song Lievestuoreen Liisa. In the 1990s group names with exclamation marks were fashionable for a while, so we had to parody them too. Other possible options were Pietar!Saari and Peräseinä!Joki, but the latter was dropped because of unsuitable Scandinavian letters.
Toward the First Demo
When the most important things, the platform and the name, were decided, it was time to start figuring out how to actually make demos for the MSX. As the first thing I got myself a Spectravideo 728 and an easily overheating Sony HitBit floppy drive. The Internet wasn’t quite like now in 1996, but we found everything necessary there nevertheless: a cross-assembler called TASM that ran on MS-DOS and PORTAR.DOC, which revealed the secrets of the hardware. Initially, all testing had to be done on a real machine, but only a couple of years later the fMSX emulator sped up work considerably.
Manu, also familiar from Skrolli, was recruited as a graphician – he had at least owned a Sony HitBit as a child. Pictures were drawn using the familiar Deluxe Paint either on the PC or Amiga, and a self-made converter turned them compatible with the MSX. Duke Nemo rendered a fast city flyby using 3D Studio for the first demo. In the mid-1990s it was common to remake “impossible” Amiga and PC demo effects, even if as blocky versions. SCREEN 3 with its 16 colors and a resolution of 64×48 pixels was a perfect fit for that.
A real demo needs a good tune as well, but PSG Tracker, found online, wasn’t good enough — we had already heard proper music from the same PSG chip on Atari ST demos (the MSX typically has a General Instrument AY-3-8910 or a Yamaha clone like the ST). The problem solved itself when we recruited Yrjö “Yzi” Fager, who quickly put together a quality sound routine as his first Z80 program, including a test tune called Aekrus, which also ended up as the name of the demo.
Aekrus
We were aware that there was more MSX scene activity in Holland, where they organized fairs, more or less the same as parties. One of the most notable, Tilburg’97, was drawing near, so we whacked Aekrus together to be shown there. Unfortunately, they tried to run it on an MSX2 at Tilburg and the home-made screen mode setting routine failed. Thus, the production was never seen there. Very well, better set the mode using a more compatible BIOS call. As standard as the MSX is supposed to be, it’s not that easy to get low-level code to run reliably across tens of different models.
Later Steps
After that other Finnish groups have also made MSX demos: at least Bandwagon, Jumalauta, Dromedaar Vision, Hedelmae and Hackers. The grand old man of the Finnish MSX hobby, Timo “NYYRIKKI” Soilamaa is behind several demos for the MSX Turbo R. In addition, NYYRIKKI organized the MSX Info Update meetings, where demosceners could showcase their skills in the music and demo competitions.
The first wave of Lieves!Tuore activity lasted until the end of the 1990s, after which there was a break of almost ten years. When MSX Info Update 2008 was drawing near, we made a comeback and rushed a very unfinished version of Atsaas to the competition. At this point blocky graphics were already outdated and 8-bit effects had started putting the hardware into better use. In the same vein, Atsaas runs in the high resolution SCREEN 2 mode with 256×192 pixels. The old tools had been replaced by the SDCC C cross-compiler, openMSX emulator and Photoshop.
The most important productions of the second wave are the image collection Adnukes, which pushed the envelope of MSX flicker graphics, the robot demo Amurisus, coded on the way to Revision’13, and Atsarias, which was released at the Alternative Party the same year. The latter two represent a certain return to the roots with their blocky aesthetic, even if they’re not particularly traditional MSX demos otherwise. At our 20 years anniversary at Vammala Party 2016 we still managed to release pictures, a tune and two little demos, but now – oops – eight years have passed again without new productions.
Yzi coding Amurisus at Revision’13
Today’s advanced cross-compilers, emulators, trackers and version control systems make it easier than ever to create MSX demos, so the biggest limiting factor is the middle aged person’s lack of time. Maybe as a pensioner then? In any case, Lieves!Tuore, founded on a whim, will turn 30 soon, whereas many serious groups have disappeared from the face of the Earth. Perhaps this relaxed attitude is the key to longevity?
Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.
Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi
Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.
Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.
Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.
Vedän tänä keväänä uuden tutkimusprojektikurssin opiskelijoille, ja kurssin aiheeksi tuli kotitietokoneiden historia (kun kerran itse pääsin valitsemaan). Koska jangstereilla ei ole aiheesta samanlaista käsitystä kuin aikakauden itse eläneellä kotimikrotutkijalla, niin nykäisin pikaisesti kasaan aikajanan, josta näkyvät kehityksen suuremmat kaaret:
Jooh, paljon puuttuu.
Mukana ovat koneiden lisäksi muutamat keskeisimmät prosessorit, joita kotimikroissa käytettiin. Laitteitahan olisi kymmeniä ja kymmeniä lisää, joten karsintaa piti tehdä kovalla kädellä. Loppua kohti janalla tulee väljää, mikä on ihan tottakin, sillä 1980-luvun puolivälin pudotuspeli karsi markkinoilta useimmat epäonniset yrittelijät. Vähäiset graafikontaitoni olivat koetuksella Google Drawingsin kanssa pahemman kerran ja tuli mieleen, että prosessin saisi varmaan automatisoitua joten kuten paljon kätevämmäksi. Oli mikä oli, siinä hän nyt on ja toivottavasti hyödyksi jollekulle muullekin 🙂
Since I happen to have access to the archive of the Finnish MikroBitti computer magazine, which was extremely influential among the 1980s home computer hobbyists, I’ve skimmed through the 1980s’ issues both as pastime and for an upcoming article. One of the topics I was looking into was software piracy, already rampant by the mid-1980s. At that time there was effectively no legislation concerning software for that matter, so what looks like illegal activity from today’s perspective might actually have been perfectly fine. MikroBitti, too, addressed the topic multiple times, plus there were letters to the editor, so as a little project I decided to translate some of them to provide foreigners a glimpse of how things were discussed here:
And as a bonus PIRACY Right or Wrong from the short-lived Mega-X hobbyist magazine (Mega-X 1/1989).
Enjoy while it’s hot (stuff) – I don’t own any rights to these texts, so theoretically someone could ask to take them down. Not very likely, though, since they’re more than thirty years old and the publisher was not Nintendo 🙂 There might be some typos or grammatical errors, but all in all the texts should be well legible.
Poikkeuksellisen sateinen Vammala Party 2023 pidettiin jälleen Ikaalisissa, ja perhe toki osallistui kompoihin. Tänä vuonna itselläni oli niskassa jonkinlainen lysähdys raskaan kevään jäljiltä, joten ihan hirveän paljon aikaa en jaksanut tai pystynyt uhraamaan entryille. Demoa en jaksanut edes yritellä, mutta pari kuvaa edes ja Tuplaimeen kolme tekelettä. Tässäpä näitä.
Ensimmäisenä Idan Dead Flowers, joka on tyllerön ensimmäinen julkaistu kuva ja muutenkin ensimmäisiä PETSCII-kokeiluja.
Emilin PETSCII oli Cuphead, joka luotti peli/animaatiohahmon tunnistettavuuteen.
Ja kolmantena vielä itse piirtämäni tai ainakin käsin konvertoimani Mörk Bench. Vaihtoehtohistoriaa: entäpä jos Amigan WorkBench olisi tehty kuusnelosen merkkimoodille?
Valokuvakilpaan meni Ensiasunto, kävelylenkillä Ikaalisissa näpsäisty kännykkäkuva, jonka aihe vetosi itseeni rähjäisessä surkeudessaan. Lopuksi vielä kolme tuplainta:
Levykkeenheitossa voitin karsintakierroksen selvästi, mutta valitettavasti finaaliin sattui sitten huonompi tulosvire enkä ollut enää kärkikahinoissa. Vammala Partyn brändäys otti ison askeleen, kun jakoon saatiin edesmenneen Vammalan vaakunalla koristeltuja avaimenperiä ja tarroja. Ensi vuosi on jo peräti 30-vuotisjuhla ja samalla 30. party.
Noin viiteen vuoteen en ole lentänyt mihinkään ja passikin ehti jo kätevästi vanhentua korona-aikana, mutta nyt tuli lopulta pakollinen keikka. Sekaannuin EU:n COST-hankkeeseen nimeltä Grade eli Grassroots of Digital Europe. Hirveän paljon en EU-byrokratiasta tiedä, mutta COST-hankkeet eivät sisällä varsinaista tutkimusrahaa, vaan ne on tarkoitettu lähinnä verkostoitumiseen ja matkakulujen kattamiseen. Oli miten oli, mukana on omien tutkimusaiheitteni kannalta useita oleellisia tyyppejä, joiden kanssa on mielellään tekemisissä, joten Puolaa kohti muutamaksi päiväksi, mars.
Otin reissussa peräti yhden kuvan. Tässä SWPS:n sisäänkäynti.
Tutkijatapaaminen järjestettiin Varsovassa, tarkemmin ottaen SWPS-yliopistolla, joka näyttää hieman yllättäen olevan yksityinen. Suora lento Helsinki–Varsova ei kestänyt kuin puolitoista tuntia, mikä olikin hyvä, huomioiden Finskin epämukavat penkit. Puolassa on tullut poikettua kerran aiemminkin, suunnilleen Helsingin kokoisessa Lodzissa, kun kävin puhumassa demoskenen grafiikkaohjelmoinnista ja PETSCII-grafiikasta Kultura Gier Komputerowych 3 -seminaarissa. Enpä tosin paljon ehtinyt kumpaankaan kaupunkiin tutustua, kiitos tiukan aikataulun – etenkin EU-miittarissa oli ohjelmaa aamusta iltaan ja sitten vielä enemmän ja vähemmän pakollista sosiaalista ohjelmaa myöhemmin illalla.
Varsinaisia konffapäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen keskittyi lähinnä kaikenlaisiin hallinnollisiin seikkoihin ja vasta toisena alettiin päästä käsiksi itse sisältöihin. Oman työryhmäni aihe on luova tietotekniikan käyttö, mitä myötä päädyin perjantaina paneelikeskusteluun aiheesta The European Demoscene and the Grassroots of Digital Europe Gleb Albertin ja Andrada Fiscuteanin kanssa. En yleensä ole kotonani tällaisissa paneeleissa, mutta tällä kertaa se tuntui menneen ihan mukavasti, varsinkin kun aihe oli näin tuttu. Aluksi epäilytti, saadaanko reilua tuntia mitenkään käytettyä, mutta lopulta kävi niin, että aiheita jäi jopa yli. Hieman yllättävää oli havaita, kuinka moni digitaalisen kulttuurin tutkija ei tuntenut skeneä juuri lainkaan.
Rankka reissu tuo oli, kun päivät olivat niin täysiä ja hotellissa nukkuminen ei tunnu tällä iällä luonnistuvan enää kovin hyvin. Vaikkei nähtävyyksien koluamiselle ollutkaan aikaa, niin ehdin sentään maistaa puolalaista ruokaa ja olutta. Vanhaan malliin vaihdoin edelleen euroja zlotyiksi, mutta jälkiviisautena sille ei ollut sanottavaa tarvetta, kun kotimainen pankkikortti kelpasi kaikkialla. Näitä keikkoja on jatkossa tiedossa lisää – seuraava heti syksyllä, jos ehdin lähteä. Kohde ei ole vielä varma, mutta jossain Etelä-Euroopassa se lienee.
Jos ei juuri minkään muun, niin kompletismin hengessä sain juuri hierottua läpi viimeisenkin Monkey Island -pelin. Steamissahan nuo ovat nykyään kaikki vähintään jossakin muodossaan saatavissa ja alkupään pläjäyksiä toki löytää “jostain” ScummVM:llä kokeiltaviksi. Itselleni 90-luvulta tuttuja olivat ensimmäinen ja toinen peli laittomina kopioina, mutta myöhempiin rupesin tutustumaan vasta muutama vuosi sitten (jälleen kerran) Protonin voimin. Sen suuremmitta selittelyittä, mennäänpä itse asiaan ja käydään koko armas sarja läpi totaalisen subjektiivisesta tulokulmasta.
The Secret of Monkey Island (1990)
Ensimmäisen Mankin näin luultavasti kaverin Amiga 500:lla, jossa kokemus ei tosin ollut ihan parhaimmillaan korppurallin ja muun hitauden vuoksi. Ysärin alussa jalka toppasi seikkailijalla nopeasti, mutta myöhemmässä yrittelyssä pääsin pitkälle ilman ohjeitakin. Lopulta oli kuitenkin turvauduttava läpipeluuohjeeseen parissa paikassa. Eka osa on ikääntynyt hyvin: pulmat ovat enimmäkseen järkeviä, tarina toimii, huumori on kohdallaan ja Adlibilla tai MT-32:lla äänetkin ovat retrosedän korvaan mukavat. Mitään kallista Rolandia ei toki aikanaan kenelläkään ollut, joten jälkimmäisiä on tullut kuultua vain ScummVM:n emulaation kautta – laittelinpa kerran USB-MIDI:n kautta äänet raikaamaan talouden sähköuruistakin. Vanha kontrollisysteemi on aikansa lapsi, muttei edelleenkään erityisen tuskallinen.
Aito asia!
The Secret of Monkey Island: Special Edition (2009)
Aikajärjestys menee hieman keturalleen, mutta Erikois Painos on luontevaa käsitellä tässä. Alkuperäiseen verrattuna tässä on laitettu uusiksi niin grafiikat, äänet kuin kontrollitkin. Juoni on sentään säilytetty ennallaan. Uutuutena mukana on ääninäyttely, jota ei vuonna 1990 olisi korpuille saatu mahtumaan. Suurempi värimäärä ja tarkkuus mahdollistavat periaatteessa hienommat grafiikat – eiväthän ekan Mankin visuaalit aina kovin hienoja olleet – ja osa näkymistä onkin komeita. Valitettavasti mukana on paljon myös hutaistun oloista tuhnun kliinistä jälkeä (ks. kuva). Itse Guybrush ei oikein sovi silmääni, vaan näyttää lähinnä ohimokaljuuntuvalta lapselta. Vaikka musat ovatkin laadukkaat ja hiirikontrollit sujuvan yksinkertaiset, on tämä lopulta aika turha remake, jota ilmankin olisi hyvin pärjätty.
Eipä tämä oikein sykähdytä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge (1991)
Toinen alkuperäisen kaanonin teoksista tehtiin selkeästi edistyneemmin välinein ja isommilla paukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse asiassa on hämmästyttävää, että M2 saatiin pihalle heti seuraavana vuonna. Suuri muutos tapahtui grafiikassa, kun siirryttiin käsin piirrettyihin/maalattuihin digitoituihin taustoihin. Värien kanssa ei enää kitsasteltu, joten vaikkapa EGA-versio on tylyn mekaanisesti konvertoitu 256-väriseltä VGA:lta. Moni pitää kakkososasta enemmän kuin ykkösestä, mutta itse olen toista mieltä, sillä nyt mukaan eksyi jo puhtaan epäreiluja pulmia. En sano vaikeita, sillä vaikkapa monkey wrench ja räkimiskisa eivät edusta järin onnistunutta pelisuunnittelua. Alkuperäisten tekijöiden huumorintaju ja tarinaniskentä olivat sentään onneksi vielä mukana, joten onhan tämäkin toki kelpo tekele.
Kaikki värit varmasti käytössä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge: Special Edition (2010)
Kertyipäs tälle jo melkoinen nimihirviö. Pian M1-remaken perään LucasArts lykkäsi pihalle toisenkin osan uusioversion. Eipä tästä hirveästi uutta sanottavaa ole muuta, kuin että tällä kertaa grafiikat onnistuivat kauttaaltaan paremmin, kuten alta näkyy. Reuhkalettinen Guybrush on hänkin ihan tyyliin sopiva.
Palikasta pehmeäksi
The Curse of Monkey Island (1997)
Pelisarja pistettiin hyllylle moneksi vuodeksi ja Ron Gilbert lähti lätkimään, joten Curse lienee ollut jonkun sortin yllätys ilmestyessään 1997. Tässä vaiheessa PC oli vallannut pelimarkkinat, joten julkaisu tapahtui ensinnä yksinomaan Windowsille. Uudella tiimillä oli isot saappaat täytettävänään, mutta homma saatiin pidettyä odottamattoman hyvin kuosissa eikä suurempaa valittamisen aihetta löydy kuin oikeastaan jälleen muutamista epäloogisista pulmista (läpipeluuohjeelle oli lopulta pakko mennä). Jo M2:ssa oli käsin tehdyt taustat ja tässä ne ovat vielä pykälän onnistuneemmat, kun pahimmista ditherointilegoista on päästy eroon. Sarjakuvamaiset hahmot karuine skaalauksineen saattavat tosin nykysilmään näyttää röpöisiltä ja tyyli kieltämättä erottuu muista visuaaleista. Muina uutuuksina saatiin mukaan ääninäyttely ja puhuva pääkallo Murray, joka nähtiin seuraavissakin osissa – jopa Returnissa, joka muuten suhtautui nihkeästi keskimmäisten pelien rönsyihin.
Kahden kerroksen graffaa
Escape from Monkey Island (2000)
Tätä usein moititaan sarjan huonoimmaksi, mutta itse asiassa … se on sarjan huonoin. Suorastaan vaikea keksiä, mistä valitusvirren aloittaisi, kun tarjolla on kökkö-3D:tä, järkyttävä käyttöliittymä, tylsä tarina ja täysin satunnaisia pulmia (sekä turha monkey kombat). Vanha kunnon hiirellä klikkailu korvattiin Pleikkaria silmällä pitäen peliohjaimella hortoilulla, ja jos sellaista ei ole, niin näppikseltä yrittelyllä. Seiniä päin siis kävellään tuskaisen paljon. Pelisarjan tavaramerkkinä olleet kauniit 2D-graffat korjattiin mauttomasti rendatuilla staattisilla 3D-taustoilla, joiden päällä törttöilevät aikansa bugiset lowpoly-hahmot. Tekninen huonous menisi muuten aikakauden tekniikan piikkiin, mutta mikään pakkohan tätä väärää valintaa ei ollut tehdä. Jos jotain hyvää tästä kasasta pitää sanoa, niin ääninäyttely ja musat ovat enimmäkseen ihan ok.
Aneemikko ja hänen vaimonsa Keppipää
Tales of Monkey Island (2009)
Ostin tämän Telltalen viisiosaisen pläjäyksen jo kauan sitten Steamiin Mäkille, mutta jätin heti ekan osan kesken, kun ohjailu ja 3D eivät sopineet pirtaani. Läpänheitto tuntui myös pykälän rasittavalta. Uusi yritysProtonin voimin 2019 kaappasi mukaansa ja alkuunsa hankala ohjailu alkoi sekin pian sujua – perinteinen point-n-click olisi kyllä edelleen parempi. Polveileva tarina viihdyttää, huumoria on onnistuttu iskemään, vaikeustaso on järkevä ja jopa 3D-graffat ihan ok. Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla hyvin maltilliset, joten tätä pyörittää hikisempikin läppäri. Kaikkiaan mainio Manki-välipala, jonka jatkoa saatiin tosin taas odottaa kymmenisen vuotta.
Parta teki paluun
Return to Monkey Island (2022)
On vanha jengi koossa taas. Gilbert ja Grossman palasivat pienen 30 vuoden tauon jälkeen Mankin äärelle ja jälkihän on vakuuttavaa. Pelkkien tekijöiden lisäksi kyse on monessa muussakin mielessä paluusta juurille: 3D näyttää 2D:ltä, monet tutut hahmot tekevät paluun (tosin muuttuneina) ja ohjaus on sujuvaa hiirellä klikkailua. Käsis jatkaa pitkälti siitä, mihin M1 ja M2 jäivät, eikä Curse–Escape–Tales-osastolta sanottavasti hyödynnetä mitään. Eräänä esimerkkinä olkoon se, kuinka joissakin peleissä väkivaltaisena raivopäänä näyttäytynyt Elaine on taas varsin seesteinen. Vanhassa ei silti jäädä rypemään, vaan myös uusia hahmoja ja mestoja on kehitelty runsaasti. Vaikeustason valinta on niin ikään uusi juttu, tosin eipä hardikaan ihan kammottavan hankala ollut.
Botski mikä botski
Lopuksi
Reilun kolmenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Ensimmäistä Mankia tiirailin teininä Amigan kuvaputkinäytöltä, siinä missä viimeisintä pyörittää perheenisän isolla littunäytöllä hurjasti tehokkaampi Linux-PC. Teknisen ja kaupallisen kentän muutokset näkyvät pelisarjassa monin tavoin: kotitietokoneista siirryttiin PC:lle ja sitten mukaan tulivat uuden sukupolven konsolit, korput vaihtuivat optisten levyjen kautta digitaaliseen levitykseen, ja palikkaiset 2D:t kohenivat lopulta rautakiihdytetyksi teräväpiirto-3D:ksi (yhden harha-askeleen kautta). Itseisarvoinen vaikeus on tehnyt tilaa tasapainoisemmalle pelisuunnittelulle – jollekulle takavuosien absurdit pulmat ja grindaus toki saattavat olla osa nostalgiaa. Vaikka Returnin pitikin olla sarjan arvoinen loppu, niin huhumylly pyörii, joten katsotaan rauhassa, josko jatkoa vielä nähdään. Jos kyllä, niin toivottavasti ainakin nopeammin kuin kymmenen vuoden päästä 🙂
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Pikselöitynyttä retrotyyliä matkiva indieseikkailu, hoh hoijaa. Näitä on jo sen verran paljon ja suuri osa tylsiä, että massiivista innostusta moiset pläjäykset eivät herätä. Humble Bundleistahan tällaisia helposti kertyy muiden pelien kyljessä; sitten ne jäävät Steamiin homehtumaan koskaan edes kokeilematta. Samoin uhkasi käydä myös Inmostille (2020), josta ei ollut mitään käsitystä, koska olen moisen edes hankkinut. Läppäripelikokeilujen seassa asentelin kuitenkin kaikenlaista kokeilumielessä, ja tällä erää hakku osui kultaan eikä saveen. Eipä näitä pikselikasoja sinänsä kannata kategorisesti tuomita, sillä ovathan vaikkapa Fez ja Sword & Sworcery loistopläjäyksiä.
Partaäijä menee.
Tällä erää kyseessä on liettualaisen Hidden Layer Gamesin puzzlehyppelö, jossa on harvinaisen syvällinen juoni. Pelin läpi tahkoamisessa meni ehkä neljä tai viisi tuntia, enkä ihan joka nurkkaa varmasti vielä kolunnut. Monia asioita jäi kutkuttavasti auki, mutta kaikkiaan uskoisin synkeän fantasiamaailman olevan jonkinlainen perhetragedian ja ankaran arkielämän allegoria. Pelin maailmassa on pahiksia ja hyviksiä, mutta myös ambivalentimpia hahmoja, jotka haluaisivat olla parempia kuin ovat. Ohjattavia hahmoja on kolme: pikkutyttö, partaäijä ja ritari. Kullakin on omanlaisensa kyvyt ja sitä myöten myös erilaisia pelimoodeja on tavallaan kolme. Tyllerö seikkailee pelvoittavassa talossa eikä oikein ylety mihinkään, partajäbä on ketterä ja käyttää monenlaisia varusteita, kun taas ritari räimii miekalla menemään hieman Bionic Commandon hengessä.
Tyllerö menee.
Kaikki kolme ovat osa samaa tarinaa, tosin en ihan varmaksi uskalla veikata, miten tarkalleen. Suhteellisen tavallisia pikkupuzzleja riittää runsaasti: haje se työkalu, käytä sitä tuolla, nyt tarvitaan avain, mites tuonne kiivetään, huijaa monsteri tiehensä. Kontrollit ovat riittävän tiukat eikä (ison) pikselintarkkaa hyppelyä onneksi juuri tarvita. Peliohjain voisi olla hyvä idea, sillä näin näppämistöltä hakatessa piti välillä sohia etenkin toimintonäppäintä asteen epämukavasti – kävihän se silti näinkin. Mitään hirvittävän kovia pulmia tai totaalijumeja ei tullut vastaan missään vaiheessa, vaikkei meno ylihelppoakaan ollut.
Pikseligraffa on pääosin hyvin onnistunutta ja hallitun vähäväriset maisemat tukevat ahdistavaa tunnelmaa. Musiikit eivät varsinaisesti syöpyneet mieleen, mutta olivat nekin laadukkaita ja tunnelmallisia. Ääniefektejä ei ole sen enempää lähdetty varioimaan, vaan ne toistuvat samanlaisina kerrasta toiseen. Välillä kuuluva pikkutytön kertojaääni oli nokkela valinta, vaikka se menikin lopussa ehkä pykälän melodramaattiseksi. Teknisellä puolella en kohdannut havaittavia ongelmia muutamaa tarpeettoman pikselintarkkaa pulmaa ja kiipeilyä lukuun ottamatta. Isolla koneella Nvidian näyttiksellä tuli jostain syystä repeilyä, kun taas läppärin hitaalla integroidulla Intelillä ei. Windows-pelihän tämäkin taas oli, vaikken edes huomannut koko asiaa ennen kuin tarkistin plattiksen Steamin inforuudusta – näin pitkälle on Protonin kanssa tultu.
