.Markku Reunanen.

Kännykkäkulttuurin juurilla

May 15th, 2025

Olen viettänyt pari päivää tonkien Iltalehden näköisarkistoa tutkimushengessä. Tarkoituksena on selvittää, miten ja koska musta ammattilaisten halko ts. matkapuhelin muuttui kirjavan henkilökohtaiseksi laitteeksi. Rinnakkaisia kehityskulkuja sekä umpikujia on tullut vastaan jo suuri määrä, joten varhainen personointi on osoittautunut odotettua mutkikkaammaksi aiheeksi. Aihe ei ole itselleni yhtä nostalginen kuin kotitietokoneet, mutta olihan noita varhaisia GSM-kalikoita niin itselläni kuin kaveripiirissäkin runsaasti, eli vastaan on tullut useita “muistatkos vielä” -hetkiä. Seuraavaksi joitakin erikoisia tai hassuja poimintoja 30 vuoden takaa:

Nokian roolia personoinnissa ei voi juuri ylikorostaa, sillä juuri nokialaisiin sai ensimmäisenä värikuoria, soittoääniä, näppäinmattoja ja operaattorilogoja. Vuosituhannen vaihteen täyteen ahdetut logo-soittoääni-sivut mainitsivat lähes poikkeuksetta vain Noksun malleja, joissa palvelu toimi. 2110 oli eräänlainen virstanpylväs soittoäänivalikoimineen ja (hankalasti) vaihdettavine värikuorineen, ja 5110 tunnetusti se huippusuosittu kansanpuhelin, jonka Xpress-on-kuoria vaihdettiin helposti oman maun mukaisiksi. Tässä vaiheessa annoin itsekin periksi ja vaihdoin 5110:aan, kun ei kilpailijoiden tuotteista ollut oikein mihinkään.

Logoista ja soittoäänistä pitäisi varmaan tehdä ihan oma tutkimuksensa, sillä nopeasti syntynyt (ja kadonnut) teollisuudenala oli olemukseltaan, sanotaanko, kirjava. Etenkin tarjolla olleissa operaattorilogoissa näkyi ihmiselämän moninaisuus, kun kuvien aihepiirit vaihtelivat söpöilystä jääkiekkojoukkueisiin ja vitseistä pikselitisseihin – jokaiselle jotakin. Älypuhelimia edeltäneiden vanhan koulun luurien viimeisiin innovaatioihin kuuluivat animoidut “näytönsäästäjät”, joita jokunen malli tuki.

Nokian omat mainokset olivat jo varhain tunnistettavan tyylikkäitä, kliinisiä ja minimalistisia. Jälleenmyyjiä eivät moiset rajoitteet painaneet, jolloin saatettiin nähdä yllä olevan mukaisia kummajaisia. Autopuhelimen tai jyhkeän Mobiran stereotyyppinen käyttäjä oli työnsä takia liikkuva, aikaansa seuraava juppi/liikemies, mikä loi imago-ongelman, kun tuotetta haluttiin markkinoida laajemmille kansankerroksille. Lasten ja nuorten – tai heidän vanhempiensa – rahat kelpasivat hyvin alan toimijoille, mikä oli epäilemättä pääasiallinen trendien haistelun ja personointimahdollisuuksien tarjoamisen syy.

Kännykän personoinnista erottuu tältä istumalta kolme eri kategoriaa: ulkoinen (korut, tarrat, rannelenkit, kotelot), integroitu (värikuoret, antennit, näppäinmatot) sekä ohjelmistopohjainen (soittoäänet, logot, näytönsäästäjät). Ulkoinen muokkaaminen on näistä kirjavin, sillä sitä edustavat yhtä lailla valmistajan myymät vyökotelot kuin se, että joku maalasi luurinsa kilikalipullolla eriväriseksi. Integroitu personointi on fyysistä sekin, mutta suunniteltua ja kontrolloidumpaa. Esimerkiksi värikuoria ei voi kohtuudella valmistaa kotikonstein ja laitteen pitää olla niitä varten suunniteltu. Ohjelmistopohjaiset ratkaisut ovat viime kädessä vain bittejä laitteen muistissa, joten niiden olemassaolo riippui samoin tiukasti valmistajasta – älypuhelimien vapaampaan ohjelmoitavuuteen ja muokattavuuteen asti.

Filed under: laitteet,retro,tutkimus