Tämän viikon lihamyllystä vastasi 129 opiskelijahakemuksen lukeminen. Valinnat ovat yhtäältä toki tärkeää ja vastuullista työtä – onhan tässä kyse ihmisten tulevaisuudesta – mutta toisaalta välillä myös huuruista höröilyä, kun nimet alkavat vilistää silmissä eikä oman arvioinnin järkevyydestä tunnu olevan enää mitään takeita. Sekä hakijoiden määrä että laatu ovat kasvaneet, joten pihalle jää jo ensimmäisen vaiheen karsinnassa runsaasti tyyppejä, jotka olisivat takavuosina kävelleet helposti sisään. Samalla sisäänottoa on pudotettu eikä aloituspaikkoja normaalin haun kautta ole enää kuin 12. Myös hakijoiden demografia on muuttunut rajusti: siinä missä 2000-luvun alussa suomalaiset olivat vielä enemmistö, niin nyt Kiina on mennyt jo ohi ja myös vaikkapa Intiasta tulee runsaasti hakemuksia.
En aikanaan itse välittänyt vähääkään mistään yliopistojen kansainvälisistä rankingeista, mutta kansainvälisille hakijoille ne näyttävät olevan iso juttu. Aalto Artsin ts. Taikin korkea sijoitus listoilla on epäilemättä lisännyt ohjelmiemme kiinnostavuutta, ja jotkut hakijoista jopa mainitsevat asian motivaatiokirjeessään. Suurimpien muutosten listassa ovat myös lukukausimaksut, jotka koskevat käytännössä kaikkia Euroopan ulkopuolelta tulijoita, jollei sitten plakkarissa ole esim. EU-maan kaksoiskansalaisuus. Parhaat hakijat saavat stipendin ja sitä myöten kahden vuoden ilmaiset opinnot, mutta usein käy niin, että jos stipendi ei tärppää, niin paikkaa ei oteta edes vastaan. Seuraavaksi vanhan parran hakuvinkit:
Motivaatiokirjeessä ei kannata haaskata puolta tilasta sen toisteluun, kuinka ahkera oppilas olet ja kuinka ala on kiinnostanut lapsuudesta saakka. Eikä edes siihen, kuinka ihanaan paikkaan olet hakemassa. Jos haluat erottua, niin mainitse vaikkapa kursseja ja kokonaisuuksia, jotka hyödyttäisivät itseäsi ja miksi. Samalla ilmenee, että olet tutustunut opetustarjontaan.
Edellistä kohtaa pohjustaen: tutustu hakukohteen kuvaukseen sekä mahdollisiin tutkimusryhmiin ja mieti, missä määrin ne vastaavat omaa osaamistasi ja mielenkiintoasi.
Harrastusprojekteja ei kannata vähätellä tai piilotella portfoliossa, sillä usein ne ovat mielenkiintoisempaa nähtävää kuin esimerkiksi kuivat duuniprojektien rautalankamallit. Alaan liittyvä harrastuneisuus kertoo myös omalta osaltaan pitkäjänteisestä kiinnostuksesta.
CV:ssä on hyvä työkokemuksen lisäksi mainita omat osaamisalueet, sillä ne eivät välttämättä oikein mistään muualta ilmene. CSS ja HTML kannatta laittaa johonkin muualle kuin ohjelmointiosaamisen alle.
Tarkista, että olet lähettänyt kaikki vaaditut todistukset, motivaatiokirjeet, portfoliot, CV:t ynnä muut. Yhdenkin puuttuminen johtaa näin kovassa kilpailussa käytännössä suoraan putoamiseen.
Englanninkielisen (tai miksei suomenkielisenkin) hakemuksen kieliasu kannattaa tarkastuttaa jollakin tutulla tmv. Huonot kieli- tai kirjoitustaidot heikentävät sisäänpääsyn mahdollisuuksia.
Haastatteluvaiheessa on suuri etu, jos samassa ohjelmassa opiskelee jo joku tuttu, jolta voi kysellä vinkkejä mahdollisista kysymyksistä.
Suomalaisille maksuton yliopistokoulutus on pitkään mahdollistanut omanlaisensa säätykierron, kun vaatimattomistakin lähtökohdista on voinut ponnistaa pitkälle esimerkiksi hyväpalkkaisiin asiantuntijatehtäviin (noh, ainakin periaatteessa). Aloittaessani 2000-luvun alussa lehtorina ajattelin hieman naiivisti, että sama toteutuisi ulkomaisten opiskelijoiden kohdalla. Etenkin nyt, lukukausimaksujen aikakaudella, tilanne on kuitenkin lähinnä päinvastainen. Tarvitaan varakkaat keski- tai yläluokkaiset vanhemmat, että jälkikasvu voidaan lähettää maailmalle hankkimaan arvostettu ulkomainen tutkinto. 15 000 euroa vuodessa ja elinkustannukset päälle eivät todellakaan irtoa joka perheeltä. Toki kaikenlaisia stipendejä on ulkomaillakin ja jotkut rahoittavat opintojaan töillä, mutta mistään säätykierrosta on vaikea puhua, jos kyse on pikemminkin yhteiskuntaluokkien välisen kuilun pönkittämisestä.
Ettei loppukaneetti jää näin negatiiviseksi, niin kansainvälinen opiskelijayhteisömme on parhaita juttuja, mitä voimme valituille tarjota. Työelämä on joka tapauksessa nykyään kansainvälistä, jolloin siihen tulee valmistauduttua sivumennen jo osana opintoja. En edelleenkään pidä lukukausimaksuista, mutta niitä ei näytä olevan kenelläkään kiire poistaa – innokkaimmat ehdottelevat niitä jo suomalaisillekin.
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
Viimeisin googlauksen sävyttämä sivuraide oli stadin slangiin tutustuminen, josta lähti liikkeelle vähän laajempikin kielellinen pohdinta. Vaikka olenkin Helsingissä sen 20 vuotta asunut, en ole sanottavasti poiminut sinä aikana (uusia) slangisanoja omaan puheenparteeni. Muutosta on tapahtunut lähinnä siinä, että länsisuomalaisen kulmikas Tyrvään murre on pehmentynyt ensin Tampereen kautta ja sittemmin aika lailla vesittynyt tavalliseksi puhekieleksi. Niin monet muutkin ovat junantuomia, ettei etenkään vanhaa slangia juuri arjessa kuule. Mielenkiintoista kyllä, paljasjalkaisempi jälkikasvu tuntee slangia vielä huonommin – olisin kuvitellut sitä edes koulusta hiukan tarttuvan, mutta näemmä ei. Jopa 1980-luvun Vammalassa vaikkapa fillari, duuni, fleda, kundi, koisia, prätkä, rotsi ja veke kuuluivat nuorten kieleen, mutta ainakaan täällä keskisellä alueella 2020-luvun Stadin skidit ei bamlaa slangii.
Suuri(n) osa vanhan slangin sanoista oli peräisin ruotsista, mikä ei ole länsisuomalaiselle ihan niin eksoottista kuin voisi luulla, sillä murteellisia lainoja on sielläkin vielä jäljellä. Vaikkapa mummuni pruukasi tehdä jotain ja joskus piti fundeerata (etenkin jos tuli tenkkapoo) tai trahteerata. Myös 1995–1996 “opiskelemassani” armeijaslangissa oli Helsingin vaikutusta: elbata, skode, sluibata, spade. Sittemmin lainojen lähteeksi on tietysti muuttunut englanti, mikä näkyy oikein erityisesti tietokone- ja skeneslangeissa, jotka ovat täynnä koodaamista, sorsaa, konnua, uppaamista, donaamista, sedaria, hardista, disua ja seepua – näissäkin alkaa jo muuten erottaa sukupolvieroja.
Appis on ratkaisu melkein kaikkeen.
Vaikka vanhin slangi onkin jo aika lailla kuollut puhujiensa myötä, on se joka tapauksessa kulttuurihistoriaa, jonka säilyttämisellä on oma arvonsa. Kirjoihin ja tutkimuksiin on taltioitu eri aikojen sanoja, ja Stadin Slangi ry julkaisee lehteä sekä järjestää muuta toimintaa. Murteen ajopuuna en sinänsä koe slangia itselleni miksikään sydämenasiaksi, mutta samalla toki tajuan kielen monimuotoisuuden arvon, joten luultavasti kersat saavat hiukan kasvattaa kielellisiä juuria kotikaupunkiinsa. Isikoodaus auttaa tässäkin 🙂
Tällä viikolla olemme saaneet taas kuulla aimo määrän opinnäyte-esityksiä, sillä peräti 18 opiskelijaa yrittää saada tutkintonsa kasaan ennen kesälaitumille lähtöä. Kolme kokonaista päivää sekoaa pelkkiin presiksiin, minkä lisäksi pidetään vielä arviointiryhmän kokous, jossa päätetään lopulliset arvosanat töille. Arvioita ja arvosanaehdotuksia jälleen kerran silmitelleenä yritin pohtia, miksi ehdotukset tuntuvat toisinaan täysin vääriltä ja miksi arvioijien kesken voi olla niin suuria eroja. Ainakin seuraavia syitä on tullut huomattua vuosien varrella:
Persoonallisuus – jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan pikkutarkkoja ja toiset taas lunkeja. Oman tietämyksen korostaminen ym. itsetehostus ei kuulu lausuntoon.
Tieteellinen tausta – tieteenalojen ja koulutusohjelmien välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon akateemisia käytäntöjä korostetaan.
Ammatillinen tausta – käytännön tekijä keskittyy arviossaan luonnostaan tuotantoon, kun taas akateemikko syynää tieteellisiä meriittejä.
Urapolun vaihe – kohta väittelevä tai vastaväitellyt arvioija on melkeinpä pikku klassikko, akateemisuuden lakipisteessä on helppo lukea MA-opinnäytettä kuin väitöskirjaa.
Kokemus – konkari osaa suhteuttaa arviointiaan muihin näkemiinsä saman alan opinnäytteisiin.
Suhde yliopistoon – ulkopuoliset arvioijat ovat toisinaan turhankin kilttejä varmuuden vuoksi, mikä liittyy toki myös kohtaan kokemus.
Suhde ohjaajiin – vanhan kalakaverin ohjaamaa duunia ei välttämättä viitsi kritisoida liikaa, koska samalla epäsuorasti kritisoi ohjaajaa.
Vertailu – toisen arvioijan kanssa keskustelu helposti yhtenäistää arvioita väärällä tavalla ja pahimmillaan johtaa vianetsintä-kilpajuoksuun.
Ruohonkorren asento – arvioijatkin ovat ihmisiä, joten ulkoiset tekijät tai vaikkapa vain satunnainen paha päivä saattavat vaikuttaa arvioon.
Lista ei ole kattava, mutta opinnäytteiden parissa askarrellut varmasti tunnistaa samoja ongelmia, joita on yritetty ratkoa eri keinoin. Eräs Aallossa käytössä oleva mekanismi on arviointimatriisi, jossa on lueteltu arvioitavat aspektit ja miten ne pisteytetään. Arvioijan työ on sittenkin luonteeltaan tulkintaa eikä mekanistista, joten yhteismitallisuus on lähinnä kaunis toive. Epäreiluja, ilkeitä tai yksipuolisia arvioijia ei todetun harhalaukauksen jälkeen enää pyydetä uudelleen. Nykyään vähintään toisen tarkastajan pitäisi olla Aallosta, mikä toimii ainakin pienenä laadunvarmistuksena. Viime kädessä kyse on joka tapauksessa ihmisten tekemästä työstä, minkä lisäksi taiteellisen työn arviointi on luonteeltaan kovaa tiedettä mähmäisempää, joten inhimillisiä erehdyksiä tapahtuu varmasti jatkossakin.
Tähän ikään piti päästä ennen kuin lopulta otin selvää siitä, mitä eri pihdit ja tongit ja pinsetit ovat oikeasti englanniksi. Enkkutermit ovat osittain hämäävästi samankaltaisia kuin suomalaiset, mistä seuraa lisäsekaannusta. Tässä joka tapauksessa muutamat työkalut:
Tongs – keittiöpihdit eli ottimet (mutta myös pajapihdit ym. isot värkit)
Korvakuulolta luontevasti olisi pincers~pinsetit ja tongs~tongit, mutta lähisukulaisuudesta huolimatta menee silti pieleen. Valitettavasti tästä systeemistä ei saa oikein vedenpitävää, koska kategorioiden välillä on päällekkäisyyttä, nimet ovat saattaneet muuttua ajan mittaan, eikä puhekielessä käyttö ole aina turhan tarkkaa. Kasvata sanavarastoasi – öka ditt ordförråd.
Pikku viihde- ja lähes tutkimusprojektina olen käräytellyt tämän kevään Torista ilmoituksia, joissa on ollut hakusanaspämmiä. Eli vaikkapa kun myynnissä on Logitechin kaiutin, niin “hakusanoiksi” laitetaan ilmoitukseen Genelec, Harman Kardon, Amphion, Yamaha ja kaikki muutkin mahdolliset tunnetut (oikeat) kaiutinmerkit. Hieman, mutta vain hieman, tätä nokkelampaa on ujuttaa hakusana johonkin näennäisesti asiaankuuluvaan virkkeeseen, tyyliin “sopii Genelecien pariksi”.
Kyllähän tämä asiaan selvästi liittyy.
Käräytysrallin – varmasti jo satoja raportteja – tulokset ovat olleet jokseenkin valaisevia palvelun suhteen. Useimpiin sääntöjenvastaisiin ilmoituksiin ei puututa mitenkään, etenkään jos kyseessä on tuollainen pieni harmittomalta vaikuttava ujutus. Ylläpito on kaiken perusteella ylityöllistetty, alipalkattu ja tehtäviinsä lopen kyllästynyt, ts. ei nappaa. Mielenkiintoisempi havainto on se, kuinka maksavia yritysasiakkaita kohdellaan silkkihansikkain: kymmeniä kertoja käräytetty, törkeästi sääntöjenvastainen ilmoitus pysyy napakasti linjoilla viikosta toiseen, siinä missä yksityishenkilöiden vastaavat sooloilut saattavat joskus kadota nopeastikin.
Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen ylläpito saattaa silti jopa tehdä asialle jotain. Pari spämmilinkoa on selvästi parantanut tapojaan viikkokausien raportoinnin seurauksena, mutta yksi harvinaisen luupäinen loppumonsteri vielä haraa vastaan, joten taistelu jatkukoon. En tunne Torin yrityspuolta, mutta veikkaan näin lonkalta, että jos ilmoitukselle on ostettu lisänäkyvyyttä, niin sitä ei saa poistaa missään tapauksessa, tai sitten poistettu ilmoitus on ainakin helppo palauttaa pikkurahalla ja -vaivalla. Pisnes is pisnes.
Tervetuloa terveyden itsearviointiin! Rastita seuraavasta luettelosta mahdolliset oireesi, jonka jälkeen saat arvion terveydentilastasi. Vastaukset käsitellään luottamuksellisesti.
Jos sinulla on yksi tai useampi luettelossa mainittu oire, olet todennäköisesti istunut koko päivän Zoom®-palaverissa. Oireiden itsehoitoon soveltuvat tulehduskipulääke, lepo, venyttely, reippailu, suklaa, keskiolut tai muu vastaava luontaistuote, kynsien pureskelu, työpaikkailmoitusten selailu, seinän tuijottaminen lasittunein katsein sekä pimeään nurkkaan käpertyminen.
