Posts filed under 'sekalaista'

Penclic Mini Keyboard C3 syynissä

Tykästyin aikanaan monen muun tavoin langalliseen Applen pikkunäppikseen, joka on edelleen mielestäni paras firman koskaan tekemä erillinen näppäimistö. Valitettavasti A1242:n aika jäi lyhyeksi, kun se korvattiin langattomalla versiolla, joka on monessa suhteessa huonompi teelmä: pattereita kuluu, USB-portteja ei ole, ja kaupan päälle saa normaalit BT-ongelmoinnit parituksineen ja lägeineen. Olin etsinyt jo pitkään korvaavaa tuotetta siltä varalta, että omat varastot lopullisesti ehtyvät, mutta mitään kovin lupaavaa ei ollut vastaan tullut, etenkään normaalilla enterillä ja Suomi/Ruotsi-asettelulla.

Lupaavien arvioiden perusteella ostin lopulta Penclic Mini Keyboard C3:n, joka on muotoilunsa ja kokonsa perusteella läheistä sukua Applelle. Parannuksena omppulautaan verrattuna USB-portteja on kolme, delete erillisenä nappina, ja näin PC-käyttäjälle leiska muutenkin se tavanomaisempi – Mäkkärimoodi löytyy sitä tarvitseville. Värivaihtoehdoista valitsin neutraalin tummanharmaan, jossa erikoisimpana yksityiskohtana silmään pistää turkoosi enter-nappi. 80 euron hinta oli hieman suolainen, mutta toisaalta näppiksessä säästetty raha on yleensä väärässä paikassa säästämistä, jos huono ergonomia aiheuttaa tuskastumista.

Lauta (väliaikaisessa) käyttöpaikassaan.

Erillisiä medianappeja ym. krumeluureja ei ole, vaan lisätoiminnot saa läppärien tapaan Fn-napin takaa. Ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Windows-näppäin on korvattu Penclicin logolla, joten sitäkään ei tarvi piilottaa teippaamalla 🙂 Pikku ärsytyksenä Ctrl ja Fn ovat toisin päin kuin Macissa, joten virhepainalluksia saattaa sattua. Omien mieltymysteni mukaisesti Fn saisi olla pikemminkin vasemmalla, koska silloin useammin tarvittavaa controlia on helpompi painaa, mutta tottumuskysymyshän tämä.

Päivän yrittelyn jälkeen kahdeksan kympin lelu siirtyi kuitenkin perheessä eteenpäin kuopukselle, joka pääsi sitä myöten eroon karseasta Deltacon halpiksesta. Näppäintuntuma ei vaan miellyttänyt itseäni riittävästi, ja palautin käyttöön Applen näppiksen. Virhelyöntejä tuli liikaa, yleisfiilis oli jotenkin muovinen, ja pelaaminenkin hiukan kankeampaa kuin vanhalla, etenkin nuolinäppäinten vuoksi. Penclic on parisen senttiä syvempi kuin Apple, mikä toi pikkiriikkisen lisää tilanahtautta pöydälle. Lisäksi kallistuskulma on liian matala, mikä oli sentään helposti korjattavissa asentamalla korkeammat kumijalat taakse. Eipä ollut tästä tuotteesta A1242:n korvaajaksi vielä, vaikka lähelle pääsikin.

Add comment September 7th, 2019

Pisnespeeseestä pelipeeseetä

Firmoista poistettujen käytettyjen kannettavien pöytäkoneiden ja läppärien markkinat ovat olleet olemassa jo jonkun aikaa, mutta nyt homma näyttää ammattimaistuneen sekä laajentuneen, ja samaan markkinarakoon yrittää työntyä aiempien putiikkien seuraksi lukuisia kilpailijoita. Ei noista varmaankaan hirveitä katteita revitä, kun raadot pitää putsata, korjata ja testata ennen myymistä, mutta ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi, että putiikit pysyvät kannattavina. Ja hyvä asiahan tämä on, että vielä varsin käyttökelpoiset laitteet päätyvät edullisesti halukkaiden käyttöön romutuksen sijasta.

Ajatus halvan peeseepöntön valjastamisesta pelikäyttöön on itänyt muuallakin kuin omassa päässäni, ja myös asianomaiset firmat lisäävät niihin erillisiä näyttiksiä (tyypillisesti GTX 1050) ja SSD:itä, minkä jälkeen hinta selvästi nousee ja masiina siirretään “pelikoneet”-kategoriaan. Poitsun vanhan läppärin alkaessa käydä ahtaaksi syntyi perheessä tarve hiukan tehokkaammalle PC:lle, ja hankin tarkoitukseen HP ProDesk 600 G1:n vajaan 130 euron hintaan.

Mukana seurannut prosu oli vain Pentium G3220, mikä ei oikein riitä, joten vaihdoin parilla kympillä tilalle äreämmän i3-4130:n. Nopeimpia LGA1150-kantaan saatavia prosareita olisivat noin kymmeneentuhanteen passmarkiin venyvät i7:t, mutta niistä saa edelleen maksaa hieman liikaa. Vaikka jäähdytyksen pitäisi riittää kuumemman päänkin suorittimille, niin itse en välttämättä viitsisi yritellä 84-wattisia tähän koneeseen. Tuulettimia ei pienen kotelon takia vaihdella noin vain suurempiin, ja sekä virtalähteessä että prosutuulettimessa käytetään lisäksi harvinaisia 70 mm malleja, joita ei ole tehnyt juuri mikään valmistaja. Itselleni sattui äänekkäämpi Foxconnin propelli, jonka vaihdoin joissakin yksilöissä valmiina tulleeseen Cooler Masteriin.

Kotelo on SFF-mallinen, eli siihen käyvät ainoastaan puolikorkeat kortit. Tämä kannattaa totisesti huomioida projektissa, sillä tehokkaat ja/tai käytetyt näyttikset eivät niitä keskimäärin ole. Paras matalan profiilin (low profile) -kortti lienee tällä hetkellä Zotac GTX 1650, jota ei Suomessa vielä edes myydä. Perässä seuraa GTX 1050 Ti, mutta kun en halunnut räjäyttää pankkia, niin tyydyin hankkimaan juniorille reilulla 80 eurolla passiivisen Gigabyten GT 1030:n, joka on hintaansa nähden ihan kelpo tekele ja ainakin täysin hiljainen. 1030:aa harkitsevien kannattaa olla tarkkana, sillä kortista on normaalin GDDR5-version lisäksi myynnissä käytännössä saman hintainen DDR4-versio, joka on, noh, huono.

SSD napattiin vanhasta koneesta, ja nurkista sattui löytymään alkuperäisten kahdeksan seuraksi vielä neljä gigaa lisää DDR-1333:a. Hieman ärsyttävästi Taitonetti oli laittanut purkkiin hitaampaa muistia kuin mitä valmistaja suosittelee (1600 MHz), mutta eipähän ainakaan tullut paha mieli vanhojen kampojeni käyttämisestä. Välissä vielä sekavahko BIOS-päivitys sekä integroidun näyttiksen kytkeminen pois päältä, ja katso: edellisen koneen Linux buuttasi iloisesti. Nvidian ajurien asentamisen jälkeen toimivat pelitkin aivan eri vauhdilla kuin ennen, joten sikäli tavoite täyttyi. WLAN on tarkoitus vaihtaa PCIe-adapterilla Inteliin, mutta tällä hetkellä käytössä oleva Pandakin puksuttelee yllättävän hyvin ollakseen USB-pulikka.

Oliko järkeä vai ei? Rakenteluprojekti on ainakin tarjonnut viihdettä, ja Hoopee täyttää tarkoituksensa. Ihan kaikkia laajennusoptioita ei ole vielä käytetty loppuun, joten tulevaisuudessa voi asentaa topakamman näyttiksen tai prosarin, jos tarvetta ilmenee. Lisähankinnat nostavat alkujaan halvan koneen hintaa nopeasti, ja tällä hetkellä lienee seonnut jo lähes 300 euroa – WLAN-kalikka ja SSD olivat jo olemassa, joten niihin olisi muuten pitänyt upottaa joitakin kymppejä lisää. Tässa vaiheessa aletaan olla jo sellaisissa lukemissa, että valmiiksi koottu kokonaisuus tai nettihuutokaupasta ostettu käytetty pelikone alkaa olla järkevämpi hankinta, varsinkin kun niissä on yleensä parempi näytönohjain. Bisneskone on sentään kunnolla rakennettu ja epäilemättä keskivertoruoskaa kestävämpi, mutta poikkeukselliset laitteistoratkaisut hankaloittavat osien vaihtelua sopivampiin.

Käyttöpaikassa

edit: Zotac näyttää ihan juuri tulleen myyntiin ainakin Jimpalle.

edit2: Intel tuli ja adapterikortti, nyt ei tarvi enää usbikalikkaa wlaniin. Virtalähteen äänekäs propelli on ainoa kiireesti vaihdettava osa, mutta Kiinasta kestää…

edit3: Sattui jäämään toisesta koneprojektista vanha SSD yli, joten upataan nyt tallennustilaa vielä 240 gigalla, ettei tarvi koko ajan laskea.

edit4: Tuuletinkin saapui ja nyt poweri pärisee vähemmän. En ihan 100 % tyytyväinen tuohonkaan ole, mutta ainakin vähemmän rasittava.

edit5: Päivityshuuma jatkuu yhä. Nyt on 16 gigaa 1600 MHz muistia, ja prosukin lipsahti 4590S:ksi. En tiedä, onko juniorin käytössä asialla mitään väliä, mutta ehkäpä kone sai näin hetken lisää elinikää.

Add comment August 10th, 2019

Lipsuva Kinnarpsin kallistus

Löysin vuosi sitten koulun kierrätyspäivästä mukavan ja siistikuntoisen Kinnarpsin työtuolin, joka on epäilemättä uutena maksanut ihan rahaa. Tänä keväänä kuitenkin sen kallistusmekanismin lukitus alkoi lipsua ja etureunalla istuessa *krriiiikk* tuoli lysähti epämukavaan etunojaan. Pitkällisen tarkastelun jälkeen totesin syypääksi löystyneen mutterin, joka painaa jokseenkin kummallista lehtijousiviritystä yhteen.

Melkein kaikki koneistossa on hitsattu yhteen, joten en löytänyt mitään tapaa päästä syvällä olevaan mutteriin käsiksi vaikkapa jakoavaimella. Kiintoavain voisi jotenkin yltääkin, mutta sitä ei luultavasti pystyisi kääntämään tarpeeksi pienestä raosta. Parhaiten räpellys onnistui siten, että vapautti kammesta kallistusmekanismin ja pyysi painolastiksi toisen istujan, jolloin tuoli aukesi takaosasta (ks. kuva). Tätä ennen piti ottaa kahdella ruuvilla kiinni oleva klisu muovisuojus pois. Lopulta sain mutteria käännettyä kiinni päin mätkimällä sitä pitkän ruuvitaltan ja vasaran avulla. Karu korjaus, mutta ei tunnu enää lipsuvan 🙂

Slipping Kinnarps tilt mechanism

My Kinnarps office chair started *screech* tilting forward even when locked. It turns out the mechanism wasn’t actually broken, but a nut pressing some springs together had got loose. Unfortunately the nut is in a hard to reach position and can’t be tightened with normal tools. The solution was to take out the flimsy plastic protector, let the lock loose, have someone sit on the front of the seat, and whack the nut with with a screwdriver and hammer. See the image below for the location. Seems to work 🙂

Tätä mutteria kiristetään / This is the nut you’re looking for

Add comment July 19th, 2019

Röökiaski Tiili

Prismassa oli tarjouksessa Rockbox Brick -matkakaiutin 40 euroon, joten heräteostos syntyi, etenkin kun olin jo purkkia silmäillyt aiemmin 60 euron hinnalla. Väriksi valikoitui viininpunainen, koska sinänsä turvallinen tummanharmaa tuntui tylsältä ja pastellivärit puolestaan imeliltä. Nappasin mukaan vielä varmuuden vuoksi 3,5 mm johdon, joka kuitenkin paljastui periaatteessa turhaksi, sillä sellainen seurasi piilossa laitteen mukanakin, samoin kuin USB-latauspiuha. Molemmat tosin sellaisia 30 cm nysiä, että kunnon johdosta lienee edelleen iloa.

Aiemmat kokemukseni mobiilikajareista olivat JBL:n Go:sta ja Charge 2+:sta, sekä kierrätyshyllystä löytyneestä lelumaisesta Remingtonin pikkupurnukasta. Go soi kirkkaasti, mutta bassopää oli sen verran heikko, että tilalle tuli Charge 2+. Jälkimmäisessä (kumisevaa) basaria tosiaan olikin yllin kyllin, mutta diskanttipää oli sumea, joten ei oikein optimaalinen sekään. Lisäksi Charge tykkäsi ottaa häiriötä USB-latauksesta hieman tietokoneesta riippuen.

Röökiaskin ulkoinen ensivaikutelma oli miellyttävän hillitty, pelkistetty ja lievästi retro. Kokonsa puolesta Tiili on vielä hyvin reppuun heitettävä, sillä sen leveys on vain 15,5 senttiä ja syvyys/korkeus kuutisen senttiä. Akkukestoksi luvataan peräti 20 tuntia, mitä en ole vielä tosin ehtinyt testata. Lodjussa on myös power bank -ominaisuus, eli siitä voi USB:n kautta ladata vaikkapa kännykkäänsä. BT:n lisäksi ääntä saa sisään 3,5 mm plugilla – ilman tätä en olisi laitetta edes ostanut.

Ensi hätään meinasi iskeä tenkkapoo, kun Boksi ei toistanut yhtään mitään ääntä millään nappien painelulla. Syyksi osoittautui onneksi tyhjä akku, joka hetken latauduttuaan salli laitteen herätä normaalisti. Pikaisella testailulla sekä aux että BT toimivat sujuvasti. Soinniltaan laite on aika lailla Go:n ja Chargen välimaastossa: syvä basso puuttuu, mutta keskiäänet ja diskantit toistuvat miellyttävän tasapainoisesti. Ääni ei sinänsä säröydy kovin isoillakaan voloilla, mutta korostus muuttuu purkkimaiseksi, joten kovin isoa tilaa tällä ei viitsisi yrittää täyttää. Havaitsin valitettavasti samaa oireilua kuin Chargen kanssa, eli tietokoneen USB-latauksesta tulee ääneen selvää kohinaa – erillinen laturi tai etukäteen lataaminen auttaa asiaa.

Ei turhia krumeluureja eikä teiniledejä.

edit: Pieniä ärsytyksenaiheitakin alkaa paljastua. Päällä olevat hipaisukytkimet vaativat välillä aika tukevaa takomista. Toisinaan purkki ei tunnista ääntä auxista ennen kuin räpsäyttää virrat pois ja takaisin päälle.

edit2: 20 tunnin lupailtu akkukesto ei ole välttämättä ihan markkinointifuulaa, nimittäin työpäivän ja päälle reilun tunnin soittelulla akkua on jäljellä arviolta puolet.

Add comment April 22nd, 2019

Keksit loppu

Noin puolentoista vuoden jälkeen päätin lopultakin päästää irti ja suljin luultavasti viimeisen kerran Cookie Clickerin selainikkunan. Tämä ei ollut mitenkään ensimmäinen kohtuuttoman pitkäksi venynyt grindaus, sillä vastaavia ainakin vuoden sessioita vierähti mm. Smurfs’ Villagen, Tiny Towerin ja Spaceplanin äärellä. Paperclipsiin kului vähemmän aikaa, sillä sain sen pelattua niin joikeliin, että minkäänlainen eteneminen ei ollut enää mahdollista.

Keksiklikkailuja yhdistää se, että etenkin alussa pitää takoa hiirtä hulluna, kun taas pelin edetessä klikkailun merkitys vähenee kaikenlaisten automaattien hankkimisen myötä. Samoin pelien tahti muuttuu alun hektisestä hyvin verkkaiseksi, eikä uusia juonikuvioita enää tule vastaan. Paperclipsin ja Spaceplanin voi jossain mielessä pelata “läpi”, jolloin alkaa uusi sykli, mutta klassinen Clicker ei taida loppua mihinkään. Puolentoista vuoden aikana peliin julkaistiin useita päivityksiä, jotka toivat mukanaan uusia tavoitteita (joiden saavuttamiseen olisi mennyt ihan hulvattoman kauan).

Muitakin yhteisiä piirteitä kliksutteluissa on toki runsaasti, mutta ainakin kaksois- tai kolmoisvaluutta on yksi tärkeimmistä – kaupallisissa tekeleissä oikealla rahalla voi helpottaa etenemistä ostamalla sitä harvinaisempaa. Ostosten eksponentiaalisesti kasvavat hinnat pitävät huolen siitä, että näennäisesti valtavillakaan tuloilla ei saa hankittua juuri enempää tavaroita ja rakennuksia kuin pienemmillä.

Huumorin ja kasuaalipelailun pinnan alle kätkeytyy syvällisempikin viesti: keksiklikkailut voi nähdä kapitalismin parodiana, jossa mikään ei riitä, kasvu on loputonta ja absurdi asia, kuten keksi tai paperiliitin, pyörittää maailmaa. Toinen ironian kohde lienee turruttava työelämä, kun pelaaja klikkaa samaa nappia tuhannet ja taas tuhannet kerrat pitääkseen bisneksen pyörimässä.

Add comment January 31st, 2019

Vilkaisu vuoteen 2018

Uusi vuosi toi näemmä mukanaan myös uuden, täysin erilaisen WordPressin editorin: katsotaanpa, miten tällä yrittely sujuu. Joka tapauksessa on taas jo lähes perinteisen vuosikatsauksen aika, kun kalenteri näyttää kahtatuhatta ja yhdeksäätoista.

Päällimmäinen fiilis viime vuodesta on kiireessä ja puolivillaisesti tekeminen. Työajan puolittaminen Aallon lehtoraatin ja TY:n tutkijatohtorin pestin välillä osoittautui vielä odotettuakin hankalammaksi, ja kärsijänä on saanut olla etenkin jälkimmäinen. Tutkimustöillä kun on harvoin tulenpalava kiire ja pakko, toisin kuin koulutusohjelman lukuisilla vuosittaisilla prosesseilla (joiden päälle hallinnosta satelee tietysti kaikenlaista muuta tasaiseen tahtiin).

Töitä ja tutkimusta

Opetushommista ei ole paljonkaan kerrottavaa: kurssit pyörivät, hallinto jauhaa, sähköposti laulaa, ja kokouksia ym. kissanristiäisiä olisi enemmän kuin mihin kohtuudella jaksaa osallistua. Monen vuoden odottelun jälkeen Taik siirtyi lopulta uuteen rakennukseensa, joka on vielä hahmottumaton sekä aika epäkäytännöllinen, mutta ollaanpa sentään jälleen saman katon alla. Toisessa päässä sijaitseva kauppakeskus ravintoloineen elävöittää paikkaa ja helpottaa päivittäistä elämää. Suurimpana plussana itselleni on tietysti mainittava metroasema, joka on nopeuttanut työmatkaa ja poistanut yhden vaihdon kokonaan.

Sain viime vuonna kaiken muun sivussa kasaan peräti 15 opintopistettä pedagogisia opintoja, joten jäljellä on enää yksi kurssi, opetusharjoittelu. Sen jälkeen plakkarissa pitäisi olla Aallon 25 nopan laajuinen pedagoginen kokonaisuus, jota enempää ainakaan tuolla ei vaadittane. Kursseista on ollut hyötyä jossain määrin oman opetuksen tukena ja eritoten siksi, että on tullut tavattua paljon muita opettajia. Silti ei käy kiistäminen, että kasvatustiede tuntuu kuivalta aiheelta. Osa puuduttavuudesta selittyy ihan suomen kielen ominaisuuksillakin, kun pedagogiikkaa käsittelevä teksti on suunnilleen tällaista: “Oppijan oppiminen ja opettajan opettajuus opetusmenetelmien oppimisstrategiassa opettaa opiskelijan oppimistyylin oppivelvollisuutta.”

Tutkimusta syntyi vähemmän kuin toivoin, ja hitaiden toimitusprosessien takia paprut, kuten tekstitaide- ja länkkäripeliartikkeli, ilmestynevät vasta ensi vuonna. Tänä vuonna sentään pihalle ehtivät Suomen varhaisia pelikilpailuja käsittelevä pläjäys sekä vaivalla väännetty Replay-kirja-arvio. Graffathonissa tuli pyörähdettyä kertomassa demotyökalujen historiasta.

Retroa ja skenetystä

Aika heikkoa, muttei sentään ihan olematonta tällä saralla. Kuten CSDb:stä näkyy, tein lähinnä satunnaista PETSCII-grafiikkaa kuusneloselle. Uutena aluevaltauksena olin mukana järjestämässä konkarien kanssa PETSCII-levynkansikilpailua, joka liittyi Suomen pelimuseon levynkansinäyttelyyn. Kyhästin yhden kannen kokeeksi itsekin, mutta ehkäpä juuri tämä ei ole se minun omin alueeni. Editorini kehitys on ollut hieman jäissä – edelleen – mutta ahkerat artistit ovat taas vääntäneet sillä monenlaista hienoa vuoden mittaan.

Kaapit ovat sen verran täynnä kaikenlaista (joutilasta) retrotietskaa, ettei niitä voi enää suurelti haalia; parempi olisi pistää nykyisetkin edes satunnaiseen käyttöön. Kuusneloseen keskittyminen on tapahtunut hieman vahingossa, mutta onhan se itsellenikin nostalginen laite, minkä lisäksi harrastajayhteisö on useimpiin muihin verrattuna hyvin aktiivinen.

Skenetykseksi voinee jossain määrin laskea myös tiimin serverin, kamelin, päivityksen, joka ei ollut kenties hauskinta kesälomanviettoa, mutta jonkun sekin piti tehdä. Uusi pönttö tuntuu nyt puksuttavan vakaasti, tilaa on hulppeasti, ja webasivut latautuvat pikavauhtia. Toivon silti, ettei moiseen perkeleelliseen savottaan tarvi taas muutamaan vuoteen ryhtyä.

шахматы

Kuten lukijat ovat varmaan huomanneet, shakki nielaisi ison osan vuoden 2018 harrastustunneista. Palaan aiheeseen pidemmän kaavan kautta myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa on todettava, että oppii sitä vielä aikuisenakin. Vuosi sitten en osannut edes sääntöjä kunnolla ja nyt olen jo räpiköinyt melko urhoollisesti huomattavasti kovempitasoisia pelaajia vastaan ihan oikeissa kisoissa. Perheen varsinainen lahjakkuus on kylläkin poitsu, mutta siitäkin aiheesta lisää tuonnempana.

Säännöt, strategia, taktiikka ym. ovat vuosisataisesta pelistä vain eräitä ulottuvuuksia. Näin aikuisena ja historiaan(kin) suuntautuneena paljon kiinnostavaa on löytynyt myös shakin historiasta, kulttuurista ja tietysti ihastuttavista pelivälineistä eri tyyleineen, käyttötarkoituksineen ja muotoiluratkaisuineen. Näistä asioista ei välttämättä ole tietoa edes aktiivisilla pelaajilla – olen turhaan koittanut kysellä senioreilta esimerkiksi suomalaisten shakkinappien alkuperästä.

Elävää kuvaa

Scifi ja länkkärit dominoivat edelleen vuoden genrevalikoimaa. Mitään suuria uusia Western-helmiä ei tainnut oikeastaan tulla vastaan, mutta Shalako oli ainakin odottamaton kummajainen roolituksensa vuoksi, minkä lisäksi Into the Badlands ilahdutti happolänkkärien ystävää. Uuden koulun tuotoksista Hostiles oli kelpo, jos nyt ei klassikkosarjaa, ja The Ballad of Lefty Brown rosoisessa realismissaan ehdottomasti parhaasta päästä. Kaikenlaista kuraakin tuli sitten katseltua toki ajanvietteeksi. Tuttuun tapaan pyörivät myös länkkärimaratonit, joita oli jälleen kaksi – osallistujamäärä molemmissa harvinaisen korkea, joten traditio saanee jatkua 2019.

Kahta intressiä yhdistellen tulin katselleeksi myös kolmisenkymmentä shakkileffaa. Urakointi ei ollut aivan pelkkää viihdettäkään, vaan näistä on tarkoitus ammentaa johonkin, vielä tuntemattomaan tutkimukseen ainakin taustatietoa. Shakki ei sinänsä ole mikään genre, mutta yllättävän paljon siitäkin on tehty elokuvia, puhumattakaan satunnaisempien esiintymisien määrästä. Harvempi näistäkään on mikään merkkiteos, mutta itselleni kärkikastia edustivat The Dark Horse sekä The Luzhin Defense.

Add comment January 7th, 2019

Koskien shakkilautojen mittasuhteita

Shakki-innostuksen alkuvaiheessa vajaa vuosi sitten tuumin, etten rupea hankkimaan turhaa krääsää, vaan keskityn itse pelaamiseen: painotetut klubinapit ja niille sopiva lauta. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei päätös kauan pidä, sillä shakkitarvikkeet ovat itsessään mielenkiintoisia erilaisine tyyleineen, väreineen, käyttökohteineen, design-ratkaisuineen jne. Tähän mennessä lautoja ja nappisettejä on jo kumpiakin varmaan kymmenen, joiden lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama shakkikello.

Pelattavuuteen vaikuttavat tietysti muotoilun selkeys sekä mahdollinen painotus, mutta ostopuuhissa tärkein parametri on nappuloiden koko suhteessa lautaan. FIDE:n säännöt määräävät virallisten pelivälineiden – joiden pitää olla riittävän Staunton-tyylisiä – korkeudesta seuraavaa (10 % toleransseilla):

  • Kuningas 9,5 cm
  • Daami 8,5 cm
  • Lähetti 7 cm
  • Ratsu 6 cm
  • Torni 5,5 cm
  • Sotilas 5 cm

Pohjan läpimitan tulee lisäksi olla 40–50 % korkeudesta, mikä on hyvä nyrkkisääntö ihan kotipelailuunkin – etenkin halvat kevytpuiset napit ovat raivostuttavan kiikkeriä paitsi materiaalinsa, myös aivan liian korkeiden mittasuhteiden vuoksi. FIDE:n mukaan ruutujen koon pitää olla 5–6 cm, joten minimissäänkin virallinen lauta on vähintään 40 cm leveä. Laudan pitää olla lisäksi jäykkää materiaalia, joten muuten kätevät vinyylilärpät eivät käy, jollei niitä sitten liimaa pöytään. Neljän sotilaan pitäisi mahtua ruutuun, mikä tekee laudasta esteettisesti aika väljän näköisen, mutta toisaalta helpottaa itse pelaamista, kun napit eivät törmäile jatkuvasti toisiinsa.

Harvalla lienee tarvetta noudattaa FIDE:n sääntöjä pilkuntarkasti kotonaan, mutta kuten yltäkin jo ilmenee, niissä on järkevää ajattelua takana: napit eivät saa kaatuilla, niiden pitää olla selkeitä, eikä lauta saa olla täyteen ahdettu. Useissa kaupan seteissä ruudut ovat nappuloille turhan pieniä, mikä lisää kaatuilua. Kuninkaan pohjan ja ruutujen keskinäisestä suhteesta FIDE ei sano suoraan mitään, vaikka moisen lukeman voi suuntaa-antavasti toki edellisen perusteella laskeakin. Joidenkin näkemieni nyrkkisääntöjen mukaan kuninkaan pohjan tulisi olla 75 % ruudun leveydestä, mikä kuitenkin käytännössä tuottaa aika ahtaan lopputuloksen, joten sitä voisi pitää pikemminkin ylärajana kuin optimina. Reilu 60 % näyttää omaan silmääni hyvältä, riippuen toki nappuloista.

Mitään yleispäteviä ohjeita on vaikea noudattaa siksikin, että nappien tyylit ovat kovin erilaisia ihan pelkkien Stauntonienkin kesken. Tanakat pelivälineet vaativat enemmän avaruutta ympärilleen kuin sirot: pelailen yleensä muovisilla klubinapeilla (Ikean pahvipöytään teippaamillani) 52 mm ruuduilla, mutta samaisella laudalla punkerot puunapit näyttivät huonoilta. Sikäli kannattaa mennä nappulat edellä ja hankkia lauta vasta eri laudoilla mallaamisen jälkeen; liian pienet tai isot ruudut eivät tee oikeutta kalliille hienoille napeille. Alla (epä)onnistuneita yhdistelmiä omasta kuvakokoelmasta:

Add comment November 8th, 2018

Maailman Ensimmäinen!

Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).

Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:

Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.

2 comments October 12th, 2018

Rautatie/Railway fansubit/fansubs

Kesäloman pikkuprojektina kyhäilin yhdet enkku-fansubit lisää, nimittäin Juhani Ahon kirjaan perustuvaan Rautatie-elokuvaan (1973). Hauska ajankuva heijastelee monenlaisia teemoja kansanluonteesta modernisaatioon. Sanasto ei ollut tällä kertaa erityisen vaikeaa, kun samat teemat toistuvat elokuvan läpi, mutta savolaismurre toki oli melko mahdotonta säilyttää missään muodossaan – talkkunalle en keksinyt mitään nasevaa käännöstä, joten sai olla “fine flour”. Hevoselle huudetaan pysähtyessä ilmeisesti “Whoa!” (Ptruu!). Käsin vääntämisen sijasta tein raakatyötä tällä kertaa Avidemuxilla, joka puksutti OCR:n voimin ihan kohtuulliset suomitekstit, joiden pohjalle aloin tehdä käännöstä. Sen pitemmittä puheitta itse filu: Rautatie-Railway-en.srt. Ajoituksista tuli hiukan tiukat taas, joten joitakin reploja voi olla hankala lukea.


As a little summer project, I created English fansubs for the movie Rautatie (1973) – or Railway in English. The TV movie is based on Juhani Aho’s well-known humorous novel dealing with modernization. This time the vocabulary wasn’t particularly tricky, even though there was no hope of retaining the Savo dialect. A lot of initial crunching was done by Avidemux, which can rip vobsubs and then OCR them to an srt file. After that I translated the text manually and fixed the timings with Gnome Subtitles. Without further ado, here’s the file for your entertainment: Rautatie-Railway-en.srt. Some of the timings ended up being tight, so there isn’t much extra time to read the subs.

edit: Joitakin pikku korjauksia 19.7. / Some fixes on July 19.

edit2: Lisää korjauksia 20.7. / Some more on July 20.

Add comment July 11th, 2018

Veistelyhommia

Kalliissa proo-shakkiseteissä tulee yleensä mukana ylimääräiset kuningattaret siltä varalta, että jompi kumpi pelaaja onnistuu korottamaan toisen sellaisen. Jos daamia ei ole, niin ainakin USCF:n mukaan on ok käyttää väärinpäin käännettyä tornia, kun taas FIDE ei moista salli. Kotipeleissä voi laittaa vaikka paremman puutteessa sotilaan kyljelleen, mikä ei kuitenkaan oikein toimi magneettilautojen kanssa. Itselläni on ekstradaamit ainoastaan muovisissa kilpanapeissa, joten rupesin käsityöterapian hengessä veistelemään lisää muihinkin aktiivisessa käytössä oleviin setteihin – oli sitten todellista tarvetta tai ei.

Kunnon työkaluista olisi kovasti hyötyä, mutta kerrostalossa ei oikein voi kohtuudella pitää sorvia sen enempää olohuoneessa kuin parvekkeellakaan. Niinpä nyhertäminen on pitänyt hoitaa työläästi puukon, viilan ja hiekkapaperin voimin. Aikaa menee tuntikausia ja sormet kärsivät, vaan käyhän se jotenkin näinkin. Aloittelin pienistä magneettinapeista (kiinanshakin napit saivat luovuttaa magneettinsa). Kovin pieniä yksityiskohtia on turha edes yritellä, joten tyylitellyt versiot saivat riittää. Mustalle tornille tuli peräti ihan oikeakin tarve, kun muksut hukkasivat hetkeksi tarhassa sellaisen shakkipelistään.

Ruokahalu kasvoi syödessä, joten viimeiseksi väsäilin 50–70-lukulaisiin puunappeihin daamit. Täysikokoisia on paljon kätevämpi tehdä, joten kloonit muistuttavatkin paljon enemmän alkuperäisiä sorvattuja “sähköeristeitä”. Mustat napit ovat kaikkiaan se helpompi tapaus, koska musta on mustaa, kun taas valkoisten kohdalla värisävy on lähes mahdotonta saada täysin oikeaksi. Värityksen olen hoitanut tusseilla, mikä on ainakin nopeaa, mutta etenkin valkoinen maalitussi on aika ongelmainen tapaus. Pintasilaus hoituu kynsilakalla, joka haisee pitkään ja vaatii pientä näpertämistä. Oikeaa puulakkaa myydään isoissa pöntöissä, mikä ei sekään oikein houkuttele – askarteluliikkeestä saattaisi löytyä jotain sopivampaa.

Puulaatu oli tässä askartelussa hyvin keskeinen seikka: mäntyä vuolee kuin voita, mutta se myös murtuu, kun taas koivu ja tammi(?) vaativat tuskaista nävertämistä, mutta kestävät vastaavasti paremmin. Yritin hiukan suoraviivaisempaakin kloonausta askartelumassoilla ja muoteilla, mutta lopputuloksesta tuli aina jokseenkin röhnäinen ja hajoava, joten olkoon. Oikeampi tapa olisi ilmeisesti tehdä muotti silikonista ja valaa sisään muovia.

Viimeiseksi silaukseksi hienostunut peliväline tarvitsee tietysti vielä pohjaan pehmikkeen, ettei pohja kolise tai magneetti raavi lautaa vasten. Tapauksesta riippuen olen käyttänyt joko kartonkia tai netistä ostettuja ohuita huopapaloja. Vaikka huovassa tarra olisikin valmiina, niin käytännössä tarvitaan kuitenkin liimaa. Pikaliima ottaa hyvin kiinni, mutta sen kanssa ei paljon vekslata, vaan (käsin leikelty) pyörylä pitää saada kerralla kohdalle. Kantapään kautta tuli opittua sekin, että nappulaa ei kannata laittaa kuivumaan laudalle, sillä pikaliimasta haihtuu syövyttävää kaasua, josta jää jälkiä alustaan.

Add comment July 6th, 2018

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet