Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Joskus 1980-luvun puolivälissä sain – epäilemättä pitkän mankumisen jälkeen – lahjaksi Lego-linnan, josta riitti paljon viihdettä. Vasta nyt sain selville, että linnan tarkka malli on Black Falcon’s Fortress (6074) ja julkaisuvuosi 1986. Jos oikein ymmärsin, sama setti on julkaistu uudelleen vielä vuonna 2002. Henkisesti linna sijoittuu vanhan koulun atomeista koottavien mallien ja myöhempien, hyvin erikoistuneista paloista koostuvien välimaastoon: osa seinistä on jo elementtejä, mutta mukana on edelleen myös paljon pieniä peruspalikoita.
Valmis pytinki edestä
Yli 30 vuotta myöhemmän kokoamisen tielle nousi pian monenlaisia haasteita, joista osa ratkesi omin avuin ja osa ei. Ohjekirja oli ehtinyt irrota niiteistään ja revetä sieltä täältä, mutta teippaamisen ja nitomisen jälkeen kävi ilmeiseksi, että mitään oleellista ei puuttunut. Tämä ongelma olisi muutenkin ollut pieni, sillä lärpäkkeet voi tätä nykyä ladata verkosta pdf-muodossa, kunhan vaan keksii oikeat hakusanat. Merkittävästi pahempia vaikeuksia koitui siitä, että kohtuullisen moni osa oli kadonnut vuosien varrella ajan virtaan ja/tai pölynimuriin. Pienemmistä palikoista voi usein kasailla isomman puuttuvan osan, mutta tällä erää puuttui kokonainen nurkkaelementti.
Ja avattuna
Legolla on oma varaosapalvelunsa, joka on kuitenkin keskittynyt tuoreemman pään tuotteisiin, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä metsästämään elementtiseinää Brick Owl -palvelusta. Ruotsalaiselta myyjältä löytyi sopivia järkihintaan, ja reilun viikon päästä projekti saatiin vietyä onnelliseen loppuunsa. Kaikenlaista muutakin puutetta ilmeni matkan varrella: liput olivat murtuneet tai kadonneet, satulat osittain rikki, pyöreitä pikkupalikoita ja pitkiä harmaita ei ollut tarpeeksi, ynnä muuta sellaista. Kaikenlaista pientä epätäydellisyyttä piti siis vain sietää, eikä lopputulos huono olekaan. Pötkön jatkoksi kokosimme vielä sepänpajan, jonka kanssa piti improvisoida sitäkin enemmän.
Sieltä se viimein tuli, Windows 10:n tuen loppumisen päivä. Asia ei varmaan ole mennyt moneltakaan ohi, mutta nyt se muuttui “katotaan sitten joskus” -ongelmasta todellisuudeksi. Erilaisten arvioiden mukaan tilanne koskee 200–400 miljoonaa tietokonetta, joista suurinta osaa odottaa todennäköisesti kaappiin tai serriin päätyminen – oli laite sitten käyttökelpoinen tai ei. Itseäni tuen loppuminen ei juuri hetkauta, sillä ainoat W10-koneeni ovat pari läppärinraatoa, joita en ole tainnut edes käynnistää viimeiseen puoleen vuoteen. Lähipiirissä sen sijaan tilanne on hyvinkin ajankohtainen, kun lukuisia työ- ja kotikoneita putoaa päivitysten parista.
Erilaisia vaihtoehtoja on esitelty mediassa, mutta mikään niistä ei ole ilmainen tai ilmiselvä. Aika moni saattaa vain jatkaa koneensa käyttöä toiveikkaasti, mistä voi seurata se, että pöydälleen saa haittaohjelmia ja spämmiä levittävän zombin. ESU-ohjelman myötä kympille saa vielä vuodeksi tietoturvapäivitykset, johon liittyy kuitenkin erilaisia reunaehtoja, kuten pakotettu Microsoft-tunnuksen käyttö kirjautumiseen. Ratkaisu on joka tapauksessa lyhytaikainen, kun vuoden päästä sama tilanne on edessä uudelleen.
Windows 11:n voi haksoroida asentumaan myös niihin koneisiin, joissa ei ole riittävän paljon muistia, tuoretta prosessoria ja surullisenkuuluisaa TPM 2.0 -piiriä. Pertti Peruskäyttäjälle moinen suorite on todennäköisesti liian hankala, eikä purkkaviritys luultavasti pidemmän päälle edes toimi, joten jälleen yksi huono vaihtoehto. Linux ei tällaisiin männynkäpyihin kompastu, ja tällä hetkellä se onkin taas käväissyt valokeilassa. Pertti-aspekti iskee valitettavasti tässäkin näpeille, sillä sormi menee todennäköisesti suuhun jo buuttaavan muistitikun tekemisessä.
Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.
ICT-ala ei muutenkaan loista minään eettisen bisneksen majakkana, ja tällä kertaa asiakkaittensa muroihin kusee jälleen Microsoft. Tekopyhä lässytys tietoturvasta tai käyttöjärjestelmän modernisoinnista ei juuri kiinnosta sitä kuluttajaa, joka saa lähteä tietokonekaupoille täysin keinotekoisesta syystä. Sivumennen saatiin samalla valtava vuori lisää elektroniikkaromua. Jälleenmyyjiä tilanne sentään ilahduttaa – kun pyörähdin Verkkiksessä, en voinut olla huomaamatta, että esille oli laitettu laajalti niitä kalliimman pään läppäreitä. Vanhoja bisneskoneita myyvät putiikit ovat epäilemättä vaikeammassa asemassa, kun varastoihin uhkaa jäädä läjä myyntiin kelvotonta rautaa. Hirveästi sääliä ei heillekään liikene, sillä niitä samoja raatoja on myyty aivan liian pitkään, kun tuen loppuminen on ollut jo hyvin tiedossa.
Jätteeksi muuttuneen koneensa äärellä on tilaisuus reflektoida sitä, kuinka tavallinen tallaaja on suuryritysten ja niiden kehittämien polkuriippuvuuksien totaalinen vanki. Toisaalta tietotekniikka on monelle ns. tiedostavallekin ihmiselle sokea piste, pelkkä työkalu vailla eettistä ulottuvuutta. Kun EU onnistui pakottamaan USB-C-latauksen kännyköihin, korporaatiot (ts. Apple) joutuivat hetkellisesti nöyrtymään, mutta tällä kertaa vastaavaa ryhtiliikettä ei nähty. Laittakaahan siis suosiolla ostohousut jalkaan.
Aloitetaan vanhalla teemakuvalla / Let’s start with a thematic photo from back in the day.
Here’s to you, Nvidia
Toiveikkain mielin ostin tarjouksesta Asus Dual RTX 5060 OC:n. Näin uuden kortin hankkiminen on Linux-käyttäjälle aina tietty riski, mutta toisaalta 4060 Ti toimi hyvin alusta asti. Pojan 3700x-koneeseen asennettuna kortti ei päässyt koskaan edes käyttiksen asennuksessa alkuun ja toisen kortin kanssa laitettu Ubuntu ei buutannut alkua pidemmälle. Uusinta BIOSia ineen, kernelin päivitystä, ajurien vaihtelua – ei niin mitään. Omaan 5900x-koneeseen asennettuna kortti sentään suostui menemään työpöydälle, jos nyt ei toki ilman ongelmia. Jää hyvästi MSI Gaming X, olit luotettava ja hiljainen kortti. Palvele junioria yhtä hyvin.
Ensimmäinen kummajainen on törkeän hidas buutti. BIOSilla kestää iän kaiken päästä edes MSI:n logoon ja sen jälkeen Linuxin itsensä käynnistyminen on varmaankin viisi kertaa normaalia hitaampaa. Näytön sammuttaminen tai ohjelmallisesti pois päältä kytkeminen jämäytti koneen noin joka toinen kerta. Ei sentään niin pahasti, etteikö etänä olisi päässyt sammuttamaan, mutta työpöytäkokemus jää näin aika vaisuksi. Ylimääräisenä ärsytyksenä kone ei edes käynnisty joka yrityksellä, vaan vaatii pari kierrosta virtanappijumppaa. Pitkällinen Google-ralli tuotti luettelon erilaisia vinkkejä, jotka ovat joitakin auttaneet (ja joitakin ei):
CMS-tuen pois kytkeminen BIOSista. Ei vaikutusta.
Secure bootin poistaminen käytöstä. Oli jo.
VBIOSin päivittäminen. Tein jopa tämän nvflashin kanssa askarrellen. Ei vaikutusta.
Kernelin päivittäminen 6.8:aa uudemmaksi. Mint 21.3 ei sellaista tarjoa, joten tätä en vielä kokeillut. En tosin usko, että juuri mitään tekee.
Ajuriversio 575 tai 570 saattaa jotain vaikuttaa. En huomannut eroa. Ajurista pitää joka tapauksessa olla open-versio tai ei futaa missään tapauksessa.
PCIe-väylän pudottaminen 2. sukupolven nopeuteen. Ei vaikutusta, ja vaikka tämä toimisikin, niin samalla hidastuu graffis.
Emolevyn BIOS-päivitys. Ei vaikutusta.
Valmiustilaa en viitsi edes testata, koska se jämäyttäisi koneen noin 100 % varmuudella. 3D-kiihdytys ja ohjelmat sinänsä toimivat, mihin voisin pitkin hampain tyytyä, jos näytön sammutus ei jumittaisi. Tykin kytkeminen HDMI:llä tuntui kohentavan heräilyä omituisesti, mistä seurasi mahdollinen “ratkaisu”. Vaihdoin päänäytön DisplayPortista HDMI:hin ja toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta, kun työpöytä heräsi henkiin jopa yön jälkeen.
Vaikka kone on – ehkä – taas jotakuinkin toimiva, ei tämä tietysti ole mitenkään hyväksyttävää. Syitä tähän surkeuteen voi vain arvailla: Blackwellit luultavasti julkaistiin liian kiireessä ilman kunnon testausta, vanhojen peeseiden tukeminen ei enää kiinnosta Nvidiaa, ajuri- ja kirjastosotku on jo liian mutkikas firman hallittavaksi, paukut laitetaan datakeskuksiin eikä kuluttajatuotteiden nappikauppaan, Linux-tuki on jäänyt entistä enemmän paitsioon jne. Ongelmat eivät rajoitu suinkaan pelkkään Linux-marginaaliin, vaan foorumit ovat väärällään ihan vastaavia Windows-käyttäjien pulmia. Ei tässä oikein auta kuin odotella ajurien mahdollista kohenemista.
edit: Resizable BAR -asetus päälle BIOSista ja Ryzen 5500 + RTX 5050 alkoi buutata!
And a short English summary for others struggling with Blackwell GPUs, especially on Linux. Not even booting to desktop with 5060+3700x, slow boot times, black screens, driver crashes – you know the score! Here’s a little list of possible solutions I’ve found and tried (with little or no success):
Disabling CMS in BIOS.
Disabling secure boot.
Updating VBIOS.
Updating the kernel to something newer than 6.8. This one I didn’t try yet, as Mint 21.3 doesn’t offer such luxury. Really doubtful whether it’d make any difference anyway.
Change to driver version 570 or 575 (or maybe even 580). On Linux, must use the open version or it won’t work.
Drop PCIe speed to gen 2 in BIOS. Will slow down the card.
Updating motherboard BIOS.
My main problem, apart from unwilling slow booting, was that the display wouldn’t wake up after it was turned off. By accident I noticed that HDMI seems to work better than DPI in this respect, so now I may have an almost working machine again. In any case, it’s inexcusable from Nvidia to hastily release this badly tested products. Perhaps the lucrative data center business eats all the resources, or maybe the driver/library mess has grown so complex that they can’t manage it any more. Very heavily considering switching to AMD products after this – too bad they’re not a particularly good buy at the moment.
edit: Added the mention about secure boot
edit: Set Resizable BAR on in BIOS and Ryzen 5500 + RTX 5050 started working!
Trangiaa mainostetaan “myrskykeittimenä”, eikä nimitys ihan pielessä ole, sillä runko tosiaan suojaa hyvin tuulelta. Vasta patruunan päälle ruuvattavien pikkukeittimien myötä olen päässyt toden teolla tutustumaan tuulisen sään ongelmiin: kaasuliekki sojottaa sivulle ja jopa sammuu, pullo tyhjenee ja jäähtyy, eikä vesi meinaa jaksaa kiehua. Furnoni on vielä toistaiseksi jaksanut palvella vaikeissakin oloissa, kun taas muutama muu keitin on jättänyt rehellisesti tielle (köh köh, Primus). Tuulettimen avulla lavastetusta havinnekuvasta ilmenee, mistä on kyse:
Pahalta näyttää.
Laipiot, pistemäinen liekki ja suuttimen ympärillä oleva rengas auttavat asiaa – niitä ei kuitenkaan kaikissa keittimissä ole. Täysi topakka kaasupullo selviää tuulessa paremmin kuin viimeisiään vetelevä pullonjämä. Reppuaan voi koittaa asetella sopivaan paikkaan ilmavirran tielle, vaikka eri suunnista tulevia puuskia sekään ei estä. Kaupassa myydään kaikenlaisia aitauksia, joita voi asetella keittimensä ympärille, mutta sellaisen kuskaaminen alkaa jo vaikuttaa hivenen absurdilta, kun suunnilleen samalla vaivalla voi ottaa mukaansa Trangian.
Insinööri-muotoilija-DIY-asenteella ongelmaa voi yrittää ratkoa jälleen myös omin voimin. Netin foorumien perusteella jotkut ovat viritelleet alumiinifoliosta tuulensuojia, mutta heiveröinen materiaali ei pitkään kulutusta kestä. Parannuksena kokeilin alumiinista muffinsivuokaa, joka oli aika rimpula kertakäyttöratkaisu sekin (jos edes kevyt). Toistaiseksi parhaaksi materiaaliksi osoittautuivat nurkkiin kertyneet Scho-ka-kola-peltipurkit, joissa on valmiina lähes täydellisen kokoinen kansi ja pohja tähän tarkoitukseen. Tärkeänä ominaisuutena pelti kestää lämpöä selvästi alumiinia paremmin. Päälle asetettava, rasian pohjasta tehty proto toimi hyvin:
Natsisuklaa power!
Helppo asennettavuus on tämän mallin selvä plussa, kun taas miinuspuolella liekki polttaa maalin jauheeksi ja suoja alkaa pian näyttää kaikin puolin syöpyneeltä. Purkin kannesta – tai miksipä ei melkein yhtä hyvin pohjasta – voi tehdä suuttimen alapuolelle toisenlaisen virityksen:
Kuppiproto tositoimissa rantapuistossa.
Asennus vaatii hieman enemmän vaivaa, sillä pelti pitää pujotella jalkojen väliin, mutta mistään suuresta urakasta ei ole toki kyse. Liekki osuu suojaan paljon vähemmän, joten se säilyy siistimpänä. Periaatteessa kansi saattaa myös heijastaa lisälämpöä ylöspäin kattilan pohjaa kohti ja pois patruunasta, vaikka tuskin kovin isosta erosta on kyse. Jotkin tuulisuojat nostavat palamiskaasujen häkäpitoisuutta, joten omalla vastuulla; asialla ei tosin liene ulkona myrskyssä juuri merkitystä, eikä keitintä pitäisi teltassa tai tuulettamattomassa sisätilassa käyttää muutenkaan. Pellin työstäminen ei ole ihan helppoa ja vaaratonta, mutta kätevä näpertelijä saa pienellä vaivalla aikaiseksi ilmaisen suojuksen, joka todella hyödyttää parin tosielämän testin perusteella.
edit: Lisätestailun jälkeen näyttää siltä, että kuppimalli on se paras ratkaisu. Päällä istuvassa on se ongelma, että lämmin ilma ei pääse kunnolla kattilan pohjaan, jos suojan ja kattilan välissä ei ole rakoa. Tämä ei ollut ongelma teknokattilan kanssa, koska siinä on lämmönlevitin, mutta tavallisen kattilan kanssa kyllä.
Lidlillä oli monenlaista halpaa eräroinaa tarjolla tällä viikolla, joten toki piti lähteä tonkimaan, jos jotain hyödyllistä tai ainakin “hyödyllistä” löytyisi tarvikelaatikon täytteeksi. Miesten vaelluskenkiä ei kummassakaan lähiliidelissäni ollut, mikä ei sinänsä ollut suuri menetys, kun käytössä on kunnolliset nahkaisetkin. Lähinnä kiinnosti, josko nuo olisivat kesäkäyttöön vähän hengittävämmät. Linkkari oli hintansa väärti – odotusti jäykähkö kiinakamis – ja puukko puolestaan yllättävän jämäkkä ja jopa terävä. Kiinnostavin hankinta oli kuitenkin Crivit-merkillä kymmenen euron hintaan myyty kaasukeitin.
Trangian kattilan koko natsaa hyvin, ehkei edes vahingossa.
Kuvat ja tuotekuvaus eivät juuri mitään laitteesta paljastaneet, joten ostaminen tapahtui käytännössä sokkona. Jossain ulkomaisella sivulla mainittiin sentään, että EN417-yhteensopivan pullon pitäisi sopia. Yleensähän se tarkoittaa, että poltin tai sen letku kierretään kaasupatruunan yläpäähän. Tuttu 230-grammainen patruuna ei suojan sisään mahtunut, joten hankin seuraavaksi ikävän kalliin 100-grammaisen Primuksen pullon … joka ei sekään sopinut. Lopulta verkkohakujen ja manuaalin tavaamisen perusteella alkoi valjeta, että tarvitaan “type 200” -patruuna eli vanhakantainen puhkaistava malli, jossa ei ole erillistä suutinta. Lidl niitä ei tietenkään itse myy eikä oikein mikään muukaan tuttu kaasukauppa. Lopulta Hertsikan Tokmanni pelasti päivän ja sopiva tuote löytyi.
“Type 200” ja en edes oikein tiedä mikä. Se tavallinen.
Kompurointien jälkeen pääsin lopulta testaamaan keittimen toimintaa. Patruunan puhkaisu pohjaa kiinni kiertämällä vaati jonkin verran käsivoimia, minkä lisäksi ihan pohjassa kaasua ei tuntunut tulevan suuttimesta ollenkaan. Pohjaa hiukan löysäämällä sekin ongelma korjaantui, ja tuttu kaasuliekki leimahti palamaan. Huonelämpötilassa standardi puoli litraa vettä kiehui minuutissa ja 50 sekunnissa, mikä on hieman Trangiaani parempi tulos – matala lämpötila ja tuuli pitää testata joskus tuonnempana käytännössä. Tämän jälkeen patruunaa ei enää voi poistaa keittimestä, vaan se on käytettävä ensin loppuun. Crivit SMX-CK2-01:n plussat ja miinukset:
+ Halpa hinta + Odottomattoman tehokas + Suuri ja helppo säätönuppi + Pysyy pystyssä tukevanoloisesti + Kattila istuu hyvin kannakkeilla + Kaulus toimii pikku tuulensuojana
– Yleinen muovisuus – Hankalasti saatavat kaasupullot – Suuri koko ja paino kierrettävään polttimeen verrattuna – Patruunaa ei voi irrottaa – Lievä epäilys siitä, vuotaako venttiili kaasua – Patruunan asentamisen hankaluus – Herkkä säätö – Kaulus pysyy pitkään kuumana käytön jälkeen – Sytyttäminen vaikeaa tavallisella sytkällä (paras yritellä kauluksen aukoista)
Kaikkiaan ei siis mikään loisto-ostos. Halvan hinnan vastapainoksi tulee liikaa haittapuolia koosta harvinaisiin kaasupulloihin, joten patruunaan ruuvattava keitin on tässä sarjassa järkevämpi hankinta. Saatan palailla asiaan vielä myöhemmin, kun pöntöstä on käytännön kokemuksia.
Keväästä syksyyn tulee käytettyä paljon lippiksiä, etenkin nykyään, kun tulee ulkoiltua enemmän. Pari kesää palvellut lätsä alkoi osoittaa jo kulahtamisen merkkejä, joten tilalle piti hiljalleen ruveta hankkimaan seuraavaa. Mutta entäpä, jos tällä erää jotain hieman erikoisempaa? Eräs elokuvahistorian tunnetuimpia lippiksiä lienee Alienissa nähty teknikko Samuel Brettin rähjäinen pääkapine, ja kun leffan vannoutunut fanipoika kerran olen, loksahtivat palat kohdalleen.
Right.
Ensinnä suuntasin tietysti koluamaan netin kauppapaikkoja, joista ei tuntunut tällä kertaa valitettavasti olevan apua. Jotkut replikat olivat törkeän huonoja, toiset väärän värisiä, joitakin ei saanut Suomeen asti tilattua, tai sitten hinta olisi noussut moneen kymmeneen euroon. Ihan sokkonakaan ei viitsi asusteita tilata, sillä koko ei välttämättä ole sopiva. Surkuttelu ei asiaa edistä, joten päätin väkästää hatun omin voimin. Zalandolta löytyi sopiva edullinen sininen lippis ja nettikaupoista ensin USCSS Nostromo -logo ja sitten vielä tarpeelliset kultaiset tammenlehvät.
Hyvähän tästä tuli!
Parin viikon jälkeen koristeet saapuivat postissa ja alkoi hartaasti odotettu kasailu. Sekä logo että tammenlehvät olivat silitettäviä, jottei tarvitsisi ryhtyä työlääseen ompelu-urakkaan. Aloitin ensinnä helpommilla osilla eli tammenlehvillä, joita sai painettua puupöytää vasten lujaa silitysraudalla. Netistä luetut ohjeet kahden pisteen lämmöstä ja 10 sekunnin silityksestä sai heittää oitis romukoppaan, sillä ne eivät riittäneet ollenkaan. Laitoin siis lisää onkaa ja ajelin raudalla merkkejä läpi moneen kertaan 15 sekunnin pysähdyksin, kunnes ne asettuivat.
Pelkäsin Nostromo-merkin olevan vaikea kiinnitettävä lippiksen pyöreän muodon vuoksi, enkä osunut väärään. Pään kokoinen pyöreä puupölli olisi ollut sopiva silitysalusta, mutta eihän sellaista taloudesta noin vain löydy, joten otin käyttöön suunnilleen sopivan kokoisen kattilan. Muutama tippa pikaliimaa ennen silitystä varmisti, ettei logo mene äheltäessä vinoon. Pitkällisen yrittelyn jälkeen tämäkin vaihe tuli kunnialla loppuunsa ja lätsä oli valmis. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka väri on kenties pykälän vaalea originaaliin verrattuna. Kiinnityksen pysyvyys selviää sitten tuonnempana käytön myötä.
Maaliskuun keskeisin teema on ollut muutto Arabianrannasta Kalasatamaan. Monen tekijän summana tultiin siihen lopputulokseen, että kolmentoista vuoden jälkeen oli aika vaihtaa maisemaa. Hekalle alun perin muuttaessani ihmettelin firman huonoa mainetta ja näin konkarina puolestaan ymmärrän sitä jo varsin hyvin – eihän tuolla aikanaan edes ollut erityisen kurjaa. Kun rapistumisen, epäsiisteyden ja gettoutumisen päälle lisättiin hulppeat vuokrankorotukset, niin ei jäänyt enää todellisia syitä jäädä katselemaan tuota alamäkeä yhtään pidempään. Yläkerrasta kuuluva jytinä, ryntäily ja kirkuminen olivat osa arkeamme toista vuotta, eikä isännöitsijä katsonut asiaan tarpeelliseksi puuttua. Pihalle heitetyt täydet roskapussit ja yleisten tilojen vandalisointi olivat kuin koriste kakun päällä. White flight? Kenties, mutta ihan syystä.
80 kipaletta muuttolaatikkoja ja pahviset päälle.
Muuttaminen on joka tapauksessa järkyttävää hommaa pakkaamisineen, siivoamisineen, muuttoilmoituksineen sekä roinan kuskaamisineen, mutta tällä erää se ei edes riittänyt, sillä aiemmat asukit olivat asennelleet apinan raivolla seiniin koukkuja sekä hyllyjä ja maalanneet seiniä sinisiksi. Kirosin remontti-intoilijoita monen monta kertaa repiessäni proppuja irti ja etenkin maalatessani isoja seiniä kolmeen kertaan, että ne taas olivat alkuperäisessä värissä. Tästä tuli ainakin opittua se, että asunnonvaihdossa ei kannata olla höveli, vaan vaatia edellistä vuokralaista korjaamaan jälkensä, sillä muuten kaikki paska jää omalle vastuulle pois muuttaessa.
Uudessa kämpässä on uuden kämpän etuja: mainio sähkö/nettikaapelointi, induktioliesi, tuplajääkaappi, toimiva äänieristys, iso varastokoppi, mobiiliystävälliset ikkunat, lasitettu parveke ja lopultakin se oma sauna. Tässä kohdassa ei edes ole yläkerrassa toista asuntoa, vaan lähinnä varastokoppeja, joten menneen kaltainen meluhelvetti ei ole sikälikään todennäköinen. Lisäksi Redin putiikit ja töihin nopeasti kuskaava metro ovat lähellä. Jos Arabianrannasta jotain tulee ikävä, niin ulkoilumaastoja, etenkin kun Kalasataman alue koostuu tällä hetkellä lähinnä rähjäisestä joutomaasta ja tiiviisti vieri viereen rakennetuista kerrostaloista.
Muuton vuoksi laatikoita rompatessa tulee vastaan nostalgisia esineitä, jotka luuli jo heittäneensä menemään tai hukanneensa. Olen löytänyt taas ties mitä hiihtokisojen palkintolusikoista MSX-pelimoduuleihin sekä armeijabonkkiin, joka onkin tämänkertaisen postauksen aihe. Palvelin oman osuuteni 1995–1996 Parolan Panssariprikaatissa ennen TTKK:n koulunpenkille siirtymistä. Eipä tornifirmassa ryytyminen mitään järin hauskaa ollut, mutta olihan se eräänlainen viimeinen kattava oman ikäluokan poikkileikkaus, jonka jälkeen kukin lähti omiin suuntiinsa ja kupliinsa.
Kylläpä näitä kertyi
Kovin paljon ei inttiroinaa ole jäljelle jäänyt: kokardeja, hihamerkkejä, panssarijoukkojen musta baretti, kartussin hylsy, juomapullo, sytkä ja jo kadonneeksi luulemani postikorttikokoelma. Juomapullo saattaa löytää retkeilykäyttöä ja lysähtäneen baretin muotoilin uudestaan päähän sopivaksi – kokardiksi vaihtui samalla vähemmän sotaisa Sharp MZ -pinssi. Kuvassa näkyvät kortit integroituivat puolestaan luontevasti osaksi varsinaista, isompaa kokoelmaani. Muistin aikanaan huumorimielessä haalineeni suunnilleen kaikki sodessa myydyt, mutta nivaskan paksuus yllätti silti.
Mediatutkimuksen näkökulmasta korteista voi tehdä monenlaista päätelmää asevelvollisen elämästä. Masi, gona ja vanha viittaavat kaikki kotiutumassa olevaan vanhempaan sotamieheen. Gonan ja vanhan muistan itsekin, mutta masi saattoi olla jo käytöstä poistuvaa vanhaa slangia. Monessa kortissa on jonkun sortin laskuri, josta voi ruksittaa pois jäljellä olevia päiviä. Itselläni oli myös lottokupongilta näyttävä lärpäke, jossa oli täydet 330 päivää. TJ eli tänään jäljellä oli tärkeä lukema, joka esiintyi letkautuksissa sekä loputtomissa seinäkirjoituksissa esim. muodossa “TJ-0”. Perinteinen aamukampakin nähdään kavalkadissa, vaikka nämä kortit olivat jo tuolloin tainneet korvata fyysisen piikkien katkomisen. Ajallisesta muutoksesta ja eri esitystavoista huolimatta TJ-korttien sanoma on edelleen universaali: intissä on mälsää ja siviiliin pääsyä odotetaan innolla.
Nyt, kun retkikeittely ei välttämättä tarkoita enää kokonaisen Trangian raahaamista, halusin pikkusetistä vielä hieman itsenäisemmän. Kahvan penkominen Trangiasta mukaan ei ole sinänsä mikään iso homma, mutta yksi kaunis kerta se saattaa unohtua. Ja tokihan pikku käsityöprojektille on aina muutenkin tilausta, oli se sitten hyödyllinen tai ei.
Viritelmä auki
Nurkissa ei ole juuri ylimääräisiä puupöllejä, mikä aiheutti heti haasteita materiaalin suhteen. Mäntyä olisi helppo työstää, mutta höttöinen puulaatu ei välttämättä kestä parin kilon vesikattilallisen tuottamaa vääntöä. Yhtenä parametrina oli se, että työkalupakista löytyi tasan yhdenlaisia pikkusaranoita, jotka olivat melko leveitä. Halusin kahvasta lisäksi kohtuullisen pienen tilanviennin minimoimiseksi. Sopiva kalikka löytyi muksujen lelulaatikosta – materiaaliksi veikkaisin kotimaisuuden ja kovuuden perusteella koivua, jonka veistely on aika vaivalloista, vaikka kestävyys toki on samalla plussa.
Kahva käyttöpaikalla
Höyläpenkistä olisi ollut melkoinen apu työstäessä, vaan kun sellaista ei ole (eikä muutenkaan kunnon puutyökaluja), piti jälleen kerran improvisoida. L-kappaleen ja lukon sain erilleen sahaamalla ja sitten puukolla halkaisemalla, minkä jälkeen oli vuorossa runsaasti vuolupuukolla näverrystä ja hiekkapaperilla hiomista. Saranaa varten löytyi ruuvilaatikosta muutama riittävä ristipääruuvi, ja hienoutena päätin oikein upottaa saranan, mistä seurasi jälleen runsaasti lisävaivaa. Lopuksi vielä lakkaa päälle suojaksi. Lopputulos on hieman nysä: varresta saa kiinni peukalolla ja kahdella muulla sormella, minkä pitäisi juuri ja juuri riittää. Täyttä 1,75 litran vesikattilaa sai käsiteltyä kotioloissa kohtuudella, mutta todellinen toimivuus selviää toki vasta käytännössä.
edit: Yläosan on turha olla noin paksu, joten lohkaisin siitä kohtuullisen siivun pois. Otekin parani hieman sitä myötä. Lisäksi näversin turvafeetsuna lukkoon etusormelle kolon, joka toivottavasti pitää näpit pois kuumasta kattilan kyljestä.
