Mettä-gourmet-sarja jatkuu vääjäämättömästi. Tällä erää tapahtumapaikkana olivat Viikinmäen kalliot, jotka eivät välttämättä juuri kiinnitä huomiota metsän takaa, jos paikasta vain ajaa ohi. Joka puolella on lisäksi aitaa, joten kallioille ei ole edes ihan helppo päästä. Lännen suunnasta bärtsille johtaa syrjäinen polku Sahamyllyntieltä, kun taas idän suunnasta voi nousta metsätyökoneen uraa pitkin, ainakin niin kauan kunnes aita pistetään takaisin kiinni. Kallioiden päältä aukeaa yllättävän laaja näkymä pitkälle Itä-Helsingin suuntaan Viikistä Kalasatamaan saakka.
Ruuaksi valikoitui sienirisotto. Pohjasin reseptin Alkon versioon, josta karsin epäoleellisia aineita, joita ei sattunut juuri nyt kotona olemaan. Salottisipuli korvautui tavallisella sipulilla, valkoviini jäi kokonaan pois, tuoreen persiljan tilalla oli kuivattua ja myös parmesaani skipattiin. Tuoreiden sienien sijasta pataan heitettiin kuivattuja suppilovahveroja fiilispohjalta – en osannut juuri arvioida, mikä määrä kuivia sieniä vastaisi tuoreita. Kuskaamisen helpottamiseksi sekoittelin mausteet (pippuri, suola, persilja) valmiiksi pikku purkkiin voin kanssa heti kotona. Lisukkeeksi mukaan lähti vielä varmuuden vuoksi patonkia, vaikka neljän hengen annos olikin varsin riittävä kolmelle.
27-kokoisen Trangian litran kattilaan ei olisi millään mahtunut koko satsi kerralla, joten pöperö valmistettiin kahdessa erässä. Riisi jämähti odotetusti alumiinikattilan pohjaan loppuvaiheessa, vaikka sekoittelimme ahkerasti ja usein. Tähän hätään ei ehditty hankkia teflon-pinnoitteista kattilaa, joka olisi ollut tarkoitukseen parempi. 18 minuutin keittelyn jälkeen riisi alkoi olla sopivaa, tosin ilman kantta keitellessä aikaa tarvii käytännössä vähän enemmän. Toisella kierroksella unohtui laittaa kasvisliemikuutio mukaan, mutta onneksi moka huomattiin riisin ollessa vielä hieman kovaa ja viime hetkellä mukaan sotkettu kuutio ehti osallistua maustamiseen. Hyvää oli!
Eilisen metsämatka suuntautui maineikkaille Boozembly-kallioille, jotka kartta näemmä tuntee nimellä Messukeskus Grove. Paikka oli tietysti itselleni sekä muille mukana olleille nostalginen jo monen vuoden takaa Assemblyjen varjotapahtuman näyttämönä. Pohjoispään “Hashembly-kallio” olisi ollut ruokailuun kätevämpi tasaisuutensa vuoksi, mutta siellä oli jo muita, joten päädyimme muhkuraisemmille varsinaisille kallioille. Ruokana oli jo kertaalleen kokeiltu varma hotpot, joten siitä puolesta ei ole hirveästi uutta sanottavaa. Siispä muistelen lopuksi mestan historiaa noin muuten.
Hotpot on itämailta peräisin, ja teemaan sopivasti juomana oli korealaista Cass-olutta – jos valinnanvaraa on, niin Terra on Korean lagereista kenties paras. Miedot aasialaiset ölkyt menevät yleensäkin hyvin ruuan kanssa; ensimmäisten hotpottien kyytipoikana oli usein Singhaa. Parsakaali oli molemmista supermarketeista loppu, joten se korvautui kukkakaalilla. Toimihan tuo ihan hyvin, mutta ei se paljon keittäessä maustu. Toinen uutuus oli teriyaki-kastikepussin käyttäminen liemen pohjana. Valinta oli ihan onnistunut ja pussin kokokin juuri passeli pienelle kattilalle. Tällä erää seurue oli kolmen eikä kahden kokoinen, mitä myötä 27-kokoinen Trangia alkoi joutua kapasiteettinsa ylärajoille.
Assemblyillä on ollut perinteisesti tiukka päihdepolitiikka, joten janoiset ovat joutuneet etsimään korvaavia paikkoja ympäristöstä. 1990-luvun lopulla muistan pussikaljoittelua olleen ainakin Areenan viereisillä katetuilla silloilla, ja pian kohteeksi vakiintuivat tapahtumapaikan vieressä sijainneet jyrkänteet, jotka sittemmin vedettiin sileäksi (näemmä 2006 kuvissa istutaan räjäytysmattojen päällä). Itse en hirveämmin tuolloin välittänyt kännisekoilun seuraamisesta, vaan kävin paikalla yleensä vain pyörähtämässä ja moikkaamassa tuttuja. Meno oli ennen vanhaan myös selvästi sekavampaa kuin tänä päivänä. Nykyiset Boozembly-kalliot korvasivat vanhat tilanteen pakosta jo ennen kuin itse partyt siirtyivät Messarille.
Boozemblyt ovat ehtineet yli kahden vuosikymmenensä aikana muodostua nekin jo jonkinlaiseksi suomiskenen instituutioksi. Huippuvuosina toimi jopa “Boozembly Disorganizing”, joka painatti paitoja, järkkäsi sponsorikaljoja ja huolehti sotkun raivaamisesta jälkeenpäin. Pari viime vuotta varjoparty on ollut vailla varsinaista järjestäjää ja siten palannut juurilleen epämuodollisemmaksi tapahtumaksi, johon skenejermut lähes poikkeuksetta suuntaavat – jotkut eivät hanki edes Assembly-ranneketta. “The real party is outside”, kuten sanotaan.
Tämän kerran mettä-gourmetin tapahtumapaikaksi valittiin Pihlajamäen vanha graniittilouhos, joka sijaitsee ihan Viikin Prisman naapurissa. Kävely olisi muuten ollut mukavan lyhyt, mutta tieremontin takia piti kiertää pidempää kautta, joten matkaa tuli suuntaansa helposti neljä kilometriä – mässäily lunastettiin siis lihasvoimin. Kalliolta aukeaa yllättävän hieno esteetön panoraama keskustan suuntaan, Hertsikasta Kalasatamaan ja Lintsiltä Pasilaan asti.
Ruokalajina oli tällä erää fondue, joka sopii periaatteessa passelisti Trangialle. Käytännössä se osoittautui odotettua haastavammaksi, kun juustot eivät millään halunneet seota valkoviiniin kunnolla, vaan jäivät joko erillisiksi hiutaleiksi tai sitten isoksi yhtenäiseksi klöndeksi. Myös pikku-Trangian pata kävi uhkaavan täydeksi neljän hengen annoksen kanssa. Ehkä syynä oli vääränlainen lämmitys tai sitten sopimattomat juustot (edamin ja kermajuuston pitäisi kyllä toimia) – onneksi sentään maku oli kohdillaan. Varasin mukaan oliiveja, cocktail-kurkkuja, tomaatteja ja paprikaa dipattaviksi lisukkeiksi, mutta lopulta ihan perinteinen leipä vei selvästi voiton tässä kisassa.
Aiemmat mettä-gourmetit ovat olleet pitkälti riskittömiä, joten tällainen puolittainen onnistuminen oli väistämätön. Annosta olisi voinut hieman kohtuullistaa, sillä yli puolen kilon juustomäärä kahteen pekkaan osoittautui liialliseksi. Teflon-pinnoite ei olisi huono idea, sillä nyt juusto paloi herkästi pohjaan kiinni ja kattilan tyhjetessä reunoihinkin. Huolimaton onkija saa helposti juustoa tiputeltua myös keittimen sisään. Kokeilinpahan tuatakin, sano ämmä kun synninpäästön otti. Seuraavissa sessioissa voisi kokeilla vaikkapa risottoa, jonka luulisi olevan aika varma valinta.
Jo osassa III oli kepeä Meksiko-teema, ja eilisessä retkiruokailussa sitäkin tiukempi Kreikka-rajaus. Kohteena oli tällä erää Pikkukosken kupeessa sijaitseva Koskelan linnoitusalue, jonne pääsi kohtuullisen kätevästi reilun kolme kilsaa Vantaanjoen reunaa käpytellen. Kreikkalaisuus ulottui pääruuasta salaattiin ja Mythos-olueen asti, minkä lisäksi tunnelmaa loi matkakaiuttimesta blastattu kansanmusiikki kuin turistiravintolassa ikään.
Trangiaa tarvittiin tällä erää vain halloumin paistamiseen. Sopivan lämpötilan löydyttyä siivut oli helppo kärventää molemmin puolin oliiviöljyssä – ohut pannu reagoi nopeasti kaasuhanan vääntelyyn. Leivän kanssa voisi käydä vähän niin ja näin, joten se paistettiin ja siivutettiin jo kotopuolessa. Lisukkeina oli purkista viininlehtikääryleitä sekä kreikkalainen salaatti, joka valmistettiin oikein paikan päällä. Siivuttaminen metsässä ei ole välttämättä kovin kätevää, mutta kuvassakin näkyvä entinen lipputangon tmv. jalusta toimi työ- ja ruokapöytänä. Poikkeuksellisesti tällä erää syntyi hiukan biojätettäkin paprikoiden ja punasipulin jämien muodossa, minkä lisäksi toki juustot tulevat muoveissa ja dolmat säilykepurkissa.
Seuraavan mettä-gourmetin teema vaatii miettimistä, koska pelkkä pussikeitto on vähän mitätön laiteltava. Täytetyt lätyt olisivat yksi mahdollisuus tai ehkäpä fondue. Hotpotin äärelle tekisi jo mieli palata, kun se toimi niin hyvin ja kestää luonnostaan pitkään syödä. Kreikkalaisen safkan valmistelussa ei tainnut juuri varttia pidempään seota, etenkin kun paistaminen ja salaatinteko rinnakkaistuivat kahdella äijällä niin tehokkaasti.
Sateinen sää tärveli suunnitelmat kallioilla syömisestä, mutta onneksi lähellä sijaitsee myös Pornaistenniemen luontopolun piknikpaikka, jossa on oikein penkit ja pöydät katoksien alla. Vaikka aika lähellä on teitä ja taloja, niin ne jäivät puiden ja pusikkojen peittoon sikäli hyvin, että saattoi lähes kuvitella olevansa oikeassa metsässä. Huono ilma takasi samalla sen, ettei paikalla ollut tunkua. Tällä kertaa teemana oli Meksiko, joka näyttäytyi lautasella papujen sekä quesadillojen muodossa. Meksikolainen olut unohtui ostaa, mutta jälkiruuaksi oli sentään ehtaa tequilaa limetinlohkojen kera.
Purkkipapujen lämmittäminen ei kummoista taitoa vaadi, joten mielenkiinto suuntautui siihen, miten quesadillat onnistuvat Trangian paistinpannulla. 27-kokoisen Trangian pannu on niin pieni, että normaalikokoiset tortillat eivät siihen oikein luontevasti mahdu. Onneksi K-supermarketista löytyi kooltaan pienempiä maissi-vehnätortilloja, ja kuten kuvasta näkyy, ne olivat tarkoitukseen oikein sopivia. Sisuksiin meni Pirkan chipotle-salsaa ja kotona valmiiksi siivutettua juustoa. Sopivan lämpötilan löydyttyä prosessi pyöri mukavasti, kun toinen ruokailija söi ja toinen paisteli itselleen seuraavaa lättyä. Roskaa syntyi tällä kertaa lähinnä tortillapaketista, kertakäyttölautasista ja säilykepapujen purkista. Tämän kolmannen onnistumisen jälkeen lienee seuraavaksi halloumin vuoro – Kreikka-teemaa voi viritellä pidemmällekin lisukkkeiden ja juomien kautta.
Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
Havahduin siihen, että muksujen kanssa on harjoiteltu nyt jo vuosi espanjaa lähes päivittäin. Omat ruosteiset taitoni ovat palanneet kohisten, ja parin käytännön kokeilun perusteella uskoisin taas pärjääväni arkisissa tilanteissa ihan kohtuullisesti. Mutkikkaat verbimuodot ovat edelleen hankalia, mutta niin ne olivat ennenkin. Eikä ymmärretyksi tulemiseen vaadita välttämättä mitään preteritin ja subjunktiivin täydellistä hallintaa. Mielenkiintoisena pikku havaintona ruotsini ei ole kärsinyt samalla tavoin kuin viime yrittämällä.
Perheen kaksi muuta oppilasta ovat tietysti tulleet kauas vuodessa, kun lähtötilanne oli nolla. Tähän mennessä hallussa on jo monia teemoja, kuten numerot sataan asti, päivät sekä kellonajat, yli 70 verbiä, prepositioita, käytännössä kaikki kysymyssanat ja kohtuullisesti adjektiiveja. Kieliopin puolella sanojen suku ja monikko alkavat tulla jo luonnostaan. Aikamuotoja – joita riittää – muksut osaavat toistaiseksi preesensin ja perfektin, eikä pluskvamperfekti ole siihen päälle mikään iso askel. Sitten kun mennään preteritiin ja imperfektiin, niin saan itsekin ruveta taas tosissaan opiskelemaan.
Oppimateriaalina on käytetty edelleen lukion Paso a paso -kirjaa, jonka kanssa ollaan alkukiireen jälkeen edistytty aika rauhallisesti. Lienee ihan järkevää edetä sellaista tahtia, että asiat jäävät myös mieleen eikä vain rynniä eteenpäin. Plakkarissa on jo toisen vuoden kirja, Un paso más, joten nuo eivät ainakaan kesken lopu. Pipsa possua katsellaan viikottain Netflixistä espanjaksi, että harjoittelu pysyy monipuolisena. Muuten sitten sekalaista verbilistan jumppaamista, käytännön virkkeiden kääntämistä suuntaan ja toiseen, ääneen lukua jne. Uskoisin, että näin tämä on ihan järkevää järjestää, että tulee kokemusta niin puhutusta kuin kirjoitetustakin kielestä. Palataan asiaan taas vuoden päästä.
Y luego en español. Noté que ya hemos practicado español durante un año completo. Parece que está regresando, ya no estoy tan rústico como antes. He aún tratado de platicar con algunos hispanohablantes, aunque noto cada vez que he olvidado bastantes palabras. Los niños han aprendido mucho, por supuesto. Hemos mirado a Pepa la cerdita, leido libros, practicado verbos y otras palabras, y traducido frases. Me parece, a ver como va después de un año más.
En tiedä, mitä olen tehnyt väärin, mutta Facebook-feedini on viime aikoina ollut aivan täynnä bottien kaapatuilta tai valetileiltä postittamaa roskaa. Ensin tuli sadoittain Jennifer Anistonia ja Sandra Bullockia, sitten feikki-intiaania ja nyt viime aikoina aivan loputtomasti lammikossa jäkittäviä, tekoälyn luomia lapsi- ja koiraparkoja sekä hurskaita, kuulemma kauniita lentoemäntiä. Seassa silloin tällöin jotain oikeaakin sisältöä, mutta tuskaisen vähän. Suuri virheeni on varmaan ollut skeidan raportointi, jonka algoritmi on tulkinnut mielenkiinnoksi aihetta kohtaan.
En ole ihan tarkalleen edes perillä siitä, mitä näillä kaikilla feikeillä haetaan. Veikkaisin, että pornon mainostusta, tilien kaappaamista, hyväuskoisten rahojen kuppaamista ja muuta sellaista pyyteetöntä. Internetissä eläneelle spämmi ja khalastelu ovat tuttu ja arkipäiväinen juttu, mutta mitä en ymmärrä on Facebookin täysi toimettomuus ongelman suhteen. Itse olen pariinkin kertaan joutunut jäähylle ihan normaaleista postauksista, mutta spämmin raportoiminen ei tunnu johtavan yhtään mihinkään. Jos vaivautuisivat filtteröimään edes kaiken roskan, jossa on sanat “beautiful cabin crew” ja #scarlettjohansson, niin kökön määrä putoaisi murto-osaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu, joten ainoa selitys on, että Fese haluaa tuota jöötiä palveluunsa. Dollarit on epäilemättä laskettu.
Koodarina rupesin miettimään käytännöllistä algoritmia, joka nappaisi automaattisesti suurimman osan roskasisällöstä. Optimoitavia ominaisuuksia ovat ainakin toteutuksen helppous, laskennallinen keveys, pieni muistinkäyttö, osumatarkkuus ja skaalautuvuus, sillä onhan käsiteltävä datamäärä valtava. Hetken pähkäilyn jälkeen välähti ja keksin lupaavan ratkaisun, jonka eri vaiheet näyttävät tältä:
Merkitse kaikki uudet postaukset spämmiksi ja poista ne
Osumatarkkuus tulee olemaan helposti ainakin 99 %, mitä parempaan tuskin pystyvät sen enempää neuroverkot kuin tilastolliset menetelmätkään. Pienenä puutteena hivenen oikeaakin sisältöä saattaa mennä mukana, mutta se vaarahan on joka tapauksessa olemassa. Toteutus on lisäksi erittäin helppo, vaaditun laskentatehon sekä muistinkulutuksen suhteen kevyt ja – mikä parasta – skaalautuu täysin lineaarisesti annetun syötteen mukana O(n). Keksikääpä itse parempi!
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).