Kettimen kanssa metsässä ryynätessä täytyy mukana kuskata aina myös jonkun sortin tulenneuvoa. Trangian olen sytyttänyt melkein aina Primuksen pietsonaksulla ja ruuvattavat keittimet Motonetin halpalaarista löytyneellä myrskysytkällä. Hieman eksoottisempi yritelmä olivat puolestaan tulukset, joiden kanssa liekki niin ikään syntyi riittävällä raapimisella. Tulukset voinee edelleen pitää vaikka hätävarana, koska niillä yrittely menee helposti hieman vaaralliseksi sähläämiseksi. Osassa keittimistä on integroitu pietso, jolloin ylimääräistä sytytintä ei periaatteessa edes tarvi – sikäli kun noihin rimpuloihin uskaltaa luottaa.
TehoSytytin 3
Motonetin halpis antoi periksi (pietso rikki) vajaan vuoden käytön jälkeen, joten oli pakko ryhtyä etsimään korvaavaa tuotetta. Tuohon hintaanhan olisi voinut toki hakea vain kourallisen samanlaisia lisää, mutta halusin jotain pykälän luotettavampaa. Myrskysytkiä on kaupan joka lähtöön: plasmalla, bensalla ja kaasulla. Primuksella on retkeilykäyttöön tarkoitettu PowerLighter III, pikku puhalluslamppu, jonka kävin nappaamassa Clasulta 22 euron hintaan. Mukana ei tule valmiiksi butaania, joten sellaista pitää hankkia, jollei satu jo nurkissa olemaan. Täyttö tapahtuu pohjasta tavallisella venttiilillä. Ostin punaisen maastosta erottuvan mallin, vaikka PowerLighteriä on tarjolla myös mustana.
Naks
Sytkä on kädessä mukavan jämäkkä ja ote pitää hyvin pinnoitteen ansiosta. Liekki syttyy ja kaasuhana aukeaa kumilla karhennettua liipaisinta painamalla. Kyljessä olevasta ikkunasta näkee täyttöasteen ja mukana seuraa myös lenksu roikottamista varten. Puhaltamalla liekin saa kyllä sammumaan, mutta normaali tuuli sitä tuskin juuri hetkauttaa. Kylmyys onkin sitten toinen juttu, sillä butaani heittäytyy laiskaksi jo nollakeleillä. Ja niinhän siinä tosiaan kävi: jäähdytin TehoSytyttimen parvekkeella noin -10 asteeseen, ja johan loppui toiminta. Talvella sytkää täytyy siis joko pitää taskussa tai ainakin lämmittää kädessä hetki ennen käyttöä. Netissä vehkeestä on nähty sekä kiitosta että valitusta: kipukohdiksi on mainittu runsas kaasun kuluminen ja mekanismin hajoaminen, joten katsotaanpa talven myötä, miten Primus käytännössä jaksaa.
Vuosikatsaus on ehtinyt muodostua jo pikku perinteeksi, joten kirjoitetaanpa taas sekin. Loppuvuotta leimasi pitkällinen pikku sairastelu ja köhiminen, joka rajoitti ulkoilma-aktiviteetteja ja vähensi ylipäänsä motivaatiota tehdä mitään ylimääräistä. Muutto Hekan gettoutuvasta meluhelvetistä Kalasataman ASO-kämppään oli vuoden suuri käänne – ehdittiinhän Arabianrannassa sentään asua melkein viisitoista vuotta. Melua on onneksi vähemmän, mutta hitaita huoltoja, hämäräveikkoja ja vuokrankorotuksia pakoon ei taida päästä pakoon kuin metsän keskelle mummonmökkiin muuttamalla (tuiki normaalia eskapismia).
Töitä ja tutkimusta
Työvuodelle on vakiintunut normaali kiertonsa, jonka myötä leipäpappi hoitaa pakolliset velvoitteensa. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut ovat työlleen tosi omistautuneita ja haluavat kehittää sitä jatkuvasti, kun taas itse teen sen mitä tarvii ja yritän tehdä omaa tutkimusta aina kun silmä välttää. Näitä kahta sentään yhdistää kevään tutkimuskurssi, jonka lopputulemana saimme pihalle jälleen oikein vertaisarvioidun artikkelin: External, Integrated and Digital Personalization: How the Mobile Phone Became Unique. Tällä kertaa aihe ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten tuli itsekin opittua jotain kännyköiden ja Noksun historiasta.
Huippari tulikin samalla päätökseensä; hiukan vaikea uskoa, että kahdeksan vuotta hurahti noin vain. En ollut projektissa mikään erityinen aktiivi, kun palkkani tuli suurimman osan ajasta muualta, mutta pariin otteeseen sain ihan rahaakin oman tutkimuksen tekemiseen. Sivumennen tutustuin paremmin moniin suomessa toimiviin pelitutkijoihin (vaikken ehkä itseäni edelleenkään sellaiseksi laske). COST GRADE -hanke pyöri sekin vanhaan malliinsa, tosin tänä vuonna en ehtinyt matkustaa mihinkään tapaamisiin.
Tekniikkaa ja skenetystä
Skenepuuhat tuntuvat pyörivän jo kroonisesti säästöliekillä: Vammala Partyille tulee jotain väännettyä kiireesti, mutta eipä juuri sen enempää. Party oli sinänsä harvinaisen menestyksekäs, kun voitin pitkästä aikaa levykkeenheiton, jälleen kerran Tuplaimen ja Yzin kanssa jopa wildin Hesburger-parodialla. Assemblyillä tuli pyörähdettyä, kuten aina, vaikken mitään erityistä siellä tehnytkään. Syksyn skeneluennon lisäksi metaskenetin pitämällä myös ensimmäisessä Finnish Retro Conissa vastaavan presiksen nimellä Demoskenen valtavirtaa ja sivupolkuja sekä osallistumalla Pelimuseon demoskenepaneeliin.
PETSCII-kikkare
Hieman odottamattomana käänteenä palasin vuoden varrella kaikenlaisten ARM-lautojen pariin – yleensä vain todetakseni, että ei niillä voi tehdä juuri mitään järkevää. Raadoista parhaiten suoriutuivat Raspberry Pi 2 ja Orange Pi PC, kiitos niille räätälöityjen mediadistrojen. Jonkinlaiseen media- ja emulaattorikäyttöön noista on, vaikka rajoitteet on tiedostettava. Hetken lainassa ollut Raspberry Pi 400 herätti innostuksen tuoreempiin Raspeihin ja sekavien käänteiden jälkeen sain lopulta hankittua tuliterän 500:n, joka onkin aivan eri sarjaa kuin vanhat halvat Piit.
Viissatanen
Suuri osa syksyn harrastetunneista sekosi PC-rakenteluun, kiitos Windows 10 -katastrofin. Vaikkei tuomiopäivä itseäni juuri koskettanutkaan, montaa tuttavaa kyllä, joten tempauduin virran mukana. Kasasin sieltä täältä haalituista palasista peräti kolme Windows 11 -kykyistä konetta, joiden lisäksi päivitin vielä neljännen koneen ajanmukaiseksi. Tavallaan hyödyllistä hommaa, vaikka samalla olin toki omalta pieneltä osaltani pönkittämässä Microsoft-hegemoniaa. Syksyllä räjähtivät käsiin muistien hinnat, joten perheen tämänhetkisillä koneilla pärjätään toivottavasti siihen asti, että AI-huuma laantuu.
Pelipelipeli
Yleisesti ottaen en ole mikään aktiivipelaaja, mutta tälle vuodelle kertyi harvinaisen paljon peliaiheisia postauksia, kiitos jo mainitun Raspi-projektin. PC-Steamin pyöriminen emuloituna ARM-laudalla on pieni tekninen ihme, ja vaikka suurin osa peleistä ei kovin hyvin toimikaan, niin Raspien viihdekäyttömahdollisuudet kasvavat tätä myötä huomattavasti, kun ei tarvitse tyytyä pelkkiin pikkupeleihin tai retrokoneiden emulaattoreihin. Käyntiin pyörähti myös Android, jonka kautta saisi bulkkiroskaa enemmän kuin ehtii kokeilla. Kantapään kautta tuli havaittua, että sekä Steam että Antero vaativat 8 gigaa muistia toimiakseen; suoraan Winen alta toimii ainakin jotain 4 gigan mallillakin.
Kentucky-aiheinen kävelysimulaatio
Olen hieman laiska tutustumaan uusiin peleihin, joten suuri osa peliharrasteesta oli vanhojen tuttujen läpipeluuta Raspilla tai muuten vain. Uusina tuttavuuksina sentään Monument Valley 3, Hitman Go, Kentucky Route Zero, Nightsky, Stardew Valley, Pinstripe, Underhero sekä Bulb Boy: Jar of Despair. Näiden kokemusten mahdollistajana toimi jälleen kerran Proton, joten kiitos vaan Valvelle – katsotaanpa, mitä Steam Machinesta tulee.
Oma shakillinen kehitykseni lienee jämähtänyt paikoilleen jo aikapäiviä. Uutuutena vaihdoin ainakin toistaiseksi mustilla venäläisestä pelistä ranskalaiseen puolustukseen, jotta voin opettaa sitä myös tyllerölle. Paha sanoa, onko vaihdosta ollut hyötyä, mutta ei tuo mitenkään toivoton puolustus ole tilanahtaudesta ja ns. ranskalaisesta lähetistä huolimatta. 1+0 bullet-lukemani kipusi syksyn myötä 200 pistettä, joten ainakin aivoton pikahuitominen tuntuu kohentuneen.
Keittimen matkassa
Tämä harrastus on ehtinyt hieman asettua, joten viimevuotinen huipputahti laantui enkä haalinut uutta roinaa ihan samaa vauhtia kevään jälkeen. Ehkei haalimiselle ole suurta tarvettakaan, sillä tällä hetkellä kokoelmissa on jo esimerkiksi viisi eri kaasukeitintä, joista uusimpana joukkoon liittyi FMS-105+. Sekalaista sporkkia, termaria, kattilaa ja reppua on niin ikään omiin tarpeisiin riittävästi. Retkikatoksen virittely oli opettavaista ja välillä jopa suorastaan hyödyllistä, kun keli oli vihamielinen.
Fajitat tekeillä. Kuva Antin.
Syksyn sairastelu hillitsi keittelyä muutaman kuukauden verran, joten olen vasta hiljalleen päässyt takaisin keittelyn pariin. Talvikeleillä ei yleensä jaksa yritellä kovin kunnianhimoisia safkoja, mihin poikkeuksena virittelimme joulukuulla onnistuneesti fonduen. Fajitat olivat toinen kunnianhimoinen kokeilu, joka tosin meinasi tyssätä siihen, että röyhkeät lampaat nappasivat juuston. Höyrytys osoittautui toimivaksi menetelmäksi, vaikka veden jatkuvan lisäilyn kanssa saakin olla tarkkana. Kantarelli- tai suppilovahverokeitto on aika ilmeinen ja helppo retkiruoka, jota tuli kokkailtua muutamaan otteeseen.
Leffaa ja sarjaa
Lännenelokuvien puolelta ei tunnu löytyvän enää näkemättömiä mestariteoksia, mutta kenties kuriositeetteja edes? Eräänä sellaisena arvostelin Terpan kanssa kotimaisen, hiljattain ilmestyneen indielänkkärin A Few Good Men from the North. Länkkärimaratonit pidettiin jälleen keväällä ja syksyllä, tosin leffoiksi taisi valikoitua hieman liian marginaalista katsottavaa: seuraavasta pitää yrittää tehdä taas vaihteeksi viihteellisempi 🙂 Downton Abbeyn ehkäpä aivan varmasti mahdollisesti vihonviimeinen leffajatko ei ehtinyt valitettavasti saapua joulunpyhiksi, mutta ehkäpä tammikuulle sitten.
Enterprisen heikompaa antia
Sarjojen puolella jatkui jo viime vuonna alkanut Star Trek -putki. Ensin kahlattiin läpi Voyager ja sitten perään Enterprise. Molemmissa oli hetkensä, mutta ajoitus heti mainion DS9:n perään oli armoton. Netflixissä olisi jäljellä vielä ei-niin-houkutteleva TOS ja animaatioita, joten jos tätä lorea halutaan jatkaa, pitää sijoittaa kilpailevaan palveluun. Sekoiluksi läsähtänyt Cobra Kai tuli onneksi loppuunsa, vaikka huhujen perusteella tästä epäonnisesta lehmästä meinataan lypsää edelleen jokunen litra. Babylon 5 ei onnistunut koukuttamaan muutaman jakson perusteella, eli tällä hetkellä sarjojen kahlaaminen saa odottaa uutta suuntaa.
Entäs 2026?
Maailmantilanteen koheneminen olisi tervetullutta, vaikka siitä kovin vähän toivoa onkin näköpiirissä. Opetus- ja tutkimushommat jatkuvat epäilemättä vanhaan malliin – viime vuonna kasaan huhkittujen sekalaisten kirjanlukujen pitäisi tulla pihalle jossain vaiheessa. Tiedossa on niin pelihistoriaa kuin piratismiakin, mutta palataan niihin tuonnempana. Noin muuten en uskalla luvata tässä vaiheessa paljon mitään: olo on tällä hetkellä edelleen vetämätön ja kohentunee vasta valon määrän lisääntyessä. Partyjen suhteen joka toisen vuoden sykli tuo mukanaan jälleen Zoon.
Joulupukki toi jo mittavaksi kasvaneen retkeilyroinavalikoiman jatkoksi niin uuden keittimen, Primuksen leivänpaahtimen kuin pitkän retkimuonalusikankin, joita piti toki päästä testaamaan heti ajan ja ilmojen salliessa. Lisäksi ehdin ostaa itse vielä uusia muovisporkkeja Primuksen hajonneiden taittorimpuloiden tilalle, mutta niiden sisäänajo ei ehtinyt tähän kuormaan – merkillä on kenties edelleen vanhaa mainetta jäljellä, mutta useampi värkki on ollut vähän sinne päin tai suorastaan pettymys. Joka tapauksessa: pavut sekä paahtoleivät mukaan, ja suunta Kättärinmäkeä kohti.
Tutulta näyttää
Aloitetaan keittimestä. Tarkka malli on Fire-Maple FMS-105+ ja kyseessähän on ns. spider eli maassa jalkojen varassa makaava keitin, johon kaasu tulee letkua pitkin kuin Trangiassa. Olin jo aiemmin hankkinut saman putiikin FMS-102:n, joten merkki oli tuttu. Ruuvattava malli ei ollut kovin vakuuttava esitys huomattavan tuuliherkkyytensä takia, mutta spaidu tuntuu kestävän puuskia kohtuullisesti, vaikkei mitään varsinaista suojaa sisälläkään – maassa makaaminen saattaa osaltaan vähentää tuulen vaikutusta. Venttiili ja muovikotelo ovat toimivaksi todettua vakiotavaraa, jota näkee vastaavissa tuotteissa. Sisäänrakennettu pietsonaksu on hyödyllinen pikku lisä, joka sytytti kaasun ainakin tänään kätevästi.
Vastaavasta vehkeestä oli jo jotain aiempaa kokemusta, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Suoraan patruunaan ruuvattavat keittimet ovat tunnetusti kätevän pieniä ja kevyitä, mutta toisaalta tuuliherkkiä ja kiikkeriä. Vanha kunnon Trangia kestää puolestaan hyvin tuulta eikä kaatuile, mutta paino, koko ja hivenen työläs kasailu ovat kiistattomia miinuksia. Spiderit ovat monessa mielessä näiden kahden välimalli: keitin menee pienehköön tilaan, rakennelma ei keikahda helposti, eikä kaasuventtiilin säätö ole hankalasti liekin vieressä. Mutkikkaassa kokkailussa tai tuulitunnelissa Trangia puolustaa silti edelleen paikkaansa.
Paahtoleivän paahtoa. Kuva Terpan.
Tuotetestin toisessa osassa syyniin pääsi Primuksen leivänpaahdin, joka on aika erikoinen kokoon taitettava peltihäkkyrä. Pohjalla oleva verkko jakaa periaatteessa lämmön laajemmalle alueelle, jolloin yläritilän päällä leipä ei pala yhdestä paikkaa mustaksi. En oikein tiedä, pitäisikö tätä käyttää Trangian vai pikkukeittimen kanssa, mutta spider oli oikeastaan varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Käntty lämpeni odotetusti eniten keskeltä, mikä riippunee lähes täysin suuttimen muodosta. Paahtis on tähän saakka onnistunut ihan hyvin paistinpannullakin, joten mitenkään pakko-ostos tällainen ei retkeilijälle ole.
Mettä-gourmet-sarja on ollut pitkään tauolla parista eri syystä: ensinnäkin olin syksyllä kuukausikaupalla kipeänä, jolloin ei ollut kovin järkevää mennä kylmään metsään ryynäämään. Lisäksi syksyn vähätkin keikat ovat olleet yleensä pussiruokaperustaisia, joten niistä ei ole irronnut paljon kerrottavaa. Vaan nytpä saatiin tähän tilanteeseen korjausta, kun parodiahenkinen Akateeminen Trangia-Seura (ATS) vietti pikkujoulujaan tutussa Pornaistenniemen piknikpaikan katoksessa, johon päädyttiin käytännöllisyyden ja mahdollisen sateen nimissä.
Tällä kertaa onnistui!
Tämä ei ollut ensimmäinen yritys fonduen kanssa, mutta viime vuoden kesällä tulos jäi heikoksi. Ongelma oli luultavasti juustoissa: muistaakseni toinen niistä oli jokin kevytversio, joka ei sulanut kunnolla vaan jäi tukevaksi köntiksi keskelle. Toinen potentiaalinen kipukohta saattoi olla juuston liian nopea lisääminen – mene ja tiedä. Samalla Alkon reseptillä fondyy saatiin aikaiseksi kotona sisällä keittolevyllä parikin kertaa ihan onnistuneesti, joten ainakaan siitä ei pitänyt olla kyse. Toisena kohennuksena tällä kertaa oli käytössä iso Trangia, joka sopi tarkoitukseen 27-kokoista selvästi paremmin. Kenties jotain iloa oli myös Duossal-kattilasta, joka jakaa alumiiniin verrattuna lämpöä tasaisemmin.
Toisen iteraation myötä saatiin kokea onnistumisen tunteita. Juustoiksi valikoituivat raclette (1/3) ja vähäsuolainen emmental (2/3), sitruunamehun korvasi limetti, maissijauhon perunajauho, ja muskottipähkinä jätettiin turhana pois. Raastamisessa on melkoinen vaiva, sillä isojen köntsien äärellä sekosi varmaan puoli tuntia. Sellainen pikku havainto tuli tehtyä, että valkoviinin valinta ei ole aivan merkityksetön asia, sillä se on liemen keskeinen maustaja. Syöjiä saatiin onneksi paikalle neljä, sillä kolmelle satsi olisi ollut jo liikaa; neljä esipaistettua patonkia riitti tähän vetoon varsin sopivasti dipattavaksi.
Fajitoja oli suunniteltu jo pitkään, joten eilen tuli korkea aika laittaa suunnitelma toteen. Määränpäänä oli tuttu Kuusiluoto, johon kertyi edestakaisin kävelyä yhteensä tanakat 12 kilometriä. Keskellä viikkoa työpäivänä paikalla oli vähemmän porukkaa kuin normaalisti, mutta mitenkään tyhjää saarella ei nytkään ollut – pimeinä talvi-iltoina saa sentään olla varsin rauhassa. Vieressä sijaitsee tunnetumpi Lammassaari; nimet on helppo muistaa siitä, että Kuusiluodolla on lampaita ja Lammassaaressa kuusia.
Mössö paistuu. Kuvan otti Antti.
Mainitut lampaat ovat ihmisiin tottuneita ja ahneita eväiden perään, mistä seurasi muutama minuutti slapstick-komediaa. Ensin lammasjengi kävi tsekkaamassa erään toisen seurueen tarjonnan ja sitten se änkesi meidän leiriimme. Yritin hätistellä karvakasoja pois, mutta muuan erityisen rohkea sarvipää tunki väkisin eväiden ääreen ja nappasi ruokapussin hampaisiinsa. Lähdin vikkelästi perään, mistä hämmentyneenä luontokappale pudotti sapuskat ja ne saatiin takaisin vahingoittumattomina. Välikohtauksen jälkeen lauma ilmeisesti totesi, ettei nyt tärppää ja siirtyi läheisen puun alle varjoon lepäilemään.
Itse fajitat onnistuivat kaikkiaan hyvin, vaikka vehnätortillat kärähtivät turhan helposti pienelläkin liekillä. Täytteiksi paisteltiin esin paprika–sipuli–purjo–porkkana–herkkusieni-silppu, minkä jälkeen tortillan päälle lusikoitiin chipotle-salsaa, täytettä ja juustoa. Pikaisen pannulla lämmittelyn jälkeen vielä päälle cocktail-kurkkuja sekä jalapenoja, ja sitten kokoon kääräisy. Variaatioita on helppo keksiä vaikka kuinka paljon, joten tämä oli vain yksi mieleen tullut perusversio. Vaikka lopputulos olikin asiallinen, oli tarvittavan valmistelun ja ainesosien määrä sen verran suuri, ettei näitä ihan hetken mielijohteesta jaksane tehdä. Pöydän ääressä olisi selvästi helpompi kokata, mutta kävihän tuo näinkin.
Kohta alkaa mennä vaikeaksi näiden roomalaisten numeroiden kanssa, mutta kaipa tuo on 24. Tällä erää Mettä-gourmetissa vaihteeksi ihan uusi ruokalaji, kantarellikeitto. Tarkoitus oli mennä Kellomäelle, vaan kun keli näytti kääntyvän uhkaavasti sateiseksi, piti varmuuden vuoksi suunnata jo tutuksi käyneelle Pornaistenniemen piknik-paikalle. Jos tuonne aikoo, niin kannattaa ottaa mukaan vaikka kosteuspyyhkeitä, sillä penkeillä ja pöydillä on yleensä reippaasti linnunkakkaa. Ampiaisia riitti myös yli oman tarpeen.
Teknokattila porisee. Viimeiset jämät Bilteman kaasua hyötykäyttöön.
Keittoon ei heitelty mitä hyvänsä sieniä, vaan nämä kantarellit oli omin kätösin kerätty Liivinmaanpuistosta ja Boozembly-kallioilta. Taannoin kotopuolessa sieniä oli helppo kuivattaa harson päällä lattialämmityksen voimin, mutta tässä tapauksessa piti posottaa kiertoilmauunilla tuntikausia noin 40° lämmöllä. Reseptejä löytyy netistä hyvin monenlaisia; itse otin tässä pohjaksi mahdollisimman yksinkertaisen K-kaupan version, jottei aineksia tarvitsisi hankkia ja kuskata metsään ihan kohtuutonta määrää. Voin korvasin ruokaöljyllä ja fondin kasvisliemikuutiolla, mistä ei tuntunut aiheutuvan huomattavaa harmia.
Valmista soppaa, Ikean kuppi ja Primuksen lusikka-haarukka
Valmistus ei ollut työlästä: ensin kuullotetaan sipulit, sitten sekaan jauhot ja perään enemmän ja vähemmän kaikki muutkin ainekset. Laittelua olisi voinut jättää harrastuksen nimissä enemmän kohteeseen, mutta pilkoin sipulin jo kotona. Reseptissä oli käytetty tuoreita sieniä, kun taas tässä tapauksessa käytössä oli kuivia kikkareita. Keittoaika ei ihan riittänyt sienien täyteen pehmentämiseen, vaikka hyvä soppa tästä tuli näinkin – jälkiviisautena sieniä olisi voinut liottaa aamulla ennen lähtöä. Geneerinen resepti sopinee muillekin metsäsienille, joten pitää kokeilla joskus vaikkapa suppilovahveroilla.
Eräs retkikeittelyn alalaji on ruuanlaitto kaikenlaisilla rähjävehkeillä. Esimerkiksi “hobo stove” -termillä löytyy sitä sun tätä ratkaisua kaupallisista risukeittimistä säilykepurkeista kyhättyihin DIY-häkkyröihin. Alati rajojaan laajentava Mettä-gourmet on kokeillut tätä puolta toistaiseksi vähän – pitkälti siksi, että avotulta ei saa tehdä missä hyvänsä eikä metsäpalovaroituksen aikana muutenkaan. Prisman pienen halvan risukeittimen kanssa askartelu tuli kevättalvella todettua ylivoimaisen hankalaksi, kun risut eivät olleet tarpeeksi kuivia, pakkanen haittasi palamista ja tulipesä oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin pieniä hiluja kerralla.
Spriikippo ja kivinen jalustansurkimus kattilalle. Kuvat Terpan.
Spriikeitin on tällaiseen värkkäilyyn kaasua aidompi välimallin valinta, koska useimmissa kaasukeittimissä on muutenkin kannakkeet valmiina. Kolmesta murikasta saa matemaattisesti perustellen sopivan jalustan, koska kolme pistettä tunnetusti pingottaa tason eikä kattila siten keiku mihinkään. Käytännössä ympärille tuli kyllä kasattua pienempiä kiviä tuulensuojaksi. Keskelle halpa spriipoltin (tässä Trangian versio), päälle satunnainen kattila ja kaikki tarpeellinen on periaatteessa siinä.
Kattila paikallaan, valmista tuli.
Teoriassa näin, mutta käytännön tasolla tulokset jäivät odotettua laihemmiksi. Kaasuliekki on huomattavasti armeliaampi tuulessa, sillä se tulee venttiilistä suunnattuna ja paineella, kun taas spriiliekki ottaa hurjasti tuulta. Lämpö karkaa niin ollen ilman tuulisuojaa sinne tänne, eikä vesi tuntunut kiehuvan 15 minuutin posotuksellakaan kunnolla – tarpeeksi sentään kuppikeiton tekemiseksi. Pastan kanssa annoimme rehellisesti periksi ja vaihdoimme kaasukeittimeen. Spriin lievä laimentaminen vedellä saattoi syödä lämpöarvoa, mutta tuskin ihan näin ratkaisevasti, joten tämän kokeilun perusteella spriikeitin jää jatkossa vain Trangian kanssa käytettäväksi.
En ottanut kesälomareissulle ollenkaan keitintä mukaan, mutta selitys toki löytyy: mökillä oli kuulemma jo valmiiksi jonkun sortin “Trangia”, joten ajattelin säästää kantamisen vaivan ja kokeilla jonkun muun keitintä vaihteeksi. Perillä ilmeni, että kyseessä ei ollut Trangia ollenkaan, vaan muutaman vuoden varastossa lojunut Primus Mimer Kit. Ankarahkon hankaussienellä tusaamisen jälkeen potit lähtivät riittävän siisteiksi, ja kävimme heittämässä muksujen kanssa lounaskeikan Kuivaniemessä, ravintola Merenhelmen takana sijaitsevan Merimiehen polun keittokodassa.
Primus äksönissä
Turistinähtävyys on parhaat päivänsä nähnyt: kota oli raapusteltu hiilellä täyteen kaikenlaisia terveisiä, koivikko valtasi rantaa kovaa kyytiä, puinen ankkuri oli lahonnut poikki, puuliiterissä ei ollut halkoja, ja kaikesta henki paikan jääminen oman onnensa nojaan. Lounas sentään onnistui aivan hyvin, kun seinät tarjosivat tuulensuojaa, eikä ruokana ollut sen kunnianhimoisempaa laitettavaa kuin Knorrin tuttua pussipastaa. Primuksen iso kaasupullo oli ruosteinen sekä pohjasta että venttiilistä, mikä ei kuitenkaan tuntunut menoa haittaavan – noita ei silti kannata jättää säilytykseen kosteisiin oloihin.
Koko komeus
Pelkät alumiiniastiat ovat muuten ihan ok, mutta paistinpannu luultavasti jämäyttää kaiken kiinni hetkessä, jos paistettavat eivät lillu öljyssä. Tefloni olisi retkeilijälle helpompi vaihtoehto, vaikka sen naarmuttamista ja puhki polttamista pitää toisaalta varoa. Etenkin anodisoimattomasta alumiinista voi myös liueta happamaan ruokaan metallia, mikä saattaa olla haitallista, vaikka aiheesta ei mitään suurta konsensusta tunnu olevankaan. Mukavina pikku detskuina molemmissa kattiloissa on mitta-asteikko ja Primuksen kahvan kosketuspinnat on pehmustettu, joten ne eivät jätä jälkiä. Polttimen tuulenkestävyys on jo aiemmin todettu Terpan kanssa heikoksi, mihin liittyy myös se, ettei liekkiä voi ylipäänsä pitää kovin pienellä tai se sammuu. Laakea liekki on paistaessa epäilemättä hyödyksi, mutta kuten yläkuvasta näkyy, pikkukattilan kanssa lämpöä menee kyljistä harakoille (sekä keittelijän sormille).
Ahaa, Liivinmaa tarkoittaa nykyisen Viron ja Latvian alueella sijainnutta historiallista aluetta. Kesäisiin ruokakokeiluihin hiljalleen palaava Mettä-gourmet suuntasi tänään Viikinmäkeen Liivinmaanpuistoon, jossa on jo tullut kerran paleltua talvella tuulessa ja pakkasessa haluttoman kaasupullon kanssa. Jylhät kalliot ovat eräänlainen piilotettu helmi, sillä niitä ei huomaa valtaväyliltä. Ehkei tällaista salaisuutta saisi paljastaa, mutta mäen ympäristöstä löytyi myös pari kourallista pieniä kantarelleja, jotka varmaan myöhemmällä reissulla päätyvät sienikeitoksi.
Kansi kiinni
Tällä erää uutuutena oli kaksikerroksinen bambuhöyrystin, joka tunnetaan myös höyrytyskorina ja höyrykeittimenä. Härpättimen idea on yksinkertaisesti se, että sen alla keitetään vettä, jonka höyry kypsentää ylempänä ritilöillä olevat sapuskat. Pikkutrangian kattila näyttää kokonsa puolesta kuin suunnitellulta tähän käyttöön, vaikka torni on hieman labiili, kun höyrystin istuu kattilan reunalla eikä pohjalla. Pitää koittaa joskus ison trangian kanssa. Olin alkuunsa hieman skeptinen, lämpenevätkö ruuat moisessa höyrysaunassa riittävästi, mutta näyttihän tuo toimivan. Bambusta tuntuu liukenevan veteen väriä, sillä jo aika nopeasti ilmaantui keltainen sävy, joka veden lopulta kuivuessa jäi karstaksi pohjalle.
Kansi auki
Sen verran tiesin ennestään, että tällaisilla virityksillä kypsennetään ainakin mykyjä. Pääruokana oli siis varma valinta, kasvistäytteisiä mykyjä Aasia-kaupan pakasteesta. Hyviähän noista tuli soijakastikkeen kera, eikä täyte jäänyt kymmenen minuutin höyrytyksellä kylmäksi. Kokeiluhengessä nakkelimme vielä lopuksi parsa- ja kukkakaalia kypsymään ritilöille. Pitkän höyrytyksen jälkeen molemmat jäivät edelleen aika rapeiksi, mikä voi sinänsä olla ihan tarkoituskin. Pönttöön voisi epäilemättä nakella hyvin monenlaista sienistä perunoihin ja kaikenlaisiin kasviksiin, joten ehkäpä aiheeseen vielä palataan tuoreella tulokulmalla. Ainoa selvä haittapuoli on pitkän kypsytyksen vaatima kaasumäärä: parin tunnin pöhistely haukkasi sata grammaa, vaikka liekki pidettiin varsin maltillisena.
Retkikaasun ystävälle ovat epäilemättä tuttuja viimeisiään vetelevät kaasupullonjämät, joita kertyy nurkkiin. Polttoainetta on sen verran paljon, ettei patruunaa viitsi pistää kierrätykseen, ja sen verran vähän, ettei sillä saa kokkailtua kokonaista ateriaa. Talvella viimeinen kaasunliru ei edes suostu tulemaan ulos pullosta tai ainakin palaa hyvin kitualiaasti. Ratkaisuksi on tarjolla kallis FlipFuel, jota maallikkotermein kutsun tässä kaasunsiirtoventtiiliksi. Ideana on, että kaksipäisen venttiilin avulla lirutellaan nestekaasua pullojen välillä ja yhdistetään jämiä käyttökelpoisemmaksi pulloksi. Toinen mahdollinen käyttökohde on kalliiden pikkupatruunoiden täyttäminen suuremmasta. Patruunoiden kyljessä kielletään uudelleentäyttö jyrkästi, joten taas mennään omalla vastuulla – näyttää kuitenkin olevan sen verran yleistä puuhaa, että vaara ei liene kovin suuri.
Kultainen klooni
Ehta FlipFuel maksaa melkein 40 euroa, joten testiin lähti reilun kympin kiinaklooni. Mistään järin mutkikkaasta laitteesta ei ole kyse – kaksi liitintä ja säätö niiden välissä – eli aidon hinnassa lienee melkoisesti ilmaa. Pitkähkön Hobby Hall -odottelun jälkeen kikkare saapui ja pääsin tositoimiin. Tein kokeiluja varten suuntaa-antavan taulukon ylitäytön välttämiseksi:
Patruuna
Täysi/g
Kaasua/g
Patruuna/g
Primus Power Gas (pieni)
200
100
100
Primus Winter Gas (normaali)
383
230
153
Tarmo (normaali)
377
230
147
Jetboil Jetpower (normaali)
375
230
145
Biltema (iso)
482
300
182
Näistä lukemista on jo itsessäänkin jotain iloa, sillä niistä näkyy kaasun ja patruunan osuus kokonaispainosta. Pienimmän pullon tapauksessa mukanaan kantaa hyötykuormaa vain puolet kokonaispainosta, ja toisaalta tilavuuden kasvaessa patruunan paino kasvaa maltillisesti.
Täyttö meneillään
Siirtoa varten täytyy pullojen välille saada aikaiseksi paine-ero. Pistin Tarmon (vastaanottaja) pakastimeen puoleksi tunniksi ja Bilteman (luovuttaja) aurinkoon parvekkeelle. Lämmityksen kanssa ei kannata liioitella, sillä yli 50° lämpötilat tuovat mukanaan räjähdysvaaran. Sitten pullot kiinni, venttiili auki ja odottelemaan. Suhina lakkasi pian ja otin vielä uuden samanlaisen kierroksen, kunnes totesin Tarmon olevan jo niin täynnä, ettei Biltema jaksanut sinne enää puskea mitään. Luovuttajaan jäi edelleen pienet pullonpohjat, noin 30 grammaa, joten ihan tyhjäksi sen saanee vain toiseen melkein tyhjään siirtäessä. Kaikkiaan Tarmoon siirtyi suunnilleen sata grammaa kaasua (olisi pitänyt mitata tarkemmin), mikä on lievän pettymyksen ja hyväksyttävän tuloksen rajamailla. Laite siis tosiaan toimii eikä ole edes vaikea käyttää, mutta rajoitukset on hyvä tiedostaa: ei tällä saa neljästä jämäpullosta yhtä täyttä.
edit: Täytetty pullo toimi reissussa ok, ja miksipä ei. Toisessa kokeilussa tyhjä 100 g Primus saatiin uudesta Biltemasta käytännössä täyteen, joten ainakin tietyissä tilanteissa härpätin toimii oikein hyvinkin.
