I have a standard Linux Mint computer setup on the desk with a monitor and two loudspeakers for stereo sound. Nothing particular there, but I also have a projector sitting on a shelf in front of me throwing entertainment onto the back wall of the room, i.e. I face the other way when watching movies and series. For years I used a separate laptop for that purpose because there were some, possibly Nvidia driver stability issues with the main computer when using the projector with it.
Fast forward to 2023: let’s give it another try, especially as Mint 21’s video playback is no more smooth on the laptop. There are some random stutters that most likely have to do with compositing, but whatever the reason, they’re infuriating. On the main machine running Mint 20.3 there are no more crashes with the projector or switching the extended desktop on and off (it’s a nuisance if the projector is not in use) – some things seem to have improved over the years – and the video playback is flawless. However, there are three issues that needed solving:
Always going to display preferences to turn extended desktop on or off is a clumsy, albeit small extra chore. Luckily xrandr works well for this, no need to use Nvidia’s proprietary settings.
I’d like VLC to align videos to bottom on the projector to save my neck and center them on the main monitor. Some trickery with vlcrc settings solved this.
Sound channels are the wrong way around, since I’m facing the other way. Some googling revealed a Pulseaudio hack which creates a new virtual sound device with reversed channels.
All these three were combined into a script called leffa.sh which accepts parameters on and off:
You will probably need to modify the Pulseaudio sink to fit your setup. To get the correct name try pactl list. Likewise, I’ve extended the desktop to the right upper corner of the 2560×1440 screen, which might not be what you want. As the final touch I created clickable icons for the Cinnamon panel, which run leffa.sh on or off:
Click click.
So far I don’t have extensive experience with the reliability of the script, but at least quick testing seems to confirm its usefulness. Pulseaudio is often a bit shaky, so after a while it might need a restart. Likewise, constantly extending and unextending the desktop may eventually lead to trouble with either Nvidia or Cinnamon. I’ll let you know if there are issues in the long run. On the positive side, even Cinnamon’s workspace switcher seems to notice the change and update its shape accordingly – on the laptop it doesn’t, so it looks like Mint 21 still needs some fixing here and there. Another nice observation is that left/right remapping doesn’t seem to introduce any noticeable extra lag, and lipsync doesn’t deteriorate.
One thing that still needs thinking is volume control: the reverse-stereo sink has its own individual volume which is relative to the underlying actual sound card. In other words, you can’t crank the volume higher than what it was before the remap. I have a volume knob on the soundcard, but it’s not a good idea to amplify quiet signals with it. A quick “solution” is to simply turn the volume up before switching to the projector, but perhaps there’s a better way.
edit: Better use symbolic names for the Pulseaudio sinks. Furthermore, the volume issue is solved now by setting the main card volume to 100%, after which the virtual sink volume works as expected.Also removed the useless and potentially harmful sample rate remixing.
edit2: An easier way to discover the sink names: pactl list | grep “Name: alsa_output” | grep -v “.monitor”
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Näemmä nykyään jo neljäsluokkalaisille opetetaan hieman koodausta, ainakin Arabian peruskoulussa. Aiemminkin on jotain algoritmista ajattelua ollut matematiikassa, mutta nyt lapsoset istutettiin oikein Scratchin äärelle. Olin toki työkalusta tietoinen, mutta lähinnä idean tasolla ja jokusen ruutukaappauksen pohjalta: värikkäistä palikoista koostetaan lohkoja, jotka tekevät asioita. Aivan puhdasta visuaalista ohjelmointia Scratch ei mielestäni ole, vaan pikemminkin jossain graafien vetelyn ja koodin kirjoittamisen välimaastossa. Tunnarit luomalla kikkaletta voi käyttää selaimessa, mutta myös paikallisen version voi asentaa – jossain vaiheessa Linux-tuki näyttää tosin valitettavasti kadonneen. Onneksi yhteisö tuli tässäkin apuun epävirallisen porttauksen muodossa.
Koitinpa tuotakin, sano Uskan mummu, kun synninpäästön otti.
Jotkin asiat ovat kieltämättä helppoja: kirjastosta voi raahata “spritejä” ruudulle, pikku ääniefektejä voi kytkeä tapahtumiin ja integroitu ympäristö on ylipäänsä suoraviivainen käyttää. Tutut ohjelmointikielten ominaisuudet, kuten silmukat, tapahtumat ja muuttujat löytyvät vasemmalta kelailemalla. Klassisen ohjelmoinnin suunnasta tulevalle palikoiden raahailu saattaa alkaa käydä pian hermoille, kun yksinkertaisen vertailun toteuttaminen vaatii paljon pikkutarkkaa hiirellä sohimista. Kohtuullisella vaivalla saimme pojan kanssa aikaan meloninkeräilypelin, joten kyllähän tuolla jotain “oikeaa” voi tehdä. Työkalun rajat tulevat harrastuneelle nopeasti vastaan, joten aloittelijoiden oppimiskäyttö lienee Scratchin omin tontti – kuten oli tarkoituskin.
Jälleen pikku koodiprojekti natiaisen harjoittelukäyttöön, nimittäin lukutraineri. Kikkale arpoo luvun 1000–9999 ja nappia painamalla saa näkyviin (usein pitkän) lukusanan:
Yheksäntuhatta neljäsataakuuskytkuus
Tällä erää grafiikan ohjelmointiin ei paljon aikaa suttaantunut. Lähinnä sillä puolella yllätyksenä tuli, kuinka pitkiksi näinkin pienet lukusanat jo kasvavat – ikkunan leveyttä piti kasvattaa ja kasvattaa, eikä se 32 pisteen fontilla enää läppärinäytölleni edes mahtuisi. Kellonaikoihin verrattuna lukusanat ovat säännöllisempiä, kun tuhansia, satoja ym. edustavat numerot voi käydä mekaanisesti yksitellen läpi. Näin pienillä luvuilla en jaksanut käyttää silmukkaa, mutta isommilla se tokisi tulisi väistämättä vastaan. Joitakin erikoistilanteita piti silti jälleen huomioida:
Nollan kohdalla ei tarvitse yleensä tehdä yhtään mitään, lukuun ottamatta tapausta 10 eli kymmenen
Systemaattisen käsittelyn rikkovat myös 11–19 eli yksitoista–yhdeksäntoista, jotka voi sentään generoida helposti
Oikealta lukien kolmen numeron välein tulee välilyönti eli “kaksituhatta neljäsataa”
Tuhat, sata ja kymmenen pitää käsitellä erikseen, koska ne eivät tietenkään ole “yksituhatta” jne.
Koodinpätkään tarvitaan tietysti yksinkertainen mäppäystaulukko numerosta tekstiksi; nollaa ei tosin näemmä käytetä yhtään mihinkään. En tiedä, tuleeko tälle trainerille juuri käyttöä todellisuudessa, mutta olipahan ainakin itselleni pientä sormiverryttelyä ja sivussa opin jotakin suomen kielen lukusanoista. Vähäisellä vaivalla paikat voisi vaihtaa, jolloin lukusanaa yritettäisiin muuttaa takaisin numeroiksi. Saatan kokeilla myös puhekielisen version tekemistä ihan mielenkiinnosta: ovatko arkiset lyhyemmät lukusanat yhtä säännöllisiä?
edit: Kolmen numeron palasia voi käsitellä ilmeisen itsenäisesti, joten yleispätevä ratkaisu ei olisi itse asiassa paljonkaan mutkikkaampi. Perään lisätään vaan “miljoonaa”, “tuhatta” jne.
Tiistai-illan iloksi tuli väkästettyä pitkästä aikaa peräti hieman koodia. Juniorin kanssa on opeteltu viime aikoina viisarikellon ajan lukemista Muumi-lelukellolla, mistä pälkähti päähän ajatus digitaalitekniikan hyödyntämisestä samaan hommaan. Tietska kun jaksaa arpoa ja kysellä aikoja paljon sitkeämmin kuin väsähtänyt isäukko. Reilun puolen tunnin Processing-neppailun jälkeen syntyi ilmeisesti toimiva kellotraineri.pde, joka antaa välilyöntiä takomalla ensin uuden ajan ja sitten näyttää ratkaisun tekstinä alareunassa:
Karu, mutta pelkistetty näkemys kellotaulusta
Natiainen tuntee jo tavallisen kellotaulun aika hyvin, joten nostin samalla vaikeustasoa jättämällä numerot pois monien rannekellojen tapaan. Samassa pelkistyksessä saivat mennä myös minuuttiviivat. Kellonaikoja arvotaan nyt viiden minuutin tarkkuudella, mutta suurempi tarkkuus ei olisi suuri lisäys. Koodipuoli ei ollut kaikkiaan järin haastava, mutta jokunen pikkuinen pähkinäkin mukaan sentään mahtui purtavaksi:
Miten muutetaan tunnit ja minuutit viisarien asennoksi? Harkintaa vaati lähinnä tuntiviisari, jonka tietysti pitää liikkua myös minuuttien mukana.
Miten tulostetaan kellonaika luettavana tekstinä? Eri tapauksia ovat “tasan”, “puoli”, “yli” ja “vaille”.
Ylimääräisenä kompastuskivenä pitää vielä tunnistaa erikoistilanteet, joissa siirrytään kahdestatoista yhteen, kuten 12:45 ts. “viisitoista vaille yksi”.
Kohtuullisella takomisella näyttäisi siltä, että sain algoritmintyngän käsittelemään kaikki tilanteet oikein – joku erikoistapaus saattaa toki vielä räjähtää, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista ei tullut vastaan. Hetken aikaa mietin, jaksaisinko mäpätä vielä numerot tekstiksi tyyliin 11 -> yksitoista, mutta siitä tuskin olisi ollut sanottavaa hyötyä. Kaikenlaista parannettavaa olisi toki helppo keksiä: rajattu vastausaika, animointeja, viittä minuuttia tarkemmat kellonajat, numerokelloon vertailu ja niin edespäin. Ehkäpä niitä sitten joskus tarpeen mukaan. Jo tässäkin muodossaan kellotraineri on ihan hyödyllinen ja liittyy muiden, hetken viihdyttäneiden isikoodausten, kuten liikennevalosimulaattorin, näppäimistötrainerin ja yksinkertaisten piirto-ohjelmien seuraan.
Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.
Töitä ja tutkimusta
En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.
Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.
Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.
Skenetystä
Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂
Tietotekniikkaa
2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.
Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).
Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.
Shakki
Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.
Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.
Leffoja ja sarjoja
Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.
Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.
Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.
Muita puuhia
Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.
Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.
Tuttuun tapaan heinäkuussa saapui taas Vammala Party, joka pidettiin tälläkin kertaa Ikaalisissa (oikeasti Vammalassa on oltu viimeksi vuonna 2000). Tällä erää olin harvinaisen ajoissa liikkeellä kompoentryjen kanssa, sillä ajatus partypaikalla kiireessä koodaamisesta/piirtämisestä tuntui hieman ahdistavalta. Niinpä kaikki oli kasassa jo muutama päivä ennen paikan päälle lähtöä. Valokuviin en hirveästi painostanut, mutta tuli niitä sentään kaksi näpättyä:
Jotakin uutta, jotakin vanhaa
Ensimmäiseen löytyi ajankohtainen aihe maahan heitetystä Pilsner Urquellin mainosmaskista, jossa yhdistyivät ajankohtaisuus, historia, roskaaminen ja korona. Toisessa näpsyssä oli samaa ajankohtaisuutta, kun kävelyretkellä tuli vastaan maahan kaatunut sähköpotkulauta, joista on keskusteltu viime aikoina runsaasti:
Kaatuneiden muistolle
Tuplaimissa olen pärjännyt poikkeuksellisen hyvin jo kahtena aiempana vuonna, ja tällä erää irtosi suorastaan voitto tekeleellä Friman’s Birds. Nämä eivät yleensä hieromisesta juuri parane, enkä käyttänyt yhdistelmien etsimiseen yhtä aamua pidempään. Idea on tärkein ja se joko toimii tai ei – känninen skeneyleisö on omanlaisensa raati, jonka nauruhermojen kutkuttamiseen pärjääminen perustuu. Tässä kaikki kolme pläjäystä:
Kuten arvata saattaa, grafiikkakilpailuun piti väsätä vähintään yksi petskari. Ensimmäinen yritelmä oli M. C. Escherin joutsengrafiikan versiointi, joka näyttää simppeliltä, mutta ei ollut järin helppo tehdä merkeillä. Yhtäältä en rankkaa tällaisia versiointeja keskimäärin hirveän korkealle, mutta toisaalta lopputulos on toimiva ja tekniikka (tietääkseni) uusi PETSCII-maailmassa. Viitossijaa kummempaa ei tällä irronnut, mutta onneksi sentään partyjen jälkeen kehuja on tullut:
M.C.
Toinen petskari oli omaperäisempi, vaikka teknisesti huomattavasti kökköisempi. Idea lähti Madeiran tyylisestä tekstuurista, jossa olisi sarjakuvamaisia päitä – näitähän on sarjiksissa ym. nähty. Luonnostelin ensinnä (turhaan) paperille, mutta siitä ei ollut juuri hyötyä, joten rupesin täyttämään ruutua merkeillä ja annoin niiden viedä. Lopputulos ei ollut yhtään alkuperäisen idiksen mukainen, mutta edes jokseenkin mielenkiintoinen:
We the People
Päät ovat hieman sinne päin, mutta toki merkeillä on vaikeaa tehdä kovin hienojakaan. Graffakompossa tällä heltisi neljäs sija; tällaisessa kuvassa on toki liikaa detskuja ja nähtävää, jotta kaikkea ehtisi lyhyessä ajassa käydä läpi. Jos johonkin olen tässä sukujuhlamaisessa ITE-pläjäyksessä tyytyväinen, niin hahmojen ilmeikkyyteen ja pariin niiden väliseen vuorovaikutukseen (pisnesmies katsoo epäillen renttua, takarivin äijä on selvästi vaikuttunut naishahmosta ym.).
Me, Me, Me!
Tällä erää löysin jostain motivaatiota tehdä myös parissa päivässä Processing-demon, jonka nimeksi tuli Me, Me, Me! Mitenkään virallisemmin tätä tekelettä ei julkaistu, mutta ehkäpä ainakin efektejä kannibalisoidaan johonkin myöhempään “oikeaan” tuotokseen. Visuaalit toimivat mukavasti yhteen Yzin biisin kanssa, vaikka teknisten ongelmien vuoksi smuuthiksi hierottu 60 fps:n sisältö olikin skriinillä sitten tökkivää 30 fps:ää. Fysiikkasimulaatioiden lisäksi mukaan mahtui jopa kepeää tarinankerrontaa, kun narsistinen oranssi pallo on ensin uransa huipulla seuraajien ympäröimänä, mutta joutuu sitten vaikeuksiin ja lopulta murskatuksi.
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut JavaScriptistä — perinteisten tyypitettyjen kielten suunnasta tulevalle “kaikki käy” -asenne ei tule luonnostaan, minkä lisäksi kaikenlaisten kirjastojen ja alustojen kirjo on jokseenkin masentava. Samaan aikaan on toki pakko myöntää, että JS on nykypäivää ja kehittynyt hurjasti takavuosien turhista mouseover-ajoista. Aina välillä olisi myös ihan kätevää saada oma Processing-kikkare webaselaimen kautta muiden nähtäväksi, kun Java-applettien aika on auttamattomasti ohi.
Olen käyttänyt sillanrakennukseen aiemmin Processing.js:ää, joka kuitenkin lakkasi jossain vaiheessa päivittymästä eikä ollut muutenkaan koskaan täysin ongelmaton. Pienet kikkarat siirtyivät kyllä, mutta vähänkin mutkikkaamman pätkän kanssa tuli nopeasti seinä vastaan. Tuoreempaa tulokulmaa edustaa välimallin ratkaisu P5.js, joka on lähinnä kirjasto Processingin käteviä funktioita JS:lle. P5.js on sikäli virallinen ja tunnustettu, että sitä voi kirjoitella suoraan Processingin editorilla, kunhan vaan asentaa tarvitun laajennuksen. Sketsiä ajettaessa lopputulos menee suoraan tabiksi oletusselaimeen, eikä ympärille tarvitse onneksi räpeltää itse mitään HTML/CSS-purkkaa.
Ensimmäisenä yritelmänä oli joulun aikaan sopiva piirto-ohjelma, joka peilaa hiirellä piirrettävän viivan kahteentoista kertaan symmetrisesti. Härpättimellä saa helposti aikaan etenkin lumihiutaleita (sekä pitsipöytäliinoja):
Lumi on jo peittänyt canvasin webasessa.
Perustutoriaaleja googlaamalla pääsi nopeasti alkuun, eikä kokeiluun paljoa aikaa seonnut. Melko varmasti joitakin asioita tuli tehtyä tarpeettoman kierosti, mutta pluralismi näyttää olevan JS:lle luonteenomaista. Saman asian voi tehdä monella eri tavalla ja hyvin kyseenalainenkin “ratkaisu” saattaa vahingossa toimia. Mieluummin tietysti opettelisin alusta saakka niitä hyviä tapoja. Muuttujien näkyvyysalue ja esittely tuntuu edelleen hiukan randomilta: perinteinen var-tapa on oikeastaan ihan suoranaisen huono, mutta nykyään on sentään tarjolla järkevämpi let.
Sormiharjoituksena tiivistin vielä koodin mahdollisimman lyhyeksi, missä puuhassa tuli opittua sitä sun tätä uutta jekkua. Luettavuus on edelleen yllättävän hyvä, joten en varmaankaan osannut vielä käyttää kaikkia mahdollisia optimointikonsteja: frozen3.js. Pätkää voisi toki vielä merkittävästi lyhentää toiminnallisuutta heikentämällä — vaikkapa kumituksen poistolla ja värejä rumentamalla — mutta moinen kikkailu ei ole järin kiinnostavaa. Tulipa nyt tätäkin kokeiltua ja tulevaisuudessa ehkä lisääkin.
Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.
Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.
Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.
Samaltahan se näyttää.
P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.
