Palikkaista indietä paremmasta päästä

December 21st, 2022

Pikselöitynyttä retrotyyliä matkiva indieseikkailu, hoh hoijaa. Näitä on jo sen verran paljon ja suuri osa tylsiä, että massiivista innostusta moiset pläjäykset eivät herätä. Humble Bundleistahan tällaisia helposti kertyy muiden pelien kyljessä; sitten ne jäävät Steamiin homehtumaan koskaan edes kokeilematta. Samoin uhkasi käydä myös Inmostille (2020), josta ei ollut mitään käsitystä, koska olen moisen edes hankkinut. Läppäripelikokeilujen seassa asentelin kuitenkin kaikenlaista kokeilumielessä, ja tällä erää hakku osui kultaan eikä saveen. Eipä näitä pikselikasoja sinänsä kannata kategorisesti tuomita, sillä ovathan vaikkapa Fez ja Sword & Sworcery loistopläjäyksiä.

Partaäijä menee.

Tällä erää kyseessä on liettualaisen Hidden Layer Gamesin puzzlehyppelö, jossa on harvinaisen syvällinen juoni. Pelin läpi tahkoamisessa meni ehkä neljä tai viisi tuntia, enkä ihan joka nurkkaa varmasti vielä kolunnut. Monia asioita jäi kutkuttavasti auki, mutta kaikkiaan uskoisin synkeän fantasiamaailman olevan jonkinlainen perhetragedian ja ankaran arkielämän allegoria. Pelin maailmassa on pahiksia ja hyviksiä, mutta myös ambivalentimpia hahmoja, jotka haluaisivat olla parempia kuin ovat. Ohjattavia hahmoja on kolme: pikkutyttö, partaäijä ja ritari. Kullakin on omanlaisensa kyvyt ja sitä myöten myös erilaisia pelimoodeja on tavallaan kolme. Tyllerö seikkailee pelvoittavassa talossa eikä oikein ylety mihinkään, partajäbä on ketterä ja käyttää monenlaisia varusteita, kun taas ritari räimii miekalla menemään hieman Bionic Commandon hengessä.

Tyllerö menee.

Kaikki kolme ovat osa samaa tarinaa, tosin en ihan varmaksi uskalla veikata, miten tarkalleen. Suhteellisen tavallisia pikkupuzzleja riittää runsaasti: haje se työkalu, käytä sitä tuolla, nyt tarvitaan avain, mites tuonne kiivetään, huijaa monsteri tiehensä. Kontrollit ovat riittävän tiukat eikä (ison) pikselintarkkaa hyppelyä onneksi juuri tarvita. Peliohjain voisi olla hyvä idea, sillä näin näppämistöltä hakatessa piti välillä sohia etenkin toimintonäppäintä asteen epämukavasti – kävihän se silti näinkin. Mitään hirvittävän kovia pulmia tai totaalijumeja ei tullut vastaan missään vaiheessa, vaikkei meno ylihelppoakaan ollut.

Pikseligraffa on pääosin hyvin onnistunutta ja hallitun vähäväriset maisemat tukevat ahdistavaa tunnelmaa. Musiikit eivät varsinaisesti syöpyneet mieleen, mutta olivat nekin laadukkaita ja tunnelmallisia. Ääniefektejä ei ole sen enempää lähdetty varioimaan, vaan ne toistuvat samanlaisina kerrasta toiseen. Välillä kuuluva pikkutytön kertojaääni oli nokkela valinta, vaikka se menikin lopussa ehkä pykälän melodramaattiseksi. Teknisellä puolella en kohdannut havaittavia ongelmia muutamaa tarpeettoman pikselintarkkaa pulmaa ja kiipeilyä lukuun ottamatta. Isolla koneella Nvidian näyttiksellä tuli jostain syystä repeilyä, kun taas läppärin hitaalla integroidulla Intelillä ei. Windows-pelihän tämäkin taas oli, vaikken edes huomannut koko asiaa ennen kuin tarkistin plattiksen Steamin inforuudusta – näin pitkälle on Protonin kanssa tultu.

Filed under: linux,retro,softat

Kommentin kirjoitus

You must be logged in to post a comment.

RSS feed for comments on this post.


Kommenttien virta

Aiheet