MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Tämän vuoden muuttoteemaan sopii erittäin hyvin tyllerön itselleen ostama Unpacking, jolla voi harjoitella romujen kaappeihin ja hyllyihin asettelua muuttolaatikoista. Tämä varmaan menisi “cozy gaming” -genren alle jollakin mittapuulla, kun ketään ei ammuta eikä toiminta muutenkaan ole hektistä. En tällaisia pelejä mitenkään erityisesti pelaa, tosin reippaasti ruutuaikaa saanut samantapainen asettelusavotta A Little to the Left tekee säännöstä poikkeuksen. Jälkimmäinen on selvästi suoraviivaisempi puzzle, eikä kaikin ajoin edes kovin lupsakka, sillä kaikki tähdet kerätäkseen saa kärventää aivojaan ihan kunnolla.
Kalsarit siististi laatikkoon.
En toistaiseksi pelannut läpi kuin pari ensimmäistä kenttää ja aloitin kolmatta, mutta idea tuli jo varsin selväksi. Laatikkoja auotaan ja koitetaan etsiä esineille asianmukaisia paikkoja. Aluksi työsarkaa on vain yhden huoneen verran, ja kun päähenkilö (jota itseään ei varsinaisesti nähdä) aikuistuu, lisääntyy sekä roinan että huoneiden määrä. Useimmiten huoneessa olevan pahvilaatikon sisältö on valmiiksi oikeassa paikassa – astiat keittiössä, pehmolelut makuuhuoneessa, pesuvehkeet vessassa – mutta kunnon muuton tapaan välillä tavaroita on heitelty huolimattomasti myös vääriin laatikoihin. Mikään varsinainen tarinapeli ei ole kyseessä, vaikka rivien välissä päähenkilö hienovaraisesti kasvaa, muuttaa omilleen ja niin edelleen, mikä näkyy muun muassa lyhyissä päiväkirjamerkinnöissä ja talouteen kuuluvissa esineissä.
Unpacking on aika helppo; 9-vuotias on kolunnut kentät jo melkein loppuun omin avuin. Eniten haastetta aiheuttavat krooninen tilanpuute ja kummalliset kamat, joiden käyttötarkoitusta ei edes aikuinen aina tunnista. Itse ihmettelin, miksei käsisaippua voisi olla kylpyammeen reunalla, kunnes ilmeni, että kyseessä olikin pieni roskis. Grafiikat ovat retrotyylistä palikkaa, mikä on joko nostalginen tyylivalinta tai sitten käytännöllinen helpotus sisällöntuottajalle, jonka ei tarvinnut piirtää enempää pikseleitä. Taustalla rallattava kepeä jonotusmusiikki täyttää sekin tarkoituksensa. Sisältöä on sen verran rajallisesti, että täyteen 20 euroon Unpackingia olisi vaikea suositella, mutta talvialen kymppi oli selvästi järkevämpi hinta. Mielenkiintoista kyllä, pelistä on ihan natiivi Linux-versiokin, kenties Steam Deckin ansiosta.
Vääjäämättömästi vuodenkierron myötä saapuu taas Vuosikatsaus 2024. Päällimmäisenä tunnelmana on – tuttuun tapaan – tietynlainen lysähdys, aikaansaamattomuus ja jatkuva pikku stressi. Merkittävin yksittäinen tapahtuma oli varmaankin kesälle sijoittunut kahden ja puolen viikon koreanreissu, joka toi hetkeksi vaihtelua urautuneeseen arkielämään. Maailmantilanteen kaikki tietävät, joten riittänee lakonisesti todeta, kuinka takavuosien ajatus siitä, että maailma menisi itsekseen hiljalleen parempaan suuntaan, ei enää tunnu ajankohtaiselta.
Työn ja muiden velvoitteiden lisäksi aivan tarpeeton stressin lähde on ollut Hekalla asuminen. Ensimmäiset 12 vuotta pärjäiltiin suhteellisen hyvin, mutta sitten kouraan sattui väärä arpakuponki ja yläkertaan muutti, sanotaanko näin kauniisti, aivan ikiomien järjestyssääntöjensä mukaan elävä suurperhe. Norsukävelyä, juoksemista, kirkumista ja jysäyttelyä on kuunneltu jo toista vuotta, eivätkä mitkään valitukset taloyhtiölle tunnu asiaan vaikuttavan, kun ainoat melusta kärsijät olemme ilmeisesti me. Takavuosina ihmettelin Hekan huonoa mainetta, kun elämänmeno tuntui silloin olevan ihan ihmismäistä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin mistä maine juontuu.
Töitä ja tutkimusta
Työelämästä ei ole sen kummempaa kerrottavaa: melkein samat kurssit pyörivät, samoin kuin opiskelijavalinnat, ohjaukset ja muut prosessit. Merkittävänä kohennuksena pääsin pois erään laajan ja itselleni täysin sopimattoman kandikurssin vetovastuusta, jonka tilalle tulivat paljon sopivampi tutkimusprojektikurssi sekä yksi ryhmä akateemiselta kirjoituskurssilta. Ohjattuja maisterin opinnäytteitä näyttää kertyneen kuusi kappaletta lisää – näin nöösille ei ole toistaiseksi vielä uskallettu antaa väitöskirjaohjattavia 🙂
Pitkään hieromani träkkeripaprun kv-versiosta ei tuntunut tulevan mitään, joten tyydyin kääntämään Musiikissa julkaistun vanhan artikkelin englanniksi. Suurempi aluevaltaus oli espanjankielisenä kirjanlukuna ilmestynyt Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market. En toki tehnyt käännöstä itse, koska tuollainen erikoissanasto ei onnistuisi juuri mitenkään. Muutaman vuoden tauon jälkeen sain myös Skrolliin aikaiseksi MSX-aiheisen artikkelin ja tänä vuonna lupaan kantaa korteni kekoon ainakin parin muun pätkän voimin.
Retroa ja skenetystä
Vuoden 2024 demoskenetykset olivat jälleen aika metaa luonteeltaan: presiksiä ja partyillä luuhaamista. Partyjä olikin poikkeuksellisen runsaasti, sillä samalle vuodelle osuivat Assembly, Zoo, uudelleen henkiin herätetty Alternative Party, Vammala Party ja tietysti perinteinen tiimin vuosijuhla. Zoolle en saanut poikkeuksellisesti aikaan yhtään mitään, mutta kävin sentään vetämässä demokoodausta käsittelevän paneelin. Muuta skenemetaa edustivat syksyn demoluento ja suomiskenen historiaa luotaava presis Aavistus-festivaaleilla.
Zoolle pääsy vaikutti hetkittäin toivottomalta.
Jokusen petskarin sain sentään piirrettyä, mikä näyttää olevan minimi skenetyksen taso jo useamman vuoden ajalta. Vammala Partyille tehty All the World’s a Toilet kommentoi ajankohtaista aihetta, ja vitsinä liikkeelle lähtenyt Arka Noita kasvoi ihan oikeaksi kuvaksi. Zoolla yritin joutessani renderöidä Leisure Suit Larryä PETSCII-muotoon, mutta koska en ollut lopputulokseen tyytyväinen, päätin olla julkaisematta räpellystä sen virallisemmin. Pistetään se tähän alle edes, ettei aherrus mennyt vallan hukkaan:
Lefty’s
Varsinaisia demoja en saanut aikaan enkä ole ihan varma, muuttaako 2025 sitä tilannetta mihinkään. Sen sijaan löysin viihdettä pienten luovien Processing-kikkareiden koodailusta syksyn perinteisen ohjelmointikurssin osana. Enimmäkseen vanhojen efektien kierrätystä rotozoomerista interferenssiympyröihin, mutta joitakin hieman kokeellisempiakin animoituja muotoja mukaan mahtui. Hirveän helppo ja nopea noita on näpytellä nykyaikaisilla työkaluilla, kun vertaa esimerkiksi DOS-akaiseen kaiken atomitasolta rakenteluun (josta epäilemättä oppi jotain aika syvällistä grafiikasta).
Pelejä ruudulla ja laudalla
Yritin oikein etsiä blogista mitä pelejä hakkasin 2024, vaan eipä niitä oikein löytynyt. Return to Monkey Islandin klikkailin pariin kertaan uudelleen läpi, minkä lisäksi edistin silloin tällöin The Inner World: The Last Wind Monkia. Mukaan näyttää mahtuneen myös A Little to the Left -järjestelyä. Cookie Clicker lähti jälleen tyhjästä työn alle, mutta se ei pidemmän päälle vaadi kuin muutaman klikkauksen päivässä, kun peli jämähtää keksituotannon loputtomaksi odotteluksi. Aikaa ei vaan tuntunut riittävän pelaamiselle – katsotaan onko 2025 eri maata.
Shakin puolella olen ollut taas lähinnä huoltajana ja valmentajana. Mitään kovin suuria saavutuksia ei tiimille viime vuonna tullut (2024 oli taas se vaikeampi joka toinen vuosi), lukuun ottamatta poitsun hiuksenhienosti saavuttamaa kolmatta HSL:n nappulamestaruutta ja Selo-vahvuusluvun huomattavaa kasvua. Pidin omia taitojani yllä päivittäisillä kolmen minuutin pikashakkipeleillä ja tehtävien tekemisellä, mutta lienee jo aika myöntää, että paljon tämän pidemmälle en taida venyä ilman suurta harjoitusmäärän nostamista. Väsymys ei asiaa toki edistä, ja tarkkuus on monesti ollut hukassa ihan sen johdosta.
Retkikeittimen taikaa
Täysin uutena kohtana vuosikatsauksessa on paljon aikaa haukannut Mettä-gourmet, joka lähti viattomasti liikkeelle parista Trangia-keikasta ja kasvoi vuoden jälkipuoliskolla merkittäväksi harrasteeksi. Keittelyn hauskuuden lisäksi motivaattorina on rehellisesti sanoen toiminut pienen tauon saaminen Hekan rauhattomuudesta. Hetken aikaa jaksoin pyristellä vastaan ja ajattelin, että tuskinpa sitä sentään omaa Trangiaa tarvitsee hankkia – tämä taistelu oli kuitenkin nopeasti hävitty, ja nyt omalle kaksvitoselle on kertynyt varmaan kolmekymmentä käyttökertaa. Pönttö alkaa naarmuineen ja kolhuineen myös näyttää sen mukaiselta, mikä lienee esteettisesti asianmukaista.
Oli muuten kylmä reissu.
Ihan kaikkeen kokkailuun retkikeitin ei sovellu, mutta kaikenlaiset keitot, hotpot, halloumi, quesadillat, hot dogit, risotto ja raclette ovat sen kanssa hyvin yhteensopivia. Vaisummiksi jäivät perunamunakas ja fondue, joita pitänee yrittää paremmalla onnella vielä joskus uudestaan. Kaikenlaista tortillapitsasta lättyihin ja popcorneihin on vielä kokeilematta, joten Mettä-gourmet jatkuu varmasti tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Kesällä metsässä löhöily on luonteeltaan huomattavasti lupsakkaampaa kuin talvella värjöttely, joten siinä suhteessa odottelen kelien lämpiämistä jo innolla.
Pelkkä pönttö ei käytännössä riitä oikein mihinkään, vaan sen ympärille rakentuu pian pieni tarpellisen roinan ekosysteemi. Kaasutrangia tarvitsee kaasupatruunoita, kaasu pitää saada sytytettyä ja pidettyä lämpimänä, posliiniastiat eivät sovi retkikäyttöön, istumiseen tarvitaan jakkaroita tai vähintään vaahtomuovialustoja, talvella kaivataan valaisua, kesällä kylmälaukku pitää juomat kylmänä, ja niin edespäin. Kaikenlaista ylimääräistä on siis saanut haalia pelkän perussetin lisäksi – erikoisvarusteet ovat usein kalliinpuoleisia, mutta eipä näihin vielä suurta summaa ole seonnut vaikkapa tietotekniikkaan verrattuna.
Leffat ja sarjat
Lännenelokuvien katselu on ollut kenties hieman säästöliekillä, vaikka tuli niitäkin muutama kymmenen nähtyä. Mitään tuntemattomia helmiä ei massasta valitettavasti noussut esiin. Länkkärimaratoneja pidettiin perinteiset kaksi kappaletta, yksi keväällä ja yksi syksyllä, eikä näytä siltä, että traditio olisi lähiaikoina katkeamassakaan. Aivan vuoden lopussa tuli vastaan uusi tuttavuus Cult Cinema Classics, jonka mittavasta tarjonnasta letkutin talteen myöhempää käyttöä varten toistasataa länkkäriä (vink vink yt-dlp). Myös toiminnan, draaman ja kauhun ystävien kannattaa tsekata kanavan tarjonta.
Star Trek ja länkkäri – molempi parempi?
Tällä saralla vuoden suurin työvoitto oli Star Trek: The Next Generationin läpi koluaminen. Olin sarjaa jo aikanaan jonkun verran nähnyt, vaikkakaan en mitenkään kattavasti, joten vasta nyt sain kunnolla kiinni hahmoista ja käänteistä. Netflix-kuukausitilaus on ollut totisesti tehokäytössä, sillä heti TNG:n perään lähti tulille hieman aikuisempi ja realistisempi Deep Space 9, jota on ehditty katsella noin puoliväliin saakka. Vielä ei ole tylsää tullut tämän päivittäisen pikku todellisuuspaon äärellä.
Uuden vuoden näkymiä
Tämän vuoden suurimpia muutoksia tulee olemaan muutto helmikuulla: pitkän ja epätoivoisenkin etsimisen jälkeen tärppäsi lopulta asialliselta vaikuttava uusi aso-kämppä tästä lähiseudulta. Nykyisen talon gettoutuminen, paikkojen rapistuminen, vuokrien törkeä nousu ja tietysti tämä toista vuotta jatkunut meluhelvetti ovat jo ihan liikaa, joten parempi lähteä etsimään ihmismäisempää elämää muualta, etenkin kun ei ole nähtävissä mitään käännettä parempaan. Emmekä ole todellakaan ainoita, sillä ovi näyttää käyvän oireellisen paljon koko talossa. Muuttaminen ei ole hauskaa hommaa, mutta se on sittenkin vain kertaponnistus, ja jos lopputuloksena on stressitason lasku, niin varmasti sen arvoista.
Kun tilaisuus kerran tarjoutui, ilmoittauduin hövelisti (kanssa)kirjoittamaan sitä sun tätä kirjanlukua ja artikkelia, ja 2025 pitänee myös lunastaa lupaukset. Ensimmäiset dedikset ovat nurkan takana, mikä jo hieman huolestuttaa, vaikka onhan tutkimuksen teko parhaimmillaan suorastaan hauskaa ja, raadollisesti ajateltuna, paljon paremmin kumuloituvaa meriittiä kuin opetuksen parissa pakerrus.
Sellainen oli 2024. Monessa suhteessa masentava, stressaava ja lattea, mutta välissä sentään kaikenlaisia valonpilkahduksia. Näin vuodenvaihteessa on käytännössä aina vetämätön olo, jonka uskon helpottavan päivän pidetessä ja tietysti muuton (ts. paon) myötä. Lisäksi kevätpuolella on vähemmän opetusvelvoitteita ja nekin vähät mieluisampia kuin syksyllä, joten varovaisesti uskon elämän kääntyvän pian taas nousujohteiseksi. Toivottavasti samoin myös lukijoilla!
Tulipa opinnäytteiden kanssa vastaan tilanne, että piti saada tavallinen pdf-tiedosto käännettyä pdf/a-standardin mukaiseksi arkistointia varten. Googlausrallin perusteella OCRmyPDF on tässäkin käytössä ystävä – aiemmin olen käyttänyt sitä pelkkään kirjaskannien OCR:ään. Jotakuinkin näin:
Jos mukaan täytyy uittaa metadataa, niin niitä saa mukaan seuraavasti: –author “Herra 47”. Muut tunnetut tägit ovat –subject, –title ja –keywords. Tässä vaiheessa kannattanee tehdä jo erillinen skriptitiedosto, koska koko sotku voi olla kohtuuttoman pitkä komentoriville. Näin helpostiko se kävi?
No eipä tietenkään. Verkossa oleva PDF/A-validaattori valittaa, että päivämäärä on väärässä formaatissa. Pikavilkaisulla en keksi, että miksi, mutta ilmeisesti pikepdf:ssä on aiheeseen liittyvä bugi, joka on vasta hiljattain korjattu. Koneeni paketinhallinnasta tulee liian vanha versio, joten eipä onnistu ilman erillistä työkalua. Kaikenlaisia sekavia skriptejä löytyi asian korjaamiseksi, mikä tuntui taas mutkistavan asiaa. Onneksi vastaan tuli myös simppeli metadataeditori Paper Clip, jolla päivämäärän sai tehtyä uusiksi, ja sitten meni jo validointikin läpi.
M-Audion tuotteita oli taloudessa jo piesty Fast Track Pro -äänäri ja BX5 D2 -monitorikajarit. Tuota settiä on käytetty lähinnä länkkärimaratoneissa, joissa se on palvellut luotettavasti. Jossain vaiheessa äänikortin kahteen keskeiseen potikkaan ilmaantui kuitenkin ikävää rapinaa, jota en ole saanut poistettua. Potikoita ei voi oikein vaihtaakaan hankalasti avattavan rakenteen vuoksi, joten ostohousut jalkaan ja T-kauppaa kohti. Korvaajaksi löytyi skaalan halvemmasta päästä 44 eurolla M-Track Solo, jonka pitäisi riittää tähän tarkoitukseen passelisti. Vielä halvemmalla olisi saanut esimerkiksi Behringerin pikkupulikkaa, mutta tässä tapauksessa moinen riskinotto ei kiinnostanut.
Soolo eestä.
Ominaisuuksia on tässä hintaluokassa rajallisesti, kuten odottaa sopii: kaksi monosisäänmenoa, 3,5 mm ulostulo kuulokkeille ja perässä RCA:t kajareille. Ostopäätökseen vaikutti paljon ihan se, että pitkissä kaiutinjohdoissani on juuri RCA:t. Sisääntuloille on tasonsäätöpotikat samoin kuin ulostulolle (yhteinen luureille ja kajareille). Lisäksi etupaneelista löytyy pari tavanomaista valintakytkintä ja siinäpä se. Näytteistystaajuus on nykymittapuulla jo vaatimaton 48 kHz ja tarkkuus 16 bittiä, mikä tähän käyttöön toki hyvin piisaa. Vertailun vuoksi Steinbergin vastaavasta, hieman kalliimmasta UR12:sta irtoaa 192 kHz ja 24 bittiä. Purkin suunniteltu käyttötarkoitus lienee pienimuotoinen keikalla tai kotistudiossa äänitys ja kitaran/mikin/tietokoneen äänien miksaaminen. Lippulappujen ja itse äänärin lisäksi laatikossa seuraa tarpeellinen vanhan koulun USB-johto eikä sitten juuri muuta.
Soolo takkaa.
Mitenkään kattavaa testiä en ehtinyt vielä tehdä, mutta M-Audion tutun hyvän CC-yhteensopivuuden vuoksi Solo toimi heittämällä Linuxissa ilman säätämistä tai ajurien asentelua. En tiedä, näkyisikö Windows- tai Mac-käytössä jotain lisäasetuksia, mutta ainakaan mitään oleellista puutetta en keksi. Pakettiin sisältyisi myös kaikenlaista ladattavaa softaa, joista ei Linux-käyttäjä hirmuisesti tietenkään kostu. Soitto soi joka tapauksessa pätkimättä muutaman biisin ja videopätkän verran. Kumipäällysteiset potikat liikkuvat sopivan tahmeasti, että ääntä pystyy säätämään tarkasti. Sisääntulon monitorointi toimi sekin pikaisella kokeilulla ok. Äänenlaadusta en näin puukorvana mene sanomaan sitä tai tätä – hyvältähän tuo monitorikaiuttimissa ja AKG:n luureissa kuulosti. 120 ohmin kuulokkeet alkavat olla vahvistuskyvyn ylärajoilla, mikä on ilmennyt myös UR12:n kanssa, koska USB2-liitännästä ei kovin paljon tehoa revitä.
Ulkoisesti Solo on melko jämäkän oloinen, vaikka sormenjälkiä keräävä “harjattu metalli” pelkkää muovia onkin. Steinbergin teräskuoriseen tankkiin verrattuna ero on toki aivan selvä. Pohjan kumitassut estävät kevyehkön laitteen lipsumista kohtuullisen hyvin. Potikoiden sijainti laitteen päällä on mukava niin kauan kuin se sijaitsee pöydällä, mutta tietokoneen päälle nostettaessa nupeista ei näe, mihin ne kulloinkin osoittavat ja näkemättä jäävät myös klippausta osoittavat ledit. Kaikkiaan purkki on aika lailla sitä mitä tuohon hintaan kuvittelin saavani. Varsinainen tulikaste nähtäneen viimeistään ensi syksynä, kun länkkärimaratonissa pitää puskea katkeamatonta ääntä pihalle tuntikausia.
Monta vuotta pyristelin vastaan, mutta nyt kun skannaustarpeita tuntui ilmenevän entistä enemmän, niin päädyin hankkimaan talouteen taas tasoskannerin. Taannoin olen yhden tai ehkä kaksikin omistanut, mutta ne olivat kadonneet ajan virtaan vanhanaikaisina ja liian suurina. Clasulta lähti 79 eurolla Canon CanoScan LiDE 300 – eipä nämä enää paljon maksa uusina. Linux-tukea piti olla ainakin räpläämällä saatavissa (ja on nämä ennenkin toimimaan saatu), joten liikkeelle kohtuullisen toiveikkain mielin.
Skanneri on: skanneri.
Riittävän vanhat skannerit tunnistuisivat todennäköisesti jo itsekin, mutta tämä valitettavasti ei. Sane pitää olla asennettuna ja näemmä myös hivenen epäilyttävä Canonin oma ajuri. Eipä tuntunut niilläkään lähtevän, vaan skannerisoftat antoivat periksi heti kättelyssä. Jotain toivoa antoi sentään sudon avulla toimiminen. Lisäsin itseni scanner-ryhmään ja varmuuden vuoksi vielä lp:hen, sillä laitetiedoston oikeudet olivat sillä ryhmällä, minkä jälkeen buutti ja johan soi!
Takavuosina skannailin Xsanella, jolla on mukavan suora yhteys Gimpiin. Muutaman sivun näpläämiseen se varmasti soveltuukin, mutta nyt oli tarkoitus tykitellä kokonainen kirja. Käyttöliittymäkin on jo hieman karski nykykatsannossa. Paremmaksi vaihtoehdoksi liukuhihnatyöhön osoittautui Simple Scan, joka osaa tallentaa kuvat yksittäin tai haluttaessa suoraan koota niistä jopa pdf:n. Ilman säätöjä pdf:stä ei tullut ihan haluttu, joten ajoin jpegit ImageMagickin läpi hieman pienentäen ja kontrastia lisäten. Meisikillä pitäisi onnistua myös pdf:n teko, mutta img2pdf teki saman ilman isompia kikkailuja. Kaupan päälle vielä paketinhallinnasta ocrmypdf ja katso: haku toimii ja tekstiä voi kopioida.
Tämä riittää ainakin toistaiseksi. Osa toiminnoista lienee käytössä vain Windowsin puolella – ainakaan paneelin turhahkot pikanapit eivät tunnu tekevän juuri mitään. Joitakin hienouksia voi myös jäädä pimentoon, mutta tarpeeni eivät ole kovin monimutkaiset ja ahkera skriptaaminen paikkaa puutteita. Hivenen kummallisesti oletuksena lopputulos on ylösalaisin(!), minkä Simple Scan onneksi korjaa parilla klikkauksella. Tämä ei liene sinänsä Linuxin syy, vaan skannaussuunnan, joka kulkee hieman epäintuitiivisesti laitteen etureunasta taaksepäin.
Today I had to update the Zoom client on Linux to 5.17.5 because someone had started a video call with a newer version than what I had. Usually this has caused only irritation, but this time the program just kept freezing, eating memory and finally crashing with a segfault in libQt5Core. I had just updated to newer Nvidia drivers too, but reverting to the old version didn’t help. On another machine with an integrated Intel GPU there were no issues, which pointed the finger at Nvidia as well. Things started looking gloomy, as reinstalling Zoom was of no use and reverting to an older version would not let me join most calls. There is the Web version, sure, but no thanks.
Initial googling around turned up only old problems with useless solutions, but after finding this things took an upward turn. Apparently the crash has to do with downloaded emojis (that haven’t worked anyway), because Zoom tries to load them over and over, leading to a massive memory leak and then segfault. Luckily the temporary solution is easy – delete the .zoom directory in your home directory:
rm -r ~/.zoom
Och samma på finska. Tuorein Zoom (5.17.5) jäi ensin jumiin, söi muistin loppuun ja sitten kaatui. Olin juuri päivittänyt tuoreempiin Nvidian ajureihin, jotka vaikuttivat ensin syypäältä, mutta vanhojen palautus ei auttanut eikä myöskään Zoomin uudelleenasennus tyhjästä. Täältä löytyi onneksi lopulta vinkki ja jonkinlainen selitys ongelmaan: jostain syystä asiakas jää lataamaan loputtomasti ylimääräisiä emojeja, jos sellaisia koneelle on asentanut. Väliaikaisratkaisuna voi poistaa kotihakemistosta hakemiston .zoom ja johan soi:
So, you bought a wired 8BitDo gamepad for your Linux box. Nice gear! Except that when plugging it in it wasn’t recognized and didn’t work in Steam or much anywhere. The reason is that the controller has two modes, Xbox and generic USB joystick (this is how I’ve understood it at least), and for some reason the default mode is the first one. Sure, there is some Xbox controller support in Linux as well, but why bother, when you can just switch the mode?
Steam controller test view. The star button doesn’t do anything, though. Go figure.
Ok ok, enough with the suspense. Unplug the controller, keep pressing the B button and plug the USB cable back in. After this the mode is correct and Linux will happily recognize the pad. The mode seems to be stored permanently, so there is no need to repeat the procedure on next use. If you wish to switch back to Xbox, press X instead. The same trick should work with Android and maybe even Apple devices. This is sort of documented on the manual too, but since nobody reads them, let’s hope Google finds the solution at least.
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
Indiepläjäys Pikuniku (2019) on lierannut sen verran monessa bundlessa ynnä muussa jakelussa, että omistan sen jo paitsi Steamissa ja Epic Störessä, myös Itch.io:sta erillisversiona. Kyseessä on värikäs 2D-pulmahyppely, josta on myös natiivi Linux-versio. Yksinkertaisen 2D-vektorigrafiikan minimivaatimukset ovat vaatimattomat, joten loikkimaan pääsee hyvin vaikka ihan läppärillä, jossa ei ole erillisnäytönohjainta, kunhan ottaa antialiasoinnin pois. Tässä pelasin kokeilumielessä Itch.io:n versiota, joka saattaa olla jo hivenen vanha ja päivittämätön verrattuna vaikkapa Steamissa olevaan. Itse asiassa kokeilin Pikunikua jo pari vuotta sitten, mutta kyllästyin melkein ensimetreillä joutavalta tuntuvaan haahuiluun. Uudella yrityksellä pääsin kynnyksen yli ja sitten pelin jaksoi tykittää läpi asti.
Luolia riittää.
Päähahmo Piku on punainen pastilli, jolla on jalat. Liikkuminen on suoraviivaista: pallero osaa kävellä, hypätä, kyykistyä, mennä pieneksi ja potkaista. Käsien puuttuessa potkimista riittääkin kuin savate-ottelussa. Tarinavetoisen yksinpelin lisäksi tarjolla on kahden pelaajan moodi, jossa mukaan tulee myös oranssi Niku ja pulmia ratkotaan yhdessä – tätä en vielä tosin kokeillut. Peliohjain voisi olla se oikea valinta tälle teokselle, sillä näppikseltä jonglööraus sai sormet väsähtämään aika pahasti muutaman tunnin jälkeen.
Tarina kuskaa Pikua värikkäistä maisemista toisiin. Aivan aluksi ollaan luolassa – niitä nähdään runsaasti muutenkin – minkä jälkeen matka jatkuu kylään, metsään, kaivokseen, tehtaaseen ja niin pois päin. Mukaan kertyy tarpeellista ja tarpeetonta krääsää, joilla Piku saa käyttöönsä lisätaitoja, eli hyvin varmalla perusreseptillähän tässä mennään. Taustalla rallattaa tyyliin sopiva letkeä musiikki, joka alkaa tosin nopeasti toistaa itseään. Hiljalleen aukeavassa tarinassa pahikseksi paljastuu megakapitalisti Mr. Sunshine robotteineen. Kepeä kulutus- ja kapitalismikritiikki naureskelee sille, kuinka kyläläiset auliisti luovuttavat luonnonvaransa korporaation haltuun ja saavat vastineeksi kolikoita, joilla ei oikein edes tee mitään.
Mr. Sunshinen mainostaulu kylässä.
Läpipeluuseen meni karkeasti arvioiden ehkä viitisen tuntia, mutta lisäviihdettä saa halutessaan kaksinpelistä ja vanhojen paikkojen uudelleen kaluamisesta uusin kyvyin saavutusten toivossa. Vaikeustaso on jopa helpon puolella, lukuun ottamatta korismatsia ja yhtä luolaa. Mielenkiintoista kyllä, aika moni luolasto on vapaaehtoinen, joten ne voi jättää väliin ja silti päästä tarinan loppuun. Pari kertaa fysiikkamoottorin bugi toppasi etenemisen (pahikset tunkivat tarpeellisen laatikon seinästä läpi ja NPC-hahmo jäi propelliin jumiin), mutta edelliseen tallennukseen palaamalla tilanne palautui taas normaaliksi. Steamissa palaute on ollut varsin positiivista, joten maksava yleisö tuntuu tästä tykänneen. Itselleni kokemus oli luokkaa “ihan jees”, vekkuli varma peruspaketti, jonka saattaa tilaisuuden tullen pelata joskus uudestaankin läpi.
