Posts filed under 'linux'

Protonin voimin apinasaarelle

Ostin jostain alennuksesta takavuosina Steam-avaimet Telltale Gamesin viisiosaiseen Tales of the Monkey Island -sarjaan, tarkoituksena pelata niitä Mäkillä. 3D-manki ei kuitenkaan oikein iskenyt, ja pääkonekin vaihtui takaisin Linux-peeseeksi, joten homma jäi sikseen. Viikko sitten kuulin irkissä taikasanan Proton, jonka pitäisi ajaman Steamissa ainakin osaa Windows-peleistä Linuxissa Winen + Valven omien tunkkausten voimin, ja pikku päähänpistona tuli mieleeni yrittää merkkariseikkailuja käyntiin sen avulla. Asetuksissa on tällainen näkymä:

Steam – Settings – Steam Play

En tiennyt, mikä Protonin versio olisi optimaalisin ja riippuuko se pelistäkin, joten uusimmalla mentiin. “Enable Steam Play for all other titles” -valinnan jälkeen pelin Wintoussiversion sai asennettua normaalisti. Asennuksessa menee pieni hetki normaalia kauemmin, kun kyljessä seuraa DirectX:ää ja ties mitä, mutta siitä ei käyttäjän tarvitse sen enempää välittää. Play-nappia *kliks*, ja johan lähti Manki komeasti päälle!

Ekassa osassa Flotsamin saarella.

Ihan näin helposti asia ei tietenkään mennyt, vaan noin kymmenen minuutin jälkeen peli veti joikeliin eikä suostunut enää yhteistyöhön. Ikävä kyllä samalla meni työpöytäni jumiin, kiitos koko ruudun tilan. Jatkossa kokeilin ikkunoituna, mutta jumahtelu jatkui samaan malliin. Tämä siis GeForce 1060:lla, tuoreella kernelillä ja aivan viimeisimmillä Nvidian ajureilla – missä sitten vika lopulta oli, mene ja tiedä. Muodon vuoksi kokeilin vielä läppärillä, jossa on Intelin integroitu HD 4000 ja huomattavasti vanhempi Mint kerneleineen. Sitten mentiinkin oikein mainiosti, kunhan vaan malttoi hiukan tinkiä grafiikan laadusta (mitään sanottavaa eroa en itse lopputuloksessa huomannut).

Itse pelisarja tuntui 2D-Mankeihin tottuneelle alkuunsa hieman tuskastuttavalta hortoilulta, kun Guybrushia piti ajella ympäri 3D-maastoa vaihtuvien kamerakulmien seassa. Aika nopeasti ohjaus alkoi sentään sujua riittävästi, ja huomio kiinnittyi varsinaisiin tapahtumiin. Hiirikäden väsymys kertoo joka tapauksessa siitä, että kontrollit voisivat olla käyttäjäystävällisemmätkin. Nykytyyliin ei pelissä enää anneta komentoja, vaan kaikki sujuu klikkailemalla: oikeastaan toimintoja on vain kävely, keskustelu, esineiden tarkastelu ja niiden yhdistely.

Loppu lähellä jo, viides osa.

En spoilaa juonta tässä sen enempää, mutta käänteitä riittää ja osat toimivat saman tarinan episodeina varsin hyvin. Alun rasittavahkoon läpänheittoon joko tottui, tai sitten käsikirjoitus parani loppua kohti. Pulmat olivat vaikeustasoltaan ainakin tällaiselle maallikolle sopivia: useimmat sai ratkaistua ihan loogisesti pikku miettimisellä, toisin kuin vaikkapa alkuperäisen sarjan kakkososassa. Jokunen ratkaisu vaati työlästä bruteforce-toistoa, ja pari kertaa jäin tunniksi koluamaan paikkoja ilman mitään kuningasajatusta, mutta ei juuri sen pahempaa.

Päähenkilöistä rupesi tarinan edetessä jopa hienoisesti välittämään, kun tapahtumat kietoivat kohtaloita yhteen – käsis oli paikoitellen selvästi “aikuisempi” tai ehkä “realistisempi” kuin orkkiksissa. Perinteinen paatuneen paha LeChuck sai uutta väriä, ja esimerkiksi Voodoo-leidi oli tapahtumissa paljon aiempaa aktiivisemmin mukana. Vanhan kaanonin hahmoja nähtiin toki runsaasti, mutta uusista tulokkaista ainakin karrikoitu pahis Markiisi de Singe ja pirtsakka Morgan LeFlay täyttivät hyvin tarkoituksensa. Kaiken kaikkiaan Tales on siis yllättävän toimiva kokonaisuus, joka ei jättänyt rauhaan ennen kuin viimeinenkin osa oli loppuunsa saatettu.

Telltale on tätä nykyä kanttu vei, joten ainakaan sieltä suunnasta jatkoa ei ole tulossa. Ehkäpä nyt voitan lopulta skeptisyyteni ja annan Curselle sekä Escapelle lopulta mahdollisuuden, vaikka niiden graafinen tyyli (ensimmäisen liiallinen karrikointi ja etenkin jälkimmäisen kökkö-3D) ei oikein omaan silmääni sovikaan. Ron Gilberthän ei näissä enää ollut mukana, mutta ainakin aikalaisarviot olivat suopeita.

edit: Protonin esync-asetuksen roplaaminen näyttäisi parantaneen toimivuutta Nvidialla. Ei ole toistaiseksi kaatunut, mutta alle tulee edit2, jos niin käy.

edit2: Proton lunastaa lupauksiaan: juuri meni Inside läpi kauniisti. Ei mitään glitsejä eikä jumituksia.

edit2: Lydia toimii iloisesti, kunhan ottaa sen esyncin vekka siitäkin.

Add comment July 7th, 2019

Intel+Linux+Video Acceleration

Seems there is still some manual work to do before VLC accelerates video decoding using integrated Intel graphics on Linux – at least on Mint. Installing i965-va-driver should do the trick. By issuing vainfo (another package) you can make sure it works too. VLC might not use the acceleration by default so go to Preferences – Input / Codecs – Hardware-accelerated decoding and choose VA-API. Dunno if X11 vs. DRM makes any difference, but both seemed to be ok. With some luck you should see massive savings in CPU usage: at least on my laptop there was a 75% drop when decoding fullhd h264.

edit: On my Chromebook one fullhd h264 video peaked at 120% CPU without acceleration and now it consumes steady 21%.

Add comment May 18th, 2019

Ryzenrannan Jooseppi

Reilun neljä vuotta asiallisesti palvellut i5-Shuttle sai siirtyä eteenpäin hyvään kotiin, ja tilalle tuli uusi peeseepönttö. Näin jälkiviisaana en ole edelleenkään ihan varma, että miksi, mutta kaipa uuden polven AMD-leirin edustajissa ja näyttiksen päivityksessä oli houkutuksensa. Tai kaipasin rakenteluprojektia. Tai raha poltti muuten taskussa, tiedä häntä.

Vaihtoehtoja on jo pelkästään prosuissa useita: 2600 tai 2600X olisi kenties ollut omaan käyttööni paras ja kustannustehokas ratkaisu, mutta lievä ahneus iski corejen äärellä ja laittelin vähän kalliimmalla 2700:n. Emolevyksi päätyi mATX-kokoinen Asus TUF B450M-PLUS, muisteiksi 16 gigaa 3000 MHz Corsair Ballistix Sportia, kopaksi Antecin pletku mutta edukas VSK-3000B, poweriksi hieman vahingossa Corsair 650x, ja näyttikseksi Asuksen kolmen gigan GeForce 1060. Koko kasan hinta nousi hieman 800 euron päälle. Ainakin paperilla kelpo päivitys edelliseen i5-4430/16G/1050-kokoonpanoon.

Koneen kasailun jälkeen (ks. kuvat) se lähti – vastoin odotuksiani – kertaheitolla päälle. Asentelussa ei ilmennyt mitään erityisiä ongelmia, kunhan löysin kaikille virtapiuhoille paikat ja etupaneelin johdoille liittimet emolevyltä. Modulaarinen virtalähde tuntuu tässä valossa hyvältä idealta, kun kotelossa ei tarvitse roikottaa metrikaupalla käyttämättömiä johtoja, vaan riittää kytkeä ainoastaan tarvitut.

Ihan heittämällä homma ei tietenkään toiminut. Eräs ärsytyksen lähde oli AMD:n tuulettimen (Spire) päällä loimottanut valo – näitä saakelin ledejähän tungetaan nykyään joka paikkaan. Ratkaisuksi löytyi lediohjauspiuhan kytkeminen ja sitten “hienojen” valoefektien sammutus kiireesti biosista. Harmillisemmaksi ongelmaksi osoittautui muistien nopeuden viritys, joka ilmeisesti edelleen kangertelee Ryzeneissä kokoonpanosta riippuen. En saanut kohtuullisella vaivalla muisteja toimimaan nimellisnopeudellaan, joten nyt ne saavat olla toistaiseksi alikellotettuina 2866 MHz:iin (2933 ei ollut ihan stabiili).

Ledien lisäksi olen allerginen koneen pörinöille, joten kotelotuuletin lähti vaihtoon ensimmäisten joukossa. Tilalle tullut Noctua oli sekin vielä ikävän äänekäs, kunnes asensin nopeutta pudottavan välikappaleen. Kotelo sai sisäkylkiinsä lisäksi vaimennusmattoa, joka pehmensi CPU-tuulettimen hurinaa. Miksikään hiljaiseksi AMD:n tuuletinta ei valitettavasti voi sanoa, joten senkin tilalle on tulossa Cooler Masterin toivottavasti edistyneempi tuote. Biosissa on kohtuullisen hyvä graafinen säätö tuulettimille, joten tuskin rupean pöyhimään Linuxin mahdollisuuksia ainakaan lähiaikoina.

Muistin nopeuden ja tuulettimien lisäksi jatkotyötä kaipaa vielä tallennustila. Tämänhetkinen Samsungin SATA3-SSD toimii sinänsä oikein hyvin, mutta kun empalla on mahdollisuus NVMe:n käyttöön, niin pistin tilaukseen Corsairin MP510:n, jolla nopeuden pitäisi nousta moninkertaiseksi. Samalla saa vaihtua käyttöjärjestelmä Mintin uudempaan versioon, sillä 17.2 on jo neljän vuoden takaa, ja sen päivityksetkin lakkaavat tänä vuonna. Viimeinen kiireellinen säätökohde on langaton verkko: kuten arvata saattaa, Asus PCE-AC51 toimii hieman sinne päin. Ei pitäisi ostaa Realtekkiä. Inteliä on tulossa tilalle. Näiden päivitysten jälkeen kokonaishinta kipuaa sitten jo tuhannen euron pintaan, mutta eipä äänekästä konettakaan jaksa kuunnella tai pätkivää wlania käyttää.

Kannattiko? Ainakin näyttis on havaittavasti nopeampi, jos nyt ei mikään julmettu tykki edelleenkään. Näytön 1440p-tarkkuus vaatii aika lailla vääntöä, mutta enpä juuri 3D-pelejä pelaa muutenkaan. Eräs tärkeimpiä prosessoritehon käyttökohteita on Handbrakella pakkailu, joka toki nopeutuikin, muttei suoraan suhteessa nimelliseen tehonlisäykseen. Singlecore-teho ei kasvanut juurikaan, joten kaikkiaan koneen päivittäinen käyttö on hyvin samanlaista kuin ennenkin (plus pörinät päälle). Lopullinen vastaukseni on täten varovainen ehkä.

edit: No nyt on NVMe sisässä ja onhan se vauhdikas. Toistaiseksi mittaamani nopeudet jäävät kyllä n. puoleen ilmoitetusta, joten pitänee tonkia vielä asetuksia, jos siellä jotain olisi. Kokonaan toinen juttu on sitten se, ettei normaalissa käytössä eroa juuri huomaa aiempaan SATA3-asemaan: ohjelmat lähtivät käyntiin vikkelästi jo ennenkin, ja NVMe:lle pitäisi saadakin dataa jostain yhtä nopeasti tai sieltä pois. “Ihan kiva”, muttei toistaiseksi näkemäni perusteella aivan odotetun kokoinen kohennus.

edit2: Tuulettimeksi Cooler Master, ja johan väheni pörinä. Ei tuo mikään hiirenhiljainen ole, eikä myöskään Noctuan koppatuulari, mutta näiden kanssa pystyy jo ilman ärsyyntymistä elämään. Ei ollut erityisen hauskaa repiä emolevyä irti, että sai vaihdettua tuulettimen taustalevyn, sillä kotelossa ei ole sitä varten reikää.

edit3: Ja vielä verkkokin kuosiin. Kiinalaiselta jostain läppäristä napattu käytetty Intel 3160 (AC), noname-PCIE-adapteri ja Asuksen kortista paremmat antennit. Tuntuisi toimivan ja nopeuskin on lopulta Speedtestin perusteella täydet.

Add comment May 9th, 2019

ASK Proxima M22, Linux and Resolutions

I have an ASK Proxima model M22 at my disposal – already an old HD projector with VGA as the main input port. Works ok for my purposes, especially if you crank saturation slightly up with VLC filters or Nvidia settings. The native resolution of the M22 is 1280×800, but unfortunately Linux does not detect it automatically, giving maximum 1024×768 pixels instead (yes, I’ve tried several different computers and cables). Luckily there are two solutions that have solved the issue. Firstly, using an HDMI to VGA converter will solve the detection problem. The other way is to force the resolution with some command line magic:

xrandr --newmode "1280x800" 83.46 1280 1344 1480 1680 800 801 804 828 -HSync +Vsync
xrandr --addmode VGA1 1280x800

Depending on your setup the output name might not be VGA1. Typing plain xrandr will tell you what’s connected. After the two lines you should see the new resolution in your favorite screen mode selector and also the xrandr list. Either use the desktop environment facilities or do this:

xrandr --output VGA1 --mode 1280x800

As a final tip, and so that I remember it myself in the future, the cvt command line tool conveniently calculates these modelines for you (there is also gtf which does exactly the same thing). There’s this online, too.

Add comment April 2nd, 2019

Serveriä pydeen

Kesällä meni lopultakin vaihtoon Kameli, jolla tämäkin sivu sijaitsee. Vuosikaudet kohtuudella palvellut vanha Celeron alkoi käydä jo hitaanpuoleiseksi, minkä lisäksi pahasti ryvettynyttä CentOS:ää (Centosta?) ei voinut päivittää uudempaan. Olen paremmin kotonani Debian-johdannaisten äärellä, joten samalla tarjoutui tilaisuus vaihtaa takaisin niihin, tarkemmin ottaen Ubuntu Serveriin, joka tuki uuden koneen RAIDia suoraan. Rautapäivitys oli melkoinen hyppäys, sillä nyt on alla Quadcore-Xeon ja tällainen Lenovon pöytäpalvelinpönttö (TS140):

Asentelun aloittaminen ei ollut mikään innostava projekti, sillä vuosien varrella koneelle oli kertynyt yhtä sun toista palvelua, webasivua ja tiedostoa, jotka piti tietysti mieluummin saada toimimaan uudellakin pöntöllä. Samalla vaihtui palveluntarjoaja, mistä seurasi vielä omia haasteitaan. Tässä hiukan suuntaa-antavaa työlistan mallia:

  • Käyttiksen asennus ja RAID:n konffaus
  • Käyttäjätunnusten ja -ryhmien luonti
  • Käyttäjien tiedostojen ja asetusten siirto vanhalta koneelta
  • Hakemistojen oikeuksien ja omistajien säätö
  • Julkisten tiedostojen ja webbisivujen siirto vanhalta koneelta
  • Uudelleenohjausten osoittaminen oikeaan paikkaan
  • Nimipalvelujen ja virtuaalihostien osoittaminen uudelle IP:lle
  • Sähköpostipalvelun pystytys
  • Migraatio Apachen, PHP:n ja MySQL:n paljon uudempaan versioon
  • Asetustiedostojen yleinen räpellys CentOS/Ubuntu-erojen vuoksi
  • Tietokantojen siirto
  • Automaattiset varmuuskopiot
  • Palomuuri ja Fail2ban
  • Latin-1:stä UTF-8:aan siirtyminen
  • Lukuisien softien asentelu
  • … ja vielä lisäksi yhtä sun toista, mitä ehdin jo unohtaa.

Eli melkoinen urakka, johon ei viitsi ihan vuosittain lähteä. Nyt, kun tilanne alkaa olla voiton puolella, alkaa huomata niitä hyviäkin puolia: etenkin verkkosivut latautuvat silmänräpäyksessä, siinä missä vanhalla koneella niitä joutui usein odottelemaan sekunnin pari. Uusi letku on vanhaa nopeampi, joten latailu nopeutui senkin vuoksi. Qmailin konffaushelvettiä ei todellakaan tule ikävä, ja Apt on tutumpi kuin Yum. Puhdas asennus on aina puhdas asennus, joten tietoturvakin lienee ainakin hetken paremmassa kuosissa, kun palveluista on käytössä uudemmat versiot ja vanhat lahot WordPressit siivottiin muutossa pois.

Add comment September 17th, 2018

Pikkupurkki kotiserveriksi

Kun sekä Netgearin reitittimen tiedostonjako että pikkupalvelimeksi värvätty Raspberry Pi osoittautuivat epäluotettaviksi, oli pakko ruveta miettimään hieman jämäkämpää ratkaisua. Toisaalta en halunnut mitään isoa pönttöä surisemaan ympäri vuorokauden. Nasseja on nykyään joka lähtöön, mutta pelkän valmiin laatikon ostaminen ei ole projektina kovin mielenkiintoinen (vaikka ehkä järkevä olisikin), minkä lisäksi niissäkin tuppaa olemaan tuulettimia.

Google löysi reilulla satasella ihan Suomesta Gigabyte GB-BXBT-2807:n, joka näytti mukavan pieneltä ja on lisäksi tuulettimeton. Hitaan Celeron N2807:n avuksi latasin koneeseen neljä gigaa muistia – kalliinsutkia DDR3L:ää – sekä puoliteraisen Samsungin 850 Evon. SSD:n järkevyyden tässä käytössä voi hyvin kyseenalaistaa, mutta ainakin vasteaika on mainio piirre samoin kuin äänettömyys. Sisuksissa on ilmeisesti vain SATA2-ohjain, sillä absoluuttinen siirtonopeus jäi käytännössä puoleen maksimista. Hintaa näille hienouksille kertyi, mutta ne eivät ole mitenkään pakollisia; säätäjillä on varmasti vanhoja läppärilevyjä nurkissa, ja muistia riittäisi hyvin vähempikin (mukana ei tule kumpaakaan).

N2807 on vaatimaton prosessori 853 passmarkillaan, eikä purkista niin ollen ole mukavaan työpöytäkäyttöön, vaikka Gigabyte sellaista vihjaileekin. ARM-lautoihin verrattuna nopeus on sen sijaan mainio, ja Linux menee koneeseen helposti. Työpöytäkäytössä olen suosinut jo useamman vuoden ajan Minttiä, mutta tällä kertaa palasin juurilleni Debianiin sen minimalismin vuoksi. Itse asennuksessa ei ollut ongelmia lukuun ottamatta sitä, ettei sisäiselle WLAN-kortille ollut valmiina ajureita. Levypalvelimen laittaminen langattomaan verkkoon on muutenkin hieman huono ajatus, joten kaapelilla mentiin. GRUB ei tykännyt buutata ilman näyttöä (ilmeisesti näyttis ei alustu, jos johto ei ole kiinni), mutta siihenkin löytyi netistä lääke.

Kohtuullisen säätämisen jälkeen sain koneen paikoilleen, pois näkyvistä, ja testit liikkeelle. Parhaimmillaan tiedostoja on langattomaan verkkoon valunut noin 13 Mt/s, mikä on varsin riittävä nopeus useimpiin tarkoituksiini. Raspin ja Netgearin kanssa vaivannut epävarmuus tuntuu kadonneen, joten purkki täyttää ainakin minimitavoitteet. Länttäsin säätökäyttöön koneelle myös Apachen, ja tulevaisuudessa tullee ehkä jotain muutakin. Ihan varauksettomasti en Gigabyteä uskalla suositella, sillä lelumainenhan se on, minkä lisäksi passiivinen jäähdytys ja laitteen yleinen luotettavuus mietityttävät. Kiintolevyn kaapeli on huolestuttavan hatara rimpula, josta uhkasi projektin tuoksinassa ruveta jo murtumaan liitin irti. Yksi 2,5″ levypaikka ei nassia tee, mutta oma käyttöni on sen verran vaatimatonta, että tämä riittää ainakin toistaiseksi.

Add comment January 19th, 2018

Steinperkkin Steinpurkki

On se myönnettävä: pöytäkoneiden ja läppärien sisäiset äänikortit eivät ole edelleenkään kovin laadukkaita, vaikka parannusta on tapahtunut. Kiintolevy, näytönohjain ja ties mitkä komponentit tuottavat äänilähtöön sirinää, huminaa ym., jonka kuulee tällainen puukorvakin. Pienien pöytäkaiuttimien kanssa ongelmaa ei juuri huomaa, mutta kuulokkeiden tai parempien kajarien kanssa kyllä. Annoin lopulta periksi ja ostin halvahkon USB-äänikortin hifi-tilanteita silmällä pitäen: kaupasta lähti mukaan hyväksi mainittu Steinberg UR12.

Linuxin äänitukea parjataan usein, eikä ihan syyttä; rajapintoja on pari liikaa ja säätäminen vaatii usein opettelua. Onneksi USB-äänelle on olemassa ns. “class compliant” -standardi, eli perustoiminnot saa käyttöön monimutkaisistakin purkeista. Tässäkin tapauksessa riitti törkätä johto koneeseen ja laite oli heti käytettävissä normaalissa äänipaneelissa sekä sisäänmenona että ulostulona. Virtansa laite ottaa suoraan USB:stä, joten erillistä virtalähdettä ei välttämättä tarvita muuten kuin mobiililaitteiden kanssa. Hienosäätöjä saa tehtyä Steinbergin omalla softalla, joka tukee kuitenkin vain Windowsia tai Mäkkiä. Ainoa vakiona Linuxille näkyvä säätö on äänenvoimakkuus, mikä onneksi riittää arjen tarpeisiin.

Entäpä sitten se tärkein ominaisuus eli äänenlaatu? Omat kuulokkeeni (Sony MDR-CD380) eivät edusta mitään raskainta sarjaa, mutta jopa niillä huomaa kohinan poissaolon. Kuulokevahvistimesta lähtee tarpeeksi kovaa ääntä näille 40 ohmin luureille – mutta ei juuri sen enempää, joten hiukan epäilen riittävyyttä korkeamman impedanssin tapauksessa. Paremmin UR12 pääsi oikeuksiinsa studiomonitorien kanssa: M-Audion keskikokoiset pönttöni soivat linjaulostulosta oikein kauniisti. Steinbergin päässä on RCA:t ja kajareissa isot plugit, joten sain kuluttaa reilun tunnin kaapelien kolvauksen äärellä, mutta nytpä ei tarvi enää menettää hermojaan miniplugirempulan kanssa tapellen.

Käyttötarpeeni eivät ole kovin mutkikkaat, joten UR12 ajaa varsin hyvin asiansa. Jälkiviisautena olisi kenties kannattanut saman tien hankkia muutaman kympin kalliimpi UR22, jossa olisi ollut myös MIDI sekä erillinen äänenvoimakkuus kuulokkeille ja linjalähdölle. Tässä karvalakkimallissa pitäisi muuten olla pitkälti samat sisukset, joten laatueroa varsinaisessa äänessä ei liene. En kokeillut vielä tallentaa ääntä, joten äänitysominaisuuksista en voi sanoa varmaksi mitään. Kaiken kaikkiaan UR12 vaikuttaa olevan juuri sitä mitä hain: Linuxissa toimiva laadukas USB-äänäri. Bonuksena mainittakoon vielä jämerä metallikuori, joka suojaa sisuksia ainakin kiväärinluotia pienemmiltä uhilta.

Add comment October 31st, 2017

Linux-pelitystä

Vuosien varrella on tullut kuultua vähän liiankin usein iänikuista virttä siitä, kuinka Linuxilla ei voi pelata. Jos tarkoituksena on hakata jotain viimeisimpiä 3D-räiskintöjä, niin onhan se toki näinkin, muttei nykytilanne suinkaan ihan niin surkea ole – kaikki viimeisimmät AAA-tekeleet haluavan pitää omistaa joka tapauksessa myös konsoli tai pari, koska kaikkia sisältöjä ei PC:lle julkaista. Emulaattorien kautta pääsee käsiksi valtaisaan määrään retrokoneiden pelejä, mutta keskityn tässä pohdinnassa etenkin natiivisti Linuxilla toimiviin tuotoksiin. Samasta syystä ohitan Winen, vaikka senkin kautta (riittävästi säätämällä) on mahdollista saada kaikenlaista toimimaan.

Linux-jakelujen paketinhallinnasta löytyy lähinnä sekalaisia harrastajien tekemiä pikkupelejä, joista voi olla hetkeksi viihdykettä: Tetris-klooneja, korttipelejä, puzzleja ja sen sellaista. Ainakin jälkikasvua huvitti eniten SuperTux, kelpo Super Mario -klooni. Retrompaa menoa tarjoavat vaikkapa Nethack ja muut tekstipohjaiset seikkailut, sekä niiden pyörittämiseen tarkoitetut myöhemmin tehdyt tulkit. Lucasartsin ja Sierran klassikkoja ajaa suoraan aptistakin asentuva ScummVM, mutta ei puututa tässä nyt niihin.

Pelikauppa Steamin Linux-version myötä aukeni Linux-pelaajille uusia näkymiä. Vaikka Valven Linux-pohjainen SteamOS ja Steam Box (sittemmin Machine) tuntuvat olevan vastatuulessa, niin onneksi sisällöt ovat ihan tavallisenkin tallaajan ulottuvilla; ainakin Mintissä kauppa asentuu suoraan paketinhallinnasta. Vaikka suurin osa “SteamOS”-kamiksesta onkin indiepelejä (missä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin), niin näyttääpä joukossa olevan jonkin verran isojakin tuotantoja. Valven omat pelit, kuten Half-Life 2 myöhempine johdannaisineen sekä Portalit ovat luonnollisesti näiden joukossa.

1990-luvun lopulla, Voodoon ja TNT:n aikakaudella Linuxin 3D-tuki oli vähän sitä sun tätä, mutta sittemmin tilanne on vakiintunut ja asettunut hyvälle tasolle. Yli vuosikymmenen ajan mentiin sillä asetelmalla, että nopeutta ja luotettavuutta halajavan Linux-käyttäjän kannatti ostaa vain Nvidiaa. Moni puristi oli nyreissään ajurin suljetuista osista, mutta vaihtoehdotkin olivat vähissä. Nouveau-projekti on sittemmin saanut aikaan avoimet ajurit, joiden toimivuudessa on kuitenkin yhä parantamisen varaa. Nvidia itse tukee Linuxin lisäksi – aika yllättäenkin – myös FreeBSD:tä ja Solarista.

AMD:n eli entisen ATI:n osalta tilanne oli pitkään heikko, etten sanoisi surkea. Nvidia tavoin saatavilla oli sekä suljettu ajuri (Catalyst eli fglrx) sekä perässä laahaava avoin toteutus. Catalyst oli se nopeampi vaihtoehto, mutta samalla buginen. Avoin ajuri oli Nvidian vastaavaa huomattavasti parempi, muttei tukenut uusimpia kortteja eikä kaikkia ominaisuuksia. Sittemmin AMD on ryhtynyt tukemaan avointa ajuria, joka onkin kuronut nopeuseroa kiinni ja tällä hetkellä jo kelpo kunnossa. Sitä myöden Catalyst on myös alkanut kadota Linux-jakeluista. Nvidia on edelleen tämän kukkulan kuningas, mutta parilla eri kortilla näkemäni perusteella AMD ei ole enää mikään huono vaihtoehto pelaajalle sekään. Viimeisimpiä vertailuja löytyy tasaisin väliajoin Phoronixista.

Jättiläisten varjossa suurimmaksi PC-graffapiirivalmistajaksi vaivihkaa kasvanut Intel ei ole edelleenkään näyttisten kärkikahinoissa, mutta toivoa on tälläkin saralla. Läppäreissä erilliset näytönohjaimet ovat jo pitkään siirtyneet kalliiden tehokoneiden suuntaan, siinä missä Markantalon Acerissa(tm) on vain se Intel (tai joskus AMD:n integroitu vastaava). Isoilla resursseilla sekä vakaalla teknisellä osaamisella varustettu firma on laittanut hihat heilumaan, ja integroidut näyttikset ovatkin kohentuneet vauhdilla: alkujaan nuhainen HD-sarja on sittemmin moninkertaistanut laskentatehonsa, ja Iris-sarjalaiset pärjäävät jo halvimman pään erillisille näyttiksille. Intelin Linux-ajurit ovat olleet esimerkillisesti aina avoimet – säätöjä on vähän, mutta toiminta on kaikkiaan vakaata.

Selailin hiljattain läpi sekalaisista Humble Bundleista kertyneitä, useimmiten täysin kokeilemattomiksi jääneitä pelejä. Tuotokset (mm. AmnesiaBastion, BraidGrim Fandango, Jamestown, Limbo, Swords and Sworcery ja Voxatron) olivat jo vähintään muutaman vuoden vanhoja, joten niitä pyöritti hienosti HD 4000 -pohjainen Intelin integroitu näyttiskin. Tietyin varauksin riitti jopa HD 2000. Tuoreella halvahkolla Nvidialla (GTX 1050) sai päälle kytkeä kaikki mahdolliset hienoudet, vaikka käytössä oli fullhd:tä vaativampi 1440p-tarkkuus.

Lähdin liikkeelle vaatimattomin odotuksin, mutta lopulta suurin osa peleistä pyörähti käyntiin, vaikka matkalla kirjastojen ym. versiot ovat muuttuneet moneen kertaan. Eräs vedenjakaja oli 32- ja 64-bittisyys, joka tosin tuntui vaikuttavan pikemminkin niin, että vanhat 64-bittiset versiot peleistä eivät toimineet, vaan ne 32-bittiset. Yhteensopivuuskirjastoja voi asentaa näin: apt-get install libglade2-0:i386. Selainpohjaiset teknologiat olivat ikääntyneet huonommin, ja esimerkiksi Amanitan hienot seikkailut ja Windosill eivät toimineet enää suoraan; jollain säädöllä varmaan sekin toki onnistuisi.

Entä miltäpä näyttää Linux-pelaamisen tulevaisuus? Mitään suurta yleisöryntäystä tuskin on edelleenkään tulossa, jollei sitten Steam OS tee yllättävää nousua. Tietystä marginaalisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin ihan mukava: 3D-raudan tuki on kunnossa, Steamin kautta on tullut paljon uutta sisältöä saataville, ja Unity sekä Unreal Engine tukevat nykyään Linuxia yhtenä kohdealustana. Taas muodikkaat silmikkonäytöt ovat olleet paitsiossa, mutta jotakin tukea alkaa niillekin tulla – kokonaan toinen asia on sitten, kuinka pitkälle tämä VR-hypen toinen aalto ylipäänsä kantaa.

Add comment June 10th, 2017

Android-koppulointia

Kyllästyin vanhaan Samsung Galaxy Trend Plussaani mm. sen tahmailun, pullistuneen akun, rähjääntyneen suojakuoren, vanhan Android-version (4.2.2) ja kaatuvan Facebook-sovelluksen takia. Hajonneen Fairphonen tilalle pikaisesti hankittu halpa teiniluuri palveli sen reilun pari vuotta, kuten pitkin, joten menetys ei ollut suuri. Uuden kalikan saatuani päätin kokeilla CyanogenModia, jolla jokunen tuttu oli onnistunut elävöittämään vanhoja laitteitaan. Sittemmin CM kulkee nimellä LineageOS.

Trend Plus ei ole jostain syystä tuettujen mallien joukossa, mutta onneksi googlaamalla (heh) löytyi “epävirallinen” LineageOS 14.1 ts. Android 7.1.1. Asennus ei tietenkään tapahdu ihan noin vaan paketti lataamalla, vaan ensin puhelin pitää laittaa kehittäjätilaan ja rootata. Tarvittavat askeleet riippuvat pitkälti mallista, mutta tavoitteena on joka tapauksessa saada ineen ensin TWRP, joka mahdollistaa varsinaisen LineageOS:n asennuksen. TWRP:llä asennetaan laitekohtainen … TWRP, jonka saa buutissa esiin laitekohtaisella nappiyhdistelmällä – tässä tapauksessa virtakytkin, kotinappi ja äänenvoimakkuus ylöspäin.

TWRP:ssä mieluusti tyhjennetään kaikki mahdollinen (wipe/factory reset), jotteivät vanhat tiedostot sekoita tulevaa käyttistä. Tätä ennen tietysti kaikki tarpeellinen, kuten valokuvat ja kontaktit, on siirretty turvaan. LineageOS-zippitiedosto kannattaa laittaa SD-kortille, josta sen saa suoraviivaisesti asennettua (install) puhelimen sisäiseen muistiin. Pelkällä Androidilla ei hirveästi tee ilman Googlen moninaisia kikkaleita, jotka saa paikasta OpenGapps. Lukuisten eri versioiden aiheuttamaa hämmennystä helpottaa vertailutaulukko. Oletuksena tuleva “Pico” on ihan riittävä, koska se asentaa Google Play Storen, josta voi sitten latailla loput tarpeen mukaan. OpenGapps fläsätään heti käyttiksen perään buuttaamatta välillä, minkä jälkeen tyhjennetään vielä cache.

Ensimmäinen buutti kesti todella kauan – niin kauan, että uskoin koko homman menneen jo kiville. Pitkällisen odotuksen jälkeen Android kuitenkin nousi pystyyn ja toimi jokseenkin hyvin. Ensimmäinen yritykseni oli ilman Gappseja, mutta nehän toki tarvittiin, joten tein asennuksen (pariinkin kertaan) uusiksi.

Hyvin yksinään toiminut Antero meni kuitenkin säännönmukaisesti joikeliin Google-kamisten kanssa: virtuaalinäppäimistö kaatui jatkuvasti, eivätkä netistä löytyneet vinkit datan ja cachen tyhjentämisestä auttaneet. Ulkoinen BT-näppiskään ei toiminut ilman näppäinsovellusta (AOSP), joten tilanne näytti hetken jo toivottomalta, kun vaihtoehtoista näppäimistöäkään ei voinut asentaa. Asentelin kokeeksi ADB:n, jolla pääsi poistamaan näppäimistön asetustiedostot ja tonkimaan puhelinta muutenkin USB-kaapelin kautta, mutta eipä auttanut sekään. Ratkaisuksi osoittautui Google Keyboardin paketin asentaminen ADB:n avulla, minkä jälkeen AOSP otettiin kiireesti pois asetuksista.

Vaikka Play Store ei ole näin asennettuna Googlen sertifioima, niin tuntui se silti toimivan. Asensin kokeeksi Google Mapsin, Feispuukin+Messengerin sekä Plants vs. Zombiesin, jotka kaikki pyörähtivät käyntiin – siinä määrin kuin hitaalta puhelimelta voi kohtuudella olettaa. Puhtaaseen Androidiin verrattuna vauhti rupesi selvästi jo hidastumaan muistin lopahtaessa, mutta eipä kalikalla paljon tee ilman sovelluksiakaan. SIM-korttini meni uuteen puhelimeen, joten puhelu- ja tekstarikäytöstä en osaa sanoa; kaikki tässä mainittu on hoidettu wlanin kautta.

Kannattiko? Tässä tapauksessa, kun kyseessä oli muutenkin roskiskuntoinen luuri, niin varovasti kyllä. Vaikka 7.1.1 tahmailee paikoitellen, niin sitä teki myös 4.2.2., ja ainakin pahasti tökkinyt kamera lähtee päälle rivakammin. Uusi käyttis on selvästi vähän liian kova pala Trend Plussalle, joten kovin sujuvaa kokemusta ei kannata odottaa. Vanhempaa LineageOS:ää/Androidia ei tälle mallille saa, joten vaihtoehtoja ei siinä suunnassa ole. Näin säätöprojektina asennus oli ainakin opettavainen, vaikka päivittäistä käyttöä ajatellen paras vaihtoehto olisikin kenties ollut vain sen alkuperäisen, virallisen käyttiksen uudelleenasennus.

LineageOS 14.1 + OpenGapps

Add comment May 26th, 2017

MintBook Pro

Kun duunissa koitti taas (lopulta) aika saada uusi kone, niin keksin vielä vanhallekin jotain käyttöä. Serriin eläkkeelle pääsyä odotellut MacBook Pro 6,1 huomasi joutuvansa pidennetylle työuralle, kun länttäsin siihen tuttuun tapaan Mint/Mate-yhdistelmän (18.1) – yhtäältä ihan mielenkiinnosta ja toisaalta siksi, että nuo uusimmat MBP:t eivät ole aivan yksiselitteisen mukavia pääkoneena (adapterikasa, klisu näppis ym.). Akku on vanhassa läppärissä jo sen verran förbii, ettei siitä enää matkaseuraksi ole, mutta kahdeksaan gigaan päivitetty muisti, kieputtimen tilalle vaihdettu SSD sekä aikanaan äveriäs i7-prosessori kohentavat menoa oleellisesti aikalaisrojuun verrattuna. Pidemmittä puheitta itse asiaan, eli mitä toimii ja mitä ei:

Heittämällä

  • Akkukäyttö – latausmittari näkyy ja jopa BT-näppiksen lataus siellä. Tällä akulla ei tosin paljon testailla.
  • Bluetooth – ainakin Applen langaton näppis on palvellut, kunhan sen vaan sai paritettua
  • Erikoisnäppäimet
  • Ethernet – olisin ollut yllättynyt, jos tämä ei olisi toiminut
  • Firewire – ulkoinen levy tuli näkyviin koneeseen kytkettäessä
  • Hiiripädi – niukasti testattu
  • Kortinlukija – laite tunnistuu ja pieni kortti lukeutui, uudemmat isommat SDHC:t ei
  • Näytönohjain – Nouveaulla saa ainakin kuvaa ulos. Syystä tai toisesta Linux käyttää GeForce GT 330M:ää eikä Intelin näyttistä oletuksena.
  • Ulkoinen näyttö – DisplayPortin kautta kytketty HP tunnistui heti
  • Valmiustila – kone menee sleeppiin ja herääkin siitä, tosin sitten se pitää sohia koneen omalta näppikseltä takaisin hereille, koska hiiri tai BT-näppis ei herätä
  • Äänet

Säätämällä

  • Nvidian ajuri – Driver Manager asentaa ajurin, mutta monella tuntuu olevan huonoja kokemuksia, sillä buutissa seuraakin musta ruutu. Linuxin buuttiparametreihin pitää lisätä nomodeset, ja johan soi.
  • Tuulettimet – firmis pyörittelee tuulettimia ihan omatoimisestikin tarpeen mukaan, mutta vanhat propellit olivat matalilla kierroksilla inhottavan äänekkäät. Apuun rientää macfanctld, josta ei tosin löytynyt PPA:ta tälle Mintin versiolle.
  • WLAN – Driver Manager asentaa ajurin ok

Vielä testaamatta

  • Intelin näyttis – säätö on mutkikkaampi kuin pelkkä ajurin vaihto, enkä näin pöytäkoneessa viitsi edes käyttää Intelin tekelettä (joka tosin säästäisi akkua matkakäytössä)

Projektia helpotti merkittävästi se, etten edes yrittänyt mitään tuplabuuttiviritystä, vaan asennusohjelma sai jyrätä koko levyn Linuxin käyttöön. Samoin se, että koneessa sattuu olemaan Nvidian eikä AMD:n näyttis luultavasti oli eduksi; vaikka tilanne on kohentunutkin, niin Nvidian tuki on käytännössä edelleen parempi. Pienenä kauneusvirheenä SSD:n nopeus jäi SATA 1:n mukaiseksi, vaikka Samsung 850 EVO:n ja kiintariohjaimen pitäisi pystyä suurempaan vauhtiin. En ole mitenkään varma, onko ongelma Linuxista vai laitteistosta (tai niiden firmiksistä) kiinni.

Tämän verran ikääntyneen laitteiston Linux-tuki on toki paljon parempi kuin uudempien kotkotusten, vaikka Mäkkien omituisuuksista usein seuraakin omia hankaluuksiaan. Kaikkiaan asennuksesta jäi hyvä jälkimaku, ja MBP saattaa palvella töissä vielä pitkäänkin pöytäkoneena.

Mintti on Mintti

edit: sleeppi, Firewire, akkukäyttö ja kortinlukija pikaisesti testattu.

Add comment May 23rd, 2017

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet