Posts filed under 'linux'

Marco, compositing and Nvidia

It’s quite a mess for MATE desktop users who have Nvidia at the moment. The default software compositor – required for window shadows – doesn’t play nicely together with Nvidia’s idea of the vsync, and thus there’s nasty tearing almost everywhere, maybe apart from fullscreen games. Using Nvidia’s own compositor solves this issue, but having them both on at the same time is detrimental to game framerates and causes unnecessary stutter.

Here’s a little script I made to remedy the issue to a certain extent. Call it compositor.sh or whatever you see fit, and then use it with on/off to turn compositing on or off. Even better when bound to hotkeys that let you quickly switch between a tearfree good-looking desktop mode and a fast game mode:

#!/bin/sh
case $1 in
on)
    gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager true
    nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=On }"
    ;;
off)
    gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager false
    nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceFullCompositionPipeline=Off }"
    ;;
esac

It of course needs to be executable too (chmod a+x compositor.sh) and preferably in the path.

Add comment April 2nd, 2020

Harmaa peli

En yleensä jaksa paljon postata yksittäisistä peleistä, mutta pari päivää sitten tuli vastaan sellainen pelitaiteen edustaja, että se sanan tai pari hyvinkin ansaitsee. Reilu vuosi sitten julkaistu Gris oli tullut vastaan sivumennen jossain vaiheessa, ja nyt kun teos oli tarjouksessa ja Manukin sitä suositteli, niin löin rahat tiskiin. Mäkkärille ja Windowsille tehtyä peliä olisi 2018 voinut olla vielä vaikea ajaa Linuxissa, mutta näin 2020 Proton on ystävä. Ihan suorilta Gris ei tosin lähtenyt vaan vaati muutaman komennon antamisen puuttuvien palikoiden asentamiseksi. Virittelyn jälkeen en huomannut mitään sekoilua tai kaatuilua koko läpipeluun aikana.

Komeita on maisemat.

Grisin suurin valtti ovat uljaat grafiikat, joiden vääntämiseen kulunutta aikaa on vaikea edes kuvitella. Peli tykkää resosta, ja jo 1440p:n ja 1080p:n välillä huomasi pientä yksityiskohtien katoamista, puhumattakaan sitten, jos alla olisi vaikkapa läppärin vaatimaton 1366×768-tarkkuus. Laitteistovaatimukset ovat hillityt, kun jopa integroitu HD 4600 jaksoi puskea full hd:ta pelattavalla nopeudella, vaikkakaan ei sulavasti. Myös tunnelmalliseen äänimaailmaan on laitettu paljon paukkuja, joten parhaimmillaan kokemus on kunnon kajarien tai kuulokkeiden kanssa.

Äiskä?

Kauniin kuorensa alla Gris on viime kädessä hyppelypeli, jonka vaikeustaso on viritetty kohtuulliseksi: oikeasti hankalia kohtia oli vain muutama, ja kenttäsuunnittelu ohjaa yleensä oikeaan suuntaan paitsi aivan lopussa, jossa meni hieman harhailuksi. En ole lueskellut mitään taustatarinoita tai spekulointia netistä, mutta eiköhän pelin teema ole masennus ja/tai trauma, josta päästään yli vain ajan kanssa – lukuisat patsaat tulkitsin hahmon äidiksi, ja värit/elementit palasivat elämään koettelemusten kautta. Jopa (harvakseen nähdyt) viholliset auttoivat lopulta eteenpäin ja olivat tarpeellisia.

Itselleni tutuimpia vertailukohtia taiteellisten hyppelöiden saralla ovat – puhtaasti peleinä pykälän paremmat – Limbo ja Inside, joiden vaikutusta olin näkevinäni paikoitellen. Vastaavaa taiteellisesti kunnianhimoista AV:ta edustavat lisäksi ainakin Amanitan seikkailut: Machinariumin robottia muistuttavia otuksia näkyi Grisissäkin, ja pimeässä veden alla uinti toi mieleen Botaniculan loppupään. Ovatpa nämä vaikutteet sitten oikeita tai kuviteltuja, niin Gris on viime vuosien parhaita kohdalleni sattuneita pelillisiä kokemuksia, jopa pelejä.

edit: Saattaa olla, että pelipädi olisi tähän käyttöön parempi kuin näppis. Tuskaisan WASD-kontrollin sai onneksi mäpättyä ihan nuolinappeihin.

Add comment March 18th, 2020

Vähemmän volttia

Poitsun pelikone meni Stress-testailussa 83°C hujakoille, mikä tuntui vähän liialliselta, kun i7-4770:n Tcase on noin 73°C ja oletetaan 10 asteen ero Tjunction:iin. Normaalikäytössä lämmöt ovat tietysti tuosta kaukana, mutta vaikkapa Handbrake sai sekin seepun 80 asteen nurkille. Ensimmäisenä yritelmänä siivosin jälleen kerran lämpötahnat pois ja laitoin uudet tilalle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti pahvinpalalla tasaiseksi ohueksi kerrokseksi kaapimalla. Pieni parannus jo sekin: huippulämmöt putosivat 81 asteeseen.

Useimpia prosessoreja ajetaan vakiona hiukan liian korkealla jännitteellä, jotta ne kaikki varmasti toimisivat. On viime kädessä ihan säkästä kiinni, millaisen yksilön on sattunut saamaan, mutta netskun perusteella Haswelleissa pitäisi olla runsaastikin pelivaraa, sillä säätäjät ovat saaneet jännitettä pudotettua yli satakin millivolttia ilman ongelmia. Pienemmästä jännitteestä seuraa pienempi lämmöntuotto, mikä puolestaan realisoituu heti koneen viilenemisenä ja tuulettimen vähempänä pärinänä, ja läppärien tapauksessa parantuneena akkukestona. Suuressa mittakaavassa prosessorin käyttöiänkin pitäisi kasvaa.

Linuxissa tarvittava työkalu on simppeli Intel-undervolt, jonka kääntämisessä ei paljon vaivaa vaadittu (ensin pitää vain asentaa msr-tools-paketti). Asetustiedosto on yksinkertainen ja sitä räpellettyään riittää ajaa intel-undervolt apply. Muutokset eivät tallennu pysyvästi mihinkään, joten buutti palauttaa koneen ennalleen mahdollisten sählinkien jälkeen. Kun sopivat arvot ovat löytyneet, voi komennon laittaa johonkin haluamaansa systeemin käynnistystiedostoon.

En ryhtynyt kovin hanakasti etsimään pienintä mahdollista volttimäärää, koska rajatapauksissa kone muuttuu satunnaisen epästabiiliksi, mikä voi ilmetä vasta pitkän käytön jälkeen. -100 mV pitäisi olla tyypillinen toimiva lukema, mutta -80 mV:n toimivuuden testattuani jätin pysyväksi lukemaksi varman päälle -70. Lämpötilaero Stressin kanssa oli jo silläkin vaikuttava 6°C: pitkän puksutuksen jälkeenkin kivi jäi 75 asteeseen. Välimuistin alikellotuksesta ei tuntunut seuraavan vastaavaa hyötyä, ja GPU on jo muutenkin poissa käytöstä erillisen näytönohjaimen vuoksi. Näillä puheilla siis vaikuttaa hyvältä, eikä mitään sekoilua ole ilmennyt ainakaan toistaiseksi – Handbrake pakkasi pitkän elokuvan ongelmitta eikä lokeihin kerry epämääräisiä virheitä.

edit: Sleepissä käynti nollaa asetukset 🙁 Paikkaan /lib/systemd/system-sleep laiskasti skripti, jossa on samainen apply-rimpsu ja johan pysyy.

edit2: Pikkukotelossa oleva i5-4590S reagoi ihan hyvin sekin – viitisen astetta pudotusta -80 mV:lla. 4770 ei tunnu sekoilevan edes -100:lla, mutta jatketaan testejä.

edit3: Läppäri ei suostunut jostain syystä volttisäätöön. Ehkäpä prosu (3320M) on liian vanha tai sitten työkalu ei muuten tue sitä. Sen sijaan Terpan i5-4670 reagoi hyvin ja jopa -100 mV tuntui toimivan ok – mielenrauhan vuoksi jätettiin säätö -70:een, kun lämpötilakaan ei enää tuntunut juuri putoavan pienemmillä volteilla.

edit4: Ryzen 3700x käy kohtuullisen kuumana pikkuruisen corensa vuoksi. Alivoltitin sitä biosin kautta 50 mV, mistä seurasi kolmen asteen pudotus. Vähemmällä sähköllä ei Ryynänen enää toiminut vakaasti.

Add comment February 24th, 2020

Reviving an Old Mac Mini + Composite Video

I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.

It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.

Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:

xrandr --output TV1 --set "mode" PAL

Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.

More suitable for 4:3 DVD content, I admit.

Add comment February 4th, 2020

Pikku kotipalvelinprojekti

Perjantain välipalana toimi säätöprojekti, jossa Asus EeeBox EB 1036:sta tehtiin Terpalle kotipalvelin. Edullinen pikkupurkki on aikansa (2014) lapsi: Celeron J1900, neljä gigaa muistia ja mekaaninen 320 gigan kieputin eivät ole työpöytäkäytössä enää sitä kuuminta hottia, mutta eiköhän moinen pikkupalvelimeksi taivu hyvinkin, varsinkin kun verkkotökkeli on gigabitin mallia. Muistia saisi ineen enimmillään kahdeksan gigaa kahdella 4-gigaisella DDR3L-kammalla, mutta juuri sopivia ei nyt sattunut olemaan nurkissa – muistipaikoissa lukee 1.5 V, mutta se on puppua.

Mukana seurannut Windows 10 muistia haukkaavine työpöytineen ei ole järkevä valinta tällaiseen käyttöön, joten katse suuntautui oitis Linuxin suuntaan. Debianin asennusohjelma jämähti jostain syystä laitteistontunnistukseen, joten firmispäivitysten ja muutaman muun säädön jälkeen piti antaa periksi ja koittaa Ubuntu Serverillä. Asennusohjelma oli jokseenkin oudon näköinen, mutta mitäpä tuosta, kun sillä käyttis kunnialla koneeseen hurahti. Olin hieman olettanut, että Ubuntu asentelisi sivussa kaikenlaista turhaa, mutta levyn- ja muistinkäyttö olivat lopulta varsin maltilliset. SSH-palvelin, Apache ja Samba asentuivat tuttuun tapaan heittämällä, minkä jälkeen loput säädöt sai jo hoidettua etänä. Tiedostonjako Samballa ajeli ensimmäisissä tosielämän testeissä kunnioitettavaa 66 Mt/s nopeutta, mikä ei jääne paljon läppärilevyn kirjoitusnopeudesta.

Varsinaisessa käyttöpaikassa purkki on tietysti tarkoitus jemmata komeroon ja unohtaa sinne hoitamaan tehtäviään ilman jatkuvaa sorkkimista. Tässä tapauksessa Asuksen hiljainen pikku tuuletin on hyvä asia, sillä passiivijäähdytys suljetussa tilassa ei välttämättä toimisi riittävästi. EeeBox suostui buuttaamaan ilman näppäimistöä ok, mutta syystä tai toisesta ei ilman näyttöjohtoa. Ilmeisesti joko firmis tai GRUB haluaa näyttää grafiikkaa, ja siihen meno tyssää. Omassa samantapaisessa Gigabyten pöntössäni ongelman sai kierrettyä pakottamalla GRUBin tekstitilaan, mutta Asuksessa vastaava jekku ei toiminut. Tällä hetkellä siis uudelleenkäynnistys vaatii hetkellisen näytön kytkemisen. Jollei ohjelmallista ratkaisua ilmene, on kiinalaisella myynnissä myös muutaman euron HDMI-pulikoita, jotka huijaavat konetta kuvittelemaan perässä olevan näytön.

Jostain källitty tuotekuva

Add comment February 2nd, 2020

Sekavahkoa palailua Raspin äärelle

Kaivelin naftaliinista ensimmäisen polven Raspberry Pi:n, joka ei ole pariin vuoteen juuri käyttöä nähnyt. Suurin Raspi-huuma on muutenkin jo laantunut, vaikka aiempia malleja selvästi tehokkaampi nelosversio saikin jälleen näkyvyyttä. Pitkään yhteensopivana pysynyt tuotesarja on venähtänyt sen verran laveaksi, että aivan kaikki ei enää toimi: vanhemman pään mallit eivät jaksa puskea viimeisimpiä softia hitaan prosunsa sekä vähäisen muistinsa vuoksi, ja toisaalta uudet mallit eivät aja vanhoille kovakoodattua kamista pienten laitteistoerojen vuoksi.

Varsinainen motivaatio Raspin näpeltämiseen oli saada modernista laitteesta kuvaa videomonsuun. Mac Mini ei oikein suostunut yhteistyöhön Linuxin kanssa, ja kyseiselle vanhukselle saatava viimeisin OS X on puolestaan käyttökelvottoman vanha. Ensimmäisen polven Rapsuttimista lähtee kuitenkin vielä kauniisti compositea pihalle suoraan omasta RCA:staan – myöhemmin toiminnallisuus piilotettiin äänilähtöön, johon tarvii oman adapterinsa.

Raspbian ynnä muut ohjelmat ovat kohentuneet kummasti sitten viime näkemän, vaikka työpöytää ei Pi1 oikein kohtuudella jaksakaan pyörittää. Uutena kummajaisena grafiikalle on peräti kolme eri asetusta raspi-configissa:

  1. Perinteinen firmiksen asettama 2D-framebufferi. GL ES toimii kyllä, mutta menee aika lailla systeemin ohi.
  2. KMS (Kernel Modesetting), jolla saa käyttöön aidon GL:n ja muutenkin integroidun kiihdytyksen. X11 toimii tällä vauhdikkaasti.
  3. Fake KMS, joka yhdistelee mystisesti kahta edellämainittua.

Ota näistä nyt sitten selvä… Ainakin Minecraft vaatii aidon göllin, mutta en sitä saanut sittenkään toimimaan. Täysi KMS pisti päälle NTSC-moodin ja ohitti normaalin config.txt:n, jolloin kuva oli missä sattuu ja mustavalkoinen. Saattaa hyvin olla niin, ettei KMS:ää ole edes tarkoitettu compositen kanssa käytettäväksi. Fake KMS näytti kuvan kuten pitikin, tosin hieman kummallisesti se tarvi eri overscan-säädöt perinteiseen firmisbufferiin verrattuna.

Positiivisena puolena SCUMMVM toimii tätä nykyä oikein sievästi niin konsolissa kuin X:n altakin (jälkimmäisessä tosin pitää olla feikki tai aito KMS päällä, muuten menee tahmailuksi). MT-32-emulaatio oli Pi1:lle jo vähän liikaa, mutta Adlib meni sentään sievästi. Toinen itselleni uusi löytö oli OMXPlayer, joka toisti kauniisti muistikortilta fullhd-h264-videota tökkimättä ja repeilemättä. Ainoana pikku kauneusvirheenä kaikki tekstitykset eivät toimi. Tuiki tavallinen palikkainen DVD-rippi hyötyi kuvaputken dynamiikasta ja pehmennyksestä kovasti, mutta valitettavasti äänipuoli jäi ikävän pörinäiseksi – äänilähtöähän parannettiin selvästi myöhemmissä malleissa.

edit: Kokeilin mediaplayeriksi vielä Kodia, joka tuntuu olevan varsin monipuolinen. Pi1 ei vaan taida oikein olla enää tuettujen joukossa, sillä kaikki toimii jokseenkin tahmeasti (videot kyllä toistuivat hyvin) ja ääni rapisee asteen verran. Harmi sinänsä, sillä Kodi näytti tekstitykset hyvin toisin kuin OMXPlayer.

edit2: OSMC:stä asentunut Kodi olikin sujuvampi, vaikka käynnistyykin aika kauan. Vielä kun löytyi expert-asetukset, niin ruudun skaalausta ja kuvasuhdetta sai säädettyä kätevästi. Äänen rapinaan auttoi yksinkertaisesti se, kun valitsi asetuksista äänilähdöksi pelkän analogin.

Add comment January 20th, 2020

Vuosikatsaus 2019

Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.

Töiden paiskintaa

Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:

Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.

Skenepuuhat

Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.

Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!

Shakkivuosi

Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.

Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.

Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin

Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.

Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.

Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.

Leffat: sitä sun tätä

Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂

Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.

Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!

Add comment January 1st, 2020

Minecraft + koneenraadot

Rupesin hetken mielijohteesta kokeilemaan kuinka rupisella koneella Minecraftin saa vielä pyörimään järkevästi. Virallisissa suosituksissa minimikokoonpano Java-versiolle on i3-3210 ja HD 4000, mutta eipä moisiin suosituksiin tarvi mitenkään orjallisesti luottaa. Eli laitetaanpa perheen ei-pelikoneet testiin:

  • i5-4570S/HD 4600. Tämähän suorastaan ylittää minimivaatimukset, joten eipä ihme, että peli ajelee oikein iloisesti 1920×1080-tarkkuudella vakioasetuksilla.
  • i3-2120/HD 2000. Sohvakoneen seepu on lähes sama kuin 3210, mutta graffapuoli selvästi hitaampi. Videotykissäni on resona vain 1024×768, mikä saattaa hiukan auttaaa. Kaikki toimii edelleen ihan pelattavasti, vaikka päivitysnopeudessa pientä pudotusta huomaakin.
  • Celeron-847/HD 2000. Toiseksi viimeisenä testialustana vanha Chromebookini, jossa on sittemmin käyttiksenä Mint. Graffis ei ole edellistä huonompi, mutta todella tuhnu prosu ilmeisesti hyydyttää menon, vaikka grafiikka-asetuksia pudottaisi kuinka. Tarkkuus tässä natiivi 1366×768.
  • C2D-P8700/GMA 4500MHD. Piti nyt vielä hassutella kokeilemalla tälläkin Dellin vanhuksella. Hieman yllättäen pyörii joten kuten välttävästi tässäkin hienouksia karsimalla, vaikka näyttis on ammoinen. Prosuhan on nopeampi kuin Chromebookissa, mikä jotain auttaa.

Lisähuomiona se, että kaikissa koneissa oli käyttiksenä Linux Mint, joka tämän perusteella on kelpo alusta Minen pelaamiseen – nettifoorumeilla ainakin väitetään, että Windows-versio toimisi hieman hitaammin, mutta tästä ei ole itselläni mitään empiiristä näyttöä. Testissä oli tuore perusasennus ilman modeja, joten niiden toimivuudesta en myöskään osaa sanoa. Tämän testailun perusteella skaalan alapäässä pullonkaula tuntuu olevan pikemminkin CPU kuin GPU: kahdessa keskimmäisessä koneessa on käytännössä sama näyttis, mutta nopeusero oli valtava i3:n eduksi noin 3x prosessoritehon ansiosta.

edit: Löytyikin vielä yksi kokeilematon soveltuva kone, vanha 13″ MacBook Pro, jossa on C2D-T7400 ja integroitu Nvidian 9400M. Mäkki ei ole mikään suuri Javan ystävä nykyään, mutta ihan kohtuullisesti tuollakin toimi vakioasetuksilla 1280×800-resolla. i3-konetta hitaampi, mutta Chromebookkia ja toista C2D-läppäriä nopeampi.

Add comment December 30th, 2019

Nvidiaa laidasta laitaan

Tänä vuonna on tullut näplättyä harvinaisen paljon näytönohjaimia erilaisten koneprojektien vuoksi ja kaipa niistä täytynee jotain tajunnanvirtaa suoltaa. Vaikka AMD:n Linux-ajuritilanne onkin vuosien varrella parantunut, niin toistaiseksi olen suosiolla pysynyt tutussa ja toimivaksi havaitussa Nvidiassa – suljetut ajurit ovat toki ikävä juttu, mutta olen tässä kohtaa arvostanut enemmän stabiiliutta ja ominaisuuksia kuin avoimuutta. Historiani vihreässä leirissä ulottuu johonkin vuoden 2000 paikkeille Riva TNT2:een, jonka jälkeen kortteja on tullut ja mennyt. Useimmat hyviä, mutta mahtuu sekaan myös 4 MX:ää ja muuta paskaa, jota ei olisi kannattanut koskaan hankkia. Viimeisimpänä samansorttisena vedätyksenä muistetaan GT 1030:n DDR4-versio, joka oli vaatimattomat 50 % hitaampi kuin alkuperäinen (itse onneksi satuin ostamaan GDDR-mallin).

Kuluneen vuoden aikana eri purkeissani on ollut sekä GT 1030, GTX 1050 (2 Gt), GTX 1060 (3 Gt) että GTX 1080, eli laaja haitari halvimmasta karvalakkimallista edellisen sukupolven lähes parhaaseen tehoveiviin. Hinta, tehokkuus, sähkönkulutus ja lämmöntuotto kulkevat orjallisesti käsi kädessä, joten mitään varsinaisia löytöjä ei juuri ole olemassa alennustuotteita lukuun ottamatta. Kesällä reiluun pariin sataan Assemblyssä myyty GTX 1660 oli kelpo diili, samoin kuin poistomyynneissä hetken halvalla menneet GTX 1060:t.

Vanhassa peeseepöntössäni oli jokusen vuoden asiallisesti palvellut MSI:n 1050, joka kuitenkaan ei oikein kestänyt loikkaa full hd:stä 1440p-näyttöön. Niinpä konepäivitykseen sisältyi myös näydärin vaihto tuplanopeaan Asus Phoenix 1060:aan, jonka myötä ruudunpäivitys palasi suunnilleen 1050+1080p-yhdistelmän tasolle. GTX 1060 ei ole 1440p-tarkkuudelle ihan optimaalinen, mutta riitti minun tarpeisiini, kun Tales of Monkey Islandit ja Inside pyörivät kauniisti. Lisäksi kortti oli suhteellisen pieni eikä juuri lämmennyt miditornissa.

Tilaisuus teki kuitenkin varkaan, kun sain käytetystä MSI:n GTX 1080:sta tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Edellisen sukupolven Pascal-arkkitehtuuriin perustuva kärkipään malli tuplasi jälleen tehot ja muistimäärä nousi sivussa mukavasti kolmesta kahdeksaan gigaan. Phoenix löysi välittömästi hyvän kodin, joten päivitys oli varsin kohtuullisen hintainen. Pelaamissani peleissä en oikeastaan ole vielä huomannut suurta eroa, kun ne toimivat ennenkin hyvin, mutta tulihan tehokkaammasta kortista ainakin lämmin olo ja shaderikikkareet toimivat vauhdikkaammin selaimessa.

Hieman isohan se Iita on</sing>.

Ihan helpolla ei päivittäjää kuitenkaan päästetty. 1080 on korttina melkoinen jölli edeltäjäänsä verrattuna, mikä ei sinänsä ollut midikotelon puolesta ongelma mahtumisen suhteen. Olin ottanut sen verran kasvunvaraa virtalähteeseen, ettei silläkään ollut ongelmaa puskea tarpeeksi sähköä kohteeseen. Ensimmäinen dilemma seurasi kotelon kapeudesta: vaikka itse kortti mahtuikin mukavasti ineen, lisävirtaliittimet sojottivat sen päältä niin pitkälle, että kantta ei enää saanut kiinni. Kiinalainen myy onneksi kohtuuhintaisia u-kappaleita, joilla liittimet saa käännettyä eri suuntaan – eBay-tilauksen saapumista odotellessa käytin konetta kuukauden kylki auki.

Kaikkeen sitä joutuu.

Toinen kompurointi liittyi jäähdytykseen: olen vuorannut kotelon akustointimateriaalilla, joka huonontaa ilman virtausta, minkä lisäksi kortti on aika lähellä kotelon pohjaa. Siispä seuraavaksi piti raaputella sitkeästi koteloon tarttunutta vaahtomuovia pois ja avata tukittuja ilmastointireikiä, mikä paransi tilannetta, mutta ei aivan riittävästi. Testaamiseen käyttämäni Furmark on tietysti hieman epärealistinen paahtaja näyttikselle, mutta antaa se ainakin ylärajan mahdollisimman raskaan pelin lämmöntuotolle. Tyydyttävään malliin sain lämmöt vasta avattuani yhden korttipaikan aukon kortin alapuolelta. Furby nostaa lämmöt edelleen 90°C tienoille, mikä on kuitenkin jo siedettävä lukema, kun varsinaiset pelit eivät pääse sitä lähellekään.

Poitsun pelikoneeseen hankittu Gigabyten GT 1030 on lämmöntuottonsa ja kohdeyleisönsä suhteen aivan eri maata. Hulvattoman kokoisen siilin ansiosta kortti ei tarvitse edes tuuletinta ja tämä kyseinen malli mahtuu myös mataliin SFF-koteloihin. Ylimääräistä plussaa 1030 saa siitä, että lisävirtaliitintä ei tarvita, eikä sen puoleen kummoista virtalähdettäkään. Odotukset on toki syytä pitää realistisina, mutta kaikki junnulle tarpeelliset pelit, kuten Verdun, Tannenberg ja Minecraft, ovat pyörineet varsin kelvollisesti 1200p-tarkkuudella – etenkin Mineen saa lätkiä päälle kaikki hienoudet ja piiitkän piirtoetäisyyden ilman tökkimisiä. Mikään ikuinen ratkaisu tuo kortti ei ole, joten parin vuoden sisään tilalle vaihtunee esim. GTX 1650, joka on toistaiseksi tehokkain low profile -näyttis, joka ei vaadi lisävirtaa.

Add comment December 28th, 2019

Screen goes black after ten minutes in X11

A little Linux (or Mint) issue I came across today: even if the screensaver was turned off with the standard preferences dialog and VLC tried to disable the screensaver too, the screen would turn black after ten minutes if there was no user interaction. It was not a power saving setting either. It turns out some versions of Mint might not turn off the oldschool X11 screen blanking function. Verify if this is the case for you with xset q, which should show zero as the blanking timeout value. If it’s 600 instead, try xset s off, and if it works for you, add the command to your startup items or wherever you see fit.

Add comment December 12th, 2019

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet