Siellä täällä mainittiin, että Raspiin voisi asentaa PC-Steamin, vaikka tulokset aika laihoja saattaisivat ollakin. Helpoin asennus vaati jälleen uuden jakelualustan (Pi-Apps) asentamista, mutta ehkäpä tuosta on jotain muutakin iloa. Steamin normaalin Protonin mukana tulee lisäksi x86-emulaatio, koska ARM ei moisia ohjelmia suoraan aja. Varsin kunnianhimoinen häkkyrä siis: Windows-PC:lle tehtyjä pelejä pyöritetään ARM-Linuxin alla.
Jestas. Siinä se on.
Raspin CPU- ja GPU-puoli ovat moderniin pelikoneeseen verrattuna varsin köykäisiä, minkä lisäksi konekieltä pitää vielä tulkita välissä, joten odotukset kannattaa pitää realistisina. Viimeisimmät AAA-pelit eivät tule toimimaan. Poimin testipenkkiin Steam-kirjastostani muutaman kymmentä potentiaalista vanhempaa teosta, vieläpä mieluummin sellaisia, joita haluaisin mahdollisesti joskus jopa pelata. Raspi tukee kyllä jonkun sortin Vulkania, mutta useimmiten oli syytä heittää (Windows-)pelikohtaisiin asetuksiin Intelin integroiduilta tutuksi käynyt rimpsu:
PROTON_USE_WINED3D=1 %command%
Vähääkään raskaammat tai tuoreemmat pelit löivät silti hanskat yleensä tiskiin heti ensimetreillä. Vaikka heti ei onnistaisikaan, kannattaa kokeilla vielä toisella Protonin versiolla. Omissa testeissäni 8.0-5 onnistui toisinaan silloin, kun tuoreempi versio ei. Parissa tapauksessa äänet jäivät kuulumatta ennen vanhemmalla Protonilla kokeilua. Melkoista käsityötä tämä siis vaatii, ja onnistumisprosentti ei ole korkea. Toisaalta Raspille ei ole hirveästi pelejä saatavilla emulaattorien ja selainten ulkopuolella, joten kaikki on kotiin päin – monella epäilemättä lieraa Steamissa kaikenlaista sopivaa jo valmiiksi. Seuraavaksi niitä onnistumisia:
Baba Is You
Baba Is You on sen verran pieni, kevyt ja Linux-natiivi, että uskalsin odottaa sen futaavan suorilta. Odotukset täyttyivät, ja oikeastaan ainoa kauneusvirhe on jostain ilmestyvä outo haamuohjain, joka vetää Babaa jatkuvasti vasemmalle. Asetuksista peliohjain pois ja johan soi.
Badland: Game of the Year Edition
Pataläntti on niin ikään Linux-natiivi, mutta toisaalta se on myös vauhdikas toimintapeli, jossa mikä hyvänsä nykiminen vie äkkiä maun hommasta. Niinpä olinkin varsin vaikuttunut, kun full hd -tarkkuudella mentiin pehmeästi eteenpäin – tämä ei paremmin voisi pyöriä.
Braid
Aivot sulattava, aikanaan uraauurtava hyppelö Braid toimi oikein asiallisesti, kunhan asetuksia malttoi hieman keventää (jälkikäsittely pois).
FEZ
Linux-puolella jatkaa vekkuli FEZ, joka ei jaksanut aivan kieppua (sic) kaikkein vanhimmilla läppärinraadoilla. Meno oli kuitenkin tässä testissä mainiota satunnaisia nykäyksiä lukuun ottamatta. Grafiikan tarkkuutta ja skaalausta voi halutessaan viilata paremman vauhdin toivossa. Täysin pelattavissa siis.
Gunman Clive
Sir Cliven Amerikan-serkun seikkailut vaikuttivat ensi alkuunsa toivottomilta, kun latausruutu pysyi näkyvillä iän kaiken. WINED3D auttoi jo hivenen ja äänetkin lähtivät raikaamaan Proton-versiota vanhentamalla. Lopputulos säätämisen jälkeen lähes virheetön.
KIDS
SKIDIT on Linux-natiivi ja lähti käyntiin helposti, äänet ja kaikki. Ikävänä yllätyksenä peli kaatui kroonisesti kahden ruudun jälkeen samaan paikkaan. Ehdin jo tuomita pelin menetetyksi, mutta hätäinen runtimen vaihto auttoi tässäkin tapauksessa (Legacy runtime 1.0).
Limbo
Kestosuosikkini Limbo on Windows-peli, joka tosin on toiminut luotettavasti Winejen ym. avulla jo vuosia. Ainoaksi ongelmaksi muodostui tässä testissä pelin liiallinen hitaus. En kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja menin tottuneesti koppuloimaan tiedostoa ~/.steam/steam/steamapps/common/Limbo/settings.txt. Backbufferin tarkkuutta pienentämällä ja 8-bittiseen renderöijään vaihtamalla nopeus koheni asiallisemmalle tasolle.
Little Inferno
Jo iäkäs Pikkuinferno ei sen kummempaa virittämistä vaatinut, vaan toimi hyvin suorilta.
Portal
Tämä oli heti alkuunsa tuhoon tuomittu yritys, mutta yritin silti edes piruuttani. Graffis ei vaan jaksa, vaikka ottaisi kaikki hienoudet pois ja pudottaisi tarkkuutta. Pitkin hampain tuota ehkä voisi pelata, mutta jätetään Portal kunniamaininnan asteelle.
A Short Hike
3D-söpöilyseikkailu A Short Hike ei ole sieltä raskaammasta päästä, minkä lisäksi siitä on aito Linux-versio. Asetuksista on syytä karsia hiukan tarkkuutta ym. hienouksia, minkä jälkeen Hikke muuttuu varsin pelikelpoiseksi – mutkikkailla alueilla päivitystaajuus putoaa selvästi, muttei kohtuuttomasti.
SpeedRunners
Linux-peli tämäkin, joten VauhtiRynnijöiden käynnistyksessä ei ilmennyt ongelmia. Peli on luonteeltaan vauhdikas ja sulava, mikä asettaa kovat kriteerit sujuvuudelle; pikku testailulla en huomannut havaittavaa hidastelua, sillä grafiikat on tehty keveiksi.
Tales of Monkey Island: Chapter 1
Tales-Manki on sikäli merkittävä peli, että koitin Protoniaensimmäistä kertaa sen kanssa. Grafiikan laadusta ja tarkkuudesta on syytä hieman tinkiä, ettei seikkailu mene hidasteluksi, minkä lisäksi Proton piti vanhentaa 8.0-5:ksi. Lopputulos ei ole äärimmäisen sujuva edelleenkään, mutta aivan välttävä kuitenkin.
Windosill
Windosill on tehty Windowsill, joten ihan puhtain paperein ei selvitty. Meno on välillä hieman rauhallista, ja ääniä varten piti vaihtaa vanhempaan Protoniin.
World of Goo
Mömmömaailma on vanha ja Linux-natiivi, eli eipä ongelmia.
You Have to Win the Game
YHtWtG muistuttaa pitkälti Mustanaamiota, sillä se on kova, mutta oikeudenmukainen. Retrohermoja kutkutteleva ja muita hermoja raastava pikkutarkka hyppelö toimi sinältään virheettömästi – ja miksipä ei, eihän tuossa paljon piirretä. Ruutukaappauksessa näkyvillä myös kuvaputkiemulaatio, jonka saa halutessaan toki veks.
Testituokio venähti jo näin monen tunnin mittaiseksi, enkä edes kokeillut kuin pientä osaa koko Steam-kirjastostani. Uusia löydöksiä olisi varmasti tarjolla, vaikka en toisaalta hirveästi jaksaisi huhkia bulkkikuonan äärellä, kun ei niitä muutenkaan tulisi pelattua. Yllä nähtyjä onnistumisia kohti tuli vähintään sama määrä vesiperiä siitä huolimatta, että valkkasin settiin edes mahdollisesti toimivaa sisältöä. Kaiken kaikkiaan lopputulema on silti positiivinen, kun näinkin moni peli suostui toimimaan. Kun huomioi, miten monimutkaisia kerrostumia ja emulointeja tähän ylipäänsä tarvitaan, täytyy nostaa hattua Raspi-Steamille.
This time in English again, as the topic might have some relevance for someone out there. Today I tested DVD/BD ripping and direct DVD playback on my brand new Raspi 500. The drive was an external Asus SBW-06D2X-U, which ran fine connected to a USB3 port without any additional juice. As the first thing, install libdvdread8, if it isn’t already:
sudo apt install libdvdread8
Next go to /usr/share/doc/libdvdread8 and follow the instructions given in README.css. Note that this is very secret stuff and you may be committing serious crime depending on the local legislation. After that mischief VLC should already be able to play back DVDs. Blu-rays are a different ballgame, so most of them won’t work even if you install a suitable key database. But let’s get to that later and start with DVD ripping. For that install HandBrake as usual:
sudo apt install handbrake
Then just open the disc and configure the settings as you see fit. My traditional settings for DVD compression have been h264, 2500 kbps, 2-pass encoding and turbo first pass. The default preset is “fast”, which is probably a good compromise here. In this case, the speed is heavily constrained by disc i/o, so even a much more powerful computer won’t complete the task considerably faster. My Raspi 500 took 1 hour and 10 minutes, whereas a Ryzen 5900x was done in half an hour.
A Bullet for the General in the works.
How about BD then? First we need to install MakeMKV, which is conveniently available for ARM-based computers these days. A snap is the easiest way to get it, even though I wasn’t awfully happy to add one more package manager to the system. For testing, a beta code should work, but shelling out is not a bad idea in the long run, as the license seems to stay valid forever and lets you install the app on multiple computers, too. At least on the PC it was possible to use MakeMKV libraries with VLC for direct playback, but that’s something I didn’t get around to yet.
I know, I know. It’s a lame movie.
Dumping the BD into a file is purely i/o limited, so the big PC wasn’t any faster: both machines took 35 minutes. When it comes to comperssion, though, the difference is vast. Raspi 500 took 3 hours and 50 minutes to finish, while the Ryzen only spent half an hour. The settings were mostly the same as with the DVD, but obviously with a higher bitrate (6000 kbps). If you’re in a hurry, using a powerful computer will get things done – on the other hand, leaving the power-sipping and completely quiet Raspi to crunch the videos overnight isn’t too bad, either. HandBrake lets you queue jobs, so there’s no need to poke it constantly.
Sieltä se viimein tuli, Windows 10:n tuen loppumisen päivä. Asia ei varmaan ole mennyt moneltakaan ohi, mutta nyt se muuttui “katotaan sitten joskus” -ongelmasta todellisuudeksi. Erilaisten arvioiden mukaan tilanne koskee 200–400 miljoonaa tietokonetta, joista suurinta osaa odottaa todennäköisesti kaappiin tai serriin päätyminen – oli laite sitten käyttökelpoinen tai ei. Itseäni tuen loppuminen ei juuri hetkauta, sillä ainoat W10-koneeni ovat pari läppärinraatoa, joita en ole tainnut edes käynnistää viimeiseen puoleen vuoteen. Lähipiirissä sen sijaan tilanne on hyvinkin ajankohtainen, kun lukuisia työ- ja kotikoneita putoaa päivitysten parista.
Erilaisia vaihtoehtoja on esitelty mediassa, mutta mikään niistä ei ole ilmainen tai ilmiselvä. Aika moni saattaa vain jatkaa koneensa käyttöä toiveikkaasti, mistä voi seurata se, että pöydälleen saa haittaohjelmia ja spämmiä levittävän zombin. ESU-ohjelman myötä kympille saa vielä vuodeksi tietoturvapäivitykset, johon liittyy kuitenkin erilaisia reunaehtoja, kuten pakotettu Microsoft-tunnuksen käyttö kirjautumiseen. Ratkaisu on joka tapauksessa lyhytaikainen, kun vuoden päästä sama tilanne on edessä uudelleen.
Windows 11:n voi haksoroida asentumaan myös niihin koneisiin, joissa ei ole riittävän paljon muistia, tuoretta prosessoria ja surullisenkuuluisaa TPM 2.0 -piiriä. Pertti Peruskäyttäjälle moinen suorite on todennäköisesti liian hankala, eikä purkkaviritys luultavasti pidemmän päälle edes toimi, joten jälleen yksi huono vaihtoehto. Linux ei tällaisiin männynkäpyihin kompastu, ja tällä hetkellä se onkin taas käväissyt valokeilassa. Pertti-aspekti iskee valitettavasti tässäkin näpeille, sillä sormi menee todennäköisesti suuhun jo buuttaavan muistitikun tekemisessä.
Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.
ICT-ala ei muutenkaan loista minään eettisen bisneksen majakkana, ja tällä kertaa asiakkaittensa muroihin kusee jälleen Microsoft. Tekopyhä lässytys tietoturvasta tai käyttöjärjestelmän modernisoinnista ei juuri kiinnosta sitä kuluttajaa, joka saa lähteä tietokonekaupoille täysin keinotekoisesta syystä. Sivumennen saatiin samalla valtava vuori lisää elektroniikkaromua. Jälleenmyyjiä tilanne sentään ilahduttaa – kun pyörähdin Verkkiksessä, en voinut olla huomaamatta, että esille oli laitettu laajalti niitä kalliimman pään läppäreitä. Vanhoja bisneskoneita myyvät putiikit ovat epäilemättä vaikeammassa asemassa, kun varastoihin uhkaa jäädä läjä myyntiin kelvotonta rautaa. Hirveästi sääliä ei heillekään liikene, sillä niitä samoja raatoja on myyty aivan liian pitkään, kun tuen loppuminen on ollut jo hyvin tiedossa.
Jätteeksi muuttuneen koneensa äärellä on tilaisuus reflektoida sitä, kuinka tavallinen tallaaja on suuryritysten ja niiden kehittämien polkuriippuvuuksien totaalinen vanki. Toisaalta tietotekniikka on monelle ns. tiedostavallekin ihmiselle sokea piste, pelkkä työkalu vailla eettistä ulottuvuutta. Kun EU onnistui pakottamaan USB-C-latauksen kännyköihin, korporaatiot (ts. Apple) joutuivat hetkellisesti nöyrtymään, mutta tällä kertaa vastaavaa ryhtiliikettä ei nähty. Laittakaahan siis suosiolla ostohousut jalkaan.
Raspberry Pi -aiheinen postailu näemmä jatkuu edelleen sitkeästi, kun kauan sitten tilattu laitteisto alkaa hiljalleen päästä kohteeseen. Tällä erää kävi niin, että alkuperäinen Raspi 500 -tilaukseni oli kaikessa hiljaisuudessa peruutettu saatavuusongelmien takia. Välissä ehti ärsyttävästi ilmestyä jo 500+, jossa olisi kahteensataan euroon isompi muisti, hartaasti odotettu NVMe-paikka ja mekaaninen näppäimistö. Niiden saatavuus oli kuitenkin nolla, joten tilasin reilulla satasella Desktop Kitin ja sepä suostui lopulta jopa saapumaan. Itse lankun lisäksi mukana seuraa ohjekirja, virtalähde, hiiri, HDMI-kaapeli ja valmiiksi asennettu muistikortti.
Koko kasa
Koppuloin hiljattain neljäsatasta, joten vertailu näiden kahden mallin välillä on jotakuinkin väistämätöntä. Ulkoisesti eroa ei ole paljon: viissatku on kokonaan valkoinen, portit ovat eri paikoissa ja virtanappi on eriytynyt oikeaan yläkulmaan. Näppäimistön tuntuma on varsin samanlainen – muovinen, muttei toivoton. Väriteema toistuu hiiressä, joka on samanlainen litteä pulikka kuin edellinenkin. Suurimmat erot ovat sisällä: muisti on kasvanut neljästä kahdeksaan gigaan ja prosessori vaihtunut 2–3x nopeampaan versioon. Molemmissa on samanlainen iso pelti sisällä jäähdytysratkaisuna, eikä edes suotta, sillä täysin ilman propellia viissatasen lämmöt jäivät tunnin stressitestissä 60 asteeseen.
Muistikortti olisi kätevän pieni ja kotelon sisään mahtuva ratkaisu, mutta hitaita ja hajoaviahan ne ovat. Olin asennellut jo nelisatkua varten teran vähävirtaisen USB-SSD:n, joka toimi onneksi heittämällä uudessakin koneessa. Ei tuokaan veny kuin SATA2-nopeuksiin (luku 250 Mt/s), mikä on korttiin verrattuna sentään moninkertainen parannus. Tiedostoja on samalla helppo siirtää vaikkapa PC:ltä, varsinkin kun integroidut kortinlukijat ovat katoamaan päin ja luonnostaan aika rähmäisiä laitteita.
Lisääntynyt prosessoriteho ei jää pelkiksi testilukemiksi, vaan tuo koneeseen monessa suhteessa lisää sujuvuutta. Osa nopeutuksesta saattaa toki selittyä myös muistinlisäyksen kautta. Standardina testinä käyttämäni POV-Ray-renderöinti otti suuren harppauksen nelisataseen verrattuna ja saavutti jo kymmenen vuotta vanhan i5-4430:n nopeuden (heh). Ohjelmat aukeavat nopeammin, Google Docs ei lägää enää kuin hivenen, YouTube jaksaa toistaa 1080p-videoitakin jne. Uusina aluevaltauksina testasin myös Yle Areenaa ja Netflixin 720p-toistoa, jotka toimivat kumpikin odottamattoman sutjakkaasti – ilmeisesti purku ei tapahdu selaimessa enää pelkällä softalla.
Ehdassa Raspi-näytössä kiinni. Koneen takaa sojottaa muiden kaapeleiden seassa myös SSD.
Vanhat tutut retrokoneiden emulaattorit toimivat jo 400:lla hyvin, joten niiden kanssa ei tullut mitään havaittavaa eroa. Ysärikoneiden ja -konsolien suhteen eroa voisi olla, mutta en ehtinyt sellaisia vielä tähän hätään testata. Pitkäikäinen unelma siitä, että Raspista olisi “oikeaksi” pöytäkoneeksi, on siis jälleen askelta lähempänä. Webaselailu, kirjoittaminen, koodaus, kuvien editointi ja mediakäyttö onnistuvat varsin mallikkaasti, joten Akilleen kantapääksi jää omasta puolestani lähinnä pelaaminen. Pikkupelit, selainpelit ja etenkin emulaattorit helpottavat sitä puolta, ja peeseepuolen AAA-sisältöä voi suoratoistaa GeForce Now!:n kautta.
Wayland on tavallisiin asioihin käyttökelpoinen, mutta jää nopeudessa vanhalle kunnon X:lle, ja onhan tuo Labwc karu vaikkapa Cinnamoniin tottuneelle. Työpöytää voi toki vaihtaa, vaikka se tapahtuu omalla vastuulla ja samalla nopeus sekä integraatio raudan kanssa saattavat heikentyä. Pitäytynen niin ollen jatkossa ihan vakiovaihtoehdoissa, kun niillä saa tarpeelliset asiat riittävästi tehtyä. NVMe-paikan puute on suurin mieleen tuleva puute – tähän kun ei voi ostaa edes hattua – ja 16 gigaa muistia olisi toki mukava lisä, jos ei erityisen tarpeellinen. Erillinen ääniulostulo lienee pysyvästi menetetty. Niin kauan kuin maailmanlaajuiset kännykkämarkkinat pysyvät suurina ja rajusti kilpailtuina, Raspi-maailma hyötyy sivussa parantuneiden järjestelmäpiirien muodossa, kuten tässäkin jälleen nähtiin.
Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
After wasting a couple of evenings trying to assign my own volume control keys (F8/F9) for the Raspberry Pi 400, I finally found an acceptable solution. Most of that time was lost with Triggerhappy, which kind of worked but did not delete the events from the queue. Therefore, the keypresses still ended up doing unwanted things in running programs. Moreover, getting the daemon to work properly was so tricky that I wonder why it’s installed in the first place. In good old X11 it wouldn’t take long to remap the keycodes to XF86VolumeRaise and XF86VolumeLower using xmodmap, but the Raspberry Pi OS uses Wayland these days, so no go. The compositor (kind of like the window manager in X) is Labwc.
After trying to remap F8/F9 with xmodmap I soon realized Wayland deals very differently with the keyboard than X11 – nothing happened. Finally, I added the following modification to .config/labwc/rc.xml (inside the openbox_config tag):
At that point I had pretty much given up hope already, but lo and behold: the kludge worked! Volume could be controlled with the respective keys, which were also grabbed by Labwc and didn’t turn into extraneous keypresses. No need to reboot even, as “killall -HUP labwc” reloads the configuration file. In some earlier OS versions the configuration file has apparently been in a different location or with a different name, but this is where it resides at least for now.
As the keyboard has a Fn key anyway, it would have been a minimal effort to simply add various media keys as extras behind the normal function keys, as seen on many laptops. F11, F12 and the power button are there already exactly like that. For some unknown reason, Raspi designers didn’t deem media keys as necessary, which lead to this somewhat tiresome (if educative) effort. Sigh.
No jos vielä kerran, tuumasin ja rupesin asentelemaan Acerin C710-Chromebookiin jälleen Linuxia. Olin jo ehtinyt entisöidä koneen repimällä tarrat irti ja palauttamalla sen alkuperäiselle Chrome OS:lle. Kromi-Ossi oli tietysti käyttökelvottoman vanha, kun kone on peräisin vuodelta 2012, joten ainoa ajanmukainen käyttis, joka koneeseen menee, on sopiva Linux-jakelu. Ajelin aikanaan tällä pitkään Linux Mintin Mate-versiota, joka toimi kaikin puolin hyvin, etenkin kun korvasi vakion hiiripädin ajurin Chrome OS:n vastaavalla. Toivoa siis oli.
Tämä nimenomainen Asseri on vanhoista Chrome-luuskista monessa mielessä paras: näppäimistössä on vielä useimmat tarpeelliset napit (myöhemmin niitä karsittiin), muistin voi päivittää ja myös SSD on vaihdettava normaali SATA-lätty eikä eMMC. Epäilin tosin koneen muistipaikoissa olevan vikaa, kun Memtest86+ antoi paljon virheitä erilaisten kalikoiden yhdistelmillä. Olin jo aikanaan löytänyt 2×2 Gt kammat, joilla sai edes luotettavat neljä gigaa käyttöön, mutta eihän se nykyään oikein riitä. Kokeilin piruuttani kaapista löytynyttä 2×8 Gt -yhdistelmää (DDR3-1333), joka on pitkälle virallisesti tuetun yli, ja sehän näytti pikatestin mukaan futaavan hienosti. Samalla vaihtui Corsairin 60-gigainen SSD mukavampaan ja nopeampaan 240-gigaiseen Radeoniin – kyllä, Toshibaa brändättiin hetken näinkin. Ratikka antoi parhaimmillaan jopa 540 Mt/s lukunopeutta, joten SATA3 on kovassa käytössä.
Akku latautuu. Keroppi, Badtz-Maru, Cinnamoroll, Tuxedo Sam, My Melody, Pompompurin, mitä siellä nyt on.
Mitenkään halukkaasti Buukki ei normaaliin Linux-käyttöön suostu: ensinnä on päästävä kehittäjätilaan, missä flässätään tilalle BIOS/UEFI (coreboot/SeaBIOS) kohtuullisella räpeltämisellä; tässä mallissa piti lisäksi sulkea emolevyltä alumiinifolionpalasella jumpperi, jotta firmiksen sai jyrätä. Onneksi olin tämän jo aikanaan kertaalleen tehnyt, sillä muuten olisi saattanut usko loppua kesken. Lopputuloksena koneeseen saa tavallista BIOSia muistuttavan käynnistysruudun, josta pääsee valitsemaan USB-tikun asennuksen käynnistämistä varten. Vaikka jokin kevytdistro olisi kenties ollut parempi, laittelin mieluummin ihan vakion Mint 22.1:n, kun ei Cinnamonkaan mikään järjettömän raskas ole, ja muistiahan riittää. Millekään erityiselle haksoroinnille ei ollut tässä kohtaa enää tarvetta, vaan asennus tapahtui ihan normaalilta ISO-levynkuvalta.
Normaalin odottelun perästä Asseri käynnistyi yskimättä ja niin sitä oltiin Mintin työpöydällä. Ihan heittämällä kaikki ei sentään toiminut, sillä ylärivin volansäätö- ja kirkkausnapit eivät tehneet mitään. Fn ei oikein tunnu tekevän mitään hyödyllistä, kun näppäimistä ei sen kanssa tule mitään painallusta. Ehkäpä tähän löytyisi oikeampikin ratkaisu, mutta mäppäsin ensi hätään asetusvalikon pikanäppäinsäätimestä F8–F10:n volalle ja F6–F7:n kirkkaudelle. Asentelin jonkun ohjeen mukaisesti myös Brightnesscontrolin, vaikka näin postuumisti en ole enää ihan varma, olisiko sitä edes tarvittu. Yleensä en tykkää pitää hiiripädin täppäystä päällä, mutta pädin klikkaus tuottaa sen verran paljon huteja, että tällä erää jätin ominaisuuden päälle.
Tekeekö tällä oikeasti mitään? Faktoja ei käy kieltäminen: onhan kone jo hidas ja näyttis niin vanha, ettei se kaikkea tarpeellista ihan tue, minkä lisäksi akku kestänee ehkä pari tuntia. Kepeä selailu onnistuu, kirjoittelu varmasti, musaa voi soittaa ja ehkäpä jotain simppeliä peliä yritellä (testasin Hidden Folksin, A Short Hiken ja Pikunikun), etenkin emulaattoreilla. Ikävänä yllätyksenä luottovanki VLC ei suorilta tukenut ainakaan näin vanhan koneen VA-API:a, joten videokiihdytys jäi sillä näkemättä. Vakiona asennettu, muuten karumpi Celluloid sen sijaan jaksoi pakertaa fullhd-tasoista h264:ää ruudulle kiihdytettynä ilman ongelmia. Itse en ihan näin karua värkkiä enää jaksane käyttää, vaikka koko onkin mukavan pieni, joten eiköhän tämä mene lähinnä tyllerölle lelutukseen.
Sohvakoneessa on luonnollisestikin kiinni langaton hiiri ja näppis, joista jälkimmäinen on usein melko turha ja vie pöydältä tarpeettoman paljon tilaa. Leffojen ja sarjojen katselun aikana melkeinpä ainoa tarve näppäimistölle on äänenvoimakkuuden säätö, mihin pienet napit eivät hämärässä edes järin hyvin sovellu. Pelinäppiksiin on viime vuosina ilmestynyt rullia, joilla volaa voi säätää, joten rupesin etsiskelemään, olisiko moisia kontrollereita myynnissä ihan erikseenkin. Ensimmäinen ostos oli huti, kun lähinnä valojen säätämiseen tarkoitettu pyörylä vaati erillisen kontrollerin eikä tukenut bluetoothia laisinkaan.
Halkaisija on noin viisi senttiä, korkeus kolme ja puoli
Sopivampia versioita löytyi onneksi useita, mutta kunnon nettikaupoissa niiden hinta lähenteli helposti viittä kymppiä, mikä oli tarkoituksen huomioiden kipurajan tuolla puolen. Mistä apu ongelmaan? No tietysti epämääräisestä kiinakrääsäkaupasta, josta vastaava geneerinen tuote irtosi 15 euroon. Vaatimattomassa laatikossa ei turhia ekstroja ollut: pelkkä kontrolleri muovipussissa ja akun lataamiseen USB-A–USB-C-kaapeli. Kaupan sivulla mainostettiin, että pyöritykselle ja rullan painelulle voisi konfiguroida omiakin toimintoja, mutta toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, miten se käytännössä tapahtuisi, kun mukana ei seurannut minkään valtakunnan manuaalia.
Mukavana pikku plussana pulikka toimii myös johdon päässä eikä pelkästään bt:n varassa. Molemmissa tapauksissa isäntälaitteelle ilmestyy näkyviin “näppäimistö”, ja rullaa pyörittämällä saa volaa alas ja ylös. Klikkaus vastaa play/pause-nappia ja biisiä saa vaihdettua kääntelemällä rullaa, kun se on painettu alas. Kyljessä on lisäksi nappula, jonka toiminnoiksi arvaan tältä pohjalta laitteen parittamisen sekä sammuttamisen. Käynnistystä ei ilmeisesti tarvi tehdä erikseen, sillä pylpyrä tuntuu heräävän sohittaessa omatoimisesti. Kolmen Linux-tietokoneen ja yhden Android-kännykän perusteella käyttö onnistuu luotettavasti erilaisten kokoonpanojen kanssa, vaikka luotettavuudesta tai akkukestosta onkin vielä aikaista sanoa mitään. Hyvältä vaikuttaa toistaiseksi.
Toinenkin Asuksen TUF Gaming B550M-Plus alkoi oireilla samaan tapaan kuin edellinen eli kone kaatuili raskaassa videopakkauksessa ja Prime95 ei mennyt puhtaasti läpi – olipa tosi TUF. Siirryin jo aiemmin näyttiksissä MSI:n tuotteisiin ja tällä erää vaihtui myös emppa, kun tilalle tuli B550M Pro-VHD WiFi. Ostin sen itse asiassa jo varmaan viime vuoden puolella ja jäin odottelemaan sopivaa hetkeä, jollaista ei kuitenkaan tullut ennen kesälomia. Vanha kokoonpano toimi riittävästi, kunhan sillä ei yrittänyt mitään liian raskasta, eikä kesken lukuvuoden ollut järkevää ottaa riskiä siitä, että pitäisi olla ilman konetta.
Jonkun sortin johtojenhallintaa. Ihan kaikkia pölyjä en jaksanut siivota.
Hellepäivä ei ole mikään paras vaihtoehto tällaiseen askarteluun, kun tuskanhien pisarat putoilevat laitteistoon ja hermot ovat tavallista enemmän pinnassa, mutta eipä kiikarissa näkynyt lähiaikoina viileämpiäkään kelejä. Empan asennus on yleensä pöytäpeeseen suuritöisin osuus, ja tällä erää työmäärä oli sitäkin suurempi, kun vanha piti ensin repiä irti. Pikku helpotuksena eri mATX-emolevyjen liittimet sijaitsevat pitkälti samoissa paikoissa, joten vanhat kaapelireititykset toimivat lähes sinältään. Pölyä oli vuoden aikana ehtinyt kertyä kiitettävästi, eli imuroin ja pyyhin pois näkyvimmät.
Ruuvien, tuulettimen, johtojen, näyttiksen ja SSD:n kiinnittämisen jälkeen homma oli periaatteessa valmis. Muutaman buutin ja BIOS-vierailun jälkeen päästiin jo työpöydälle, tosin ilman grafiikkakiihdytystä: secure boot esti suuressa viisaudessaan Nvidian Linux-ajurin toiminnan, joten taas yksi BIOS-käynti lisää. Firmis oli jo puolitoista vuotta vanha, joten sekin piti päivittää ja käydä reitittimellä laittamassa uusi MAC-osoite DHCP-asetuksiin kiinteää IP:tä varten. Samalla oli hyvä hetki ajaa sisään pitkään odotelleet ohjelma- ja ajuripäivitykset, minkä jälkeen elämä palasi tuttuihin uomiinsa (tosin ilmeisesti ilman kaatuilua). Putsailun tai kenties uusien lämpötahnojen ansiosta lämmöt pysyvät taas paremmin kurissa.
Taannoin olisin saattanut pitää tällaista räpellysprojektia jopa hauskana, mutta suurin säätöinto on jo ehtinyt laantua, minkä lisäksi tämä ei ollut mitään vapaaehtoista harrastelua, vaan jo toisen kerran hajonneen raudan takia pakolla vääntämistä. Onneksi perusteet ovat edelleen hallussa, joten vaihdon sai tehtyä omin voimin. Jos kone alkaa taas änkyröidä, niin seuraavalla kerralla annan rehellisesti periksi ja vaihdan samalla tuoreempaan rautaan, vaikkei kokoonpano olekaan kuin kolmisen vuotta vanha.
