Posts filed under 'mac'

Myyttinen Ii: Sielunvihollinen

Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.

Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.

Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.

Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.

“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.

Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.

Add comment September 20th, 2022

Katsaus vuoteen 2021

Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.

Töitä ja tutkimusta

En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.

Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.

Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.

Skenetystä

Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂

Tietotekniikkaa

2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.

Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).

Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.

Shakki

Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.

Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.

Leffoja ja sarjoja

Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.

Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.

Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.

Muita puuhia

Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.

Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.

Add comment January 2nd, 2022

Vielä kerran Applen mininäppis ja Linux

En ole vieläkään jaksanut ratkoa aivan kunnolla Applen pikkunäppiksen ja oman Mac-henkisen näppäinkartan ongelmia, mutta tässä ainakin vähän parannettu versio, joka on luotettavampi ja huomattavasti nopeampi kuin vanha xmodmap-pohjainen ratkaisu. Näppäinkartan saa ladattua seuraavasti:

xkbcomp apple-fin-small.xkm :0

Tämän jälkeen altin kanssa saa Mac-tyylisesti erikoismerkit, kuten {}[]\|. Päällekkäisyyden välttämiseksi PC-alt taas on mäpätty command-nappiin. Euron saa alt-e:llä ja omana pikku lisäyksenä alt-miinuksella n-dashin (–) sekä alt-shift-miinuksella m-dashin (—). Keskeisin tiedosto on apple-fin-small.xkm, ja omia muutoksia voi puolestaan tehdä tekstimuotoiseen versioon apple-fin-small.dump, jonka xkbcomp kääntää jälleen xkm:ksi.

Applen paras näppäimistö ikinä. Piste. Apple’s best keyboard ever. Period.

Apple’s mini keyboards (A1242/A1314/A1255) and the Finnish keymap once more

I can’t say that I’ve yet completely solved the challenges of the Apple mini keyboard and a custom Mac-style Finnish layout, but at least this new solution works more reliably and much faster than the old xmodmap-based one. See the commands and files above. The most evident change is that you get special characters, such as {}[]\|, using the alt key, and the PC style alt is mapped to the command key.

Add comment September 8th, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

Apple-näppiksen korjailua

Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.

A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂

Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.

Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.

Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.

Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.

Asianomaiset osat ja hieman röhnää.

PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.

Add comment August 1st, 2020

Reviving an Old Mac Mini + Composite Video

I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.

It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.

Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:

xrandr --output TV1 --set "mode" PAL

Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.

More suitable for 4:3 DVD content, I admit.

Add comment February 4th, 2020

Intel HD Graphics, low resolution and stuck in mirrored mode

This issue hit me today, and as I didn’t find any proper answer by Googling, it might be useful to share the possible solution here. After swapping an SSD from a busted laptop to a working one, Linux Mint happily detected everything, except that the graphics mode was stuck at 1024×768 resolution with no possibility to change it. The internal and external screen showed the same content instead of an extended desktop. First I thought it was somehow Mac-specific as the two machines were MBPs, but no. The advice found online tells you to create new resolutions with cvt. No.

Did you swap the drive from a machine with a discrete graphics chip? Did you use another machine to do the install? Or did the installer maybe just f*ck up? A-ha! It turns out that the kernel boot parameter “nomodeset” is the culprit, as it is used with discrete chips’ (proprietary) drivers only. On the Intel HD it shouldn’t be there, as the driver relies on kernel graphics mode setting. Go and check out /etc/default/grub and find a line saying:

GRUB_CMDLINE_LINUX_DEFAULT="quiet splash nomodeset"

Remove the keyword – must have root access for that – and then run update-grub (again as root). After this reboot the machine so that the new kernel parameters take effect. Worked for me, and now my HD 3000 is happily displaying 1440p on the external screen.

Add comment August 7th, 2019

MintBook Pro

Kun duunissa koitti taas (lopulta) aika saada uusi kone, niin keksin vielä vanhallekin jotain käyttöä. Serriin eläkkeelle pääsyä odotellut MacBook Pro 6,1 huomasi joutuvansa pidennetylle työuralle, kun länttäsin siihen tuttuun tapaan Mint/Mate-yhdistelmän (18.1) – yhtäältä ihan mielenkiinnosta ja toisaalta siksi, että nuo uusimmat MBP:t eivät ole aivan yksiselitteisen mukavia pääkoneena (adapterikasa, klisu näppis ym.). Akku on vanhassa läppärissä jo sen verran förbii, ettei siitä enää matkaseuraksi ole, mutta kahdeksaan gigaan päivitetty muisti, kieputtimen tilalle vaihdettu SSD sekä aikanaan äveriäs i7-prosessori kohentavat menoa oleellisesti aikalaisrojuun verrattuna. Pidemmittä puheitta itse asiaan, eli mitä toimii ja mitä ei:

Heittämällä

  • Akkukäyttö – latausmittari näkyy ja jopa BT-näppiksen lataus siellä. Tällä akulla ei tosin paljon testailla.
  • Bluetooth – ainakin Applen langaton näppis on palvellut, kunhan sen vaan sai paritettua
  • Erikoisnäppäimet
  • Ethernet – olisin ollut yllättynyt, jos tämä ei olisi toiminut
  • Firewire – ulkoinen levy tuli näkyviin koneeseen kytkettäessä
  • Hiiripädi – niukasti testattu
  • Kortinlukija – laite tunnistuu ja pieni kortti lukeutui, uudemmat isommat SDHC:t ei
  • Näytönohjain – Nouveaulla saa ainakin kuvaa ulos. Syystä tai toisesta Linux käyttää GeForce GT 330M:ää eikä Intelin näyttistä oletuksena.
  • Ulkoinen näyttö – DisplayPortin kautta kytketty HP tunnistui heti
  • Valmiustila – kone menee sleeppiin ja herääkin siitä, tosin sitten se pitää sohia koneen omalta näppikseltä takaisin hereille, koska hiiri tai BT-näppis ei herätä
  • Äänet

Säätämällä

  • Nvidian ajuri – Driver Manager asentaa ajurin, mutta monella tuntuu olevan huonoja kokemuksia, sillä buutissa seuraakin musta ruutu. Linuxin buuttiparametreihin pitää lisätä nomodeset, ja johan soi.
  • Tuulettimet – firmis pyörittelee tuulettimia ihan omatoimisestikin tarpeen mukaan, mutta vanhat propellit olivat matalilla kierroksilla inhottavan äänekkäät. Apuun rientää macfanctld, josta ei tosin löytynyt PPA:ta tälle Mintin versiolle.
  • WLAN – Driver Manager asentaa ajurin ok

Vielä testaamatta

  • Intelin näyttis – säätö on mutkikkaampi kuin pelkkä ajurin vaihto, enkä näin pöytäkoneessa viitsi edes käyttää Intelin tekelettä (joka tosin säästäisi akkua matkakäytössä)

Projektia helpotti merkittävästi se, etten edes yrittänyt mitään tuplabuuttiviritystä, vaan asennusohjelma sai jyrätä koko levyn Linuxin käyttöön. Samoin se, että koneessa sattuu olemaan Nvidian eikä AMD:n näyttis luultavasti oli eduksi; vaikka tilanne on kohentunutkin, niin Nvidian tuki on käytännössä edelleen parempi. Pienenä kauneusvirheenä SSD:n nopeus jäi SATA 1:n mukaiseksi, vaikka Samsung 850 EVO:n ja kiintariohjaimen pitäisi pystyä suurempaan vauhtiin. En ole mitenkään varma, onko ongelma Linuxista vai laitteistosta (tai niiden firmiksistä) kiinni.

Tämän verran ikääntyneen laitteiston Linux-tuki on toki paljon parempi kuin uudempien kotkotusten, vaikka Mäkkien omituisuuksista usein seuraakin omia hankaluuksiaan. Kaikkiaan asennuksesta jäi hyvä jälkimaku, ja MBP saattaa palvella töissä vielä pitkäänkin pöytäkoneena.

Mintti on Mintti

edit: sleeppi, Firewire, akkukäyttö ja kortinlukija pikaisesti testattu.

Add comment May 23rd, 2017

MBP ja cocktailtikku

Kun tähän ongelmaan nyt tuli käytännössä törmättyä, niin word spammataanpa sitten toimivaa ratkaisua muidenkin saataville.

Oireet: Kuulokkeiden irrottamisen jälkeen MacBook Pro ei enää toista ääntä sisäisistä kaiuttimista eikä äänenvoimakkuuden säätökään toimi. Asetuksissa näkyy ulostulona vain optinen audio, ja kaikkein varmimpana tuntomerkkinä kuulokeliitännästä kajastaa punainen ledi kuin Sauronin kaikkinäkevä silmä.

Syy: Viime kädessä ongelma johtuu siitä, että kuulokeliitin on epäluotettava rimpula. Sen pohjassa on pieni kytkin, jonka perusteella kone tietää, koska käytetään optista ulostuloa. Valitettavasti kytkin hapettuu tai muuten löystyy ajan mittaan, ja lopulta jää pysyvästi kiinni.

Korjaus: Netistä löytyy kaikenlaista höpölöpöohjetta korvapuikosta paineilmaan, puhaltelusta kuulakärkikynään ja erilaisiin buuttaus- sekä resetointijekkuihin, mutta niiden toimivuus on placebon luokkaa – hyvällä säkällä joku kytkin saattaa toki aueta. Lievässä tapauksessa riittää ronkkia kuulokeliitintä topakasti koneeseen muutaman kerran, mutta kuten omassa koneessani sekään ei välttämättä riitä. Otetaan siis avuksi coctail-tikku, josta katkaistaan ensin terävä kärki pois. Seuraavaksi tikku työnnetään liitännän pohjaan ja pyöräytetään kevyesti pohjan ympäri pariin kertaan, mikä vapauttaa kytkimen. Omalla vastuulla 🙂


I happened to run into the relative common problem of MacBook Pro getting stuck to optical sound output. So here’s one working solution for you.

Symptoms: After unplugging headphones MacBook Pro won’t play audio through the internal speakers anymore. In sound settings there’s only optical output available, the volume keys don’t work and, as the most distinctive symptom, a red light shines from the audio connector.

Cause: The connector is flimsy and serves a couple of purposes too many. At the bottom there is a switch that detects whether an optical cable is plugged in and disables internal speakers according to that. Over the years the switch loses its tension or gets oxidized and, eventually, remains permanently closed.

Fix: There are plenty of useless tips out there ranging from rebooting to blowing into the connector. In an optimal case they might work, but more likely not. In a mild case it is enough to ram the audio plug in a few times, but when things get worse – like on my MBP – even that won’t help. What finally helped was cutting the sharp tip off a coctail stick, inserting the stick all the way to the bottom of the connector, and twisting it in a circular motion a couple of times, which released the switch. At your own risk 🙂

Add comment January 3rd, 2017

Yosemite ja VirtualBox

Pitipä tätäkin kokeilla: eräänlainen “Hackintosh” eli OS X 10.10:n asennus virtuaalikoneeseen. Lähtökohtaisesti hommassa on kaksi ongelmaa, nimittäin a) Macintoshien rauta ja firmware poikkeaa edelleen PC:stä ja b) lisenssiehdot eivät salli asentamista kuin Mäkkeihin, minkä takia virtuaalikoneet eivät sitä myöskään virallisesti mahdollista muilla alustoilla.

OSx86-projektin ansiosta OS X:n saa asennettua – lukuisien reunaehtojen puitteissa – ihan tavalliseenkin peeseehen, kunhan rauta on juuri sopivaa. Seuraava käyttöjärjestelmäpäivitys saattaa aina räjäyttää kaiken, mutta motivaatio lienee useimmilla pikemminkin “because I can” kuin OS X:n ajaminen missään tuotantokäytössä halvemmalla raudalla. Pääasiallisia asennustapoja on nykyään kaksi: virallisen asennusmedian käyttö loaderilla höystettynä sekä erilaiset häkätyt distrot, joissa on mukana ajureita ym.

Googlettamalla löytyi ohjeet Yosemite+VirtualBox-yhdistelmälle. Yosemite Zone -distro löytyi Internetin uumenista, joten asennus käyntiin. Alkuunsa meni ihan lupaavasti, mutta kuten monella muullakin, virtuaalikone jämähti melkein asennuksen lopussa pysyvästi. Keskusteluista löytyi apu ongelmaan, ja pienen komentoriviräpellyksen jälkeen Yosemite todellakin käynnistyi:

josemiitti

Asiat toimivat suunnilleen odotetusti, mutta grafiikka on kiihdyttämättömänä varsin hidasta ja hieman bugistakin – oikealla raudalla tuetaan kyllä kiihdytystäkin. BeamOff-niminen kikkale nopeuttaa menoa poistamalla näytönpäivitykseen synkronoinnin, mitä en tosin itse päässyt todentamaan, sillä syystä tai toisesta Hackintosh jämähti melkein joka buutissa, teki sitten mitä hyvänsä. Erääksi lääkkeeksi kaupitellaan sitä, ettei konetta koskaan sammuta, vaan tallentaa laitteiston tilan. Järin kestävästä ratkaisusta ei sittenkään ole kyse, minkä lisäksi mm. äänet toimivat pieleen.

Eipä tästä jäänyt paljon käteen: OS X kyllä buuttaa, mutta on melko lailla käyttökelvoton ja bugittaa. Ehkäpä eri distro olisi toiminut paremmin, mutta ongelmia tuntui foorumin perusteella olleen monilla muillakin. Seuraavaksi pitänee kokeilla ihan oikealla koneella.

Add comment February 8th, 2016

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet