Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
After wasting a couple of evenings trying to assign my own volume control keys (F8/F9) for the Raspberry Pi 400, I finally found an acceptable solution. Most of that time was lost with Triggerhappy, which kind of worked but did not delete the events from the queue. Therefore, the keypresses still ended up doing unwanted things in running programs. Moreover, getting the daemon to work properly was so tricky that I wonder why it’s installed in the first place. In good old X11 it wouldn’t take long to remap the keycodes to XF86VolumeRaise and XF86VolumeLower using xmodmap, but the Raspberry Pi OS uses Wayland these days, so no go. The compositor (kind of like the window manager in X) is Labwc.
After trying to remap F8/F9 with xmodmap I soon realized Wayland deals very differently with the keyboard than X11 – nothing happened. Finally, I added the following modification to .config/labwc/rc.xml (inside the openbox_config tag):
At that point I had pretty much given up hope already, but lo and behold: the kludge worked! Volume could be controlled with the respective keys, which were also grabbed by Labwc and didn’t turn into extraneous keypresses. No need to reboot even, as “killall -HUP labwc” reloads the configuration file. In some earlier OS versions the configuration file has apparently been in a different location or with a different name, but this is where it resides at least for now.
As the keyboard has a Fn key anyway, it would have been a minimal effort to simply add various media keys as extras behind the normal function keys, as seen on many laptops. F11, F12 and the power button are there already exactly like that. For some unknown reason, Raspi designers didn’t deem media keys as necessary, which lead to this somewhat tiresome (if educative) effort. Sigh.
No jos vielä kerran, tuumasin ja rupesin asentelemaan Acerin C710-Chromebookiin jälleen Linuxia. Olin jo ehtinyt entisöidä koneen repimällä tarrat irti ja palauttamalla sen alkuperäiselle Chrome OS:lle. Kromi-Ossi oli tietysti käyttökelvottoman vanha, kun kone on peräisin vuodelta 2012, joten ainoa ajanmukainen käyttis, joka koneeseen menee, on sopiva Linux-jakelu. Ajelin aikanaan tällä pitkään Linux Mintin Mate-versiota, joka toimi kaikin puolin hyvin, etenkin kun korvasi vakion hiiripädin ajurin Chrome OS:n vastaavalla. Toivoa siis oli.
Tämä nimenomainen Asseri on vanhoista Chrome-luuskista monessa mielessä paras: näppäimistössä on vielä useimmat tarpeelliset napit (myöhemmin niitä karsittiin), muistin voi päivittää ja myös SSD on vaihdettava normaali SATA-lätty eikä eMMC. Epäilin tosin koneen muistipaikoissa olevan vikaa, kun Memtest86+ antoi paljon virheitä erilaisten kalikoiden yhdistelmillä. Olin jo aikanaan löytänyt 2×2 Gt kammat, joilla sai edes luotettavat neljä gigaa käyttöön, mutta eihän se nykyään oikein riitä. Kokeilin piruuttani kaapista löytynyttä 2×8 Gt -yhdistelmää (DDR3-1333), joka on pitkälle virallisesti tuetun yli, ja sehän näytti pikatestin mukaan futaavan hienosti. Samalla vaihtui Corsairin 60-gigainen SSD mukavampaan ja nopeampaan 240-gigaiseen Radeoniin – kyllä, Toshibaa brändättiin hetken näinkin. Ratikka antoi parhaimmillaan jopa 540 Mt/s lukunopeutta, joten SATA3 on kovassa käytössä.
Akku latautuu. Keroppi, Badtz-Maru, Cinnamoroll, Tuxedo Sam, My Melody, Pompompurin, mitä siellä nyt on.
Mitenkään halukkaasti Buukki ei normaaliin Linux-käyttöön suostu: ensinnä on päästävä kehittäjätilaan, missä flässätään tilalle BIOS/UEFI (coreboot/SeaBIOS) kohtuullisella räpeltämisellä; tässä mallissa piti lisäksi sulkea emolevyltä alumiinifolionpalasella jumpperi, jotta firmiksen sai jyrätä. Onneksi olin tämän jo aikanaan kertaalleen tehnyt, sillä muuten olisi saattanut usko loppua kesken. Lopputuloksena koneeseen saa tavallista BIOSia muistuttavan käynnistysruudun, josta pääsee valitsemaan USB-tikun asennuksen käynnistämistä varten. Vaikka jokin kevytdistro olisi kenties ollut parempi, laittelin mieluummin ihan vakion Mint 22.1:n, kun ei Cinnamonkaan mikään järjettömän raskas ole, ja muistiahan riittää. Millekään erityiselle haksoroinnille ei ollut tässä kohtaa enää tarvetta, vaan asennus tapahtui ihan normaalilta ISO-levynkuvalta.
Normaalin odottelun perästä Asseri käynnistyi yskimättä ja niin sitä oltiin Mintin työpöydällä. Ihan heittämällä kaikki ei sentään toiminut, sillä ylärivin volansäätö- ja kirkkausnapit eivät tehneet mitään. Fn ei oikein tunnu tekevän mitään hyödyllistä, kun näppäimistä ei sen kanssa tule mitään painallusta. Ehkäpä tähän löytyisi oikeampikin ratkaisu, mutta mäppäsin ensi hätään asetusvalikon pikanäppäinsäätimestä F8–F10:n volalle ja F6–F7:n kirkkaudelle. Asentelin jonkun ohjeen mukaisesti myös Brightnesscontrolin, vaikka näin postuumisti en ole enää ihan varma, olisiko sitä edes tarvittu. Yleensä en tykkää pitää hiiripädin täppäystä päällä, mutta pädin klikkaus tuottaa sen verran paljon huteja, että tällä erää jätin ominaisuuden päälle.
Tekeekö tällä oikeasti mitään? Faktoja ei käy kieltäminen: onhan kone jo hidas ja näyttis niin vanha, ettei se kaikkea tarpeellista ihan tue, minkä lisäksi akku kestänee ehkä pari tuntia. Kepeä selailu onnistuu, kirjoittelu varmasti, musaa voi soittaa ja ehkäpä jotain simppeliä peliä yritellä (testasin Hidden Folksin, A Short Hiken ja Pikunikun), etenkin emulaattoreilla. Ikävänä yllätyksenä luottovanki VLC ei suorilta tukenut ainakaan näin vanhan koneen VA-API:a, joten videokiihdytys jäi sillä näkemättä. Vakiona asennettu, muuten karumpi Celluloid sen sijaan jaksoi pakertaa fullhd-tasoista h264:ää ruudulle kiihdytettynä ilman ongelmia. Itse en ihan näin karua värkkiä enää jaksane käyttää, vaikka koko onkin mukavan pieni, joten eiköhän tämä mene lähinnä tyllerölle lelutukseen.
Taistelin eilen FS-UAE:n kanssa useamman tunnin, kun yritin saada ADF-levynkuvalle kirjoitettua ja poistettua tiedostoja. Kyllähän ne sinne menivät ja näkyivät UAE:n buutin jälkeen, mutta toiselle koneelle kopsattu ADF olikin aina alkuperäisessä asussaan. Ensimmäinen moka oli ihan omani: levytiedostolla ei ollut kirjoitusoikeuksia – olisi siitäkin ehkä joku varoitus voinut tulla, mutta olkoon. Toinen probleemi olikin sitten huomattavasti mystisempi, kun levynkuva toimi yhdellä tiedostonimellä, mutta nimen muuttuessa palautui taas alkuperäiseen muotoonsa.
Syyllinen tähän oli lopulta se, että oletuksena FS-UAE ei modifioi alkuperäistä ADF:ää, vaan tekee overlayn (Linuxissa paikassa Documents/FS-UAE/Save States), johon muutokset tallentuvat. Holhoava päätös, jonka tarkoituksena lienee lähinnä suojella sähläreitä korppujensa tuhoamiselta. Jokseenkin huonosti dokumentoitu ratkaisu löytyi onneksi googlaamalla. Paikkaan .config/fs-uae/fs-uae.conf seuraava rimpsu ja johan soi:
[config]
writable_floppy_images=1
FS-UAE and Writing to ADF images
A short summary of the above in English. If you can’t modify ADF images in FS-UAE, first check if the file is write protected. If that’s not the issue, the problem has most likely to do with the overlay system that is meant to protect the original ADFs. To make FS-UAE write to the actual file so that the result can be used on another machine too, copypaste the above setting to .config/fs-uae/fs-uae.conf.
Tulipa opinnäytteiden kanssa vastaan tilanne, että piti saada tavallinen pdf-tiedosto käännettyä pdf/a-standardin mukaiseksi arkistointia varten. Googlausrallin perusteella OCRmyPDF on tässäkin käytössä ystävä – aiemmin olen käyttänyt sitä pelkkään kirjaskannien OCR:ään. Jotakuinkin näin:
Jos mukaan täytyy uittaa metadataa, niin niitä saa mukaan seuraavasti: –author “Herra 47”. Muut tunnetut tägit ovat –subject, –title ja –keywords. Tässä vaiheessa kannattanee tehdä jo erillinen skriptitiedosto, koska koko sotku voi olla kohtuuttoman pitkä komentoriville. Näin helpostiko se kävi?
No eipä tietenkään. Verkossa oleva PDF/A-validaattori valittaa, että päivämäärä on väärässä formaatissa. Pikavilkaisulla en keksi, että miksi, mutta ilmeisesti pikepdf:ssä on aiheeseen liittyvä bugi, joka on vasta hiljattain korjattu. Koneeni paketinhallinnasta tulee liian vanha versio, joten eipä onnistu ilman erillistä työkalua. Kaikenlaisia sekavia skriptejä löytyi asian korjaamiseksi, mikä tuntui taas mutkistavan asiaa. Onneksi vastaan tuli myös simppeli metadataeditori Paper Clip, jolla päivämäärän sai tehtyä uusiksi, ja sitten meni jo validointikin läpi.
In 2019 I published a paper called Trackerit: paradigman synty, kukoistus ja myöhemmät vaiheet in Finnish. After an unfortunate editorial process I pulled the extended English version out from a journal, even if it had already passed peer review, and decided to simply republish a translated version of the original as Trackers: The Rise, Bloom and Later Developments of a Paradigm in WiderScreen. Even if I tried to check my facts, a couple of inaccuries had slipped in, as kindly pointed out by Saga Musix.
The “M.K.” tag found in mods is often attributed to Mahoney & Kaktus of NoiseTracker fame, but more likely it refers to Michael Kleps who introduced it in a later version of Soundtracker.
The Scream Tracker 3 file format can accommodate 32 channels, but the publicly available versions of the original program only let you edit 16 sample and 9 FM channels.
While it’s true that the CIA-based tempo command was introduced in later ProTracker versions, Obarski’s Soundtracker already had tempo as part of its file format. You couldn’t initially change it within the editor, though.
The moral of the story: don’t repeat common “knowledge” without checking the details once more 🙂
En tiedä, mitä olen tehnyt väärin, mutta Facebook-feedini on viime aikoina ollut aivan täynnä bottien kaapatuilta tai valetileiltä postittamaa roskaa. Ensin tuli sadoittain Jennifer Anistonia ja Sandra Bullockia, sitten feikki-intiaania ja nyt viime aikoina aivan loputtomasti lammikossa jäkittäviä, tekoälyn luomia lapsi- ja koiraparkoja sekä hurskaita, kuulemma kauniita lentoemäntiä. Seassa silloin tällöin jotain oikeaakin sisältöä, mutta tuskaisen vähän. Suuri virheeni on varmaan ollut skeidan raportointi, jonka algoritmi on tulkinnut mielenkiinnoksi aihetta kohtaan.
Plessetään nyt sitä peukkua, niin saa terminaattoriressukka korjaamolta paremmat jalat.
En ole ihan tarkalleen edes perillä siitä, mitä näillä kaikilla feikeillä haetaan. Veikkaisin, että pornon mainostusta, tilien kaappaamista, hyväuskoisten rahojen kuppaamista ja muuta sellaista pyyteetöntä. Internetissä eläneelle spämmi ja khalastelu ovat tuttu ja arkipäiväinen juttu, mutta mitä en ymmärrä on Facebookin täysi toimettomuus ongelman suhteen. Itse olen pariinkin kertaan joutunut jäähylle ihan normaaleista postauksista, mutta spämmin raportoiminen ei tunnu johtavan yhtään mihinkään. Jos vaivautuisivat filtteröimään edes kaiken roskan, jossa on sanat “beautiful cabin crew” ja #scarlettjohansson, niin kökön määrä putoaisi murto-osaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu, joten ainoa selitys on, että Fese haluaa tuota jöötiä palveluunsa. Dollarit on epäilemättä laskettu.
Beautiful cabin crew ja joku näistä varmaankin on Scarlett Johansson. Veikkaisin, että tuossa oikealla.
Koodarina rupesin miettimään käytännöllistä algoritmia, joka nappaisi automaattisesti suurimman osan roskasisällöstä. Optimoitavia ominaisuuksia ovat ainakin toteutuksen helppous, laskennallinen keveys, pieni muistinkäyttö, osumatarkkuus ja skaalautuvuus, sillä onhan käsiteltävä datamäärä valtava. Hetken pähkäilyn jälkeen välähti ja keksin lupaavan ratkaisun, jonka eri vaiheet näyttävät tältä:
Merkitse kaikki uudet postaukset spämmiksi ja poista ne
Osumatarkkuus tulee olemaan helposti ainakin 99 %, mitä parempaan tuskin pystyvät sen enempää neuroverkot kuin tilastolliset menetelmätkään. Pienenä puutteena hivenen oikeaakin sisältöä saattaa mennä mukana, mutta se vaarahan on joka tapauksessa olemassa. Toteutus on lisäksi erittäin helppo, vaaditun laskentatehon sekä muistinkulutuksen suhteen kevyt ja – mikä parasta – skaalautuu täysin lineaarisesti annetun syötteen mukana O(n). Keksikääpä itse parempi!
Monta vuotta pyristelin vastaan, mutta nyt kun skannaustarpeita tuntui ilmenevän entistä enemmän, niin päädyin hankkimaan talouteen taas tasoskannerin. Taannoin olen yhden tai ehkä kaksikin omistanut, mutta ne olivat kadonneet ajan virtaan vanhanaikaisina ja liian suurina. Clasulta lähti 79 eurolla Canon CanoScan LiDE 300 – eipä nämä enää paljon maksa uusina. Linux-tukea piti olla ainakin räpläämällä saatavissa (ja on nämä ennenkin toimimaan saatu), joten liikkeelle kohtuullisen toiveikkain mielin.
Skanneri on: skanneri.
Riittävän vanhat skannerit tunnistuisivat todennäköisesti jo itsekin, mutta tämä valitettavasti ei. Sane pitää olla asennettuna ja näemmä myös hivenen epäilyttävä Canonin oma ajuri. Eipä tuntunut niilläkään lähtevän, vaan skannerisoftat antoivat periksi heti kättelyssä. Jotain toivoa antoi sentään sudon avulla toimiminen. Lisäsin itseni scanner-ryhmään ja varmuuden vuoksi vielä lp:hen, sillä laitetiedoston oikeudet olivat sillä ryhmällä, minkä jälkeen buutti ja johan soi!
Takavuosina skannailin Xsanella, jolla on mukavan suora yhteys Gimpiin. Muutaman sivun näpläämiseen se varmasti soveltuukin, mutta nyt oli tarkoitus tykitellä kokonainen kirja. Käyttöliittymäkin on jo hieman karski nykykatsannossa. Paremmaksi vaihtoehdoksi liukuhihnatyöhön osoittautui Simple Scan, joka osaa tallentaa kuvat yksittäin tai haluttaessa suoraan koota niistä jopa pdf:n. Ilman säätöjä pdf:stä ei tullut ihan haluttu, joten ajoin jpegit ImageMagickin läpi hieman pienentäen ja kontrastia lisäten. Meisikillä pitäisi onnistua myös pdf:n teko, mutta img2pdf teki saman ilman isompia kikkailuja. Kaupan päälle vielä paketinhallinnasta ocrmypdf ja katso: haku toimii ja tekstiä voi kopioida.
Tämä riittää ainakin toistaiseksi. Osa toiminnoista lienee käytössä vain Windowsin puolella – ainakaan paneelin turhahkot pikanapit eivät tunnu tekevän juuri mitään. Joitakin hienouksia voi myös jäädä pimentoon, mutta tarpeeni eivät ole kovin monimutkaiset ja ahkera skriptaaminen paikkaa puutteita. Hivenen kummallisesti oletuksena lopputulos on ylösalaisin(!), minkä Simple Scan onneksi korjaa parilla klikkauksella. Tämä ei liene sinänsä Linuxin syy, vaan skannaussuunnan, joka kulkee hieman epäintuitiivisesti laitteen etureunasta taaksepäin.
Today I had to update the Zoom client on Linux to 5.17.5 because someone had started a video call with a newer version than what I had. Usually this has caused only irritation, but this time the program just kept freezing, eating memory and finally crashing with a segfault in libQt5Core. I had just updated to newer Nvidia drivers too, but reverting to the old version didn’t help. On another machine with an integrated Intel GPU there were no issues, which pointed the finger at Nvidia as well. Things started looking gloomy, as reinstalling Zoom was of no use and reverting to an older version would not let me join most calls. There is the Web version, sure, but no thanks.
Initial googling around turned up only old problems with useless solutions, but after finding this things took an upward turn. Apparently the crash has to do with downloaded emojis (that haven’t worked anyway), because Zoom tries to load them over and over, leading to a massive memory leak and then segfault. Luckily the temporary solution is easy – delete the .zoom directory in your home directory:
rm -r ~/.zoom
Och samma på finska. Tuorein Zoom (5.17.5) jäi ensin jumiin, söi muistin loppuun ja sitten kaatui. Olin juuri päivittänyt tuoreempiin Nvidian ajureihin, jotka vaikuttivat ensin syypäältä, mutta vanhojen palautus ei auttanut eikä myöskään Zoomin uudelleenasennus tyhjästä. Täältä löytyi onneksi lopulta vinkki ja jonkinlainen selitys ongelmaan: jostain syystä asiakas jää lataamaan loputtomasti ylimääräisiä emojeja, jos sellaisia koneelle on asentanut. Väliaikaisratkaisuna voi poistaa kotihakemistosta hakemiston .zoom ja johan soi:
