Useimmat Android-laitteet, kuten kännykät ja tabletit, ovat ARM-pohjaisia ja kun niidenkin taustalla häärii Linux, ei ole iso ihme, että Raspberry Pi:lle on omia Android-versioitaan. Pelkän Anteron ajaminen on hieman mälsä ajatus, mutta Waydroid lupaa molempien maailmojen hyvät puolet: Raspin normaalin työpöytäympäristön ja siihen päälle kännykkämaailman appiskirjon. Asennus ei ollut vaikeaa Pi-Appsin avulla, sillä se säätää sivukoon itsekseen vaadittuun neljään kiloon ja laittaa päälle tarpeellisen PSI-ominaisuuden. Ylimääräisenä vaiheena täytyy vielä käydä hyväksyttämässä laitteensa Googlelle, että tuiki tarpeellinen Play Store tulee käyttöön. Nimensä mukaisesti Waydroid toimii Waylandin alta.
Sehän se on.
Käyttöliittymä ei ole täysin sulava, mutta ei erityisen tökkiväkään. Toinen pieni kompastuskivi on hiiren käyttäminen kosketusnäytön sijasta, sillä huitomista tulee aika paljon, ja sormella helposti hoituvat eleet eivät ole hiirellä yhtä luontevia. Monikosketus luonnollisesti puuttuu, mikä tuottaa ongelmia zoomausta vaativissa softissa, kuten Google Mapsissa. Eli vaikka jonkin ohjelman saisi asennettuakin, ei sen täydellinen toimivuus hiiri-näppiskombolla ole mitenkään taattu, kuten kävi esimerkiksi Plants vs. Zombiesin kanssa.
YouTube (Prince varastaa shown).
Eräs realistinen käyttökohde Waydroidille ovat hyötyohjelmat ja mediatoistimet, joita ei kaikkia saa Linuxin puolelle. Näissä riittäisi varsin runsaasti testattavaa, joten tyydyin kokeilemaan Mapsin lisäksi YouTubea, joka tuntui futaavan kaikin puolin hyvin, kenties jopa paremmin kuin selaimessa työpöydän puolella. Speedtest oli niin ikään positiivinen kokemus, jota varten toki riittää ihan se selainkin. Google Docs, Ohvike, Zoom ja sen sellaista “vakavaa” softaa aukenee saataville Anteron kautta, kiitos mobiilimaailman valtavan momentin. Eri asia sitten, onko tällaisen hauskan harrastetietokoneen luonteen mukaista olla toimiston työväline 🙂
Monument Valley ja nohevat surureunat.
Ja sitten toki ne pelit. Tarjontaa on niin runsaasti, että timanttien löytäminen p*skan seasta on loputon sarka. Kuten yltä näkyy, vaakanäyttö ei ole aina järin hyvässä käytössä kännykkäpelien kanssa. Monument Valley, Geometry Dash ja Cut the Rope latautuivat ja toimivat sinänsä ongelmitta, vaikka hiiri ei ole minkään niistä kanssa paras mahdollinen ohjaustapa. Jos peli vaatii mutkikkaampia eleitä, niin seinä voi nousta vastaan. Joka tapauksessa on selvä, kuinka tätä kautta Raspin pelivalikoima jälleen laajenee moneen suuntaan (etenkin jos tykkää pikku pulmapeleistä ja mainosten katselusta).
“Kokeilinpahan tuatakin” -osastolla mennään, sillä en usko Androidin saavan jatkossa paljonkaan prosessoriaikaa Piilläni. En kaipaa mitään työsoftia, selaimella hoituu suurin osa virallisista asioista, ja pelejä on omiin tarpeisiini jo ihan riittävästi. Eipä tuosta toisaalta haittaakaan ole, sillä voihan joskus tulla tilanne, että pitäisi ajaa juuri tiettyä appista, jota ei muuten ole saatavilla. Kyllähän tämä toimii, mutta rajoitteet kannattaa taas tiedostaa. Waydroidin sammuttamisen jälkeen on muuten syytä ajaa seuraava komento tai uusi sessio ei aukea:
Kun noita kokeilemattomia bundle-pelejä kerran vielä oli sekä Linuxille että Windowsille, niin käytin taas parisen tuntia testailuun. Pelkän Steamin kautta ajelun sijasta ajelin Linux-natiiveja pelejä toisinaan myös suoraan komentoriviltä Box64:n voimin. Tuttuun tapaan mukana oli sekä onnistumisia että pettymyksiä, joista ensin mainittuja tässä:
Minit
Tästä mainitsin jo viime postauksessakin, mutta pistetään tähän vielä oikein kuvan kanssa. Steam-puolella ei tunnu enää futaavan sen enempää Linux- kuin Windows-versiokaan – peli on valitettavasti hylätty sinne ilman päivityksiä. Onneksi itch.io:sta oli joskus tarttunut mukaan erillinen Windows-zippi, joka lähti Steamiin lisättynä toimimaan hienosti.
Hollow Knight
Alkuperäinen Hollow Knight olisi varsin mukava lisä Raspin pelivalikoimaan; tuoreesta Silksongistahan tuli hiljattain oikein indie-hitti. Peli käynnistyy ja kaikki sinänsä toimii, mutta ikävä kyllä pienellä resolla ja huonoimmilla asetuksillakaan meno ei ole tarpeeksi responsiivista.
Islands
Taidepeli/kokemus-osastolle sijoittuva Islands vaatii sekin reson pudotusta, minkä jälkeen vauhti on näin verkkaiselle pelille aivan riittävä. Muutaman ruudun perusteella ongelmia ei ilmennyt. Tässä ajossa ei-Steam-versio.
Celeste
Näin palikkaisen retrotyylisen hyppelön voisi olettaa pyörivän hyvin, eikä asia toisin olekaan. Tässäkin ajossa natiivi erikseen hankittu Linux-verssu. On tätä kehuttu, vaikken itse oikein vielä mukaan päässytkään. Ainakin muutama ruutu toimi kaatumatta.
Voxatron
Aikanaan vokseligrafiikoillaan hurmannut vaikeanpuoleinen räiskintä Voxatron on muuttunut sittemmin hieman hankalaksi ajettavaksi Linuxin puolella. Niinpä olinkin lievästi yllättynyt, kun erillisversio lähti suorilta käyntiin. Tällainen äksöni vaatii hyvää vasteaikaa, joten pudotin tarkkuuden 1280×720-tasolle ja vaihdoin varjot yksinkertaisempiin.
Diaries of a Spaceport Janitor
Viimeisenä vielä Avaruustalkkarin päiväkirjat, joka on puolestaan Windows-peli. Täysi full hd -tarkkuus oli liikaa, mutta onneksi resoja on tarjolla joka lähtöön, jolloin Raspikin jaksaa. Tätäkin on kovasti kehuttu siellä täällä – itse en kenties jaksanut kokeilla tarpeeksi pitkään päästäkseni juoneen.
Pettymykseksi jäi mm. Bonfire Peaks, joka lähti käyntiin, mutta oli pelikelvottoman hidas. Overland antoi menut ja alkuruudut lupaavasti, minkä jälkeen varsinaisessa pelissä mustan ruudun. Roto Force luovutti heti käynnistyksessä, Nuclear Throne ei sen parempi, ja Windows-pelien kanssa vielä sitäkin synkeämpää Talkkaria ja Minitiä lukuun ottamatta. Steamin puolella olisi vielä vaikka kuinka paljon ei-niin-kiinnostavaa pikkupeliä tarjolla, joten ehkäpä joku päivä. Seuraavaksi kuitenkin jotain muuta.
Viime satsissa jäi kokeilematta vielä useita mahdollisia Steam-pelejä, joten tässä lisää niitä onnistumisia – tai ainakin rajatapauksia. Laajensin skaalaa tällä kertaa myös Steamin ulkopuolisiin peleihin, joita voi asentaa paikasta Add a Game – Add a Non-Steam Game. Samasta paikkaa voi lisätä niin x86-Linuxin kuin Windowsinkin pelejä, vaikka jälkimmäisiä en saanut pikku testailulla käyntiin yhtään kappaletta. Kyse oli kuitenkin lähinnä siitä, että yrittelin liian haastavia tekeleitä, eikä niinkään homman täydestä mahdottomuudesta.
Bud Spencer & Terence Hill: Slaps and Beans
Läpsyt ja pavut on elokuvateemaisen kuorensa alla varsin perinteinen arcade-mätkintä, mikä toki Italian vekkulien tyyliin sopiikin. Toimiessaan peli pyörii nopeasti ja virheettömästi, mutta uutta kenttää ladattaessa tuntuu iskevän jumahdus – kenties (graffa)muistin loppuessa. Ongelmaa voi kiertää sulkemalla ohjelman välillä, vaikka se hieman työlääksi meneekin.
Pikuniku
Vaikken hirveän pitkälle ehtinytkään Pikunikua hakata, tuntui se futaavan oikein hyvin. Antialiasoinnista tinkimällä vauhti parani vielä lisää.
Plague Inc: Evolved
Korona-ajasta muistuttava Pläägä oy menee valitettavasti kategoriaan “melkein onnistumiset”. Resoa ja graafisia hienouksia karsimalla peli pyöri välttävästi, mutta jonkun ajan päästä alkoi ilmaantua niin pahaa takeltelua, ettei kokemus ollut enää edes siedettävä.
LUNA The Shadow Dust
Kaunis ja sympaattinen klikkailu Luna ei ole graafisesti raskas, minkä lisäksi siitä on aito Linux-versio, joten odotukseni olivat korkealla. Vaan eipä toiminut sinältään. Ennen luovuttamista kokelin vielä Legacy runtimeä, joka olikin runtime paikallaan. Äänet, grafiikat, nopeus: kaikki ok!
edit: Löytyikin ärsyttävä graffabugi, jonka takia yhtä kenttää ei voi läpäistä 🙁
Plants vs. Zombies
Kasvien ja zombien vihanpito on omimmillaan kännykällä tai tabletilla, mutta ei tämä Steam-versiokaan huono ole. Proton 8.0-5 ja WINED3D kehiin, minkä jälkeen peli käynnistyi asiallisesti. Ruutumoodien kanssa oli ongelmaa isolla PC:llä suuremman tarkkuuden vuoksi – Raspin 1080p-näyttö sen sijaan ok suorilta. Välianimaatiot ja kasvien valinta tökkivät (myös tehokoneella), kun taas itse pelimoodi jaksaa onneksi hyvin.
Super Hexagon
Simppeli geometrinen toimintapläjäys Super Hexagon ei paljon laitteistolta vaadi ja lähti futaamaan ilman eri säätöä.
Super Meat Boy
Hermoja ja jännetuppia rankaiseva Superlihapoika on Linux-natiivi, ja niinpä mitään kummempaa virittelyä ei tarvittu tästäkään “nauttimiseen”. Seuraavaksi siirryin kokeilemaan vielä muutamia Steamiin käsin asennettuja ulkopuolisia Linux-pelejä, joita on tarttunut matkaan sekalaisista bundleista.
Hidden Folks
Folksin olen hakannut isolla koneella läpi monta kertaa, tosin tällä erää en sentään ihan niin kattavaan testailuun ryhtynyt. Muutaman kentän perusteella en löytänyt mitään valittamisen aihetta sen enempää toimivuudesta kuin nopeudestakaan.
VVVVVV
Retrohenkinen, refleksejä ja kekseliäisyyttäkin kysyvä VVVVVV on niin ikään hyvä Raspi-kansalainen, joka pyörähti käyntiin ilman eri vaivaa. Kahlasin läpi toistakymmentä ruutua, enkä huomannut mitään ongelmia.
Näiden hienojen onnistumisten vastapainoksi nähtiin toki niitä pieleen menneitäkin yrityksiä. Esimerkiksi Minit ja Night in the Woods eivät suostu käynnistymään millään asetusten rämppäämisellä sen enempää Linux- kuin Windows-versionakaan. Molemmat olen pelannut Linux-PC:lläni läpi, joten lähtökohtaisesti toivoa pitäisi olla. Mahdollisia kipukohtia on monia: Box64:n puutteellinen x86-emulointi, muistin loppuminen, Raspin graffaraudan riittämättömyys, puuttuvat kirjastot ja niin edespäin. Hain tällä testirundilla enemmän leveyttä kuin syvyyttä, joten osaava ja kärsivällinen säätäjä saisi joitakin ongelmatapauksia luultavasti puukotettua toimimaan. Joka tapauksessa pelikirjasto laajeni mukavasti jo näinkin.
edit: Minit ei ollut ihan helppo tapaus, sillä Steamissa oleva versio ei toimi enää oikein missään. Itch.io:sta joskus ladattu itsenäinen Windows-versio sen sijaan käynnistyi Proton 9.0-4:n ja WINED3D:n voimin.
Siellä täällä mainittiin, että Raspiin voisi asentaa PC-Steamin, vaikka tulokset aika laihoja saattaisivat ollakin. Helpoin asennus vaati jälleen uuden jakelualustan (Pi-Apps) asentamista, mutta ehkäpä tuosta on jotain muutakin iloa. Steamin normaalin Protonin mukana tulee lisäksi x86-emulaatio, koska ARM ei moisia ohjelmia suoraan aja. Varsin kunnianhimoinen häkkyrä siis: Windows-PC:lle tehtyjä pelejä pyöritetään ARM-Linuxin alla.
Jestas. Siinä se on.
Raspin CPU- ja GPU-puoli ovat moderniin pelikoneeseen verrattuna varsin köykäisiä, minkä lisäksi konekieltä pitää vielä tulkita välissä, joten odotukset kannattaa pitää realistisina. Viimeisimmät AAA-pelit eivät tule toimimaan. Poimin testipenkkiin Steam-kirjastostani muutaman kymmentä potentiaalista vanhempaa teosta, vieläpä mieluummin sellaisia, joita haluaisin mahdollisesti joskus jopa pelata. Raspi tukee kyllä jonkun sortin Vulkania, mutta useimmiten oli syytä heittää (Windows-)pelikohtaisiin asetuksiin Intelin integroiduilta tutuksi käynyt rimpsu:
PROTON_USE_WINED3D=1 %command%
Vähääkään raskaammat tai tuoreemmat pelit löivät silti hanskat yleensä tiskiin heti ensimetreillä. Vaikka heti ei onnistaisikaan, kannattaa kokeilla vielä toisella Protonin versiolla. Omissa testeissäni 8.0-5 onnistui toisinaan silloin, kun tuoreempi versio ei. Parissa tapauksessa äänet jäivät kuulumatta ennen vanhemmalla Protonilla kokeilua. Melkoista käsityötä tämä siis vaatii, ja onnistumisprosentti ei ole korkea. Toisaalta Raspille ei ole hirveästi pelejä saatavilla emulaattorien ja selainten ulkopuolella, joten kaikki on kotiin päin – monella epäilemättä lieraa Steamissa kaikenlaista sopivaa jo valmiiksi. Seuraavaksi niitä onnistumisia:
Baba Is You
Baba Is You on sen verran pieni, kevyt ja Linux-natiivi, että uskalsin odottaa sen futaavan suorilta. Odotukset täyttyivät, ja oikeastaan ainoa kauneusvirhe on jostain ilmestyvä outo haamuohjain, joka vetää Babaa jatkuvasti vasemmalle. Asetuksista peliohjain pois ja johan soi.
Badland: Game of the Year Edition
Pataläntti on niin ikään Linux-natiivi, mutta toisaalta se on myös vauhdikas toimintapeli, jossa mikä hyvänsä nykiminen vie äkkiä maun hommasta. Niinpä olinkin varsin vaikuttunut, kun full hd -tarkkuudella mentiin pehmeästi eteenpäin – tämä ei paremmin voisi pyöriä.
Braid
Aivot sulattava, aikanaan uraauurtava hyppelö Braid toimi oikein asiallisesti, kunhan asetuksia malttoi hieman keventää (jälkikäsittely pois).
FEZ
Linux-puolella jatkaa vekkuli FEZ, joka ei jaksanut aivan kieppua (sic) kaikkein vanhimmilla läppärinraadoilla. Meno oli kuitenkin tässä testissä mainiota satunnaisia nykäyksiä lukuun ottamatta. Grafiikan tarkkuutta ja skaalausta voi halutessaan viilata paremman vauhdin toivossa. Täysin pelattavissa siis.
Gunman Clive
Sir Cliven Amerikan-serkun seikkailut vaikuttivat ensi alkuunsa toivottomilta, kun latausruutu pysyi näkyvillä iän kaiken. WINED3D auttoi jo hivenen ja äänetkin lähtivät raikaamaan Proton-versiota vanhentamalla. Lopputulos säätämisen jälkeen lähes virheetön.
KIDS
SKIDIT on Linux-natiivi ja lähti käyntiin helposti, äänet ja kaikki. Ikävänä yllätyksenä peli kaatui kroonisesti kahden ruudun jälkeen samaan paikkaan. Ehdin jo tuomita pelin menetetyksi, mutta hätäinen runtimen vaihto auttoi tässäkin tapauksessa (Legacy runtime 1.0).
Limbo
Kestosuosikkini Limbo on Windows-peli, joka tosin on toiminut luotettavasti Winejen ym. avulla jo vuosia. Ainoaksi ongelmaksi muodostui tässä testissä pelin liiallinen hitaus. En kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja menin tottuneesti koppuloimaan tiedostoa ~/.steam/steam/steamapps/common/Limbo/settings.txt. Backbufferin tarkkuutta pienentämällä ja 8-bittiseen renderöijään vaihtamalla nopeus koheni asiallisemmalle tasolle.
Little Inferno
Jo iäkäs Pikkuinferno ei sen kummempaa virittämistä vaatinut, vaan toimi hyvin suorilta.
Portal
Tämä oli heti alkuunsa tuhoon tuomittu yritys, mutta yritin silti edes piruuttani. Graffis ei vaan jaksa, vaikka ottaisi kaikki hienoudet pois ja pudottaisi tarkkuutta. Pitkin hampain tuota ehkä voisi pelata, mutta jätetään Portal kunniamaininnan asteelle.
A Short Hike
3D-söpöilyseikkailu A Short Hike ei ole sieltä raskaammasta päästä, minkä lisäksi siitä on aito Linux-versio. Asetuksista on syytä karsia hiukan tarkkuutta ym. hienouksia, minkä jälkeen Hikke muuttuu varsin pelikelpoiseksi – mutkikkailla alueilla päivitystaajuus putoaa selvästi, muttei kohtuuttomasti.
SpeedRunners
Linux-peli tämäkin, joten VauhtiRynnijöiden käynnistyksessä ei ilmennyt ongelmia. Peli on luonteeltaan vauhdikas ja sulava, mikä asettaa kovat kriteerit sujuvuudelle; pikku testailulla en huomannut havaittavaa hidastelua, sillä grafiikat on tehty keveiksi.
Tales of Monkey Island: Chapter 1
Tales-Manki on sikäli merkittävä peli, että koitin Protoniaensimmäistä kertaa sen kanssa. Grafiikan laadusta ja tarkkuudesta on syytä hieman tinkiä, ettei seikkailu mene hidasteluksi, minkä lisäksi Proton piti vanhentaa 8.0-5:ksi. Lopputulos ei ole äärimmäisen sujuva edelleenkään, mutta aivan välttävä kuitenkin.
Windosill
Windosill on tehty Windowsill, joten ihan puhtain paperein ei selvitty. Meno on välillä hieman rauhallista, ja ääniä varten piti vaihtaa vanhempaan Protoniin.
World of Goo
Mömmömaailma on vanha ja Linux-natiivi, eli eipä ongelmia.
You Have to Win the Game
YHtWtG muistuttaa pitkälti Mustanaamiota, sillä se on kova, mutta oikeudenmukainen. Retrohermoja kutkutteleva ja muita hermoja raastava pikkutarkka hyppelö toimi sinältään virheettömästi – ja miksipä ei, eihän tuossa paljon piirretä. Ruutukaappauksessa näkyvillä myös kuvaputkiemulaatio, jonka saa halutessaan toki veks.
Testituokio venähti jo näin monen tunnin mittaiseksi, enkä edes kokeillut kuin pientä osaa koko Steam-kirjastostani. Uusia löydöksiä olisi varmasti tarjolla, vaikka en toisaalta hirveästi jaksaisi huhkia bulkkikuonan äärellä, kun ei niitä muutenkaan tulisi pelattua. Yllä nähtyjä onnistumisia kohti tuli vähintään sama määrä vesiperiä siitä huolimatta, että valkkasin settiin edes mahdollisesti toimivaa sisältöä. Kaiken kaikkiaan lopputulema on silti positiivinen, kun näinkin moni peli suostui toimimaan. Kun huomioi, miten monimutkaisia kerrostumia ja emulointeja tähän ylipäänsä tarvitaan, täytyy nostaa hattua Raspi-Steamille.
This time in English again, as the topic might have some relevance for someone out there. Today I tested DVD/BD ripping and direct DVD playback on my brand new Raspi 500. The drive was an external Asus SBW-06D2X-U, which ran fine connected to a USB3 port without any additional juice. As the first thing, install libdvdread8, if it isn’t already:
sudo apt install libdvdread8
Next go to /usr/share/doc/libdvdread8 and follow the instructions given in README.css. Note that this is very secret stuff and you may be committing serious crime depending on the local legislation. After that mischief VLC should already be able to play back DVDs. Blu-rays are a different ballgame, so most of them won’t work even if you install a suitable key database. But let’s get to that later and start with DVD ripping. For that install HandBrake as usual:
sudo apt install handbrake
Then just open the disc and configure the settings as you see fit. My traditional settings for DVD compression have been h264, 2500 kbps, 2-pass encoding and turbo first pass. The default preset is “fast”, which is probably a good compromise here. In this case, the speed is heavily constrained by disc i/o, so even a much more powerful computer won’t complete the task considerably faster. My Raspi 500 took 1 hour and 10 minutes, whereas a Ryzen 5900x was done in half an hour.
A Bullet for the General in the works.
How about BD then? First we need to install MakeMKV, which is conveniently available for ARM-based computers these days. A snap is the easiest way to get it, even though I wasn’t awfully happy to add one more package manager to the system. For testing, a beta code should work, but shelling out is not a bad idea in the long run, as the license seems to stay valid forever and lets you install the app on multiple computers, too. At least on the PC it was possible to use MakeMKV libraries with VLC for direct playback, but that’s something I didn’t get around to yet.
I know, I know. It’s a lame movie.
Dumping the BD into a file is purely i/o limited, so the big PC wasn’t any faster: both machines took 35 minutes. When it comes to comperssion, though, the difference is vast. Raspi 500 took 3 hours and 50 minutes to finish, while the Ryzen only spent half an hour. The settings were mostly the same as with the DVD, but obviously with a higher bitrate (6000 kbps). If you’re in a hurry, using a powerful computer will get things done – on the other hand, leaving the power-sipping and completely quiet Raspi to crunch the videos overnight isn’t too bad, either. HandBrake lets you queue jobs, so there’s no need to poke it constantly.
Sieltä se viimein tuli, Windows 10:n tuen loppumisen päivä. Asia ei varmaan ole mennyt moneltakaan ohi, mutta nyt se muuttui “katotaan sitten joskus” -ongelmasta todellisuudeksi. Erilaisten arvioiden mukaan tilanne koskee 200–400 miljoonaa tietokonetta, joista suurinta osaa odottaa todennäköisesti kaappiin tai serriin päätyminen – oli laite sitten käyttökelpoinen tai ei. Itseäni tuen loppuminen ei juuri hetkauta, sillä ainoat W10-koneeni ovat pari läppärinraatoa, joita en ole tainnut edes käynnistää viimeiseen puoleen vuoteen. Lähipiirissä sen sijaan tilanne on hyvinkin ajankohtainen, kun lukuisia työ- ja kotikoneita putoaa päivitysten parista.
Erilaisia vaihtoehtoja on esitelty mediassa, mutta mikään niistä ei ole ilmainen tai ilmiselvä. Aika moni saattaa vain jatkaa koneensa käyttöä toiveikkaasti, mistä voi seurata se, että pöydälleen saa haittaohjelmia ja spämmiä levittävän zombin. ESU-ohjelman myötä kympille saa vielä vuodeksi tietoturvapäivitykset, johon liittyy kuitenkin erilaisia reunaehtoja, kuten pakotettu Microsoft-tunnuksen käyttö kirjautumiseen. Ratkaisu on joka tapauksessa lyhytaikainen, kun vuoden päästä sama tilanne on edessä uudelleen.
Windows 11:n voi haksoroida asentumaan myös niihin koneisiin, joissa ei ole riittävän paljon muistia, tuoretta prosessoria ja surullisenkuuluisaa TPM 2.0 -piiriä. Pertti Peruskäyttäjälle moinen suorite on todennäköisesti liian hankala, eikä purkkaviritys luultavasti pidemmän päälle edes toimi, joten jälleen yksi huono vaihtoehto. Linux ei tällaisiin männynkäpyihin kompastu, ja tällä hetkellä se onkin taas käväissyt valokeilassa. Pertti-aspekti iskee valitettavasti tässäkin näpeille, sillä sormi menee todennäköisesti suuhun jo buuttaavan muistitikun tekemisessä.
Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.
ICT-ala ei muutenkaan loista minään eettisen bisneksen majakkana, ja tällä kertaa asiakkaittensa muroihin kusee jälleen Microsoft. Tekopyhä lässytys tietoturvasta tai käyttöjärjestelmän modernisoinnista ei juuri kiinnosta sitä kuluttajaa, joka saa lähteä tietokonekaupoille täysin keinotekoisesta syystä. Sivumennen saatiin samalla valtava vuori lisää elektroniikkaromua. Jälleenmyyjiä tilanne sentään ilahduttaa – kun pyörähdin Verkkiksessä, en voinut olla huomaamatta, että esille oli laitettu laajalti niitä kalliimman pään läppäreitä. Vanhoja bisneskoneita myyvät putiikit ovat epäilemättä vaikeammassa asemassa, kun varastoihin uhkaa jäädä läjä myyntiin kelvotonta rautaa. Hirveästi sääliä ei heillekään liikene, sillä niitä samoja raatoja on myyty aivan liian pitkään, kun tuen loppuminen on ollut jo hyvin tiedossa.
Jätteeksi muuttuneen koneensa äärellä on tilaisuus reflektoida sitä, kuinka tavallinen tallaaja on suuryritysten ja niiden kehittämien polkuriippuvuuksien totaalinen vanki. Toisaalta tietotekniikka on monelle ns. tiedostavallekin ihmiselle sokea piste, pelkkä työkalu vailla eettistä ulottuvuutta. Kun EU onnistui pakottamaan USB-C-latauksen kännyköihin, korporaatiot (ts. Apple) joutuivat hetkellisesti nöyrtymään, mutta tällä kertaa vastaavaa ryhtiliikettä ei nähty. Laittakaahan siis suosiolla ostohousut jalkaan.
Raspberry Pi -aiheinen postailu näemmä jatkuu edelleen sitkeästi, kun kauan sitten tilattu laitteisto alkaa hiljalleen päästä kohteeseen. Tällä erää kävi niin, että alkuperäinen Raspi 500 -tilaukseni oli kaikessa hiljaisuudessa peruutettu saatavuusongelmien takia. Välissä ehti ärsyttävästi ilmestyä jo 500+, jossa olisi kahteensataan euroon isompi muisti, hartaasti odotettu NVMe-paikka ja mekaaninen näppäimistö. Niiden saatavuus oli kuitenkin nolla, joten tilasin reilulla satasella Desktop Kitin ja sepä suostui lopulta jopa saapumaan. Itse lankun lisäksi mukana seuraa ohjekirja, virtalähde, hiiri, HDMI-kaapeli ja valmiiksi asennettu muistikortti.
Koko kasa
Koppuloin hiljattain neljäsatasta, joten vertailu näiden kahden mallin välillä on jotakuinkin väistämätöntä. Ulkoisesti eroa ei ole paljon: viissatku on kokonaan valkoinen, portit ovat eri paikoissa ja virtanappi on eriytynyt oikeaan yläkulmaan. Näppäimistön tuntuma on varsin samanlainen – muovinen, muttei toivoton. Väriteema toistuu hiiressä, joka on samanlainen litteä pulikka kuin edellinenkin. Suurimmat erot ovat sisällä: muisti on kasvanut neljästä kahdeksaan gigaan ja prosessori vaihtunut 2–3x nopeampaan versioon. Molemmissa on samanlainen iso pelti sisällä jäähdytysratkaisuna, eikä edes suotta, sillä täysin ilman propellia viissatasen lämmöt jäivät tunnin stressitestissä 60 asteeseen.
Muistikortti olisi kätevän pieni ja kotelon sisään mahtuva ratkaisu, mutta hitaita ja hajoaviahan ne ovat. Olin asennellut jo nelisatkua varten teran vähävirtaisen USB-SSD:n, joka toimi onneksi heittämällä uudessakin koneessa. Ei tuokaan veny kuin SATA2-nopeuksiin (luku 250 Mt/s), mikä on korttiin verrattuna sentään moninkertainen parannus. Tiedostoja on samalla helppo siirtää vaikkapa PC:ltä, varsinkin kun integroidut kortinlukijat ovat katoamaan päin ja luonnostaan aika rähmäisiä laitteita.
Lisääntynyt prosessoriteho ei jää pelkiksi testilukemiksi, vaan tuo koneeseen monessa suhteessa lisää sujuvuutta. Osa nopeutuksesta saattaa toki selittyä myös muistinlisäyksen kautta. Standardina testinä käyttämäni POV-Ray-renderöinti otti suuren harppauksen nelisataseen verrattuna ja saavutti jo kymmenen vuotta vanhan i5-4430:n nopeuden (heh). Ohjelmat aukeavat nopeammin, Google Docs ei lägää enää kuin hivenen, YouTube jaksaa toistaa 1080p-videoitakin jne. Uusina aluevaltauksina testasin myös Yle Areenaa ja Netflixin 720p-toistoa, jotka toimivat kumpikin odottamattoman sutjakkaasti – ilmeisesti purku ei tapahdu selaimessa enää pelkällä softalla.
Ehdassa Raspi-näytössä kiinni. Koneen takaa sojottaa muiden kaapeleiden seassa myös SSD.
Vanhat tutut retrokoneiden emulaattorit toimivat jo 400:lla hyvin, joten niiden kanssa ei tullut mitään havaittavaa eroa. Ysärikoneiden ja -konsolien suhteen eroa voisi olla, mutta en ehtinyt sellaisia vielä tähän hätään testata. Pitkäikäinen unelma siitä, että Raspista olisi “oikeaksi” pöytäkoneeksi, on siis jälleen askelta lähempänä. Webaselailu, kirjoittaminen, koodaus, kuvien editointi ja mediakäyttö onnistuvat varsin mallikkaasti, joten Akilleen kantapääksi jää omasta puolestani lähinnä pelaaminen. Pikkupelit, selainpelit ja etenkin emulaattorit helpottavat sitä puolta, ja peeseepuolen AAA-sisältöä voi suoratoistaa GeForce Now!:n kautta.
Wayland on tavallisiin asioihin käyttökelpoinen, mutta jää nopeudessa vanhalle kunnon X:lle, ja onhan tuo Labwc karu vaikkapa Cinnamoniin tottuneelle. Työpöytää voi toki vaihtaa, vaikka se tapahtuu omalla vastuulla ja samalla nopeus sekä integraatio raudan kanssa saattavat heikentyä. Pitäytynen niin ollen jatkossa ihan vakiovaihtoehdoissa, kun niillä saa tarpeelliset asiat riittävästi tehtyä. NVMe-paikan puute on suurin mieleen tuleva puute – tähän kun ei voi ostaa edes hattua – ja 16 gigaa muistia olisi toki mukava lisä, jos ei erityisen tarpeellinen. Erillinen ääniulostulo lienee pysyvästi menetetty. Niin kauan kuin maailmanlaajuiset kännykkämarkkinat pysyvät suurina ja rajusti kilpailtuina, Raspi-maailma hyötyy sivussa parantuneiden järjestelmäpiirien muodossa, kuten tässäkin jälleen nähtiin.
Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
After wasting a couple of evenings trying to assign my own volume control keys (F8/F9) for the Raspberry Pi 400, I finally found an acceptable solution. Most of that time was lost with Triggerhappy, which kind of worked but did not delete the events from the queue. Therefore, the keypresses still ended up doing unwanted things in running programs. Moreover, getting the daemon to work properly was so tricky that I wonder why it’s installed in the first place. In good old X11 it wouldn’t take long to remap the keycodes to XF86VolumeRaise and XF86VolumeLower using xmodmap, but the Raspberry Pi OS uses Wayland these days, so no go. The compositor (kind of like the window manager in X) is Labwc.
After trying to remap F8/F9 with xmodmap I soon realized Wayland deals very differently with the keyboard than X11 – nothing happened. Finally, I added the following modification to .config/labwc/rc.xml (inside the openbox_config tag):
At that point I had pretty much given up hope already, but lo and behold: the kludge worked! Volume could be controlled with the respective keys, which were also grabbed by Labwc and didn’t turn into extraneous keypresses. No need to reboot even, as “killall -HUP labwc” reloads the configuration file. In some earlier OS versions the configuration file has apparently been in a different location or with a different name, but this is where it resides at least for now.
As the keyboard has a Fn key anyway, it would have been a minimal effort to simply add various media keys as extras behind the normal function keys, as seen on many laptops. F11, F12 and the power button are there already exactly like that. For some unknown reason, Raspi designers didn’t deem media keys as necessary, which lead to this somewhat tiresome (if educative) effort. Sigh.
