Posts filed under 'kirjat'

Nyt sipsit on alhaalla

Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.

Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi

Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.

Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.

Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.

Add comment May 6th, 2024

Español, otra vez

Sattuneesta käytännön syystä opettelin 2007–2009 ahkerasti espanjaa ja asuinkin Meksikossa puolisen vuotta, jolloin kielitaitoni oli selkeästi huipussaan, kun yritin selviytyä arkielämästä neljännellä kielelläni. Toisesta käytännön syystä tarve kielen käyttämiselle lopahti, ja niinpä en ole noin kolmeentoista vuoteen sitä juuri puhunut muuten kuin hyvin satunnaisesti. Tauon aikana osaaminen ehti jo pahasti ruostua, mikä on välillä harmittanutkin – pienenä lohdutuksena sentään espanjan tuhoamat ruotsintaitoni palailivat takaisin, vaikken asian eteen mitään tehnytkään.

Näitä tuli tahkottua ja tahkotaan taas.

Pikakelaus vuoteen 2023, jolloin muksuilla heräsi kiinnostus espanjan kieleen – ja taas on nokan alla lukion Paso a paso harjoituskirjoineen. Hyllyssä odottelee vielä toisen vuoden materiaali Un paso más. Alkujaan kirjat ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, tosin itselläni pitkäaikaislainassa olevat kappaleet edustavat 1986 uusittua painosta. Aika on hieman nävertänyt aiheiden ajankohtaisuutta, kun missään ei näy sen enempää Internetiä kuin kännyköitäkään ja rahayksikkönä on peseta, mutta eipä itse kieli ole tuossa ajassa mihinkään muuttunut. Lukion alkavien kielten tapaan etenemistahti on melkoinen, mutta mitäpä tässä kiirehtimään.

Homeeseen vetänyt oma kielitaitoni tuntuu jo nyt, aivan alkeita tavatessa ja natiaisille opettaessa, heräilevän kovaa kyytiä. Huomaan muistavani monenlaisia sanoja pienellä yrittämisellä, vaikka toisaalta sanastossa on suuria ammottavia aukkoja ihan perusteidenkin kohdalla. Esimerkiksi muistin kyllä, mikä on rupikonna, kassakaappi tai ylioppilas, mutta en sitten millään lintua tai kaappia. Jostain selkäytimestä kaivautuu käyttökelpoisia arjen fraaseja ja verbien taivutuksia, joissa on toki ihan loputon sarka kaikkien epäsäännöllisyyksien ja lukuisien aikamuotojen takia.

On espanjaa ja espanjaa, sillä latinalaisessa Amerikassa, kuten Meksikossa, kieli on jonkun verran erilaista kuin mitä kirjasarjassa näkee. Meksiko lienee kaikista helpoin tapaus, enkä huomannut siellä valtavaa eroa kirjoista oppimaani, mitä nyt jotkut sanat ovat erilaisia, espanjalainen lespaava c/z on s ja vosotros-muotoja ei käytetä; kaikki tyypillisiä latinalaisen Amerikan piirteitä. En oikein itsekään osaa luontevasti käyttää noita epämuodollisia te-muotoja, koska niihin ei tullut koskaan käytännössä törmättyä. Joskus sivukorvalla kuulin kuubalaisen turistiporukan puhetta, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Karibialla ääntämys on, noh, löysempää ja Argentiinaan tai Chileen asti mennessä mukaan ilmaantuu omia erikoisuuksiaan kuten vos (tú tienes -> vos tenés).

Kielen kirjo on yhtäältä toki mielenkiintoinen rikkaus, mutta toisaalta se aiheuttaa alkeiden kanssa ylimääräistä päänvaivaa. Vaikkapa YouTubesta löytyy runsaasti sopivia opetusvideoita, mutta niissä on harmillisesti usein esim. meksikolainen aksentti, jolla en haluaisi sekoittaa natiaisia tässä vaiheessa. Netflixistä löytyi kätevästi espanjaksi dubattu Pipsa possu (Pepa la cerdita), jota on katseltukin, mutta sekään ei ole samalla aksentilla kuin mitä kirjoista opettelemme. Myös sanoissa on eroa: lukiokirjoissa auto on el coche, itse opetin muksuille helpon el carron, mutta Pepan perhepä ajelee el autolla. Castellanossa eli Manner-Espanjan kielessä haluaisin pysytellä lähinnä siksi, että jälkikasvu oppii vosotros-muodot ja hieman monipuolisemman ääntämyksen, sekä toki käytössä olevan kirjasarjan vuoksi.

Tällä hetkellä projektia on takana melkein kaksi kuukautta ja etenemistä on havaittavissa. Muksut osaavat jo tervehtiä, taivuttavat kätevästi kolmisenkymmentä eri verbiä preesensissä, tuntevat huonekalujen, vaatteiden sekä keittiötavaroiden nimiä, ja ymmärtävät ainakin perusteet sanojen suvusta ja monikosta. Yhteiset aamiaiset, lounaat ja päivälliset ovat osoittautuneet käteviksi tuokioiksi sanaston jumppaamiseen, ja suunnilleen joka päivä yritetään joko lukea kirjaa tai sitten katsellaan Pepan seikkailuja. ¡A ver como va!

Add comment June 28th, 2023

Spekun demoskene kansissa

Demoskeneä käsittelevät kirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tutkimuskirjallisuus ja harrastajien historiikit. Juuri loppuun saamani ZX Spectrum Demoscene (2020) istuu näiden kahden välisellä aidalla eikä ole sen kummemmin tieteellisen tarkkaa tekstiä kuin nostalginen kuvakirjakaan – lähdeviitteitä on sinänsä käytetty, mutta kovin harvakseltaan, eikä taustatutkimuksen tekoa ole juuri dokumentoitu. Julkaisijaksi on yhtä kaikki saatu ihan yliopisto, puolalainen Jagiellonian University Press.

According to Yerzmyey and Hellboy’s (2020) analysis […]

Kirjoittajina ovat akateemisempi Piotr Marecki ja kaksi aktiiviharrastajaa, Yerzmyey ja Robert “Hellboy” Straka. On hieman erikoista, että yksi tekijöistä on halunnut piilotella nimimerkin takana, koska eihän moinen ole tapana tutkimuskirjallisuudessa. Suuri osa tekstistä perustuu harrastajayhteisön piirissä tehtyihin haastatteluihin, mikä pitää käsittelyn konkreettisena, vaikka paikoitellen anekdotaalisena. Haastattelut ovatkin eräs kirjan vahvuus, koska niissä tulevat esiin todelliset kokemukset etenkin vähän tunnetun Itä-Euroopan skenen suunnasta. Osa väitteistä sen sijaan lyödään pöytään ilman sen kummempia selityksiä tyyliin “minä tiedän nämä jutut”, eivätkä sammakkoperspektiivistä tehdyt yleistykset oikein aina vakuuta. Päälukuja on kolme:

  1. ZX Spectrumin demoskene – tässä toistetaan aika paljon skenen perusteita, jotka on kerrottu jo monessa muussakin julkaisussa, mutta itäinen perspektiivi on sentään mielenkiintoinen.
  2. Spectrum-demoskenen digitaaliset genret – tämäkin luku on aika paljon muualta tutun asian toistoa. Uusinta sisältöä on 1-bittisen musiikin käsittely.
  3. Alusta – jokseenkin hätäiseksi ja luettelomaiseksi jäävässä luvussa käydään läpi Spectrumin ja kloonien raudan kehitystä. On täälläkin kaikenlaista uutta detskua, mutta ote on pintapuolinen.

Veikkaisin lonkalta, että päälukujen takana ovat eri kirjoittajat, sillä tyyli ei ole niiden välillä yhtenäinen ja paikoitellen voi huomata tiettyä toisteisuutta. Kuvia on käytetty, mutta monia teknisiä seikkoja olisi voinut havainnollistaa kaavioilla: millainen se muistikartta on, miten grafiikka rakentuu, millaista 1-bittinen ääni on? Vaikka kirja on Platform Studies -henkinen, ei siinä ole lähiluettu pelejä tai demoja ja yritetty havainnollistaa, miten laitteisto ja ohjelmisto toimivat yhteen. Brightpast-demon (2011) tapauksessa sitä hieman yritellään, vaikka pintapuolisesti. En ole kovin vakuuttunut, että juuri kyseinen produ on edes paras mahdollinen analysoitava, sillä neukkuteemansa alla se perustuu lähinnä animaatioluuppeihin parin palikkaefektin lisäksi.

Mitäpä tästä nyt sanoisi? Positiivisia seikkoja on helppo löytää paljon hakematta: itäeurooppalainen perspektiivi on aina tervetullut, mukana on valaisevia haastatteluja ja tulihan tässä opittua sitä sun tätä. Valitettavasti heikkouksia on liikaa, että teosta voisi varauksetta suositella. Rakenne on poukkoileva, luvut epätasaisia, yleistykset toisinaan perusteettomia ja kaikkiaan meiningistä puuttuu tietty tarkkuus – olisin odottanut ainakin laitteen hyvin tuntevilta harrastajilta syvällisempää teknistä näkemystä. Napakampaa luettavaa Itä-Euroopan teknisistä harrastuskulttuureista ovat vaikkapa Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain tai tuore puolalainen New Media Behind the Iron Curtain.

Add comment December 3rd, 2022

Kuningatargambiitti

Jaa niin, tämä oli suomeksi Musta kuningatar, mikä varmaan sanoo tavalliselle kuluttajalle enemmän kuin avaustermi “gambiitti”, mutta toisaalta vie ajatukset aika väärään suuntaan kirjan sisällön huomioiden. Joka tapauksessa nyt on kyseessä Walter Tevisin romaani vuodelta 1983, jonka sain juuri luettua pokkarimuodossa. Netflixin onnistuneen (ja epäilemättä kirjaa tunnetumman) sarjasovituksen näin jo reilu vuosi sitten. Noh, ilmenikö kirjasta sitten jotain uutta ja ihmeellistä, joka jäi sarjassa kertomatta?

Ei kun pullo pöytään, sitten miettimään.

Lukiessa kävi varsin nopeasti selväksi, kuinka uskollisesti sarja perustuu alkuperäisteokseen: käytännössä kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä ja henkilöt ovat niin ikään yksi yhteen. Niinpä sivuilta ei juuri auennut mitään uutta, joka olisi taustoittanut tapahtumia tai Bethin hahmoa odottamattomasti. Pieniä painotuseroja sentään pystyi bongaamaan: sarjassa lahjakasta äitiä ja auto-onnettomuutta puitiin jonkin verran, siinä missä kirjassa niitä hyvä kun edes mainittiin. Kirjassa esiintyneet pari alaikäisten itsetyydytys/hyväksikäyttökohtaa olivat epäilemättä niin hankalia, että ne oltiin päätetty suosiolla unohtaa. N-sana jätettiin niin ikään 80-luvulle, vaikka Beth sillä Jolenea kirjassa kutsuikin.

Sarjan roolitus oli ihan onnistunut: Beth tosiaan on ruipelo ja hieman autistinen, mikä irtosi Anya Taylor-Joyltä uskottavasti. Nuoren Bethin piti oleman mitäänsanomattoman näköinen, mikä ei puolestaan lapsinäyttelijän tapauksessa osunut yhtä hyvin kohdilleen. Muiden hahmojen osalta kenties silmiinpistävin epäsuhta oli Borgovissa, joka kirjassa oli lyhyt ja vanttera, toisin kuin sarjassa nähty komistus (Marcin Dorocinski). Stetsonipäinen Benny näytti puolestaan enemmän karjapaimenelta kuin kirjassa kuvaillulta merirosvolta.

En edelleenkään keksinyt, keneen Bethin ja Borgovin hahmot perustuvat, koska tarkalleen tuollaisia hahmoja ei ole shakin historiassa nähty. Suuressa loppumatsissa ja jenkki–neukku-vastakkainasettelussa on toki Spasski–Fischer-ottelun kaikuja, mutta Spasski ei ollut mikään kivikasvoinen punakone, joten ehkäpä Borgov on joku muu? Vanttera tummahiuksinen Petrosjan on kenties Borgovin fyysinen esikuva, virkamiesmäistä ilmeettömyyttä Tevis lienee lainannut Karpovista ja aggressiivista uhkaa Korchnoista. Naispelaajista ei oikein löydy helposti Bethille vastinetta, joten paras veikkaukseni on jonkinlainen Fischer/Morphy-mukaelma, etenkin kun molemmat jenkit olivat Bethin tavoin ongelmaisia ja traagisia hahmoja.

Add comment November 4th, 2022

Tšekkoslovakiat ja Kekkoslovakiat

Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.

Manic Miner -henkinen kansi.

Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.

Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.

Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.

Add comment November 26th, 2019

Kirjallisuuskatsaus

Niin paljon kuin netistä löytyykin kaikenlaista, on hyvä shakkikirja edelleen asiallista luettavaa: sisältö muodostaa kokonaisuuden ja etenkin työmatkoilla on kätevämpi lukea paperista kirjaa kuin tihrustaa kännykän näyttöä ja googlata lisää lukemistoa. Tänä vuonna olen ehtinyt käydä läpi seuraavat opukset:

  • Aleksander Kostyev: From Beginner to Expert in 40 Lessons. Kuuleman mukaan neukkulaisen shakkiopetuksen klassikko, ja onhan siinä monenlaista. Siirtosarjoja on kohtuudella, joten tätä pystyi jokseenkin lukemaan työmatkoillakin hiukan pinnistämällä. Aiheet ovat hyödyllisiä, mutta myös sekalaisia – kokonaiskuva ei ainakaan itselleni oikein auennut.
  • James Eade: Shakinpelaajan käsikirja. Varsin visuaalinen pläjäys, joka sopii erityisen hyvin metrossa ja sporassa kahlattavaksi. 3D-tyyli ei häiritse liikaa, mutta ei siitä varsinaista hyötyäkään ole. Skaala on tässä poikkeuksellisen laaja, kun alkeista edetään (jokseenkin ylimalkaisesti) edistyneisiin asioihin samoissa kansissa.
  • Michael Basman: Nuorten shakkiopas. Värikäs nuorille aloittelijoille suunnattu kuvakirja, jossa päästään taktiikan alkeisiin asti, mutta ei sitten sen pidemmälle. Ensimmäiseksi kirjaksi, mutta ei sen enempää.
  • Paul Keres & Aleksander Kotov: Taito voittaa shakissa. Suomessa ahkeraan tavattu pikku klassikko, joka soveltuu hiukan edistyneemmälle lukijalle. Etenkin strategiaa käsitellään paljon, mutta pitkiä siirtosarjoja on niin hurjasti, ettei kirja oikein sovellu työmatkoille, vaan vaatii laudan kylkeensä.
  • Richard James: Shakkikirja. Lähtee perusteista ja etenee perustaktiikkaan ja -strategiaan asti. Suunnattu etenkin lapsille ja nuorille, mutta vaatinee käytännössä aikuisen avuksi – toisaalta tätä voi lukea ihan hyvin ikäihminenkin, kun tyyli ei ole mitään lässytystä.
  • Sabrina Chevannes: Shakin kiehtova maailma. Lastenkirja, joka kävi ainakin meillä hyvin nopeasti pieneksi. Alkeita käydään läpi pitkän kaavan kautta hassujen dialogien muodossa, mutta lopulta sisältöä ei ole ihan kauheasti, ja muka helpottavat horinat saattavat jopa häiritä oppimista.

Seuraavaksi lukemista odottavat kotimainen, Mika Karttusen kirjoittama 2000-luvun shakkistrategia, Murray Chandlerin Chess Tactics for Kids, sekä siirtonotaatiota vilisevä Gideon Ståhlbergin vanha Shakki alusta pitäen, joka tosin saattaa mennä kohtuullisen kursorisella selailulla.

Jo näistäkin opuksista hahmottuu kaksi kategoriaa: aloittelijoiden peruspläjäykset ja edistyneempien yleisteokset. Noviisien kirjoja on turha haalia kasapäin, sillä nappien liikuttelun oppii yhdestäkin (tai sitten lukee vain tämän netistä), minkä jälkeen teoksen hyödyllisyys lähenee nollaa. Edistyneemmät yleisteokset kestävät useampia lukukertoja, sillä niistä tuntuu aina aukenevan ainakin jotain uutta. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten erilaisiin avauksiin ja puolustuksiin keskittyneet erikoiskirjat, joita on melkoinen määrä. Toistaiseksi avaustietouteen on saanut riittää netin tarjonta, mutta katsotaan nyt sitten. Neljänneksi “genreksi” voisi laskea shakkihistorian, jota löytyy toki runsaasti maailmanmestareista ja muista suurista nimistä, mutta pieninä kustanteina vaikkapa ihan kotimaisistakin hahmoista.

Add comment December 19th, 2018

Lortin lukua

Taru sormusten herrasta oli toki tullut luettua jo pariin kertaan läpi aiemminkin, mutta viime syksynä aloitin massiivisemman projektin ja ryhdyin lukemaan sitä Emilille iltasatuna. Nyt, melkein vuoden jälkeen, kirja saatiin myös loppuun. Nimien runsas määrä oli viisivuotiaalle iso haaste (“Kuka on Elrond?”), mutta kaikkiaan sisältö taisi tulla ihan ymmärretyksi. Lortti on lopulta aika siivo, ainoastaan muutamassa kohdassa oli rankempaa väkivaltaa – päiden linkoaminen Gondoriin, Pelennorin kentän taistelu, Sarumanin loppu – mutta asiaa harkittuani en ruvennut niitäkään kohtia sensuroimaan.

Ääneen lukiessa ja asioita moneen kertaan selittäessä tuli kirjaa tarkasteltua paljon syvällisemmin kuin aiemmin. Päällimmäiseksi nousi tällä kierroksella etenkin paarustamisen suuri määrä: Konnusta on pitkä matka Mordoriin, ja Tolkien kuvaa raahautumista juurta jaksain. Toistuvat maisemien kuvailut olivat nekin sitä puuduttavampaa osastoa, kun sen ja sen jylhän vuoren profiili taas näkyi tummana taivasta vasten. Itsekseen vauhdilla lukiessaan nämä kuvaukset pääsee nopeasti sivuuttamaan, mutta muille tavatessa ne korostuivat, etenkin Kahdessa Tornissa.

Jacksonin leffatrilogian olin katsellut taas aika hiljattain, joten vertailuja oli helppo tehdä tuoreesta muistista. Joitakin oikaisuja on helppo antaa anteeksi, kuten kävelykohtien vähentäminen, mutta toisaalta on edelleen vaikea ymmärtää, miksi hetkittäin on tarvinnut suorastaan vääristellä tarinaa. Esimerkkejähän on lukuisia, mutta ainakin Samin ja Frodon päätyminen Osgiliathiin on selvästi väärin. Toinen pitkään ärsyttänyt yksinkertaistus on Sarumanin esittäminen Sauronille uskollisena käskyläisenä, mikä muuttaa asetelmaa vikasuuntaan. Eikä Arwen pelastanut Frodoa siellä kahlaamolla! Tom Bombadilin ja Konnun puhdistuksen pois jättäminen turhina rönsyinä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta Jackson on venyttänyt muita kohtauksia niin pitkiksi, että melkein kaiken olisi saanut mahtumaan saman ajan puitteisiin muualta saksimalla (ja kun venyttämisestä alettiin puhua, niin voihan Hobitti-trilogia).

Tämä projekti pitänee ottaa myöhemmin vielä uusiksi Idan kanssa, mutta ehkei vielä kolmeen vuoteen ainakaan. Seuraavaksi menee lukuun Hobitti, jonka osalta kehdannen nyt tunnustaa, etten ole koskaan sitä kokonaan läpi kahlannut, niin Tolkien-kerholainen kuin olinkin 🙂

Add comment August 3rd, 2017

Ruutia valkokankaalla

Otin vakavampien lukemistojen väliin jotain hieman viihteellisempääkin taas: Pertti Avolan Ruutia valkokankaalla – elokuvien villi länsi on uunituore kotimainen yleiskatsaus lännenelokuvaan. Vaikka sivuja on noin kaksisataa, ei kirjan lukemiseen rauhallisella tahdillakaan mennyt lopulta kuin muutama tunti, sillä tekstiä ei ole kovin paljon. Koko sivun tai aukeaman kuvat vievät runsaasti tilaa, ja asettelu on kaikkiaan varsin ilmavaa.

Vaikka etenemisjärjestys onkin pääpiirteissään kronologinen, ei teos kuitenkaan ole mikään kaavamainen kronikka, vaan kukin luku käsittelee aina jotakin tiettyä teemaa. Osansa saavat niin lännen myytit, cowboyt, rosvot, intiaanit kuin spagettiwesternitkin. Väliin on mahdutettu sivun tai kahden infopläjäyksiä yksityiskohtaisemmista aiheista. Kenties läpitunkevin teema on jo kirjan nimessäkin heijastuva “todellisen lännen” ja elokuvien ym. medioiden välinen ristiriita: rajaseutujen hahmot olivat harvoin sitä, mitä leffoissa nähdään.

Ruutia valkokankaalla oli itselleni ennen kaikkea hauskaa luettavaa. Aivan kaikista näkemyksistä en ollut samaa mieltä, mutta joka tapauksessa sain uusia näkökulmia rakkaaseen lajityyppiin. Valtaosa mainituista leffoista oli jo entuudestaan tuttuja (tosin englanninkielisillä nimillään), mikä ei ole suurikaan yllätys muutaman vuoden ankaran katseluputken jäljiltä. Onneksi sentään uusiakin teoksia tuli vastaan, joten luottokortti saa taas käyttöä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjaan oli kaiveltu aitoja, itselleni tuntemattomia vanhoja valokuvia, joista ainakin hieman välittyy historiallisen lännen rähjäisyys sekä monimuotoisuus.

Add comment April 20th, 2017

Parasta ennen

James Newmanin Best Before: Videogames, Supersession and Obsolescence vuodelta 2012 lienee kattavin yleisesitys pelien taltioinnin haasteista. Olen itsekin pyörinyt aiheen ympärillä jonkin verran Videogames.fi:n vuoksi, minkä lisäksi demojen arkistointiin liittyvät ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, vaikka joitakin merkittäviä erojakin toki on: demot eivät ole yleensä interaktiivisia, niissä ei ole pakkauksia eikä manuaaleja, niitä saa – periaatteessa – levittää vapaasti, minkä lisäksi demojen ajettavuus ei riipu taloudellisista seikoista.

Newman käy läpi moninaisia pelien säilyttämiseen liittyviä haasteita, joita totisesti riittää. Ilmeisin ongelma on vanhojen laitteiden ja tallennusvälineiden väistämätön mätäneminen, joka on kuitenkin vain yksi osa kokonaiskuvaa. Emulaation epätäydellisyys, harrastajien (sinänsä tärkeäksi tunnustetun) tekemän taltiointityön satunnaisuus, pelien lukuisat eri versiot ja lainsäädännön vihamielisyys ovat nekin vähintään yhtä merkittäviä haasteita. Monessa kohtaa syyttävä sormi osoittaa – aiheellisesti – pelifirmojen suuntaan: peleistä ei edes yritetä tehdä säilyviä, vaan teollisuus haluaa korvata vanhat tuotteet uusilla nopeassa tahdissa. Nykyisin suuri osa pelien sisällöstä sijaitsee verkossa, ja kun firma lopulta sammuttaa palvelimet taloudellisista syistä, muuttuvat verkkopelit pelikelvottomiksi.

Kaikkiin ongelmiin ei välttämättä edes ole ratkaisuja: esimerkiksi laitteiston maatumisen edessä Newman nostaa kädet reilusti pystyyn. Merkittävin kysymys onkin lopulta: mitä itse asiassa kannattaisi säilyttää? Laitteiden ja pelien keräilyn ohella toinen yleinen tulokulma on yrittää säilyttää pelit mahdollisimman pitkään pelattavina, esimerkiksi emulaation keinoin. Newman on kuitenkin tässä toisinajattelija ja sitä mieltä, että tärkeintä olisi taltioida pelikokemuksia niiden todellisessa kontekstissa, koska niitä ei voi enää jälkikäteen luoda uudelleen.

Add comment March 11th, 2017

Dr. Marq

Flunssasta huolimatta sain eilen hoidettua pois tohtorintutkinnon viimeisen etapin, kun puolustin väitöskirjaani Porin yliopistokeskuksessa. Tilaisuus oli pieni ja kotoisa, eikä vastaväittäjä, Carl Therrien, heittäytynyt häijyksi, mutta onneksi haastetta hiukan lisäsi päällä jyllittävä nuha, jota koitin lääkitä Ibumaxin ja Mynthonin keinoin. Kokoversio väikkäristäni, Times of Change in the Demoscene: A Creative Community and Its Relationship with Technology, on nyt ladattavissa linkin takaa – yliopiston sivuilla olevasta puuttuvat itse artikkelit. Idakin osallistui:

Add comment February 18th, 2017

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet