Posts filed under 'kirjat'

Lortin lukua

Taru sormusten herrasta oli toki tullut luettua jo pariin kertaan läpi aiemminkin, mutta viime syksynä aloitin massiivisemman projektin ja ryhdyin lukemaan sitä Emilille iltasatuna. Nyt, melkein vuoden jälkeen, kirja saatiin myös loppuun. Nimien runsas määrä oli viisivuotiaalle iso haaste (“Kuka on Elrond?”), mutta kaikkiaan sisältö taisi tulla ihan ymmärretyksi. Lortti on lopulta aika siivo, ainoastaan muutamassa kohdassa oli rankempaa väkivaltaa – päiden linkoaminen Gondoriin, Pelennorin kentän taistelu, Sarumanin loppu – mutta asiaa harkittuani en ruvennut niitäkään kohtia sensuroimaan.

Ääneen lukiessa ja asioita moneen kertaan selittäessä tuli kirjaa tarkasteltua paljon syvällisemmin kuin aiemmin. Päällimmäiseksi nousi tällä kierroksella etenkin paarustamisen suuri määrä: Konnusta on pitkä matka Mordoriin, ja Tolkien kuvaa raahautumista juurta jaksain. Toistuvat maisemien kuvailut olivat nekin sitä puuduttavampaa osastoa, kun sen ja sen jylhän vuoren profiili taas näkyi tummana taivasta vasten. Itsekseen vauhdilla lukiessaan nämä kuvaukset pääsee nopeasti sivuuttamaan, mutta muille tavatessa ne korostuivat, etenkin Kahdessa Tornissa.

Jacksonin leffatrilogian olin katsellut taas aika hiljattain, joten vertailuja oli helppo tehdä tuoreesta muistista. Joitakin oikaisuja on helppo antaa anteeksi, kuten kävelykohtien vähentäminen, mutta toisaalta on edelleen vaikea ymmärtää, miksi hetkittäin on tarvinnut suorastaan vääristellä tarinaa. Esimerkkejähän on lukuisia, mutta ainakin Samin ja Frodon päätyminen Osgiliathiin on selvästi väärin. Toinen pitkään ärsyttänyt yksinkertaistus on Sarumanin esittäminen Sauronille uskollisena käskyläisenä, mikä muuttaa asetelmaa vikasuuntaan. Eikä Arwen pelastanut Frodoa siellä kahlaamolla! Tom Bombadilin ja Konnun puhdistuksen pois jättäminen turhina rönsyinä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta Jackson on venyttänyt muita kohtauksia niin pitkiksi, että melkein kaiken olisi saanut mahtumaan saman ajan puitteisiin muualta saksimalla (ja kun venyttämisestä alettiin puhua, niin voihan Hobitti-trilogia).

Tämä projekti pitänee ottaa myöhemmin vielä uusiksi Idan kanssa, mutta ehkei vielä kolmeen vuoteen ainakaan. Seuraavaksi menee lukuun Hobitti, jonka osalta kehdannen nyt tunnustaa, etten ole koskaan sitä kokonaan läpi kahlannut, niin Tolkien-kerholainen kuin olinkin 🙂

Add comment August 3rd, 2017

Ruutia valkokankaalla

Otin vakavampien lukemistojen väliin jotain hieman viihteellisempääkin taas: Pertti Avolan Ruutia valkokankaalla – elokuvien villi länsi on uunituore kotimainen yleiskatsaus lännenelokuvaan. Vaikka sivuja on noin kaksisataa, ei kirjan lukemiseen rauhallisella tahdillakaan mennyt lopulta kuin muutama tunti, sillä tekstiä ei ole kovin paljon. Koko sivun tai aukeaman kuvat vievät runsaasti tilaa, ja asettelu on kaikkiaan varsin ilmavaa.

Vaikka etenemisjärjestys onkin pääpiirteissään kronologinen, ei teos kuitenkaan ole mikään kaavamainen kronikka, vaan kukin luku käsittelee aina jotakin tiettyä teemaa. Osansa saavat niin lännen myytit, cowboyt, rosvot, intiaanit kuin spagettiwesternitkin. Väliin on mahdutettu sivun tai kahden infopläjäyksiä yksityiskohtaisemmista aiheista. Kenties läpitunkevin teema on jo kirjan nimessäkin heijastuva “todellisen lännen” ja elokuvien ym. medioiden välinen ristiriita: rajaseutujen hahmot olivat harvoin sitä, mitä leffoissa nähdään.

Ruutia valkokankaalla oli itselleni ennen kaikkea hauskaa luettavaa. Aivan kaikista näkemyksistä en ollut samaa mieltä, mutta joka tapauksessa sain uusia näkökulmia rakkaaseen lajityyppiin. Valtaosa mainituista leffoista oli jo entuudestaan tuttuja (tosin englanninkielisillä nimillään), mikä ei ole suurikaan yllätys muutaman vuoden ankaran katseluputken jäljiltä. Onneksi sentään uusiakin teoksia tuli vastaan, joten luottokortti saa taas käyttöä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjaan oli kaiveltu aitoja, itselleni tuntemattomia vanhoja valokuvia, joista ainakin hieman välittyy historiallisen lännen rähjäisyys sekä monimuotoisuus.

Add comment April 20th, 2017

Parasta ennen

James Newmanin Best Before: Videogames, Supersession and Obsolescence vuodelta 2012 lienee kattavin yleisesitys pelien taltioinnin haasteista. Olen itsekin pyörinyt aiheen ympärillä jonkin verran Videogames.fi:n vuoksi, minkä lisäksi demojen arkistointiin liittyvät ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, vaikka joitakin merkittäviä erojakin toki on: demot eivät ole yleensä interaktiivisia, niissä ei ole pakkauksia eikä manuaaleja, niitä saa – periaatteessa – levittää vapaasti, minkä lisäksi demojen ajettavuus ei riipu taloudellisista seikoista.

Newman käy läpi moninaisia pelien säilyttämiseen liittyviä haasteita, joita totisesti riittää. Ilmeisin ongelma on vanhojen laitteiden ja tallennusvälineiden väistämätön mätäneminen, joka on kuitenkin vain yksi osa kokonaiskuvaa. Emulaation epätäydellisyys, harrastajien (sinänsä tärkeäksi tunnustetun) tekemän taltiointityön satunnaisuus, pelien lukuisat eri versiot ja lainsäädännön vihamielisyys ovat nekin vähintään yhtä merkittäviä haasteita. Monessa kohtaa syyttävä sormi osoittaa – aiheellisesti – pelifirmojen suuntaan: peleistä ei edes yritetä tehdä säilyviä, vaan teollisuus haluaa korvata vanhat tuotteet uusilla nopeassa tahdissa. Nykyisin suuri osa pelien sisällöstä sijaitsee verkossa, ja kun firma lopulta sammuttaa palvelimet taloudellisista syistä, muuttuvat verkkopelit pelikelvottomiksi.

Kaikkiin ongelmiin ei välttämättä edes ole ratkaisuja: esimerkiksi laitteiston maatumisen edessä Newman nostaa kädet reilusti pystyyn. Merkittävin kysymys onkin lopulta: mitä itse asiassa kannattaisi säilyttää? Laitteiden ja pelien keräilyn ohella toinen yleinen tulokulma on yrittää säilyttää pelit mahdollisimman pitkään pelattavina, esimerkiksi emulaation keinoin. Newman on kuitenkin tässä toisinajattelija ja sitä mieltä, että tärkeintä olisi taltioida pelikokemuksia niiden todellisessa kontekstissa, koska niitä ei voi enää jälkikäteen luoda uudelleen.

Add comment March 11th, 2017

Dr. Marq

Flunssasta huolimatta sain eilen hoidettua pois tohtorintutkinnon viimeisen etapin, kun puolustin väitöskirjaani Porin yliopistokeskuksessa. Tilaisuus oli pieni ja kotoisa, eikä vastaväittäjä, Carl Therrien, heittäytynyt häijyksi, mutta onneksi haastetta hiukan lisäsi päällä jyllittävä nuha, jota koitin lääkitä Ibumaxin ja Mynthonin keinoin. Kokoversio väikkäristäni, Times of Change in the Demoscene: A Creative Community and Its Relationship with Technology, on nyt ladattavissa linkin takaa – yliopiston sivuilla olevasta puuttuvat itse artikkelit. Idakin osallistui:

Add comment February 18th, 2017

Blueberry korkattu

Vaikka leffoja onkin tullut kaluttua ahkerasti, niin muuta lännenfiktiota olen kuluttanut huomattavasti vähemmän. Sarjakuvan saralta olivat entuudestaan tuttuja lähinnä kepeät eurotekeleet kuten Lucky Luke, Sinitakit, Yakari ja Tex Willer. Tiesin toki Charlierin ja Giraudin Blueberryn olemassaolosta, mutta en oikein uskaltanut aloittaa sarjan kahlaamista, kun se helposti johtaa pakkomielteenomaiseen haalimisvimmaan tyyliin “pakko saada kaikki”. 2004 tehty elokuvaversio oli nähtynä, mutta se oli aika hämärää happoilua ja liittyy sarjiksiin vain ilmeisen etäisesti. Sain nyt kuitenkin joululahjaksi Liken julkaiseman kolmen Mustikan kokoelman (kiitti!), joten välttelyn oli aika loppua.

Samoihin komeisiin kansiin on laitettu 1970–71 ilmestynyt trilogia RautahepoTeräskäsiSiouxien jäljillä. Ei liene mitenkään sattumaa, että samaan aikaan oli myös elokuvan puolella meneillään länkkärien kultakausi, jolloin kuvastoa pistettiin usean ohjaajan voimin uusiksi ja leffoista tuli myös aiempaa realistisempia sekä väkivaltaisempia. Ranskalaisilta – tai oikeastaan keneltäkään muilta euroilta kuin italialaisilta – lännenelokuvat eivät ole oikein koskaan onnistuneet, mutta sarjisten joukossa Blueberry on kyllä muita lukemiani tekeleitä päätään pidempi.

Trilogia muodostaa yhtenäisen tarinan kaaren, joka pyörii rautatien rakentamisen ympärillä. Intiaanien ja rosvojen kanssa kahnataan moneen monituiseen kertaan; toimintaa ja juonittelua riittää kannesta kanteen. Kolmikon vahvimmaksi osaksi nousee Teräskäsi: Rautahevossa pohjustetaan vasta tapahtumia ja viimeisessä albumissa solmitaan lankoja yhteen (sekä pohjustetaan jo seuraavaa albumia). Moebiuksen piirrosjälki on jo kokenutta tässä vaiheessa, vaikkei vielä maestron huippuvuosien tasolle ihan ylläkään. Painovärit ovat nykytyyliin harmillisen hailuja – tästähän kärsi myös Incal, ennen kuin siitä tehtiin uusi julkaisu kunnon psykoväreillä.

blueberry

Add comment January 7th, 2017

Suuret seikkailupelit

Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit: Tietokonepelien klassikot on eräänlainen jatko Sinivalkoiselle pelikirjalle, vaikka tällä kerralla ei pitäydytäkään Suomen kamaralla. Sen sijaan Kuorikoski käy läpi seikkailupelien historiaa alkaen tekstiseikkailuista ja päätyen tämän päivän visuaalisesti komeisiin “vuorovaikutteisiin elokuviin”. Pelkkien pelien lisäksi lähdemateriaalissa on runsaasti haastatteluja, joissa pääsevät ääneen aikansa tunnetuimmat suunnittelijat ja koodarit, kuten Al Lowe ja Ron Gilbert.

Suuri osa sivuista on luonnollisestikin omistettu Sierran ja LucasArtsin tunnetuimmille klassikkosarjoille King’s Questista Monkey Islandiin. En itse tunne seikkailupelejä sen syvällisemmin, joten valikoima vaikuttaa varsin kattavalta (noh, Shenmueta jäin kaipaamaan). Kuorikosken keskeinen narratiivi on se, kuinka seikkailupelit kehittyivät näkyväksi ja kaupallisesti menestyneeksi genreksi 80-luvun lopussa ja kuinka ne katosivat 90-luvun lopulla valokeilasta moniksi vuosiksi. Lopputulema on kuitenkin optimistinen, sillä hiljattain lajityyppi on kokenut jälleen uuden tulemisen.

Kirja on helppoa luettavaa ja toimii sekä hyvänä ajanvietteenä että yleisjohdatuksena aiheeseen. Kuorikoski tuntee aiheen kattavasti, mutta mikään tiedekirja Suuret seikkailupelit ei sittenkään ole – kirjoittaja ei peittele omia mieltymyksiään ja suosikkiteokset saavat osakseen ylisanoja. Eräs kirjasta selkeästi esiin nouseva seikka on se, kuinka seikkailupelit ovat olleet alusta saakka sarjoja: menestyneitä konsepteja on lypsetty vuosien varrella moneen kertaan jatko-osien ja uusioversioiden muodossa (juuri tästähän nykyistä peliteollisuutta kritisoidaan, mutta jatko-osatehtailu on kirjan perusteella paljon vanhempi ilmiö).

suuretseikkailupelit

Add comment November 28th, 2016

Ylistyslaulu Amigalle

Jimmy Maherin The Future Was Here – The Commodore Amiga vuodelta 2012 on toinen lukemani Platform Studies -sarjan kirja. Atari VCS -kirjan tapaan teoksessa avataan laitteiston erilaisia ominaispiirteitä tapausesimerkein eikä esim. kullekin piirille omistetun luvun kautta. Lähestymistavan hyviä puolia ovat ainakin mekaanisuuden välttäminen sekä ohjelmien ja laitteiston välisen suhteen korostaminen. Ilmeisenä haittana tästä seuraa tietysti se, että missään ei ole kootusti tietoa yksittäisen piirin ominaisuuksista. Platform Studies -kirjoja voisi kenties luonnehtia populaaritieteeksi: ne eivät ole yhtä tiukan akateemisia kuin vaikkapa väitöskirjat, mutta toisaalta ne poikkeavat myös hiljattain yleistyneistä ns. kahvipöytäkirjoista, jotka herättelevät värikkäillä kuvillaan lukijoissa nostalgiaa.

Kirja painottuu erityisesti Amigan varhaisvuosiin, jolloin plattis oli kilpailijoihinsa nähden huomattavan innovatiivinen monessakin suhteessa. Commodoren myöhemmistä seikkailuista, kuten AGA-Amigoista tai CD32:sta ei sanota juuri mitään, ja kolmansien osapuolien tekemistä turboista ym. laajennuksista vieläkin vähemmän. Bisneksensä tyrinyt Commodore saa kuulla tuttuun tapaan kunniansa, kun taas alkuperäisten suunnittelijoiden osaamista hehkutetaan toistamiseen. Hieman tuoreempana näkökulmana Maher nostaa Amigan suljetun ja vaikeasti laajennettavan laitteiston yhdeksi tappion merkittävimmistä syistä.

Tarkemmin käsiteltäviä aiheita yleishistorian lisäksi ovat Boing-demo, Deluxe Paint, Juggler-demo, NewTek, AmigaOS/AREXX, kräkkeri- ja demoskene, Cinemaware ja Psygnosis. Boing ja Psygnosiksen ammuskelupeli Menace puretaan atomeiksi ja samalla havainnollistetaan laitteiston erikoisominaisuuksien kekseliästä hyödyntämistä niissä. Lukijalta vaaditaan jonkun verran teknistä ymmärrystä, vaikka esim. bittitasot on selitetty kansantajuisesti. Itselleni tekninen puoli oli jo aika pitkälti tuttua muutenkin, mutta ohjelmien ja firmojen taustoista löytyi paljon uutta mielenkiintoista tietoa.

thefuturewashere

Add comment November 9th, 2016

Ko tiatokones taidetta tek

Pitkällisen lueskelun jälkeen sain loppuun Grant D. Taylorin kirjan When The Machine Made Art: The Troubled History of Computer Art, joka on tietämäni mukaan ainutlaatuisen laaja katsaus tietokonetaiteen historiaan. Käsittely on kronologista ja ulottuu ensimmäisistä tietokoneella tehdyistä kuvista suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen saakka. Jo itse termi “tietokonetaide” viittaa historiaan – nykyäänhän puhutaan pikemminkin vaikka digitaalisesta tai (uus)mediataiteesta.

Läpitunkeva teema, joka näkyy jo kirjan nimessäkin, on tietokonetaiteen kohtaama vastustus. Jäin itse miettimään, että onko julkinen keskustelu todella ollut noin vihamielistä, mutta näkemystä on ainakin perusteltu monin esimerkein. Kritiikkiä on satanut sekä aiheellisesti että aiheetta monesta suunnasta: tietokonetaidetta on eri aikoina syytetty niin kaupallisuudesta, temaattisesta köyhyydestä kuin tekniikkakeskeisyydestäkin. Taylor tarjoaa syyksi yhtäältä sitä, että taidemaailma ei pitänyt tontilleen tunkevista tiedemiehistä, ja toisaalta tietotekniikkaa kohtaan tunnettuja yleisempiä epäluuloja.

Kenties suurin käänne tietokonetaiteen historiassa vaikuttaa olleen se, kun (suhteellisen) helppokäyttöiset valmisohjelmat tulivat taiteilijoiden saataville 80- ja 90-luvun kuluessa: musiikin ja grafiikan luominen ei enää vaatinut välttämättä syvällistä teknistä osaamista. Tämäkään suuntaus ei kaikkia miellyttänyt, vaan vanhan polven tekijät kritisoivat moista kyvyttömyyttä. Sittemmin kenttä monimuotoistui ja yhdistyi muihin taidemuotoihin niin pitkälti, ettei ole enää mielekästä puhua pelkästään tietokonetaiteesta, kun tietokone toimii keskeisenä työkaluna niin valokuva- kuin videotaiteilijoillekin.

Kirjasta löytyi joitakin eväitä myös demoskenen analysointiin. Olen jo pitkään pohtinut, onko demoskene pikemminkin moderni (tekijyys on keskeistä, töitä arvioidaan tiukoin kriteerein) vai postmoderni (kollaasit ja tyylillinen lainailu). Muun digitaalisen taiteen tapaan voitaneen sanoa, etteivät demot ole puhtaasti kumpaakaan, vaan niissä on piirteitä molemmista suuntauksista. Esimerkiksi 90-luvulla yleistynyt kerroksittainen “fotarimainen” valokuvien ja efektien yhdistely kytkeytyy laajempiin mediataiteen ilmiöihin sekä työkaluihin, ja kertoo osaltaan siitä, kuinka demoskene on kiinni ajassaan.

Add comment October 6th, 2016

Commodore Amiga: A Visual Commpendium

Muiden vastaavien kuvakirjojen ohessa tuli hankittua myös Bitmap Booksin Commodore Amiga: A Visual Commpendium (2015). Ei kovinkaan yllättäen pääpaino on Amigan legendaarisimmissa peleissä – ja samalla niiden legendaarisuuden pönkittämisessä, sillä valitut lainaukset ovat usein ylitsevuotavan kiittäviä. Kuvakaappausten lisäksi mukana on jokunen sivu demoista ja pelintekijöiden haastatteluja.

Kaikkiaan kirja täyttää hyvin tarkoituksensa: pelejä on paljon ja ne edustavat useita eri lajityyppejä. Ruutukaappaukset eivät toki tee täyttä oikeutta grafiikoille, kun palikkaiset pikselit ja hahmojen kovat reunaviivat tunkevat silmille aivan eri tavalla kuin kuvaputkelta. Hieman hämmentää sekin, että monista peleistä on käytetty intro- ja promokuvia ym. eikä itse pelinäkymiä. Positiivisesti yllättivät puolestaan useammasta näkymästä kokoon harsitut kuvat, joissa näkyy kokonainen kenttä.

Mikään tiedekirja tämä ei – taaskaan – ole, mutta eipä se ole tarkoituskaan. Amiga-nostalgikolle on kasattu antaumuksella paksu pinkka luettavaa, jonka äärellä viihtyy pitkään. Bonuksena tuli vastaan täysin uusiakin tuttavuuksia, joita pitänee ruveta seuraavaksi metsästämään jostakin abandonware-sivuilta.

amiga-visual-commpendium

Add comment March 20th, 2016

Sinklairri maan rakoon

Pitkän kaluamisen jälkeeen sain loppuun Ian Adamsonin ja Richard Kennedyn opuksen Sinclair and the ‘Sunrise’ Technology. 1986, heti Amstrad-kaupan jälkeen julkaistu kirja on täysin eri maata kuin Rodney Dalen vuotta aiempi The Sinclair Story: Dale käsitteli Sir Cliven edesottamuksia silkkihansikkain, siinä missä Adamsonilta ja Kennedyltä ei innovaattorille juuri armoa heltiä. Osansa saavat niin huonolaatuiset tuotteet C5:stä Black Watchiin kuin “keksijäneron” huono bisnesvaistokin.

Yksityiskohtia riittää ja esiin on kaivettu paljon sellaista, mitä Dale ei edes mainitse. Kriittisiä puheenvuoroja on otettu mukaan niin alan lehdistä kuin Sinclairin eri yrityksissä toimineilta hahmoilta: jo pelkkä firmojen kirjavuus oli itselleni tuntematonta. Kenties ikonisin laite, Spectrum, saa osansa huomiosta, mutta yhtä paljon sivuja on omistettu myös varhaisille vahvistimille ja pikkuradioille, tuhoontuomitulle sähköautolle, loputtomalle litteä televisio -hankkeelle sekä muille tietokoneille, kuten ZX80:lle ja epäonniselle QL:lle.

Eräs keskeisimpiä teesejä on se, kuinka käsitys Sir Clivestä brittiläisenä keksijänerona on tarkoin rakennetun imagokampanjan satoa. Sinclairin suureelliset (ja valheelliset) mainoskampanjat olivat poikkeuksellisia aikalaistensa joukossa, ja tuotteita lupailtiin usein kohtuuttoman aikaisin tuotannon realiteeteista välittämättä. Kirjan yleissävy on siis huomattavan kriittinen – varmaankin tarkoituksellisena vastapainona Dalelle – vaikka päähahmon jotkin kiistattomat ansiotkin sentään tunnustetaan.

Add comment July 19th, 2015

Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet