.Markku Reunanen.

Kentuckyn köröttelyt

October 7th, 2025

Kun sitä sekä Nordic DiGRA -konferenssissa että Wikipediassa kehuttiin, niin ostin satunnaisesta tarjouksesta Kentucky Route Zeron, jonka pitäisi oleman taiteellinen ja kekseliäs seikkailupeli. Pienenä plussana Kentsusta on jopa ihan virallinen Linux-versio, joka toimikin kaikin puolin ongelmitta läpipeluun verran – yhdessä kohdassa muuan ukkeli tosin jäi portaisiin jumiin, mikä korjaantui pelin uudelleenkäynnistyksellä (tuskin liittyy Linuxiin). Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla niin vaatimattomat, että melkein mikä hyvänsä peruna riittää. Periaatteessa KRZ on point and click -seikkailu, mutta mukana on sen verran niukasti perinteistä ongelmanratkontaa, että “kävelysimulaattori”-luokittelu ei mene pahasti pieleen.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle alueelle Kentuckyyn, parhaat päivänsä nähneeseen kaivoskyläseen. Alussa päähahmona on kuormurikuski Conway, jonka pitäisi toimittaa kanttu vei menneen antiikkiliikkeen viimeinen toimitus mystiseen osoitteeseen, jota ei kartalta niin vain löydykään. Matkan edetessä mukaan tarttuu melkoinen katras muita hahmoja, joiden nimiä aloin jossain vaiheessa jo toisesta päästä unohdella. Meininki menee nopeasti mystiseksi ja surrealistiseksi, kun monenlaiset juonikuviot sekä kohtalot hiljalleen kietoutuvat yhteen. Mitä ovat oudot luurankohahmot? Mistä löytyy 5 Dogwood Drive? Onko sitä edes olemassa?

Otetaanpa ensiksi ne hyvät puolet. Vaikka tällainen retrohko littuvarjostettu grafiikka ei ole enää mikään uusi keksintö, onnistuvat maisemat välillä näyttämään varsin hienoilta. Äänet ovat niin ikään tunnelmallisia ja kuultavat biisit selvästi ammattitaidolla tehtyjä. Pelkän kartalla ajelun ja paikkojen koluamisen lisäksi on mukana myös nokkelia pelillisiä innovaatioita, jotka poikkeavat virkistävästi peruskaurasta. Teemat, hahmot ja tilanteet ovat mukavan “aikuisia”, jos sellaisesta pitää. Läpäisyyn meni noin kahdeksan tuntia, joten rahoille sai sen puolesta vastinetta.

Mitäpä tässä siis valittamaan? Ikävä kyllä välillä Kentsun pelaaminen meni aika väkinäiseksi puurtamiseksi. Julmetun pitkien etäännyttävien dialogien läpi klikkailu hiirikäsi kipeänä ei ollut sitä parasta antia. Välillä pelaaja muuttuu puhtaasti katsojaksi siinä määrin, että toivoisi taas pääsevänsä tekemään jotain. On ilmeistä, että tässä on lähdetty tekemään oikeaa taidepeliä, mikä ajautuu usein ikävään ristiriitaan viihdearvojen kanssa. Osien “ratkaisuun” riittää yleensä sitkeä klikkailu ja kävely, kun mitään erityisiä pähkinöitä ei ole ratkottavana. Suurimmat etenemisen esteet liittyivät lähinnä siihen, kun tiettyä paikkaa ei kohtuudella löytynyt. Onneksi pelin loppu oli jälleen sitä onnistuneempaa sisältöä, jolloin jälkimaku jäi hivenen positiivisen puolelle. Tuppukylän ahdistusta tarjoilee hauskemmin vaikkapa Night in the Woods.

Filed under: pelit