.Markku Reunanen.

Loppumonsteri: risukeitin

October 3rd, 2026

Retkeilylaatikossa on lojunut melkein pari vuotta Prisman parin kympin Luode 12 -risukeitin vähällä käytöllä. Periaate kuulostaa hyvältä: ei kuskata mukana spriitä tai kaasua, vaan keräillään polttoaine suoraan luonnosta. Käytännön puolella ensimmäisiä rajoitteita asettavat metsäpalovaroitukset ja se, että risukeittimet luetaan avotuleksi, jota ei saakaan tehdä ihan missä hyvänsä. Jos lain puitteissa saakin vielä sompailtua, niin seuraaviksi haasteiksi nousevat sateinen tai kylmä ilma, jotka tekevät touhusta huomattavasti haastavampaa – kuivia kalikoita voi toki kantaa itse mukanaan, mutta siinä vaiheessa koko konseptilta alkaa jo pudota pohja.

Ensimmäisen epäonnisen talvikokeilun jälkeen pidin reilun puolentoista vuoden tauon yrittelystä, vaikka häkkyrä välillä kävikin mielessä. Tänä syksynä laitettiin taas uutta yritystä putkeen Viikinmäellä. Keli oli ollut sopivan kuiva, joten ympäristöstä löytyi helposti käpyjä ja keppejä, joita katkottiin puukon ja sahan voimin vajaan kymmenen sentin pätkiksi. Koeponnistuksena kokeiltiin myös Luoteen toimivuutta spriipolttimen kanssa, ja hyvä parihan ne olivat. Keittoastiana sai toimia tässä testailussa Trangian isompi alumiininen kahvipannu, koska siinä on keittelyä nopeuttava kansi, ja lisäksi nokasta on helppo kaataa vettä kuivamuonan päälle. Rima asetettiin realistisen matalalle eli tavoitteena oli saada puolisen litraa vettä kiehumaan.

Risu- ja käpykasa syttyi kaasusytkärin, sytytyspalan ja omatekoisten pahvi-steariiniliuskojen avulla yllättävän helposti. Reipas puhallus auttoi asiaa siinä vaiheessa, kun kekäleiden päälle lisättiin uutta poltettavaa. Pahvia ei kannata sekaan tunkea, sillä siitä syntyy paljon tuhkaa, joka haittaa pidemmän päälle palamista; roskat voi polttaa sitten lopuksi erikseen. Kun kriittinen lämpötila saatiin aikaan, niin hiukan lahotkin oksanpätkät paloivat mukavasti, siinä missä käpyjen kontribuutio jäi heikommaksi. Jälkimmäisiä oli toisaalta helppo keräillä ympäristöstä.

Melkoinen savupatsas keittimestä välillä lähti (ja varusteisiin tarttui), mutta näiden kokemusten perusteella prosessiin tuli jo jotain tuntumaa: puita ei tarvi ladata ylös asti täyteen ja keittelyn kanssa kannattaa odottaa sen aikaa, että pönttö on kunnolla kuuma. Keittimen kyljessä oleva tuhkaluukku toimi lähinnä ilmanottoaukkona, sillä sen kautta on aika toivotonta yrittää mitään kalikoita heitellä ineen. Sekä keitin että pannu olivat projektin lopuksi tahmean nokisia, joten kotona riitti vielä lisäpuuhaa niitä siivoillessa. Onnistumisen kokemuksia siis saatiin, vaikka hankaluutensa takia risukeittimestä tuskin tulee mikään vakiovaruste tulevilla reissuilla.

Filed under: retkeily,safka