Eroon usbipulikasta

Päivän säätöprojektina laittelin HP EliteDesk USDT -sohvakoneeseen sisäisen Mini-PCIe-kortin korvaamaan tähän asti käytössä olleen USB-väyläisen WLANin. Poistuva laite oli Pandan PAU09 N600, paremmasta päästä Linuxissa toimivia kalikoita, mutta silti USB:n ongelmien jossain määrin vaivaama – toisinaan tuntuu kyse olevan lähinnä koneen päässä olevasta USB-ohjaimesta, koska toisessa koneessa Panda toimi lähes virheettömästi. Tilalle tuli waka wanha Intel 3160, joka on todettu hyväksi jo pariinkin otteeseen. Läppäreissä on välillä ikäviä rajoituksia sen suhteen, mitä sisälle voi tarkalleen laittaa, mutta ainakaan tässä pöytäpurnukassa ei ollut mitään estoja.

Periaatteessa ja käytännössä. Punaisella ympyröity holetsi on virallinen toisen antennin paikka, mutta johto ei yltänyt sinne.

EliteDeskissä ei ole valmiina WLAN-antenneja, mutta siihen on saanut sisäisen oman antennihäkkyrän, joiden saatavuus ja hinta kuitenkin pisti miettimään vaihtoehtoja. 802.11ac-verkkoon sopivia antenneja oli jo valmiina nurkissa, joten tilasin verkkokortin lisäksi kiinalaiselta halvat antennikaapelit. Kannattaa olla näiden kanssa tarkkana, sillä antennijohtoja on olemassa myös mikroskooppisella pienemmällä liittimellä, joka menee uudempiin kortteihin. Kokonaishinta uusille osille jäi reiluun kymppiin, tosin samalla piti ottaa se pikku riski, etteivät ne toimi tässä käytössä alkuunkaan.

Olin alkujaan suunnitellut nävertäväni etupaneeliin reiät antenneille sopivaan kohtaan, mutta sellaista ei oikein tuntunut löytyvän tuulettimen ja optisen aseman vuoksi. Takapaneelista löytyi kuitenkin – hieman yllättäen – valmiit reiät, jotka on selvästi tarkoitettu juuri antenneille. Kaikki näytti hetken valoisalta ja lähes liian helpolta siihen saakka, kunnes totesin johtojeni olevan hieman liian lyhyet: kauempana olevasta rööristä tuleva kaapeli jäi ärsyttävästi muutaman millimetrin vajaaksi. Onneksi takapaneelissa on muitakin aukkoja, ja kuten kuvasta näkyy, prikkojen avulla sain toisenkin liittimen vedettyä sopivasti pihalle. Edes koppaa kiinni pitävä sormiruuvi ei tullut tielle, vaikka siltä hetken näytti.

Kyllä nyt kelpaa! Kotiin tuleva yhteys on maksimissaan 100/100.

Pikaisten testailujeni perusteella vaihtoon käytetty vaiva kannatti: pingi reitittimelle pysyy vakaasti 3–5 millisekunnissa ilman USB-värkeistä tuttuja satunnaisia nykäisyjä. Omien kokemusteni mukaan näin asiat Linuxissa ovatkin: sisäiset WLAN-verkkikset toimivat käytännössä aina paremmin. Pikku yllätyksenä totesin myös, että Intelin kortissa on Bluetooth-tuki, joten sohvakoneesta vapautui näppiksen vaatima USB-dongeli siten muuhun käyttöön. TV-tasollakaan ei tarvitse pitää enää erillistä antennihärpätintä kaatuilemassa ja pölyyntymässä, kun sojottimet mahtuivat koneen kanssa samaan syvennykseen.

Add comment January 23rd, 2021

Samson Meteor Mic – äänitä se ääni

Pikatestissä USB-väyläinen Samson Meteor Mic, jonka sain hankittua firman piikkiin, sillä keväällä on taas runsaasti etäopetusta tiedossa. 80 euroa ei ole mikrofonista periaatteessa summa eikä mikään, mutta omista rahoista hinta olisi ollut jo kivuliaan puolella, kun en ole perustamassa äänitysstudiota. Etätyöaika on tunnetusti lisännyt tiettyjen laitteiden, kuten webbikameroiden, kysyntää, ja Samsoniakin piti odotella useampi viikko.

Mikki näkyy kuvassa

Retrohenkisen pötikän kuori on hieman yllättäen kokonaan metallia, joten ainakin siinä suhteessa uskoisin Samsonin kestävän monenlaista murjontaa. Jalkoja vääntelemällä mikin saa eri asentoihin ja kuljetusta varten ne voi taittaa runkoa vasten. Jalkojen pohjissa on pikku kumit, jotka ainakin leikisti estävät tärinöiden siirtymistä pöydästä. Pohjassa on vielä standardi ruuvikierre erilliselle jalustalle. Kiiltävä metallipinta kerää herkästi sormenjälkiä, joten yleisvaikutelma ei pysy kovin siistinä arkikäytössä – musta mattaversio olisi armeliaampi vaihtoehto.

Nippeleitä ei ole paljon. Taakse liitetään mini-USB-kaapeli ja haluttaessa 3,5 millin liittimellä kuulokkeet. Edessä loimottaa tyypillinen ylikirkas moniväriledi, jonka olen kuvassa (ks. kuva) jo teipannut hämärämmäksi. Lisäksi edessä on virtakytkin sekä kuulokkeiden äänenvoimakkuuden säätö. Pelkän mikin lisäksi möllikkä toimii siis myös äänikorttina, sillä tietokoneelle kuulokeliitin näkyy aivan tavallisena ulostulona. Itse en kyseistä ominaisuutta juuri tarvinne, mutta kyllä sieltä ääntä tuli ja aivan välttävän lujaa 120-ohmisille luureilleni, jotka toki ovat jo tanakasti suositusarvojen yli.

Vaan entäpä se äänenlaatu? Ensivaikutelma on, että Samson on varsin herkkä: kaikki tuolin kolinat, vaatteiden kahinat ja naapurihuoneen yskimiset tallentuvat uskollisesti – en odottanut ihan näin mittamikrofonimaista käytöstä. Vaikka suuntakuvio on periaatteessa kardioidi, niin ääntä tallentuu hanakasti ihan joka suunnasta, vaikka takaapäin sentään hieman heikommin.

Parin päivän käytön jälkeen en ole ihan vakuuttunut, paransiko tämä hankinta elämänlaatuani merkittävästi. Äänenlaatu on toki selvästi parempi kuin vaikkapa läppärillä tai webbikameralla, mutta myös väärällä tavalla, kun kaikki talouden muutkin äänet lähetetään eetteriin pulinoitteni mukana. Lisäksi aloin tajuta, kuinka suuri osa videopuheluiden huonosta äänenlaadusta johtuu pikemminkin työhuoneeni kehnosta akustiikasta kuin mistään mikrofonista. Toistaiseksi olen käyttänyt Samsonia vain Linux-pöytäkoneessa, jossa se on ainakin nämä pari päivää toiminut täysin ongelmitta ilman mitään virittelyä.

Add comment January 20th, 2021

Korotusneliön visualisointia

Pikaisena petskarina luonnos shakin korotusneliöstä eli siitä alueesta, johon tässä tapauksessa mustan kuninkaan pitää ehtiä pysäyttääkseen valkoisen korottujan. Ei mitään mystiikkaa, neliö ulottuu vasemmalle ja oikealle yhtä monta ruutua kuin sotilaalla on matkaa jäljellä, joten alue kapenee vauhdilla korottujan edetessä.

KorotuSCII

Add comment January 12th, 2021

Katsaus vuoteen 2020

Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.

Töitä ja tutkimusta

Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.

Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.

2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.

Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.

Skenetyksiä

Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.

Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.

Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.

Tietotekniikkaa

Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.

Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?

Shakkia

Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.

Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.

Leffoja ja sarjoja

Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.

Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.

Muita puuhia

JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.

Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.

Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.

Add comment December 31st, 2020

3D-länkkärihuumaa

3D-länkkäreitä ei ole tehty paljoa ja niiden vähienkin saatavuus on surkean heikkoa – 2D-versioita samoista leffoista toki löytää helpostikin. Tunnetuin pläjäys lienee Wäynän tähdittämä Hondo (1953), jonka lisäksi ainakin André De Toth ohjasi Randolph Scott -leffat The Stranger Wore a Gun (1953) ja The Bounty Hunter (1954). Nämä kaikki osuvat sinne fiftarin 3D-aallon ytimeen.

Terppa sai hankittua käsiinsä 3D-DVD:nä julkaistun spagettipätkän Comin’ at Ya! (1981), jota voi pitää melkoisena harvinaisuutena, koska kotikatsomoihin ei stereoskooppisia länkkäreitä ole koskaan juuri myyty. Pääosiin värvättiin ihan nimiä, Tony Anthony sekä Victoria Abril, ja kuvaushommat hoidettiin monen muun italowesternin tapaan Espanjan Almeríassa.

En oikein tiedä, kuinka “standardi” formaatti 3D-DVD on ja millaiset laitteet tarkalleen vaadittaisiin sen suoraan katsomiseen. Sopiva soitin, telkkari ja sulkijalasit varmaankin olisivat tarpeen, mutta sellaisia ei taloudesta – eikä varmaan kovin monesta muustakaan taloudesta – löydy, joten piti keksiä jokin muu katselukeino. Vasemman ja oikean silmän kuva on tallennettu vuororiveille, joten sinältään elokuva näyttää melkoiselta viivasössöltä:

Vaude, kolmedeetä!

Ei hyvä. Video on tallennettu 720×480-resolla, joten yhdelle silmälle jää 720×240 pikseliä, josta voi vielä vähentää yllä näkyvät mustat reunukset, jolloin todellista kuvaa jää enää jäljelle silmää kohti noin 720×160. Ei liene siis suuri yllätys, että laatu on varsin möhmöä. Ensimmäisenä askeleena oli dumpata yksittäiset framet png-tiedostoiksi, jonka jälkeen oma Processing-koodinpätkä erotteli vasemman ja oikean silmän viivat erillisiksi kuvapareikseen.

Köyhän miehen helppona ratkaisuna olisi sinipunalaseilla katseltava anaglyfistereo, jollaisen tekaisinkin kokeeksi. “Hieman” ankeaksi menee mustavalkoisena, joten en ruvennut katsomaan filkkaa siinä muodossaan, vaikka sopivia laseja olikin plakkarissa. Ainakin sain tuolla kokeilulla varmistettua, että stereokuvassa on mitään järkeä. Järkevämpi muoto on kuitenkin laittaa vasen ja oikea kuva vierekkäin (side-by-side stereo), jota voisi tiirailla vaikkapa VR-silmikkonäytöllä, kuten HTC Vivellä tai Oculus Riftillä.

Pankkiryöstö (vasen) ja pankkiryöstö (oikea).

VR-härpättimiäkään ei meiltä löydy, joten projekti jäi hyllylle siihen asti, kunnes Terppa bongasi kirppikseltä halvan VR Shineconin, johon voi sovitella kännykän sisään. Viime kädessä laite on lähinnä hiukan tuotteistettu Google Cardboard. Oma tuore puhelimeni on liian iso suoraan käytettäväksi, joten edessä oli vielä yksi tappelu ffmpegin kanssa, kun videoon piti lisätä sivuille surureunaa kuvan kaventamiseksi. Nämä lukuisat konversiokierrokset eivät jo valmiiksi rupuista kuvanlaatua juuri parantaneet.

I’ve seen things you people wouldn’t believe.

Kaiken tämän vääntämisen jälkeen – hieman yllättäin – homma jopa toimii. Koko leffaa en ole vielä ehtinyt katsoa, mutta sieltä täältä poimituissa pätkissä syvyysefekti pelittää kohtuullisen hyvin, vaikkakaan ei ihan aina (stereopareissa on välillä esim. liikaa pystysuuntaista eroa). Puhtaasti elokuvana Comin’ at Ya! edustaa valitettavasti normaalia, tuskastuttavaa spagusekoilua, joten ihan helppo kokemus ei ole tiedossa. Katsojalle on haluttu tarjoilla 3D-effuja koko rahalla, kuten jo filkan nimikin vihjaa, joten kameraa kohti osoitellaan asetta ja lapioidaan hidastettuna kaikenlaista skeidaa enemmän kuin olisi tarinankerronnan puolesta tarpeen. Mutta silti, 3D-länkkäri!

edit: Nyt on koko filkka nähty. 3D-vaikutelma hajosi aika usein ja tuntui siltä, että silmäväliä piti tviikata kohtauksesta toiseen. Juoni oli odotetusti klisekasa, ja monet kohtaukset olivat tarpeettoman pitkitettyjä; usein ihan siksi, että saatiin jotain roinaa heiluteltua stereokameran edessä. Shinecon on näyttölaitteena hieman tuskallinen, sillä härpättimen kehys painaa nenänselkää, vaikka lisäsin väliin jo pehmustettakin. Noh, tulipa nähtyä ja tämä lievä simulaattorisairauskin kohta haihtunee…

Add comment December 29th, 2020

MSI:n päristimet vaihtoon

Tyllerön videokone on pelikelpoiseksi tuunattu HP ProDesk 600 G1 SFF eli käytännössä tukeva, mutta ratkaisuiltaan jokseenkin poropietari yrityskone. Kotelo on low profile -mallinen, mikä asettaa tuulettimille ja laajennuskorteille omat puitteensa. Olen koppuloinut purkin propelleja jo ennenkin ja sain sen lopulta siedettävän hiljaiseksi jokseenkin kotikutoisilla ratkaisuilla. Erinäisten laitteistokierrätysten jälkeen koneeseen päätyi Gigabyten passiivisen GT 1030:n tilalle käytetty MSI:n GTX 1050 Ti, joka on ainakin paperilla suuri parannus yli kaksinkertaisella nopeudellaan ja neljän gigan muistillaan. Edes tehokkain LP-kortti, GTX 1650, ei ole hirveästi nopeampi, joten masiina on monessa suhteessa tappiinsa päivitetty.

Näin postuumisti arvioiden vaikuttaa valitettavasti siltä, että edellinen omistaja on laittanut kortin myyntiin kyllästyttyään sen pahenevaan meluun. Toisen propellin ikävän pärinän rinnalle ilmaantui hiljattain vielä heinäsirkan siritystä muistuttava sivuääni. Zero fan modesta ei ole toivoakaan, vaan pienet tuulettimet jyystävät aina vähintään 40 % nopeudella, oli piiri sitten miten kylmä hyvänsä. Kalliimmista MSI:n korteista on hyviä kokemuksia, mutta tämä ruoja ei totisesti nostanut putiikin arvoa silmissäni.

Eräs ratkaisu olisi purkata tilalle vakionopeudella pyörivä tavallinen propelli, jolle voisi ottaa sähköt jostain sopivasta paikkaa koneen sisältä. Netissä näitä on nähty, mutta halusin itse hieman elegantimman ratkaisun, mikäli mahdollista, etenkin kun koneen prosutuulari on jo oma nipariviritys. Kiinalaiselta eBay-myyjältä löytyi tähänkin edullinen 12 euron ratkaisu, mutta korona-aikana kulku oli entistäkin hitaampaa ja vispilöitä saatiin odotella melkein kaksi kuukautta.

Kyllä siitä vain tuntoo.

En tiedä, onko kyseessä vain tarkasti tehty klooni vai onko alkuperäinen tehdas pukannut pihalle omin nokkineen samoja osia, sillä tuulettimien tarrojen lisäksi häkkyröistä on mahdotonta keksiä mitään eroa. Vaihdossa (neljä ruuvia ja liitin) ei montaa minuuttia mennyt, ja ainakin näin alustavien kokeilujen perusteella pärinä laantui selvästi ja kortti pysyy edelleen kylmänä. Uskoisin koneen saavan tätä myöten lisää käyttöikää ja projektin hinta oli kohtuullinen, joten eiköhän tässä uskalla olla hetken tyytyväinen — jos jompi kumpi korvike alkaa oireilla, niin alkuperäisestä voi vielä vaihtaa sen tilalle hieman ehjemmän yksilön.

Add comment December 19th, 2020

Vanha koira ja P5.js

En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut JavaScriptistä — perinteisten tyypitettyjen kielten suunnasta tulevalle “kaikki käy” -asenne ei tule luonnostaan, minkä lisäksi kaikenlaisten kirjastojen ja alustojen kirjo on jokseenkin masentava. Samaan aikaan on toki pakko myöntää, että JS on nykypäivää ja kehittynyt hurjasti takavuosien turhista mouseover-ajoista. Aina välillä olisi myös ihan kätevää saada oma Processing-kikkare webaselaimen kautta muiden nähtäväksi, kun Java-applettien aika on auttamattomasti ohi.

Olen käyttänyt sillanrakennukseen aiemmin Processing.js:ää, joka kuitenkin lakkasi jossain vaiheessa päivittymästä eikä ollut muutenkaan koskaan täysin ongelmaton. Pienet kikkarat siirtyivät kyllä, mutta vähänkin mutkikkaamman pätkän kanssa tuli nopeasti seinä vastaan. Tuoreempaa tulokulmaa edustaa välimallin ratkaisu P5.js, joka on lähinnä kirjasto Processingin käteviä funktioita JS:lle. P5.js on sikäli virallinen ja tunnustettu, että sitä voi kirjoitella suoraan Processingin editorilla, kunhan vaan asentaa tarvitun laajennuksen. Sketsiä ajettaessa lopputulos menee suoraan tabiksi oletusselaimeen, eikä ympärille tarvitse onneksi räpeltää itse mitään HTML/CSS-purkkaa.

Ensimmäisenä yritelmänä oli joulun aikaan sopiva piirto-ohjelma, joka peilaa hiirellä piirrettävän viivan kahteentoista kertaan symmetrisesti. Härpättimellä saa helposti aikaan etenkin lumihiutaleita (sekä pitsipöytäliinoja):

Lumi on jo peittänyt canvasin webasessa.

Perustutoriaaleja googlaamalla pääsi nopeasti alkuun, eikä kokeiluun paljoa aikaa seonnut. Melko varmasti joitakin asioita tuli tehtyä tarpeettoman kierosti, mutta pluralismi näyttää olevan JS:lle luonteenomaista. Saman asian voi tehdä monella eri tavalla ja hyvin kyseenalainenkin “ratkaisu” saattaa vahingossa toimia. Mieluummin tietysti opettelisin alusta saakka niitä hyviä tapoja. Muuttujien näkyvyysalue ja esittely tuntuu edelleen hiukan randomilta: perinteinen var-tapa on oikeastaan ihan suoranaisen huono, mutta nykyään on sentään tarjolla järkevämpi let.

Sormiharjoituksena tiivistin vielä koodin mahdollisimman lyhyeksi, missä puuhassa tuli opittua sitä sun tätä uutta jekkua. Luettavuus on edelleen yllättävän hyvä, joten en varmaankaan osannut vielä käyttää kaikkia mahdollisia optimointikonsteja: frozen3.js. Pätkää voisi toki vielä merkittävästi lyhentää toiminnallisuutta heikentämällä — vaikkapa kumituksen poistolla ja värejä rumentamalla — mutta moinen kikkailu ei ole järin kiinnostavaa. Tulipa nyt tätäkin kokeiltua ja tulevaisuudessa ehkä lisääkin.

Mikään pakkohan ei ole piirtää hiutaleita.

Add comment December 16th, 2020

Poliisi pamputtaa taas

Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.

Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.

Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.

Samaltahan se näyttää.

P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.

Add comment December 1st, 2020

Säkit liikkeelle

Selvisin mustasta perjantaista muuten vähin ostoksin, mutta “jos vielä yksi” -hengessä tuli sentään hankittua Bluetooth-kaiutin, joita olen punninnut jo ennenkin Sonystä JBL:ään. Tällä erää kokoelmiin päätyi tanskalaisperäinen SACKit MOVEit, jossa on kokoa ja näköä – kuvista oli hieman vaikea päätellä todellista kokoa, ja paketista paljastuikin melkoinen mölli. Kajari ei ole enää sellaista kokoluokkaa, että sen voisi noin vain heittää reppuun reissuun lähtiessä, ja painoakin on turhan paljon toistuvaan kuskailuun. Lisäksi reissukäyttöä kampittaa osaltaan erillisen oman muuntajan tarve, siinä missä muita purkkeja pystyy tyypillisesti lataamaan vaikkapa läppärin usbista kännykkäpiuhalla; akulle lupaillaan sinänsä jopa 12 tunnin kestoa, mikä riittää moneen tarkoitukseen hyvin.

Pelkistettyä on.

Ulkoisesti Muuvit näyttää pelkistetyn selkeältä. Päällä on napit äänenvoimakkuudelle, pauselle, BT-parittamiselle ja tietysti virtanappi. Kankaan voi vaihtaa, jos sen väri ei silmää miellytä, mutta hieman kikkailun puolelle se kenties jo menee. Takana on niin ikään minimalistinen valikoima portteja: virtaliitin, USB vaikkapa kännykän lataamista varten ja äänisisäänmeno. Itse olen hieman luovuttanut BT-äänien kanssa, mutta kyllähän tuon sai kännykkään yhdistettyä ja ääntä toistettua.

Käytössä purnukka on toiminut ainakin toistaiseksi mukavan lägittömästi, mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista kilpailijoista – (nysän) audiojohdon kytkemisestä ei kulu pitkään ennen kuin soitto soi. Plussaa niin ikään vinkunoiden puutteesta, vaikkakin vertailu on hieman epäreilu oman erillisen muuntajan vuoksi. Päällä olevat napit ovat mukavan jämäkät ja selkeät, mutta äänenvoimakkuuden säätö on toteutettu hieman kummallisesti: nopeasti nappia takomalla ei tapahdu juuri mitään, vaan volo muuttuu havaittavasti ainoastaan pidemmällä painalluksella ja menee sitten helposti yli tai ali halutun voimakkuuden. Ehkäpä tuohon voisi tottua pikku harjoittelulla.

Mutta sitten sivuseikoista pääasiaan eli äänenlaatuun. Toisin kuin pienissä kajareissa, möllissä on aivan selvästi erottuva vasen ja oikea kanava, joten ainakin jonkinlainen stereokuva on mahdollinen. Bassopäästä ei sovi ihmeitä odottaa, mutta on sitä siellä ja sävy on miellyttävä. Diskantit toistuvat nekin ihan kelvollisesti, mutta valitettavasti keskialueella on tukkoisuutta ja rosoa, mikä vaikuttaa esimerkiksi laulun ja puheen kuulumiseen. Taustalla renkutukseen käy, mutta kajarin epämusikaalisen luonteen vuoksi en hankkisi sitä yhtään vakavampaan musiikin kuunteluun. Äänenvoimakkuutta riittää yli kohtuullisen tarpeen, mutta lujaa posottaessa toisto menee nopeasti ikävän purkkimaiseksi, joten käytännössä suurimmilla voloilla ei ole juuri käyttöä.

Verdict: vajaan satasen nätti purkki on hintansa väärti, mutta äänentoisto ei ole erityisen puhdasta, ja suuri koko sekä paino eivät suosi helppoa mukana kuskaamista.

Add comment November 28th, 2020

Processing 2 -> Processing 3

Pitkän jähnäilyn jälkeen päätin lopulta yrittää PETSCII-editorini päivittämistä Processing 2:sta Processing 3:lla toimivaksi. Yhtäältä P2 alkaa olla jo ammoinen versio, eikä sillä tehtyjen softien toimivuus nykykoneilla ole enää taattua, ja toisaalta sorsaversiosta kiinnostuneille on melkoista riesaa roikottaa koneella vanhentunutta ohjelmaa vain tämän takia. En mitenkään erityisemmin itse rakasta P3:a, sillä se ei ole joka suhteessa parannus aiempiin, mutta minkäs teet.

Processing 3 – haaskataanpa tilaa oikein kunnolla näihin tabien väleihin 🙁

Parin illan pakerruksen jälkeen uskoisin saaneeni jo suunnilleen kaiken toimimaan tyydyttävästi. Osa korjauksista oli triviaaleja, kuten ikkunan koon asetuksen vaihtaminen settings()-funktioon ja args:n kohdalla lisätarkistus, ettei taulukko ole null – P2:ssa taulukko on tyhjä, jos komentorivillä ei ole annettu parametreja. Ikkunan otsikko vaihdetaan nykyään surface.setTitle()-funktiolla aiemman framen sijasta.

Mutkikkaat asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja etenkin esikatseluikkunan kanssa taistellessa oli usko loppua. Vanha (sekin huono) tapa avata toinen ikkuna ei enää toiminut alkuunkaan, mutta toisaalta esimerkeistä löytyy nykyään ihan semivirallinenkin keino kahden ikkunan käyttöön. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun toinen ikkuna pitäisi pystyä sulkemaan ilman, että koko ohjelman suoritus loppuu. Päädyin siihen, että toista ikkunaa ei kannata edes yrittää sulkea, vaan se on parempi piilottaa, kun sen halutaan olevan “kiinni”. Lopulta esikatseluikkunan koodista tuli selkeämpi ja siistimpi kuin vanhasta, joten ainakin tämä muutos oli parannus.

Toinen suuri kompastuskivi oli vasemman ja oikean shift-näppäimen toisistaan erottelu, joka oli jo ennenkin hankalaa ja vaati keyPressed(KeyEvent ke)-purkkaamista. Nyt vanha konsti ei toiminut enää ollenkaan, mutta onneksi keyEvent-oliosta saa edelleen kaivettua AWT:n eventin, jonka alta löytyy tuttu KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT. Tämäkin tapa on jo menossa kiellettyjen listalle, mutta ainakin toistaiseksi se vielä toimii. Olisi tietysti yksinkertaisinta, jos Processing vain suoraan tukisi shiftien erottelua, mutta se lienee turha toivo.

Oikeasti merkittävä parannus olisi, jos saisin höskän toimimaan 2D-kiihdytettynä, mutta tällä hetkellä piirtokoodi on niin tiukasti sidottu pikselien suoraan sorkkimiseen, että se ei ole kohtuudella mahdollista. Vaihdoin kokeeksi grafiikkaengineksi P2D:n, mutta se oli lähinnä ruma ja läginen (tämä on toki kiinni lähinnä omasta piirtokoodistani), joten olkoon toistaiseksi. Linuxilla ja Windowsilla kiihdyttämätönkin ikkuna on aivan tarpeeksi nopea, mutta Mäkillä meno on hieman hyhmäistä nykyisillä Javan versioilla, joissa ei ole enää Applen optimointeja mukana.

Add comment November 17th, 2020

Next Posts Previous Posts


Kommenttien virta

Aiheet