Nyt, kun Downton Abbeytä on kaksi kautta takana, pitänee sanoa jotain aiheesta (brittiläinen) pukudraama. Sitä kun on tullut nähtyä vuosien varrella melko paljon – useimmiten toki naisseurassa, mutta ihan vapaaehtoisesti, eikä mitenkään ironisesti virnistellen tai kännykkää näpläten (romanttista komediahömppää sen sijaan en suostu katselemaan kuin korkeintaan harvoin ja kohteliaisuudesta). Aivan tarkkaan en osaa “pukudraamaa” edes määritellä, kun monissa historiallisissa elokuvissa on joka tapauksessa romantiikkaa, juonittelua ja komeita kledjuja: onko vaikkapa Kubrickin Barry Lyndon tai Ridley Scottin The Duellists pukudraama?
Se Oikea Versio(tm).
Sen enempää terminologiaan kompastelematta kokosin pikku luettelon omassa kokoelmassani olevista tai muuten näkemistäni teoksista. Nimet ovat hieman sikin sokin suomeksi ja englanniksi, koska kaikkien suominimistä ei minulla ole edes tietoa. Pitkille sepustuksille ei ole tarvetta eikä aikaa, mutta suosikkini noussevat ainakin esille:
Barchester Chronicles, The. En oikein tiedä, miten tätä päädyin edes katsomaan, mutta onhan se kuivahkoa draamaa pappisympäristössä tämäkin.
Belle – Aiheeltaan aika progressiivinen, rotuteemainen leffa. Normaalit kuviot saadaan toki tiedostavamman puolen ohella pyöriteltyä.
Bleak House – Dickensin romaaniin perustuva minisarjanjärkäle, jossa on yhteiskunnallistakin sanomaa. Kuolemaa, petoksia, salaisuuksia, ketkuja ja kärsimystä koko rahalla, mutta seassa myös onnen pikku pilkahduksia.
Downton Abbey – Ainakin kahden kauden perusteella viihdyttävää nähtävää. Sijoittuu ajallisesti 1900-luvun alkuun, joten riittoisaa romantiikkaa ja juonittelua ehtii varjostaa mm. ensimmäinen maailmansota.
Emma – Hömpän suuntaan kallistuva Austen-suhdevyyhti. Tässä linkitetty Gwyneth Palttusen tähdittämä versio on ainoa näkemäni, eikä muilla ole suuri kiire.
Far from the Madding Crowd – Peräti kolme eri jäppistä piirittää naispääosaa tässä hetkittäin traagisessa filkassa. Linkitettynä Julie Christien tähdittämä versio, mutta muitakin löytyy.
Gosford Park – Vahva “kahden kerroksen väkeä” -asetelma ja muun draaman lisäksi myös murhamysteeri. Kah, tämähän oli tosiaan Altmanin ohjaus.
Humiseva harju – Tämän Brontë-klassikon luin ihan kirjanakin. Vihaa, sukuvihaa, rakkautta, hulluutta ja pettymystä piisaa! Linkitettynä omissa kokoelmissani oleva versio, mutta paremmankin muistan nähneeni.
Kotiopettajattaren romaani – Lisää väkevää draamaa Brontën systereiltä. Linkitettynä BBC:n minisarja (myös muita filmatisointeja toki on joka lähtöön).
Lillie – Perustuu tositapahtumiin ts. Lillie Langtryn elämään, joka näyttää olleen tosielämän pukudraamaa.
Mansfield Park – Jaah, tämäkin oli Austenin. En hirveästi tästä muista, mutta genren ystävälle varmasti uppoaa.
Marie Antoinette – Taitaa olla enemmän “historiallista draamaa”, kun perustuu oikein tositapahtumiin, mutta juonittelua ja pukuja riittää tässä kepeässä tekeleessä.
Mayor of Casterbridge, The – Ylämäkiä, alamäkiä, juonittelua ja paljon paljon mullittelua tässä minisarjassa.
Nicholas Nickleby – Vaatimattomista oloista ponnistaa tarmokas nuorukainen tässä Dickens-filmatisoinnissa.
Northanger Abbey – Vähemmän mieleenpainuva Austen, ihan perusvahva toki.
Persuasion – Noh, sama kuvaus käy kuin edelliseenkin. Omissa kokoelmissani näyttää olevan vähän erikoinen versio.
Rakastunut Shakespeare – Kaipa tämä jotenkin genren sisälle sopii, vaikka enemmän historiallisromanttinen komedia olisikin. Onpas siinä Joseph Fiennes komiana 🙂
Room with a View, A – Lomaromanssi Italiassa tuntuu jääneen taakse, mutta sitten kohtalo puuttuu peliin. En oikeastaan muista tästä enää paljoakaan, kun näkemisestä on kauan.
Sense and Sensibility – Tuleepas listaan nyt lujasti Austenia. Erilaiset sisarukset kohtalon myrskyissä. Linkitettynä Ang Leen ohjaus.
Tuulen viemää – Tunnettu klassikko, jonka voisi pukudraaman sijasta katsella melkein yhtä hyvin länkkärinäkin.
Vanity Fair – Köyhistä oloista tuleva tyllerö juonii tietään ylöspäin, mutta eihän se ilman mutkia suju.
Way We Live Now, The – Esoteerisen Melmotten perheen nousu ja tuho on kaikin puolin pukudraaman ytimessä. Ahneella on … loppu, meille kerrotaan.
Ylpeys ja ennakkoluulo – No tässähän tämä. Värikkäitä hahmoja, huumoria ja käänteitä täynnä oleva Austenin klassikko on eräs pukudraaman kulmakiviä. Oikea versio on tietysti BBC:n minisarja, josta on nykyään mainio blu-ray-restaurointikin.
Päivällisiähän näissä riittää, tässä Bleak Housessa.
Olipas niitä odottamattoman paljon (korealaisia draamoja en tähän lisännyt, koska ne ovat kuitenkin ihan oma juttunsa). Ylppäreillä on hyvä aloittaa ja siirtyä sitten vaikeampaan materiaaliin, jos siltä tuntuu 🙂 Seuraavaksi kolunnemme loppuun Downton Abbeyn jäljellä olevat tuotantokaudet – ruuhkavuotisen pariskunnan on joka tapauksessa helpompaa katsella sarjoja kuin kokonaisia elokuvia – ja sitten on aika tarkastella Netflixin muuta tarjontaa. Ainakin Bridgerton ja Reign vaikuttavat lupaavilta, kun taas kohuttu The Crown ei niinkään, johtuen kenties siitä, että brittihovin kommelluksista saa kuulla muutenkin.
Ostin tyllerön koneeseen Trustin GXT 833 Thado -näppiksen vanhan Deltacon hirvityksen tilalle. Hintaansa nähden ihan kohtuullinen tekele, vaikka sirkusmaiset värivalot ovatkin kiinteät ja ylipäänsä kaikenlaiset säädöt loistavat poissaolollaan. Hetken näytti hyvältä, kunnes ilmeni, että näppis herättää koneen unilta satunnaisesti, vaikkei siihen edes kosketa. Bisneskoneen simppeli BIOS ei tullut apuun, joten alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kone pitäisi sammuttaa kokonaan yöksi (tämän siitä saa, kun Trustia ostaa, ellei sitten ole kyse jostain kaapelista). Googlauksen tuloksena heräsi hieman toivoa, kun löytyi tiedosto /proc/acpi/wakeup, jossa on tällaista sisältöä:
Eli toisin sanoen tieto siitä, mitkä erilaiset laitteet saavat herättää koneen. Tiedostoon voi pääkäyttäjänä kirjoittaa laitteen nimen, joka vaihtaa tilaa enabled/disabled – en ainakaan löytänyt mitään tapaa suoraan säätää tilaa päälle tai pois ilman ylimääräistä tilan lukemista ym. purkkaa ympärillä. Toinen tapa on käyttää acpitool-komentoa. Muutokset eivät ole mitenkään pysyviä, vaan ne täytyy uudelleenkäynnistyksen jälkeen tehdä aina uusiksi; unilla käyminen ei niitä onneksi sentään muuttele. Siispä oma skripti tulille:
PS2K saattoi olla turhakin estettävä, mutta kaikki muut tarvittiin, tai kone heräili iloisesti näppäimenpainalluksesta. Etenkin GLAN on sakissa kummajainen – muut sentään liittyvät joko näppäimistöön tai USB-ohjaimiin – sillä se viittaa verkkokorttiin. Saatan vielä myöhemmin pöyhiä settiä uusiksi siltä varalta, että ymmärtäisin koneen ACPI:n mahdollisesti bugista sielunelämää vähän paremmin. Lopputulos on jo tässäkin muodossaan lähes toivottu, eli HP ei enää heräile keskellä yötä itsekseen. Pienenä varjopuolena unilta herätys täytyy nyt aina tehdä virtanapilla (listassa PWRB). Jos jotain uutta ilmenee, niin päivitän alle.
Hitaan katselutahdin vuoksi Into the West -minisarjan läpikahluu kesti parisen kuukautta – yksittäinen jakso on toisaalta ihan täyspitkän leffan kokoinen, joten kuudesta osasta kertyi yli yhdeksän tuntia nähtävää. Spielbergin tuottama pläjäys edustaa tuoreemman pään lännenkuvauksia ja on varsin selvästi ajanmukaisen tiedostava. Alkuperäiskansoille ts. intiaaneille annetaan paljon ruutuaikaa, ja heidän hiljalleen kurjistuva asemansa onkin yksi alusta loppuun mukana pysyviä teemoja. Täysin siloiteltua kuvaus ei siltä osin ole, vaikka hiukan ihannoivan puolelle kallistuukin.
Kah, kärrynPYÖRÄ.
Valkonaamojen puolelta edustettuna on Wheelerin suku, joka oikein nimeään myöten valmistaa kärrynpyöriä. Nuoriso ei tylsästä pakerruksesta välttämättä innostu, ja suvun vesoja lähteekin sitten moniin paikkoihin länttä kohti seikkailemaan, uudisraivaamaan ja bisnestä tekemään. Pyörä-metaforaa jaksetaan kuljettaa alati mukana: kärrynpyörät pyörivät länteen, intiaaneilla on oma pyhä ympyränsä, pyöreä kaulakoru lieraa milloin kenenkin kaulassa historian melskeissä ja niin edelleen. Aikaskaala ulottuu 1800-luvun alusta loppuun, minkä aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Sisällissota kuitataan melko nopeasti, kultaryntäyksiä nähdään, intiaanisotia käydään ja loppua kohti villin lännen aurinko alkaa painua mailleen. Yllättävän paljon aikaa uhrattiin sille, kuinka intiaanilapsista yritettiin (epäonnistuneesti) tehdä kunnon kansalaisia vankilamaisessa koulussa/kasvatuslaitoksessa – ihan tanakka todellisuuspohja tälläkin.
Ratsuväki tappvirantoimituksessa.
Sarja pysyy alkupuolella hyvin kasassa, mutta puolivälissä alkaa tietty lerpahdus. Eräs syy lienee se, että kaikenlaiset historialliset käännekohdat on pitänyt ottaa orjallisesti mukaan, mikä ei aina ole osunut yksiin henkilöhahmojen kehittelyn ja pienempien, sammakkoperspektiivin tarinoiden kertomisen kanssa. Joka jaksolla on eri ohjaaja, mikä myös varmasti selittää laadun heilahtelua. Monenlaiset mielenkiintoiset rönsyt ja hahmot unohtuvat matkan varrelle tyystin ja joskus teki suorastaan mieli tietää, mitä sille tai sille tyypille lopulta kävi. Vastaukset jäivät usein antamatta, eikä yhdeksäntuntinen oikein päättynyt mihinkään lopputulemaan, jollei sitten vanhaksi elänyt, jälkipolville turinoiva Jacob Wheeler ollut se. Temaattisesti Into the Westissä oli silmiinpistävää samankaltaisuutta ainakin Pieni suuri mies (1970) -leffan kanssa, tosin komiikka oli tässä pidetty hyvin vähissä. Ei mikään valtava merkkiteos, mutta täytti länkkärinkatselutarpeen paljon paremmin kuin monet viime aikoina haalimani halvat bulkkitekeleet.
Robocop-DVD:itä hyllystä turhaan etsiessäni löysin jotain mielenkiintoisempaa sinne unohtunutta: avaamattoman Westworldin ensimmäisen kauden BD-boksin! En juuri harrasta kaupallisia suoratoistopalveluja, joten sarja oli jäänyt siksikin näkemättä. Toki alkuperäinen Westworld (1973) ja sen löperö jatko-osa Futureworld (1976) olivat tuttuja, joten perusasetelma oli selvä. Androideja ammutaan ja jörnitään tulevaisuuden länkkäriteemapuistossa, ja lopulta ne ryhtyvät kapinoimaan. Vuonna 1973 robotit oli vielä kasailtu vastuksista, johdoista ja kondensaattoreista — vaikuttava suoritus sinänsä — siinä missä tuoreemmissa on jo feikkiluita, lihaksia, verta ja kunnon tietokoneet sisällä.
Paha äijä… vai onko?
Suuri osa tapahtumista sijoittuu villin lännen maisemiin: äveriäitä turisteja varten on kirjoitettu kaikenlaisia tarinoita kassakaappiryöstöistä aarteenetsintään, minkä lisäksi he tietysti antavat periksi kaikenlaisille paheilleen. Toinen puoli on sitten sekalaista juonittelua “kyökin puolella”, jossa androideja rakennetaan, korjataan ja ohjelmoidaan. Aluksi nämä kaksi todellisuutta pysyvät vielä jokseenkin erillään, mutta lopussa rajojen yli loikitaan jatkuvasti ja fiksummat robot alkavat tajuta elävänsä nukkekodissa. Kaikenlaisia synkkiä salaisuuksia on haudattu pitkin puistoa ja niitä pitää toki selvitellä. Omalta osaltaan soppaa sekoittaa vielä firman hallitus, joka lähettää paikalle myyriään pitämään jumalkompleksista Anthony Hop…Tohtori Fordia kurissa.
Raatoa säästämättä, laadusta tinkimättä.
Sarjan parasta antia itselleni olivat länkkärikohtaukset, vaikka olenkin varmaan aika puolueellinen. Muu juonittelukin oli sinänsä ammattimaisesti tehtyä ja etenkin alkupuolella tämä ensimmäinen kausi oli suorastaan koukuttava. Jossain puolivälin paikkeilla iski tietty lysähdys, kun parissa täytejaksossa ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaan rinnakkaisia juonia lähinnä edistettiin nimellisesti seuraavaa jaksoa kohti — osasyyllisiä vaihtelevaan laatuun saattavat olla moneen kertaan vaihtuneet ohjaajat. Viimeinen jakso oli pakattu täyteen ylläreitä, jotka asettivat aiemmat tapahtumat kautta linjan uuteen valoon. Käsiksen noloimpia hetkiä olivat nojatuolifilosofiset pohdinnat tyyliin “me ollaan täällä niinq jumalia” ja “mitäs se tietoisuus edes on?”, vaikka sellaisia toki oli mukaan melko pakosti uitettava. Ihan mielellään tätä joka tapauksessa katseli, etenkin kun audiovisuaaliseen laatuun oli pistetty paljon paukkuja. Seuraavat kaudet taitavat silti jäädä näkemättä, etenkin, kun niissä länkkäriteema jää marginaaliin.
Viimeiset Suomessa valmistetut shakkinappulat tulivat kotipuolesta, Vammalan Stormista. Vuodesta 1993 suunnilleen 2010-luvun puoliväliin asti toiminut Shakkitarvike Tanni oli pieni perheyritys, sivubisnes maanviljelyn ohella. Koivuiset napit tehtiin oman metsän puusta, joten paikallisuusaste oli korkea. Lautoja Tanni ei tietääkseni koskaan valmistanut, mutta voin hyvin olla väärässäkin. Nappien lisäksi yrityksen verkkokaupassa oli myynnissä kaikenlaista muutakin shakkiin liittyvää. Lisää luettavaa aiheesta löytyy Koulushakin teemavuoden erikoislehdestä.
Kiiltävä malli tärppäsi vuonna 2021.
Vaikka pelailin shakkia pariin otteeseen kaverien kanssa joskus lapsena ja teininä, varsinaisesti intouduin lajiin vasta 2018 alussa, minkä jälkeen onkin ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Aluksi päätin, että keskityn pelaamiseen ja välttelen tällä kertaa välineurheilua. Ajatus oli tietysti harhainen ja sittemmin nappeja, lautoja ja kelloja on kertynyt joka lähtöön. Pahaksi onneksi sain vähän hitaan startin haalinnassa, sillä Shakkitarvike Tanni oli juuri ehtinyt lopettaa toimintansa. Niinpä vammalalaisten nappien hankinta jäi nettihuutokauppojen varaan. Kahden vuoden päästä odotus lopulta palkittiin:
Mattapintainen malli, joka löytyi nettihuutokaupasta 2020.
Omien ja kilpailuissa nähtyjen nappuloiden, verkosta löytyneiden kuvien, firman vanhojen webbisivujen ja Vammalan tuttujen tietojen perusteella olen tunnistanut peräti viisi erilaista mallia — ja voihan niitä olla toki vielä enemmänkin. Luettelo on karkeasti aikajärjestyksessä:
Alkuperäiset kiiltävät maalatut Tannit, joissa ratsu muistuttaa erästä vanhempaa suomalaista mallia.
Mattapintaiset Tannit, jotka eivät muodoltaan poikkea edellisistä. Shakin kilpailusäännöthän edellyttävät nappien olevan mattapintaisia eikä kiiltäviä.
Ruskeaksi petsatut Tannit. Viimeisinä vuosina maali vaihtui petsiin ja väri ruskeaan.
Ruskeaksi petsatut painotetut Tannit. Viimeistä mallia myytiin myös painotettuna hieman kalliimmalla. Näitä en ole edes nähnyt ikinä.
Näin puutteellisten tietojen varassa on vaikea sanoa, onko eri nappuloita esimerkiksi valmistettu ja myyty rinnakkain. Toisissa Tanneissani on pohjassa pehmikkeet ja toisissa ei, joten ainakaan säännönmukaisesti niitä ei ole laitettu. Kaikkein vanhimmissa napeissa on mustia huopia pohjassa ja joissakin ruskeissa petsatuissa niitä saattoi myös olla hataran muistikuvani perusteella. Eräs mahdollisuus on, että seurakäyttöön on myyty vähän eri versiota, koska kilpailuissa en muista huopia nähneeni. Kaikenlaisia tarkennuksia ja lisäyksiä otetaan mieluusti vastaan!
Kun Amanita jotain julkaisee, niin onhan se aina hankittava. Firman tuorein tulokas on nimeltään Happy Game, joka julkaistiin taktisesti juuri Halloweenin aikaan. Yleensä Amanitan pelit ovat aika söpöjä ja siistejä, mutta tällä erää mukana on poikkeuksellisen paljon kauhua ja splätteriä. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei toki ole, sillä olihan ainakin Botaniculassa ja Creaksissa paikoitellen synkempiä sävyjä.
Pallopääpoika ongelmien äärellä.
Happy Gamessa seikkaillaan pikkupojan painajaisissa ja yritetään saada takaisin tärkeitä, traagisesti menetettyjä asioita. Aiempia Amanitan tuotoksia pelanneelle peli vaikuttaa heti tutulta: kauniit grafiikat, tunnelmalliset äänet ja pulmien ratkontaa hiirellä klikkaillen. Itselleni tuli esineiden perässä juoksemisesta ja visuaalisesta tyylistä mieleen jonkinlainen Chuchelin ja Botaniculan risteytys. Eniten firman kaavasta ovat poikenneet mekaniikoiltaan näppäimistöllä/peliohjaimella pelattava Creaks ja etenkin pelikortteihin perustuva Pilgrims, jossa on monta polkua ja loppuratkaisua. Ihan kirkkaimpaan kärkeen Happy Game ei ehkä lopulta veny, etenkin kun loppu ei ole yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta selvästi paremmasta päästä se on ja sekaan mahtuu paljon hienoja hetkiä.
Välillä on iloisempaakin… hetken.
Läpipeluuseen sekosi reilu pari tuntia, mikä on pelin 11 euron tarjoushinnan huomioiden ihan ok. Mitään kiirettä ei toki kannata pitää ja Happy Gamen pariin voi palata vielä myöhemmin halutessaan metsästämään puuttuvia saavutuksia. Ihan pienille lapsille peli voi olla liian pelottava, mutta ainakaan omalla 5-veellä eivät housut pahemmin tutisseet. Proton oli jälleen kerran ystävä, enkä huomannut mitään kompurointeja missään vaiheessa – katsotaan tuleeko tästäkin myöhemmin natiivi Linux-versio kuten Pilgrimsistä.
Fitin vuosijuhlaa vietettiin jo kaksi viikkoa sitten Ylöjärvellä, mutta en ole ehtinyt opetuskiireiden vuoksi vielä kirjoittaa aiheesta ajan kanssa. Jälleen kerran täytyy hämmästellä sitä, miten alkujaan 1991 koulumatkalla koto-Vammalassa perustettu tiimi edelleen gravitoituu yhteen eri puolilta Etelä-Suomea kerran vuodessa saunomaan, syömään, laulamaan, kaljoittelemaan, katselemaan demoja, ynnä muuta. Jäsenistössä oli vaihtuvuutta — kuten ajan henkeen kuului — ysärin puolivälissä, mutta enää 2000-luvulla ovi ei ole käynyt suuntaan eikä toiseen.
Marq–Roz–Zebra–Yzi–Manu–Pete. Ja kuvasta kiitos Manulle.
Ei liene yllätys, ettei keski-ikäistyvä ruuhkavuotinen skeneri ehdi ja jaksa vääntää produja enää samalla tahdilla kuin teini, mutta jotain sentään syntyy: pikkuintroja, kuvia ja biisejä julkaistaan tasaisesti kompoissa vuodesta toiseen. Tälle vuodelle olisi ohjelmassa vielä eräänä velvoitteena 30-vuotisdemo, mutta toistaiseksi sen edistämiseen ei ole oikein tuntunut löytyvän sopivaa motivaatio-luppoaika-komboa. Alusta olisi historiallisista syistä luontevimmin 1990-luvun puolivälin DOS-PC, joka on yhtäältä aika “helppo” ja tehokas alusta moneen retrokoneeseen verrattuna, ja toisaalta laitteistoltaan kirjava sekä kehitystyökalujen puolesta asteen ärsyttävä.
Tämän vuoden partykompo oli tietysti tietokilpailu tiimin historiasta. Palkintoina jaettiin uunituoreita “Fit – Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” -tarroja, joilla voi laittaa läppärinsä ja muut laitteensa tunnustamaan väriä. Jos ei suuria yllätyksiä tule, niin 2031 sama sakki lienee jossain juhlistamassa 40-vuotissynttäreitä. Kymmenen vuoden päästä voi jälleen hyvin katsoa vaikka ihan samat nostalgiset partyvalokuvat ja vanhat demot uudestaan ilman, että toisto rupeaa puuduttamaan 🙂 Toivon mukaan olen siihen mennessä löytänyt jälleen kadonneet jäsenkorttini ja Covoxin näyttelyä varten. Hyvä Fiture Crew!
Tänään tuli varmuus sille, että jo aikapäiviä sitten alkanut etenemisarviointi meni läpi, ja täten olen ensi kuun alusta vanhempi yliopistonlehtori (senior university lecturer). Muualla kuin Aallossa ei moisia oikein — vielä — tunneta, mutta se on seuraava porras lehtorin jälkeen. Tyypillisemmin yliopistoissa on nykyään vain yliopisto-opettajia (ei-väitellyt) ja yliopistonlehtoreita (väitellyt), mutta Aallossa askelmia on nykyään peräti neljä ja muualta pitkälti poistunut lehtori-titteli edelleen käytössä. Kun jo Suomen sisälläkin on näin paljon kirjavuutta käytännöissä, niin ei liene vaikea arvata, että ulkomailla näitä nimikkeitämme ei ymmärretä sitäkään vähää 🙂 Jenkkisysteemissä suunnilleen kaikki ovat jonkun sortin professoreita, siinä missä täällä puolessa lehtorien ja proffien urapolut ovat edelleen tiukasti erillään (mutta).
Muuttuvatko työtehtävät? Tuskinpa merkittävästi. Nouseeko palkka? Pitäisi sen hieman kohentua.
Sitä voisi vuonna 2021 kuvitella, että PETSCII-grafiikalla ei ole enää ammatillista eikä kaupallista merkitystä, mutta eihän asia niin toki ole! Itse olen tehnyt petskareita opetuskäyttöön useitakin kappaleita sekä opettanut yhdellä retrografiikkaan keskityneellä kurssillani editorin käyttöä. Alla tärkeimpiä poimintoja ohjelmointikursseilta: algoritmien toiminnan havainnollistamista sekä juuri tänään aamusella väsäämäni vuokaavio. Varmasti mukana on niin retrofiilistelyä kuin hassutteluakin, mutta toisaalta on puhdas tosiasia, että olen merkkigrafiikan äärellä yksinkertaisesti tuottavampi kuin vektori- tai pikselityökalun varressa. Gridiin on nopea lätkiä tuttuja merkkejä, asemoinnit tulevat kohdilleen ilman eri vaivaa, alueiden kopiointi ja pyörittely käy vikkelästi, fontista ja tekstikoosta ei tarvi välittää (koska niitä on tasan yksi), kuvasta on helppo tehdä kopioita, työkalut ovat nopeasti käsillä, ja ylipäänsä kaikki tulee niin selkärangasta, että aikaa ei haaskaannu opetteluun, etsimiseen ym. sählinkiin. Ehkäpä gridipohjaisella yksinkertaisella työkalulla todella on annettavaa softajärkäleille, jotka monimutkaisuudellaan masentavat noviisin, joka halusi vain tehdä nopeasti pikku kaavion.
Tulipa eilen paha pikatilanne, kun Zoom ei opetuksen alkaessa suostunutkaan löytämään Linux-läppärini mikrofonia, vaikka se oli aiemmin todistettavasti moneen kertaan toiminut. Input-asetusten säätäminen ei tuntunut auttavan eikä edes uudelleenkäynnistys, mutta jo toiselle koneelle vaihdettuani satuin vielä vilkaisemaan asetuksia kerran:
Täältähän se löytyy.
Hardware-välilehdelle oli jäänyt jonkin kokeilun jäljiltä profiiliksi Analog Stereo Output, joka hieman epäintuitiivisesti poistaa kaikki sisääntulot mikrofoni mukaan lukien. Oletin tämän säädön koskevan vain kuulokeporttia, mutta väärässä olin. Tilalle takaisin Analog Stereo Duplex ja kaikki toimii taas hienosti. Tämä on muuten myös se paikka, jossa valitaan äänien menevän HDMI-porttiin, eikä suinkaan Output-välilehti.
When the microphone just doesn’t work
I came across an irritating problem with my Linux laptop yesterday: the mic that had worked fine several times with Zoom wasn’t even visible as an audio input. No amount of tweaking or even a reboot fixed the issue. Eventually I discovered that I had set a wrong profile for the device. Instead of Analog Stereo Out it should be Analog Stereo Duplex or all the inputs — not just the headphone port — disappear. And by the way, this is also the place where you can select HDMI for sound output (as opposed to the Output tab).
