Puukkojumppa huipentuu

October 14th, 2026

Juuri kun olin saanut edelliset tarvekalut tyydyttävään kuntoon, niin pöydälle kolahti remontoitaviksi peräti kolme varsin huonokuntoista puukkoa lisää. Eipä siinä mitään: hiekkapaperi, suti ja hiomakivi hommiin. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, haastetta riitti reippaasti maalisten tuppien, syöpyneiden terien sekä likaisten kahvojen muodossa. Vasemmalla näkyy tuntemattoman, ilmeisesti vammalalaisen puukkosepän tekemä perinnepuukko, jonka faija sai eläköityessään. Keskellä on Rosellin normaali Vaarinpuukko jyhkeine terineen – faijan 50-vuotislahja – ja oikealla äiskän lapsuudenaikainen pikkupuukko.

Lähtötilanne oli vaatimaton

Pikkupuukon tupessa oli tummaa likaa ja maalia, joita hinkailin pois enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Nahan käsittelystä on selvästi vielä opittavaa. Väritön nahankäsittelyaine suojaa tuppea toivottavasti lialta ja kosteudelta jatkossa. Noin muuten remppa oli suoraviivainen: terästä ja helasta syöpymät hiomalla veks, sekä samanlainen käsittely vielä hilseilleen lakan ja lian peittämälle, kovin kuivalle kahvalle. Isoimmat halkeamat täytin hieman laiskasti pikaliimalla, etteivät ne lähde pahenemaan. Öljyvaha olisi ollut helppo vaihtoehto, mutta paremman kestävyyden nimissä laitoin pintaan kolme kerrosta vernissaa, joka samalla muutti kahvan värin täyteläisemmäksi. Palvelkoon taas seuraavat 60 vuotta.

Vaarinpuukko ei ollut erityisen pahassa kunnossa, vaikka terä oli toki syöpynyt ja ruosteessa. Kahva oli likainen ja kuiva, minkä lisäksi tuppi oli tahraantunut näkyvästi kastuttuaan johonkin. Lankkaaminen kohensi väriä ja häivytti värin epätasaisuuksia, vaikka eipä tuota edelleenkään voi kovin prameaksi kehua. Kahva sai normaalin hionta- ja vernissakäsittelyn, joka syvensi väriä ja toi visakoivun syyt esiin. Terän ruosteet lähtivät pois etikkaliotuksella, jolla sain samalla tummennettua pintaa tarpeen mukaan – normaalistihan leikkaava osa on kiiltävä ja loput terästä mustaa. Timanttiviila teki syöpyneestä terästä suorastaan pirullisen terävän. Esteettisesti lopputulos olisi voinut olla parempikin, sillä hiomajälkeen jäi epätasaisuuksia, mutta jos asia liikaa häiritsee, niin palaan asiaan joskus toiste.

Eiköhän tätä voi parannukseksi sanoa

Perinnepuukon tupessa oli useita maaliroiskeita, jotka lähtivät yllättävän halukkaasti irti ihan kosteuspyyhkeellä, minkä jälkeen ruskea kenkälankki kohensi vaaleiksi hankautuneita kohtia. Lievä epätasaisuus oikeastaan ihan sopii tyyliin. Kahvassa oli kenties ollut jotain tervansekaista vernissaa, mutta isot maalitahrat piti saada pois, joten päädyin hiomaan koko pinnan uusiksi ja vetämään tummennetun visakoivun päälle muutaman kerroksen tavallista vernissaa. Terän kanssa en ollut ihan varma, mitä tehdä: kirkkaaksi hiominen olisi ollut pinnan röpöisyyden takia kohtuuton homma ja puukon luonteeseen sopimaton ratkaisu. En ylipäänsä tiennyt, miltä puukko oli alun perin näyttänyt. Niinpä tyydyin lopulta ruosteenpoistoon ja kunnon teroitukseen, jonka jälkeen etikkarundi teki metallista jälleen “vanhan” näköisen. Vaikka lopputulos näyttääkin vuosia piestyltä, niin terä leikkaa taas oikein hyvin.

Olihan siinä savottaa. Viro-Marttiinin ja faijan kurssipuukon kanssa tehdyt lukuisat virheet olivat jo saaneet prosessin ohjautumaan oikeampaan suuntaan, joten näiden kapineiden äärellä ei tarvinnut harhailla enää läheskään niin paljon. On hieman makuasia, kuinka paljon vanhaa puukkoa kannattaa entisöidä – jonkun toisen mielestä olen varmasti mennyt jo liian pitkälle tässä puunaamisessa, vaikka olenkin yrittänyt säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisestä olemuksesta.

Filed under: retkeily,sekalaista

Kommentin kirjoitus

You must be logged in to post a comment.

RSS feed for comments on this post.


Kommenttien virta

Aiheet