Vuosia luotettavasti — ainakin kohtuuden rajoissa — toiminut DOSBox jätti ns. tielle tällä viikolla. Isolla tehopöntöllä ja Nvidian näyttiksellä en huomannut mitään ongelmia, mutta läppärin integroidulla tulikin outoa käytöstä koko näytön tilassa: hiiren kursori välkkyy noin kerran sekunnissa ärsyttävästi keskellä ikkunaa. Googlailun perusteella vika saattaa olla X:n ja SDL 1.2:n yhteispelissä, mutta mene ja tiedä. Yritin ratkoa ongelmaa monin keinoin asentamalla ja kääntämällä erilaisia forkkeja. Tässä tuloksia:
Alkuperäinen DOSBox 0.74: Ongelman saa tavallaan “ratkaistua” heiluttelemalla hiljalleen hiirtä, minkä ei todellakaan pitäisi olla tarpeen. Forkeissa on kaikenlaisia uusia hienouksia, joita tästä hiukan jämähtäneestä vakkarista puuttuu. Vakio-poksissa toimivat toisaalta äänet parhaiten kaikista kokeilemistani versioista. Erilaisten grafiikkavaihtoehtojen (surface, OpenGL, overlay) vaihtelu ei tunnu vaikuttavan asiaan.
DOSBox Staging: Tämän ainakin pitäisi olla uusi ja hieno SDL2-pohjainen versio, mutta äänet toimivat jostain syystä aika satunnaisesti. Omissa demoissa niin SB- kuin GUS-äänetkin pysyivät mykkinä. Hiiren välkkyminen on sentään korjattu. Sorsa ei edes kääntynyt, kiitos uuden käännösympäristön.
DOSBox-X: Tässäkin on kaikenlaisia uutuuksia, kuten jokseenkin kätevät menut. Näppäinoikotiet on jostain syystä pistetty nekin uusiksi. Ääniä kyllä kuuluu, mutta ne rapsuvat ja pätkivät aivan liikaa, vaikka bufferin pituutta kasvattaisi kuinka. Pointteri ei ainakaan räpsy ja skaalaus toimii paremmin kuin vakkarissa.
Osa ääniongelmista ja hidasteluista liittynee läppärin hitauteen, vaikka luulisi i5-6300U:n nyt jotain jaksavan — isolla pöntöllä kaikki toimii paremmin, mikä osaltaan lienee Nvidian näyttiksen ja ajurien ansiota. DOSBox Staging pysyy valitettavasti yhtä mykkänä molemmilla. Näyttää siis siltä, että demot pitää viikonloppuna ajaa vakio-laatikolla ja heilutella hiirtä…
Tuttuun tapaan heinäkuussa saapui taas Vammala Party, joka pidettiin tälläkin kertaa Ikaalisissa (oikeasti Vammalassa on oltu viimeksi vuonna 2000). Tällä erää olin harvinaisen ajoissa liikkeellä kompoentryjen kanssa, sillä ajatus partypaikalla kiireessä koodaamisesta/piirtämisestä tuntui hieman ahdistavalta. Niinpä kaikki oli kasassa jo muutama päivä ennen paikan päälle lähtöä. Valokuviin en hirveästi painostanut, mutta tuli niitä sentään kaksi näpättyä:
Jotakin uutta, jotakin vanhaa
Ensimmäiseen löytyi ajankohtainen aihe maahan heitetystä Pilsner Urquellin mainosmaskista, jossa yhdistyivät ajankohtaisuus, historia, roskaaminen ja korona. Toisessa näpsyssä oli samaa ajankohtaisuutta, kun kävelyretkellä tuli vastaan maahan kaatunut sähköpotkulauta, joista on keskusteltu viime aikoina runsaasti:
Kaatuneiden muistolle
Tuplaimissa olen pärjännyt poikkeuksellisen hyvin jo kahtena aiempana vuonna, ja tällä erää irtosi suorastaan voitto tekeleellä Friman’s Birds. Nämä eivät yleensä hieromisesta juuri parane, enkä käyttänyt yhdistelmien etsimiseen yhtä aamua pidempään. Idea on tärkein ja se joko toimii tai ei – känninen skeneyleisö on omanlaisensa raati, jonka nauruhermojen kutkuttamiseen pärjääminen perustuu. Tässä kaikki kolme pläjäystä:
Kuten arvata saattaa, grafiikkakilpailuun piti väsätä vähintään yksi petskari. Ensimmäinen yritelmä oli M. C. Escherin joutsengrafiikan versiointi, joka näyttää simppeliltä, mutta ei ollut järin helppo tehdä merkeillä. Yhtäältä en rankkaa tällaisia versiointeja keskimäärin hirveän korkealle, mutta toisaalta lopputulos on toimiva ja tekniikka (tietääkseni) uusi PETSCII-maailmassa. Viitossijaa kummempaa ei tällä irronnut, mutta onneksi sentään partyjen jälkeen kehuja on tullut:
M.C.
Toinen petskari oli omaperäisempi, vaikka teknisesti huomattavasti kökköisempi. Idea lähti Madeiran tyylisestä tekstuurista, jossa olisi sarjakuvamaisia päitä – näitähän on sarjiksissa ym. nähty. Luonnostelin ensinnä (turhaan) paperille, mutta siitä ei ollut juuri hyötyä, joten rupesin täyttämään ruutua merkeillä ja annoin niiden viedä. Lopputulos ei ollut yhtään alkuperäisen idiksen mukainen, mutta edes jokseenkin mielenkiintoinen:
We the People
Päät ovat hieman sinne päin, mutta toki merkeillä on vaikeaa tehdä kovin hienojakaan. Graffakompossa tällä heltisi neljäs sija; tällaisessa kuvassa on toki liikaa detskuja ja nähtävää, jotta kaikkea ehtisi lyhyessä ajassa käydä läpi. Jos johonkin olen tässä sukujuhlamaisessa ITE-pläjäyksessä tyytyväinen, niin hahmojen ilmeikkyyteen ja pariin niiden väliseen vuorovaikutukseen (pisnesmies katsoo epäillen renttua, takarivin äijä on selvästi vaikuttunut naishahmosta ym.).
Me, Me, Me!
Tällä erää löysin jostain motivaatiota tehdä myös parissa päivässä Processing-demon, jonka nimeksi tuli Me, Me, Me! Mitenkään virallisemmin tätä tekelettä ei julkaistu, mutta ehkäpä ainakin efektejä kannibalisoidaan johonkin myöhempään “oikeaan” tuotokseen. Visuaalit toimivat mukavasti yhteen Yzin biisin kanssa, vaikka teknisten ongelmien vuoksi smuuthiksi hierottu 60 fps:n sisältö olikin skriinillä sitten tökkivää 30 fps:ää. Fysiikkasimulaatioiden lisäksi mukaan mahtui jopa kepeää tarinankerrontaa, kun narsistinen oranssi pallo on ensin uransa huipulla seuraajien ympäröimänä, mutta joutuu sitten vaikeuksiin ja lopulta murskatuksi.
Värkkäsin viime syksynä uuden version PETSCII-editorista, minkä lisäksi olen vuoden varrella tehnyt petskarigrafiikkaa muutamaan kertaan opetuksen tueksi – onhan valmiista palikoista nopea lätkiä ruudukkoon juttuja verrattuna siihen, että yrittäisi tehdä saman vaikkapa hienommin vektoreina. Viimeisin luova pläjäys oli jo niinkin kaukaa kuin viime vuoden Vammala Partyiltä, jossa isolla vaivalla väkästetty, teknisesti haastava Hitched jäi kompossa hännille. Neljän vuoden tauon jälkeen saapui kuitenkin taas Plain PETSCII Graphics Competition, joka oli 2013 suuri syy sille, että rupesin omaa edikkaa tekemään. Eli ei kun piirtämään. Ensimmäisenä syntyi kiireessä Light:
Noh joo.
Sama idea oli jo nähty yksinkertaisempana The First Ballissa, mutta halusinkin tällä lähinnä varmistella, että saisin edes jotain varmasti kompoon ajoissa. Vaikka toteutus on mekanistinen, pieni isometrinen tekstinpätkä, niin yritin vältellä pahimpia trivialiteetteja: koko shadow-teksti ei ole kerralla näkyvissä, vaan se pitää lukea osittain varjosta, minkä lisäksi varjo ei osu eri etäisyyksillä oleviin seiniin siististi tasan keskelle. Onnistuneempi tunnin yritelmä oli puolestaan Madeira:
Etelän … harmautta.
Kuusnelosen väripaletti – etenkään käyttämäni synkeä Pepto – ei ole aivan omiaan kirkkaan auringonpaahteisen etelän rannan kuvaamiseen, mutta se on se mikä se on. Tavoittelin kuvassa tekstuurimaista Etelä-Euroopan rantamaisemaa, jossa valkoseinäiset ja punatiilikattoiset talot nököttävät vuorenrinteellä. Madeira sattui kohteeksi hieman sattumalta, kun vastaan tuli jonkun matkamainoksen kuva Funchalista. Näin jälkiviisautena värikonflikteja olisi voinut vältellä paremmalla suunnittelulla ja talot olisi kannattanut piirtää järjestyksessä takaa eteen, mutta toisaalta halusin vältellä liikaa kliinisyyttä ja hieromista. Tästä tuli tehtyä myös vähän pirteämmin väritetty Plus/4-versio, jossa ei ole oikein sopivaa oranssia siinäkään, mutta ainankin taivaan saa kirkkaammaksi ja kattoihin hiukan eri sävyjä.
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.
Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.
Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.
Samaltahan se näyttää.
P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.
Pitkän jähnäilyn jälkeen päätin lopulta yrittää PETSCII-editorini päivittämistä Processing 2:sta Processing 3:lla toimivaksi. Yhtäältä P2 alkaa olla jo ammoinen versio, eikä sillä tehtyjen softien toimivuus nykykoneilla ole enää taattua, ja toisaalta sorsaversiosta kiinnostuneille on melkoista riesaa roikottaa koneella vanhentunutta ohjelmaa vain tämän takia. En mitenkään erityisemmin itse rakasta P3:a, sillä se ei ole joka suhteessa parannus aiempiin, mutta minkäs teet.
Processing 3 – haaskataanpa tilaa oikein kunnolla näihin tabien väleihin 🙁
Parin illan pakerruksen jälkeen uskoisin saaneeni jo suunnilleen kaiken toimimaan tyydyttävästi. Osa korjauksista oli triviaaleja, kuten ikkunan koon asetuksen vaihtaminen settings()-funktioon ja args:n kohdalla lisätarkistus, ettei taulukko ole null – P2:ssa taulukko on tyhjä, jos komentorivillä ei ole annettu parametreja. Ikkunan otsikko vaihdetaan nykyään surface.setTitle()-funktiolla aiemman framen sijasta.
Mutkikkaat asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja etenkin esikatseluikkunan kanssa taistellessa oli usko loppua. Vanha (sekin huono) tapa avata toinen ikkuna ei enää toiminut alkuunkaan, mutta toisaalta esimerkeistä löytyy nykyään ihan semivirallinenkin keino kahden ikkunan käyttöön. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun toinen ikkuna pitäisi pystyä sulkemaan ilman, että koko ohjelman suoritus loppuu. Päädyin siihen, että toista ikkunaa ei kannata edes yrittää sulkea, vaan se on parempi piilottaa, kun sen halutaan olevan “kiinni”. Lopulta esikatseluikkunan koodista tuli selkeämpi ja siistimpi kuin vanhasta, joten ainakin tämä muutos oli parannus.
Toinen suuri kompastuskivi oli vasemman ja oikean shift-näppäimen toisistaan erottelu, joka oli jo ennenkin hankalaa ja vaati keyPressed(KeyEvent ke)-purkkaamista. Nyt vanha konsti ei toiminut enää ollenkaan, mutta onneksi keyEvent-oliosta saa edelleen kaivettua AWT:n eventin, jonka alta löytyy tuttu KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT. Tämäkin tapa on jo menossa kiellettyjen listalle, mutta ainakin toistaiseksi se vielä toimii. Olisi tietysti yksinkertaisinta, jos Processing vain suoraan tukisi shiftien erottelua, mutta se lienee turha toivo.
Oikeasti merkittävä parannus olisi, jos saisin höskän toimimaan 2D-kiihdytettynä, mutta tällä hetkellä piirtokoodi on niin tiukasti sidottu pikselien suoraan sorkkimiseen, että se ei ole kohtuudella mahdollista. Vaihdoin kokeeksi grafiikkaengineksi P2D:n, mutta se oli lähinnä ruma ja läginen (tämä on toki kiinni lähinnä omasta piirtokoodistani), joten olkoon toistaiseksi. Linuxilla ja Windowsilla kiihdyttämätönkin ikkuna on aivan tarpeeksi nopea, mutta Mäkillä meno on hieman hyhmäistä nykyisillä Javan versioilla, joissa ei ole enää Applen optimointeja mukana.
Vammala Party – jolla on taas kotisivutkin – saapui vääjäämättä, mutta koronatilanteen vuoksi osallistuminen oli tällä kertaa mahdollista myös streamin välityksellä. Entryjä tuli taas tehtyä muutamaan kompoon enemmän ja vähemmän onnistuneesti: hutaistut tuplainvideot menestyivät mainiosti, samoin kuin satunnainen kännykkäkuva, siinä missä omalaatuinen Processing-demo ja teknisesti edistynyt petskari jäivät kompon hännille. Levykkeenheitossa jäin niukasti toiseksi, mikä kertonee ainakin vuodesta toiseen tasaisesta tuloskunnosta 🙂
Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.
Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:
Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
