Eli seikkailua pelihiirien maailmassa, en edes muista monesko osa. Asuksen TUF Gaming M3 ei ollutkaan niin tuf, sillä hiiren rulla alkoi alustavasti nykiä ja skrollata satunnaisesti väärään suuntaan. Samanlainen mekanismi ja ongelma ilmeni Lenovon taannoisessa hiiressä. Tällä kertaa eivät sentään kytkimet hajonneet, jos se yhtään lohduttaa (ei lohduta). Pelihiiret eivät onneksi maailmasta lopu, joten uusia ostoon. Ennen en jaksanut edes palauttaa huoltoon hajonneita halpiksia, mutta nyt olen ruvennut tekemään sen ihan periaatteellisista syistä. Tällä erää testipenkissä Atarin hengessä nimetty Endorfy GEM ja Asus ROG Strix Impact II.
Kekseliästä muotoilua.
Molemmissa pyörii vakiona reipas valoshow, jota toivottavasti voi säätää joko Windows-läppärissä käyttämällä tai OpenRGB:n voimin. Endorfyn sirkus on oikein erityisen värikäs, mikä saattaa nuoremman katsojan silmään näyttää hienolta; itse lähinnä haluaisin vain valot pois tai ainakin hyvin tummiksi.
Endorfy GEMistä pistää ensinnä silmään poikkeuksellisen paksu kangaspäällysteinen johto. Kädessä puolestaan huomaa heti hiiren keveyden. Muoto on näin kohtuullisen isokätiselle hyvä ja dpi-nappi armeliaan pieni, ettei sitä tule sohittua vahingossa. Näppäinten tuntuma on hieman lonkso ja äänekäskin, kun taas rulla on mukavan napakka. Anturin tarkkuus on tavallisen pelihiiren luokkaa, mutta hiukan paremmin se saisi reagoida pieniin liikkeisiin – paras toistaiseksi näkemäni on ollut MSI:n Clutch Mouse GM11:ssä. Kaipa tätäkin käyttäisi, jos ei muuta olisi. Keveys saattaa olla jossain peleissä eduksi, mutta itse en oikein tykkää, että hiiri liikkuu pienestäkin hipaisusta.
Kaksikosta paremmaksi nousee Asus, jossa on pykälän tarkempi ohjaus. Muoto on hieman lättä eikä siten täysin optimaalinen, vaikka ei mikään katastrofi sinänsä. Napit ovat yllättävän kevyet painaa ja rulla melko herkkä liikkumaan – nopealla testailulla ei kuitenkaan liikaa. Erikoisuutena dpi-nappi on sijoitettu pohjaan, joten sitä ei tule vahingossakaan sohittua epähuomiossa. Jos joku oikeasti lennossa dpi:tä muuttelee, niin silloin sijainti toki on hankala. Johto on ohut ja kovapintainen. TUF-sarjalainen ei kestävyydellään vakuuttanut, mutta kenties kalliimpi ROG on tehty paremmista osista. Toivoa sopii, sillä laitan tämän luultavasti arkikäyttöön lähiaikoina.
edit: ROG meni käyttöön ja nyt on hiukan jo oikeita kokemuksiakin. Napit ovat oikeastaan turhan löysät, kun oikeaa tulee klikattua ihan vahingossa – toisaalta kytkimet ovat sentään vaihdettavat. Valoshown sai sammutettua Windows-softalla.
Poikkeuksellisen sateinen Vammala Party 2023 pidettiin jälleen Ikaalisissa, ja perhe toki osallistui kompoihin. Tänä vuonna itselläni oli niskassa jonkinlainen lysähdys raskaan kevään jäljiltä, joten ihan hirveän paljon aikaa en jaksanut tai pystynyt uhraamaan entryille. Demoa en jaksanut edes yritellä, mutta pari kuvaa edes ja Tuplaimeen kolme tekelettä. Tässäpä näitä.
Ensimmäisenä Idan Dead Flowers, joka on tyllerön ensimmäinen julkaistu kuva ja muutenkin ensimmäisiä PETSCII-kokeiluja.
Emilin PETSCII oli Cuphead, joka luotti peli/animaatiohahmon tunnistettavuuteen.
Ja kolmantena vielä itse piirtämäni tai ainakin käsin konvertoimani Mörk Bench. Vaihtoehtohistoriaa: entäpä jos Amigan WorkBench olisi tehty kuusnelosen merkkimoodille?
Valokuvakilpaan meni Ensiasunto, kävelylenkillä Ikaalisissa näpsäisty kännykkäkuva, jonka aihe vetosi itseeni rähjäisessä surkeudessaan. Lopuksi vielä kolme tuplainta:
Levykkeenheitossa voitin karsintakierroksen selvästi, mutta valitettavasti finaaliin sattui sitten huonompi tulosvire enkä ollut enää kärkikahinoissa. Vammala Partyn brändäys otti ison askeleen, kun jakoon saatiin edesmenneen Vammalan vaakunalla koristeltuja avaimenperiä ja tarroja. Ensi vuosi on jo peräti 30-vuotisjuhla ja samalla 30. party.
It used to be a pretty smooth ride with an Nvidia+Mint combination until recently. Unfortunately, things have gone downhill, partially owing to Cinnamon bugs, not to talk about Nvidia’s endless Linux driver woes. The last I checked, the MATE environment didn’t even start with the default settings, so there seems to be something lacking with Mint’s testing on NV hardware. I’ve had flicker problems before on an RTX 2080, but the recent update to an RTX 4060 Ti and 535 series drivers made them noticeably worse – even cards that used to be fine have started exhibiting the symptoms:
Click for an epilepsy-inducing illustration.
The problem is known and may be fixed eventually, but for now you’re left to your own devices. Downgrading to 525 series is one viable option, but of course it shouldn’t even be necessary. Besides, I experienced similar, if not as bad, flicker with them too. As a quick remedy open NVIDIA X Server Settings, navigate to X Server Display Configuration and switch to advanced mode. There tick the Force Composition Pipeline box and apply the settings:
Down there.
If you prefer the command line or want to make a script for toggling the setting on/off, here’s how:
Note that these settings don’t retain themselves unless you save them to the X config file or add them to your startup scripts. Sleep will disable the composition pipeline too. In an optimal world this kind of kludges would be unnecessary, but this is the reality now. Double composition (Cinnamon+Nvidia) might slow things down, but I didn’t notice any actual difference at least yet – games might be affected more. Nvidia’s setting might cap your framerates to the screen refresh rate too, even when running fullscreen. Let’s see how the situation develops.
Ja suomeksi: viime vuosina Mintin ja Nvidian näyttiksen kanssa eläminen ei ole valitettavasti ole ollut enää yhtä huoletonta kuin ennen. Intelin integroidulla ei ongelmia pahemmin ilmene, mutta Nvidialla esiintyy nykyään kaikenlaisia kummallisia vilkutuksia ja välkytyksiä riippuen ajuriversiosta ja alla olevasta raudasta. 535-sarjan myötä ongelma paheni selvästi, mikä lienee taas kerran joku Cinnamonin, X:n ja ajurien entistä huonomman yhteispelin tulos. Yllä ohjeita enkuksi vipatuksen korjaamista varten. Kaksinkertainen kompositointi (Cinnamon+Nvidia) tuskin ruudunpiirtoa nopeuttaa, mutta en mitään sanottavaa eroa kyllä itse huomannut käytännössä.
Sattuneesta käytännön syystä opettelin 2007–2009 ahkerasti espanjaa ja asuinkin Meksikossa puolisen vuotta, jolloin kielitaitoni oli selkeästi huipussaan, kun yritin selviytyä arkielämästä neljännellä kielelläni. Toisesta käytännön syystä tarve kielen käyttämiselle lopahti, ja niinpä en ole noin kolmeentoista vuoteen sitä juuri puhunut muuten kuin hyvin satunnaisesti. Tauon aikana osaaminen ehti jo pahasti ruostua, mikä on välillä harmittanutkin – pienenä lohdutuksena sentään espanjan tuhoamat ruotsintaitoni palailivat takaisin, vaikken asian eteen mitään tehnytkään.
Näitä tuli tahkottua ja tahkotaan taas.
Pikakelaus vuoteen 2023, jolloin muksuilla heräsi kiinnostus espanjan kieleen – ja taas on nokan alla lukion Paso a paso harjoituskirjoineen. Hyllyssä odottelee vielä toisen vuoden materiaali Un paso más. Alkujaan kirjat ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, tosin itselläni pitkäaikaislainassa olevat kappaleet edustavat 1986 uusittua painosta. Aika on hieman nävertänyt aiheiden ajankohtaisuutta, kun missään ei näy sen enempää Internetiä kuin kännyköitäkään ja rahayksikkönä on peseta, mutta eipä itse kieli ole tuossa ajassa mihinkään muuttunut. Lukion alkavien kielten tapaan etenemistahti on melkoinen, mutta mitäpä tässä kiirehtimään.
Homeeseen vetänyt oma kielitaitoni tuntuu jo nyt, aivan alkeita tavatessa ja natiaisille opettaessa, heräilevän kovaa kyytiä. Huomaan muistavani monenlaisia sanoja pienellä yrittämisellä, vaikka toisaalta sanastossa on suuria ammottavia aukkoja ihan perusteidenkin kohdalla. Esimerkiksi muistin kyllä, mikä on rupikonna, kassakaappi tai ylioppilas, mutta en sitten millään lintua tai kaappia. Jostain selkäytimestä kaivautuu käyttökelpoisia arjen fraaseja ja verbien taivutuksia, joissa on toki ihan loputon sarka kaikkien epäsäännöllisyyksien ja lukuisien aikamuotojen takia.
On espanjaa ja espanjaa, sillä latinalaisessa Amerikassa, kuten Meksikossa, kieli on jonkun verran erilaista kuin mitä kirjasarjassa näkee. Meksiko lienee kaikista helpoin tapaus, enkä huomannut siellä valtavaa eroa kirjoista oppimaani, mitä nyt jotkut sanat ovat erilaisia, espanjalainen lespaava c/z on s ja vosotros-muotoja ei käytetä; kaikki tyypillisiä latinalaisen Amerikan piirteitä. En oikein itsekään osaa luontevasti käyttää noita epämuodollisia te-muotoja, koska niihin ei tullut koskaan käytännössä törmättyä. Joskus sivukorvalla kuulin kuubalaisen turistiporukan puhetta, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Karibialla ääntämys on, noh, löysempää ja Argentiinaan tai Chileen asti mennessä mukaan ilmaantuu omia erikoisuuksiaan kuten vos (tú tienes -> vos tenés).
Kielen kirjo on yhtäältä toki mielenkiintoinen rikkaus, mutta toisaalta se aiheuttaa alkeiden kanssa ylimääräistä päänvaivaa. Vaikkapa YouTubesta löytyy runsaasti sopivia opetusvideoita, mutta niissä on harmillisesti usein esim. meksikolainen aksentti, jolla en haluaisi sekoittaa natiaisia tässä vaiheessa. Netflixistä löytyi kätevästi espanjaksi dubattu Pipsa possu (Pepa la cerdita), jota on katseltukin, mutta sekään ei ole samalla aksentilla kuin mitä kirjoista opettelemme. Myös sanoissa on eroa: lukiokirjoissa auto on el coche, itse opetin muksuille helpon el carron, mutta Pepan perhepä ajelee el autolla. Castellanossa eli Manner-Espanjan kielessä haluaisin pysytellä lähinnä siksi, että jälkikasvu oppii vosotros-muodot ja hieman monipuolisemman ääntämyksen, sekä toki käytössä olevan kirjasarjan vuoksi.
Tällä hetkellä projektia on takana melkein kaksi kuukautta ja etenemistä on havaittavissa. Muksut osaavat jo tervehtiä, taivuttavat kätevästi kolmisenkymmentä eri verbiä preesensissä, tuntevat huonekalujen, vaatteiden sekä keittiötavaroiden nimiä, ja ymmärtävät ainakin perusteet sanojen suvusta ja monikosta. Yhteiset aamiaiset, lounaat ja päivälliset ovat osoittautuneet käteviksi tuokioiksi sanaston jumppaamiseen, ja suunnilleen joka päivä yritetään joko lukea kirjaa tai sitten katsellaan Pepan seikkailuja. ¡A ver como va!
Moni on varmasti kuullut huolestuttavia uutisia viime aikojen väkivaltaisista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joihin ovat usein syyllistyneet nuoret. Moni kantaa nykyään mukanaan veistä, johon turvaudutaan herkästi, kun omaa “kunniaa on loukattu”, mikä on johtanut jopa tappoihin. Tällainen käytös ei todellakaan kuulu länsimaiseen sivistysvaltioon. Laki ja hyvä käytös eivät tietyille ihmisryhmille tunnu merkitsevän enää mitään, vaan rikollisuutta ja päihteiden käyttöä suorastaan ihannoidaan muun muassa populaarimusiikissa. Rikollisryhmien yhteenkuuluvuutta ja imagoa korostetaan näyttävällä pukeutumisella, mikä osaltaan houkuttelee mukaan vaikutuksille alttiita nuoria miehiä. Poliisilla ei ole riittäviä keinoja puuttua jengiytymiseen, eivätkä mitättömät vankeusrangaistukset pelota väkivaltarikollisia – karkotukset olisivat tehokas keino, mutta niitä ei juuri koskaan laiteta täytäntöön. Tilanteeseen pitäisi nyt nopeasti löytää ratkaisuja, ennen kuin tilanne muuttuu hallitsemattomaksi ja tavallisten kansalaisten turvallisuus entisestään vaarantuu.
Joskus sitä saattaa haluta ladata YouTubesta videon ihan paikallisesti katsottavaksi, joko varmuuden vuoksi taltiointia varten tai sitten ilman nettiä katseltavaksi. Asialla on tiettyjä eettisiä ulottuvuuksia, mutta ainakaan vapaasti jaossa olevan materiaalin tapauksessa en tunne suuria omantunnontuskia moisesta “warettamisesta”. Selaimiin on kaikenlaisia pluginejaan, mutta vuosien ajan kätevimmin toimi komentoriviltä ajettava youtube-dl. Skripti lakkasi valitettavasti toimimasta jo jonkun aikaa sitten, mutta uuden haeskelun jälkeen löytyi version versio yt-dlp, jota kaikesta päätellen ylläpidetään aktiivisesti. Mukana on jopa uusia ominaisuuksia, joita ei vanhassa ollut – hurraa! Katsotaanpa nyt, miten tämäkin kissa-hiiri-leikki taas etenee, mutta toistaiseksi tuntuu futaavan.
Vuoden 1971 Spede-leffa Hirttämättömät on sekä harvinaisten suomilänkkärien edustaja että tietynlainen camp-klassikko, joka koostuu pääosin Spete-Vesku-Simo-kolmikon improvisoidusta kekkuloinnista sorakuopalla. En itse ole mikään leffan varsinainen fani – tyhjäkäyntiä ja toisteisuutta riittää, eikä oikeasti hauskoja kohtauksia ole montaa – mutta on sekoilussa ainakin energiaa, erityisesti Veskun (Lonely Rider) tapauksessa. Hirttämättömät näyttää olleen joillekin suuri kokemus, koska sitä lainasi mm. Viikate videoonsa Ah, ahtaita aikoja, ja ylipäänsä filkka herättää netissä lämpimämpiä tunteita kuin kuivempi Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Silti oli hyvin odottamaton uutinen, että elokuvasta oli tulossa kokonainen täyspitkä uusioversio. Nyt, herran vuonna 2023, tuli sekin nähtyä Tennispalatsin aamunäytöksessä, jossa oli paikalla kokonaiset kaksi katsojaa.
Hiekkakuopat, nuo suomilänkkärin Monument Valleyt.
Lähtökohtaisesti tällainen versiointi on ainakin rohkea yritys, sillä niin moni asia voi mennä pieleen ja kaikkia alkuperäisteoksen faneja ei yksinkertaisesti ole mahdollista miellyttää. Netissä näkyneet ensimmäiset arviot ovat olleet lähes yksimielisen tuomitsevia: Episodin Jussi Huhtala meni kaikkein pisimmälle ja julistiHirttämättömät jo nyt vuoden huonoimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Myönnettäköön, että trailerin perusteella omatkaan odotukseni eivät olleet korkealla, mutta jätin sentään auki sen mahdollisuuden, että saattaisin yllättyä iloisesti.
Orkkiksen nähneille asetelma ja käänteet ovat jo tuttuja: Speedy Gonzales huijaa pöljän Lonely Riderin ja intiaaniapuri Tonton viemään hänet Kolmen kolikon kaupunkiin, ja sitten raahaudutaan pitkän kaavan kautta autiomaassa ts. Porvoon sorakuopalla janoon räytyen. Uusiotuotannossa on säilytetty tarinan kaari käytännössä ennallaan, mutta mukaan on ympätty paljon lisää hahmoja, dialogi on laitettu pitkälti uusiksi ja matkan kohteena on jostain syystä Stockmannstadsgrad. Uutena Speedynä nähdään Ona Huczkowski, Lonely Riderinä Aku Hirviniemi ja Tontona leffan myös ohjannut Andrei Alén. Modernisoinnin myötä on heivattu mm. intiaanit sekä seksivihjailut, ja näyttelijäkaartiin on haettu reippaasti diversiteettiä. Valinnat tulevat varmasti herättämään keskustelua, mutta eipä tässä aiheesta sen enempää – kulttuurisotia käydään jo muualla ihan tarpeeksi vaikkapa Netflixin tiimoilta.
Myös lautahökkeli on temaattisesti oikea lavaste.
Uusio-Hirttämättömien varsinainen ongelma on, ettei se ole kovin hauska. Osa vaikeuksista periytyy toki Veskulta ja Spedeltä saakka: aavikolla raahautumista on vaikeaa pitää tuoreena puolentoista tunnin ajan, eikä alkuperäisessä käsiksessäkään (sikäli kuin sellaista käytännössä edes oli) paljon juonta havaittu. Kun otetaan pois alkuperäisen kolmikon keskinäinen kemia, särmä ja Veskun sekoiluenergia, jäävät käteen huonot kortit. Uusi Speedy on flegmaattinen, Lonely Rider etäännyttävä hölöttäjä ja Tonto mitäänsanomaton. Mukaan on ängetty niin paljon kaikkea mahdollista, että väliin mahtuu onneksi sentään jokunen hauska gägi, etenkin väliin ujutetuissa “mainoskatkoissa”. Muuta positiivista sanottavaa voi löytää teknisestä puolesta: puvustuksesta, nykyaikaisesta kuvanlaadusta sekä taustamusiikista.
Siinäpä sitä. Kompletistin on kaikki katsottava, ja kunhan mahdollinen DVD tai bluukka ilmestyy, niin kokoelmiin hankittava. Jos ei muuten, niin onhan kyseessä sentään ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt kotimainen western sitten vuoden 1971. Se, että 50 vuoden tauon jälkeen kankaille tulee juuri vanhan elokuvan uusioversio, on itsessään harmillisen oireellista – suomilänkkäri on aina katsonut pikemminkin taakse- kuin eteenpäin ja oivaltavimmat lännentulkinnat on nähty muiden lajityyppien parissa.
Noin viiteen vuoteen en ole lentänyt mihinkään ja passikin ehti jo kätevästi vanhentua korona-aikana, mutta nyt tuli lopulta pakollinen keikka. Sekaannuin EU:n COST-hankkeeseen nimeltä Grade eli Grassroots of Digital Europe. Hirveän paljon en EU-byrokratiasta tiedä, mutta COST-hankkeet eivät sisällä varsinaista tutkimusrahaa, vaan ne on tarkoitettu lähinnä verkostoitumiseen ja matkakulujen kattamiseen. Oli miten oli, mukana on omien tutkimusaiheitteni kannalta useita oleellisia tyyppejä, joiden kanssa on mielellään tekemisissä, joten Puolaa kohti muutamaksi päiväksi, mars.
Otin reissussa peräti yhden kuvan. Tässä SWPS:n sisäänkäynti.
Tutkijatapaaminen järjestettiin Varsovassa, tarkemmin ottaen SWPS-yliopistolla, joka näyttää hieman yllättäen olevan yksityinen. Suora lento Helsinki–Varsova ei kestänyt kuin puolitoista tuntia, mikä olikin hyvä, huomioiden Finskin epämukavat penkit. Puolassa on tullut poikettua kerran aiemminkin, suunnilleen Helsingin kokoisessa Lodzissa, kun kävin puhumassa demoskenen grafiikkaohjelmoinnista ja PETSCII-grafiikasta Kultura Gier Komputerowych 3 -seminaarissa. Enpä tosin paljon ehtinyt kumpaankaan kaupunkiin tutustua, kiitos tiukan aikataulun – etenkin EU-miittarissa oli ohjelmaa aamusta iltaan ja sitten vielä enemmän ja vähemmän pakollista sosiaalista ohjelmaa myöhemmin illalla.
Varsinaisia konffapäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen keskittyi lähinnä kaikenlaisiin hallinnollisiin seikkoihin ja vasta toisena alettiin päästä käsiksi itse sisältöihin. Oman työryhmäni aihe on luova tietotekniikan käyttö, mitä myötä päädyin perjantaina paneelikeskusteluun aiheesta The European Demoscene and the Grassroots of Digital Europe Gleb Albertin ja Andrada Fiscuteanin kanssa. En yleensä ole kotonani tällaisissa paneeleissa, mutta tällä kertaa se tuntui menneen ihan mukavasti, varsinkin kun aihe oli näin tuttu. Aluksi epäilytti, saadaanko reilua tuntia mitenkään käytettyä, mutta lopulta kävi niin, että aiheita jäi jopa yli. Hieman yllättävää oli havaita, kuinka moni digitaalisen kulttuurin tutkija ei tuntenut skeneä juuri lainkaan.
Rankka reissu tuo oli, kun päivät olivat niin täysiä ja hotellissa nukkuminen ei tunnu tällä iällä luonnistuvan enää kovin hyvin. Vaikkei nähtävyyksien koluamiselle ollutkaan aikaa, niin ehdin sentään maistaa puolalaista ruokaa ja olutta. Vanhaan malliin vaihdoin edelleen euroja zlotyiksi, mutta jälkiviisautena sille ei ollut sanottavaa tarvetta, kun kotimainen pankkikortti kelpasi kaikkialla. Näitä keikkoja on jatkossa tiedossa lisää – seuraava heti syksyllä, jos ehdin lähteä. Kohde ei ole vielä varma, mutta jossain Etelä-Euroopassa se lienee.
On tämä nyt surkeaa. Viime hiiritestistä ei ole edes kauan, mutta nyt piti jo hankkia lisää. Lenovon rulla alkoi sekoilla eikä umpinaisen systeemin takia asialle voinut edes yrittää tehdä mitään. HP:sta puolestaan petti jo muutaman viikon käytön jälkeen vasen kytkin: ensin alkoi raahaaminen lipsua ja sitten tulla tuplaklikkauksia. Leena lähti eteenpäin (toimii Windowsissa ilmeisesti paremmin) ja HP:n laitoin takuuvaihtoon ihan periaatteesta, vaikken sellaista halua enää käyttääkään. Takuuasiat menivät sentään sujuvasti eikä vanhaa hajonnutta rottaa edes ilmeisesti tarvi lähetellä takaisin.
Tällä erää testipenkkiin saapuivat parin kybän Asus TUF Gaming M3 sekä noin 30 eukin hintainen MSI Clutch GM11. Ulkoisesti hiiret ovat samanoloisia, harmaita isonappisia rasioita sivunappeineen ja RGB-valoineen. Kummassakin on päällä vakiona hieman rasittava sykkivä valoshow – MSI:ssä kiertää peräpään ledivalaistuksen lisäksi vielä pohjassa jatkuva sateenkaari – joten lienee tarpeen kaivaa jossain vaiheessa Windows-läppäri kaapista ja koittaa hillitä sirkusta. Kumpikaan ei ainakaan luettelon mukaan ole virallisesti OpenRGB:n tukema, vaikka jotkut Asukset sitä ovatkin.
Harmaanmusta pulikka on päivän sana. Vasemmalla Asus ja oikealla vastaavasti MSI.
Molempia hiukan aikaa testailtuani taitaa käydä niin, että käyttöön jää Asus. Kummassakaan ei ole mitään huutavaa vikaa, mutta M3 on suurempi ja siten aikuisen käteen sopivampi. Sivunappejakaan tuskin tulee paineltua vahingossa. Rulla on pykälän MSI:tä tarkemman oloinen, mistä myös plussaa. MSI voittaa liikkeen tarkkuudessa ja sujuvuudessa, mikä saattaa selittyä kympin isommalla hinnalla. Ero on tosin hiuksenhieno ja asetuksia hienosäätämällä Asuksenkin sai liikkumaan ihan mukavasti. DPI:tä voi tuttuun tapaan molemmissa säätää muutaman vaihtoehdon verran etanasta sinkoilijaan. Poitsu tykkäsi enemmän GM11:stä, joten jätetään se hänelle varahiireksi siihen väistämättömään hetkeen, kun Corsair leviää (hohhoijaa). Lisäilen alle päivityksiä tuonnempana, jos jaksan ruveta askartamaan RGB-valojen kanssa tai jos pulikoissa ilmenee jotain yllättäviä typeryyksiä.
Kävin pitkästä aikaa taas pelaamassa selokelpoisessa kisassa ja meni aika surkeasti. Vielä enemmän ehkä kyrsii se, että olin neljässä pelissä voitolla, mutta sitten jonkun söhäistyn siirron takia hävisin lopulta. Pitkään alamaissa ollut vahvuusluku tipahtanee tätä myötä vielä alempaan aloittelijoiden kastiin. Tekosyitä on aina helppo keksiä, vaikka kyllä tämä opiskelijahakujen haastatteluviikko on oikeastikin työvuoden raskaimpia ja stressaavimpia. Kisan loppupuolella olo oli jo varsin huuruinen ja tarkkuus täysin kadoksissa. Romahdus oli sikäli hieman yllättävä, että olen torstaiden peli-illoissa pärjäillyt viime aikoina kohtuullisen hyvin ja välillä jopa voittanut itseäni selvästi kovempia vastustajia.
Puolikuntoisuuden lisäksi syitä voinee hakea pelkän pikashakin hakkaamisesta. Vaikka se hektistä ja viihdyttävää onkin, niin huomasin itsekin, etten pidemmässä pelissä (20 min + 10 s) jaksanut laskea siirtoja kovin pitkälle ja toisaalta tein tarpeettoman näyttäviä temppuja, jotka toimisivat paremmin nopeammassa pelissä, jossa vastustajakaan ei ehdi miettiä. Laudan sijasta on tullut pelattua enimmäkseen tietokoneella, eikä tilanteita oikein saanut hahmotettua hyvin. Vaikka hieman tekisikin mieli lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei vaan ole minulle sopiva laji, niin ehkäpä silti kannattaa miettiä, mistä olisi harjoittelussa jatkossa eniten hyötyä: pidempiä pelejä, laudalla pelaamista, analyysiharjoituksia ja lisää taktiikkatehtävien ratkomista. Blitzin huitominen ei ole ihan hyödytöntä, sillä siinä kehittyy avausrutiini ja aikapaineessa pärjääminen, mutta yksinään se ei näytä oikein peliharjoitteluksi riittävän.
