Saarikosken Petrin kanssa kirjoittamani Great Northern Machine Wars: Rivalry Between User Groups in Finland on hartaan odottamisen jälkeen lopultakin julkaistu IEEE Annals of the History of Computingissa. Artikkeli käsittelee eri laitemerkkien kannattajien välistä sotimista 1980-luvun puolivälistä näihin päiviin. Toistaiseksi en voi tarjota kuin linkin IEEE:n sivuille, mutta eiköhän itse artikkelikin johonkin ilmaannu lähiaikoina.
edit: Täältä löytyy lähes lopullinen luonnos (Jeejee ei tykkää, jos laittaa julkaistun version näytille).
June 16th, 2014
My first attempt at fansubs: English subtitles for Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – Pekka and Pätkä in a Pileup. Here’s the file, use as you wish: http://www.kameli.net/~marq/pekka_and_patka_in_a_pileup.srt.
Ja päälle hieman reflektiota suomeksi. Tämä ensimmäinen yritelmä paljasti jo yhtä sun toista tekstitysten tekemisestä. Reilun tunnin leffan työstämiseen meni suunnilleen kaksi työpäivää, mutta vauhti epäilemättä paranee harjoittelun myötä. Normitekstiä käänsi ripeästi, mutta elokuvan armeijafarssiosuus vaati sulkeiskäskyjen selvittelyä englanniksi, ja kaikenlainen verbaaliakrobatia edellytti sanontojen googletusta. Lopputulos on asteen yksinkertaistettu, tyylillisesti hyppivä ja synkan osalta hätäinen, mikä kertoo laatutekstityksen tekemisen haastavuudesta. Osa sanaleikeistä jäi kokonaan kääntymättä:
- “Uppiniskanen, vai?”, johon alokas vastaa: “Ei, kun Mikko Niskanen, herra vääpeli!”
- Alikersantti haukkuu alokkaita nimellä Sven Dufva – käännöksessäni Private Snafu.
- Aavikolla kirmaavien hempukoiden kadotessa Pekka toteaa (koko perheen elokuvalle aavistuksen härskisti): “Herra Serihvi, se ol kangistus.”
- Puupää olisi luontevasti Bonehead ja Pätkä vaikkapa Shorty, mutta se olisi edellyttänyt nimien kokonaisvaltaista vaihtamista, mihin en halunnut lähteä.
- Sekalaiset kotimaiset ilmaisut, kuten “Sanasta miestä, sarvesta härkää”, “Nyt se myrkyn lykkäs” ja “Ei vahinko tule kello kaulassa”.
Kaikenlaiset reunaehdot, kuten rivinpituus, piti selvitellä omin avuin. Nähtävästi 35 merkkiä on suunnilleen se määrä, jonka voi luottaa riville mahtuvan – riippuen tietysti sanojen sisältämien kirjainten leveydestä. Rivitystä ei voi jättää toisto-ohjelman varaan, sillä ainakin VLC onnistui katkomaan rivit paikoitellen varsin köserösti. Pitkien virkkeiden jakaminen yhteen tai useampaan pätkään (sic) ei tullut selkärangasta, joten osa teksteistä vilahtaa ruudulla turhankin hätäisesti. Toisaalta osa vitseistä perustuu yllättäviin heittoihin ja olisi vesittynyt koko virke kerralla näyttämällä.
Käytin tekstitykseen avointa Gnome Subtitles -ohjelmaa, joka tuntui pikaisella kokeilulla parhaalta avoimista Linuxilla toimivista vaihtoehdoista. Suunnilleen puolet ajasta suttaantui pelkkään synkronointiin, joka tuntui olevan hyvin hankalaa kaikilla softilla. Pienilläkin parannuksilla ohjelmien käyttöliittymät saisi kyllä tukemaan jouhevaa työnkulkua, mutta nyt on taidettu mennä ominaisuudet edellä.
Elokuvan yleisen kökköisyyden vastapainoksi täytyy sanoa, että Vieno Kekkosen esittämä kohtalokas saluunan laulajatar pärjää kyllä ajan jenkkitähtösille mainiosti 🙂
May 9th, 2014
Sarjan kolmannessa osassa jälleen katsaus pitkän uran tehneisiin vähemmän tunnettuihin ja sivuosissa viihtyneisiin länkkärinäyttelijöihin. Tällä erää näitä on löytynyt leffainventaarion kasaamisen myötä:
- Katy Jurado – Topakka Katsku on ensimmäinen listalle päässyt nainen; vaikuttaa kaikkiaan siltä, että naiset eivät samalla tavalla jumittaneet yhdessä genressä. Kohtalokkaita rooleja löytyy sellaisista merkkipaaluista kuin Sheriffi, Pat Garrett & Billy the Kid sekä One-Eyed Jacks.
- Hank Worden – Woody Stroden ohella toinen länkkärien musta vakiokasvo, jota nähtiin etenkin John Fordin leffoissa. Pitkän uran tunnetuimpia lienevät Etsijät, Alamo ja Red River.
- Slim Pickens – Usein enemmän ja vähemmän koomisissa rooleissa, kuten leffoissa Villiä hurjempi länsi, One-Eyed Jacks tai Hyökkäys erämaassa. Nähtiin myös Bonanzassa sekä Rawhidessä.
- Harry Carey Jr. – Hänkin osa Fordin “perhettä”. Kovin unohdettu hahmo, vaikka listalla on sellaisia töitä kuin Etsijät, Rio Grande, She Wore a Yellow Ribbon ja Tombstone.
- Karl Malden – Helposti tunnistettava pottunokka ei keskittynyt erityisesti länkkäreihin, mutta ehti moneen sellaiseenkin. Nimekkäimpiin lukeutuvat Cheyenne Autumn, Näin valloitettiin villi länsi ja One-Eyed Jacks.
- Burt Lancaster – Burt esiintyi länkkäreissä lähinnä uransa alkupuolella. Eräänlaiseksi testamentiksi voidaan laskea Ulzana’s Raid, jonka lisäksi mainittakoon The Professionals, Vengeance Valley ja Gunfight at the O.K. Corrall.
- Jack Elam – Tyypillisesti koomisissa rooleissa nähty velmu oli vahvimmillaan Huuliharppukostajassa. Muita näyttäytymisiä mm. Pat Garrett & Billy the Kidissä, Gunfight at the O.K. Corrallissa sekä lukuisissa tv-sarjoissa.
- Aldo Sambrell – Listan tämänkertainen itsku, Sambrell, oli vakiokasvo (etenkin meksikaanina) kultakauden spageteissa, kuten koko Dollaritrilogiassa ja kaupan päälle vielä esimerkiksi Face to Facessa ja Navajo Joessa.
Seuraava kunnianosoitus sitten taas joskus. Nyt on kova länkkäriputki päällä, joten toistuvia hahmoja nousee vauhdilla esiin.
April 27th, 2014
Tykkään paljonkin länkkäreistä, jotka voitaisiin lukea happolänkkärien (acid western) genreen. Wikipedian määritelmän mukaan happolänkkäreissä on vertauskuvallisuutta, vastakulttuurisuutta ja ylitsepursuavuutta. Itse olen pitänyt leimallisina piirteinä etenkin unijaksoja, todellisuuden hämärtymistä, takautumia ja epätyypillisiä sankareita. Tällä erää siis syyniin pH-arvoltaan vaihtelevasti matalat leffat:
- El Topo – Kärjestä on hyvä aloittaa. Jodorowskyn houreita rampoineen, pyhimyksineen ja kristuksineen ei ole ainakaan näkemieni länkkärien joukossa vielä kukaan ylittänyt.
- Greaser’s Palace – Oikeastaan ainoa, joka pääsee edes lähelle El Topoa häröilyineen. Pellepukuinen sankari on tässäkin erään sortin kristus-allegoria.
- Dead Man – Tuoreempaa hapatusta, mopo lähtee etenkin loppua kohti lupaavasti käsistä. Depp näyttelee Deppiä, mistä joko pitää tai sitten ei.
- Blueberry – Jatkuvaa lentelyä, inkkarihuumeiden kiskomista ja 3D-hallujaksoja. Selvä tapaus.
- Jonah Hex – Hallua riittää tässäkin kelpo lailla ynnä päälle ihmeaseita (muuten ei kovin ihmeellinen tekele).
- Keoma – Italian vastine länsihapoille. Yhtäältä aika perinteinen länkkäri, jossa toden ja visioiden välinen raja kuitenkin hämärtyy tämän tästä.
- Django – Tätä tunnutaan pitävän kovasti happamana, mutta valtavirrasta poikkeavat merkittävästi oikeastaan vain arkun raahailu ja konekiväärimättö.
- Django Kill – Vielä kolmaskin itsku, tällä kertaa pääosassa Franco Neron sijasta toinen vakiokasvo, Tomas Milian. Hurutusta riittää, vaikka ei kaikin ajoin kovin happoista sellaista.
- The Shooting – Loppua kohden menee alati kummallisemmaksi ja “ratkaisu” jää ilmaan.
- Bad Company – Häiriintyneet ja/tai rujot henkilöhahmot sekä hyvin erilainen villin lännen kuvaus ansaitsevat tällekin leiman.
- Ruoska (High Plains Drifter) – Nostan tämän Klintin leffan kaanonin ulkopuolelta mukaan jo vähintäänkin takautumien, kääpiön ja kuolleistapaluun vuoksi.
Wikipedia mainitsee genreen kuuluviksi vielä mm. Ride in the Whirlwindin, Pat Garret & Billy the Kidin sekä Ulzana’s Raidin, mutta itse en pitänyt niitä erityisen happamina. Jeremiah Johnson kiikkuu jo siinä rajoilla, mutta jätin sen kuitenkin varsinaisesta listasta pois. Happamia piirteitä on toki muissakin leffoissa, kuten vaikkapa Korpraali McB:ssä ja lukuisissa spageteissa The Great Silencestä Captain Apacheen.
Koluaminen jatkuu edelleen ahkerasti: seuraavaksi katsastukseen menossa ainakin The Hired Hand, Mannaja, Walker sekä (ainakin härömielessä) lupaavalta vaikuttava Zachariah. Hakusessa kohtuuhintaan myös A Girl Is a Gun, Kid Blue ja Dirty Little Billy.
edit: Nyt katsottu vielä seuraavat:
- The Hired Hand – Ei ei erityisen hallu, mutta olihan siinä pari unenomaista sessiota ja harvinaisen erotisoitua menoa länkkäriksi.
- Mannaja – Ylipitkä Django/Keoma/Huuliharppukostaja-remiksi.
- Zachariah – Kieltämättä hyvin happoinen, jos sitten pykälän kökkökin. Hippimenoa ei tarvi hakemalla hakea.
edit2: Loputkin oleelliset kelattu:
- Walker – Sarkasmia ja anakronistisia happoelementtejä. Enemmän poliittinen kommentaari kuin viihdettä.
- Dirty Little Billy – Ei erityisesti hapan, mutta ainakin revisionistinen. Billy the Kid esitetään mielenkiintoisessa valossa höhlänä antisankarina.
- A Girl Is a Gun – Sekopäistä törttöilyä autiomaassa Hirttämättömien tapaan, mutta ranskalaisen taide-elokuvan puitteissa.
edit3: Vielä pari lisäystä:
- Kid Blue – Härö ja viihdyttävä pätkä, joka kertoo viime kädessä enemmän aikansa Amerikasta kuin villistä lännestä. “Westploitaatio”.
- Lemonade Joe (Tshekkoslovakia) ja A Man from the Boulevard des Capucines (Neuvostoliitto) – Eivät sinänsä asetu normaalien happolänkkärien jatkumoon, muttaa kyllä nämä itäblokkitekeleet ainakin esittävät länttä hyvin omalla, happoisellakin tavallaan.
edit4: Löytyi paljon lisää kaluttavaa “weird west” -genren alta:
- Mackenna’s Gold – Kultaa jahdataan sekavissa tunnelmissa. Heti alkuun lentelyjakso, intiaanilegendaa ja lähikuvaa korppikotkan silmästä.
- Koko lista
edit5: Uutena lisäyksenä eilisen länkkärimaratonilta vielä:
- The Missouri Breaks, joka etenkin loppua kohti lipuu mukavasti häiriintyneeseen suuntaan. Etenkin Brandon rooli regulaattorina on hyvin esoteerinen.
- Chino – Vähän rajatapaus. Näyttää usein enemmän villihevosdokumentilta kuin länkkäriltä. Hevoset jörnii.
edit6: Taas löytyi pari lisää:
- Barquero. Hasaa poltellaan ja takaumaa ym. muuta sekoilua löytyy paikoitellen.
- The Great Northfield Minnesota Raid. Baseballia villissä lännessä, inkkaritaikuutta, höyrykoneita, huoratalossa kekkalointia (eikä sittenkään kovin viihdyttävä).
- Jo aiemmin nähty, mutta unohtui mainita: Silent Tongue. On kummitusta ja kiertävää sirkusta ja ties mitä.
edit7: Vieläkin myöhempiä löydöksiä:
- Lonesome Cowboys. Warholin räävitön ja hyvin sekava “länkkäri” queer-sävytteillä. Kai se on sitten taidetta.
- Buffalo Bill and the Indians. Sirkus tarjoaa taas puitteet kummallisille tapahtumille, kuten lopun dialogille kuolleen intiaanin hengen kanssa. Lännenkliseitä pistetään päälaelleen kovalla kyydillä.
- The Scarlet Worm. Pedantti tappaja keksii mitä mielikuvituksellisempia tapoja killata ei-toivottuja henkilöitä.
- The Homesman. Vanhapiika ja juoppo kuskaavat hulluja pitkin preeriaa, keskeltä ei mitään löytyy hieno hotelli. Väliin heitetään ahdistavia takaumia.
April 20th, 2014
Otimme Silvastin Antin kanssa huolettomasti vastaan vuoden 2014 ensimmäisen WiderScreenin toimitustyöt ja näin jälkiviisaana on helppo todeta, että arvioimme tarvittavan työmäärän reilusti alakanttiin 😉 Hyvin opettavainen ja palkitsevakin projekti tämä oli, mutta kirjoittajakutsun näpyttelyyn, promoamiseen, arvioijien etsimiseen, artikkelien kommentointiin ja muokkaukseen, julkaisujärjestelmän opetteluun, kääntämiseen, ja sekalaiseen jälkihoitoon on uponnut kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja. Tuplanumeroksi paisuneeseen julkaisuun tuli lopulta kuusi vertaisarvioitua artikkelia (joista yksi tosin vanhan 4k-pätkäni käännös), kaksi katsausta ja pääkirjoitus.
Tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, joten kirjoitin itsekin yhden uuden artikkelin. How Those Crackers Became Us Demosceners pureutuu vanhaan tuttuun tarinaan demoskenen synnystä. Tyypillisestihän tiedetään kertoa, kuinka kräkkereistä sukeutui laillisia luovia skenereitä, mutta prosessin yksityiskohdat ja rosot ovat vuosien varrella jo ehtineet hioutua pois. Lähestyin aihetta alkuperäisten C64-skenerien haastattelujen ja aikalaistekstien kautta ja pyrin tuomaan esille unohtuneita käänteitä sekä vastakkaistakin näkökulmaa – oliko “ero” todella niin radikaali ja miksi se tapahtui?
Alla vielä PETSCII-edikallani tekemä teemanumeron kansikuva:
edit: artikkelini herätti jo oikein ajatuksiakin: http://chipflip.wordpress.com/2014/04/15/rewiring-the-history-of-the-demoscene-wider-screen/
April 15th, 2014
Lukemattomissa länkkäreissä revitään huumoria ja konflikteja siitä, kuinka itärannikolta tai vaikkapa Englannista saapuu hienohelmoja karuun länteen, jossa ei kuunnella vittuilua, ja jossa ongelmat ratkotaan nyrkein ja revolverein. Idästä muuttajat ovat – liiankin – sivistyneitä sekä hiukan naiiveja, ja pukeutuvat tietysti kuin pellet. Huumorileffoja edustavat mm. Mies idästä (1971) ja McLintock (1963), jossa kolitsin käynyt rillipää vellihousu ei pärjää kosiopuuhissa Tosimiehelle(tm). Samanlainen asetelma on vaikkapa Lucky Luke -albumissa Arkajalka.
Huomattavasti mutkikkaampi idän ihme on Gregory Peckin sisukas merimies The Big Countryssä (1958). Peck (okei, James McKay) on loputtoman itsevarma ja merillä karaistunut herrasmies, joka ei lähde lännen junttien kukkotappeluihin mukaan, vaan elää omilla ehdoillaan. Tuleva morsein, karjatilallisen tytär, ei moista ymmärrä, vaan pitää Jamesia lällynä, joka ei puolusta kunniaansa. James Stewartin ja John Waynen tähdittämä Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) puolestaan asettaa vastakkain lain (itä) ja oman käden oikeuden (länsi). Vaikka laki ja sivistys lopulta voittavatkin, niin pahaan pitää ensin vastata pahalla. Tavoille oppivat myös Richard Harris elokuvassa Mies Hevosena (1970) ja Johnny Depp Dead Manissa (1995). Löytyy sitä sisua idästäkin!
Liberty Valancessakin sivutaan alati räjähdysherkkää aihetta, omavaltaisten karjatilallisten ja pientilallisten välistä konfliktia. Elokuvissa sympatiat tuppaavat olemaan pienen ihmisen puolella, kun ökytilalliset yrittävät keinoja kaihtamatta hätistää uudisraivaajat mullilaumojen tieltä. Välillä, joskaan ei aina, tähän rähinään kytkeytyy myös itä-länsi-asetelma, kun sodbusterit saapuvat idästä. McLintockissa uudisraivaajia käsitellään poikkeuksellisesti ei-niin-mairittelevasti, mutta vaikkapa Etäisten laaksojen miehessä (1953) ja Kalpeassa ratsastajassa (1985) ei jää epäselväksi, ketkä ovat pahiksia. Urheat pientilalliset kuuluvat erityisesti jenkkileffojen kuvastoon, spagettiwesterneissä ei aiheeseen juuri kajota.
Ratsuväkileffat ovat oma erityinen alalajinsa, mutta niidenkin parista löytyy samaa dualismia. Arkkityyppejä ovat karu komentaja, kokenut kersantti ja (idän) sotilasakatemiasta saapuva innokas keltanokka. Keltanokan pitää ensin mokailla pari kertaa ja oppia tavoille, ennen kuin hänelle voidaan suoda menestystä, vaikkapa voitto taistelussa, jonka jälkeen komentaja urahtaa jotain tyyliin “kyllä sinustakin vielä sotilas saadaan”. Melkein kaikissa ratsuväkileffoissa tuppaa olemaan vastaavia asetelmia; mainittakoon esimerkkeinä tässä vaikkapa Cheyenne Autumn (1964) ja Ulzana’s Raid (1972).
April 6th, 2014
Tässä keväällä on taas tullut kaluttua ahkerasti länkkäreitä ja vastaan on tullut toistuvasti samoja kasvoja, joita ei kuitenkaan noin yleisesti ottaen pidetä minään varsinaisina (lännenelokuvien) tähtinä. Eli pieni kunnianosoitus taas muutamalle unohtuneelle puurtajalle (osa 1 täällä):
- Woody Strode – Erilaisia mustia rooleja palvelijasta ratsuväkisotilaaseen esittänyt habamies. CV:ssä on todella klassisia teoksia, kuten Musta Kersantti (Sergeant Rutledge), Huuliharppukostaja ja Mies, joka ampui Liberty Valancen. Tarkkasilmäinen voi spotata Stroden myös paljon myöhemmässä Nopeat ja kuolleet -leffassa, Keomassa sekä Rawhide-tv-sarjassa, joka nosti Klintin kuuluisuuteen.
- Luigi Pistilli – Italowesternien sivu- ja isommissakin osissa usein nähty miekkonen. Varsin kunnioitettavalta listalta löytyvät mm. Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä The Great Silence.
- Ernest Borgnine – Varsin tunnistettava, rempseä Borgnine ehätti pitkällä näyttelijänurallaan myös länkkäreihin, joista tärkeimpinä mainittakoon Hurja joukko ja Johnny Guitar.
- Jack Nicholson – Jaskasta tuskin tulevat ensinnä mieleen westernit, mutta nuorempana näytteli niissäkin. Sekä The Shooting että Ride in the Whirlwind ovat varsin kelpo pätkiä ja 60-luvulta löytyy pari muutakin länkkäriä. 1978 Jakke peräti ohjasi lännenkomedian Mitäs täällä roikut Henry Moon? (Goin’ South).
- Walter Brennan – Itse tiesin Brennanin lähinnä Rio Bravon Stumpyksi, mutta filmografiassa on muitakin merkkipaaluja, kuten Näin valloitettiin Villi Länsi ja My Darling Clementine. Sivuosia vähemmän tunnetuissa länkkäreissä kertyi lisäksi pitkä lista.
- Mario Brega – Dollaritrilogian kaikissa osissa nähty Brega päätyi lähes poikkeuksetta inhottavan pahiksen rooleihin. Muita näyttäytymisiä mm. The Great Silencessä ja Death Rides a Horsessa.
- Richard Harris – Irlannin lahja lännenelokuvalle. Parhaiten tunnettaneen Mies hevosena, Major Dundee ja Armoton.
Jätetään luettelo tällä erää näin lyhyeksi; myöhemmin luultavasti lisää, kun aika sallii ja uusia vakionaamoja tulee vastaan. Etenkin 1960-luvun spageteissa pyörivät jatkuvasti hyvin pitkälti samat tyypit, joita muistettakoon jälleen seuraavalla kierroksella.
April 2nd, 2014
Ehdin lopultakin testaamaan jo kauan sitten tilaamaani Oricin Cumulus-kortinlukijaa. Oricin valmistamat laitteet olivat muutenkin vahvasti marginaalissa, ja kalliit levarit vielä marginaalin marginaalissa, joten perusjampan tiedonsiirtomahdollisuudet ovat tähän saakka rajoittuneet lähinnä hitaaseen äänikortilta kasettiportin kautta pöristelyyn. Siispä Cumulus-projekti otettiin ilolla vastaan ja ennakkotilaajia tuli lopulta varmaan sadan nurkille. Tässä ensimmäisiä havaintoja:
- 3D-printattu kuori on hieman karu, mutta toisaalta sopii Atmosin väreihin erittäin hyvin
- Käyttöliittymä on yksinkertainen: mikrokytkimillä valitaan levytiedosto valikosta. Oricin resetointikin onnistuu valikosta (itse mikrossahan ei resettiä ole).
- Cumulus on todella tarkka muistikorteista ja tiedostojärjestelmästä. Pitää olla SDHC ja FAT32, normaali SD-kortti ei käy. Edes kaikki SDHC:t eivät suostu yhteistyöhön.
- Itselläni ja T. Heikkisellä ei ollut – onneksi – muita ongelmia toimivuuden kanssa, mutta foorumilla on ollut ties mitä kompurointia. Kaikkien koneiden kanssa Cumulus ei yksinkertaisesti vain toimi, johtuen ilmeisesti heikoista väyläsignaaleista.
- Vakiopoweri ei jaksa Cumulusta luotettavasti pyörittää, joten konetta on käytettävä esim. hiukan jäykemmällä yleismuuntajalla
- Ohjelmat tuntuvat toimivan hyvin ja lataus on nopeaa, joskaan en paljon ehtinyt vielä kokeilla
Ongelmistaan huolimatta erittäin tervetullut lisä Oricin laitevalikoimaan. Jatkossa tulevat softapäivitykset saattavat kohentaa toimivuutta – firmiksen voi päivittää myöhemmin muistikortilta. Hankin saman tien kaksi, koska nämä saattavat olla tuttuun tapaan maailmasta pian katoavia tuotteita. Sitten kun vielä keksisi jotain tekemistä itse Oricille…
March 23rd, 2014
Sain juuri lähetettyä arviointiin musiikkia käsittelevän artikkelin ja sitä myötä ryhdyin taas miettimään fokusoitumisen sekä sen puutteen seurauksia. Itse olen tehnyt tutkimusta tekniikan, designin ja digikulttuurin parissa ja skaala tuntuu edelleen vain hajaantuvan. Näistä sivuraiteista on ollut sekä iloa että harmia:
Yhteen aiheeseen syventyminen helpottaa kirjoittamista paljon, kun kentän diskurssi ja klassikot on jotenkin mahdollista hallita. Uuden merkittävän tutkimuksen luominen vaatii vertikaalista otetta, mitä horisontaalinen sieltä täältä poimiminen ei edistä. Keskittyminen tukee myös verkostoitumista, kun on jokin viiteryhmä, jossa voi olla kotonaan ja tuntea alan keskeiset toimijat. Tiettynä potentiaalisena uhkana on sen oman keihäänkärjen muuttuminen irrelevantiksi tai (omasta perspektiivistäni) ryytyminen yhden ja saman aiheen parissa puuhasteluun.
Monialaisuuden puolesta puhuu ainakin se, että on tarvittaessa mahdollista siirtyä suunnitelmaan B – itse voisin edelleen tarvittaessa heittäytyä vaikka koodariksi, jos akateeminen ura syystä tai toisesta lopahtaa. Tutkimuksen näkökulmasta tärkeä motivaattori on aihepiirin tuoreus, hauskuus ja yleissivistävyys: vaikkapa tuon musapätkän kirjoittamisen jälkeen tiedän paljon enemmän musiikintutkimuksesta sekä historiasta. Toisaalta uuden tutkimusalan opettelu ja seuraaminen vaatii melkoista ponnistelua, ja ensimmäisistä yritelmistä tulee helposti sellainen fiilis, että on kulkenut väärästä ovesta ja seikkailee innokkaana amatöörinä pitkän linjan tekijöiden seassa.
February 16th, 2014
Osallistuin eilen Miten tallentaa pelialaa? -seminaariin Tekniikan museolla. Pongista Pleikkaan -näyttely on ollut ilmeisen suosittu ja kun pelien arvo on muutenkin hiljalleen alettu tunnustaa, niin myös museot ja muut instituutiot ovat ruvenneet hiljalleen havahtumaan. Harrastajien ja pelitutkijoiden toimesta teeman ympärillä on pyöritty toisaalta jo vuosikaudet. Paikalla oli enimmäkseen museoiden ja arkistojen edustajia, jonkin verran pelialan työntekijöitä sekä muuutama tutkija. Tässä pikaisesti jokunen havainto esiin tulleista aiheista:
- TAKO (http://www.nba.fi/fi/kansallismuseo/tako) on suomalaisten museoiden yhteistyöhanke, jossa eri museoille on jyvitetty erilaisia teemoja. Pelit ovat “Tuotanto, palvelut ja työelämä” -teeman alla ja erityisesti peleihin ovat keskittymässä Espoon kaupunginmuseo, Tampereen Rupriikki sekä Tekniikan museo.
- Tällä hetkellä pelien arkistointi on vasta alkutekijöissään, vaikka kullakin museolla onkin ollut aiheeseen liittyviä näyttelyjä ja kokoelmissa on jo pelejä (sekä digitaalisia että lautapelejä).
- Vastaavia haasteita kohdataan esim. mediataiteen arkistoinnin parissa.
- Pelikonepeijoonit mainittiin useassa esityksessä aktiivisena harrastajaprojektina, jonka kanssa museoilla on ollut yhteistyötä.
- Neogamesin Koopee Hiltusen puheenvuorossa korostuivat säilytyksen moninaiset ongelmat, kuten harvinaisiksi käyvät laitteet.
- Jaakko Kemppainen esitteli omakohtaisia kokemuksiaan pelien taltioinnista. Esiin nousivat mm. omistajuuden, käyttäjien luoman sisällön taltioinnin ja palvelinpään komponenttien haasteet.
- Elokuvia tallennetaan järjestelmällisesti ja lain velvoittamana Kavin toimesta, mutta peleille ei ole vastaavaa tahoa, vaikka ne periaatteessa lain piiriin kuuluvatkin. Kavilla sekä kansalliskirjastolla on jo kokoelmissaan jonkin verran pelejä, mutta mikään yksittäinen taho ei ole varsinaisesti vastuussa pelien systemaattisesta arkistoinnista.
- Suurin osa keskustelusta käsitteli kaupallisia pelejä, mutta myös harrastajaprojektien, tekijänäkökulman ja pelikulttuurin taltiointi mainittiin.
- Professori Jaakko Suominen motivoi pelien tallentamiseen yhtäältä kulttuuriperinnön säilyttämisen ja toisaalta retrovaatioiden näkökulmasta – firmoissa tuotettua sisältöä voidaan mahdollisesti käyttää myöhemmin taloudellisestikin hyväksi.
- Pelikulttuurin moninaisuus tuli ilmi lopun keskustelussa, kun esiin nostettiin mm. pelimodit, julkaisemattomat pelit ja kansalliset erityispiirteet.
- Anna-Kaisa Kultima mainitsi erääksi ratkaisuksi resurssipulaan taltiointi- ja näyttelyprojektien tekemisen kurssien harjoitustöinä.
Pelihistoriasivustomme Videogames.fi sai tapahtumassa mukavasti näkyvyyttä ja kerroin sisällön olevan vapaasti käytettävissä esimerkiksi museoiden omien tietokantojen pohjana. Korostin omissa kommenteissani muutenkin harrastajien tekemän työn hyödyllisyyttä: peli- ja laitekeräilijöillä on valmista teknistä osaamista, omia mittavia kokoelmia ja kontakteja, joita kannattaa hyödyntää sen sijaan, että peliarkistointi aloitettaisiin museoissa tyhjästä. Käytännön esimerkkeinä mainitsin pitkäaikaissäilytykseen sopivat levykkeiden ja kasettien arkistointiformaatit sekä Kasettilamerit.
Noin kaikkiaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi se, että haasteita on paljon, eikä niihin ole paljonkaan valmiita vastauksia. Museot ym. instituutiot liikkuvat harrastajiin verrattuna hitaasti ja kärsivät kroonisesta rahapulasta sekä peleihin liittyvän tietotaidon puutteesta – toisaalta museoilla olisi paljon kokemusta systemaattisesta ja tulevaisuuteen suuntautuneesta arkistoinnista. Peliyritykset puolestaan ovat kiireisiä eivätkä välttämättä tiedosta taltioinnin arvoa, mistä kertoo osaltaan paikalle saapuneiden pelialan toimijoiden vaatimaton määrä.
January 29th, 2014
Next Posts
Previous Posts
