Another victory for HxC, even if a narrow one this time. I managed to connect the floppy emulator to my Thomson TO8 and even load some files. The plug is a bit problematic big 14-pin DIN, but luckily the same connector was used on Atari ST for external floppy. Thus, I bought an ST cable off eBay and butchered it for a good cause. The original instructions can be found here, but in case the forum disappears I’ll mirror them here together with the ST cable colors. On the left the Thomson pin numbers and on the right the flat cable:
- 1 (green) – 16
- 2 (yellow) – 24
- 3 (blue) – 2
- 4 (orange) – 32
- 5 (purple) – 26
- 6 (red) – 22
- 7 (cyan) – 30
- 8 (brown) – 18
- 9 (black and white) – 28
- 10 (black) – 20
- 11 (brown and white) – 8
- 12 (pink) – 12
- 13 (white) – 34
- 14 (gray) – 10
In addition the odd pins of the flat cable should be grounded. Like the original author, I used the ground of the audio output, since in my setup the audio is transferred through the SCART cable anyway.
Some images work, some not. I’m so green with Thomson that I can’t really pinpoint whether it’s a question of the HxC, a bad cable or the image conversion. The normal tool seems to convert .sap and .fd images, but not all of them are created equal. For example, one .fd I found seemed to be double sided. Need to dig deeper into it at some point.
January 6th, 2013
Nyt on peruskoulun ranska kovalla koetuksella, kun yritän sompailla Thomson TO8:n kanssa. Siinä missä Enkkulassa väännettiin tietokoneita hiki hatussa jäi ranskalainen tuotanto huomattavasti vähäisemmäksi, kenties johtuen Minitel-päätteiden suosiosta. Telkkareistaan tuttu Thomson teki kuitenkin useita eri kasibittisiä 80-luvun alkupuoliskolla. Itselleni Ranskan eBayltä tarttunut malli on TO8 (Tele Ordinateur), joka edustaa loppupään kehittyneitä koneita; muistia on peräti 256 kiloa. Muita, jokseenkin samanlaisia yritelmiä olivat MO5, MO6, TO7 ja TO9. Thomsonit jäivät ilmeisesti paikalliseksi ilmiöksi, vaikka MO5E:tä yritettiin myydä ainakin Saksassa. Viimeinen Thomson, TO16, oli ajan hengen mukaisesti jo PC-klooni.
Tompat ovat melko normaaleja kasibittisiä, sillä osat on poimittu isojen valmistajien peruspiireistä. Hiukan luonnetta antaa edes prosari, joka on Motorolan symppis 6809 1 MHz taajuudella. TO8:n videopiiri on suunnilleen sama kuin Amstrad CPC:ssä: koneesta irtoaa perustarkkuudet 160x200x16, 320x200x4, 640x200x2 sekä TO7:n kanssa yhteensopiva, suunnilleen MSX:n screen 2:ta vastaava 320x200x8 rajoitetulla väritarkkuudella. Värit voi valita peräti 12-bittisestä paletista. Spritejä ei ole, joten CPU:lla pitää kovasti kiirettä peligrafiikan piirtämisessä. Muistia on messevät 256 kilotavua, josta osan voi käyttää virtuaalisena levyasemana – kunhan vaan ensin selvittää, miten. Ääniominaisuudet ovat hieman mysteeri nekin. Koneessa pitäisi oleman 6-bittinen DAC ja neljä kanavaa, mikä ei kerro vielä juuri mitään. Näppäimistö on aidosti ranskalainen eli AZERTY, joten typoja tulee joka käänteessä.
Toistaiseksi en ole saanut vielä koneelle siirrettyä mitään ohjelmia, mikä olisikin luonteva seuraava projekti. Kyljessä on perinteisesti kasettiportti, mutta sen kanssa askartelu voi olla hieman tuskallista ja hidasta. TO8D-mallissa oli sisäinen levari, mutta tässä omassani on pelkkä ohjain. Liitin on mallia “oma”, mutta onneksi ST:n ulkoisessa levarissa on käytetty samaa isoa dinniä, joten sopiva piuha oli vielä hankittavissa. Netin perusteella HxC olisi mahdollista saada kytkettyä, joten täytyy ruveta kolvaamaan johtoa kasaan. En edes tiedä, missä muodossa ohjelmat on tuolle levitetty, joten selviteltävää riittää.
edit: Johoo, eihän tuossa mitään äänipiiriä ole, vaan 6-bittinen DAC, jota pitää sitten itse rämpyttää CPU-luupilla. Eli käytännössä hyvin inhottavaa tehdä efektejä tai vaikka pelejä, joissa olisi musiikkia taustalla. Tästä tuli piiitkä miinus.
December 30th, 2012
Hain tänään postista kaksikin Atariin liittyvää pakettia: 800XL:n sekä Ultimate 1MB:n. Tilasin taannoin jo vanhemman muistinlaajennuksen, mutta sen kanssa jalka toppasi siihen, että 65XE:ssäni oli väärä emolevyn versio. Kasibittiatareita oli kokoelmassani jäljellä vain hienossa kunnossa oleva 130XE, sillä myin 65XE:n eteenpäin hyvään perheeseen. Ultimaten ilmestymisen myötä piti kuitenkin hankkia vielä toinen raato, johon kokeilla uutta laajennusta. eBaystä tärppäsikin sekä hiukan risa 65XE että toimiva 800XL. Näistä jälkimmäinen on se kätevämpi laajennettava, sillä prosari, ROM ja MMU ovat kaikki kannalla, siinä missä XE:issä ne ovat kiinteästi emolevyllä. Ja onhan tuollainen beige-ruskea kone kauniimman näköinenkin 🙂
Ultimaten asennus oli lopulta aika suoraviivainen: mummu ja käyttisrommi irti ja kaapeli tilalle. Pahin osuus oli neljän johdon kolvaaminen suoraan prosessorin jalkoihin. Vaikka tyrin pariin otteeseen, niin en ilmeisesti fataalisti, sillä kone toimii ja lisämuistia vaativat ohjelmat lähtevät päälle (800XL:ssä ei ole kuin 64k vakiona). Help+resetillä pääsee käsiksi asetuksiin, joista löytyy monenlaista käyttisversiota ja muistiasetusta valmiina. En tunne Atarien sielunelämää paljonkaan, mutta SIO2SD:llä saa ohjelmat ladattua helposti ummikkokin, kunhan muistaa painaa buutissa optionia, joka vapauttaa muistia.
-
-
Atari 800XL + Ultimate 1MB
-
December 28th, 2012
Olen tässä tuumaillut, kuinka hankala sektori kulutuselektroniikka on elitismille: aivan toista maata kuin kalliit autot, huvilat ja korut. Elektroniikka on tätä nykyä niin massatuotettua, ettei oikein millään tuhlaamisella saa luksusta. Vaikka olisi kuinka hintaa päällä, ei läppäriin voi kuluttaa juuri kolmea tuhatta euroa enempää, saatika älypuhelimeen, joista edes Applet eivät kolkuttele tuhannen euron rajapyykkiä. Millään rahalla ei saa sen tehokkaampaa Pleikkaria tai parempia pelejä kuin muutkaan.
Ihan näin tasa-arvoista ei sentään kautta linjan ole. Viihde-elektroniikan puolella on joitakin alueita, joilla on kalliitakin tuotteita. Ensimmäisinä mieleen tulevat ainakin kotialttarit, joihin voi upottaa kohtuullisen paljon rahaa vaikkapa kaiuttimiin ja videotykkiin. Kameroissa kehitys on kulkenut kohti massatuotantoa, mutta optiikka ei ole halventunut samassa suhteessa ja ammattilaiskameroissa on vielä kallis kärki. Leica ja Fujifilm yrittelevät myös retrotyylisten luksuskameroiden saralla, mutta ainakin Verkkokaupan lukemien perusteella myynti on niin vähäistä, ettei sillä tehdasta yksinään pyöritetä.
On myös olemassa kapea niche-sektori, joka kustomoi ja rakentaa tilauksesta oikeasti kalliita bling bling -laitteita, vrt. miljoonan dollarin läppäri. Ongelmana lesomisen osalta on se, että brändit eivät ole tunnistettavia (mauttomuuteen ja käyttökelpoisuuteen ei tarvi tässä puuttua, kun kyse on kerran statuksesta). Lisäksi elektroniikka vanhenee nopeasti – muutaman vuoden vanha tietokone ei ole enää teknisesti uskottava statussymboli, vaikka kannessa olisi kultaa ja timantteja. Saatika, että laitteessa toimii vain se sama Windows XP, jota on rahvaallakin parin huntin miniläppäreissään.
Kuvio on monitahoinen, mutta kaupallisesta näkökulmasta on pitkälti kysymys siitä, että elektroniikkaa pitää valmistaa suurina erinä, jotta se olisi kannattavaa. Isoa tuotantolinjaa ei käynnistetä sen takia, että saataisiin tehtyä muutama kultapinnoitettu Pentiumi. Kalleimmat tuotteet suunnataan ammattikäyttöön, missä marginaalit ovat korkeammat ja imagoseikoilla vähän merkitystä kuluttajamarkkinoihin verrattuna. Toisaalta kyse on käyttökulttuurista ja arkistumisesta: kalliille kulutuselektroniikalle on vähän kysyntää, eikä se ole merkittävä erottumisen keino. Aina ei ollut ihan näinkään – muistellaanpa vaikka sitä, millaisina juppileluina ensimmäisiä hillittömän kokoisia matkapuhelimia pidettiin 90-luvun taitteessa. Toisinaan kehitys menee toiseenkin suuntaan, kuten on käynyt vaikkapa ennen joka torpassa käytetyille Arabialle, Iittalalle ja Marimekolle, joista on sittemmin pyritty tekemään korkean profiilin design-tuotteita.
Tekniikan kohdalla arvo ei rakennu pelkästä omistamisesta, vaan suurelta osin myös osaamisesta. Bahamanristeilyn tai Rolexin voi ostaa, mutta viiden tonnin järkkärin hankkineelta odotetaan samassa suhteessa myös käyttötaitoa, mikä tekee elektroniikasta hankalan statussymbolin.
December 27th, 2012
Välipalana haukattu Michael S. Tomczykin Commodore-muistelmateos The Home Computer Wars. Kirja on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1984, jolloin Commodore oli kukkulan kuningas kuusnelosen ja VIC-20:n siivittämänä. Tomczyk oli itse todistamassa Commodoren nousua erilaisissa markkinointi- ja tuotesuunnittelutehtävissä paikan päällä 80-luvun taitteessa. Laitteiden osalta selkeästi eniten huomiota saa VIC-20, ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt kotitietokone. Muuten kirja on suurelta osin hengästyttävän pitkä luettelo Commodoren johtajista ja insinööreistä, joita tuli ja meni jatkuvasti sisäisten konfliktien vuoksi. Jack Tramielia pidettin kovapintaisena ja suorasanaisena johtajana, eikä tämäkään kirja imagoa juuri pehmennä, vaikka välillä hieman vilautetaankin bisnesjyrän inhimillisempää puolta.
Kirja on pdf:nä täällä.
December 22nd, 2012
Spectrum Plussassa ja 128k:ssa on molemmissa samanlainen näppäimistö, joka kuitenkin poikkeaa 48k:sta, sillä nappeja on huomattavasti enemmän. Alkuperäisessä kuminappikoneessa on 40 näppäintä, siinä missä uudemmassa polvessa niitä on pikaisen laskelman perusteella 58. Plussaan voi kuitenkin laittaa aivan normaalin 48k:n piirilevyn sisälle ja näppäinkalvot toimivat ihan hyvin ristiin riippumatta eri nappimäärästä (tietenkin itse kotelon pitää olla oikea). Molemmissa on samat viiden ja kahdeksan johtimen liuskatkin, joten mistä ihmeestä nuo 18 ylimääräistä nappia saadaan?
Ratkaisu on varsin omintakeinen: lisätyt 18 nappia eivät tuota mitään uusia signaaleja, vaan ne painavat useamman näppäimen yhdistelmiä. Tyypillisessä tapauksessa linjat on kytketty sekä shiftiin/symbol shiftiin että johonkin toiseen näppäimeen. Näppiskalvosta tulee näin ollen huomattavasti aiempaa mutkikkaampi, mutta toisaalta emolevylle ja rommiin ym. ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Nokkelalta vaikuttavasta tempusta seuraa kuitenkin käytännön tasolla sellainen ongelma, että joskus harvoin näppäin tuottaa väärän yhdistelmän, jos sitä onnistuu painamaan juuri kesken matriisin luvun. Yleensähän painetaan ensin shiftiä ja sitten toista näppäintä, mutta tässä huonolla säkällä shiftiä ei ehditä huomata.
Yritin tehdä visualisointia Plussan näppäimistöstä, mutta johtimien sekasotku on sellainen, että homma vaatii huomattavasti lisää pohdiskelua. Tässä edes kuva:
December 7th, 2012
Moneen kertaan keskeytynyt lukuprojekti tuli lopultakin päätökseen, kun sain kahlattua läpi Dick Hebdigen klassikon Subculture – the Meaning of Style (1979). Koulukuntien osalta Hebdige edustaa Birminghamin CCCS:ää, jolle on ominaista ainakin tutkimuksen vahva kytkeminen yhteiskuntaluokkiin. Myös Hebdigelle työväenluokan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudennäkymät ovat selittäviä tekijöitä, mutta ilmiöitä tarkastellaan toki monesta muustakin näkökulmasta. Toinen tärkeä demografinen teema on eri alakulttuurien suhde maahanmuuttajiin – osa otti vaikutteita mm. karibialaisesta kulttuurista ja osa suhtautui tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hebdigen keskeisin teesi on kuitenkin se, että alakulttuurit ovat tarkoin määriteltyjä merkitysjärjestelmiä, joita voidaan yrittää lähestyä niiden käyttämien symbolien (kielen, pukeutumisen ym.) kautta.
Oman tutkimukseni kannalta kirja tarjoaa toisaalta paljon tärkeitä näkökulmia, joita voisin itsekin yrittää soveltaa, mutta samalla se nostaa jälleen esiin hankalan kysymyksen: onko demoskene ylipäänsä alakulttuuri? Hebdigen tarkastelemat tedit, modit, punkkarit ja skinit tuntuvat aika etäisiltä pukukoodeineen, musiikkityyleineen ja kadulla rähinöinteineen. Skeneritkin ovat yhtä lailla yhteisö, mutta yhteenkuuluvuutta ei juuri korosteta ulkoisin merkein, vaan se näkyy pikemminkin vaikkapa kielen ja artefaktien tasolla – kuten oli myös mainituissa Enkkulan alakulttuureissa. Yhtymäkohtia löytyy toki muitakin, kuten vaikkapa mutkikkaat suhteet vanhempiin ja toisiin yhteisöihin. Skenettäjät eivät sentään jalkaudu hakkaamaan muiden digitaalisten kulttuurien edustajia, mutta etenkin suhtautuminen pelaajiin on ollut aikanaan ärhäkkää.
Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on alakulttuurien sulauttaminen/kesyttäminen. Yhteiskunnan kannalta vaarallisiksi koettuja virtauksia on yhtäältä banalisoitu mediassa ja toisaalta sulautettu harmittomiksi emokulttuurin palasiksi. Eräänä kotouttamisen mekanismina Hebdige mainitsee alakulttuurisen tyylin kaupallistamisen: siinä vaiheessa, kun punkkarien hakaneulat ja revityt paidat nähtiin muotinäytöksien catwalkeilla, oli niiden alkuperäisten merkitysten rapautuminen jo ilmeistä. Itselleni tuli takauma 90-luvun skeittilehdistä, jotka olivat täynnä kenkämainoksia 🙂 Douglas Thomas väitti Hacker Culture -kirjassaan, että digitaaliset alakulttuurit, kuten hakkerointi, kestävät sulauttamisyrityksiä hyvin, mutta en ole asiasta enää kovinkaan varma. Pelit ovat jo arkipäivää, retrohuuma Marioineen ei tunnu laantuvan, nörttiys on luonut nahkansa, ja niin edelleen.
Demoskene on kuitenkin pysytellyt yllättävän hyvin piilossa – kenties siinä ei ole kaupallista potentiaalia tai riittävästi uhkaa, että mitään kesyttämistä olisi tarpeen tehdä. Tiettyä uhkaa voi nähdä siinä, että nuorempi polvi osaa käyttää tietotekniikkaa luontevasti, siinä missä vanhemmilla on vaikeuksia sopeutua muutoksiin. Ristiriita on näyttäytynyt esim. banalisointina lehtien sivuilla vuotuisten “Nörtit kokoontuivat pelaamaan Assemblyyn” -juttujen muodossa. Eräänlaista sulauttamista on skenerien siirtyminen tietoteollisuuden palvelukseen, mikä ohjaa emokulttuurin käytäntöihin ja arvoihin mukautumiseen.
December 5th, 2012
Alkoholin tilaaminen ulkomailta omaan käyttöön postitse pitäisi olla kaikin puolin mahdollista näin EU:n sisällä, mutta sekä myyjien että asiakkaiden tietämättömyyden – ja tullin sekavan tiedotuksen – johdosta pullot ovat jääneet välillä matkalle. Päätin lopulta kokeilla itsekin, lähinnä uteliaisuudesta sekä osaltaan kotimaisen tequilavalikoiman niukkuuden takia. The Whisky Exchange vaikutti uskottavalta, sillä olihan saman firman Vinopolis tuttu myymälä Lontoossa. Valikoima oli sekin riittävän hyvä, joten yksi tequila ja yksi sotol tilaukseen.
Hinnat ovat Englannissa ihan Suomen tasolla, mutta enpä elätellytkään mitään turhia kuvitelmia edullisuudesta. Postikuluja tuli kahdelle pullolle suht koht siedettävät 25 puntaa. Hinnat sisältävät ALV:n, kuten pitääkin, sillä muuten on tiedossa tullin kanssa asiointia ym. epätoivottavaa ajanhukkaa. Lähetykset ulkomaille ovat 500 puntaan asti vakuutettuja ilman eri maksua (mille tuli tarvetta, kuten kohta nähdään).
Hiukan reilun kolmen viikon kuluttua tilauksesta paketti saapuikin. The Whisky Exchange käyttää kuriiripalveluna TNT:tä, jonka seurantakoodin perusteella oli kätevä tarkastella pullojen matkaa Britanniasta eteenpäin. Tullilla ei ollut asiaan mitään sanottavaa, tosin en ole edelleenkään ihan varma, oliko kyse vain säkästä vaiko asianmukaisesta tilauksen hoitamisesta. Kaikki muuten hyvin, mutta oi ja voi: sotol-pullo oli ottanut sen verran osumaa, että se oli palasina. Lähetysten pitäisi olla vakuutettuja, joten katsotaan, mitä seuraavaksi. Lähetin jo firmalle jo reklamaation, mutta eivät ole vielä vastanneet. Postaan taas, kunhan tilanne etenee.
edit (1): Vastasivat ja kyselivät, haluanko uuden tuotteen vai rahat edellisestä takaisin. Pyysin uuden.
edit (2): Tuli korvaava tuote, mutta ei suinkaan sitä sotolia, vaan toinen pullo samaa tequilaa, jota tuli jo. Jatketaan yrittelyä…
edit (3): Vastasivat taas ja lupasivat lähettää sotolin. Koska ylimääräisen pullon palautus olisi turhan kallista, saan pitää sen!
edit (4): Tuli lopultakin ehjä Sotol Hacienda de Chihuahua. Aika paljon sählinkiä epäonnisen käänteen takia, mutta jäin lopulta voitolle yhden Ocho Reposadon, joten varmaan tulee tilattua lisääkin, kunhan taas olen rahoissani.
December 3rd, 2012
Ok, I got interested in the keyboard membrane issue: which wires are actually the columns and which are the rows? If a row or column of keys doesn’t work, which wire is to blame? To help the debugging process I made a quick visualization (hey, don’t be too harsh on the aesthetics, I only teach at a design school) showing the traces and the corresponding keys.
Some curious things popped up immediately. First of all, the columns are symmetric: the leftmost column continues to the right end and so on. Another interesting finding was that the rows are not in a very logical order if you consider the wires going to the motherboard. The first three are nicely mapped but then there’s a sudden jump to the first row of the right side. The maximum amount of combinations possible with 5 by 8 traces is 40, which is exactly the number of keys on the keyboard.
edit: The Service Manual matrix image explains the workings nicely from another perspective.
November 27th, 2012
Etenkin Sinclairin laitteissa näppäimistö oli toteutettu kalvoratkaisulla eli membranella: näppäimistön alla on kaksi muovikalvoa, joissa menee ristiin johtavia vaaka- ja pystyrivejä. Kun nappia painetaan, niin puolikkaat painuvat yhteen, syntyy kytkentä ja kone pystyy lukemaan painalluksen. Emolevyltä menee kaksi liuskaa kalvolle: toisessa on sarakkeet ja toisessa rivit. Ratkaisu on halpa ja toimiessaan ok, mutta ajan myötä alkuperäiset kalvot murenevat ja kosketuspinnat hapettuvat, jolloin koko näppis tai esim. puolet rivistä lakkaa toimimasta. Kohtaamiani ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja kootusti:
- Koko näppis on mykkänä
- Jompi kumpi emolevylle menevä liuska on poikki läheltä liitintä. Liuskaa voi lyhentää murtuman yläpuolelta niin pitkään, kuin se vielä liittimeen yltää
- Liuska on hapettunut liittimen päästä. Suikaletta pitää katkaista tai puhdistaa joko kevyesti hiomalla tai sopivalla aineella.
- Liuska on poikki näppäimistön päästä. Halutessaan voi ruveta juottelemaan tms. murtumakohtia yhteen, mutta luultavasti kannattaa hankkia kokonaan uusi kalvo.
- Liuska ei ota kunnolla kiinni liittimeen. Kosketuspintoja voi putsata ja tunkea ei-johtavalle puolelle esim. ohutta pahvia parantamaan kontaktia.
- Kalvon puolikkaat eivät puristu yhteen. Jotta näppis toimisi, pitää puolikkaiden ottaa yhteen näppäimistön jälkeen. Putsausta, ruuvien kiristämistä (Plus/128k) tai kaapelien sivusuunnassa siirtämistä voi kokeilla.
- Rivejä tai sarakkeita on mykkänä
- Samat temput kuin yllä, mutta ainoastaan yksittäinen johdin on rikki, jolloin sen saattaa vielä kohtuudella saada korjattua, vaikka murtuma olisi näppäimistön päässäkin.
- Pohjassa jumittava nappi
- Taustalevyn ruuvit ovat liian kireällä. Liian tiukalla olevat ruuvit puristavat kalvot yhteen.
- Mutkalla oleva taustalevy. Lasikuituversiot tuntuvat pysyvän suorina, mutta muovinen taustalevy saattaa vääntyä ajan myötä kuprulle ja ruveta painamaan jotain nappia pohjaan omatoimisesti. Metallisten taustalevyjen päällä on toisinaan pahvi, joka kupruilee vielä helpommin. Muovia voi yrittää vääntää suoraksi ja pahvin saa heittää menemään, sillä se ei ole toiminnan kannalta oleellinen.
- Toimimaton nappi
- Taustalevystä puuttuvat ruuvit voivat aiheuttaa sen, että kalvot eivät puristu yhteen riittävän tiukasti painettaessa. Etenkin +2:n näppäimistön pitää olla alapuolelta tuettu, eli myös koteloruuvit pitää olla paikallaan.
Tarpeeksi hapertunutta kalvoa ei saa kohtuullisella vaivalla korjattua, mutta onneksi uusia saa edelleen netistä, vaikkapa eBaystä. Kuminappispekun kalvo maksaa noin kympin+postit ja Plussan/128k:n kympin enemmän. Kannattaa olla tarkkana, sillä kalvot eivät käy ristiin eri mallien välillä. Amstradin aikana eli +2:sta eteenpäin käytettiin edelleen samaa ratkaisua, mutta materiaalit ovat olleet ilmeisesti paremmat, sillä hajoilu on hyvin harvinaista.
Kuvassa uusi Spectrum 16k/48k:n näppäinkalvo. Emolevylle menee kaksi liuskaa, joista toisessa on johtimet sarakkeille ja toisessa riveille. Näppäimet sijaitsevat matriisin risteyskohdissa ja painavat puoliskot yhteen.
November 24th, 2012
Next Posts
Previous Posts
