Posts filed under 'sekalaista'

Koskien shakkilautojen mittasuhteita

Shakki-innostuksen alkuvaiheessa vajaa vuosi sitten tuumin, etten rupea hankkimaan turhaa krääsää, vaan keskityn itse pelaamiseen: painotetut klubinapit ja niille sopiva lauta. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei päätös kauan pidä, sillä shakkitarvikkeet ovat itsessään mielenkiintoisia erilaisine tyyleineen, väreineen, käyttökohteineen, design-ratkaisuineen jne. Tähän mennessä lautoja ja nappisettejä on jo kumpiakin varmaan kymmenen, joiden lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama shakkikello.

Pelattavuuteen vaikuttavat tietysti muotoilun selkeys sekä mahdollinen painotus, mutta ostopuuhissa tärkein parametri on nappuloiden koko suhteessa lautaan. FIDE:n säännöt määräävät virallisten pelivälineiden – joiden pitää olla riittävän Staunton-tyylisiä – korkeudesta seuraavaa (10 % toleransseilla):

  • Kuningas 9,5 cm
  • Daami 8,5 cm
  • Lähetti 7 cm
  • Ratsu 6 cm
  • Torni 5,5 cm
  • Sotilas 5 cm

Pohjan läpimitan tulee lisäksi olla 40–50 % korkeudesta, mikä on hyvä nyrkkisääntö ihan kotipelailuunkin – etenkin halvat kevytpuiset napit ovat raivostuttavan kiikkeriä paitsi materiaalinsa, myös aivan liian korkeiden mittasuhteiden vuoksi. FIDE:n mukaan ruutujen koon pitää olla 5–6 cm, joten minimissäänkin virallinen lauta on vähintään 40 cm leveä. Laudan pitää olla lisäksi jäykkää materiaalia, joten muuten kätevät vinyylilärpät eivät käy, jollei niitä sitten liimaa pöytään. Neljän sotilaan pitäisi mahtua ruutuun, mikä tekee laudasta esteettisesti aika väljän näköisen, mutta toisaalta helpottaa itse pelaamista, kun napit eivät törmäile jatkuvasti toisiinsa.

Harvalla lienee tarvetta noudattaa FIDE:n sääntöjä pilkuntarkasti kotonaan, mutta kuten yltäkin jo ilmenee, niissä on järkevää ajattelua takana: napit eivät saa kaatuilla, niiden pitää olla selkeitä, eikä lauta saa olla täyteen ahdettu. Useissa kaupan seteissä ruudut ovat nappuloille turhan pieniä, mikä lisää kaatuilua. Kuninkaan pohjan ja ruutujen keskinäisestä suhteesta FIDE ei sano suoraan mitään, vaikka moisen lukeman voi suuntaa-antavasti toki edellisen perusteella laskeakin. Joidenkin näkemieni nyrkkisääntöjen mukaan kuninkaan pohjan tulisi olla 75 % ruudun leveydestä, mikä kuitenkin käytännössä tuottaa aika ahtaan lopputuloksen, joten sitä voisi pitää pikemminkin ylärajana kuin optimina. Reilu 60 % näyttää omaan silmääni hyvältä, riippuen toki nappuloista.

Mitään yleispäteviä ohjeita on vaikea noudattaa siksikin, että nappien tyylit ovat kovin erilaisia ihan pelkkien Stauntonienkin kesken. Tanakat pelivälineet vaativat enemmän avaruutta ympärilleen kuin sirot: pelailen yleensä muovisilla klubinapeilla (Ikean pahvipöytään teippaamillani) 52 mm ruuduilla, mutta samaisella laudalla punkerot puunapit näyttivät huonoilta. Sikäli kannattaa mennä nappulat edellä ja hankkia lauta vasta eri laudoilla mallaamisen jälkeen; liian pienet tai isot ruudut eivät tee oikeutta kalliille hienoille napeille. Alla (epä)onnistuneita yhdistelmiä omasta kuvakokoelmasta:

Add comment November 8th, 2018

Maailman Ensimmäinen!

Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).

Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:

Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.

2 comments October 12th, 2018

Rautatie/Railway fansubit/fansubs

Kesäloman pikkuprojektina kyhäilin yhdet enkku-fansubit lisää, nimittäin Juhani Ahon kirjaan perustuvaan Rautatie-elokuvaan (1973). Hauska ajankuva heijastelee monenlaisia teemoja kansanluonteesta modernisaatioon. Sanasto ei ollut tällä kertaa erityisen vaikeaa, kun samat teemat toistuvat elokuvan läpi, mutta savolaismurre toki oli melko mahdotonta säilyttää missään muodossaan – talkkunalle en keksinyt mitään nasevaa käännöstä, joten sai olla “fine flour”. Hevoselle huudetaan pysähtyessä ilmeisesti “Whoa!” (Ptruu!). Käsin vääntämisen sijasta tein raakatyötä tällä kertaa Avidemuxilla, joka puksutti OCR:n voimin ihan kohtuulliset suomitekstit, joiden pohjalle aloin tehdä käännöstä. Sen pitemmittä puheitta itse filu: Rautatie-Railway-en.srt. Ajoituksista tuli hiukan tiukat taas, joten joitakin reploja voi olla hankala lukea.

As a little summer project, I created English fansubs for the movie Rautatie (1973) – or Railway in English. The TV movie is based on Juhani Aho’s well-known humorous novel dealing with modernization. This time the vocabulary wasn’t particularly tricky, even though there was no hope of retaining the Savo dialect. A lot of initial crunching was done by Avidemux, which can rip vobsubs and then OCR them to an srt file. After that I translated the text manually and fixed the timings with Gnome Subtitles. Without further ado, here’s the file for your entertainment: Rautatie-Railway-en.srt. Some of the timings ended up being tight, so there isn’t much extra time to read the subs.

edit: Joitakin pikku korjauksia 19.7. / Some fixes on July 19.

edit2: Lisää korjauksia 20.7. / Some more on July 20.

Add comment July 11th, 2018

Veistelyhommia

Kalliissa proo-shakkiseteissä tulee yleensä mukana ylimääräiset kuningattaret siltä varalta, että jompi kumpi pelaaja onnistuu korottamaan toisen sellaisen. Jos daamia ei ole, niin ainakin USCF:n mukaan on ok käyttää väärinpäin käännettyä tornia, kun taas FIDE ei moista salli. Kotipeleissä voi laittaa vaikka paremman puutteessa sotilaan kyljelleen, mikä ei kuitenkaan oikein toimi magneettilautojen kanssa. Itselläni on ekstradaamit ainoastaan muovisissa kilpanapeissa, joten rupesin käsityöterapian hengessä veistelemään lisää muihinkin aktiivisessa käytössä oleviin setteihin – oli sitten todellista tarvetta tai ei.

Kunnon työkaluista olisi kovasti hyötyä, mutta kerrostalossa ei oikein voi kohtuudella pitää sorvia sen enempää olohuoneessa kuin parvekkeellakaan. Niinpä nyhertäminen on pitänyt hoitaa työläästi puukon, viilan ja hiekkapaperin voimin. Aikaa menee tuntikausia ja sormet kärsivät, vaan käyhän se jotenkin näinkin. Aloittelin pienistä magneettinapeista (kiinanshakin napit saivat luovuttaa magneettinsa). Kovin pieniä yksityiskohtia on turha edes yritellä, joten tyylitellyt versiot saivat riittää. Mustalle tornille tuli peräti ihan oikeakin tarve, kun muksut hukkasivat hetkeksi tarhassa sellaisen shakkipelistään.

Ruokahalu kasvoi syödessä, joten viimeiseksi väsäilin 50–70-lukulaisiin puunappeihin daamit. Täysikokoisia on paljon kätevämpi tehdä, joten kloonit muistuttavatkin paljon enemmän alkuperäisiä sorvattuja “sähköeristeitä”. Mustat napit ovat kaikkiaan se helpompi tapaus, koska musta on mustaa, kun taas valkoisten kohdalla värisävy on lähes mahdotonta saada täysin oikeaksi. Värityksen olen hoitanut tusseilla, mikä on ainakin nopeaa, mutta etenkin valkoinen maalitussi on aika ongelmainen tapaus. Pintasilaus hoituu kynsilakalla, joka haisee pitkään ja vaatii pientä näpertämistä. Oikeaa puulakkaa myydään isoissa pöntöissä, mikä ei sekään oikein houkuttele – askarteluliikkeestä saattaisi löytyä jotain sopivampaa.

Puulaatu oli tässä askartelussa hyvin keskeinen seikka: mäntyä vuolee kuin voita, mutta se myös murtuu, kun taas koivu ja tammi(?) vaativat tuskaista nävertämistä, mutta kestävät vastaavasti paremmin. Yritin hiukan suoraviivaisempaakin kloonausta askartelumassoilla ja muoteilla, mutta lopputuloksesta tuli aina jokseenkin röhnäinen ja hajoava, joten olkoon. Oikeampi tapa olisi ilmeisesti tehdä muotti silikonista ja valaa sisään muovia.

Viimeiseksi silaukseksi hienostunut peliväline tarvitsee tietysti vielä pohjaan pehmikkeen, ettei pohja kolise tai magneetti raavi lautaa vasten. Tapauksesta riippuen olen käyttänyt joko kartonkia tai netistä ostettuja ohuita huopapaloja. Vaikka huovassa tarra olisikin valmiina, niin käytännössä tarvitaan kuitenkin liimaa. Pikaliima ottaa hyvin kiinni, mutta sen kanssa ei paljon vekslata, vaan (käsin leikelty) pyörylä pitää saada kerralla kohdalle. Kantapään kautta tuli opittua sekin, että nappulaa ei kannata laittaa kuivumaan laudalle, sillä pikaliimasta haihtuu syövyttävää kaasua, josta jää jälkiä alustaan.

Add comment July 6th, 2018

Mylly-lauta / Board for Nine Men’s Morris

Kun ei netistä löytynyt helpolla kunnollisella laadulla tulostettavaa mylly-lautaa, niin väkästin moisen itse Xfigillä viidessä minuutissa. Tässä pdf ja alla pikselikuvana previkka.

As I couldn’t easily find a good printable board for Nine Men’s Morris, I made one myself in five minutes using Xfig. Here’s a pdf for you and below a preview pic.

Add comment March 8th, 2018

Janggi, tuo Korean shakki

Tutustuin hiljattain hieman sattumalta korealaiseen shakkiin eli Janggiin, johon en ollut Suomessa tai edes netissä koskaan törmännyt. Kiinalainen shakkihan on hyvinkin tunnettu, ja muistan sen joskus olleen hieman muodikas täälläkin (jopa Battlechessistä on xianqgi-versio). Peleissä on paljon samaa, mutta säännöt eivät ole aivan yksi yhteen kaikilta osin. Pelilautoja ja nappeja voi käyttää periaatteessa ristiinkin, mutta janggi-laudasta puuttuu keskellä virtaava joki, ja napit ovat kulmikkaita sekä keskenään eri kokoisia. Omat ei-niin-hienot nappulani hankin eBayltä ja laudan piirsin tussilla surkean klisun shakkilaudan toiselle puolelle. Alla koko komeus ja alkuasetelma, molemmilla puolilla upseerit samoissa kohdissa:

Ruutujen sijasta nappulat sijaitsevat risteyksissä ja molemmilla puolilla on linnake, jossa on normaalien linjojen lisäksi diagonaaleja. Vihreä (tai sininen) pelaaja aloittaa. Ennen aloitusta vierekkäisten norsujen ja hevosten paikkaa voi vaihdella keskenään vapaasti. Kuten kuvasta näkyy, molemmilla puolilla on hieman erinäköiset napit – kenraalia lukuun ottamatta teksti on sama, mutta eri tyylillä. Alkuunsa sekavat symbolit oppii helposti muutaman pelin kuluessa, minkä jälkeen sekaantumista ei juuri enää pitäisi tapahtua. Katsastetaanpa sitten laudalla liikkumista. Käännökset ovat koreasta/englannista itse soveltamiani, joten eri nimiä voi tulla vastaan.

  • Kenraali (kuningas) vastaa suunnilleen shakin kuningasta: se liikkuu yhden askeleen kerrallaan ja yritetään matittaa. Kentsu pysyy aina linnakkeessa ja voi liikkua siellä myös vinottain.
  • Vartija (neuvonantaja) liikkuu kuten kenraali.
  • Vaunu on kaikin puolin kuin shakin torni ja samalla pelin tehokkain nappula. Linnakkeessa se voi liikkua myös vinoon.
  • Hevonen muistuttaa sekin shakin vastaavaa, tosin sillä erolla, ettei se voi hypätä nappien yli. Eli suoraan yksi askel ja sitten yksi etuviistoon.
  • Norsu on kuin hevonen, mutta liikkuu pidemmälle ja aika hankalasti. Suoraan yksi ruutu ja sitten kaksi etuviistoon. Risteyksissä ei saa olla muita nappeja.
  • Sotilas voi liikkua eteen tai sivulle yhden askeleen – ei perääntyä. Se syö kuten liikkuu.
  • Tykki (kanuuna) liikkuu ja lyö hyppäämällä linjalla/rivillä toisen napin yli niin pitkälle kuin tilaa on. Toista tykkiä ei voi lyödä eikä hypätä sen yli.

Sotilaat eivät korotu viimeisellä rivillä. Niillä on muutenkin hieman hankala liikkua toisiaan suojaten, joten shakkityylinen rynnäköinti ei oikein onnistu. Pattia ei tunneta, vaan siirto yksinkertaisesti jätetään tekemättä. Tasapelisääntöjä on ilmeisesti olemassa, mutta niistä ei ole hirveämmin missään näkemässäni materiaalissa puhuttu. Eräänä erikoisuutena kenraalit eivät saa “nähdä” toisiaan: jos ne joutuvat samalle linjalle ilman välissä olevia nappeja, tulkitaan siirto shakkaamiseksi, joka on pakko ratkaista. Moinen shakkaaja ei voi enää tosin voittaa peliä, vaan voittaessaankin saavuttaa vain tasapelin – tämä sääntö on myös hieman epäselvä, eikä esim. parempi puoliskoni ollut koskaan huomioinut sitä Koreassa pelatessaan. Säännöissä lienee myös jotain paikallisia eroja. Wikipediassa on aiheesta hieman lisää selostusta.

Siinä missä shakissa on lukuisia erilaisia avauksia ja puolustuksia, janggissa pelit tuntuvat alkavan aina melkein samalla tavalla. Ensinnä vapautetaan toisen puolen vaunu sotilaan takaa, minkä jälkeen toinen pelaaja tekee saman toiselle puolelle. Sitten hevosta yksi askel eteen ja seuraavaksi tykki kenraalin eteen uhkaamaan vastustajan linnoitusta. Upseereita on shakin tapaan tarkoitus kehittää takariviltä, mutta sotilaat liikkuvat alkuunsa lähinnä sivuttain. Vapaa torni siirtyy kärkkymään sotilaiden edessä olevalle riville. Eniten harjaantumista vaatii tykkien tehokas käyttö, sillä niillä voi tehdä nopeasti yllättäviä suojauksia tai pistohyökkäyksiä. Omassa pelissäni on strategia ja taktiikkakin vielä aika hukassa, koska en tunne hyviä asetelmia.

Netistä löytyy jonkin verran luettavaa englanniksi, mutta veikkaan suurimman osan materiaalista olevan koreaksi, koska peli on sikäli paikallinen. Hieman yllätyksekseni janggista on kuitenkin olemassa ihan käypäisiä digitaaliversioita:

  • Dr. Janggissa (Android) ei voi pelata tietokonetta vastaan, mutta ainakin nappeihin saa tunnistettavammat symbolit kiinan sijasta.
  • Seonin Janggi (Android) on hieman karu ja tunkee kentän päälle mainoksia, mutta siinä on peräti eri tasoja sisältävä tekoäly, jota vastaan voi pelata.
  • Lisäksi Play Storessa tuli vastaan “Modui Zanggi Honzahagi”, josta ei valitettavasti ota länkkäri selvää.
  • Selaimessa toimii ainakin tämä, mutta käyttöliittymästä ei ota taas valitettavasti selvää.

Eiköhän tässä tätä näin aluksi. Korjailen asiavirheitä ja puutteita myöhemmin, kunhan tiedän itsekin enemmän 🙂

Add comment March 4th, 2018

Kolmas aalto shakkia

Ensikosketukseni pelien kuninkaaseen tuli joskus ala-asteiässä, kun pelailimme (hiukan omilla säännöillämme) kaverin kanssa. Sen jälkeen oli hiljaisempaa jonkun aikaa, kunnes taas löysimme shakin teini-iässä – tuolloin shakkia ei pidetty mitenkään poikkeuksellisena harrastuksena. Parin pelikumppanin kanssa tykitellessä ja Vammalan kirjaston tarjontaa lukemalla taidot kehittyivät taas jonkin verran, mutta miksikään hyväksi pelaajaksi en ikinä venynyt. Olisi kaupungissa ollut shakkikerhokin, mutta tietokoneinnostus veti toisaalle, enkä pelannut pariinkymmeneen vuoteen ollenkaan.

Viime vuoden lopulla jälkikasvu sanoi kokeilleensa tarhassa shakkia ja pitäneensä siitä, mikä herätti taas vanhan kipinän itsessänikin. Poitsun joululahjaksi saamalla pikku setillä päästiin pelaamaan, eikä vanhan tason saavuttamisessa mennyt kauaa. 80-lukulainen pikkuruinen magneettinen shakkilautani oli sekin tallessa ja löytyi lopulta kolmannella yrityksellä varaston toiseksi alimmasta laatikosta. Sivumennen olen kokeillut hieman myös korealaista shakkia (janggi), jossa on jotain tuttua, mutta myös paljon erilaista kuin tässä tunnetummassa versiossa. Palannen aiheeseen myöhemmässä postauksessa.

Viimeistään jousiammunnan parissa olin ymmärtänyt right tool for the job -ajatuksen, joten hankin hiljattain muutamalla kympillä täysikokoiset napit ja vinyylilaudan. Pikkuruisilla kevyillä nappuloilla kikerrys sopii ihan hyvin lapsille, muttei raavaalle keski-ikäiselle. Kuten yleensä, oppiminen piti tässäkin suorittaa kantapään kautta; ensimmäisen muovisetin ostamisen jälkeen tajusin, että painotetut napit olisivat mukavammat. Halvalla saa pelaamiseen hyvin sopivia settejä, mutta jos haluaa kaunista jälkeä, niin satanen ei ole kuin nähdä. Uusien vinyylilautojen vahva haju oli odottamaton piirre – auringossa tuulettamalla ja etikalla/saippualla jynssäämällä katku onneksi laantuu nopeasti.

Siinä missä takavuosina opiskelu perustui yritykseen ja erehdykseen sekä satunnaiseen kirjojen lueskeluun, nykyään materiaalia on helposti tarjolla netissä niin paljon kuin suinkin ehtii kahlata läpi. Paljon muitakin sivuja ja softia on toki olemassa, mutta itse olen toistaiseksi käyttänyt lähinnä näitä:

  • Avainsiirto, paljon interaktiivisia tehtäviä (nämä ovat kivoja muksuillekin)
  • Chess (Free), sujuvahko Android-shakki, jossa on sopivasti kohoavat vaikeustasot
  • Chess Puzzles, lisää pähkinöitä
  • Chessgames, massiivinen kokoelma menneitä otteluita, joita voi tarkastella siirto kerrallaan
  • Gnome Chess, paketinhallinnasta löytynyt siisti perusshakki, jolla tulee katseltua etenkin pgn-pelitiedostoja
  • Lichess, mainio verkkoshakki kaverin kanssa pelattavaksi (tai Stockfishiä vastaan)

Itselleni ostin kympillä Paul Keresin ja Aleksander Kotovin klassisen Taito voittaa shakissa, joka vaatisi kuitenkin viereensä aina shakkilaudan tilanteen seuraamiseksi. Muksulle lainasimme kirjastosta Sabrina Chevannesin Shakin kiehtovan maailman, joka johdattaa pelin pariin lapselle ymmärrettävällä tavalla. Samalla on kuitenkin sanottava, että jos säännöt jo osaa, niin ensimmäinen puolisko kirjasta on melko tarpeetonta, pitkällistä kertaamista. Netistä löytyvä Shakin säännöt on hyvä peruspaketti sääntöjen kertaamiseen, jos muisti kaipaa virkistämistä.

Vaikka peleissä tuleekin usein takkiin, niin olen ottanut melkoisen harppauksen pelaajana reilussa kuukaudessa: loppupelin mattiansoista on paljon parempi käsitys, avaukset eivät ole enää täysin satunnaista yrittelyä, puolustus ei vuoda joka kohdasta, vastauhkaukset ovat osa työkalupakkia, hevosen liikuttelu sujuu harkitummin ja shakkitilanteessa ei iske pakokauhu. Strategiassa ja avauksissa on loputtomasti opeteltavaa, mutta luotan siihen, että ajan mittaan nekin aukeavat – on tässä yhtä sun toista tullut opeteltua vuosien varrella onnistuneesti. Varsin hämmästyttävää on vuoden alussa säännöt oppineen kuusivuotiaan junnun suoriutuminen: vaikkei noin nuorella ehkä edes voi olla paljon strategista silmää, niin lyhyen tähtäimen taktiikka luonnistuu ja aikuinenkin saa olla tarkkana nappiensa kanssa. Tätä menoa kesän jälkeen perheen shakkimestari vaihtuu 🙂

Lopuksi Teron kanssa kyhäämämme shakkilauta PETSCII-merkistöllä:

 

Add comment February 23rd, 2018

Luurit vaihtoon

Äänentoiston parannusprojektin myötä tuli hankittua myös uudet kuulokkeet. AKG K612 Pro:t olivat sopivasti tarjouksessa ja arvostelujen perusteella kelpo kamaa, joten laittelin sellaiset jouluksi. En halua tärvätä näihin projekteihin mitään hirveitä summia, ja toisaalta “hyvä ja halpa” on vaikea yhdistelmä, joten vaihtoehtoja on koluttava tarkkaan netin foorumeilta. Äänilaitteistosta on sen verran vähän kokemusta muutenkin, että en osaa itse sanoa minkään tietyn merkin hyvyydestä tai huonoudesta – AKG:lla on ainakin hyvä maine. Lapsiperheessä kuulokkeiden on parempi olla avoimet käytännön syistä, jotta muksujen avunhuudot kuuluvat vanhemman korviin (avoimuudesta lienee iloa toistonkin kannalta, ainakin netskun tietäjien mukaan).

Vertailukohtia olivat muut taloudesta löytyvät luurit: vanhat ja sinänsä hyvin palvelleet Sony MDR CD380:t, joiden toisto tosin on aika puutteellinen minunkin puukorvaani, etenkin hintaansa nähden mainiot Beyerdynamic DTX 710:t, jotka eivät ole minun käytössäni, ja muksujen halvat korvalappumalliset Philips SBC HL 145:t. Tässä seurassa AKG:t erottuvat etenkin tarkkuutensa ja äänialansa laajuuden vuoksi – kuten studiokuulokkeiden pitäisikin. Monenlaisesta musiikista erottuu uusia yksityiskohtia, ja bassot kuuluvat selkeästi tunkematta kuitenkaan liikaa esille. Beyerdynamicit saattavat lopulta olla mukavammat kuunneltavat pehmeämmän toistonsa vuoksi, sillä näillä uusilla kaikki rohinat, säröt ja naksut kuuluvat samalla armottomalla tarkkuudella kuin itse musakin.

Käyttömukavuus on suoraan paketista mainio: etenkin isopäiselle ja -korvaiselle ja/tai silmälasien käyttäjälle monet kuulokkeet tuppaavat olemaan pidemmän päälle tukalia. AKG:n kupit ovat todella suuret eikä panta purista isompaakaan päätä lyttyyn. Kuulokkeet eivät silti putoile päästä, vaan istuvat riittävän tukevasti paikallaan. Panta saisi ehkä olla vielä pykälän pehmeämpi, mutta hyvin se toimii näinkin (riippuen toki pään muodosta). Suuren kokonsa vuoksi näitä ei voi helposti kanniskella esim. repussa, minkä lisäksi 120 ohmin impedanssi alkaa olla vähän liikaa vaikkapa kännyköille, joten sopivin käyttöpaikka on luontevimmin kiinteästi koti, studio tai kotistudio.

Add comment January 6th, 2018

Vuosi 2017 lusittu

Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.

Töissä ja tutkimuksen tantereilla

Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.

Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.

Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.

2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.

Skenetystä ja retroa

Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.

Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.

Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.

Leffoja, leffoja

Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.

Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.

Add comment January 2nd, 2018

M.A.(LinkedIn)

LinkedIniä taannoin selailtuani ehdotin leikilläni uutta tutkintonimikettä M.A.(LinkedIn) vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa M.Sc.(Tech.). Uudella nimikkeellä poistuisi epäselvyys siitä, onko henkilö oikeasti valmistunut vai pelkästään väittää niin profiilissaan. Näitä tapauksia ei ole mitenkään vähän, mutta ne ovat sinänsä vain yksi vedätyksen muoto muun suurentelun seassa. Yhtäältä kyse on yksinkertaisesti siitä, että valmistuminen on viivästynyt ja profiiliin on merkitty toiveikkaasti odotettu valmistumisvuosi, joka ei sitten koskaan toteutunutkaan. Toisessa päässä taas – sanotaan tämä ihan suoraan – meneillään on aivan rehellinen kusetus, koska opintojen droppaaminen ei ole mitenkään edustavaa sisältöä tehotepon CV:ssä, ja joihinkin paikkoihin tutkinto saatetaan myös vaatia.

Miksi tämä sitten edes nyppii? Voihan nettiin kirjoitella mitä vaan, ja virantäytöissä ym. varmasti pyydetään ne todistuksetkin, sikäli kuin niitä tarvitaan. Suurin syy tähän nyrpeyteeni on oikeastaan se, että tutkinnosta (tahallaan tai vahingossa) valehtelu on epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti kaapineet opintopisteet kasaan ja käyneet raskaan opinnäyteprosessin läpi. M.A.(Reality) ei ole mikään henkinen tila, vaan osoitus siitä, että on tehnyt tutkintovaatimuksissa edellytetyt suoritteet.

Ajattelin laittaa loppuun koristeeksi joitakin anonyymejä esimerkkejä alumneistamme(LinkedIn), mutta jääköön nyt kuitenkin laittamatta 🙂

Add comment November 21st, 2017

Next Posts Previous Posts

Kommenttien virta

Aiheet