Posts filed under 'retro'
Nick Montfortin ja Ian Bogostin Racing the Beam – the Atari Video Computer System kertoo nimensä mukaisesti Atari 2600:sta eli VCS:stä. Kirja on osa MIT Pressin Platform Studies -sarjaa, jossa on toistaiseksi ilmestynyt Atari VCS:stä, Commodore Amigasta ja Nintendo Wiistä kertovat teokset. Idea on hieman poikkeuksellinen: kaupallisten mittelöiden, insinöörihistorian tai kulttuuristen ilmiöiden sijasta fokus on siinä, miten laitteiden tekniset ominaisuudet ovat vaikuttaneet niille tehtyihin sisältöihin ja millainen “sukupuu” joillakin tunnetuilla peleillä on (vaikkei kaupallisia ja kulttuurisia seikkojakaan toki kokonaan unohdeta).
Teknisiä ominaisuuksia lähestytään mielenkiintoisesti hieman poikkeuksellisella tavalla kuuden, eri aikakausia edustavan pelin kautta. Käsittelyssä ovat Combat, Adventure, Pac-Man, Yar’s Revenge (joka pitäneekin hankkia), Pitfall! sekä Star Wars: The Empire Strikes Back. Lukuisia muitakin Atari- ja kolikkopelejä sivutaan ohimennen, mutta etenkin näiden kuuden kautta hahmotetaan laitteen ominaisuuksia peliohjelmoijan/suunnittelijan näkökulmasta. Hyvänä puolena lähestymistavassa on se, ettei lukijan niskaan kerralla rysähdä valtavaa määrää teknistä jargonia, vaikka toisaalta erityisesti tekniikasta kiinnostunut joutuu kaivelemaan yksityiskohtia sieltä täältä. Teksti on tarinanomaista ja sujuvaa, joskin välillä tulee pitkähköjä sivupolkuja kesken kaiken, kun lähdetään puhumaan jostain ihan muusta pelistä yhden alaluvun verran.
Ainakin näin teknisesti harrastuneen oli helppo tutustua TIA:n ja 6507:n ihmeisiin, mutta puhtaasti kulttuurin- tai historiantutkimuksen suunnasta tulevalle voi olla ainakin aluksi hieman hämärää mitä ja miksi on EOR #$FF 🙂 Kiinnostavin teoreettinen anti on ihan kirjan lopussa, jossa Montfort ja Bogost esittelevät viisikerroksisen mallin digitaalisesta mediasta:
- Vastaanotto / käyttö
- Käyttöliittymä
- Muoto / toiminnallisuus
- Koodi
- Alusta
Koko pino sijoittuu kulttuuriin ja kontekstiin. Mallissa on jotain tuttua monestakin paikasta: esimerkiksi ohjelmistotieteen komponenttimalli on aika samanlainen, samoin kuin vaikkapa tietoliikennetekniikan OSI-malli. Soveltanen Montfortin ja Bogostin mallia demotutkimukseeni tavalla tai toisella, joskin joitakin muutoksia haluaisin tehdä. Ensinnäkin “alusta” kaipaa avaamista, koska se sisältää etenkin nykyään useita eri abstraktiokerroksia varsinaisen laitteiston päällä. Vanhat demot rakentuivat kylläkin suoraan raudan päälle, mutta modernit tuotokset rakennetaan käyttöjärjestelmän ja vielä senkin yläpuolella olevien rajapintojen päälle (esim. selaindemot). Demot ovat harvoin vuorovaikutteisia, joten käyttöliittymäkerroksen miettimiselle ei ole juuri tarvetta.
March 20th, 2013
Moonsoundin sielunelämä on alkanut aueta jossain määrin kahta sellaista auottuani ja hiukan kolvattuani. Periaatteessahan laitteeseen pitäisi saada monenlaisia muistiyhdistelmiä 128k ja 512k SRAM-piireillä (128k, 256k, 512k, 640k ja 1M), mutta käytännössä toiminta on hieman kummallista. Ensimmäinen Moonsoundini oli valmiiksi megainen, mutta toisessa oli vain riittämättömät 256k. Sain käsiini yhden 512k piirin lisää, joten ajattelin laajentaa pienemmän passeliin 640 kiloon, mutta ohjeen perusteella ei tullut millään asetuksilla toimivaa, vaikka lauta on juurikin samaa mallia 2.0. Jumpperien kaikki kahdeksan asentoa läpi käymällä tuli välillä kummallisia lukemia kuten 384k, mutta ei sitä haluttua. eBayltä löytyi onneksi kiinakauppiaalta vastaava piiri, joten ehkäpä saan molemmat lopulta täyteen megaan – Sunrisekin niitä myisi, mutta kalliimmalla ja firman toiminta on yleensä etanan nopeusluokassa. Eilen tuli myös kuunneltua noita hupaisia musicdiskejä, joita hollantilaiset ovat kaupitelleet toisilleen 90-luvulla.
Toinen MSX-säätökohde on eilen saamani DenYoNet eli ethernet-moduuli. Lukemani perusteella moduulissa on aika paljonkin toiminnallisuutta sisällä, joten MSX-paran ei tarvitse kuormittaa hidasta prosessoriaan protokollapinon kasailuun (rommissa on tarjolla korkean tason rajapinta ominaisuuksien käyttöön). Mitään asetuksia ei tarvinnut säätää, vaan pulikka haki omatoimisesti DHCP:llä itselleen osoitteen, netmaskin, nimipalvelimet sun muut tarpeelliset tiedot. Mukana tulleella CD:llä oli perustyökalut, kuten ftp-asiakas, ping, wgetin vastine hget sekä Twitter-asiakas (!). Lisää voi ladata Konamimanin webbisivulta. Kaikki tuntuu toimivan ja ainakin turbo R:llä kohtuullisen nopeastikin. Hiukan mietityttää edelleen mitä tuolla voisi oikeasti tehdä, mutta vähintäänkin hauskaksi leluksi soveltuu, mikä on jo ihan riittävästi itsessään.
Seuraavia askelia ovat ajan salliessa turbo R:n sisäisen muistin laajentaminen 512 kilotavuun sekä toisen Music Moduleni samplemuistin laajennus 256 kilotavuun. Osat on jo molempiin, mutta etenkin ensin mainittu vaatii hieman funtsimista ja rohkeutta, koska hienon koneen tärvääminen huolestuttaa. Ostoslistalla on vielä slot expander sekä uusi versio MegaFlashROMista, jossa on SCC:n lisäksi myös kortinlukija. Pitikin mennä juuri ostamaan vanhan koulun versio, mutta tätähän tämä on – parempi ostaa kaikki mitä käsiinsä suinkin saa, koska viikon päästä saatavuus voi olla taas nollassa. Positiivisena havaintona sekin, että haaliminen alkaa tulla loppuunsa: koneita on ihan tarpeeksi testailuun, pelejä en kerää, ja kaikki mitenkään relevantit lisälaitteet on kohta plakkarissa.
March 16th, 2013
Datasoftin alkujaan 1983 julkaisema Bruce Lee on niitä harvoja edelleen oikeasti hauskoja retropelejä, joita jaksaa hakata muutakin kuin nostalgiamielessä. Itselleni the versio on alkuperäinen Commodore 64:lle tehty, mutta suosion myötä peliä käännettiin lukuisille muillekin koneille vaihtelevalla menestyksellä. Laitetaanpa käännökset puntariin emulaattorilla ja oikeilla laitteilla testaamisen sekä Youtube-videon perusteella.
- Atari- ja nepaversio ovat käytännössä identtiset: eroa on oikeastaan vain äänissä ja värisävyissä. Matalan 160×200-tarkkuuden vuoksi grafiikka on pykälän palikkaista, mutta pelattavuus on kohdallaan.
- Amstrad CPC:llä on niin ikään leekoa, minkä lisäksi peli tahmaa välillä tökerösti. Vaikeampi kuin muilla koneilla.
- MSX-versiokin on odotetusti huono, kuten melkein kaikki koneelle tehdyt käännökset. Grafiikat ok, mutta spritet välkkyvät, peli tahmaa ja ukkeli putoaa todella hitaasti.
- Spectrum-käännös on, vastoin kaikkia odotuksia, parhaasta päästä sujuvuutensa ansiosta. Grafiikat on piirretty uusiksi tarkkaan resoluutioon eivätkä värirajoitukset pistä pahasti silmään (vaikka Prusesta onkin tullut siinä sivussa musta).
- PC:llä elettiin tiukasti CGA-aikaa ja visuaalinen anti on sen mukaista, vaikka compositemoodi onkin huomattavasti RGB:tä kauniimpi. Ajalle tyypilliseen tapaan ajastukset on tehty silmukoilla, joten nopeammilla koneilla peliin iskee vauhtihulluus.
- Apple II -versiota en kokeillut, mutta videon perusteella se on merkittävästi vaikeampi kuin muut: viholliset liikkuvat vauhdilla ja käyvät hanakasti kimppuun. Huonon tarkkuuden ja vähäisten värien johdosta peli näyttää Applella asteen muita koneita kökömmältä.
- BBC:llä Pruse on aivan eri peli ja näyttää lähinnä jonkun viikossa tekemältä BASIC-harjoitukselta. Spritet välkkyvät, ninja puuttuu kokonaan ja grafiikat on piirretty uusiksi, jolloin mm. sankarista on tullut pinkkinaamainen blondi. Kaamea versio, mutta kaikessa absurdiudessaan ainakin hupaisa.
- PC-88:lla ei myöskään juhlittu yksiväristen kenttien äärellä. edit: oikeasti pelissä on väriä, tyyppi on konffanut emulaattorinsa väärin.
Pienetkin muutokset pelimekaniikassa vaikuttavat lopputulokseen paljon, joten eri laitteiden välillä on selviä eroja vaikeudessa ja yleisessä sujuvuudessa. Atari-, C64- ja Spekuversiot ovat selvästi parhaat, siinä missä muilla laitteilla on haukattu enemmän tai vähemmän paskaa. Käännösten tehtailu on ollut kaikkiaan hahmottumatonta hommaa, sillä välillä grafiikat on tehty kokonaan uusiksi ja esim. liikkeiden ajastukset fiilispohjalta suunnilleen sinne päin. Seuraavaksi pitänee ottaa työn alle saman firman toinen mainio tekele, Zorro.
February 23rd, 2013
Jonkunlaisena paluuna juurille tulin hankkineeksi heräteostoksena MikroMikko Ergo Pro X:n. Paitsi, että PC-demoskenessä tuli tusattua monet vuodet, niin noita MikroMikkoja oli paljon Patrialla, kun olin kesätöissä mikrotuessa. Vanhat peeseenrottelot ovat hieman mielenkiinnotonta ja tilaavievää rautaa, mutta kun demoplattiksia ryhtyy haalimaan, niin sitten pitää hankkia tylsemmätkin. Onneksi nämä mallit olivat sentään suhteellisen pieniä. Koneessa on tällä hetkellä Pentium 166, 96 megaa muistia, kolmen gigan kiekko, integroitu SB-klooni, CD-asema, Etherlink XL PCI, GUS MAX ja O2:sta lainattu Silicon Graphicsin näppis. Tilasin jo P233 MMX -lastun, kun emolevy sellaisiakin sattuu tukemaan, sekä Matroxin G450:n uudeksi näyttikseksi sisäisen ATI Mach 64 -surkimuksen tilalle.
Asennus ei mennyt ihan ongelmitta, koska ei sattunut olemaan muuta kuin ammoisia dossin asennuskorppuja jossain varastossa. Uudemmassa PC:ssä ei ole enää korppuasemaa eikä USB-korputin toimi Linuxissa mihinkään erikoistarkoituksiin. 7.10:n eli se Windows 95:n mukana tulleen version CD-image löytyi netistä, mutta eihän tuo kone CD:ltä käynnisty. Sisässä oli edellisen omistajan NT, johon en tiennyt salasanaa, joten tilanne vaati luovaa ongelmanratkaisua. Lopulta tilanne ratkesi asentamalla dossi VirtualBoxissa ulkoisessa usb-adapterissa olleelle kiintolevylle. Samalla vauhdilla vielä toiselle osiolle Damn Small Linux, joka toimikin ihan välttävästi, vaikka X takkuileekin ilman kiihdytystä. Vastaavanlaisia retrokoneita säätäneet tutut ovat yleensä korvanneet sisäisen äänekkään ja ison levyn CF-IDE-adapterilla, mikä pitänee itsekin tehdä jossain vaiheessa. Linuxin swappi tosin voi olla ongelma muistikortilla.
Aika nopeasti on tullut selväksi, että demokäytössä tuollainen kone tarvii kaverikseen myös saman aikakauden näytön. Modernilla TFT:llä ja videotykillä kokeilun jälkeen ongelmat alkavat olla hyvin ilmeisiä:
- Kuvasuhde menee etenkin TFT:llä pieleen, koska sen mielestä 320×200 ei ole 4:3 tila
- Kuva räpsyy vähän väliä demoissa, jos ruututila tai edes sen joku parametri vaihtuu
- Eksoottiset härömoodit näkyvät väärin tai ei ollenkaan
- VGA:n rekisterien rämpytykseen perustuvia efektejä on turha kuvitella saavansa näkymään
- Useimmat demot toimivat 70 Hz tiloissa, joten TFT:n kiinteä 60 Hz taajuus on myrkkyä pehmeille vierityksille ym.
- Väritkään eivät näytä samalta kuin kuvaputkella
Pöydälle ei oikein mahtuisi enää ylimääräistä kuvaputkea, joten projekti on sen osalta vastatuulessa. Toinen pikku ongelma on sisäisen äänikortin istuminen kiinteästi portissa 220h, jolloin GUS on pakko laittaa toiseen osoitteeseen ja huonosti koodatut vanhat demot eivät välttämättä toimi. Päivitysten jälkeen MikroMikosta tulee joka tapauksessa taas vähän jämäkämpi laite. Kotelossa on vielä jonkun verran tilaa ja CD-asemakin on turha, joten yrittänen viritellä johonkin nurkkaan vielä jotain muutakin rautaa, kunhan inspiraatio iskee.
edit: Matrox on huono valinta dossikortiksi, sillä Millenniumin UNIVBE-tuki on huono ja G450 ei tue matalia tarkkuuksia. Pistin seuraavan kortin hakuun.
February 19th, 2013
Nytpä on testattu tämäkin kombinaatio eli Spectrum +3 ja HxC. Ensinnä piti kuitenkin fiksata sisäinen korppuasema, jonka hihna oli pieninä tahmeina pätkinä levarissa. Hihnaa vaihtaessa ei muuten kannata hukata sitä pientä tappia, jota käytetään kirjoitussuojauksen tarkastamiseen. Jemmassa sattui onneksi olemaan Amstrad CPC:n ylimääräinen hihna, joka on täysin sama kuin Spekun aseman – eikä ihmekään, sillä asemakin näyttää olevan aivan samanlainen. +3 jopa lukee CPC:n 3″ korppuja suoraan. Samankaltaisuudet CPC:n kanssa eivät lopu siihen, sillä ulkoisen levarin liitin on sekin tismalleen sama, kuten myös emulaattorien dsk-levytiedostomuoto. Itse asiassa +3:n korppuja tehdään samoilla työkaluilla kuin CPC:n, koska molemmat ovat variantteja CP/M-formaatista. Toisaalla elää sitten oma TR-DOS-maailmansa, jolla ei ole dsk-imagejen kanssa juuri mitään tekemistä.
HxC kiinni, normaali räplääminen jumpperien ja kaapelin kytkimien kanssa (helpommalla pääsisi, kun nyppäisi sisäisen levarin kokonaan irti johdoista) ja CPC:n korppuimage HxC:hen. Ja toimihan se, sisällysluettelo näkyi ihan ongelmitta. Vaan netistä kaivelluissa Spectrumin dsk-tiedostoissa ei sitten ollutkaan mitään tolkkua, vaikka kokeilin useampia. Pitkällisen pohdinnan ja yrittelyn jälkeen ongelma ratkesi puolivahingossa, kun tulin kokeilleeksi BASIC:n sijasta alkumenusta löytyvää Loaderia, joka latasikin pelit kauniisti jopa B-asemalta.
February 12th, 2013
Löytyipä tällainenkin mainio aineistopaketti: The Computer Magazine Archives, johon on taltioitu hyvällä tarkkuudella satoja vanhojen tietokonelehtien numeroita. Puolestakaan en ole edes kuullut, mutta Byte oli tietysti tuttu, etenkin koska porukat tilasivat sitä minulle noin vuoden joskus 90-luvun puolivälissä. Silloin lehti oli menossa jo kovaa kyytiä alamäkeen, eikä sivuilla ollut mainosten lomassa juurikaan mitään luettavaa. Otin kokeeksi selailuun marraskuun numeron vuodelta 1993, mistä kehkeytyikin lopulta odottamattoman mielenkiintoinen katsaus kahdenkymmenen vuoden takaisiin ajankohtaisiin aiheisiin. Ihan pikaisesti tärkeimpiä huomioita tuosta 400-sivuisesta järkäleestä:
- Windows 3.1 oli vielä kovassa kurssissa, mutta OS/2:n ja Windows NT:n välinen kamppailu bisnespeeseiden sieluista kävi kuumana ja oli samalla koko numeron teema
- NT tehtiin alkujaan monessa eri ympäristössä toimivaksi, tuossakin lehdessä Digital mainosti 150 Megahertsin (!) Alpha-työasemaansa NT:llä varustettuna
- Myös MS-DOS oli vuonna 1993 edelleen relevantti alusta, sille myytiin mm. muistinhallintaohjelmia
- Isojen koneiden Unixit olivat taustalla läsnä kaiken aikaa, vaikka Byte hyvin PC-keskeinen olikin. Solarista myytiin jo Intel-pohjaisena. Pääte- ja X-emulaattoreita tarjottiin ratkaisuksi suurkoneiden kanssa kommunikointiin.
- Silicon Graphics toi markkinoille – suhteessa – edullisen ($4995) Indyn multimediatyöasemaksi
- Pentium oli tuore, vielä kallis tulokas PC-koneissa. Suurin osa mainoksissa myytävistä laitteista oli 486-pohjaisia ja 386 oli jo kadonnut kartalta. Halvimmillaan kokonaisen 486sx-paketin sai noin 1200 dollariin.
- Vanhentuneiden 386-pohjaisten koneiden omistajille oli tarjolla samaan kantaan sopivia, edullisia Cyrixin “486”-prosessoreita, joita en muista Suomessa juuri nähneeni
- Kannettavat alkoivat olla jo ihan oikeastikin kannettavia ja niitä sai 486-prosessoreilla ja (pienellä) värinäytöllä varusteltuina
- Motorola mainosti ensimmäistä PPC:tään, 601:tä, mutta Macit olivat edelleen 68k-pohjaisia
- Rinnakkaisportti oli aikansa usb, siihen sai liitettyä vaikkapa nauha-aseman, äänikortin tai CD-aseman
- Nopeimmat myydyt modeemit olivat 14,4 kbitin malleja, 28,8 kbitin standardi teki juuri tuloaan
- Muutenkin umpitylsät printteriarvostelut saavuttivat tässä numerossa varmaan lakipisteensä: 176 printterin vertailu!
- Perinteisten levykkeiden rajat alkoivat tulla vastaan, mutta seuraava askel oli vielä tuntematon. Sonyn MiniDisc tai floptiset asemat olivat ’93 potentiaalisia korpun korvaajia.
- CD-asemien keskinäisessä kilpailussa oli valttia siirtonopeus, Pioneer mainosti maailman nopeinta 4x-asemaansa. Kaiken kaikkiaan CD alkoi olla Amerikassa jo varteenotettava jakelumedia.
- Polttava CD-asema maksoi 4195 dollaria
- “Multimedia” oli muutenkin ajankohtainen aihe, mm. Intel mainosti omaa videoprosessoriaan ja monissa uusissa koneissa tuli jonkinlaiset ääniominaisuudet ja ns. Windows-kiihdytin vakiona.
- C ja etenkin C++ olivat keskeiset ohjelmointikielet, mutta hegemonia ei ollut mitenkään täydellinen tuolloinkaan. FORTRAN-kääntäjiä mainostettiin ja olipa lehdessä Ada-mainoskin.
- Ohjelmien helppo siirrettävyys Windowsin, Unixien, Macin ym. välillä oli taloudellisesti niin merkittävää yritysten kirjavien alustojen vuoksi, että siihen tarkoitukseen myytiin useampaakin ohjelmointikirjastoa
- OpenGL:stä kaavailtiin standardia 3D-rajapintaa Windows NT:hen kilpailevan PEX:n sijaan. Toteutusta ei vielä ollut.
- Lääkkeeksi piratismiin kaupiteltiin dongeleita eli rinnakkaisporttiin laitettavia suojausavaimia. Myös BSA pelotteli piraatteja omassa mainoksessaan.
- Mielenkiintoisena sivujuonteena Typhoon Software mainosti halpaa ohjelmistokehityksen ulkoistamista Venäjälle, ei kovin kauan ennen ulkoistamishuuman alkamista.
- Myös Israelin valtio houkutteli lukijoita investoimaan Juuttaan maalle omalla kahden sivun mainoksellaan.
- Sittemmin marginaaliin jäänyt Corel Draw oli kova tekijä vielä vuonna 1993. Kuvankäsittelyyn oli tarjolla softia kuten CA-Cricket Image, ImageWizard, Picture Publisher ja PhotoStyler.
- Dossiaikana de facto -standardin aseman saavuttanut WordPerfect eli siirtymäkautta Windowsiin. Tiedämme, miten siinä sitten kävi.
- Sähköpostiohjelmissa kuten Lotus cc:Mailissa saattoi olla päällä jopa $495 hintalappu – täh?
Tämä oli hauska paluu niihin aikoihin, kun olin itse lukion toisella luokalla. Täällä (ja muutenkin harrastajan näkökulmasta) tietotekninen maailma näytti jossain määrin erilaiselta: monella tutulla oli edelleen Amiga ykköskoneena. Itselläni oli tietokoneena Hyundain klooni-286 ja ensimmäisen 486:ni hankkimiseen meni tuosta vielä pari vuotta. Kyllähän kehitystä Vammalassakin seurattiin, mutta uusimmat laitteet tulivat käyttöön Byteä paljon rauhallisempaan tahtiin.
February 7th, 2013
Seuraavaksi luettujen pinkkaan siirtyi journalisti ja retroaktiivi Kevin Savetzin elämänkerrallinen Terrible Nerd – True Tales of Growing up Geek!. Savetz käsittelee asioita tietysti hyvin henkilökohtaisesta perspektiivistä, mutta tulee samalla tehneeksi laajan läpileikkauksen amerikkalaiseen tieto- ja pelikoneiden historiaan 1970-luvun lopusta alkaen. Sivuilla vilahtavat niin Intellivision, TRS-80, Apple II, Atari 800, Atari 2600, TI-99/4A, IBM PC kuin Macintoshitkin. Vankkumaton innostus laitteita kohtaan säilyy kolmen vuosikymmenen ajan, lapsuuden BASIC-ohjelmoinnista aikuisempaan elämään toimittajana ja nettiyrittäjänä. Lopulta ympyrä sulkeutuu, kun Savetz kertoo arkistointiprojekteistaan, joissa hän on tallentanut lapsuutensa koneisiin liittyviä lehtiä ja kirjoja verkkoon kaikkien luettavaksi.
Vaikka tapahtumapaikkana onkin Jenkkilä ja Savetz itseäni muutaman vuoden vanhempi, niin monet teemat ovat hyvin tuttuja: kasibittiset (vaikka täällä Atari ei järin merkittävä ollutkaan), pelien kopiointi kaverilta toiselle, modeemikokeilut, PC-koneiden yleistyminen, Unixin opettelu yliopistossa, Internetin nousu ja niin edelleen. Mittakaava on erilainen ja laitteet vähän eri merkkiä, mutta yhtymäkohtia täkäläiseen harrastajakulttuuriin on yllättävän paljon, mikä luo omanlaisensa veljellisen yhteyden rapakon taakse sekä mahdollistaa omien kokemusten peilaamisen Savetzin käänteisiin.
February 7th, 2013
Toinen pikainen välipala oli Dan Whiteheadin Speccy Nation, joka käsittelee Spectrum-pelejä omalla perienglantilaisen ironisella tavallaan. Sisältö koostuu parin sivun kuvauksista ja mustavalkoisista ruutukaappauksista (jotka on välillä rajattu hieman pieleen). Valikoima on sikäli mielenkiintoinen, että mukaan on otettu muitakin kuin eniten myyneitä pelejä, esim. innovatiivisuuden perusteella. Joka käänteessä korostetaan, melkeinpä kyllästymiseen saakka, sekä pelien että itse Spectrumin brittiläisyyttä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hauska pikku kirja, joka avasi joitakin uusia näkökulmia Spectrumin historiaan.
February 4th, 2013
Kepeänä, mutta varsin mielenkiintoisena välilukemistona Beauty Bits & Lipsticks – Machines Need Love too. Kyseessä on kuvakirja, johon on yksinkertaisesti koottu vanhoja tietokonemainoksia, joissa esiintyy naisia. Pääosa matskusta on 1980-luvulta, mutta mukana on hiukan uudempaa ja vanhempaakin materiaalia. Japanilaisia mainoksia on hyvin paljon ja amerikkalaisiakin jonkun verran, mutta eurooppalaisia vähänlaisesti, mikä kertonee osaltaan jotain (mainos)kulttuurista. Erääksi vertailukohdaksi voisi ottaa nykyperspektiivistä koomisen törkeiltä vaikuttavat 50- ja 60-luvun mainokset. En puutu tässä sen kummemmin esineellistämiseen, vaan koetan ainoastaan luokitella kuvat arkkityyppeihin:
- Japanin tyttönen. Samaan kuvaan on laitettu tietokone ja nuori viattomalta näyttävä nainen. Näillä kahdella ei ole juuri mitään tekemistä keskenään, nainen on sataprosenttisesti koristeena. Suorasukaisen eroottisia kuvat eivät ole: usein rajaus on pelkissä kasvoissa, mutta myös uimapukukuvia tuli vastaan.
- Japanin koulutyttö. Edellisen alalaji, joka ottaa mukaan vielä koulupukufetisismin. Tytöt ovat vieläkin nuorempia, mutta kysehän onkin, ööh, koulutietokoneista. Näitä näyttää tehneen etenkin Hitachi. Esimerkiksi kotimaisen Printti-lehden mainoksissa oli kyllä koulutyttöjä (yleensä tosin poikia), mutta kyseisessä kuvastossa on aika vaikea nähdä vastaavaa eroottista sävyä.
- Sihteeri. Etenkin vanhemman pään jenkki- ja euromainosten arkkityyppi. Siististi pukeutunut, toki kaunis, työhönsä syventynyt nainen. Toisinaan roolia korostaa entisestään kuvassa näkyvä miespuolinen pomo.
- Uranainen. Edellisen kanssa päällekkäinen tyylilaji, jossa naishahmot ovat kuitenkin itsenäisiä. Etenkin Applen yhden aikakauden mainoksissa naiset olivat esimerkiksi kirjailijoita tai opettajia ja esiintyivät omalla nimellään.
- Seksisymboli. Joissakin mainoksissa eroottista viestiä ei ole edes yritetty peitellä, vaan pelejä ja peeseitä on myyty puolialastomilla naisvartaloilla. 50-luvun mainosten tapaan mukaan on laitettu vielä kaksimielinen otsikkokin.
- Perheenäiti. Beauty Bitsiin on valikoitu niukasti näitä kuvia, mutta 80-luvun mainoksissa nähtiin paljon perheitä, joissa ylpeä äiti katsoo tietokonetta käyttävää poikaansa. Hyvin harvoin, jos koskaan, äiti – tai isäkään – osallistuu itse aktiivisesti toimintaan.
Suurin osa kirjan naisista edustaa jotain näistä stereotyypeistä, mutta seassa on myös mielenkiintoisia poikkeuksia, joita on vaikeampi luokitella. Kuvaruudulla näkyvä kybernainen tai 80-luvun raju punkkari eivät istu järjestelmään suoraan, vaikka niitäkin voi hyvin käsitellä samoilla vastapareilla nuori–vanha, eroottinen–neutraali ja itsenäinen–riippuvainen. Japanilaisissa mainoksissa esiintyvät länkkärinaiset lisäävät mukaan vielä eksoottinen–tuttu-akselin, joka omalta osaltaan korostaa vahvuuden ja alistumisen tematiikkaa. Esimerkiksi Japanissa julkaistuissa Ricohin läppärimainoksissa eurooppalaisilta näyttävät vahvat naiset katsovat ujostelematta kameraan, siinä missä kotimaiset naiset esitetään vastaavissa mainoksissa harmittomina ja usein jopa alistuvina.
Kuvat googlattu tasapuolisesti sieltä täältä.
February 3rd, 2013
MSX1-koneiden äärellä elo on huoletonta: kunhan saa jostain kiven alta kaivettua levarin, niin suunnilleen kaikki demot toimivat suorilta, lukuun ottamatta paria rom-muodossa julkaistua. MSX2-demot vaativatkin sitten useimmiten jonkun äänilaajennuksen (varmuuden vuoksi parempi hankkia kaikki neljä “normaalia”) ja ehkä päälle vielä lisää muistia. Korppujen kanssa ei oikein jaksa tusata, joten kortinlukijakin olisi kiva. Lopulta höveli skenettäjä ajautuu ostelukierteeseen, jonka tulos on ennen pitkää tämä:
Vasemmalta sarakkeittain:
- Sunrise CF-IDE, kortinlukija
- MegaFlashROM, flash-moduuli ja SCC-äänipiiri
- FM-PAC, MSX-Musicin mukainen äänikortti (sekä jotain Panasonicin omia kikkaleita)
- 16k mapperi/lisämuisti koristeena
- SD-kortinlukija jonkun Casion julkaiseman golf-pelin kuorissa
- MoonSound-äänikortti
- Nowind, etenkin koodarille sopiva USB-levariemulaattori
- Music Module, MSX-Audion mukainen järkälemäinen äänikortti
- 512k mapperi/lisämuisti
Verrattuna vaikkapa kuusneloseen, jolle riittää oikeastaan hankkia 1541 Ultimate, MSX2-skenetys vaatii enemmän panostusta. Normikoneessa on enintään kaksi moduuliporttia, joten koneeseen kulloinkin kiinni runtattavat laajennukset vaativat hiukan harkintaa. Slot expanderilla (jälleen kaivetaan kuvetta noin satasen verran) saa lisää moduuliportteja, mutta ne eivät ole enää primäärisiä, joten laiskasti kirjoitetut ja/tai vanhat ohjelmat eivät mitenkään välttämättä toimi ylimääräisten laitteiden kanssa. Hauskaa näpräämistä vaiko työlästä ja kallista haalimista – sen päättäköön kukin omalta kohdaltaan 🙂
January 28th, 2013
Next Posts
Previous Posts
