Posts filed under 'kirjat'
Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit: Tietokonepelien klassikot on eräänlainen jatko Sinivalkoiselle pelikirjalle, vaikka tällä kerralla ei pitäydytäkään Suomen kamaralla. Sen sijaan Kuorikoski käy läpi seikkailupelien historiaa alkaen tekstiseikkailuista ja päätyen tämän päivän visuaalisesti komeisiin “vuorovaikutteisiin elokuviin”. Pelkkien pelien lisäksi lähdemateriaalissa on runsaasti haastatteluja, joissa pääsevät ääneen aikansa tunnetuimmat suunnittelijat ja koodarit, kuten Al Lowe ja Ron Gilbert.
Suuri osa sivuista on luonnollisestikin omistettu Sierran ja LucasArtsin tunnetuimmille klassikkosarjoille King’s Questista Monkey Islandiin. En itse tunne seikkailupelejä sen syvällisemmin, joten valikoima vaikuttaa varsin kattavalta (noh, Shenmueta jäin kaipaamaan). Kuorikosken keskeinen narratiivi on se, kuinka seikkailupelit kehittyivät näkyväksi ja kaupallisesti menestyneeksi genreksi 80-luvun lopussa ja kuinka ne katosivat 90-luvun lopulla valokeilasta moniksi vuosiksi. Lopputulema on kuitenkin optimistinen, sillä hiljattain lajityyppi on kokenut jälleen uuden tulemisen.
Kirja on helppoa luettavaa ja toimii sekä hyvänä ajanvietteenä että yleisjohdatuksena aiheeseen. Kuorikoski tuntee aiheen kattavasti, mutta mikään tiedekirja Suuret seikkailupelit ei sittenkään ole – kirjoittaja ei peittele omia mieltymyksiään ja suosikkiteokset saavat osakseen ylisanoja. Eräs kirjasta selkeästi esiin nouseva seikka on se, kuinka seikkailupelit ovat olleet alusta saakka sarjoja: menestyneitä konsepteja on lypsetty vuosien varrella moneen kertaan jatko-osien ja uusioversioiden muodossa (juuri tästähän nykyistä peliteollisuutta kritisoidaan, mutta jatko-osatehtailu on kirjan perusteella paljon vanhempi ilmiö).
November 28th, 2016
Jimmy Maherin The Future Was Here – The Commodore Amiga vuodelta 2012 on toinen lukemani Platform Studies -sarjan kirja. Atari VCS -kirjan tapaan teoksessa avataan laitteiston erilaisia ominaispiirteitä tapausesimerkein eikä esim. kullekin piirille omistetun luvun kautta. Lähestymistavan hyviä puolia ovat ainakin mekaanisuuden välttäminen sekä ohjelmien ja laitteiston välisen suhteen korostaminen. Ilmeisenä haittana tästä seuraa tietysti se, että missään ei ole kootusti tietoa yksittäisen piirin ominaisuuksista. Platform Studies -kirjoja voisi kenties luonnehtia populaaritieteeksi: ne eivät ole yhtä tiukan akateemisia kuin vaikkapa väitöskirjat, mutta toisaalta ne poikkeavat myös hiljattain yleistyneistä ns. kahvipöytäkirjoista, jotka herättelevät värikkäillä kuvillaan lukijoissa nostalgiaa.
Kirja painottuu erityisesti Amigan varhaisvuosiin, jolloin plattis oli kilpailijoihinsa nähden huomattavan innovatiivinen monessakin suhteessa. Commodoren myöhemmistä seikkailuista, kuten AGA-Amigoista tai CD32:sta ei sanota juuri mitään, ja kolmansien osapuolien tekemistä turboista ym. laajennuksista vieläkin vähemmän. Bisneksensä tyrinyt Commodore saa kuulla tuttuun tapaan kunniansa, kun taas alkuperäisten suunnittelijoiden osaamista hehkutetaan toistamiseen. Hieman tuoreempana näkökulmana Maher nostaa Amigan suljetun ja vaikeasti laajennettavan laitteiston yhdeksi tappion merkittävimmistä syistä.
Tarkemmin käsiteltäviä aiheita yleishistorian lisäksi ovat Boing-demo, Deluxe Paint, Juggler-demo, NewTek, AmigaOS/AREXX, kräkkeri- ja demoskene, Cinemaware ja Psygnosis. Boing ja Psygnosiksen ammuskelupeli Menace puretaan atomeiksi ja samalla havainnollistetaan laitteiston erikoisominaisuuksien kekseliästä hyödyntämistä niissä. Lukijalta vaaditaan jonkun verran teknistä ymmärrystä, vaikka esim. bittitasot on selitetty kansantajuisesti. Itselleni tekninen puoli oli jo aika pitkälti tuttua muutenkin, mutta ohjelmien ja firmojen taustoista löytyi paljon uutta mielenkiintoista tietoa.
November 9th, 2016
Pitkällisen lueskelun jälkeen sain loppuun Grant D. Taylorin kirjan When The Machine Made Art: The Troubled History of Computer Art, joka on tietämäni mukaan ainutlaatuisen laaja katsaus tietokonetaiteen historiaan. Käsittely on kronologista ja ulottuu ensimmäisistä tietokoneella tehdyistä kuvista suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen saakka. Jo itse termi “tietokonetaide” viittaa historiaan – nykyäänhän puhutaan pikemminkin vaikka digitaalisesta tai (uus)mediataiteesta.
Läpitunkeva teema, joka näkyy jo kirjan nimessäkin, on tietokonetaiteen kohtaama vastustus. Jäin itse miettimään, että onko julkinen keskustelu todella ollut noin vihamielistä, mutta näkemystä on ainakin perusteltu monin esimerkein. Kritiikkiä on satanut sekä aiheellisesti että aiheetta monesta suunnasta: tietokonetaidetta on eri aikoina syytetty niin kaupallisuudesta, temaattisesta köyhyydestä kuin tekniikkakeskeisyydestäkin. Taylor tarjoaa syyksi yhtäältä sitä, että taidemaailma ei pitänyt tontilleen tunkevista tiedemiehistä, ja toisaalta tietotekniikkaa kohtaan tunnettuja yleisempiä epäluuloja.
Kenties suurin käänne tietokonetaiteen historiassa vaikuttaa olleen se, kun (suhteellisen) helppokäyttöiset valmisohjelmat tulivat taiteilijoiden saataville 80- ja 90-luvun kuluessa: musiikin ja grafiikan luominen ei enää vaatinut välttämättä syvällistä teknistä osaamista. Tämäkään suuntaus ei kaikkia miellyttänyt, vaan vanhan polven tekijät kritisoivat moista kyvyttömyyttä. Sittemmin kenttä monimuotoistui ja yhdistyi muihin taidemuotoihin niin pitkälti, ettei ole enää mielekästä puhua pelkästään tietokonetaiteesta, kun tietokone toimii keskeisenä työkaluna niin valokuva- kuin videotaiteilijoillekin.
Kirjasta löytyi joitakin eväitä myös demoskenen analysointiin. Olen jo pitkään pohtinut, onko demoskene pikemminkin moderni (tekijyys on keskeistä, töitä arvioidaan tiukoin kriteerein) vai postmoderni (kollaasit ja tyylillinen lainailu). Muun digitaalisen taiteen tapaan voitaneen sanoa, etteivät demot ole puhtaasti kumpaakaan, vaan niissä on piirteitä molemmista suuntauksista. Esimerkiksi 90-luvulla yleistynyt kerroksittainen “fotarimainen” valokuvien ja efektien yhdistely kytkeytyy laajempiin mediataiteen ilmiöihin sekä työkaluihin, ja kertoo osaltaan siitä, kuinka demoskene on kiinni ajassaan.
October 6th, 2016
Muiden vastaavien kuvakirjojen ohessa tuli hankittua myös Bitmap Booksin Commodore Amiga: A Visual Commpendium (2015). Ei kovinkaan yllättäen pääpaino on Amigan legendaarisimmissa peleissä – ja samalla niiden legendaarisuuden pönkittämisessä, sillä valitut lainaukset ovat usein ylitsevuotavan kiittäviä. Kuvakaappausten lisäksi mukana on jokunen sivu demoista ja pelintekijöiden haastatteluja.
Kaikkiaan kirja täyttää hyvin tarkoituksensa: pelejä on paljon ja ne edustavat useita eri lajityyppejä. Ruutukaappaukset eivät toki tee täyttä oikeutta grafiikoille, kun palikkaiset pikselit ja hahmojen kovat reunaviivat tunkevat silmille aivan eri tavalla kuin kuvaputkelta. Hieman hämmentää sekin, että monista peleistä on käytetty intro- ja promokuvia ym. eikä itse pelinäkymiä. Positiivisesti yllättivät puolestaan useammasta näkymästä kokoon harsitut kuvat, joissa näkyy kokonainen kenttä.
Mikään tiedekirja tämä ei – taaskaan – ole, mutta eipä se ole tarkoituskaan. Amiga-nostalgikolle on kasattu antaumuksella paksu pinkka luettavaa, jonka äärellä viihtyy pitkään. Bonuksena tuli vastaan täysin uusiakin tuttavuuksia, joita pitänee ruveta seuraavaksi metsästämään jostakin abandonware-sivuilta.
March 20th, 2016
Pitkän kaluamisen jälkeeen sain loppuun Ian Adamsonin ja Richard Kennedyn opuksen Sinclair and the ‘Sunrise’ Technology. 1986, heti Amstrad-kaupan jälkeen julkaistu kirja on täysin eri maata kuin Rodney Dalen vuotta aiempi The Sinclair Story: Dale käsitteli Sir Cliven edesottamuksia silkkihansikkain, siinä missä Adamsonilta ja Kennedyltä ei innovaattorille juuri armoa heltiä. Osansa saavat niin huonolaatuiset tuotteet C5:stä Black Watchiin kuin “keksijäneron” huono bisnesvaistokin.
Yksityiskohtia riittää ja esiin on kaivettu paljon sellaista, mitä Dale ei edes mainitse. Kriittisiä puheenvuoroja on otettu mukaan niin alan lehdistä kuin Sinclairin eri yrityksissä toimineilta hahmoilta: jo pelkkä firmojen kirjavuus oli itselleni tuntematonta. Kenties ikonisin laite, Spectrum, saa osansa huomiosta, mutta yhtä paljon sivuja on omistettu myös varhaisille vahvistimille ja pikkuradioille, tuhoontuomitulle sähköautolle, loputtomalle litteä televisio -hankkeelle sekä muille tietokoneille, kuten ZX80:lle ja epäonniselle QL:lle.
Eräs keskeisimpiä teesejä on se, kuinka käsitys Sir Clivestä brittiläisenä keksijänerona on tarkoin rakennetun imagokampanjan satoa. Sinclairin suureelliset (ja valheelliset) mainoskampanjat olivat poikkeuksellisia aikalaistensa joukossa, ja tuotteita lupailtiin usein kohtuuttoman aikaisin tuotannon realiteeteista välittämättä. Kirjan yleissävy on siis huomattavan kriittinen – varmaankin tarkoituksellisena vastapainona Dalelle – vaikka päähahmon jotkin kiistattomat ansiotkin sentään tunnustetaan.
July 19th, 2015
Ylimääräisenä pikku joululahjana tuli juuri tieto, että Etnomusikologian vuosikirja 2014 on juuri ilmestynyt. Teron kanssa näpytelty luku on nimeltään Jokohaman Jennystä Ladyboyhin: Kaukoidän kuvia suomalaisen populaarimusiikin historiassa 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kuten nimestä voinee päätellä, käsittelemme sitä, miten Itä- ja Kaakkois-Aasiaa on kuvattu kotimaisessa populaarimusiikissa, kuten tangossa, taistolaislauluissa ja vaikkapa rapissa.
Idea syntyi alkujaan täysin sivutuotteena, kun pöyhimme kungfu-, ninja- ja karatepelejä Kungfumestarit kuvaputkella -artikkeliamme varten: ajankuvan rakentamiseksi lisäsimme aikajanalle myös historiallisia tapahtumia ja populaarikulttuurin ilmiöitä kuten musiikkia. Jossain vaiheessa kappaleita alkoi olla niin paljon, että ne rupesivat vaikuttamaan jo itsessään riittävän suurelta kohteelta. Kumpikaan meistä ei ole mikään musiikintutkija, joten alan kirjallisuuden kartoittamiseen meni oma aikansa – toisaalta näyttää siltä, että aineistolähtöinen sisältöanalyysi+teemoittelu on vakaa pohja monenlaisten eri medioiden tutkimukseen.
December 19th, 2014
Svenssonit tekivät kirjan, minä arvostelin. Eli Generation 64:n arvostelu juuri julkaistu Turun yliopiston Agricola-verkkopalvelussa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3633
November 7th, 2014
Bussissa haukattu tällä erää: Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Tommi Hoikkalan kirja on kotimaisen nuorisotutkimuksen kulmakiviä ja selkeää luettavaahan tuo oli. Tutkimus perustuu etupäässä haastatteluihin sekä lehtiartikkeleihin. Sitten vuoden 1989 on paljon jo muuttunut ja tapahtunut, joten kirjassa käsitelty “mediayhteiskunta” on jotain aivan muuta kuin 2000-luvun tilanne.
Lähtökohtana on Birminghamin koulukunnan kulturalismi, josta Hoikkala kuitenkin tekee pesäeroa useista eri syistä; näyttää siltä, että 1980-luvulla CCCS:n viitoittama polku alettiin jo kokea rajoittuneeksi. 1980-luvun Suomen tapauksessa olisikin vaikeaa nähdä nuorisokulttuurit jonkinlaisena työväenluokan reaktiona, siinä missä 1960-luvun Englannissa asetelma on voinut ainakin jossain määrin vastata todellisuutta. CCCS:ää on sittemmin kritisoitu olan takaa ja hartaasti, joten ei tässä siitä sen enempää.
Erilaisten tekstien kautta Hoikkala rakentaa kuvaa, ei niinkään nuorisosta itsestään, vaan siitä, millaisia merkityksiä nuorisoon liitetään ja miten eri toimijat puhuvat nuorista. Nuorisotyöntekijän puhetapa on erilainen kuin toimittajan, ja aikuiset käsittelevät aiheita hyvin eri tavalla kuin nuoret itse. Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on nuoruuden tarinallistaminen, jossa – ohjauksen ansiosta – lapset selviävät hankalasta ikävaiheesta ja päätyvät aikuisiksi kunnon kansalaisiksi. Omaan tutkimukseeni ottaisin kirjasta mukaan ainakin “nuoruuden” vaikean määrittelyn ja erilaisten toimijoiden moniäänisyyden.
November 7th, 2014
Paul E. Ceruzzin A History of Modern Computing on kunnon jenkkityyliin paksu opus, lähes 450 sivua. Kyseessä on etenkin digitaalisten tietokoneiden historia, joten Turingit, Zuset, Babbaget ja muut pioneerit sivuutetaan enintään pikaisella maininnalla. Toisessa päässä tämä kirjan toinen painos yltää lähes nykypäiviin asti, osapuilleen vuoteen 2003.
Sivumäärä on hyvässä käytössä: kirjassa on todella tanakka annos tietotekniikan historiaa – ainakin minun näkemistäni teoksista selvästi kattavin, ja herkullisia yksityiskohtiakin riittää. Suuret kehityskaaret erottuvat paljon selvemmin kuin vaikkapa Gerard O’Reganin vastaavasta kirjasta. Tyhjiöputkista siirrytään transistoriin ja lopulta integroituihin piireihin, samoin mammuttimaisista reikäkorttikoneista minitietokoneiden kautta mikroihin. Tuoreempi pää oli jo entuudestaan tuttua, mutta varhaishistoriasta paljastui paljon uutta.
Mitenkään virheetön Ceruzzin teos ei ole. Suurimman kritiikin kohdistaisin kohtuuttomaan jenkkikeskeisyyteen: nyt jää sellainen kuva, ettei muualla juuri mitään tapahtunutkaan. Toinen – jopa valitettavan tyypillinen – ongelma on kotimikrojen hätäinen sivuuttaminen. Kymmenien tai pikemminkin satojen valmistajien kirjosta mainitaan lähinnä Apple ja Commodore. Kirjan lopun kuvaukset Internet-ajasta ovat vanhentuneet kymmenessä vuodessa jo pahasti nekin. Näistä puutteistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin suositeltava ja helppolukuinen teos tietotekniikan historiasta kiinnostuneille.
October 9th, 2014
Antin kanssa joskus 2009 aloitettu, moneen kertaan pompoteltu ja iän kaiken viivästynyt kirjanluku Multiple Users, Diverse Users: Appropriation of Personal Computers by Demoscene Hackers näyttää tulleen lopultakin ulos, ainakin sähköisenä versiona. Oma ennätykseni ja muutenkin varmaan varsin kova tulos julkaisun viivästymisessä 🙂 Fiilis tällä hetkellä sarjaa “tulipa tuokin tehtyä”, mutta samalla rasittaa se, kuinka paljon enemmän asiasta nyt jo tietäisi. Linkki.
September 11th, 2014
Next Posts
Previous Posts
