Posts filed under 'leffat'
Sarjan kolmannessa osassa jälleen katsaus pitkän uran tehneisiin vähemmän tunnettuihin ja sivuosissa viihtyneisiin länkkärinäyttelijöihin. Tällä erää näitä on löytynyt leffainventaarion kasaamisen myötä:
- Katy Jurado – Topakka Katsku on ensimmäinen listalle päässyt nainen; vaikuttaa kaikkiaan siltä, että naiset eivät samalla tavalla jumittaneet yhdessä genressä. Kohtalokkaita rooleja löytyy sellaisista merkkipaaluista kuin Sheriffi, Pat Garrett & Billy the Kid sekä One-Eyed Jacks.
- Hank Worden – Woody Stroden ohella toinen länkkärien musta vakiokasvo, jota nähtiin etenkin John Fordin leffoissa. Pitkän uran tunnetuimpia lienevät Etsijät, Alamo ja Red River.
- Slim Pickens – Usein enemmän ja vähemmän koomisissa rooleissa, kuten leffoissa Villiä hurjempi länsi, One-Eyed Jacks tai Hyökkäys erämaassa. Nähtiin myös Bonanzassa sekä Rawhidessä.
- Harry Carey Jr. – Hänkin osa Fordin “perhettä”. Kovin unohdettu hahmo, vaikka listalla on sellaisia töitä kuin Etsijät, Rio Grande, She Wore a Yellow Ribbon ja Tombstone.
- Karl Malden – Helposti tunnistettava pottunokka ei keskittynyt erityisesti länkkäreihin, mutta ehti moneen sellaiseenkin. Nimekkäimpiin lukeutuvat Cheyenne Autumn, Näin valloitettiin villi länsi ja One-Eyed Jacks.
- Burt Lancaster – Burt esiintyi länkkäreissä lähinnä uransa alkupuolella. Eräänlaiseksi testamentiksi voidaan laskea Ulzana’s Raid, jonka lisäksi mainittakoon The Professionals, Vengeance Valley ja Gunfight at the O.K. Corrall.
- Jack Elam – Tyypillisesti koomisissa rooleissa nähty velmu oli vahvimmillaan Huuliharppukostajassa. Muita näyttäytymisiä mm. Pat Garrett & Billy the Kidissä, Gunfight at the O.K. Corrallissa sekä lukuisissa tv-sarjoissa.
- Aldo Sambrell – Listan tämänkertainen itsku, Sambrell, oli vakiokasvo (etenkin meksikaanina) kultakauden spageteissa, kuten koko Dollaritrilogiassa ja kaupan päälle vielä esimerkiksi Face to Facessa ja Navajo Joessa.
Seuraava kunnianosoitus sitten taas joskus. Nyt on kova länkkäriputki päällä, joten toistuvia hahmoja nousee vauhdilla esiin.
April 27th, 2014
Tykkään paljonkin länkkäreistä, jotka voitaisiin lukea happolänkkärien (acid western) genreen. Wikipedian määritelmän mukaan happolänkkäreissä on vertauskuvallisuutta, vastakulttuurisuutta ja ylitsepursuavuutta. Itse olen pitänyt leimallisina piirteinä etenkin unijaksoja, todellisuuden hämärtymistä, takautumia ja epätyypillisiä sankareita. Tällä erää siis syyniin pH-arvoltaan vaihtelevasti matalat leffat:
- El Topo – Kärjestä on hyvä aloittaa. Jodorowskyn houreita rampoineen, pyhimyksineen ja kristuksineen ei ole ainakaan näkemieni länkkärien joukossa vielä kukaan ylittänyt.
- Greaser’s Palace – Oikeastaan ainoa, joka pääsee edes lähelle El Topoa häröilyineen. Pellepukuinen sankari on tässäkin erään sortin kristus-allegoria.
- Dead Man – Tuoreempaa hapatusta, mopo lähtee etenkin loppua kohti lupaavasti käsistä. Depp näyttelee Deppiä, mistä joko pitää tai sitten ei.
- Blueberry – Jatkuvaa lentelyä, inkkarihuumeiden kiskomista ja 3D-hallujaksoja. Selvä tapaus.
- Jonah Hex – Hallua riittää tässäkin kelpo lailla ynnä päälle ihmeaseita (muuten ei kovin ihmeellinen tekele).
- Keoma – Italian vastine länsihapoille. Yhtäältä aika perinteinen länkkäri, jossa toden ja visioiden välinen raja kuitenkin hämärtyy tämän tästä.
- Django – Tätä tunnutaan pitävän kovasti happamana, mutta valtavirrasta poikkeavat merkittävästi oikeastaan vain arkun raahailu ja konekiväärimättö.
- Django Kill – Vielä kolmaskin itsku, tällä kertaa pääosassa Franco Neron sijasta toinen vakiokasvo, Tomas Milian. Hurutusta riittää, vaikka ei kaikin ajoin kovin happoista sellaista.
- The Shooting – Loppua kohden menee alati kummallisemmaksi ja “ratkaisu” jää ilmaan.
- Bad Company – Häiriintyneet ja/tai rujot henkilöhahmot sekä hyvin erilainen villin lännen kuvaus ansaitsevat tällekin leiman.
- Ruoska (High Plains Drifter) – Nostan tämän Klintin leffan kaanonin ulkopuolelta mukaan jo vähintäänkin takautumien, kääpiön ja kuolleistapaluun vuoksi.
Wikipedia mainitsee genreen kuuluviksi vielä mm. Ride in the Whirlwindin, Pat Garret & Billy the Kidin sekä Ulzana’s Raidin, mutta itse en pitänyt niitä erityisen happamina. Jeremiah Johnson kiikkuu jo siinä rajoilla, mutta jätin sen kuitenkin varsinaisesta listasta pois. Happamia piirteitä on toki muissakin leffoissa, kuten vaikkapa Korpraali McB:ssä ja lukuisissa spageteissa The Great Silencestä Captain Apacheen.
Koluaminen jatkuu edelleen ahkerasti: seuraavaksi katsastukseen menossa ainakin The Hired Hand, Mannaja, Walker sekä (ainakin härömielessä) lupaavalta vaikuttava Zachariah. Hakusessa kohtuuhintaan myös A Girl Is a Gun, Kid Blue ja Dirty Little Billy.
edit: Nyt katsottu vielä seuraavat:
- The Hired Hand – Ei ei erityisen hallu, mutta olihan siinä pari unenomaista sessiota ja harvinaisen erotisoitua menoa länkkäriksi.
- Mannaja – Ylipitkä Django/Keoma/Huuliharppukostaja-remiksi.
- Zachariah – Kieltämättä hyvin happoinen, jos sitten pykälän kökkökin. Hippimenoa ei tarvi hakemalla hakea.
edit2: Loputkin oleelliset kelattu:
- Walker – Sarkasmia ja anakronistisia happoelementtejä. Enemmän poliittinen kommentaari kuin viihdettä.
- Dirty Little Billy – Ei erityisesti hapan, mutta ainakin revisionistinen. Billy the Kid esitetään mielenkiintoisessa valossa höhlänä antisankarina.
- A Girl Is a Gun – Sekopäistä törttöilyä autiomaassa Hirttämättömien tapaan, mutta ranskalaisen taide-elokuvan puitteissa.
edit3: Vielä pari lisäystä:
- Kid Blue – Härö ja viihdyttävä pätkä, joka kertoo viime kädessä enemmän aikansa Amerikasta kuin villistä lännestä. “Westploitaatio”.
- Lemonade Joe (Tshekkoslovakia) ja A Man from the Boulevard des Capucines (Neuvostoliitto) – Eivät sinänsä asetu normaalien happolänkkärien jatkumoon, muttaa kyllä nämä itäblokkitekeleet ainakin esittävät länttä hyvin omalla, happoisellakin tavallaan.
edit4: Löytyi paljon lisää kaluttavaa “weird west” -genren alta:
- Mackenna’s Gold – Kultaa jahdataan sekavissa tunnelmissa. Heti alkuun lentelyjakso, intiaanilegendaa ja lähikuvaa korppikotkan silmästä.
- Koko lista
edit5: Uutena lisäyksenä eilisen länkkärimaratonilta vielä:
- The Missouri Breaks, joka etenkin loppua kohti lipuu mukavasti häiriintyneeseen suuntaan. Etenkin Brandon rooli regulaattorina on hyvin esoteerinen.
- Chino – Vähän rajatapaus. Näyttää usein enemmän villihevosdokumentilta kuin länkkäriltä. Hevoset jörnii.
edit6: Taas löytyi pari lisää:
- Barquero. Hasaa poltellaan ja takaumaa ym. muuta sekoilua löytyy paikoitellen.
- The Great Northfield Minnesota Raid. Baseballia villissä lännessä, inkkaritaikuutta, höyrykoneita, huoratalossa kekkalointia (eikä sittenkään kovin viihdyttävä).
- Jo aiemmin nähty, mutta unohtui mainita: Silent Tongue. On kummitusta ja kiertävää sirkusta ja ties mitä.
edit7: Vieläkin myöhempiä löydöksiä:
- Lonesome Cowboys. Warholin räävitön ja hyvin sekava “länkkäri” queer-sävytteillä. Kai se on sitten taidetta.
- Buffalo Bill and the Indians. Sirkus tarjoaa taas puitteet kummallisille tapahtumille, kuten lopun dialogille kuolleen intiaanin hengen kanssa. Lännenkliseitä pistetään päälaelleen kovalla kyydillä.
- The Scarlet Worm. Pedantti tappaja keksii mitä mielikuvituksellisempia tapoja killata ei-toivottuja henkilöitä.
- The Homesman. Vanhapiika ja juoppo kuskaavat hulluja pitkin preeriaa, keskeltä ei mitään löytyy hieno hotelli. Väliin heitetään ahdistavia takaumia.
April 20th, 2014
Lukemattomissa länkkäreissä revitään huumoria ja konflikteja siitä, kuinka itärannikolta tai vaikkapa Englannista saapuu hienohelmoja karuun länteen, jossa ei kuunnella vittuilua, ja jossa ongelmat ratkotaan nyrkein ja revolverein. Idästä muuttajat ovat – liiankin – sivistyneitä sekä hiukan naiiveja, ja pukeutuvat tietysti kuin pellet. Huumorileffoja edustavat mm. Mies idästä (1971) ja McLintock (1963), jossa kolitsin käynyt rillipää vellihousu ei pärjää kosiopuuhissa Tosimiehelle(tm). Samanlainen asetelma on vaikkapa Lucky Luke -albumissa Arkajalka.
Huomattavasti mutkikkaampi idän ihme on Gregory Peckin sisukas merimies The Big Countryssä (1958). Peck (okei, James McKay) on loputtoman itsevarma ja merillä karaistunut herrasmies, joka ei lähde lännen junttien kukkotappeluihin mukaan, vaan elää omilla ehdoillaan. Tuleva morsein, karjatilallisen tytär, ei moista ymmärrä, vaan pitää Jamesia lällynä, joka ei puolusta kunniaansa. James Stewartin ja John Waynen tähdittämä Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) puolestaan asettaa vastakkain lain (itä) ja oman käden oikeuden (länsi). Vaikka laki ja sivistys lopulta voittavatkin, niin pahaan pitää ensin vastata pahalla. Tavoille oppivat myös Richard Harris elokuvassa Mies Hevosena (1970) ja Johnny Depp Dead Manissa (1995). Löytyy sitä sisua idästäkin!
Liberty Valancessakin sivutaan alati räjähdysherkkää aihetta, omavaltaisten karjatilallisten ja pientilallisten välistä konfliktia. Elokuvissa sympatiat tuppaavat olemaan pienen ihmisen puolella, kun ökytilalliset yrittävät keinoja kaihtamatta hätistää uudisraivaajat mullilaumojen tieltä. Välillä, joskaan ei aina, tähän rähinään kytkeytyy myös itä-länsi-asetelma, kun sodbusterit saapuvat idästä. McLintockissa uudisraivaajia käsitellään poikkeuksellisesti ei-niin-mairittelevasti, mutta vaikkapa Etäisten laaksojen miehessä (1953) ja Kalpeassa ratsastajassa (1985) ei jää epäselväksi, ketkä ovat pahiksia. Urheat pientilalliset kuuluvat erityisesti jenkkileffojen kuvastoon, spagettiwesterneissä ei aiheeseen juuri kajota.
Ratsuväkileffat ovat oma erityinen alalajinsa, mutta niidenkin parista löytyy samaa dualismia. Arkkityyppejä ovat karu komentaja, kokenut kersantti ja (idän) sotilasakatemiasta saapuva innokas keltanokka. Keltanokan pitää ensin mokailla pari kertaa ja oppia tavoille, ennen kuin hänelle voidaan suoda menestystä, vaikkapa voitto taistelussa, jonka jälkeen komentaja urahtaa jotain tyyliin “kyllä sinustakin vielä sotilas saadaan”. Melkein kaikissa ratsuväkileffoissa tuppaa olemaan vastaavia asetelmia; mainittakoon esimerkkeinä tässä vaikkapa Cheyenne Autumn (1964) ja Ulzana’s Raid (1972).
April 6th, 2014
Tässä keväällä on taas tullut kaluttua ahkerasti länkkäreitä ja vastaan on tullut toistuvasti samoja kasvoja, joita ei kuitenkaan noin yleisesti ottaen pidetä minään varsinaisina (lännenelokuvien) tähtinä. Eli pieni kunnianosoitus taas muutamalle unohtuneelle puurtajalle (osa 1 täällä):
- Woody Strode – Erilaisia mustia rooleja palvelijasta ratsuväkisotilaaseen esittänyt habamies. CV:ssä on todella klassisia teoksia, kuten Musta Kersantti (Sergeant Rutledge), Huuliharppukostaja ja Mies, joka ampui Liberty Valancen. Tarkkasilmäinen voi spotata Stroden myös paljon myöhemmässä Nopeat ja kuolleet -leffassa, Keomassa sekä Rawhide-tv-sarjassa, joka nosti Klintin kuuluisuuteen.
- Luigi Pistilli – Italowesternien sivu- ja isommissakin osissa usein nähty miekkonen. Varsin kunnioitettavalta listalta löytyvät mm. Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä The Great Silence.
- Ernest Borgnine – Varsin tunnistettava, rempseä Borgnine ehätti pitkällä näyttelijänurallaan myös länkkäreihin, joista tärkeimpinä mainittakoon Hurja joukko ja Johnny Guitar.
- Jack Nicholson – Jaskasta tuskin tulevat ensinnä mieleen westernit, mutta nuorempana näytteli niissäkin. Sekä The Shooting että Ride in the Whirlwind ovat varsin kelpo pätkiä ja 60-luvulta löytyy pari muutakin länkkäriä. 1978 Jakke peräti ohjasi lännenkomedian Mitäs täällä roikut Henry Moon? (Goin’ South).
- Walter Brennan – Itse tiesin Brennanin lähinnä Rio Bravon Stumpyksi, mutta filmografiassa on muitakin merkkipaaluja, kuten Näin valloitettiin Villi Länsi ja My Darling Clementine. Sivuosia vähemmän tunnetuissa länkkäreissä kertyi lisäksi pitkä lista.
- Mario Brega – Dollaritrilogian kaikissa osissa nähty Brega päätyi lähes poikkeuksetta inhottavan pahiksen rooleihin. Muita näyttäytymisiä mm. The Great Silencessä ja Death Rides a Horsessa.
- Richard Harris – Irlannin lahja lännenelokuvalle. Parhaiten tunnettaneen Mies hevosena, Major Dundee ja Armoton.
Jätetään luettelo tällä erää näin lyhyeksi; myöhemmin luultavasti lisää, kun aika sallii ja uusia vakionaamoja tulee vastaan. Etenkin 1960-luvun spageteissa pyörivät jatkuvasti hyvin pitkälti samat tyypit, joita muistettakoon jälleen seuraavalla kierroksella.
April 2nd, 2014
Heikkisen Teron kanssa yhdessä kirjoittamani artikkeli Kungfumestarit kuvaputkella – kamppailuelokuvien ja -pelien suhde 1980-luvulla on juuri ilmestynyt WiderScreen-verkkojulkaisun numerossa 4/2013. Käsittelyyn otetaan karate-, kungfu- ja ninjaelokuvat sekä niiden vaikutus varhaisiin mätkintäpeleihin. Tärkeimpänä teoreettisena viitekehyksenä on remediaatio, mediasta toiseen siirtyminen. Historiaosuudesta tuli hieman pitkä, joten sivumennen artikkeli toimii myös johdantona kamppailupelien ja -elokuvien varhaisvuosiin.
December 13th, 2013
Useimmat varmaan tuntevat Clint Eastwoodin kovanaaman rooleista, kuten Leonen spagettiwesterneistä tai Likaisesta Harrystä. Klintin pitkään ja monenkirjavaan uraan mahtuu kuitenkin monenlaista, eikä eikä ensirakastajan roolikaan ole mitenkään tavaton. Usein kyseessä ovat vielä huomattavasti äijää itseään nuoremmat neitokaiset. Otetaanpa siis pieni katsaus Klintin naissankarointiin tasapuolisuuden nimissä:
- Paint Your Wagonissa (1969) romantiikka ei ole pääosassa, mutta niinpä vain “Pardner” iskee kaverinsa hehkeän vaimon. Kyseessä on komediallinen musikaali, joten Eastwood vetäisee pari lauluakin.
- Coogan’s Bluff (1968) on jonkun sortin esi-Likainen Harry. New Yorkiin päätynyt Arizonan lainvalvoja on kovaa valuuttaa ison omenan naisten keskuudessa. Kaikkien kelkkaan ei viitsi edes lähteä.
- Kalpeassa ratsastajassa (1985) Clint on pappi, johon teinityttö retkahtaa. Pappismies ei sentään heittäydy moraalittomuuksiin, vaikka niihin houkutellaankin.
- Mainiossa Lainsuojattomassa (1976) Klintti heilastelee niin ikään teinitytön kanssa. Heilastelu Sondra Locken kanssa jatkui tosielämässäkin.
- Korpraali McB (1971) voidaan lukea eroottisten fantasioiden lakipisteeksi: komea haavoittunut sotilas päätyy tyttökouluun, jossa enemmän ja vähemmän kaikki lankeavat korpraalin pauloihin.
- Romanttisempaa puolta edustaa vielä Hiljaiset sillat (1995), jossa Klintillä on ikimuistoinen pikasuhde Meryl Streepin kanssa.
Luultavasti listalta puuttuu vielä jokunen, sillä en ole kaikkia Eastwoodin leffoja nähnyt. Eivät nämä ansiokasta uraa mitenkään himmennä, mutta kylläkin tasoittavat kovanaaman imagoa 🙂
June 30th, 2013
Waynen, Eastwoodin ja van Cleefin tuntevat epäilemättä kaikki westernejä nähneet, eivätkä spagettia ahmineet ole päässeet Franco Nerolta tai Tomas Milianilta karkuun. Vaikkei erityisesti länkkäreihin profiloitunutkaan, ehti James Stewart olla monessa pääosassa, samoin kuin Henry Fonda. Westernit ovat – ja etenkin olivat – iso juttu, joten niiden parissa työskenteli moni muukin tunnettu näyttelijä. Tässä pieni kunnianosoitus (tässä genressä) varjoon jääneille veteraaneille:
- Gian Maria Volonté – riehakas, ylinäyttelyyn taipuvainen italiaano ehti, paitsi pahikseksi kahteen merkittävään Leonen leffaan, hyvikseksi A Bullet for the Generaliin sekä Face to Faceen.
- Charles Bronson – monesta muusta leffasta kuten Väkivallan vihollisesta tuttu Bronson oli pääosassa mm. Red Sunissa, Seitsemässä rohkeassa miehessä sekä tietenkin Huuliharppukostajassa.
- Klaus Kinski – lähinnä luihuihin rooleihin laitettu Kinski näytteli pääosaa The Great Silencessä ja kävi pyörähtämässä myös spageteissa A Bullet for the General ja Vain muutaman dollarin tähden.
- Robert Redford – Roopea ei välttämättä heti mieltäisi länkkäreihin, mutta itse asiassa komistus näytteli arvostetuissa revisionistisissa filkoissa kuten Butch Cassidy and the Sundance Kid, Tell Them Willie Boy is Here sekä Jeremiah Johnson.
- Jack Palance – pahiksen rooleihin profiloitunut Palahniuk oli vahvimmillaan Shanessa ja sittemmin koomisempana ketkuna italowesterneissä, mm. Compañerosissa.
- Eli Wallach – epätasaiselle uralle mahtui täysosuma Tucona Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa, sekä kohtuullinen esitys Seitsemässä rohkeassa miehessä.
- Lee Marvin – kovanaamana leffoissa Mies joka ampui Liberty Valancen ja The Professionals, minkä lisäksi varsin erilaisessa roolissa möreänä juoppolallina Cat Balloussa.
- Van Heflin – tunnistettavan näköinen jantteri ehätti ainakin 3:10 to Yumaan sekä Shaneen, ja sivuosaan Wayne-leffassa Hyökkäys erämaassa.
- Ward Bond – useissa keskeisissä Wayne-leffoissa kuten Rio Bravo ja Etsijät näytellyt isähahmo Bond nähtiin myös Johnny Guitarissa.
- James Coburn – Jamppakaan ei ensimmäisenä tuo mieleen westernejä, mutta CV:ssä komeilevat Maahan, senkin hölmö!, Pat Garrett & Billy the Kid sekä Seitsemän rohkeata miestä.
Listaa voisi jatkaa vielä pitkäänkin, mutta laitetaanpa piste tähän kohtaan. Vähintäänkin yksittäisiä käväisyjä westernien puolella kun löytyy lähes jokaiselta Hollywood-tähdeltä.
May 19th, 2013
Elmore Leonardin 1953 julkaistu länkkärinovelli Three-Ten to Yuma päätyi valkokankaalle ensimmäistä kertaa 1957. Glenn Fordin ja Van Heflinin tähdittämä mustavalkoelokuva 3:10 to Yuma oli aikalaisekseen oivaltava ja poikkeuksellinen, jopa “revisionistinen”: sankari epäröi, ratsastelun ja ammuskelun sijasta lähinnä jubaillaan, ja karismaattinen, mutkikas pääpahis pääsee paljon ääneen. Viidenkymmenen vuoden jälkeen, 2007, Yumasta julkaistiin uusioversio, jonka pääosissa esiintyvät rempseä Russel Crowe sekä – etenkin normaaliin puunaamaisuuteensa verrattuna – hyvin onnistuva Christian Bale.
Katsottuani lopultakin molemmat versiot tuli mieleen kaivella esiin myös alkuperäinen novelli, joka onneksi löytyikin netistä pdf:nä. Novellissa ei montaa sivua ole, ja se keskittyy lähinnä leffojen loppupuolella nähtävään hotellissa istuskeluun. Itselleni tuli suurena yllätyksenä, että koko alkupuolen tonttorointi postivaunuryöstöineen, köyhine maatiloineen ja vangin kuskaamisineen on sepustettu tyhjästä leffakäsikirjoitusta varten. Edes henkilöhahmot eivät ole samannimisiä, lukuun ottamatta pahisjengin kakkosmiestä, Charlie Princeä. Uusio-Yuma toistaa pääosin vanhan elokuvan tapahtumat, minkä lisäksi mukaan on kehitelty vielä lisää omaa kivaa mm. postivaunujen hurjan takaa-ajon, intiaanihyökkäyksen ja irralliseksi jääneen kaivoskierroksen muodossa. Niin ollen vuoden 2007 tekele on pikemminkin uudelleentulkinta alkuperäisestä leffasta kuin itse novellista.
Jostain syystä pidin uudesta hiukan enemmän kuin vanhasta. Balen ja Crowen välille syntyy aidonoloista ymmärrystä, vaikka välillä turhankin alleviivatusti: minä pelastin sut, sinä pelastit mut, repeat. Uusioversiossa on muutenkin paljon enemmän melodraamaa, kun sankari tuntee riittämättömyyttä ja pelkuruutta vähän joka käänteessä ja on vielä kaiken lisäksi rampautunut sodassa. Turhia sivuraiteita ja -hahmoja olisi voinut karsia surutta. Kiitosta ansaitsevat kuitenkin etenkin inha Charlie Prince (Ben Foster), rahalla tehty puvustus ja yleinen viihdyttävyys. Vuoden 2007 leffan visuaalinen rikkaus ja rönsyily ovat äärimmäisen kaukana 1957 versiosta, jota leimaa pikemminkin minimalismi. Ehkä olen melodraamaan taipuvainen, mutta vanhemman filmatisoinnin kuivakkuus jättää hahmotkin hieman etäisiksi, eikä pääparin välille synny vahvaa jännitettä. Suuri osa ajasta jumitetaan hotellihuoneessa ja jutellaan, siinä missä uusioversiossa miestä kaikkialla kaatuu kuin heinää, miestä toiveen tosiaan. Taiteellisesta näkövinkkelistä vanha saattaa hyvinkin olla ansiokkaampi, mutta kun itse katselen länkkäreitä huvikseni, niin viihdyttävyyden pitää senkin olla kohdallaan.
April 29th, 2013
Viimeisimmän länkkärirutistuksen jäljiltä on taas monta klassikkoa ja “klassikkoa” katsottuna. Mitä enemmän kahlaa, sitä ilmeisemmäksi tulee samalla, että urakka on megalomaaninen, jos haluaa katsoa edes hyvät länkkärit. Sekalaisia top 10/20/100 -listoja on netti väärällään ja niiltä aina joku näkemättä. Tässäpä tätä:
Huumoripläjäykset
- Cat Ballou, 1965 – Aerobicista tuttu Jane Fonda toimii pääosassa ok, mutta huomion varastaa yhtä kaikki Lee Marvinin överiksi vetämä isopäinen örveltävä revolverisankari. Kyllähän tämä ihan viihdytti. Välillä soitetaan banjoa.
- They Call Me Trinity, 1970 – Terence Hillin ja Bud Spencerin lännenkohellus. Ei tämä kauhean hauska lopulta ollut: Spencer jurottaa, Hill virnuilee resupekkana ja huumoria revitään lähinnä päähänlyöntikavalkadeista.
- Mies Idästä (Man of the East), 1973 – Tämäkin perustuu lähinnä Terence Hillin velmuilulle, mutta ristiriitaa Englannin kermaperseen ja Lännen junttien välillä hyödynnetään sentään paikoitellen kohtuullisen hyvin.
Spagettia
- A Bullet for the General, 1966 – Onnenonkija, Meksikon vallankumous, täh, taasko? Siellä täällä toikkaroidaan vallankumouksen varjolla ja Gian Maria Volonté on oma maaninen itsensä.
- The Great Silence, 1968 – Kylään tulee hiljainen mies Mausereineen ja joutuu heti palkkionmetsästäjien kanssa napit vastakkain. Klaus Kinski onnistuu olemaan inhottava pääpahis, mutta toisaalta sheriffinä häärivä Kari Salmelainen on niin koominen, että dramatiikka hiukan murenee.
- (Vamos a matar,) Compañeros, 1970 – Asteen sekalainen kohellus, jonka pääosissa ovat normivirnu Tomas Milian (nyt ei sentään heitellä puukkoa) ja poikkeuksellisen hassussa roolissa ruotsalaisena onnenonkijana Franco Nero.
Revisionistista jenkkiä
- The Ox-Bow Incident, 1943 – Ikäisekseen yllättävän monisyinen vanha jenkkitekele, jota pitää pystyssä Henry Fonda. Studiosta ei ole paljon poistuttu ja lopun moraalisaarna on aika turha, mutta kaikkiaan katsomisen väärti.
- Johnny Guitar, 1954 – Jomppa Kitaran tekevät poikkeukselliseksi pääosien vahvat naiset. Dramatiikkaa lisätään kohtuullisella ylinäyttelyllä, mutta se oli ajan henki. Vaikka hetkittäin mennään saippuaoopperan puolelle, niin Jomppa on kokonaisuudessaan ihan mainio pläjäys.
- Ride the High Country, 1962 – Varhainen “kehäraakkien viimeinen keikka”, jonka Peckinpah jalosti myöhemmin huippuunsa Hurjassa joukossa. Jännitteitä riittää ja ampumista, joten perusta on kunnossa.
- McCabe & Mrs. Miller, 1971 – Tämän satsin paras. Rupista kaivoskylää ja huorabisnestä kuvataan kaunistelematta, minkä lisäksi henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Länkkärit ovat yleensä aika siveellisiä, mutta ainakaan tätä leffaa ei tarvitse sievistelystä torua.
Uusio
- Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Ass…emminäjaksa), 2007 – Nimen luettuaan tietää jo kaiken oleellisen. Turhan pitkä ja loppua kohti hajaantuva tekele, jonka äärellä on ihan tyytyväinen, kun nilkki lopultakin jahkailun jälkeen posauttaa Brad Pittin.
Kasaa on vielä katsomatta ja lisää tulee eBaystä, joten hetkeen ei ainakaan tarvi kärvistellä länkkärinpuutteessa. Koitan seuraavaksi tutustua vielä lisää ns. revisionistisiin länkkäreihin – mitä ikinä se sitten oikeasti tarkoittaakaan – sillä useimmat suosikkini tuntuvat sijoittuvan niiden joukkoon. Wikipediassa on joitakin vielä tuntemattomia tärppejä, jotka pitää ilman muuta laittaa työn alle.
March 23rd, 2013
Kaikenlaisia listoja on hauska kirjoitella, joten pistetään tällä kertaa parin vuoden länkkärien koluamisen jälkeen Kymmenen katsomisen arvoista länkkäriä. Yritän olla tasapuolinen, mutta odotettavissa voi olla sittenkin hivenen Clintin yliedustusta. Sen suuremmitta selittelyittä aikajärjestyksessä:
- Sheriffi (High Noon), Fred Zinnemann, 1952
- Rio Bravo, Howard Hawks, 1959
- Seitsemän rohkeata miestä (The Magnificent Seven), John Sturges, 1960
- Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance), John Ford, 1962
- Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo), Sergio Leone, 1966
- Hirttäkää heidät! (Hang ‘Em High), Ted Post, 1968
- Huuliharppukostaja (C’era una volta il West), Sergio Leone, 1968
- Hurja joukko (The Wild Bunch), Sam Peckinpah, 1969
- Ruoska (High Plains Drifter), Clint Eastwood, 1973
- Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales), Clint Eastwood, 1976
Huhhuh. Vaikea pitäytyä kymmenessä – monta suosikkia oli pakko pudottaa kylmästi pois – mutta säännöistä ei tingitä 🙂 Listasta tuli oikeastaan aika konservatiivinen ja ennalta arvattava, minkä ei kuitenkaan tarvi olla huono juttu, sillä hyvät leffat ansaitsevat kiitosta huolimatta siitä, onko niistä tullut kliseitä tai ei.
August 26th, 2012
Next Posts
Previous Posts