Länkkärimaratonin jäljiltä
Viime kuukaudet on tullut katseltua ahkerasti länkkäriklassikkoja. Pohjalla on ollut tämä lista, joka onkin jo melkein kokonaan loppuun kulutettu. Näkemättä on enää Etäisten laaksojen mies (Shane) ja Virginia City, enkä ole ihan varma haluanko edes katsella Errol Flynnin hurmuriviiksiä kahta tuntia. Samalla sivustolla on muitakin kiintoisia listoja, kuten italowesternit ja lännenkomediat.
Ensimmäisenä pitänee käsitellä historiallisista syistä John Waynen tähdittämät leffat. The Duken ura oli pitkä ja kattava, mikä näkyy vaikka vertaamalla ääripäitä Hyökkäys erämaassa (Stagecoach) ja The Shootist, joka jäi samalla itseironiseksi testamentiksi: ensinmainitussa nähdään siloposkinen nuori Wayne ja jälkimmäisessä pönäköitynyt iällä oleva versio. Aikaa ehti näiden välillä vierähtää peräti 37 vuotta. Muita omia suosikkejani Vainion tuotannosta ovat ainakin Rio Bravo, Etsijät, Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä hiljattain uudelleenfilmatisoitu True Grit.
Italo- eli spagettiwesternien kuningas on luonnollisestikin Sergio Leone, vaikkei kovin montaa länkkäriä edes lopulta ohjannut. Virtuoosimainen ohjaus yhdistettynä Ennio Morriconen sävellyksiin ja Clint Eastwoodin jurotukseen tuotti tutut klassikot Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä Kourallinen dollareita. Ilman Clinttiä ilmestyivät vielä yhtä lailla vahvat Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) ja Maahan, senkin hölmö! Spagettia tuotettiin ahkerasti muidenkin toimesta, mutta samalle tasolle ei mitenkään venytty. Mm. Django ja Keoma ovat listan mukaan italowesternien kärkikastia, mutta en itse vakuuttunut kummastakaan – Franco Neron puinen naama ei vaan oikein toimi. Hyllyssä on katsomatta vielä Sabata, joka toivottavasti yllättää iloisesti.
Sabatasta päästäänkin luontevasti pikku sivupolulle, nimittäin Lee van Cleefiin. Länkkärikasvoista tunnetaan ja muistetaan yleensä juuri Wayne ja Eastwood, mutta van Cleefin urakaan ei vertailussa kalpene. Luonnostaan pykälän häijyltä näyttävä äijä sopi pahisten rooleihin kuin nakutettu – ja niihin sitten päätyikin. Parin Leonen lisäksi van Cleef nähtiin paitsi lukuisissa italowesterneissä, myös sivuroolissa nimekkäissä jenkkilänkkäreissä Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä Sheriffi.
Clint Eastwood ehti Leonen tuotannon lisäksi pyörähtää näyttelemässä muissakin länkkäreissä, kuten Hirttäkää heidät! sekä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara). Sittemmin lähinnä ohjaajana hyörinyt Eastwood ohjasi jo 70-luvulta lähtien itsekin westernejä, eikä huonoja ollenkaan: Ruoska, Lainsuojaton ja eräänlaisena testamenttina tehty Armoton ovat ihan omassa kärkikaartissani. Pale Rider oli hieman köpöisempi, mutta sekin katsottava. Clintin omissa ohjauksissa voi nähdä Leonelta omaksuttua tyyliä ja onpa Ruoskan poncho päällä sikaria mutusteleva kovishahmokin jo Dollari-trilogiasta tuttu.
Näiden kategorioiden ulkopuolelle jää vielä jokunen tärkeä jenkkileffa. Sheriffi on paitsi tiukka tarina, myös muodoltaan poikkeuksellinen reaaliaikaisen etenemisensä vuoksi. Niin ikään kova meno on Hurjassa joukossa, jossa ei pitkään tarvi odotella ennen kuin joku taas kääntää kuppinsa. Viimeisenä pitää mainita vielä varsin viihdyttävä Seitsemän rohkeaa miestä, joka tunnetusti perustuu Kurosawan Seitsemään samuraihin. Meksikon näkymistä tuli itselleni nostalgianpuuska, jonka kunniaksi piti ottaa huikka tequilaa.
edit: Etäisten laaksojen mies (Shane) nähty. Aika perinteinen tarina ja lonely rider -teema, mutta nousee massan yläpuolelle monisärmäisyytensä vuoksi: pahikset eivät ole ihan läpeensä pahoja ja hyviksilläkin on omat ongelmansa. Shane-vaikutteita voi nähdäkseni löytää myös Eastwoodin paljon myöhemmästä Pale Rideristä.
Add comment May 8th, 2011