.Markku Reunanen.

Lisää Raspi-Protonia

Viime satsissa jäi kokeilematta vielä useita mahdollisia Steam-pelejä, joten tässä lisää niitä onnistumisia – tai ainakin rajatapauksia. Laajensin skaalaa tällä kertaa myös Steamin ulkopuolisiin peleihin, joita voi asentaa paikasta Add a Game – Add a Non-Steam Game. Samasta paikkaa voi lisätä niin x86-Linuxin kuin Windowsinkin pelejä, vaikka jälkimmäisiä en saanut pikku testailulla käyntiin yhtään kappaletta. Kyse oli kuitenkin lähinnä siitä, että yrittelin liian haastavia tekeleitä, eikä niinkään homman täydestä mahdottomuudesta.

Läpsyt ja pavut on elokuvateemaisen kuorensa alla varsin perinteinen arcade-mätkintä, mikä toki Italian vekkulien tyyliin sopiikin. Toimiessaan peli pyörii nopeasti ja virheettömästi, mutta uutta kenttää ladattaessa tuntuu iskevän jumahdus – kenties (graffa)muistin loppuessa. Ongelmaa voi kiertää sulkemalla ohjelman välillä, vaikka se hieman työlääksi meneekin.

Vaikken hirveän pitkälle ehtinytkään Pikunikua hakata, tuntui se futaavan oikein hyvin. Antialiasoinnista tinkimällä vauhti parani vielä lisää.

Korona-ajasta muistuttava Pläägä oy menee valitettavasti kategoriaan “melkein onnistumiset”. Resoa ja graafisia hienouksia karsimalla peli pyöri välttävästi, mutta jonkun ajan päästä alkoi ilmaantua niin pahaa takeltelua, ettei kokemus ollut enää edes siedettävä.

Kaunis ja sympaattinen klikkailu Luna ei ole graafisesti raskas, minkä lisäksi siitä on aito Linux-versio, joten odotukseni olivat korkealla. Vaan eipä toiminut sinältään. Ennen luovuttamista kokelin vielä Legacy runtimeä, joka olikin runtime paikallaan. Äänet, grafiikat, nopeus: kaikki ok!

edit: Löytyikin ärsyttävä graffabugi, jonka takia yhtä kenttää ei voi läpäistä 🙁

Kasvien ja zombien vihanpito on omimmillaan kännykällä tai tabletilla, mutta ei tämä Steam-versiokaan huono ole. Proton 8.0-5 ja WINED3D kehiin, minkä jälkeen peli käynnistyi asiallisesti. Ruutumoodien kanssa oli ongelmaa isolla PC:llä suuremman tarkkuuden vuoksi – Raspin 1080p-näyttö sen sijaan ok suorilta. Välianimaatiot ja kasvien valinta tökkivät (myös tehokoneella), kun taas itse pelimoodi jaksaa onneksi hyvin.

Simppeli geometrinen toimintapläjäys Super Hexagon ei paljon laitteistolta vaadi ja lähti futaamaan ilman eri säätöä.

Hermoja ja jännetuppia rankaiseva Superlihapoika on Linux-natiivi, ja niinpä mitään kummempaa virittelyä ei tarvittu tästäkään “nauttimiseen”. Seuraavaksi siirryin kokeilemaan vielä muutamia Steamiin käsin asennettuja ulkopuolisia Linux-pelejä, joita on tarttunut matkaan sekalaisista bundleista.

Folksin olen hakannut isolla koneella läpi monta kertaa, tosin tällä erää en sentään ihan niin kattavaan testailuun ryhtynyt. Muutaman kentän perusteella en löytänyt mitään valittamisen aihetta sen enempää toimivuudesta kuin nopeudestakaan.

Retrohenkinen, refleksejä ja kekseliäisyyttäkin kysyvä VVVVVV on niin ikään hyvä Raspi-kansalainen, joka pyörähti käyntiin ilman eri vaivaa. Kahlasin läpi toistakymmentä ruutua, enkä huomannut mitään ongelmia.

Näiden hienojen onnistumisten vastapainoksi nähtiin toki niitä pieleen menneitäkin yrityksiä. Esimerkiksi Minit ja Night in the Woods eivät suostu käynnistymään millään asetusten rämppäämisellä sen enempää Linux- kuin Windows-versionakaan. Molemmat olen pelannut Linux-PC:lläni läpi, joten lähtökohtaisesti toivoa pitäisi olla. Mahdollisia kipukohtia on monia: Box64:n puutteellinen x86-emulointi, muistin loppuminen, Raspin graffaraudan riittämättömyys, puuttuvat kirjastot ja niin edespäin. Hain tällä testirundilla enemmän leveyttä kuin syvyyttä, joten osaava ja kärsivällinen säätäjä saisi joitakin ongelmatapauksia luultavasti puukotettua toimimaan. Joka tapauksessa pelikirjasto laajeni mukavasti jo näinkin.

edit: Minit ei ollut ihan helppo tapaus, sillä Steamissa oleva versio ei toimi enää oikein missään. Itch.io:sta joskus ladattu itsenäinen Windows-versio sen sijaan käynnistyi Proton 9.0-4:n ja WINED3D:n voimin.

Add comment October 17th, 2025

Raspi+Steam=mitäh?

Siellä täällä mainittiin, että Raspiin voisi asentaa PC-Steamin, vaikka tulokset aika laihoja saattaisivat ollakin. Helpoin asennus vaati jälleen uuden jakelualustan (Pi-Apps) asentamista, mutta ehkäpä tuosta on jotain muutakin iloa. Steamin normaalin Protonin mukana tulee lisäksi x86-emulaatio, koska ARM ei moisia ohjelmia suoraan aja. Varsin kunnianhimoinen häkkyrä siis: Windows-PC:lle tehtyjä pelejä pyöritetään ARM-Linuxin alla.

Raspin CPU- ja GPU-puoli ovat moderniin pelikoneeseen verrattuna varsin köykäisiä, minkä lisäksi konekieltä pitää vielä tulkita välissä, joten odotukset kannattaa pitää realistisina. Viimeisimmät AAA-pelit eivät tule toimimaan. Poimin testipenkkiin Steam-kirjastostani muutaman kymmentä potentiaalista vanhempaa teosta, vieläpä mieluummin sellaisia, joita haluaisin mahdollisesti joskus jopa pelata. Raspi tukee kyllä jonkun sortin Vulkania, mutta useimmiten oli syytä heittää (Windows-)pelikohtaisiin asetuksiin Intelin integroiduilta tutuksi käynyt rimpsu:

PROTON_USE_WINED3D=1 %command%

Vähääkään raskaammat tai tuoreemmat pelit löivät silti hanskat yleensä tiskiin heti ensimetreillä. Vaikka heti ei onnistaisikaan, kannattaa kokeilla vielä toisella Protonin versiolla. Omissa testeissäni 8.0-5 onnistui toisinaan silloin, kun tuoreempi versio ei. Parissa tapauksessa äänet jäivät kuulumatta ennen vanhemmalla Protonilla kokeilua. Melkoista käsityötä tämä siis vaatii, ja onnistumisprosentti ei ole korkea. Toisaalta Raspille ei ole hirveästi pelejä saatavilla emulaattorien ja selainten ulkopuolella, joten kaikki on kotiin päin – monella epäilemättä lieraa Steamissa kaikenlaista sopivaa jo valmiiksi. Seuraavaksi niitä onnistumisia:

Baba Is You on sen verran pieni, kevyt ja Linux-natiivi, että uskalsin odottaa sen futaavan suorilta. Odotukset täyttyivät, ja oikeastaan ainoa kauneusvirhe on jostain ilmestyvä outo haamuohjain, joka vetää Babaa jatkuvasti vasemmalle. Asetuksista peliohjain pois ja johan soi.

Pataläntti on niin ikään Linux-natiivi, mutta toisaalta se on myös vauhdikas toimintapeli, jossa mikä hyvänsä nykiminen vie äkkiä maun hommasta. Niinpä olinkin varsin vaikuttunut, kun full hd -tarkkuudella mentiin pehmeästi eteenpäin – tämä ei paremmin voisi pyöriä.

Aivot sulattava, aikanaan uraauurtava hyppelö Braid toimi oikein asiallisesti, kunhan asetuksia malttoi hieman keventää (jälkikäsittely pois).

Linux-puolella jatkaa vekkuli FEZ, joka ei jaksanut aivan kieppua (sic) kaikkein vanhimmilla läppärinraadoilla. Meno oli kuitenkin tässä testissä mainiota satunnaisia nykäyksiä lukuun ottamatta. Grafiikan tarkkuutta ja skaalausta voi halutessaan viilata paremman vauhdin toivossa. Täysin pelattavissa siis.

Sir Cliven Amerikan-serkun seikkailut vaikuttivat ensi alkuunsa toivottomilta, kun latausruutu pysyi näkyvillä iän kaiken. WINED3D auttoi jo hivenen ja äänetkin lähtivät raikaamaan Proton-versiota vanhentamalla. Lopputulos säätämisen jälkeen lähes virheetön.

SKIDIT on Linux-natiivi ja lähti käyntiin helposti, äänet ja kaikki. Ikävänä yllätyksenä peli kaatui kroonisesti kahden ruudun jälkeen samaan paikkaan. Ehdin jo tuomita pelin menetetyksi, mutta hätäinen runtimen vaihto auttoi tässäkin tapauksessa (Legacy runtime 1.0).

Kestosuosikkini Limbo on Windows-peli, joka tosin on toiminut luotettavasti Winejen ym. avulla jo vuosia. Ainoaksi ongelmaksi muodostui tässä testissä pelin liiallinen hitaus. En kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja menin tottuneesti koppuloimaan tiedostoa ~/.steam/steam/steamapps/common/Limbo/settings.txt. Backbufferin tarkkuutta pienentämällä ja 8-bittiseen renderöijään vaihtamalla nopeus koheni asiallisemmalle tasolle.

Jo iäkäs Pikkuinferno ei sen kummempaa virittämistä vaatinut, vaan toimi hyvin suorilta.

Tämä oli heti alkuunsa tuhoon tuomittu yritys, mutta yritin silti edes piruuttani. Graffis ei vaan jaksa, vaikka ottaisi kaikki hienoudet pois ja pudottaisi tarkkuutta. Pitkin hampain tuota ehkä voisi pelata, mutta jätetään Portal kunniamaininnan asteelle.

3D-söpöilyseikkailu A Short Hike ei ole sieltä raskaammasta päästä, minkä lisäksi siitä on aito Linux-versio. Asetuksista on syytä karsia hiukan tarkkuutta ym. hienouksia, minkä jälkeen Hikke muuttuu varsin pelikelpoiseksi – mutkikkailla alueilla päivitystaajuus putoaa selvästi, muttei kohtuuttomasti.

Linux-peli tämäkin, joten VauhtiRynnijöiden käynnistyksessä ei ilmennyt ongelmia. Peli on luonteeltaan vauhdikas ja sulava, mikä asettaa kovat kriteerit sujuvuudelle; pikku testailulla en huomannut havaittavaa hidastelua, sillä grafiikat on tehty keveiksi.

Tales-Manki on sikäli merkittävä peli, että koitin Protonia ensimmäistä kertaa sen kanssa. Grafiikan laadusta ja tarkkuudesta on syytä hieman tinkiä, ettei seikkailu mene hidasteluksi, minkä lisäksi Proton piti vanhentaa 8.0-5:ksi. Lopputulos ei ole äärimmäisen sujuva edelleenkään, mutta aivan välttävä kuitenkin.

Windosill on tehty Windowsill, joten ihan puhtain paperein ei selvitty. Meno on välillä hieman rauhallista, ja ääniä varten piti vaihtaa vanhempaan Protoniin.

Mömmömaailma on vanha ja Linux-natiivi, eli eipä ongelmia.

YHtWtG muistuttaa pitkälti Mustanaamiota, sillä se on kova, mutta oikeudenmukainen. Retrohermoja kutkutteleva ja muita hermoja raastava pikkutarkka hyppelö toimi sinältään virheettömästi – ja miksipä ei, eihän tuossa paljon piirretä. Ruutukaappauksessa näkyvillä myös kuvaputkiemulaatio, jonka saa halutessaan toki veks.

Testituokio venähti jo näin monen tunnin mittaiseksi, enkä edes kokeillut kuin pientä osaa koko Steam-kirjastostani. Uusia löydöksiä olisi varmasti tarjolla, vaikka en toisaalta hirveästi jaksaisi huhkia bulkkikuonan äärellä, kun ei niitä muutenkaan tulisi pelattua. Yllä nähtyjä onnistumisia kohti tuli vähintään sama määrä vesiperiä siitä huolimatta, että valkkasin settiin edes mahdollisesti toimivaa sisältöä. Kaiken kaikkiaan lopputulema on silti positiivinen, kun näinkin moni peli suostui toimimaan. Kun huomioi, miten monimutkaisia kerrostumia ja emulointeja tähän ylipäänsä tarvitaan, täytyy nostaa hattua Raspi-Steamille.

Add comment October 15th, 2025

Tämän päivän viissatanen

Raspberry Pi -aiheinen postailu näemmä jatkuu edelleen sitkeästi, kun kauan sitten tilattu laitteisto alkaa hiljalleen päästä kohteeseen. Tällä erää kävi niin, että alkuperäinen Raspi 500 -tilaukseni oli kaikessa hiljaisuudessa peruutettu saatavuusongelmien takia. Välissä ehti ärsyttävästi ilmestyä jo 500+, jossa olisi kahteensataan euroon isompi muisti, hartaasti odotettu NVMe-paikka ja mekaaninen näppäimistö. Niiden saatavuus oli kuitenkin nolla, joten tilasin reilulla satasella Desktop Kitin ja sepä suostui lopulta jopa saapumaan. Itse lankun lisäksi mukana seuraa ohjekirja, virtalähde, hiiri, HDMI-kaapeli ja valmiiksi asennettu muistikortti.

Koppuloin hiljattain neljäsatasta, joten vertailu näiden kahden mallin välillä on jotakuinkin väistämätöntä. Ulkoisesti eroa ei ole paljon: viissatku on kokonaan valkoinen, portit ovat eri paikoissa ja virtanappi on eriytynyt oikeaan yläkulmaan. Näppäimistön tuntuma on varsin samanlainen – muovinen, muttei toivoton. Väriteema toistuu hiiressä, joka on samanlainen litteä pulikka kuin edellinenkin. Suurimmat erot ovat sisällä: muisti on kasvanut neljästä kahdeksaan gigaan ja prosessori vaihtunut 2–3x nopeampaan versioon. Molemmissa on samanlainen iso pelti sisällä jäähdytysratkaisuna, eikä edes suotta, sillä täysin ilman propellia viissatasen lämmöt jäivät tunnin stressitestissä 60 asteeseen.

Muistikortti olisi kätevän pieni ja kotelon sisään mahtuva ratkaisu, mutta hitaita ja hajoaviahan ne ovat. Olin asennellut jo nelisatkua varten teran vähävirtaisen USB-SSD:n, joka toimi onneksi heittämällä uudessakin koneessa. Ei tuokaan veny kuin SATA2-nopeuksiin (luku 250 Mt/s), mikä on korttiin verrattuna sentään moninkertainen parannus. Tiedostoja on samalla helppo siirtää vaikkapa PC:ltä, varsinkin kun integroidut kortinlukijat ovat katoamaan päin ja luonnostaan aika rähmäisiä laitteita.

Lisääntynyt prosessoriteho ei jää pelkiksi testilukemiksi, vaan tuo koneeseen monessa suhteessa lisää sujuvuutta. Osa nopeutuksesta saattaa toki selittyä myös muistinlisäyksen kautta. Standardina testinä käyttämäni POV-Ray-renderöinti otti suuren harppauksen nelisataseen verrattuna ja saavutti jo kymmenen vuotta vanhan i5-4430:n nopeuden (heh). Ohjelmat aukeavat nopeammin, Google Docs ei lägää enää kuin hivenen, YouTube jaksaa toistaa 1080p-videoitakin jne. Uusina aluevaltauksina testasin myös Yle Areenaa ja Netflixin 720p-toistoa, jotka toimivat kumpikin odottamattoman sutjakkaasti – ilmeisesti purku ei tapahdu selaimessa enää pelkällä softalla.

Vanhat tutut retrokoneiden emulaattorit toimivat jo 400:lla hyvin, joten niiden kanssa ei tullut mitään havaittavaa eroa. Ysärikoneiden ja -konsolien suhteen eroa voisi olla, mutta en ehtinyt sellaisia vielä tähän hätään testata. Pitkäikäinen unelma siitä, että Raspista olisi “oikeaksi” pöytäkoneeksi, on siis jälleen askelta lähempänä. Webaselailu, kirjoittaminen, koodaus, kuvien editointi ja mediakäyttö onnistuvat varsin mallikkaasti, joten Akilleen kantapääksi jää omasta puolestani lähinnä pelaaminen. Pikkupelit, selainpelit ja etenkin emulaattorit helpottavat sitä puolta, ja peeseepuolen AAA-sisältöä voi suoratoistaa GeForce Now!:n kautta.

Wayland on tavallisiin asioihin käyttökelpoinen, mutta jää nopeudessa vanhalle kunnon X:lle, ja onhan tuo Labwc karu vaikkapa Cinnamoniin tottuneelle. Työpöytää voi toki vaihtaa, vaikka se tapahtuu omalla vastuulla ja samalla nopeus sekä integraatio raudan kanssa saattavat heikentyä. Pitäytynen niin ollen jatkossa ihan vakiovaihtoehdoissa, kun niillä saa tarpeelliset asiat riittävästi tehtyä. NVMe-paikan puute on suurin mieleen tuleva puute – tähän kun ei voi ostaa edes hattua – ja 16 gigaa muistia olisi toki mukava lisä, jos ei erityisen tarpeellinen. Erillinen ääniulostulo lienee pysyvästi menetetty. Niin kauan kuin maailmanlaajuiset kännykkämarkkinat pysyvät suurina ja rajusti kilpailtuina, Raspi-maailma hyötyy sivussa parantuneiden järjestelmäpiirien muodossa, kuten tässäkin jälleen nähtiin.

Add comment October 13th, 2025

Kentuckyn köröttelyt

Kun sitä sekä Nordic DiGRA -konferenssissa että Wikipediassa kehuttiin, niin ostin satunnaisesta tarjouksesta Kentucky Route Zeron, jonka pitäisi oleman taiteellinen ja kekseliäs seikkailupeli. Pienenä plussana Kentsusta on jopa ihan virallinen Linux-versio, joka toimikin kaikin puolin ongelmitta läpipeluun verran – yhdessä kohdassa muuan ukkeli tosin jäi portaisiin jumiin, mikä korjaantui pelin uudelleenkäynnistyksellä (tuskin liittyy Linuxiin). Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla niin vaatimattomat, että melkein mikä hyvänsä peruna riittää. Periaatteessa KRZ on point and click -seikkailu, mutta mukana on sen verran niukasti perinteistä ongelmanratkontaa, että “kävelysimulaattori”-luokittelu ei mene pahasti pieleen.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle alueelle Kentuckyyn, parhaat päivänsä nähneeseen kaivoskyläseen. Alussa päähahmona on kuormurikuski Conway, jonka pitäisi toimittaa kanttu vei menneen antiikkiliikkeen viimeinen toimitus mystiseen osoitteeseen, jota ei kartalta niin vain löydykään. Matkan edetessä mukaan tarttuu melkoinen katras muita hahmoja, joiden nimiä aloin jossain vaiheessa jo toisesta päästä unohdella. Meininki menee nopeasti mystiseksi ja surrealistiseksi, kun monenlaiset juonikuviot sekä kohtalot hiljalleen kietoutuvat yhteen. Mitä ovat oudot luurankohahmot? Mistä löytyy 5 Dogwood Drive? Onko sitä edes olemassa?

Otetaanpa ensiksi ne hyvät puolet. Vaikka tällainen retrohko littuvarjostettu grafiikka ei ole enää mikään uusi keksintö, onnistuvat maisemat välillä näyttämään varsin hienoilta. Äänet ovat niin ikään tunnelmallisia ja kuultavat biisit selvästi ammattitaidolla tehtyjä. Pelkän kartalla ajelun ja paikkojen koluamisen lisäksi on mukana myös nokkelia pelillisiä innovaatioita, jotka poikkeavat virkistävästi peruskaurasta. Teemat, hahmot ja tilanteet ovat mukavan “aikuisia”, jos sellaisesta pitää. Läpäisyyn meni noin kahdeksan tuntia, joten rahoille sai sen puolesta vastinetta.

Mitäpä tässä siis valittamaan? Ikävä kyllä välillä Kentsun pelaaminen meni aika väkinäiseksi puurtamiseksi. Julmetun pitkien etäännyttävien dialogien läpi klikkailu hiirikäsi kipeänä ei ollut sitä parasta antia. Välillä pelaaja muuttuu puhtaasti katsojaksi siinä määrin, että toivoisi taas pääsevänsä tekemään jotain. On ilmeistä, että tässä on lähdetty tekemään oikeaa taidepeliä, mikä ajautuu usein ikävään ristiriitaan viihdearvojen kanssa. Osien “ratkaisuun” riittää yleensä sitkeä klikkailu ja kävely, kun mitään erityisiä pähkinöitä ei ole ratkottavana. Suurimmat etenemisen esteet liittyivät lähinnä siihen, kun tiettyä paikkaa ei kohtuudella löytynyt. Onneksi pelin loppu oli jälleen sitä onnistuneempaa sisältöä, jolloin jälkimaku jäi hivenen positiivisen puolelle. Tuppukylän ahdistusta tarjoilee hauskemmin vaikkapa Night in the Woods.

Add comment October 7th, 2025

Raspberry Pi 1/2 uudessa syynissä

Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.

Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.

Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.

Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.

Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.

Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.

Add comment September 15th, 2025

Keksit loppu taas

Viimeksi pääsin Cookie Clickerin aikakaivosta ylös vuonna 2019, minkä jälkeen pysyttelin kuivilla muutamia vuosia ennen kuin retkahdin taas viime vuonna. 484 päivää myöhemmin päätin jälleen sulkea selainikkunan kolmannelta työpöydältä. Keksien kartuttamiseksi olen tietysti pitänyt konetta ympäri vuorokauden päällä huonetta kuumentamassa ja sähköä syömässä. Pitkään päivittämättä ollut ikkuna on toisinaan myös ruvennut aiheuttamaan ikävää tökkimistä peleihin, joten kiusankappaleesta eroon pääseminen ei ole ollenkaan paha asia.

Lopettamisen syy on aika lailla sama kuin viimeksikin: melkein kaikki on jo saavutettu eikä pelissä ole jäljellä juuri muuta kuin satunnaista ostelua ja laskurin kasvamisen odottelua. Vaikka huumori onkin onnistunutta, ei sitä sentään loputtoman pitkään riitä, ja lohkaisut alkavat toistua. Hauskimmillaan keksinklikkailu on “keskivaiheilla”, kun pelaaminen ei ole enää pelkkää alun raadantaa, tuotanto kasvaa kohisten ja uutta ostettavaa ilmaantuu saataville jatkuvasti. Mitään merkittäviä muutoksia takavuosien vastaavaan maratoniin en huomannut, vaikka peliä on sen jälkeen moneen kertaan päivitetty – pelkkiä numeroita tuijottamalla ei aiheesta paljon viisastu.

Jotakin uutta sentään tuli taas löydettyä. Eräänä yllätyksenä tuli se, kuinka sokerinpaloja (sugar lumps) keräämällä saa huomattavan bonuksen. Tämä ilmeni valitettavasti vasta siinä vaiheessa, kun törsäsin niitä avokätisesti kaikenlaisiin rakennusten päivityksiin ja totesin tuotantoni pudonneen kohenemisen sijasta. Muutaman kuukauden odottelu olisi korjannut tilanteen, mutta olkoon. Vaivauduin myös googlaamaan tarkat lukumäärät rakennusten bonuksille, joten tällä erää ei tarvinnut mennä pelkän arvailun varassa. Taustalla roikottamisen sijaan peliä voisi yrittää pitkällekin päästyään klikkailla aktiivimoodissa, mutta aika mekanistiseksi kultaisten keksien kyttäämiseksi se menisi.

Add comment September 6th, 2025

Oot lainaa mulle hetken vain: Raspberry Pi 400

Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.

Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.

Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.

VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.

Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.

En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.

Add comment September 2nd, 2025

Vielä kerran kotitietokoneista

Loputtomalta tuntuneen odottamisen päätteeksi ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa tämäkin Petrin ja Tapanin kanssa kirjoitettu tutkimusartikkeli: “Kaverien kanssa ruvettiin harrastamaan ATK:ta” – Tietokoneiden tulo 1980-luvun suomalaisiin koteihin. Reilu vuosi sitten keväällä kolusin päiväkausia läpi Printtejä, vanhoja MikroBittejä sekä satoja kyselyvastauksia myöhäiseen iltaan asti, ja nyt ahkerointi alkaa lopulta realisoitua tuloksiksi. Pitkälti samaan materiaaliin perustuva, marginaalisia kotitietokoneita käsitellyt artikkeli tuli pihalle jo viime vuonna hieman takaperoisessa järjestyksessä, minkä lisäksi Skrolliin ehätti siitä tehty lyhennelmä.

Aihe ei ole mikään uusi ja mullistava, sillä onhan kotimikroista kirjoitettu jo monelta kantilta toisaalla. Erityisesti toki Petrin laajassa Koneen lumossa, mutta myös muualla. Mitä tuoretta sanottavaa aiheesta voisi siis vielä keksiä? Ainakin muutama oikeasti uusi löydös tutkimuksestamme irtosi. Koneen hankintaprosessia neuvotteluineen ja harkintoineen ei ole aiemmin tietääkseni missään kuvattu. Kotimikron esineluonne on niin ikään harvinainen tulokulma: mihin laite sijoittui ja miten se kytkeytyi kodin muuhun esineistöön? Vanhempien ja ei-käyttäjien roolia ei ole sitäkään juuri kartoitettu 1980-luvulta, vaan tutkimus on keskittynyt varsinaisiin käyttäjiin. Ja vaikka lienee “tunnettua faktaa”, että tietskareita oli joka puolella Suomea, niin nyt tuli sillekin ihan datapohjainen varmistus, kun plottasimme paikkakunnat kartalle.

En ole mikään teoriahirmu, vaan keskityn mieluummin varsinaiseen asiaan kuin korkealentoisissa teoreettisissa sfääreissä lentelyyn. Tällä erää tuli pieni poikkeus sääntöön, sillä koko artikkeli rakentuu Silverstonen, Hirschin ja Morleyn klassisen domestikaatioteorian varaan: kysely, analyysi ja rakenne noudattivat kaikki samaa kaavaa. Sivumennen käänsin omatoimisesti uusiksi nelivaiheisen mallin portaat: hankinta, esineistyminen, sulautuminen ja heijastuminen. Näitä ovat toki muutkin suomentaneet, mutta päätin tehdä tällä erää ihan itte, kun mikään vastaan tulleista tarjokkaista ei ollut mielestäni tarkalleen asian ytimessä – tästä saa tietysti olla eri mieltä 🙂

Add comment June 14th, 2025

Nordic DiGRA 2025

Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.

Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.

Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.

Add comment May 29th, 2025

Kolmatta kertaa monumenttien laaksossa

Monument Valley 3 ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain aikaiseksi sen pelaamisen vasta nyt. Aiemmat osat olivat normaalisti sovelluskaupasta ostettavia appiksia ja kauniita kelpo pulmapelejä. Muutoksen tuulet puhaltavat kuitenkin Monumenttilaaksossa, ja tällä erää julkaisijaksi vaihtui Netflix. Käänne on samalla sekä hyvä että huono asia: yhtäältä pelin saa kuukausitilauksellaan “ilmaiseksi”, ja toisaalta tilaus on pakko olla, jos aikoo tästä digitaaliviihteestä nauttia. Kirjautumisen vaatima – vaikka kenties vähäinen – vaiva oli yleisen kiireen lisäksi suurin syy, jonka vuoksi aloittamisessa kesti näin kauan. Vaan entäpä itse peli, lunastaako se odotukset?

Aiempia osia pelannut on kolmosen parissa heti kuin kotonaan: kauniit grafiikat, perspektiivitemput, kumiset sillat ja tolppien nostelut ovat tulleet jo varmasti tutuiksi. Tällä erää ohjastetaan Idan ja Ro:n sijasta Noor-nimistä pikkuhahmoa, millä ei sinänsä ole sanottavaa merkitystä, kun pääosassa on pulmanratkonta. Varsinaisena uutuutena sekaan on ujutettu purjeveneellä seilaamista saarten välillä. Veneily tuntuu valitettavasti turhalta ajantappamiselta, jonka sijaan olisin ottanut enemmän sitä perinteistä sisältöä. Tyhjänpäiväistä paikasta toiseen kävelyä on niin ikään mukana tarpeettoman paljon.

Netissä on valitettu myös Monument Valley 3:n helppoudesta, mistä olen täysin samaa mieltä. Parissa kentässä joutui oikeasti miettimään, mutta yleensä ne sai käveltyä tai kokeiltua läpi ilman sen suurempia ongelmia – saattaa toki olla, että vankka aiempi kokemus helpotti ratkontaa. Kymmenessä maailmassa on kussakin muutama ruutu, joten sisältöä ei ole tarjolla kovin paljon. Yksi lisäosa on sentään tullut jo ja pari lisää nähtäneen myöhemmin tänä vuonna. Kun paikoitellen tylsän kenttäsuunnittelun päälle lisätään vielä tekniset ongelmat (hidas päivitystaajuus, välillä kakova ääni ja haluttomasti toimiva ohjaus), niin huono jälkimaku tästä väistämättä jää.

Add comment May 7th, 2025