Eilisen metsämatka suuntautui maineikkaille Boozembly-kallioille, jotka kartta näemmä tuntee nimellä Messukeskus Grove. Paikka oli tietysti itselleni sekä muille mukana olleille nostalginen jo monen vuoden takaa Assemblyjen varjotapahtuman näyttämönä. Pohjoispään “Hashembly-kallio” olisi ollut ruokailuun kätevämpi tasaisuutensa vuoksi, mutta siellä oli jo muita, joten päädyimme muhkuraisemmille varsinaisille kallioille. Ruokana oli jo kertaalleen kokeiltu varma hotpot, joten siitä puolesta ei ole hirveästi uutta sanottavaa. Siispä muistelen lopuksi mestan historiaa noin muuten.
Siä ni.
Hotpot on itämailta peräisin, ja teemaan sopivasti juomana oli korealaista Cass-olutta – jos valinnanvaraa on, niin Terra on Korean lagereista kenties paras. Miedot aasialaiset ölkyt menevät yleensäkin hyvin ruuan kanssa; ensimmäisten hotpottien kyytipoikana oli usein Singhaa. Parsakaali oli molemmista supermarketeista loppu, joten se korvautui kukkakaalilla. Toimihan tuo ihan hyvin, mutta ei se paljon keittäessä maustu. Toinen uutuus oli teriyaki-kastikepussin käyttäminen liemen pohjana. Valinta oli ihan onnistunut ja pussin kokokin juuri passeli pienelle kattilalle. Tällä erää seurue oli kolmen eikä kahden kokoinen, mitä myötä 27-kokoinen Trangia alkoi joutua kapasiteettinsa ylärajoille.
Assemblyillä on ollut perinteisesti tiukka päihdepolitiikka, joten janoiset ovat joutuneet etsimään korvaavia paikkoja ympäristöstä. 1990-luvun lopulla muistan pussikaljoittelua olleen ainakin Areenan viereisillä katetuilla silloilla, ja pian kohteeksi vakiintuivat tapahtumapaikan vieressä sijainneet jyrkänteet, jotka sittemmin vedettiin sileäksi (näemmä 2006 kuvissa istutaan räjäytysmattojen päällä). Itse en hirveämmin tuolloin välittänyt kännisekoilun seuraamisesta, vaan kävin paikalla yleensä vain pyörähtämässä ja moikkaamassa tuttuja. Meno oli ennen vanhaan myös selvästi sekavampaa kuin tänä päivänä. Nykyiset Boozembly-kalliot korvasivat vanhat tilanteen pakosta jo ennen kuin itse partyt siirtyivät Messarille.
2013 oheistuote.
Boozemblyt ovat ehtineet yli kahden vuosikymmenensä aikana muodostua nekin jo jonkinlaiseksi suomiskenen instituutioksi. Huippuvuosina toimi jopa “Boozembly Disorganizing”, joka painatti paitoja, järkkäsi sponsorikaljoja ja huolehti sotkun raivaamisesta jälkeenpäin. Pari viime vuotta varjoparty on ollut vailla varsinaista järjestäjää ja siten palannut juurilleen epämuodollisemmaksi tapahtumaksi, johon skenejermut lähes poikkeuksetta suuntaavat – jotkut eivät hanki edes Assembly-ranneketta. “The real party is outside”, kuten sanotaan.
Tämän kerran mettä-gourmetin tapahtumapaikaksi valittiin Pihlajamäen vanha graniittilouhos, joka sijaitsee ihan Viikin Prisman naapurissa. Kävely olisi muuten ollut mukavan lyhyt, mutta tieremontin takia piti kiertää pidempää kautta, joten matkaa tuli suuntaansa helposti neljä kilometriä – mässäily lunastettiin siis lihasvoimin. Kalliolta aukeaa yllättävän hieno esteetön panoraama keskustan suuntaan, Hertsikasta Kalasatamaan ja Lintsiltä Pasilaan asti.
Hyvältä näyttää, mut mut…
Ruokalajina oli tällä erää fondue, joka sopii periaatteessa passelisti Trangialle. Käytännössä se osoittautui odotettua haastavammaksi, kun juustot eivät millään halunneet seota valkoviiniin kunnolla, vaan jäivät joko erillisiksi hiutaleiksi tai sitten isoksi yhtenäiseksi klöndeksi. Myös pikku-Trangian pata kävi uhkaavan täydeksi neljän hengen annoksen kanssa. Ehkä syynä oli vääränlainen lämmitys tai sitten sopimattomat juustot (edamin ja kermajuuston pitäisi kyllä toimia) – onneksi sentään maku oli kohdillaan. Varasin mukaan oliiveja, cocktail-kurkkuja, tomaatteja ja paprikaa dipattaviksi lisukkeiksi, mutta lopulta ihan perinteinen leipä vei selvästi voiton tässä kisassa.
Aiemmat mettä-gourmetit ovat olleet pitkälti riskittömiä, joten tällainen puolittainen onnistuminen oli väistämätön. Annosta olisi voinut hieman kohtuullistaa, sillä yli puolen kilon juustomäärä kahteen pekkaan osoittautui liialliseksi. Teflon-pinnoite ei olisi huono idea, sillä nyt juusto paloi herkästi pohjaan kiinni ja kattilan tyhjetessä reunoihinkin. Huolimaton onkija saa helposti juustoa tiputeltua myös keittimen sisään. Kokeilinpahan tuatakin, sano ämmä kun synninpäästön otti. Seuraavissa sessioissa voisi kokeilla vaikkapa risottoa, jonka luulisi olevan aika varma valinta.
Jo osassa III oli kepeä Meksiko-teema, ja eilisessä retkiruokailussa sitäkin tiukempi Kreikka-rajaus. Kohteena oli tällä erää Pikkukosken kupeessa sijaitseva Koskelan linnoitusalue, jonne pääsi kohtuullisen kätevästi reilun kolme kilsaa Vantaanjoen reunaa käpytellen. Kreikkalaisuus ulottui pääruuasta salaattiin ja Mythos-olueen asti, minkä lisäksi tunnelmaa loi matkakaiuttimesta blastattu kansanmusiikki kuin turistiravintolassa ikään.
Ruokaa riitti.
Trangiaa tarvittiin tällä erää vain halloumin paistamiseen. Sopivan lämpötilan löydyttyä siivut oli helppo kärventää molemmin puolin oliiviöljyssä – ohut pannu reagoi nopeasti kaasuhanan vääntelyyn. Leivän kanssa voisi käydä vähän niin ja näin, joten se paistettiin ja siivutettiin jo kotopuolessa. Lisukkeina oli purkista viininlehtikääryleitä sekä kreikkalainen salaatti, joka valmistettiin oikein paikan päällä. Siivuttaminen metsässä ei ole välttämättä kovin kätevää, mutta kuvassakin näkyvä entinen lipputangon tmv. jalusta toimi työ- ja ruokapöytänä. Poikkeuksellisesti tällä erää syntyi hiukan biojätettäkin paprikoiden ja punasipulin jämien muodossa, minkä lisäksi toki juustot tulevat muoveissa ja dolmat säilykepurkissa.
Seuraavan mettä-gourmetin teema vaatii miettimistä, koska pelkkä pussikeitto on vähän mitätön laiteltava. Täytetyt lätyt olisivat yksi mahdollisuus tai ehkäpä fondue. Hotpotin äärelle tekisi jo mieli palata, kun se toimi niin hyvin ja kestää luonnostaan pitkään syödä. Kreikkalaisen safkan valmistelussa ei tainnut juuri varttia pidempään seota, etenkin kun paistaminen ja salaatinteko rinnakkaistuivat kahdella äijällä niin tehokkaasti.
Sateinen sää tärveli suunnitelmat kallioilla syömisestä, mutta onneksi lähellä sijaitsee myös Pornaistenniemen luontopolun piknikpaikka, jossa on oikein penkit ja pöydät katoksien alla. Vaikka aika lähellä on teitä ja taloja, niin ne jäivät puiden ja pusikkojen peittoon sikäli hyvin, että saattoi lähes kuvitella olevansa oikeassa metsässä. Huono ilma takasi samalla sen, ettei paikalla ollut tunkua. Tällä kertaa teemana oli Meksiko, joka näyttäytyi lautasella papujen sekä quesadillojen muodossa. Meksikolainen olut unohtui ostaa, mutta jälkiruuaksi oli sentään ehtaa tequilaa limetinlohkojen kera.
Lätty lämpiää.
Purkkipapujen lämmittäminen ei kummoista taitoa vaadi, joten mielenkiinto suuntautui siihen, miten quesadillat onnistuvat Trangian paistinpannulla. 27-kokoisen Trangian pannu on niin pieni, että normaalikokoiset tortillat eivät siihen oikein luontevasti mahdu. Onneksi K-supermarketista löytyi kooltaan pienempiä maissi-vehnätortilloja, ja kuten kuvasta näkyy, ne olivat tarkoitukseen oikein sopivia. Sisuksiin meni Pirkan chipotle-salsaa ja kotona valmiiksi siivutettua juustoa. Sopivan lämpötilan löydyttyä prosessi pyöri mukavasti, kun toinen ruokailija söi ja toinen paisteli itselleen seuraavaa lättyä. Roskaa syntyi tällä kertaa lähinnä tortillapaketista, kertakäyttölautasista ja säilykepapujen purkista. Tämän kolmannen onnistumisen jälkeen lienee seuraavaksi halloumin vuoro – Kreikka-teemaa voi viritellä pidemmällekin lisukkkeiden ja juomien kautta.
Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Tämähän sujui taas hyväätte.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Ja sitten takaisin kotimaahan kahden ja puolen viikon reissusta. Suomalainen matkailutapa on tunkea joka päivä täyteen jotain ohjelmaa, eikä korealainen tyyli siitä näytä paljon poikkeavan. Kaikenlaista tuli siis nähtyä, vaikka välillä olisi voinut ottaa hiukan iisimminkin 🙂 Ensimmäinen viikko meni Daejeonissa, josta siirryttiin loppuajaksi Souliin. Ei ensinmainittukaan mikään kylänen ole 1,5 miljoonalla asukkaallaan, mutta pääkaupungin metropolialueella asustaa puolet koko maan väestöstä, 25 miljoonaa, joten meininki oli kuin suuressa maailmassa konsanaan. Melkein mihin muuhun tahansa metropoliin verrattuna Soul on siisti ja turvallinen, joten joka sivukadulla ei tarvitse olla varuillaan.
Lääniä riittää (Soul).
Aika paljon oli jo tuttua 12 vuoden takaisesta matkasta: kivikovat sängyt saivat lonkat taas kipeiksi, kasvisruokaa oli edelleen hieman vaikea löytää, lämpöä piisasi eikä englannilla oikein pärjännyt missään. Ruokapuolella helppoja ja siten usein lautaselle päätyneitä sapuskoja ovat nuudelit sekä kimbab, kunhan vaan varmistuu niiden sisällöstä – kotoisammat pitsa ja burgerit pelastivat päivän pariin kertaan. Sojusta en ole vielä oppinut tykkäämään, eikä korealainen olutkaan keskimäärin ihmeellistä ole. Jos sellaista on juotava, niin Terra on perusvarma lager. Kielitaitoni oli ihan yhtä hutera kuin viimeksikin, joten tulkkaus oli usein tarpeen. Täytyy hivenen suorastaan ihmetellä, miten haluttomia korealaiset ovat puhumaan enkkua, vaikka sitä on jo pitkään opetettu koulussa ihan aktiivisesti.
Ramjonia taas kerran. “Ciderin” tilaamalla saa eteensä Spriten tapaisen limpparin eikä sidukkaa.
Vuorelle kiipeäminen oli (tuskallisuutensa vuoksi) ehkä kaikkein muistettavin tapaus, mutta aikaa ehdittiin viettää myös mm. merenrannalla, syrjässä sijainneessa vesipuistossa, pelihalleissa, museoissa, kaupoissa, akvaariossa, Lotten näkötornissa ja ties missä. Rantakohde oli mukavan aito: ei mikään keinotekoinen turistirysä, vaan ihan oikea luonnon hiekkaranta, jossa oli pikku rapuja, simpukoita ja meritähtiä. Suomessa uimaan mennessä heitetään kledjut menemään, kun taas korealainen laittaa kiiruusti päälle uimashortsia ja pitkän paidan – nurinkurisuus on sinänsä ymmärrettävää kuuman auringon takia. Rantalomailuun kuuluu myös ilmeisen erottamattomasti pitkän kaavan kautta grillailu.
Merenrannan kalastusbotskeja.
Museot ovat museoita, joten niissä harvemmin tulee mitään kovin yllättävää ja ihmeellistä eteen. Tällä kertaa ajoitus sattui kuitenkin olemaan sopiva, ja pääsimme näkemään Hello Kittyn 50-vuotisnäyttelyn, johon oli kerätty mm. hulppea määrä Sanrion hahmoista tehtyjä tuotteita, joita riitti radioista korvapuikkoihin ja kumisaappaisiin. Sen verran sivistyin tämän populaarikulttuurin haaran suhteen, että tunnistan jatkossa ainakin Pompompurinin, Keroppin, Pekklen, Kuromin, Pochaccon, Gudetaman ja muutaman muun. Tyllerö haali Sanrio-krääsää kaksin käsin, enkä ihan toimettomaksi jäänyt itsekään. Lisää japanituomisia löytyi vielä sattumalta vastaan tulleesta Ghibli-kaupasta.
Katsotaas… Pompompurin, My Melody, Hello Kitty, Cinnamoroll ja Badtz-Maru?
Suomessa väestö tunnetusti ikääntyy ja syntyvyys laskee, ja Koreassa tilanne on vielä korostuneempi, sillä syntyvyys on siellä koko maailman alhaisin. Omiin havaintoihin ei kannata liikaa luottaa, mutta fiilis oli kieltämättä linjassa tilastojen kanssa: vanhuksia näkyi paljon, kun taas esimerkiksi metrossa en huomannut lapsia kuin harvakseltaan, vaikka sillä paljon ajelimmekin. Edes Soul ei ole erityisen kansainvälinen – turisteja toki oli – mutta sisämaassa sijaitseva Daejeon on sitä vielä huomattavasti monokulttuurisempi, ja välillä meni kokonaisia päiviä näkemättä yhtään länkkäriksi tunnistettavaa henkilöä. Tällaisena partaisena hujoppina varmasti erotuin joukosta joka paikassa.
Palatessa jet lag näyttää olevan huomattavasti kepeämpää sorttia kuin mennessä, joten parin päivän päästä unirytmi lienee jo melko lailla normaali. Lennoilla en saa pitkine jalkoineni koskaan juuri nukuttua, joten 12 tunnin kykkiminen koneessa on tuskallinen tinki; maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi lennot eivät enää mene Venäjän yli, mikä lisää matka-aikaa tuntuvasti. Seuraavaa käyntiä täytyy tuskin odotella sentään kahtatoista vuotta, mutta eiköhän tässä vähintään muutama vuosi vierähtäne sitä ennen. Korea-aiheesta tulee tuonnempana lisää postauksia, kunhan ehdin testata mukaan tarttunutta elektroniikkaa ym.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Monenlaista tarvitaan.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
Ihan tarkkaa päivää en taida enää muistaa, mutta suunnilleen tammikuun 2001 lopussa, vielä “teekkarina”, päätin kokeilla kasvissyöntiä yhden viikon verran. Kokeilu alkoi silloisen tyttöystävän innoittamana, mutta kuitenkin puhtaasti ihan omasta kokeilunhalustani — koko yrityshän tuntui tuolloin kiintoisalta haasteelta. Taisin ajatella myös niin, että parempi muodostaa aiheesta näkemys omien kokemusten perusteella eikä pelkästään muiden mielipiteiden pohjalta.
Ensimmäinen viikko meni odottamattoman helposti ja avasi silmiä uusille ruoille, joita en ollut aikaisemmin huomannut. En tiedä, oliko kasvissyönnin terveysvaikutuksista huolissaan ollut äitini tietoinen siitä, että söin sitä ennen vuorotellen lähinnä lihapiirakoita ja -pullia ketsupin kanssa itse kokatessani 🙂 Yksi viikko tuntui hieman lyhyeltä, joten päätin jatkaa kokeilua piruuttaan vielä toisen samanmoisen ennen sen lopettamista, mutta sitten projekti jäikin pysyvästi päälle.
Alkuperäinen motivaatio oli siis aika löyhällä pohjalla, mutta myöhemmin toki mukaan tuli näkökulmia tuotantoeläinten asemasta ja ympäristövaikutuksista. Itsehän olen vain laiska ovo-lakto-vege, vaikka samalla myönnän täyden veganismin olevan eettisesti perustellumpi ratkaisu. Terveysvaikutuksista en ole koskaan juuri piitannut, enkä niitä ole myöskään omalla kohdallani havainnut. Ylipainoa saa myös kasvispöperöillä kasaan, eikä oloni ole sen kevyempi kuin sekasyöntiaikanakaan. Kolesteroli ja verenpaine ovat pysyneet kurissa, mutta niidenkin kohdalla voi olla kyse perintötekijöistä eikä ruokavaliosta.
20 vuoden aikana on kaiken kaikkiaan tapahtunut valtava muutos kasvisruokien saatavuudessa ja laadussa: taannoiset karut vegenakit ja -pihvit ovat korvautuneet monenlaisilla kelpo lihankorvikkeilla, kuten vaikka Hälsans Kökin tekeleillä (pikkuisen toki nyppii se, että niiden takana on Nestlé). Nykyään vegaanituotteitakin saa helposti ihan maitokaupasta, joten niitä tulee toisinaan syötyä. Ja juomathan ovat kasvisperäisiä luonnostaan: kolasta, ölkystä, viinistä tai tequilasta ei ole tarvinnut lähteä tinkimään.
Suomi on kohtuullisen progressiivinen maa kasvissyönnin suhteen, enkä muista juuri kohdanneeni ongelmia esimerkiksi opiskelijaruoan tai työmaalounaiden kanssa. Taiwanissa ja Koreassa vegeily kytkeytyy buddhalaisuuteen, joten ongelmana oli lähinnä kielimuuri. Meksikossa monet sapuskat olivat sinältään sopivia ovo-lakto-vegelle, minkä lisäksi yleisen joustavuuden vuoksi liharuokia pystyi tilaamaan tarvittaessa omilla täytteillä. Kaikkein synkeintä on ollut Tsekissä ja Venäjällä, joissa laadukkaissakin paikoissa ruoka saattoi olla hieman masentavaa. Nämä kokemukset ovat jo vuosien takaa, joten tilanne saattaa olla sielläkin puolessa muuttunut.
Taitaa olla enchiladas de mole con arroz siinä
Mikä sitten on saanut jatkamaan kokonaiset 20 vuotta, lähes puolet elämästäni? Jo aiemmin mainittu eettinen näkökulma on epäilemättä kannatellut jonkin verran, mutta toisaalta voi ajatella myös niin, että nykyään kasvissyönti on yksinkertaisesti ennennäkemättömän helppoa ja jossain mielessä jopa arkista. Tyypillinen suomalainen kasvissyöjä on teininä aloittanut tyttö, joka sitten esimerkiksi perheen perustettuaan saattaa jättää moiset haihattelut taakseen. Itse taas tein päätökseni ihan aikuisella iällä 25-vuotiaana, joten siitä ei ole tullut kasvettua ulos. Näillä puheilla viikon teekkariprojekti saa siis jatkua hamaan tulevaisuuteen, kun riittäviä perusteita lopettamiseen on mahdoton keksiä.
Koreassa tullee jatkossa rampattua useamminkin perhesyiden takia, mutta nyt on joka tapauksessa ensimmäinen reissu takana. Lento ei ollut erityisen tuskallinen, ainoastaan yhdeksän tuntia, eikä välillä tarvinnut edes vaihtaa. Kansallinen lentoyhtiömme aiheuttaa tasaisin väliajoin verenpaineen nousua asiakaspalvelullaan, mutta saatiin sentään lopulta varattua koppa juniorille molempiin suuntiin.
Kävin jo pari vuotta sitten Taiwanissa, joten Kaukoitä ei ollut enää aivan yhtä eksoottinen tuttavuus. Koreassa on aika paljonkin samaa kuin Taiwanissa: pinta-ala on tehokkaasti käytössä, rakennuskanta on lähinnä uutta ja paikka on edelleen verrattain sulkeutunut (etenkään Daejeonissa ei länkkäreitä näkynyt). Odotin näkeväni reissulla vieri vieressä vanhaa temppeliä ja palatsia, mutta vähänpä niitä oli. Kerrostaloja ja teollisuusrakennuksia sitten senkin edestä. Suurimpia maallikolle näkyviä eroja näiden kahden maan välillä ovat ehkäpä kieli ja ruoka. Korean kieltä on ainakin helpompi lähestyä, sillä jo muutaman päivän kylttien tavaamisella opin sen verran Hangulia, että pystyin ainakin lukemaan suurimman osan teksteistä joten kuten ääneen. Englannilla ei juuri kannata kuvitella pärjäävänsä, joten onneksi oli tulkki mukana omasta takaa.
Parin viikon reissun alkupuoli kului keskellä maata sijaitsevassa Daejeonissa, joka on hiljattain miljoonaluokkaan paisunut teollisuuskaupunki. Nähtävää oli aika vähän, sillä paikalla ei ole pitkää historiaa, siinä missä Soul on vanha pääkaupunki moneen kertaan tuhoutuneine ja korjattuine palatseineen. Lähitienoon kiertoajelulla pääsin sentään näkemään buddhalaisen luostarialueen ja yliopiston yhteydessä sijainneen historiallisen teemapuiston. Soulissa aikaa oli puolestaan aivan liian vähän kattavaan koluamiseen, joten päällimmäisenä jäi mieleen lähinnä palatsi — ja koko matkasta korealaisten kivikovat vuoteet 🙂
Porkkananpurijalle Korea ei ole aivan helppo maa, mutta kasvisvaihtoehto löytyi yleensä pienellä hakemisella ja monen pienen ruokalajin aterioista pystyi poimimaan itselle sopivat sortimentit. Kimchiin en edelleenkään tykästynyt, mutta paljon muuta mielenkiintoista tuli kyllä kokeiltua. Sojun juomista pitää sitäkin treenata vielä, mutta ainakin paikallinen aasialaistyyppisen mieto olut oli helppoa juotavaa. Tuttuun tapaan pidin silmäni auki toki myös tequilan varalta, eikä onneksi tarvinnut pettyä: Costcosta löytyi firman omaa merkkiä Kirklandia ja lentokentältä sitten vielä Don Augustínia.
Tällä kertaa pataan päätyi taas kaikenlaista uutta. Erinomaisesti toimivat ainakin siitakesienet, enokitaket ja riisinuudeli. Kiinalainen mustasieni jäi vähän mauttomaksi ja kumiseksi. Tofu ei sekään maustunut keittelyssä ihan riittävästi vaan oli kovin mietoa. Kehnointa antia oli pinaatti, tosin sillä varauksella, että satuin saamaan mautonta pinaattia kaupasta. En tiedä, millä nimellä pitäisi kutsua tuollaista pavuista tehtyä “nahkaa”, mutta sekin jäi melko kumiseksi — pitäisi keittää ilmeisesti todella pitkään. Dippinä oli seesamitahnaa, johon en itse niin valtavasti ihastunut. Tuli tosin tehtyä sellainen kokkamo, että käytin sitä raakana enkä kastikkeeseen sekoitettuna.
