Mettä-gourmet jatkuu vääjäämättömästi. Eilen kohteeksi valikoitui Koskelan linnoitusalueen länsipääty, jossa oli nähtävillä muurinpätkiä sekä parhaat päivänsä nähneitä luolia, joihin tosin ei ollut pääsyä. Ilma suosi vielä, mutta t-paita ja shortsit alkoivat auringon laskiessa olla jo hiukan riittämättömät. Toinen ongelma syksyn myötä tulee väistämättä olemaan pimeys, johon voi ruveta miettimään muutaman tunnin kestävää mobiilia valaisinratkaisua. Kännykän ledi ei tähän tarkoitukseen oikein riitä eikä taskulamppu.
Soppa syntyy. Kuvasta kiitos Terpalle.
Gourmet-puolesta vastasi simppeli kirkas kasviskeitto. En edes katsonut mistään reseptiä, koska tätä on tullut laiteltua kotona sen verran monta kertaa: kasvisliemikuutio, pippuria, suolaa, persiljaa, porkkanaa, lanttua, perunaa ja siivutettua purjoa. Aika vaikea mennä vikaan, kunhan vaan huomioi, että lanttu tarvitsee vähän enemmän aikaa kuin perunat. Pilkoin ja kuorin ainekset valmiiksi jo kotona, joten niitä piti lähinnä vain nakella sopivalla hetkellä pataan. Tupperware-kipoista saatiin samalla jälleen ruokailuastiat. Yllättävän kauan sopan keittelyssä ulkosalla meni – risoton kypsyminen kesti samoin normaalia kauemmin – mutta lopputuloksesta tuli maukas. Lisukkeeksi vielä perinteisesti ruisleipää ja annos oli kolmelle jäppiselle varsin sopiva.
Oman Trangian käyttöönotossa on vielä hieman opeteltavaa. Tässä tapauksessa isompi koko oli ehdottomasti hyödyksi, kun ruokittavia oli kolme. Ikävänä havaintona kattilan kannakkeet näyttävät raapivan teflonista paistinpannua joko siksi, että setti on huonosti pakattu tai sitten siksi, että pannut heiluvat kävellessä. Luultavasti pitää järkätä väliin joku muovi- tai kangaspalanen, sillä mukana tulleet pakkausmateriaalit ehtivät jo mennä roskiin. Pietsosytkällä saatiin kaasu syttymään, mutta kyllä se muutaman yrityksen vaatii, jolloin kaasu leimahtaa jo sormille, etenkin kun kipinä pitää antaa läheltä. Lienee jatkossa järkevämpää käynnistää poltin ensin ja pistää tuulisuoja vasta sitten paikoilleen.
Hiukan aikaa maltoin pyristellä vastaan, mutta kuten jo ennalta arvasin, niin tulihan se omakin Trangia hankittua, kun XXL myi tarjouksessa kaasukeitintä teflon-kattilan ja kahvipannun kera satasella posteineen. Kaasuksi löytyi ensi hätään kauppakeskuksen Tokmannilta edullista Tarmoa vitosen per patruuna. Tähän asti kokeilut ovat tapahtuneet pienemmällä 27-kokoisella, ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan isompaa 25-mallia läheisillä Annalan kallioilla lounaan merkeissä perheen kanssa.
Kyllä nyt kelpaa.
Parin tyypin retkiruokailu on sujunut kelpoisasti pikkutrangialla, mutta kolmannen myötä koko alkoi jo tulla vastaan, puhumattakaan nelihenkisen perheen tarpeista. 1,75- ja 1,5-litraiset kattilat ovat tuntuvasti pikkukeittimen litraisia isompia ja bonuksena niistä pienempi on tosiaan vielä teflonipintainen – myynnissä on myös kahden alumiinikattilan settejä, mene ja tiedä. Kaasuhanoja näyttää olevan muutamaa eri mallia: tässä säädin sojottaa luontevasti ylöspäin. Merkittävin täysikokoisen Trangian haittapuoli on odotetusti setin huomattavasti suurempi koko; 27-malli menee melkein taskuun.
Varsinaisena uutuutena hankin polttimen sytyttämiseen Primuksen pietsosähköisen sytkärin. 20 euron hinta oli korkean puolella noin yksinkertaisesta laitteesta, vaikka kyllähän näistä erikoisvehkeistä tunnutaan aina kuppaavan rahat pois. Sytkärin idea on yksinkertaisesti se, että nappia painamalla toisesta päästä iskee kipinä. Arvosteluissa kokemukset olivat vaihtelevampia, mutta ainakin meillä kaasu lähti palamaan laakista. Juuri mitään muutahan tämmöisellä ei sitten saakaan sytytettyä. Pötkylä kulkee kätevästi Trangian polttimen pussissa mukana, eikä matkamiehen tarvi muistaa takkasytkää tai tulitikkuja. Katsotaan, miten käytännössä, mutta luulisi tuon kestävän iän kaiken, kun ei tarvitse huolehtia lataamisesta eikä tyhjenevästä kaasusäiliöstä.
Testiruokana oli arkisesti pussinuudeleita, mistä ei hirveästi kerrottavaa ole. Hivenen erikoisuutta toivat sentään puolivälissä mukaan heitellyt paksut udon-nuudelit. Kaikkiaan keittely onnistui ongelmitta, kuten odottaa sopi. Todennäköisesti tästä tehdään perheelle pikku viikonloppuharraste, joka yhdistää interaktiivisesti ulkoilun ja lounaan. Tulevista safkayritelmistä en osaa vielä sanoa, mutta ainakin kirkas kasviskeitto on menyyssä lähiaikoina. Ei pitäisi olla vaikeaa: kasvislientä, porkkanaa, perunaa, lanttua ja jokunen pippuri pataan porisemaan.
Mettä-gourmet-sarja jatkuu vääjäämättömästi. Tällä erää tapahtumapaikkana olivat Viikinmäen kalliot, jotka eivät välttämättä juuri kiinnitä huomiota metsän takaa, jos paikasta vain ajaa ohi. Joka puolella on lisäksi aitaa, joten kallioille ei ole edes ihan helppo päästä. Lännen suunnasta bärtsille johtaa syrjäinen polku Sahamyllyntieltä, kun taas idän suunnasta voi nousta metsätyökoneen uraa pitkin, ainakin niin kauan kunnes aita pistetään takaisin kiinni. Kallioiden päältä aukeaa yllättävän laaja näkymä pitkälle Itä-Helsingin suuntaan Viikistä Kalasatamaan saakka.
Tämähän toimii.
Ruuaksi valikoitui sienirisotto. Pohjasin reseptin Alkon versioon, josta karsin epäoleellisia aineita, joita ei sattunut juuri nyt kotona olemaan. Salottisipuli korvautui tavallisella sipulilla, valkoviini jäi kokonaan pois, tuoreen persiljan tilalla oli kuivattua ja myös parmesaani skipattiin. Tuoreiden sienien sijasta pataan heitettiin kuivattuja suppilovahveroja fiilispohjalta – en osannut juuri arvioida, mikä määrä kuivia sieniä vastaisi tuoreita. Kuskaamisen helpottamiseksi sekoittelin mausteet (pippuri, suola, persilja) valmiiksi pikku purkkiin voin kanssa heti kotona. Lisukkeeksi mukaan lähti vielä varmuuden vuoksi patonkia, vaikka neljän hengen annos olikin varsin riittävä kolmelle.
27-kokoisen Trangian litran kattilaan ei olisi millään mahtunut koko satsi kerralla, joten pöperö valmistettiin kahdessa erässä. Riisi jämähti odotetusti alumiinikattilan pohjaan loppuvaiheessa, vaikka sekoittelimme ahkerasti ja usein. Tähän hätään ei ehditty hankkia teflon-pinnoitteista kattilaa, joka olisi ollut tarkoitukseen parempi. 18 minuutin keittelyn jälkeen riisi alkoi olla sopivaa, tosin ilman kantta keitellessä aikaa tarvii käytännössä vähän enemmän. Toisella kierroksella unohtui laittaa kasvisliemikuutio mukaan, mutta onneksi moka huomattiin riisin ollessa vielä hieman kovaa ja viime hetkellä mukaan sotkettu kuutio ehti osallistua maustamiseen. Hyvää oli!
Eilisen metsämatka suuntautui maineikkaille Boozembly-kallioille, jotka kartta näemmä tuntee nimellä Messukeskus Grove. Paikka oli tietysti itselleni sekä muille mukana olleille nostalginen jo monen vuoden takaa Assemblyjen varjotapahtuman näyttämönä. Pohjoispään “Hashembly-kallio” olisi ollut ruokailuun kätevämpi tasaisuutensa vuoksi, mutta siellä oli jo muita, joten päädyimme muhkuraisemmille varsinaisille kallioille. Ruokana oli jo kertaalleen kokeiltu varma hotpot, joten siitä puolesta ei ole hirveästi uutta sanottavaa. Siispä muistelen lopuksi mestan historiaa noin muuten.
Siä ni.
Hotpot on itämailta peräisin, ja teemaan sopivasti juomana oli korealaista Cass-olutta – jos valinnanvaraa on, niin Terra on Korean lagereista kenties paras. Miedot aasialaiset ölkyt menevät yleensäkin hyvin ruuan kanssa; ensimmäisten hotpottien kyytipoikana oli usein Singhaa. Parsakaali oli molemmista supermarketeista loppu, joten se korvautui kukkakaalilla. Toimihan tuo ihan hyvin, mutta ei se paljon keittäessä maustu. Toinen uutuus oli teriyaki-kastikepussin käyttäminen liemen pohjana. Valinta oli ihan onnistunut ja pussin kokokin juuri passeli pienelle kattilalle. Tällä erää seurue oli kolmen eikä kahden kokoinen, mitä myötä 27-kokoinen Trangia alkoi joutua kapasiteettinsa ylärajoille.
Assemblyillä on ollut perinteisesti tiukka päihdepolitiikka, joten janoiset ovat joutuneet etsimään korvaavia paikkoja ympäristöstä. 1990-luvun lopulla muistan pussikaljoittelua olleen ainakin Areenan viereisillä katetuilla silloilla, ja pian kohteeksi vakiintuivat tapahtumapaikan vieressä sijainneet jyrkänteet, jotka sittemmin vedettiin sileäksi (näemmä 2006 kuvissa istutaan räjäytysmattojen päällä). Itse en hirveämmin tuolloin välittänyt kännisekoilun seuraamisesta, vaan kävin paikalla yleensä vain pyörähtämässä ja moikkaamassa tuttuja. Meno oli ennen vanhaan myös selvästi sekavampaa kuin tänä päivänä. Nykyiset Boozembly-kalliot korvasivat vanhat tilanteen pakosta jo ennen kuin itse partyt siirtyivät Messarille.
2013 oheistuote.
Boozemblyt ovat ehtineet yli kahden vuosikymmenensä aikana muodostua nekin jo jonkinlaiseksi suomiskenen instituutioksi. Huippuvuosina toimi jopa “Boozembly Disorganizing”, joka painatti paitoja, järkkäsi sponsorikaljoja ja huolehti sotkun raivaamisesta jälkeenpäin. Pari viime vuotta varjoparty on ollut vailla varsinaista järjestäjää ja siten palannut juurilleen epämuodollisemmaksi tapahtumaksi, johon skenejermut lähes poikkeuksetta suuntaavat – jotkut eivät hanki edes Assembly-ranneketta. “The real party is outside”, kuten sanotaan.
Tämän kerran mettä-gourmetin tapahtumapaikaksi valittiin Pihlajamäen vanha graniittilouhos, joka sijaitsee ihan Viikin Prisman naapurissa. Kävely olisi muuten ollut mukavan lyhyt, mutta tieremontin takia piti kiertää pidempää kautta, joten matkaa tuli suuntaansa helposti neljä kilometriä – mässäily lunastettiin siis lihasvoimin. Kalliolta aukeaa yllättävän hieno esteetön panoraama keskustan suuntaan, Hertsikasta Kalasatamaan ja Lintsiltä Pasilaan asti.
Hyvältä näyttää, mut mut…
Ruokalajina oli tällä erää fondue, joka sopii periaatteessa passelisti Trangialle. Käytännössä se osoittautui odotettua haastavammaksi, kun juustot eivät millään halunneet seota valkoviiniin kunnolla, vaan jäivät joko erillisiksi hiutaleiksi tai sitten isoksi yhtenäiseksi klöndeksi. Myös pikku-Trangian pata kävi uhkaavan täydeksi neljän hengen annoksen kanssa. Ehkä syynä oli vääränlainen lämmitys tai sitten sopimattomat juustot (edamin ja kermajuuston pitäisi kyllä toimia) – onneksi sentään maku oli kohdillaan. Varasin mukaan oliiveja, cocktail-kurkkuja, tomaatteja ja paprikaa dipattaviksi lisukkeiksi, mutta lopulta ihan perinteinen leipä vei selvästi voiton tässä kisassa.
Aiemmat mettä-gourmetit ovat olleet pitkälti riskittömiä, joten tällainen puolittainen onnistuminen oli väistämätön. Annosta olisi voinut hieman kohtuullistaa, sillä yli puolen kilon juustomäärä kahteen pekkaan osoittautui liialliseksi. Teflon-pinnoite ei olisi huono idea, sillä nyt juusto paloi herkästi pohjaan kiinni ja kattilan tyhjetessä reunoihinkin. Huolimaton onkija saa helposti juustoa tiputeltua myös keittimen sisään. Kokeilinpahan tuatakin, sano ämmä kun synninpäästön otti. Seuraavissa sessioissa voisi kokeilla vaikkapa risottoa, jonka luulisi olevan aika varma valinta.
Jo osassa III oli kepeä Meksiko-teema, ja eilisessä retkiruokailussa sitäkin tiukempi Kreikka-rajaus. Kohteena oli tällä erää Pikkukosken kupeessa sijaitseva Koskelan linnoitusalue, jonne pääsi kohtuullisen kätevästi reilun kolme kilsaa Vantaanjoen reunaa käpytellen. Kreikkalaisuus ulottui pääruuasta salaattiin ja Mythos-olueen asti, minkä lisäksi tunnelmaa loi matkakaiuttimesta blastattu kansanmusiikki kuin turistiravintolassa ikään.
Ruokaa riitti.
Trangiaa tarvittiin tällä erää vain halloumin paistamiseen. Sopivan lämpötilan löydyttyä siivut oli helppo kärventää molemmin puolin oliiviöljyssä – ohut pannu reagoi nopeasti kaasuhanan vääntelyyn. Leivän kanssa voisi käydä vähän niin ja näin, joten se paistettiin ja siivutettiin jo kotopuolessa. Lisukkeina oli purkista viininlehtikääryleitä sekä kreikkalainen salaatti, joka valmistettiin oikein paikan päällä. Siivuttaminen metsässä ei ole välttämättä kovin kätevää, mutta kuvassakin näkyvä entinen lipputangon tmv. jalusta toimi työ- ja ruokapöytänä. Poikkeuksellisesti tällä erää syntyi hiukan biojätettäkin paprikoiden ja punasipulin jämien muodossa, minkä lisäksi toki juustot tulevat muoveissa ja dolmat säilykepurkissa.
Seuraavan mettä-gourmetin teema vaatii miettimistä, koska pelkkä pussikeitto on vähän mitätön laiteltava. Täytetyt lätyt olisivat yksi mahdollisuus tai ehkäpä fondue. Hotpotin äärelle tekisi jo mieli palata, kun se toimi niin hyvin ja kestää luonnostaan pitkään syödä. Kreikkalaisen safkan valmistelussa ei tainnut juuri varttia pidempään seota, etenkin kun paistaminen ja salaatinteko rinnakkaistuivat kahdella äijällä niin tehokkaasti.
Sateinen sää tärveli suunnitelmat kallioilla syömisestä, mutta onneksi lähellä sijaitsee myös Pornaistenniemen luontopolun piknikpaikka, jossa on oikein penkit ja pöydät katoksien alla. Vaikka aika lähellä on teitä ja taloja, niin ne jäivät puiden ja pusikkojen peittoon sikäli hyvin, että saattoi lähes kuvitella olevansa oikeassa metsässä. Huono ilma takasi samalla sen, ettei paikalla ollut tunkua. Tällä kertaa teemana oli Meksiko, joka näyttäytyi lautasella papujen sekä quesadillojen muodossa. Meksikolainen olut unohtui ostaa, mutta jälkiruuaksi oli sentään ehtaa tequilaa limetinlohkojen kera.
Lätty lämpiää.
Purkkipapujen lämmittäminen ei kummoista taitoa vaadi, joten mielenkiinto suuntautui siihen, miten quesadillat onnistuvat Trangian paistinpannulla. 27-kokoisen Trangian pannu on niin pieni, että normaalikokoiset tortillat eivät siihen oikein luontevasti mahdu. Onneksi K-supermarketista löytyi kooltaan pienempiä maissi-vehnätortilloja, ja kuten kuvasta näkyy, ne olivat tarkoitukseen oikein sopivia. Sisuksiin meni Pirkan chipotle-salsaa ja kotona valmiiksi siivutettua juustoa. Sopivan lämpötilan löydyttyä prosessi pyöri mukavasti, kun toinen ruokailija söi ja toinen paisteli itselleen seuraavaa lättyä. Roskaa syntyi tällä kertaa lähinnä tortillapaketista, kertakäyttölautasista ja säilykepapujen purkista. Tämän kolmannen onnistumisen jälkeen lienee seuraavaksi halloumin vuoro – Kreikka-teemaa voi viritellä pidemmällekin lisukkkeiden ja juomien kautta.
Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Tämähän sujui taas hyväätte.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Ja sitten takaisin kotimaahan kahden ja puolen viikon reissusta. Suomalainen matkailutapa on tunkea joka päivä täyteen jotain ohjelmaa, eikä korealainen tyyli siitä näytä paljon poikkeavan. Kaikenlaista tuli siis nähtyä, vaikka välillä olisi voinut ottaa hiukan iisimminkin 🙂 Ensimmäinen viikko meni Daejeonissa, josta siirryttiin loppuajaksi Souliin. Ei ensinmainittukaan mikään kylänen ole 1,5 miljoonalla asukkaallaan, mutta pääkaupungin metropolialueella asustaa puolet koko maan väestöstä, 25 miljoonaa, joten meininki oli kuin suuressa maailmassa konsanaan. Melkein mihin muuhun tahansa metropoliin verrattuna Soul on siisti ja turvallinen, joten joka sivukadulla ei tarvitse olla varuillaan.
Lääniä riittää (Soul).
Aika paljon oli jo tuttua 12 vuoden takaisesta matkasta: kivikovat sängyt saivat lonkat taas kipeiksi, kasvisruokaa oli edelleen hieman vaikea löytää, lämpöä piisasi eikä englannilla oikein pärjännyt missään. Ruokapuolella helppoja ja siten usein lautaselle päätyneitä sapuskoja ovat nuudelit sekä kimbab, kunhan vaan varmistuu niiden sisällöstä – kotoisammat pitsa ja burgerit pelastivat päivän pariin kertaan. Sojusta en ole vielä oppinut tykkäämään, eikä korealainen olutkaan keskimäärin ihmeellistä ole. Jos sellaista on juotava, niin Terra on perusvarma lager. Kielitaitoni oli ihan yhtä hutera kuin viimeksikin, joten tulkkaus oli usein tarpeen. Täytyy hivenen suorastaan ihmetellä, miten haluttomia korealaiset ovat puhumaan enkkua, vaikka sitä on jo pitkään opetettu koulussa ihan aktiivisesti.
Ramjonia taas kerran. “Ciderin” tilaamalla saa eteensä Spriten tapaisen limpparin eikä sidukkaa.
Vuorelle kiipeäminen oli (tuskallisuutensa vuoksi) ehkä kaikkein muistettavin tapaus, mutta aikaa ehdittiin viettää myös mm. merenrannalla, syrjässä sijainneessa vesipuistossa, pelihalleissa, museoissa, kaupoissa, akvaariossa, Lotten näkötornissa ja ties missä. Rantakohde oli mukavan aito: ei mikään keinotekoinen turistirysä, vaan ihan oikea luonnon hiekkaranta, jossa oli pikku rapuja, simpukoita ja meritähtiä. Suomessa uimaan mennessä heitetään kledjut menemään, kun taas korealainen laittaa kiiruusti päälle uimashortsia ja pitkän paidan – nurinkurisuus on sinänsä ymmärrettävää kuuman auringon takia. Rantalomailuun kuuluu myös ilmeisen erottamattomasti pitkän kaavan kautta grillailu.
Merenrannan kalastusbotskeja.
Museot ovat museoita, joten niissä harvemmin tulee mitään kovin yllättävää ja ihmeellistä eteen. Tällä kertaa ajoitus sattui kuitenkin olemaan sopiva, ja pääsimme näkemään Hello Kittyn 50-vuotisnäyttelyn, johon oli kerätty mm. hulppea määrä Sanrion hahmoista tehtyjä tuotteita, joita riitti radioista korvapuikkoihin ja kumisaappaisiin. Sen verran sivistyin tämän populaarikulttuurin haaran suhteen, että tunnistan jatkossa ainakin Pompompurinin, Keroppin, Pekklen, Kuromin, Pochaccon, Gudetaman ja muutaman muun. Tyllerö haali Sanrio-krääsää kaksin käsin, enkä ihan toimettomaksi jäänyt itsekään. Lisää japanituomisia löytyi vielä sattumalta vastaan tulleesta Ghibli-kaupasta.
Katsotaas… Pompompurin, My Melody, Hello Kitty, Cinnamoroll ja Badtz-Maru?
Suomessa väestö tunnetusti ikääntyy ja syntyvyys laskee, ja Koreassa tilanne on vielä korostuneempi, sillä syntyvyys on siellä koko maailman alhaisin. Omiin havaintoihin ei kannata liikaa luottaa, mutta fiilis oli kieltämättä linjassa tilastojen kanssa: vanhuksia näkyi paljon, kun taas esimerkiksi metrossa en huomannut lapsia kuin harvakseltaan, vaikka sillä paljon ajelimmekin. Edes Soul ei ole erityisen kansainvälinen – turisteja toki oli – mutta sisämaassa sijaitseva Daejeon on sitä vielä huomattavasti monokulttuurisempi, ja välillä meni kokonaisia päiviä näkemättä yhtään länkkäriksi tunnistettavaa henkilöä. Tällaisena partaisena hujoppina varmasti erotuin joukosta joka paikassa.
Palatessa jet lag näyttää olevan huomattavasti kepeämpää sorttia kuin mennessä, joten parin päivän päästä unirytmi lienee jo melko lailla normaali. Lennoilla en saa pitkine jalkoineni koskaan juuri nukuttua, joten 12 tunnin kykkiminen koneessa on tuskallinen tinki; maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi lennot eivät enää mene Venäjän yli, mikä lisää matka-aikaa tuntuvasti. Seuraavaa käyntiä täytyy tuskin odotella sentään kahtatoista vuotta, mutta eiköhän tässä vähintään muutama vuosi vierähtäne sitä ennen. Korea-aiheesta tulee tuonnempana lisää postauksia, kunhan ehdin testata mukaan tarttunutta elektroniikkaa ym.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Monenlaista tarvitaan.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
