Poitsun Linux-kone toimi oikein mukavasti siihen saakka, kunnes Mint päätti päivittää Nvidian ajurit 470-sarjalaisiin. Siitä lähtien – myös 510/515-ajureilla – X-ikkunointi ei aina herää valmiustilasta. Tämä ei ole ilmeisesti mikään tuiki tavaton ongelma edes, mutta vasta tänään löysin toimivalta tuntuvan ratkaisun tästä ketjusta: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150
Vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtuu, mutta nuo Humblebeen ehdottamat muutokset tekemällä kone tuntuu heräävän taas luotettavasti. Megalomaaninen systemd-syöpä leviää hiljalleen joka puolelle nyky-Linuxeja, eikä siitä tässä(kään) tuntunut olevan mitään muuta kuin harmia. Katsotaan nyt, miten pidemmän päälle, mutta ainakaan ruutu ei enää tunnu jäävän pimeäksi eivätkä nvidia-sleep.sh ja X jää jumiin haukkaamaan 100 % suoritinajasta.
Starting from driver version 470 Nvidia decided to do things “right” i.e. use a systemd service for sleep and suspend, which occasionally led to X hanging with a black screen (510/512 likewise). Only today I discovered a solution by Humblebee on this discussion thread: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150 Good luck, it seems to have worked for us at least!
Täydellisen matkakajarin metsästys jatkuu edelleen. Tällä erää kaupasta lähti mukaan Anker Soundcore Motion Plus. Aiemmista vaihtelevista kokemuksista johtuen suttasin projektiin toiveikkaasti tällä erää hiukan enemmän rahaa, 125 euroa. Pötkö ei olekaan ihan pienemmästä päästä, mutta vielä varsin hyvin vaikkapa reppuun menevä. Paino on samoin jo tuntuva (noin kilo), mikä asettaa kanniskelulle omia puitteitaan. Mustan purnukan yleisilme on tavanomainen, muttei onneksi mitenkään ruma. Runko vaikuttaa tukevalta, tosin kumipäällysteeseen jää helposti sormenjälkiä. En ruvennut upottamaan Motionia mihinkään sankoon, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla hyvin vedenkestävä niin kauan kuin oikean reunan portit on peitetty korkillaan.
Jos vielä yksi kajari?
Lataus tapahtuu nykyaikaisesti USB-C:llä, minkä lisäksi samaisen korkin alta löytyy itselleni ehdoton liitäntä miniplugille. Mukana tulee molemmat johdot, jos nyt ei kovin pitkät sellaiset. Valmistaja lupailee käyttökelpoista 12 tunnin akkukestoa, mutta se lienee todella pienellä äänenvoimakkuudella, koska alta tunnin testisessio haukkasi 10 % latauksesta. Päivitän alle, kun tulee matkakäytöstä enemmän todellisia kokemuksia. Langaton toisto BT:n kautta onnistui nopealla kokeilulla asiallisesti, mutta ikävänä miinuksena BT:n käyttö katkoo aux-liittimestä tulevaa ääntä, vaikkei puhelimella oikein edes tekisi mitään. Päällä on mukavantuntuiset napit oikein kytkimillä äänenvoimakkuutta, BT-paritusta, bassobuustia sekä biisien vaihtamista varten – viimeksimainitut on tosin toteutettu aika kummallisesti yhtä nappia rämpyttämällä. Äänenvoimakkuuden säädössä on jokseenkin isot hypyt: vastaan tuli jo tällä testailulla tilanne, että haluttu voimakkuus olisi ollut kahden askeleen välillä.
Ja sitten pääasiaan eli äänenlaatuun. Vakioasetuksilla ilman buustia bassoa on kovin vähän ja buusti päällä taas liikaa. Basson ylikorostaminen DSP:n voimin myös puurouttaa keskiääniä, joten kumpikaan asetus ei ole sinältään sopiva. Ennen vanhaan tilanne olisi joko ollut vain hyväksyttävä tai ruvettava räpeltämään korjausta tietokoneen päässä, mutta onneksi kännykkään ladattavan appiksen avulla säätöjä voi muokata vapaammin. Laitettuani equun vain pienen buustin bassoon rupesi ääni kuulostamaan jo asiallisemmalta. DSP tekee silti välillä jotain hiukan omiaan, minkä huomasi aaltomuodoiltaan hyvin puhdasta SID-musaa kuunnellessa. Äänenvoimakkuutta voi säätää samasta sovelluksesta, mutta piuhalla soittaessa sekin aiheuttaa äänen katoilua. Olisikohan tämä ollut ihan mahdotonta tehdä toisin?
Tyypillisesti BT-kajarien elementit sojottavat joko suoraan ylös tai sivulle, mutta Anker päätti kallistaa niitä hieman ylöspäin, mikä lieneekin pöydällä olevalle pötkölle ihan hyvä ratkaisu, sillä ääni ei heijastu aivan yhtä innokkaasti heti kovasta pinnasta. Kaiuttimen sijoittelulla tuntuu olevan kohtuullisen paljon merkitystä, sillä korostus muuttuu etäisyyden myötä reippaasti. Eräs käyttökohteeni Motionille tulee olemaan leffakajari, jolloin volaa on hyvä olla, koska joidenkin leffojen äänet ovat niin surkeaa pihinää. Ääntä pötkylästä tosiaan lähtee jopa yllättävän paljon, mutta jossain kohdassa mukaan ilmaantuu tuttu purkkimaisuus, joten järkevimmät volot ovat aika maltilliset. Sekalaisissa lukemissani arvioissa äänenlaatua on jopa kehuttu; itse en nähnyt siinä mitään erityistä kehuttavaa (mikä vahvistaa herkästi näkemystä siitä, että jotkut “arviot” ovat lähinnä maksettuja mainoksia).
Värkin koko leveys on 25 cm ja vasemman ja oikean laidan kauimmaisilla elementeillä on 20 cm etäisyyttä toisistaan, joten jonkun sortin stereokuva on mahdollinen. Käytännön testailun perusteella sellaista tosiaan onkin, mistä saattaa olla leffojen kanssa jotain marginaalista iloa. Läheltä kuunnellessa kajarin sisäisen kohinan voi erottaa selvästi, mutta toiston aikana tai normaalilta kuunteluetäisyydeltä se ei onneksi erotu. Laatuvaikutelmaa moinen kohina ei toki paranna. Positiivisena puolena Motion ei vingu, jos sitä lataa toiston aikana läppärin USB-liittimestä – vinkuna on ollut riesana omistamissani JBL:issä ja Rockbox Brickissä. Erillisellä laturilla nekin sentään pysyivät hiljaisempina.
Kuten arvelinkin, Graalin maljaa ei vieläkään löytynyt. Ehkäpä toisena vaihtoehtona harkitsemani Marshall olisi ollut parempi valinta, mutta se olisi ollut vieläkin kalliimpi ja painavampi. En tässä vaiheessa jaksa enää uskoa, että sitä täydellistä matkakaiutinta on olemassakaan, vaan aina on pakko tehdä kompromisseja koon, hinnan, ominaisuuksien ja äänenlaadun välillä. Näin ollen Anker Soundcore Motion Plus saa arviokseen 3,5/5 “ihan kiva”. Lisään alle, jos jotain uutta ilmenee pidemmän käytön myötä.
edit: Pötkö tukee normaalin SBC:n lisäksi aptX:ää, joten ainakin Androidista pitäisi saada vähän parempaa äänenlaatua. iLaitteista heikommin. Kantavuus tuntuu olevan varsin hyvä.
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
Partyiltä on taas jokseenkin ryytyneenä palattu, mutta on sitä pahempaakin nähty. Osallistuin jälleen sekalaisiin kompoihin, joten tässä näytille tekeleitä ja hiukan niiden taustatarinaa. Ensimmäisenä Tuplaimet, jotka eivät tällä erää olleet ehkä ihan nokkelimpia keksimiäni, vaikka kakkossija heltisikin. Välillä aika vaikea ennustaa yleisön äänestyskäyttäytymistä, kun oma suosikkini sijoittui huonommin:
Valokuvasompoon näpsäisin simppelin shakkikuvan Shah Mat, joka toimii aiheen luontaisen kuvauksellisuuden takia. Linssivääristymä teki kuvaan aikamoisen kalansilmämuljahduksen, jota en ruvennut suuremmin korjailemaan, vaan säädin lähinnä hiukan kontrastia, rajausta ja väritasapainoa.
Nappuloiden siirtelyn jälkeen laudalla ei näytä edes olevan matti
Toinen valokuva oli Kimmon kanssa työstetty Jorma lepää, osa suurempaa Ryönämestari-konseptia, josta kirjoitan tarkemmin ihan oman postauksensa. Kuvaan tavoitettiin suomalaisen miehen lepohetki maaseudulla rankan työpäivän päätteeksi.
Kuvattu Pakarajärven maitolaiturilla
Jos juuri muuta en ehtisikään, niin petskari sentään on yleensä nopea tehdä. Tällä kertaa ensimmäinen kahdesta duunista on optikkokäynnistä ja siellä nähdyistä hienoista laitteista innoittunut OC-125:
A largely* non-intrusive and pain-free optical device for measuring human visual acuity
Toinen petskari oli osa Ryönämestari-tuotesarjaa, tekstigraffaksi muokattu, Kimmon alkujaan piirtämä logo. Tämä kuva julkaistiin nimellä Laatu ruokaa.
Puhtaasta luonnosta lapioitu
Kaikkein eniten vaivaa meni Ryönämestari-videoon, jonka ideointi ja tekeminen alkoivat jo tasan vuosi sitten. Kirjoitan siitä tosiaan ihan oman postauksensa hiukan myöhemmin, koska sanottavaa on paljon ja projektin aikana tuli opittua yhtä sun toista – enimmäkseen tietysti kantapään kautta. Oli samalla ensimmäinen oikea wild compo -entryni, vaikka joihinkin olen hiukan osallistunut vuosien varrella.
Tavallisia halpoja shakkinappeja voi säilyttää hyvin sekalaisissa pusseissa tai pahvirasioissa, mutta siinä vaiheessa, kun pelivälineisiin on satsattu kunnolla rahaa tai ne menevät lahjaksi, ei nuhju Minigrip enää ole oikein arvoisa ratkaisu. Halpoja puisia rasioita myydään askarteluliikkeissä, monet ulkomaiset shakkiliikkeetkin lodjuja kaupittelevat, ja vielä yhtenä vaihtoehtona on hankkia sopiva nätti korurasia tai vastaava (ne tosin tuppaavat olemaan usein aika pieniä).
Kiinni.
Itse olen ostanut halpoja pikku puulippaita, jotka käyvät jo ihan sinältäänkin, jos tavoitteet eivät ole korkealla. Pikku tuunaamisella niistä saa kuitenkin paljon nätimpiä. Ainakin lakkaaminen tai pellavaöljyllä käsittely olisi hyvä idea, ettei käsittelemättömään pintaan tartu mähmää. Itse olen sekä maalannut että petsannut rasioita, ja joskus olisi hauska kokeilla puhalluslampulla tmv. polttamista – voi tosin olla, ettei tuo höttöinen puu ja viilu kovin kauniiksi kärvenny. Akryylimaalit ja -lakka mahdollistavat nopean työskentelyn, mutta ainakin tuo itse käyttämäni lakka vaatii lopulta pitkän kuivumisen, että viimeinenkin tahmeus katoaa.
Auki.
Sisäpuolelle ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, mutta säätäjähän toki säätää. Yllä näkyy yksi mahdollinen pehmustusratkaisu, jossa olen liimannut huopaa kattoon ja lattiaan, sekä asentanut väliseinän pohjalle, jotta napit pysyvät erillään eivätkä hölsky ihan yhtä paljon. Huopa on armelias materiaali, sillä sitä voi vähän venyttää tai painaa kasaan, eikä palasten leikkauksen tarvi onnistua ihan puolen millin tarkkuudella. Ohuempaa kangasta olisi melko mahdotonta saada yhtä siistiksi. Etu- ja takaseinä ovat tässä jääneet peittämättä, eikä erillisistä paloista näpertämällä saisi kovin helposti siistiä lopputulosta (tämäkin oli jo aikamoisen tuskan takana). Materiaalien yhteishinta lienee reilun kympin, mikä on vielä jonkun verran halvempi kuin ulkomailta tilattu valmis pehmustamaton boksi.
Viimeisin googlauksen sävyttämä sivuraide oli stadin slangiin tutustuminen, josta lähti liikkeelle vähän laajempikin kielellinen pohdinta. Vaikka olenkin Helsingissä sen 20 vuotta asunut, en ole sanottavasti poiminut sinä aikana (uusia) slangisanoja omaan puheenparteeni. Muutosta on tapahtunut lähinnä siinä, että länsisuomalaisen kulmikas Tyrvään murre on pehmentynyt ensin Tampereen kautta ja sittemmin aika lailla vesittynyt tavalliseksi puhekieleksi. Niin monet muutkin ovat junantuomia, ettei etenkään vanhaa slangia juuri arjessa kuule. Mielenkiintoista kyllä, paljasjalkaisempi jälkikasvu tuntee slangia vielä huonommin – olisin kuvitellut sitä edes koulusta hiukan tarttuvan, mutta näemmä ei. Jopa 1980-luvun Vammalassa vaikkapa fillari, duuni, fleda, kundi, koisia, prätkä, rotsi ja veke kuuluivat nuorten kieleen, mutta ainakaan täällä keskisellä alueella 2020-luvun Stadin skidit ei bamlaa slangii.
Suuri(n) osa vanhan slangin sanoista oli peräisin ruotsista, mikä ei ole länsisuomalaiselle ihan niin eksoottista kuin voisi luulla, sillä murteellisia lainoja on sielläkin vielä jäljellä. Vaikkapa mummuni pruukasi tehdä jotain ja joskus piti fundeerata (etenkin jos tuli tenkkapoo) tai trahteerata. Myös 1995–1996 “opiskelemassani” armeijaslangissa oli Helsingin vaikutusta: elbata, skode, sluibata, spade. Sittemmin lainojen lähteeksi on tietysti muuttunut englanti, mikä näkyy oikein erityisesti tietokone- ja skeneslangeissa, jotka ovat täynnä koodaamista, sorsaa, konnua, uppaamista, donaamista, sedaria, hardista, disua ja seepua – näissäkin alkaa jo muuten erottaa sukupolvieroja.
Appis on ratkaisu melkein kaikkeen.
Vaikka vanhin slangi onkin jo aika lailla kuollut puhujiensa myötä, on se joka tapauksessa kulttuurihistoriaa, jonka säilyttämisellä on oma arvonsa. Kirjoihin ja tutkimuksiin on taltioitu eri aikojen sanoja, ja Stadin Slangi ry julkaisee lehteä sekä järjestää muuta toimintaa. Murteen ajopuuna en sinänsä koe slangia itselleni miksikään sydämenasiaksi, mutta samalla toki tajuan kielen monimuotoisuuden arvon, joten luultavasti kersat saavat hiukan kasvattaa kielellisiä juuria kotikaupunkiinsa. Isikoodaus auttaa tässäkin 🙂
Vanha kotipalvelin vuodelta 2018 palveli asiallisesti reilun neljä vuotta, mikä oli melkeinpä yli odotusten purkin halpuuden ja muovisuuden huomioiden. Viimeisin uptime kipusi yli 800 päivän, mutta sitten tapahtui “jotain” eikä kone enää suostunut muuta kuin polttamaan virtalediä. Siispä kiireesti korvaava tuote tilaukseen – uhkarohkeasti toinen Gigabyten halpis eli BRIX GB-BMCE-4500C. Tuulettimeton Celeron 4500 on kenties hulppeasti parempi kuin edellisessä, mutta nykymittapuulla silti aika vaatimaton prosu. SATA-levyn otin vanhasta koneesta, joten ainoaksi erikseen ostettavaksi komponentiksi jäi neljän gigan DDR4-läppärikampa, joka riittää tähän tarkoitukseen ihan mainiosti.
Pikkupurkki on pikkupurkki.
Toiveikkaasti kuvittelin, että vaihto olisi pikkujuttu, vaan sitten kävi nopeasti ilmi se ikävä seikka, että SSD:lle on asennettu BIOS-buuttaava MBR, jota tuoreempi Gigabyten EFI ei osaa käsitellä. Eli uusiksi meni koko käyttis ja tiedot piti tyhjentämistä varten laittaa väliaikaisesti toisaalle talteen. Ensinnä yrittelin asentaa oikein uuden koulun tuoretta tekelettä, Ubuntu Serveriä, mutta se jäi juntturoimaan jonkin (umpiturhan) pilvipalvelunsa kanssa heti buutissa. Siispä paluu todellisuuteen ja ineen tuiki tavallinen Debian kuten ennenkin. Ssh, Samba, kiinteä IP DHCP:llä, kotiverkon hostnamet ja pari pikku muuta säätöä eivät kauan aikaa vieneet, mutta tiedostojen letkutus takaisin hieman pidempään.
Mukavana pikku detskuna BRIX buuttaa ihan iloisesti ilman näyttökaapelia. Vielä pitää testata, tarvitaanko ainakin näppis, minkä jälkeen asiat ovat taas toivottavasti ennallaan – ehkäpä jopa hieman paremmin – ja rotjake saa siirtyä pois silmistä toimittamaan tiedostopalvelimen virkaansa. Ja kyllä, nassikka olisi monessa suhteessa järkevämpi avaimet käteen -ratkaisu. On tässä hieman enemmän tekemisen makua edes, jos ei sitten muuta. Palvelinkäytössä bluetoothit, usb-portit, äänipiirit, wlanit ja 4k-resot eivät mitään hyödytä, mutta on helppo kuvitella, että jossain toisaalla samainen purkki pyörittää infonäyttöä, ohjaa valoja tai toimii jopa höyhensarjan toimistotietokoneena.
edit: Jäähdytys ei näytä olevan lootan parhaita puolia. Vaikka kellotaajuus on tyhjäkäynnillä vain 700 MHz, huitelee prosu idlenäkin 60 asteessa, joten hirmu vakuuttava tämä passiivijäähdytys ei ole. Nimellistä 2,8 GHz turbotaajuutta ei pitkään pusketa stressitestissä, vaan sieltä tullaan rivakasti alas. Näin korkeat lämmöt kroonisesti eivät edesauta komponenttien kestävyyttä, mutta jooh: markalla sai taas markan tavaraa.
Tällä viikolla olemme saaneet taas kuulla aimo määrän opinnäyte-esityksiä, sillä peräti 18 opiskelijaa yrittää saada tutkintonsa kasaan ennen kesälaitumille lähtöä. Kolme kokonaista päivää sekoaa pelkkiin presiksiin, minkä lisäksi pidetään vielä arviointiryhmän kokous, jossa päätetään lopulliset arvosanat töille. Arvioita ja arvosanaehdotuksia jälleen kerran silmitelleenä yritin pohtia, miksi ehdotukset tuntuvat toisinaan täysin vääriltä ja miksi arvioijien kesken voi olla niin suuria eroja. Ainakin seuraavia syitä on tullut huomattua vuosien varrella:
Persoonallisuus – jotkut yksinkertaisesti ovat luonteeltaan pikkutarkkoja ja toiset taas lunkeja. Oman tietämyksen korostaminen ym. itsetehostus ei kuulu lausuntoon.
Tieteellinen tausta – tieteenalojen ja koulutusohjelmien välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon akateemisia käytäntöjä korostetaan.
Ammatillinen tausta – käytännön tekijä keskittyy arviossaan luonnostaan tuotantoon, kun taas akateemikko syynää tieteellisiä meriittejä.
Urapolun vaihe – kohta väittelevä tai vastaväitellyt arvioija on melkeinpä pikku klassikko, akateemisuuden lakipisteessä on helppo lukea MA-opinnäytettä kuin väitöskirjaa.
Kokemus – konkari osaa suhteuttaa arviointiaan muihin näkemiinsä saman alan opinnäytteisiin.
Suhde yliopistoon – ulkopuoliset arvioijat ovat toisinaan turhankin kilttejä varmuuden vuoksi, mikä liittyy toki myös kohtaan kokemus.
Suhde ohjaajiin – vanhan kalakaverin ohjaamaa duunia ei välttämättä viitsi kritisoida liikaa, koska samalla epäsuorasti kritisoi ohjaajaa.
Vertailu – toisen arvioijan kanssa keskustelu helposti yhtenäistää arvioita väärällä tavalla ja pahimmillaan johtaa vianetsintä-kilpajuoksuun.
Ruohonkorren asento – arvioijatkin ovat ihmisiä, joten ulkoiset tekijät tai vaikkapa vain satunnainen paha päivä saattavat vaikuttaa arvioon.
Lista ei ole kattava, mutta opinnäytteiden parissa askarrellut varmasti tunnistaa samoja ongelmia, joita on yritetty ratkoa eri keinoin. Eräs Aallossa käytössä oleva mekanismi on arviointimatriisi, jossa on lueteltu arvioitavat aspektit ja miten ne pisteytetään. Arvioijan työ on sittenkin luonteeltaan tulkintaa eikä mekanistista, joten yhteismitallisuus on lähinnä kaunis toive. Epäreiluja, ilkeitä tai yksipuolisia arvioijia ei todetun harhalaukauksen jälkeen enää pyydetä uudelleen. Nykyään vähintään toisen tarkastajan pitäisi olla Aallosta, mikä toimii ainakin pienenä laadunvarmistuksena. Viime kädessä kyse on joka tapauksessa ihmisten tekemästä työstä, minkä lisäksi taiteellisen työn arviointi on luonteeltaan kovaa tiedettä mähmäisempää, joten inhimillisiä erehdyksiä tapahtuu varmasti jatkossakin.
Taktiikkatehtävien tekeminen ja ratkominen jatkuu edelleen: kohta kasassa on jo 500 erilaista tehtävää. Uutuutena rupesin ottamaan tilanteet ihan oikeista omista tai poitsun peleistä, niin niihin tulee erilaista realismia. Keinotekoisissa tehtävissä asemista tulee helposti hieman kliinisiä ja ilmeisiä, ja hämäykseksi laitetut lisänapit ovat siististi tai niitä ei jaksa laittaa kovin montaa. Oikeissa peleissä toki on se varjopuoli, että tietyt teemat ja taktiikat voivat esiintyä niissä hyvin harvoin ja tehtävät jäävät yksipuolisiksi. Tässä joka tapauksessa tuoreimpia tulokkaita, etsi valkoisen paras siirto:
Tähän ikään piti päästä ennen kuin lopulta otin selvää siitä, mitä eri pihdit ja tongit ja pinsetit ovat oikeasti englanniksi. Enkkutermit ovat osittain hämäävästi samankaltaisia kuin suomalaiset, mistä seuraa lisäsekaannusta. Tässä joka tapauksessa muutamat työkalut:
Tongs – keittiöpihdit eli ottimet (mutta myös pajapihdit ym. isot värkit)
Korvakuulolta luontevasti olisi pincers~pinsetit ja tongs~tongit, mutta lähisukulaisuudesta huolimatta menee silti pieleen. Valitettavasti tästä systeemistä ei saa oikein vedenpitävää, koska kategorioiden välillä on päällekkäisyyttä, nimet ovat saattaneet muuttua ajan mittaan, eikä puhekielessä käyttö ole aina turhan tarkkaa. Kasvata sanavarastoasi – öka ditt ordförråd.
