Jälleen kerran tuli työn alle uusi läppäriprojekti, kun kierrosta poistuneesta Dell Latitude E7270:stä piti tekemän itselleni liikkuvaa työasemaa. Linux Minttiä koneeseen toki, mutta päätin saman tien päivittää tuoreimpaan eli versioon 20, josta ei ollut vielä muuten kokemusta. Muutaman päivän kokemusten jälkeen tunnustin tosiasiat, vedin koneen sileäksi ja asensin tilalle hyväksi todetun 19.3:n. Jaa että miksikö?
Javan JOGL ja sitä myötä Processingin rautakiihdytetty 2D sekä 3D eivät toimi.
Varmaankin edelliseen liittyen OpenGL-ohjelmien kanssa on vähän kaikenlaista muutakin epämääräistä pykimistä, kuten mustia ruutuja.
Viimeisimmän päivityksen myötä hajosi myös Steam, mikä oli aika lailla viimeinen pisara. Veikkaan näiden kyseisten kompurointien johtuvan epäonnisesta Mesan, X11:n tai kernelin versiosta, mutta motivaatio syvällisempään selvittelyyn puuttuu.
Chromium on heivattu paketinhallinnasta ja tilalle tuputetaan Firefoxia. Tämä ei ole sen tyylistä valinnanvapautta, jota Linux-käytöltäni haen.
Kaikenlaisia legacy-kirjastoja on niin ikään hävitetty pakettitarjonnasta, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta samalla rikkoo väistämättä joidenkin vanhojen ohjelmien yhteensopivuuden.
Tahdon uskoa, että nämä ovat tuoreen version lastentauteja, jotka ajan oloon ainakin osittain ratkotaan (paitsi kenties ideologiselta haiskahtava Chromium-kupru, jonka sentään sai ohitettua PPA:n avulla). Juuri tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tarvitsen läppärin oikeaan käyttöön enkä lelutukseen, joten yritetäänpä uudestaan joskus toiste – eikä tuotantokoneella.
Just in case someone else is trying to google the same issue and does not find a solution. Chromium 85.0.4183.83 seems to be a rather bad update, as after returning from suspend the graphics are completely corrupted and the only “solution” is to restart the browser. The problem is not limited to Chromium only, but manifests itself with Chrome as well. Dunno if this is only Nvidia-related, but at least the driver version didn’t matter.
Here’s a solution that actually seems to work: start Chromium with the parameter –use-gl=desktop
Chromium 85.0.4183.83 -päivitys päätti ryhtyä sotkemaan grafiikkansa valmiustilasta palatessa. Sama koskee Chromea – en tiedä, onko ongelma vain Nvidiaan liittyvä, mutta ainakaan ajurin versiolla ei tunnu olevan merkitystä. Onneksi ratkaisukin löytyi: Chromiumin kun käynnistää parametrin –use-gl=desktop kera, niin tuntuu taas toimivan.
Melko vekkulin näköinen Facebook, muttei paljon naurattanut tänä aamuna.
edit: Found a better solution than the Vulkan trick!
edit2: Tried –use-cmd-decoder=validating instead. Didn’t work 🙁
edit3: This hack probably isn’t necessary any more. It was causing some performance issues anyway.
Pikaisesti ensimmäisiä kokemuksia GeForce NOW -palvelun toiminnasta Linuxilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi: pientä säätöä vaatii, mutta toimii kyllä. Chrome OS -tuen myötä pelipalveluun ilmaantui samalla vähin äänin myös Linux-tuki, vaikkei sitä missään pahemmin mainostetakaan. Selaimena pitää olla tuoreehko Chrome – yhtä lailla toimi Chromium, joka laitetaan teeskentelemään Chrome OS:ää, mutta sen enempää virittelyä ei sitten tarvitakaan. Ohjeet esimerkiksi täällä. Kirjautuminen tarvitsee tunnarin (FB riittää sekin), minkä jälkeen silmien eteen aukenee tällainen näkymä:
Näkymä selaimessa
Ideahan on siis, että voit pelata omia pelejäsi Steamista, Epic Lames Storesta ym. Renderöinti tapahtuu siellä jossain Nvidian tehoveivillä ja netin yli streamataan videota, joten asiakaspäässä ei tarvita järin kummoista rautaa. Tuettuja pelejä onkin jo paljon, mutta omassa Steam-kirjastossani osumia oli silti harmillisen vähän; kokeiluun lähti Nex Machina, joka toimi ihan mukavasti, vaikka tällaiseen peliin verkon tuoma pikku lägi ei olekaan järin tervetullut.
Ilmaisella tunnarilla saa tunnin pelisessioita ja joutuu mahdollisesti jonottamaan, siinä missä 5,49€ kuussa sijoittamalla saa nopeammat aksut, pidemmät sessiot ja RTX-tuen. Tämän perusteella en ole vielä latomassa taaloja tiskiin, mutta katsotaan tilannetta pidemmän päälle. Saisihan tällä ainakin joitakin Windows-pelejä toimimaan, jos pakottava tarve olisi. Ihan tasainen GeForce NOW:n tie ei ole ollut, sillä keväällä osa mukana olleista julkaisijoista, Activision Blizzard ja 2K Games, lähtivät lätkimään palvelusta peleineen.
Päätös oli tehty jo viime viikolla, mutta sain vasta eilen virallisen vahvistuksen sille, että hakemukseni digitaalisen kulttuurin dosentuuriin Turun yliopistolle hyväksyttiin. Ihan tervetullut valopilkku tähän ryydyttävään koronavuoteen sekä samalla merkki akateemisesta aikuistumisesta loputtomalta tuntuneen jatko-opiskelu- ja postdoc-limbon jälkeen. Vaikka dosentin titteliä onkin vedetty lokaan yhtäällä pääministerien ja toisaalla “kohudosentin” toimesta, on sillä vielä ainakin asiaa tuntevien parissa positiivinen merkitys.
Mitä tästä sitten seuraa? Eipä välittömästi juuri mitään, sillä dosentuurin mukana ei tule automaattisesti sen enempää palkkaa kuin velvoitteitakaan. Muodollisesti dosentuuri pätevöittää joihinkin väitöskirjoihin liittyviin tehtäviin, kuten ohjaajana, esitarkastajana tai vastaväittäjänä toimimiseen (käytännöt vaihtelevat hieman eri paikoissa), ja muuta hyötyä siitä saattaa olla virantäytöissä ja arvioinneissa. Ulkomailla dosentti merkitsee usein jotain aivan muuta – kuten myös lisensiaatti – joten maailman turuilla joutunee taas selittelemään, mistä on kyse. Keskieurooppalaisten maiden habilitaatio on suunnilleen vastaava prosessi, mutta esimerkiksi Jenkkilässä moisia ei harrasteta.
Amanitan joka ainoa peli pitää ostaa ja pelata läpi. Piste. Viime aikoina putiikin tahti tuntuu hieman kiihtyneen, siinä missä takavuosina pelien välillä meni pari kolmekin vuotta. Edellinen pläjäys, Pilgrims, oli hieman erilainen kuin aiemmat point’n’clickit sekä lyhyt, mutta varsin onnistunut yhtä kaikki. Niin ikävä kuin tämä on sanoakin, klassinen Samorost-sarja on toivottavasti jätetty hyllylle, kun se tuntui hieman kangistuneen jo kaavoihinsa. Tällä kertaa pelutukseen päätyi tuore Creaks.
Tyypillinen näkymä
Pelistä ei ole ainakaan vielä Linux-versiota, mutta Steam+Proton oli jälleen ystävä, ja kaikki toimi suorilta ilman mitään merkittäviä kupruja. Harvakseltaan putosi jokunen frame välistä, mutta paha sanoa, oliko kyse pelistä itsestään, koneeni asetuksista vai Protonista. Rahaa Creaksista pyydetään 20 euroa, mikä ei ole tällaisesta seikkailusta ihan vähän – epäilemättä peli nähdään jossain bundlessa ja tarjouksessa ennemmin tai myöhemmin.
Toinen tyypillinen näkymä
Aiemmista Amanitoista Creaks poikkeaa etenkin kontrolliensa osalta: point’n’click on ollut firman leipälaji, mutta tässäpä ohjaus tapahtuukin näppäimistön tai peliohjaimen voimin. Syynä tähän valintaan ovat todennäköisimmin lukuisat konsoliporttaukset. Creaks on muutenkin toiminnallisempi kuin aiemmat teokset, ja erikoisuutena pelissä on jopa mahdollista kuolla(!) toisin kuin ennen. Grafiikat ja musiikit ovat tuttua taattua laatua, joskin hieman synkempiä. Monin paikoin tuli tunne, että pelaisi piirroselokuvaa.
Musikaalinen minipeli
Hyvin suunniteltuja puzzleja riittää moneksi tunniksi (itse sain sekoamaan peräti kahdeksan tuntia kaikkine sivupolkuineen ja animaatioineen), ja vaikeustaso on yleisesti ottaen hyvin kohdillaan. Välillä menee hieman mekanistisen tahkoamisen puolelle, mutta melkein joka ruudussa on joku nokkela koukku. Lisää ajankulua tarjoavat lukuisat pikku minipelit, joilla ei ilmeisesti ole mitään merkitystä itse juonen kannalta. Seinissä on myös animoituja maalauksia niin ikään viihteeksi. Minipelien läpipeluusta ja taulujen löytämisestä saa Steamiinsa ainakin saavutuksia.
Creaksin udelleenpeluuarvo lienee kohtullisen pieni, kuten tällaisilla peleillä tuppaa olemaan. Eiköhän tuonkin äärelle tule joskus palattua vaikkapa puuttuvia tauluja etsimään, mutta jo kerran ratkaistut pulmat eivät toki ole kovin kiinnostavia. Kyllä tätä taas kelpasi hakata, joten antaa tulla lisää vaan – luottokortti on alati valmiina!
edit: Nvidian ja työpöydän kompositorit vek, niin framerate pehmenee oleellisesti.
Hieman nostalgianhuuruisten lasien katselin juuri läpi kaikki neljä kautta Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa (Jeeves & Wooster, 1990–1993), jota täälläkin esitettiin valtakunnanverkossa 90-luvulla. Etenkin Hugh Laurie on syöpynyt niin pysyvästi mieleen hömelönä yläluokkaisena tyhjäntoimittaja Bertie Woosterina, että myöhemmistäkin rooleista muistuu oitis Bertie mieleen. Alun perin hahmot seikkailivat P. G. Wodehousen kirjoissa – käsis ei useinkaan seuraa kirjoja orjallisesti, vaan juonenpätkiä on poimittu sieltä täältä.
Tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliin jatsahtavalle 20-luvulle tai 30-luvun alkuun. Muistan sarjan olleen todella hauska ysärillä ja olihan se sitä vieläkin, mutta tämänkertaisen nopean katselurytmin vuoksi toisteisuus tuli paljon selvemmin esille. Melkein joka jakso on enemmän ja vähemmän keitelty kasaan samoista aineista: Bertie meinaa joutua epämieluisiin naimisiin, despoottitädit pompottavat, mustasukkainen kilpakosija uhkailee, morseinten isät jurottavat, joku tavara pitää varastaa takaisin, vanha koulukaveri on epäonnisesti rakastunut, ja lopulta tietenkin kaikkivoipa Jeeves sortteeraa koko sekasotkun nokkelalla juonittelulla.
Jotkut värikkään hahmokaartin edustajat näyttäytyvät vain pikaisesti, siinä missä toiset ovat pysyvämpää laatua: esimerkiksi kömpelö Stinker, nyhverö Gussie, ahmatti Tuppy, rakastuvainen Bingo, pomottava Stiffy ja höperö Madeleine nähdään useissa jaksoissa. Etenkin miekkoset ovat joutilasta, hieman puupäistä sakkia, siinä missä naisten joukossa nähdään lukuisia pirttihirmuja. Kepeää yhteiskuntakritiikkiäkin tässä voisi nähdä, samoin kuin sarjan pikkuhitlerissä, Spodessa, joka on aikanaan ollut hyvinkin ajankohtainen parodia (ja on jälleen).
Enkkulasta tilaamani ITV:n julkaisun piti oleman “digitally restored”, mutta aika möhmöistä laatu oli yhtä kaikki – kuvasuhde tietysti telkkariin sopiva 4:3. Seuraava katselukerta lienee taas siellä 30 vuoden päässä, ja nyt lähtee työn alle puolestaan Merilinjan kolmas kausi.
Näin koronakevään jälkeen on ihan hyvä hieman reflektoida, miten etäkoulusta selvittiin ja miksi. Oma kakkosluokkalainen oli siis tämän kevään lähinnä kotosalla, kuten olin itsekin. Aika moni on sitä mieltä, että etäkoulu on lasten suhteen eriarvoistavaa, ja samaan lopputulemaan päädyin kevään kuluessa nopeasti itsekin:
Vanhempien läsnäolo kotona – kaikkihan eivät suinkaan etätöihin voineet jäädä – on eräs merkittävimmistä tekijöistä, sillä etenkään näin pieniltä ei voi vielä odottaa kovin suurta omatoimisuutta. Ja vaikka vanhempi tai kaksi kotona olisikin, on heidän kyvykkyydessään ja halukkuudessaan auttaa koululaista epäilemättä isoja eroja.
Etäkouluun tarvitaan pelit ja vehkeet. Näin geekkiperheessä tämä ei toki ollut ongelma 🙂 Poitsunkin luokalla jotkut yrittivät tehdä kouluhommia kännykkää tai tablettia käyttämällä, mikä menee etenkin kirjoitustehtävien kohdalla nysväilyksi. Vaikka tietokone olisikin käytössä, niin sen käyttöaika voi olla jaettu sisarusten tai vanhempien kanssa. Omalta koululta oli lainattavissa läppäreitä, mutten tiedä, kuinka paljon tai mikä oli tilanne muualla.
Opettajien digitaidoissa on suuria eroja. Meillä tilanne oli onnekas nuoren progressiivisen open johdosta, siinä missä vanhan polven edustajilla on voinut hyvin olla suuria ongelmia järjestelmien käytössä sekä oppimateriaalin jakamisessa/tuottamisessa verkkoon. Päivittäinen nettikokous vaikutti hyvältä idealta, joka palveli niin sosiaalisia kuin käytännöllisiäkin tarpeita.
Lasten persoonan ja oppimistyylin erot korostuvat etänä. Joillekin saattoi olla helpotus, kun ei tarvitse mennä kouluun, siinä missä toiset olivat yksinäisiä kaverien puutteessa. Lähiopetuksesta riippuvaisien koululaisten oppiminen on puolestaan ollut vaikeampaa kuin niiden, jotka opettelevat asioita muutenkin omin päin.
Näin postuumisti tuntuu siltä, että poikkeustilanteesta selvittiin meidän kohdallamme ihan kunnialla. Monet asiat sattuivat onnekkaasti kohdilleen: pystyin itse olemaan etätöissä (työtehoni toki romahti koululaista ohjatessa ja tilanne aiheutti ylimääräistä stressiä), poitsulla oli tietokone koko ajan käytössä, opettaja hallitsi digitaidot, eikä viikkojen varrella juuri ilmennyt oppimis- tai asenneongelmia. Kaikkien kohdalla näin tuskin oli, joten toivon mukaan syksyllä etäkouluun ei tarvi jälleen lähteä.
Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.
A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂
Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.
Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.
Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.
Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.
Asianomaiset osat ja hieman röhnää.
PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.
Vammala Party – jolla on taas kotisivutkin – saapui vääjäämättä, mutta koronatilanteen vuoksi osallistuminen oli tällä kertaa mahdollista myös streamin välityksellä. Entryjä tuli taas tehtyä muutamaan kompoon enemmän ja vähemmän onnistuneesti: hutaistut tuplainvideot menestyivät mainiosti, samoin kuin satunnainen kännykkäkuva, siinä missä omalaatuinen Processing-demo ja teknisesti edistynyt petskari jäivät kompon hännille. Levykkeenheitossa jäin niukasti toiseksi, mikä kertonee ainakin vuodesta toiseen tasaisesta tuloskunnosta 🙂
Jo jonkun aikaa jatkunut “edullinen hyvä matkakajari” -missioni sai taas jatkoa, kun Prismasta lähti mukaan noin 50 egellä SonySRS-XB12. Aiempia yrityksiä ovat olleet:
Remingtonin nimissä myyty vanha purkki, jonka bongasin ilmaiseksi kierrätyshyllystä. Lelu mikä lelu, mutta useimmat läppäriäänet niukasti voittaa.
JBL Go – näppärän kokoinen ja kirkasääninen pikku laatikko, mutta kaipasin vähän bassopäätäkin.
JBL Charge 2+ tarjosi juurikin sitä, hieman kumeassa muodossa ja liikaakin. Häiriöaltis latauksesta tämäkin (ei voi ladata ja toistaa samasta koneesta), mutta pahin ongelma olivat kuitenkin sumeat diskantit.
Rockbox Brick, joka on “ihan okei” etenkin akkukestonsa puolesta. Suurimpana ärsytyksenä taipumus ottaa häiriötä niin BT:stä kuin latauksestakin.
Kovin pitkällistä kokeilua en ole vielä Sonylle ehtinyt suorittaa, mutta vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta: bassoa löytyy sen verran kuin voi kohtuudella odottaa (pöytä tärisee!) ja eri äänialueet toistuvat selkeästi. Ylemmät keskiäänet puskevat hiukan läpi, mutta korostus saattaa käytössä pidemmän päälle toki tasaantua. Pientä purkkimaisuutta ei oikein voi välttää tässä kokoluokassa, mutta kovallakaan vololla ääni ei intoudu juuri säröytymään.
Sony lupailee kajarille 16 tunnin akkukestoa, mitä en ehtinyt vielä todentaa. Pönttö on hyvin tukevan oloinen ja kestänee siten kohtuullista murjomista reissussa, mistä tietysti plussaa. Nappeja painellessa ei tarvi arvailla, kiitos kohokuvioiden ja kytkinten. Purkissa on mikki puheluja varten ja kaksi SRS:ää voi ketjuttaa, jos haluaa stereoääntä ja lisää ytyä toistoon – näitä en tullut kokeilleeksi, eikä kännykkäkäyttö muutenkaan ole omista käyttökohteistani tärkein. Lopputulema on toistaiseksi kaikkiaan positiivinen, mutta lisäilen alle, jos jotain kökköä ilmenee.
Tukeva pöydäntäristin.
edit: ääni riippuu paljolti siitä, mihin kajari on sijoitettu, kuten näissä on usein tapana. Turhan lähellä ylöspäin sojottava diskantti osoittaa suoraan korvaan, joten pitäisin purnukkaa vähän kauempana. Alaspäin osoittavaa bassoa voi muokata halutessaan korottamalla kajaria tai laittamalla sen pehmeälle alustalle.
edit2: ärsyttävänä detskuna Bluetooth-ledi vilkkuu koko ajan, jos purkkia ei ole yhdistetty, vaikka kuluttaja haluaisikin kuunnella musaa kaapelilla. Saahan sen teipattua tai käännettyä pois päin, mutta hölmöä silti.Satunnaiseen kännyyn yhdistäminenkin lopettaa vilkunnan toki.
