Halvalla hankittu, Lubuntua ajeleva Core Duo -Mini alkoi käydä ahtaaksi: etenkin HD-matskulla käväistiin jo uhkaavan lähellä 100% prosessorikuormaa ja webbiselailukin saisi olla riuskempaa. Muistin olin jo nostanut täyteen kahteen gigatavuun, joten kiintolevyn lisäksi oli päivitettävissä enää prosessori – vanhimmissa Mineissähän on Socket M -kanta. Siispä eBayltä sopiva prosu käytettynä ja iFixitin ohjeiden mukaan vaihtoon. Savotta on vaikeudeltaan keskitasoa: ei mikään hermoja raastava, mutta ei ihan triviaalikaan. Lukuisat pienet liittimet ja etenkin prosessorin siilin kanssa askartelu olivat tämän urakan pahimmat haasteet.
Alkuperäinen kivi oli Core Duo 1,66 GHz (T2300), ja tilalle meni Core 2 Duo 2,0 GHz (T7200). Pelkkien kellojaksojen sekä BogoMipsien valossa uusi tulokas on 20 % nopeampi, mutta käytännön tilanteissa ero on tietysti jotain aivan muuta erilaisten pullonkaulojen kuten muistin ja kiintolevyn vuoksi. C2D:ssä on tuplamäärä välimuistia (4 MB), mikä ei ainakaan tilannetta heikennä. Katsotaanpa, mitä erilaiset testit ovat mieltä:
- SunSpider 0.9.1 Chromiumilla: 512 ms -> 364 ms (+41 %)
- SunSpider 1.0.2 Chromiumilla: 500 ms -> 355 ms (+41 %)
- echo “2^900000” | bc: 10 s -> 6.734 s (+49 %)
- 720p-videopätkä VLC:llä: 55 % -> 40 % (+38 %, tosin hieman kyseenalainen lukema)
- Testipätkän pakkaus Handbrakella (h264): 13.41 fps -> 21.15 fps (+58 %)
Varovaisenkin arvion mukaan nopeutta tuli 40 % lisää ja etenkin raskaan Handbraken tapauksessa jopa huomattavasti enemmän. Odotettua paremmat tulokset selittyvät paitsi välimuistilla, myös piirin muilla sisäisillä kohennuksilla.
Muistin maksimimäärää päivitys ei kohenna, mutta ainakin Linuxia pystyisi ajamaan tämän jälkeen 64-bittisenä. Mac OS X pakottaa koneen 32-bittiseen tilaan, mutta sekin rajoitus on ilmeisesti kierrettävissä. Näillä puheilla siis varsin kelpo päivitys – olettaen, että kone pysyy jatkossakin vakaana. Rahalla saisi vielä nopeampiakin Socket M -piirejä (ainakin 2,33 GHz), mutta lähes kymmenen vuotta vanhaan Miniin ei viitsi kovin suuria summia sijoittaa. Arkikäytössä huomattavasti parempi hankinta olisi ajanmukaisempi kiintolevy, sillä Minin vakiolevy on todella hidas: hdparm-testin mukaan lukunopeus on vain 39 Mt/s.
edit: Uusi prosari pöhää aika kuumana, ja vakioasetuksilla käytiin kovan kuorman alla jo 80 asteessa. Ei hyvä. Tästä PPA:sta löytyi onneksi näppärä macfanctld, joka pitää koneen kylmempänä. Minin jäähdytys ei ole luonnostaan kovin hyvä, joten CPU on joutilaanakin noin 49 asteessa.
edit2: Internetin uutistoimiston mukaan muistia saa kolmeen gigaan asti CPU-päivityksen jälkeen, kunhan päivittää firmiksen. Sitä varten koneessa tosin pitäisi olla ensin OSX, eli hieman säädöksi menisi.
April 16th, 2015
Those of you who have tried to run the VICE emulator on Crouton+LXDE have probably noticed that it doesn’t go to proper fullscreen – probably due to some conflict with Openbox. A bit better on Xfce4 (keep pressing alt-d a few times), but not perfect, and I don’t use it anyway. After experimenting with various compilation options I eventually got SDL UI working, but that’s very crude and requires recompiling anyway. So let’s make and add a new mode instead:
xrandr --newmode "768x580_60.00" 35.19 768 792 872 976 580 581 584 601 -HSync +Vsync
xrandr --addmode LVDS1 768x580_60.00
After this start VICE again and go to Settings – VIC-II settings – Fullscreen settings – XRandR Resolutions and choose the brand new mode. After this alt-d should bring up a rather tidy fullscreen with no desktop remains or window borders anywhere.
edit: LVDS1 is for the internal display of this model, you might need to change it for yours. Plain “xrandr” will tell you what is available.
April 5th, 2015
Pitkään taistelin tabletin ostamista vastaan – tien päältä voi surffata tarpeeeksi kännykällä ja muuten käytän mieluummin ihan oikeaa täysikokoista tietokonetta – mutta lopulta kamelin selkä katkesi. Tänä vuonna on tullut tihrustettua bussissa niin paljon elokuvia ja sarjoja kännykän ruudulta, että tilanteelle piti hiljalleen tehdä jotain. Verkkokaupan halvin kikkale oli Samsung Galaxy Tab 3 Lite 80 euron hinnallaan, joten sellainen siis kokeiluun. Kylkeen vielä AKG:n edullisehkot in-ear-napit.
Samppa on uusimpiin tabletteihin verrattuna vaatimaton ominaisuuksiltaan: kamera on tuhnu, tallennustilaa vain 8Gt, näytön tarkkuus vain 1024×600 eikä katselukulmakaan mikään kehuttava. Painoakin on yllättävän paljon laitteen pienen koon huomioiden. Miksikään läppärin korvaajaksi tästä ei siis kohtuudella ole, mutta tarkoitus olikin vain ja ainoastaan toistaa leffoja. Puutteista huolimatta täytyy samalla hämmästellä, kuinka paljon elektroniikkaa 80 eurolla saa (edullisuus selittyy pitkälti silläkin, että tämä kyseinen malli lienee kohta poistumassa).
Androidissa tulee toki valmiinakin videotoisto, mutta kun en halunnut säätää liikaa kodekkien ja tekstitysten kanssa, niin tarvittiin parempi vaihtoehto. Tutusta VLC:stä on kelpo Android-versio, joka oli jo näyttänyt kyntensä kännykällä, joten valinta oli helppo – osa muuten ilmeisen hyvistä toistimista on maksullisia.
Ensimmäinen DVD-rippi kokeiluun ja pyörihän se, mutta… välillä kuva veti rakeiseksi ja sieltä täältä tippui jopa frameja. Halpa Samsungin kännykkänikin oli selvinnyt SD-tason pätkistä täysin kunnialla, joten missä vika? Ensimmäisenä epäilin muistikorttia, jonka kanssa oli ollut ongelmia toisessa laitteessa. Toinen, surullisempi oletus oli se, että prosu on yksinkertaisesti liian hidas tai että VLC ei osaa käyttää sillä rautakiihdytystä. Pieni googletus paljasti, että VLC:n asetusten syövereissä on säätöjä rautakiihdytykselle ja käytettävälle grafiikkamoodille. YUV ja Full acceleration sieltä päälle ja johan soi.
Tulikaste bussissa on vielä tekemättä, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta. Pikaisesti kokeilemani 720p-pätkä pyöri sekin ilman mitään ongelmia. Suurin osa leffoistani on joka tapauksessa DVD:llä ja näytön tarkkuuden huomioiden HD-laadulle on niukasti tarvetta. Kysymysmerkkejä ovat toistaiseksi epäsymmetrinen katselukulma (VLC osaa onneksi toimia molemmin päin) ja auringon heijastukset (sikäli kun tätä menoa ikinä kesä tulee). Heijastelun estämiseksi on saatavilla kalvoja, mutta ne saattavat heikentää kuvanlaatua, minkä lisäksi samalla projektin hinta taas hieman kasvaa.
edit: näin kesän korvilla tuo peilinäyttö vaan ei toimi bussissa. Laittelin siis kalvon, joka auttaakin asiaa huomattavasti. Ei ollut mikään helppo asennettava, sillä pölyä jää helposti väliin. HD-matsku on välillä hieman ärsyttävästi tökkäissyt, joten voi olla parempi pitää leffat 720p:tä matalammalla tarkkuudella.
April 1st, 2015
Jo vuosi sitten kirjoitettu artikkeli Crack Intros: Piracy, Creativity, and Communication tuli juuri tänään julki International Journal of Communicationissa. Teimme pätkän Patryk Wasiakin ja Daniel Botzin kanssa ensin Popular Communication -lehteen, mutta artikkelien suuren määrän takia osa siirrettiin IJoC:iin – ja hyvä niin, sillä jälkimmäinen on huomattavasti korkeamman profiilin julkaisu. Lehti on myös avoin, joten artikkelin voi ladata suoraan tästä: http://ijoc.org/index.php/ijoc/article/view/3731/1345
Apple II:n kräkkiruutu. Lisää täällä.
March 27th, 2015
Skrollin tämän vuoden ensimmäinen numero ilmestyi juuri, ja mukana on taas omaakin tekstiäni: Maisemia Perlin-kohinalla. Kuten nimikin vihjaa, artikkelissa tehdään Processingilla pieni reaaliaikainen 3D-maasto käyttäen Perlin-kohinaa muodon laskentaan. Teron piirtämä takakannen PETSCII-kuva on sekin tutulla edikalla tehty.
March 18th, 2015
Lännenelokuvia vaivaa usein melkoinen asefetisismi: etenkin spageteissa on nähty mitä kummallisempia virityksiä, jotka tietysti kääntävät tapahtumien kulun viime hetkellä. Toinen silmään sattunut piirre on asevalikoiman anakronistisuus – siihen ja siihen aikaan ei ole voinut olla sitä tai tätä torrakkoa vielä olemassakaan. Tässä ihan omaksi ilokseni pieni lunttilappu, jonka perusteella pystyy tunnistamaan leffoissa useiten nähdyt aseet ja samalla suunnilleen ajoittamaan ne historiallisesti. Aseiden kuvat lainattu vapaamielisesti sieltä sun täältä, leffabongaukset kaappasin itse.
Colt Army Model 1860 ja 1851 Navy
Etenkin pikatilanteessa näitä kahta on vaikeaa erottaa toisistaan, minkä lisäksi Coltin Walker ja Dragoon ovat nekin hyvin samanlaisia. Parhaita tuntomerkkejä ovat Navyn kulmikas piippu ja suuri latausvivun sarana. Army Modelissa piippu on pyöreä. Molemmat olivat käytössä sisällissodassa. Mekanismi on yksitoiminen – iskuri viritetään joka laukauksen välillä – minkä lisäksi molemmat ovat ns. ball and cap -revolvereita, eli ne eivät käytä patruunoita (ainakin Navyyn tosin oli tehtävissä myöhempi patruunamodifikaatio, joka nähdään Clintillä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa). Lataaminen oli siis varsin hidasta ja vaati nallin, ruudin ja luodin tunkkaamista joka kammioon erikseen.
Colt Single Action Army (Peacemaker)
Peacemaker on länkkärien revolvereista ehdottomasti ikonisin. Mekanismi on tässäkin yksitoiminen, mutta suurena parannuksena pyssy käyttää jo patruunoita. Tuotanto alkoi 1873, joten sisällissotaan nämä eivät ehtineet.
Remington Model 1858
Nimestä huolimatta Remingtonin valmistus alkoi vasta 1862. Tämäkin on ball and cap -revolveri, vaikka myös patruunakonversio oli mahdollinen. Helpoiten Remmarin erottaa samannäköisistä Colteista (Navy ja Army) siitä, että kehys kulkee rullan yli. Toinen hyvä tärppi on pitkä viisto latausvipu.
Revolvereja oli huomattavan monta muutakin mallia – tässä ei tullut esiin esim. yhtään Smith & Wessonia. Armottomassa Schofield Kid on saanut, tai ehkä pikemminkin keksinyt nimensä tunnistettavan muotoisesta S&W Model 3 Schofieldistä.
Derringerit
“Derringer” viittaa pikemminkin asetyyppiin kuin mihinkään yksittäiseen pyssyyn; näitä teki monikin tehdas. Helposti kätkettävä yksi- tai kaksipiippuinen hernepyssy on leffoissa etenkin kierojen korttihuijarien suosikki, joka kaivetaan salamannopeasti povarista tai hihasta tilanteen kuumetessa. Kuvassa tunnetuimpiin lukeutuva Remington Model 95.
Mauser C96
Saksalainen Ukko-Mauser ehti villin lännen kahinoihin aivan viime metreillä: valmistus aloitettiin 1896, joten todennäköisemmin näitä on nähty vasta 1900-luvun puolella, jos silloinkaan. Tälle listalle Mauserin nostaa sen näkyvä rooli Corbuccin The Great Silencessä. Spotattu myös Joe Kiddissä.
Spencer Repeating Rifle
Patruunoita ja latausvipuja käyttävät kiväärit henkilöityvät helposti Winchesteriin, mutta jo vuodelta 1860 löytyy vastaava tuote, Spencer Repeating Rifle, jota on sitäkin nähty toisinaan elokuvissa. Patruunat sijaitsivat poikkeuksellisesti tukin sisällä olevassa putkessa. Latausvipu ei virittänyt iskuria, joten virittäminen piti tehdä vielä erikseen. Patruunat olivat rimfire-tyyppisiä, eli nalli sijaitsi hylsyn takaosan reunassa eikä tutummin keskellä. Hyviä tunnusmerkkejä ovat massiivinen iskuri ja latausvivun edessä sijaitseva iso kuhmu.
Henry Rifle
Winchesterin suora edeltäjä, Henry-kivääri, tuli tuotantoon 1860 ja ehätti siten myös sisällissotaan. Elokuvissa näkyy usein feikkejä, jotka ovat itse asiassa Winsuja, joista on poistettu piipusta puinen kädensija – etenkin vuoden 1866 Winchester on hyvin samannäköinen väritykseltään (ks. HPR yllä). Parhaiten huijauksen tunnistaa siitä, että Henryssä ei ole oikeassa kyljessä latausaukkoa. Vielä sisällissodassa monet kivääreistä olivat suustaladattavia musketteja, kuten Springfield, johon verrattuna rihlattu piippu ja moninkertainen tulinopeus antoivat huomattavaa etua kahinoinnissa.
Winchester Model 1873
Elokuvissa epäilemättä useiten nähty kivääri, “the gun that won the West”. Aseen nimikkoelokuvan, Winchester ’73:n, ohjasi Anthony Mann. Winsussa on 15 patruunan lipas, yksitoiminen latausmekanismi ja rihlattu piippu. Ikoninen latausliike äänineen toistuu länkkäristä toiseen. Toisinaan on nähty myös “katkaistu Winchester” eli Mare’s Leg, jollainen on mm. Stonyllä Huuliharppukostajan alussa (on kuitenkin hyvin kyseenalaista, oliko moisia koskaan käytössä oikeasti).
Gatling Gun ja muut konnarit
Vuonna 1862 ilmestynyt varhainen konekivääri on innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin, että Gatlingin näkyvyys lienee sen todelliseen yleisyyteen verrattuna kohtuuttomankin suuri (esim. Lainsuojaton ja Jonah Hex). Kukin Gatlingin piipuista ampuu ja latautuu vuorollaan, kun kammesta kääntää. Samanlaista mekanismia, joskin moottorilla varustettuna, käytetään edelleen esim. tehokkaissa miniguneissa ja konetykeissä. Armeija testasi myös Maximia, mutta villin lännen aseeksi sitä ei voi kutsua. Django ja Kourallinen dollareita marssittivat esiin kummalliset hybridit, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa – piirteitä on lainattu ainakin Maximista ja Mitrailleusesta.
Massiivisesti enemmän lisätietoa sekä elokuvakohtaisia aseluetteloja löytyy Internet Movie Firearms Databasesta. Tässä jäivät toistaiseksi käsittelemättä ainakin haulikot, vanhan koulun piilukkoaseet ja Mummo Ankallakin nähty väkipyssy.
edit: Lisätty Spencer ja leffabongauksia.
March 8th, 2015
Quite many people seem to have the same problem that I did: occasional jumpy mouse and random slowdown/freezes with X.org and Intel GMA (or newer). Dunno if the problem has been fixed already, but here’s something worth trying if system updates don’t do the trick (run as root):
echo 0 >/sys/module/drm_kms_helper/parameters/poll
Worked for me and another friend. To make it permanent, add the line to for example /etc/rc.local. The bug has something to do with X.org periodically checking for external displays, which seems to cause an irritating freeze ranging from a fraction of a second to even several seconds.
February 24th, 2015
Muiden leffojen mukana on tullut katseltua jonkin verran lännenkomedioita, vaikken alalajia ole erityisesti yrittänyt metsästääkään (pikemminkin ehkä vältellä). Rajanveto on välillä vaikeaa, koska monessa “vakavassa” länkkärissäkin saattaa olla paljon huumoria; vaikkapa Hyvät, pahat ja rumat tai Fort Apache ovat hassuttelua väärällään, vaikkei niitä komedioiksi voi mitenkään lukeakaan. Sotaa edeltäneistä elokuvista esimerkkejä ei ole tullut toistaiseksi vastaan, mutta jo viimeistään 1950-luvulla länttä on esitetty humoristisessakin valossa.
Harvassa ovat hyvät. Oikeastaan mikään puhdas lännenkomedia ei ole neljän tähden kaartissa ainakaan minun kirjoissani. Esimerkiksi usein parhaaksi nimetty, Mel Brooksin ohjaama Villiäkin hurjempi länsi on oikeastaan aika kuiva ja venytetty tekele. Jos tästä kasasta yrittää ruveta parhaita kaivelemaan, niin omalla kohdallani ovat parhaiten toimineet Paint Your Wagon, Cat Ballou, Monte Walsh, Cheyenne Social Club sekä The Life and Times of Judge Roy Bean. Peckinpahin The Ballad of Cable Hogue keikkuu hieman komedian rajoilla, mutta jos se lasketaan joukkoon, niin ykkönen on minun puolestani selvä.
Huonoja on puolestaan helppo listata. Jenkkitötöilyä edustavat mm. McLintock!, Calamity Jane, The Duchess and the Dirtwater Fox ja Wild Wild West. Merkittävissä määrin kortensa ovat (valitettavasti) kantaneet myös itskut, etunenässä Terence Hill, jonka CV:stä löytyy sellaisia masentavia tekeleitä kuin Lucky Luke ja Trinity. Man of the East ei ole sentään aivan toivoton. Hyviäkin leffoja tehneellä Corbuccilla lipsui välillä pahasti, kuten esimerkiksi urpo Shoot First… Ask Questions Later. Töppäröintiin ovat osallistuneet jossain määrin muutkin kansakunnat: ranskalaisilla on tilillään Teksasin äkäpussit, ja Suomi- sekä camp-lasit päässäkin kotimainen Hirttämättömät on – sori vaan – kyllästyttävää improilua.
Täysosumaa ei ole siis vielä nähty, ja epäilyttää kovasti, tullaanko sellaista ikinä näkemäänkään. Luutuneissa lännenkliseissä olisi paljonkin irvailtavaa, mutta potentiaalia ei ole onnistuttu hyödyntämään juuri koskaan. Länkkärihuumori tuntuu näin ollen soveltuvan pikemminkin vakavien elokuvien keventäjäksi kuin elokuvan kantavaksi teemaksi. Toivon, että tämä pessimismini osoitetaan vielä joku päivä vääräksi 🙂
-
-
Villiäkin hurjempi länsi (Blazing Saddles), 1974
-
-
Cat Ballou, 1965
-
-
Paint Your Wagon, 1969
-
-
The Frisco Kid, 1979
edit: Juuri kun pääsin sanomasta, niin löytyi tietysti Ohukainen ja Paksukainen -leffa Way out West (Kaksi kulkuria) niinkin kaukaa kuin 1937.
February 21st, 2015
Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.
Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.
Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.
Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:
February 9th, 2015
Next Posts
Previous Posts
