.Markku Reunanen.

Wonder AY

Pienenä välipalana Spectrumin Wonder AY -laajennus, jolla saa kumpparikoneeseen tai Plussaan 128k-yhteensopivan PSG:n. Halpaa kuin makkara – äänipiireineen Lotharekilta 23 euroa. Aika yksinkertainen kalikka lopulta, sillä piirilevyllä on PSG:n lisäksi lähinnä läpivienti toiselle laitteelle ja ohjelmoitava logiikka, joka ohjaa porttiliikenteen oikeisiin pinneihin. Neukkutyyliin ulostulo on stereo, eli yksi kanava on vasemmalla, yksi oikealla ja yksi keskellä. Lieneekö tämä nyt sitten ABC-stereo?

Yllättävän moni demo tukee tällaista yhdistelmää. Totesin toimiviksi ainakin nämä, mutta lisääkin löytynee. A tiny list of Spectrum demos supporting 48k+AY:

1. 4D Demo 8
2. A Brief History of Vacuum Cleaner Nozzle Attachments
3. Critical Error
4. Dizzzruptor
5. EUA
6. Gemba
7. Gm BiT
8. Haiku
9. Higher State
10. Insane – osa osista välkkyy 48k:lla
11. Mission Highly Improbable
12. New Wave
13. Raving Spectrumtomatoes
14. Reliable Fraud
15. Shock – uusi löydös, kovaa oldskool-tekkiä
16. The Lyra II
17. The Unhanged – omakin tekele
18. Western Propaganda
19. ZX Debut

48k:lla toimivista ja PSG-ääniä tukevista peleistä on kokonainen lista. Halvalla tehtyjä 128k-pelejä? 🙂 Vastaavaa moduulia valmistettiin jo takavuosina ainakin Melodik-nimellä. Hieman lisätietoja täällä.

Add comment July 25th, 2014

Vammala Party -retrospektiivi

Näin 20. Vammala Partyn ja samalla partyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi lupasin kirjoittaa jonkun sortin historiallisen katsauksen, eli eipä muuta kuin kirjoittamaan. Listasta löytyvät kaikki pidetyt partyt vuosineen sekä lyhyt kuvaus – vanhoista partyistä kirjoitettiin myös asiaankuuluvasti raportteja – joten keskityn tässä lähinnä kiikkustuolihenkiseen sekalaiseen muisteluun.

Ensimmäinen Vammala Party, lisänimeltään Snap, Crackle & Pop, pidettiin 31.7.1994 Illon pikku koululla, joka saatiin Mikon isän kautta päiväksi käyttöömme. Paikalle ilmaantui reilu viitisentoista tuttua paikallista tyyppiä, joista suuri osa nähtiin paikalla yhä tänäkin vuonna. Olimme kuulleet tällaisista “partyistä” jo ainakin 1993, mutta innostus oman järjestämiseen heräsi vasta sitten, kun oli ensin käyty Rovaniemellä asti (kökköisessä) Abduction’94:ssä. Myöhemmin samana kesänä innokkaimmat lähtivät sitten jo Assemblyynkin.

Omalta osaltani seuraava vuosi jäi väliin, kiitos Oy Tornituote Ab:n. Sylvään yläasteella Vammalan keskustassa järjestetty Kokkoontumine jäi lyhyeksi, koska atk-opettajan piti olla koko ajan paikalla tilaisuutta valvomassa. 1996 saatiin käyttöön jo kelpo tila, Karkun työväentalo, jossa järjestettiin myös kahdet seuraavat partyt sekä Turbohyttynen BBS:n käyttäjätapaaminen. 1996 ohjelmaan ilmaantuivat suuren maailman malliin kovalevyntyöntö (tuolloin oikein kunnon murikoilla) sekä korpunheitto. Käytössä oli ensimmäistä kertaa myös videotykki, Electrohomen massiivinen CRT-loota. Työväentalolla oli riittävästi tilaa, mutta se oli varustukseltaan muuten vaatimaton: ikkunoihin piti teipata jätesäkkejä salia pimentämään, nukkumista yriteltiin puulattialla, eikä missään ollut suihkua. Niinpä sunnuntaina porukka haisi jo melko ummehtuneelle, ehkä lukuun ottamatta kotona virkistäytyneitä karkkulaisia.

Aivan ensimmäisillä partyillä ei tietenkään käytetty alkoholia: suuri osa kävijöistä oli reippaasti alaikäisiä, eikä moinen olisi muutenkaan tullut jossain yläasteen tiloissa kyseeseen. Ihan tarkkaan en muista, koska viinapiru Vammala Partyyn saapui, mutta ainakin vuoden 1997 Tiara Joulun raportissa on ilmeisiä viittauksia aiheeseen. Meno on, yhtä kaikki, pysynyt hyvin hanskassa vuosien varrella, vaikka lauantai- tai sunnuntaiaamun krapulasta lieneekin monella omakohtaista kokemusta.

Osapuilleen tässä vaiheessa vanhemman pään porukka alkoi jo kadota muualle – etenkin Tampereelle – opiskelemaan. Kesiä vietettiin kyllä edelleen tiukasti koto-Vammalassa, mutta tietynlainen muutos ja eriytyminenkin oli meneillään. Viimeiset kaksi “aitoa” Vammala Partyä järjestettiin jälleen koululla, nimittäin keskellä metsää Horniossa. Lähiverkot sekä Internet alkoivat olla tuttuja kaikille, ja niinpä koulun ala- ja yläkerran väliin viriteltiin koaksiaalikaapelilla oikein lähiverkko. Internet sai vielä odottaa, mutta 1999 äänestys hoidettiin jo verkossa, C-kielellä kyhäämälläni CGI-palvelulla. Ei muuten ollut ihan sopivin kieli siihen hommaan.

2000-luvun alussa skenetys ja Vammala Party olivat hieman hyytymään päin: 2002 partyä ei edes järjestetty, varsinkin kun Mikko oli Oy Tornituote Ab:n leivissä. Vuonna 2001 alkoi Pelikonepeijaisten traditio, eikä skenekompoja järjestetty ollenkaan. Samalla partypaikaksi vaihtui Ylöjärvellä sijaitseva Voionmaan opisto, joka saatiin siellä opettajaksi edenneen Manun kautta. Voitsilla oltiinkin sitten toistakymmentä vuotta, ainakin 2014 asti. Välillä partypaikkana oli Näsikeskus, välillä iso luokka ja jos kävi säkä, niin juhlasali. Internet saatiin käyttöön Pelikonepeijaisiin, vaikka Linux-purkin kautta jaettu ISDN ei vauhtihulluutta juuri aiheuttanut, sen enempää kuin kaikenkarvaiset tukkeentuvat alkupään palvelimetkaan.

Notkahduksen jälkeen demoskenepuuhatkin palasivat ohjelmaan vuoden 2003 Wheeeee!-partystä alkaen. Alkupään partyillä käyneitä tyyppejä tippui pois, mutta tilalle tuli uutta verta, joten kävijöitä on aina riittänyt vähintäänkin kohtuullisesti. Uuden polven mukana kuvioihin ilmaantuivat jossain vaiheessa myös RC-autot ja lennokit, joilla on päristelty jo yli kuusi vuotta. Vakiokävijöiden määrä on vakiintunut sittemmin reilun parinkymmenen paikkeille, mikä on vielä sopivasti hallittava määrä. Pitkälti invite-onlyn sekä rajatun kävijämäärän takia paikkojen rikkomisilta tai kamojen pöllimisiltä on onnistuttu toistaiseksi välttymään.

1994–2014 on ehtinyt tapahtua melkoisia teknisiä muutoksia edellä mainitun verkottumisen lisäksi. Alkupäässä suosituimpia laitteita olivat tasaväkisesti Amigat ja PC:t, mutta vuosikymmenen loppua kohti Amigat vähenivät hiljalleen vuosi vuodelta. Viime vuosina ne ovat tehneet taas paluun, ja tänä vuonna nähtiin peräti neljä Amiga-demoa. PC-koneiden rinnalle ilmestyivät 2000-luvun alussa Mac-läppärit, jotka näyttävät jääneen pysyväksi ilmiöksi. Harvempi enää jaksaa muutenkaan raahata paikalle täysikokoista pöytäkonetta. Retrorauta on niin ikään tullut jäädäkseen, ja olihan jo 1997 demokompossa MSX-tuotos omalta Lieves!Tuoreeltamme. Kännyköistä nyt sitten puhumattakaan.

Tätä kirjoittaessani Vammala Party on siis 20-vuotias vetreä vanhus ja heti Assemblyn jälkeen vanhin säännöllisesti järjestetty suomiparty. Tapahtuma on vakiinnuttanut muotonsa peli- ja skenekompoineen, grillauksineen, myyntipöytineen, DJ-setteineen, retrokoneineen ja kylmälaukkuineen, eikä suuria muutoksia sen suhteen liene näköpiirissä. Tällä hetkellä suurin kysymysmerkki on ensi vuoden (2015) tila, sillä Voionmaan ja Oriveden opistot yhdistyvät ja nykyinen koulutustoiminta siirtyy sitä myöden Orivedelle. Kuvio on tällä hetkellä vielä avoin, mutta vaihtoehtoja on vuoden mittaan ryhdyttävä pohtimaan. Oli miten oli, Vammala Partyn liekki ei sammu, ja jokin ratkaisu keksitään ilman muuta.

Lopuksi jokunen kuva vuosien varrelta:

edit: Mikolta tarkennusta Kokkoontumisen käänteisiin ja 2002 välivuoteen.

Add comment July 21st, 2014

Sohaisu Spectrumin suuntaan

Vääjäämättä koitti se päivä, kun Spectrumillekin piti jotain yritellä. Vammala Party’14:ään kyhättiin siis pieni intro, jossa on biisi, kuva ja kahdeksan “aitoa” 16×16 spriteä. Yzi teki biisin ja Terppa suurimman osan koodista sekä grafiikat; itse touhusin mukana lähinnä spriterutiinia ideoimassa, Arkos-soittorutiinia Spectrumille sovittamassa sekä kehitysympäristöä kasaamassa. Lopputulos toimii klassisella 48k-kumpparillakin, joskin ääniä varten tarvitaan AY- eli PSG-moduuli kuten Wonder AY.

Spritejen piirtely ei ole mitenkään erityisen hauskaa Spectrumilla, sillä rauta ei niitä mitenkään tue, grafiikkamuistin järjestys on mutkikas, värirajoitukset iskevät nilkkaan, eikä 48k:ssa ole edes grafiikkasivuja. Piirto- ja pyyhintäjärjestyksen on oltava niin ollen tarkkaan harkittu ja ajastettu, etteivät pallot repeile ja välky. Tero on käsitellyt aiheeseen liittyvää problematiikkaa syvällisemmin blogissaan. Aitoihin spriteihin tarvitaan tietysti reikiä varten läpinäkyvyys, mikä tarkoittaa, että uuden tulokkaan alla olevalle grafiikalle tehdään ensin maskin kanssa AND ja sitten varsinaiset pikselit lisätään päälle OR-operaatiolla. Jos jotain hyvää hakee, niin Speku on aika nopea grafiikkamuistinsa käsittelyssä, ja muisti sijaitsee ainakin normaalissa osoiteavaruudessa, toisin kuin vaikka MSX:llä.

Musiikkipuoli hoitui helposti jo tutuin konstein eli Arkos Trackerilla ja sen omiin tarkoituksiin muokatulla toistorutiinilla. Virittelyä vaati oikeastaan vain porttiosoite ja porttikomentojen muuttaminen kaksiosaisiksi. MSX:ltä tuttu

 out (0xa0),a

piti muuttaa muotoon

 ld bc,#65533
 out (c),a

Speku on sikäli harvinainen laite, että se käyttää Z80:n täyttä 16-bittistä porttiavaruutta päinvastoin kuin muut tunnetut laitteet. Käsky on siis salaa itse asiassa out (bc),a.

Z80-konekieli oli vanhastaan tuttu, ja kun SDCC:n kanssa oli tullut säädettyä jo aiemmin sekä MSX:llä että Sharpilla, ei työkalujen kasaan saamisessa mennyt kohtuuttoman kauan. Valmiita MSXlibin rutiinejakin sai käytettyä jossain määrin sinältään. Fuse on kelpo multiplattis-emulaattori, joka osaa ajaa tap-tiedostoja suoraan komentoriviltä – eli käytännössä Makefilestä. Eniten kompurointia aiheutti lopulta käännetyn binäärin muuntaminen tap-muotoon, sillä pikaisella hakemisella löytyi vain toimimattomia tai vääränlaisia vaihtoehtoja. Lopulta löytyi onneksi bin2tap, minkä myötä viimeinenkin puuttuva palanen loksahti kohdalleen.

Hauska sivupolku tämä ainakin oli ja saattaa olla, että Spekun äärelle tulee palattua joskus tulevaisuudessakin. 48k on demokoneena tarpeettoman rajoittunut, joten 128k olisi sikäli houkuttelevampi kohde, mutta vaatisi samalla jonkin verran lisää opettelua muistin pankituksen osalta.

Add comment July 18th, 2014

Tallinnada?

Jälleen pieni raportti aiheesta tequilan ystävä Tallinnassa. Normaalin satama-alkokierroksen alku näytti kurjalta, kun hyllyt pullottivat mixtolitkuista, mutta loppua kohti parani. Ensimmäinen vastaan tullut puro de agave oli Patrón-sarja, joka oli kuitenkin aivan samoissa hinnoissa kuin Suomessa, joten jätin väliin. Superalkolla on perinteisesti ollut Mezcal Benevaa ja Sauza Hornitosia, kuten oli nytkin. Itse en “Hornasta” niin perusta, joten jätin sen sikseen. Kekseliäästi nimetty Halvin Alko oli kierroksen kohokohta, sillä hyllystä löytyi kaksi – jo hieman pölyyntynyttä – pulloa Casco Viejo Reposadoa, joka on varsin kelpo tuote 19 euron litrahintaansa nähden. Liviko Alcostore täydensi vielä Los Tres Sombreros Blancolla (17 e). Eli kaiken kaikkiaan lopputulema jäi hieman positiivisen puolelle, vaikka samalla kävikin taas ilmeiseksi, kuinka maksavat asiakkaat eivät toistaiseksi ymmärrä laatutequilan päälle, vaan rahtaavat lahden yli jotain halpaa mixto-Sierraa tai –Sauzaa.

Add comment July 9th, 2014

Suomilänkkärit!

Vaikka Italia olikin kiistatta Euroopan johtava länkkärimaa spagettiwesterneineen, on lännen mailla ratsasteltu jonkun verran muuallakin. Keräilen tähän postaukseen kaikki suomalaiset lännenelokuvat ja päivitän listaa, jos jotain uutta ilmenee. Osa näistä leffoista on hieman rajatapauksia, joten lista on kolmessa osassa.

“Aidot” länkkärit

• Herra ja ylhäisyys (1944): Jorma Nortimon ohjaama, Tauno Palon sekä Regina Linnanheimon tähdittämä, hieman vaikeaselkoinen seikkailu 1900-luvun alun Meksikossa ja Väli-Amerikassa. Ei erityisen länkkärimäinen, mutta temaattisesti sukua myöhemmille italialaisille Zapata-westerneille.
• Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957): P&P kolauttavat päänsä ja hallusinoivat puolet ajasta villissä lännessä, mikä onkin elokuvan paras osuus. Kaikki kliseet intiaaneista kapakkatappeluun ja erämaassa harhailuun käydään tunnollisesti läpi savolaesmurteen säestämänä. Sotilasfarssipätkän eräs gägi lienee peräisin Fordin Fort Apachesta.
• Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika (1970): Speten ja kumppanien parempi länkkäri, jossa on Jaakko Salon italovaikutteiset kelpo musiikit. Mukaan on saatu värvättyä monia aikansa eturivin näyttelijöitä – Leo Jokela nähtiin Villi Pohjola -trilogiassakin. Vesku Loiria ei sen sijaan nähdä, sillä häneltä murtui jalka ennen kuvausten alkua.
• Häjyt, rennot ja rumat (1970): Kahdesta osasta (Vain muutaman sheriffin tähren ja Piäksäkää heidät!) koostuva TV-länkkäri/junkkari, jossa mukana Kivikasvojen tyyppejä. Päästiin lopulta tämäkin kokemaan Kavin arkistossa. Hengästyttävä sekamelska klassista westerniä, spagettia ja vielä puukkojunkkarileffoja komedian hengessä. Fredi Bud Spencerinä, nyt on kaikki nähty.
• Hirttämättömät (1971): Speedyn vanavedessä seurannut, ilmeisen improvisoitu sorakuopalla kävely, josta on tullut ajan saatossa omanlaisensa camp-klassikko. Pasanen-Loiri-Salminen-kolmikon kemiaan luotettiin ehkä hieman liiankin paljon kaiken muun kustannuksella. Lännenkaupunki oli valmiina jo edellisestä leffasta.
• Kultajuna Fort Montanaan (1985): Turun Kylä-TV:n harrastajavoimin tekemä tuotanto. Näyttelijäntyö on toki vaatimatonta, mutta ehkä pahempi kompastuskivi on loppupuolta vaivaava hidastelu ja juonen hajaantuminen. Lisää Kultajunasta voi lukea WiderScreenin artikkelista.
• Santa Cruz (2016): Kristillisen Majakka Studiosin ensimmäinen, kotipolttoinen täyspitkä länkkäri, jossa kävellään paljon metsässä ja istutaan nuotiolla. Motivaattorina on intiaanien kulta-aarre.
• Lonesome Valley (2023): Niin ikään Majakka Studiosin leffa. Puitteet ja näyttelijäsuoritukset ovat kohentuneet ensimmäiseen yritykseen verrattuna. Ote on kaikkiaan hiukan aikuisempi, toimintaa ja ampumista nähdään enemmän. Sama porukka teki myös lännenteemaista Musasaluuna-sarjaa.
• Hirttämättömät (2023): Odottamaton uusioversio vuoden 1971 leffasta. Tutut juonenkäänteet käydään pääpiirteissään läpi, vaikka varsin erilaisessa muodossa. Modernisointia on tehty monella saralla, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Alkuteoksen energiasta ja camp-arvosta ei ole ainakaan paljon jäljellä.

Lyhärit

• The Magnificent Seven in Finland (2016): Biisonimafian humoristinen promovideo samana vuonna ilmestyneelle The Magnificent Seven -uusioversiolle.
• Rakkauden aikakaudet: 1879 (2017): Yksi jakso Justimusfilmsin neliosaisesta lyhärisarjasta. Hyvät, pahat ja rumat -parodiahan tämä.

Rajatapaukset

• Villi Pohjola -sarja: Lappiin tai tarkemmin ottaen “Pohjolaan” sijoittuvia ilmeisen länkkärimäisiä leffoja tehtiin kaikkiaan kolme. Aarne Tarkas ohjasi kaikki.
  • Villi Pohjola (1955): Komediallinen pläjäys, jossa Tundra-Tauno (Tapio Rautavaara) lavastetaan syylliseksi ja etsitään suurta kultalöydöstä. Pikakiväärimiehenä vilahtaa suomilänkkärin suurmies Spede Pasanen.
  • Villin Pohjolan kulta (1963): Selvästi länkkärimäisempi seikkailu, jossa Tauno on unohdettu, ja pääosassa ovat kovanyrkkiset Vornan veljekset. Topakkana perijättärenä Tamara Lund. Aarrepuolesta vastaa pääosin ryöstetty kultakuljetus.
  • Villin Pohjolan salattu laakso (1963): Pitkähkö metsässä harhailu, jossa nähdään eräänlaisia intiaanejakin. Vornan veljekset taas vauhdissa, mutta näyttelijöistä on jäljellä enää Åke Lindman. Lavastus on hieman laiskasti tehty – kaupungin sijasta nähdään pressulla peitettyä luolaa ja jokunen hätäisesti kyhätty tiipii. Saamelaisintiaaneilla on tietysti kultaa.
• Kuparikaupunki (1961): Tämä Harry Mannerin ohjaama elokuva on todellinen harvinaisuus, Yhdysvalloissa tehty amerikansuomalainen indiefilkka, jossa puhutaan suomea. Enemmän siirtolais- kuin lännenelokuva, mutta jälkimmäisestäkin on elementtejä, kun kuparikaivos herättää mainarien ahneuden. Kiitos KAVIn digitoinnin, nähtävissä katselupisteillä.
• Muumipeikko villissä lännessä (1990): Tämä rajatapauksena siksi, että jakso on pitkälti japanilaista tekoa. Muumit päätyvät Villiin länteen aikakoneella ja kohtaavat Billy the Kidin. Perustuu hyvin löyhästi Tove ja Lars Janssonin sarjakuvaan vuodelta 1957.
• Kohtalon kirja (2003): Tämä TAMK:n lopputyönä tehty fantasialeffa koostuu viidestä episodista, joista yksi on Arizona 1883. Lavastus ja puvustus ovat yllättävän onnistuneita indiepätkäksi, ja naama pidetään peruslukemilla sen sijaan, että heitettäisiin komediaksi, kuten muissa suomifilkoissa. Kuvauspaikkana on ollut Ähtärin lännenkylä. Laitoin tänne rajatapausten puolelle siksi, että länkkäri on vain eräs teemoista.

Mainittakoon myös Speden saluuna (1965) -huumorisarja, jossa oli joitakin länkkärisketsejä, samoin kuin Kivikasvoilla (1960/70-luku). Kummelissa oli niin ikään sketsi 1994. Spede-elokuvissa lyhyet länkkäripätkät nähdään Millipillerissä (1966) ja Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969). Suuressa sävelparaatissa (1959) kuullaan Pärre Förarsin esittämä Yö preerialla. Jos listalta puuttuu jotain, niin otan mielellään tarkennuksia ja lisäyksiä vastaan.

edit: lisätty muutama ruutukaappaus.

edit2: nähty lopultakin myös Villin Pohjolan salattu laakso. Laajensin kuvauksia hiukan.

edit3: lisätty Kohtalon kirja.

edit4: lisätty Häjyt, rennot ja rumat sekä Kivikasvot-sarja.

edit5: lisätty Millipilleri.

edit6: lisätty Kuparikaupunki, uusi Hirttämättömät (vielä näkemättä), Santa Cruz, Lonesome Valley ja pari lyhäriä.

edit7: lyhyt kuvaus uudesta Hirttämättömistä.

edit8: lisätty Suuri sävelparaati.

Add comment July 6th, 2014

Oodi Quick Diskille

Haalin hiljattain Huutonetistä edullisen Sharp MZ-821:n, joka asettuu kauniisti jatkumoon ensimmäisen tietokoneeni, MZ-721:n kanssa. Kasisatanen oli laitteena huomattavasti edistyneempi niin äänien kuin grafiikankin osalta, minkä lisäksi ainakin Suomessa sen sisäänrakennettuna massamuistina oli yleensä kasettia paljon rivakampi Quick Disk. Nämä Mitsumin esittelemät 2,8″ korput olivat 80-luvun formaattisodan suuri häviäjä, enkä ollut tähän mennessä moista tainnut luonnossa edes nähdä. Harvinaisuus iskee näin keräilijää nilkkaan, kun yksittäisestä korpusta saatetaan pyytää eBayllä jopa kymmentä euroa; itselleni tärppäsi kymmenen paketti viidellä kympillä.

Sharpin lisäksi samoja neliskanttisia Quick Diskejä käytettiin ainakin Rolandin ja Akain sämplereissä – omat korppuni ovatkin juuri Rolandin tekemiä (tai ainakin brändäämiä), tyyppiä QD-10. Kenties tunnetuin käyttökohde oli Japanissa kohtuullisen suosittu Famicom Disk System, joka mahdollisti Nintendon pelien lataamisen korpuille latauspisteissä. Ninkkarin versiossa on sisällä sama levy, mutta kuori on jonkin verran pidempi kaupallisista syistä, minkä lisäksi osassa korpuista oli kirjoitusaukon päällä suoja. Säätäjät kehittivät normaaleille – luultavasti halvemmille – jatkopaloja, jolla niitä pystyi käyttämään Nintendossa, kunhan vaan veisteli kyljistä levennyksen pois (ks. kuva). Modauksen luulisi onnistuvan yhtä lailla toiseenkin suuntaan perää lyhentämällä.

Rautaoksidi on rautaoksidia, mutta pelkän muodon lisäksi erona tavanomaisiin korppuihin on tallennustapa. QD ei nimittäin ole samalla tavoin jaettu uriin ja sektoreihin kuten tutummat levykkeet, vaan sitä käsitellään ikään kuin spiraalina, jolle kirjoitetaan tiedostot peräkkäin. Hajasaanti on siis hankalaa, eikä esim. Sharp tee levylle mitään varsinaista “tiedostojärjestelmää” hakemistoineen ja varaustauluineen. Toteutus on varmaan ollut yksinkertainen, mutta lopputuloksesta tulee samalla käyttäjän näkökulmasta kasettimaisen kömpelö.

Ylärivissä Ninkkarin versio ja Rolandin nimissä myyty standardikoko. Alarivissä vertailun vuoksi esim. Amstradeissa ja Spectrum +3:ssa käytetty 3″ korppu ja tavallinen 3,5″ malli. Kolme ensimmäistä ovat symmetrisiä, joten jos (ja kun) levarissa oli vain yksi lukupää, niin molemmat puolet sai käyttöön levyn kääntämällä.

edit: Ainakaan minun käsiini sattunut Ninkkarin korppu ei mennyt Sharpin asemaan millään veistelyllä. Ongelmaksi osoittautui lopulta se, että Famicomin levykkeet ovat paksumpia kuin normaalit, joten asema ei mahtunut kunnolla kiinni.

Add comment June 18th, 2014

Taasen konesotaa julki

Saarikosken Petrin kanssa kirjoittamani Great Northern Machine Wars: Rivalry Between User Groups in Finland on hartaan odottamisen jälkeen lopultakin julkaistu IEEE Annals of the History of Computingissa. Artikkeli käsittelee eri laitemerkkien kannattajien välistä sotimista 1980-luvun puolivälistä näihin päiviin. Toistaiseksi en voi tarjota kuin linkin IEEE:n sivuille, mutta eiköhän itse artikkelikin johonkin ilmaannu lähiaikoina.

edit: Täältä löytyy lähes lopullinen luonnos (Jeejee ei tykkää, jos laittaa julkaistun version näytille).

Add comment June 16th, 2014

My first fansubs: Pekka and Pätkä in a Pileup

My first attempt at fansubs: English subtitles for Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – Pekka and Pätkä in a Pileup. Here’s the file, use as you wish: http://www.kameli.net/~marq/pekka_and_patka_in_a_pileup.srt.

Ja päälle hieman reflektiota suomeksi. Tämä ensimmäinen yritelmä paljasti jo yhtä sun toista tekstitysten tekemisestä. Reilun tunnin leffan työstämiseen meni suunnilleen kaksi työpäivää, mutta vauhti epäilemättä paranee harjoittelun myötä. Normitekstiä käänsi ripeästi, mutta elokuvan armeijafarssiosuus vaati sulkeiskäskyjen selvittelyä englanniksi, ja kaikenlainen verbaaliakrobatia edellytti sanontojen googletusta. Lopputulos on asteen yksinkertaistettu, tyylillisesti hyppivä ja synkan osalta hätäinen, mikä kertoo laatutekstityksen tekemisen haastavuudesta. Osa sanaleikeistä jäi kokonaan kääntymättä:

• “Uppiniskanen, vai?”, johon alokas vastaa: “Ei, kun Mikko Niskanen, herra vääpeli!”
• Alikersantti haukkuu alokkaita nimellä Sven Dufva – käännöksessäni Private Snafu.
• Aavikolla kirmaavien hempukoiden kadotessa Pekka toteaa (koko perheen elokuvalle aavistuksen härskisti): “Herra Serihvi, se ol kangistus.”
• Puupää olisi luontevasti Bonehead ja Pätkä vaikkapa Shorty, mutta se olisi edellyttänyt nimien kokonaisvaltaista vaihtamista, mihin en halunnut lähteä.
• Sekalaiset kotimaiset ilmaisut, kuten “Sanasta miestä, sarvesta härkää”, “Nyt se myrkyn lykkäs” ja “Ei vahinko tule kello kaulassa”.

Kaikenlaiset reunaehdot, kuten rivinpituus, piti selvitellä omin avuin. Nähtävästi 35 merkkiä on suunnilleen se määrä, jonka voi luottaa riville mahtuvan – riippuen tietysti sanojen sisältämien kirjainten leveydestä. Rivitystä ei voi jättää toisto-ohjelman varaan, sillä ainakin VLC onnistui katkomaan rivit paikoitellen varsin köserösti. Pitkien virkkeiden jakaminen yhteen tai useampaan pätkään (sic) ei tullut selkärangasta, joten osa teksteistä vilahtaa ruudulla turhankin hätäisesti. Toisaalta osa vitseistä perustuu yllättäviin heittoihin ja olisi vesittynyt koko virke kerralla näyttämällä.

Käytin tekstitykseen avointa Gnome Subtitles -ohjelmaa, joka tuntui pikaisella kokeilulla parhaalta avoimista Linuxilla toimivista vaihtoehdoista. Suunnilleen puolet ajasta suttaantui pelkkään synkronointiin, joka tuntui olevan hyvin hankalaa kaikilla softilla. Pienilläkin parannuksilla ohjelmien käyttöliittymät saisi kyllä tukemaan jouhevaa työnkulkua, mutta nyt on taidettu mennä ominaisuudet edellä.

Elokuvan yleisen kökköisyyden vastapainoksi täytyy sanoa, että Vieno Kekkosen esittämä kohtalokas saluunan laulajatar pärjää kyllä ajan jenkkitähtösille mainiosti 🙂

Add comment May 9th, 2014

Tutut tuntemattomat länkkäristarat 3

Sarjan kolmannessa osassa jälleen katsaus pitkän uran tehneisiin vähemmän tunnettuihin ja sivuosissa viihtyneisiin länkkärinäyttelijöihin. Tällä erää näitä on löytynyt leffainventaarion kasaamisen myötä:

• Katy Jurado – Topakka Katsku on ensimmäinen listalle päässyt nainen; vaikuttaa kaikkiaan siltä, että naiset eivät samalla tavalla jumittaneet yhdessä genressä. Kohtalokkaita rooleja löytyy sellaisista merkkipaaluista kuin Sheriffi, Pat Garrett & Billy the Kid sekä One-Eyed Jacks.
• Hank Worden – Woody Stroden ohella toinen länkkärien musta vakiokasvo, jota nähtiin etenkin John Fordin leffoissa. Pitkän uran tunnetuimpia lienevät Etsijät, Alamo ja Red River.
• Slim Pickens – Usein enemmän ja vähemmän koomisissa rooleissa, kuten leffoissa Villiä hurjempi länsi, One-Eyed Jacks tai Hyökkäys erämaassa. Nähtiin myös Bonanzassa sekä Rawhidessä.
• Harry Carey Jr. – Hänkin osa Fordin “perhettä”. Kovin unohdettu hahmo, vaikka listalla on sellaisia töitä kuin Etsijät, Rio Grande, She Wore a Yellow Ribbon ja Tombstone.
• Karl Malden – Helposti tunnistettava pottunokka ei keskittynyt erityisesti länkkäreihin, mutta ehti moneen sellaiseenkin. Nimekkäimpiin lukeutuvat Cheyenne Autumn, Näin valloitettiin villi länsi ja One-Eyed Jacks.
• Burt Lancaster – Burt esiintyi länkkäreissä lähinnä uransa alkupuolella. Eräänlaiseksi testamentiksi voidaan laskea Ulzana’s Raid, jonka lisäksi mainittakoon The Professionals, Vengeance Valley ja Gunfight at the O.K. Corrall.
• Jack Elam – Tyypillisesti koomisissa rooleissa nähty velmu oli vahvimmillaan Huuliharppukostajassa. Muita näyttäytymisiä mm. Pat Garrett & Billy the Kidissä, Gunfight at the O.K. Corrallissa sekä lukuisissa tv-sarjoissa.
• Aldo Sambrell – Listan tämänkertainen itsku, Sambrell, oli vakiokasvo (etenkin meksikaanina) kultakauden spageteissa, kuten koko Dollaritrilogiassa ja kaupan päälle vielä esimerkiksi Face to Facessa ja Navajo Joessa.

Seuraava kunnianosoitus sitten taas joskus. Nyt on kova länkkäriputki päällä, joten toistuvia hahmoja nousee vauhdilla esiin.

Add comment April 27th, 2014

Mikä se on se happolänkkäri?

Tykkään paljonkin länkkäreistä, jotka voitaisiin lukea happolänkkärien (acid western) genreen. Wikipedian määritelmän mukaan happolänkkäreissä on vertauskuvallisuutta, vastakulttuurisuutta ja ylitsepursuavuutta. Itse olen pitänyt leimallisina piirteinä etenkin unijaksoja, todellisuuden hämärtymistä, takautumia ja epätyypillisiä sankareita. Tällä erää siis syyniin pH-arvoltaan vaihtelevasti matalat leffat:

• El Topo – Kärjestä on hyvä aloittaa. Jodorowskyn houreita rampoineen, pyhimyksineen ja kristuksineen ei ole ainakaan näkemieni länkkärien joukossa vielä kukaan ylittänyt.
• Greaser’s Palace – Oikeastaan ainoa, joka pääsee edes lähelle El Topoa häröilyineen. Pellepukuinen sankari on tässäkin erään sortin kristus-allegoria.
• Dead Man – Tuoreempaa hapatusta, mopo lähtee etenkin loppua kohti lupaavasti käsistä. Depp näyttelee Deppiä, mistä joko pitää tai sitten ei.
• Blueberry – Jatkuvaa lentelyä, inkkarihuumeiden kiskomista ja 3D-hallujaksoja. Selvä tapaus.
• Jonah Hex – Hallua riittää tässäkin kelpo lailla ynnä päälle ihmeaseita (muuten ei kovin ihmeellinen tekele).
• Keoma – Italian vastine länsihapoille. Yhtäältä aika perinteinen länkkäri, jossa toden ja visioiden välinen raja kuitenkin hämärtyy tämän tästä.
• Django – Tätä tunnutaan pitävän kovasti happamana, mutta valtavirrasta poikkeavat merkittävästi oikeastaan vain arkun raahailu ja konekiväärimättö.
• Django Kill – Vielä kolmaskin itsku, tällä kertaa pääosassa Franco Neron sijasta toinen vakiokasvo, Tomas Milian. Hurutusta riittää, vaikka ei kaikin ajoin kovin happoista sellaista.
• The Shooting – Loppua kohden menee alati kummallisemmaksi ja “ratkaisu” jää ilmaan.
• Bad Company – Häiriintyneet ja/tai rujot henkilöhahmot sekä hyvin erilainen villin lännen kuvaus ansaitsevat tällekin leiman.
• Ruoska (High Plains Drifter) – Nostan tämän Klintin leffan kaanonin ulkopuolelta mukaan jo vähintäänkin takautumien, kääpiön ja kuolleistapaluun vuoksi.

Wikipedia mainitsee genreen kuuluviksi vielä mm. Ride in the Whirlwindin, Pat Garret & Billy the Kidin sekä Ulzana’s Raidin, mutta itse en pitänyt niitä erityisen happamina. Jeremiah Johnson kiikkuu jo siinä rajoilla, mutta jätin sen kuitenkin varsinaisesta listasta pois. Happamia piirteitä on toki muissakin leffoissa, kuten vaikkapa Korpraali McB:ssä ja lukuisissa spageteissa The Great Silencestä Captain Apacheen.

Koluaminen jatkuu edelleen ahkerasti: seuraavaksi katsastukseen menossa ainakin The Hired Hand, Mannaja, Walker sekä (ainakin härömielessä) lupaavalta vaikuttava Zachariah. Hakusessa kohtuuhintaan myös A Girl Is a Gun, Kid Blue ja Dirty Little Billy.

edit: Nyt katsottu vielä seuraavat:

• The Hired Hand – Ei ei erityisen hallu, mutta olihan siinä pari unenomaista sessiota ja harvinaisen erotisoitua menoa länkkäriksi.
• Mannaja – Ylipitkä Django/Keoma/Huuliharppukostaja-remiksi.
• Zachariah – Kieltämättä hyvin happoinen, jos sitten pykälän kökkökin. Hippimenoa ei tarvi hakemalla hakea.

edit2: Loputkin oleelliset kelattu:

• Walker – Sarkasmia ja anakronistisia happoelementtejä. Enemmän poliittinen kommentaari kuin viihdettä.
• Dirty Little Billy – Ei erityisesti hapan, mutta ainakin revisionistinen. Billy the Kid esitetään mielenkiintoisessa valossa höhlänä antisankarina.
• A Girl Is a Gun – Sekopäistä törttöilyä autiomaassa Hirttämättömien tapaan, mutta ranskalaisen taide-elokuvan puitteissa.

edit3: Vielä pari lisäystä:

• Kid Blue – Härö ja viihdyttävä pätkä, joka kertoo viime kädessä enemmän aikansa Amerikasta kuin villistä lännestä. “Westploitaatio”.
• Lemonade Joe (Tshekkoslovakia) ja A Man from the Boulevard des Capucines (Neuvostoliitto) – Eivät sinänsä asetu normaalien happolänkkärien jatkumoon, muttaa kyllä nämä itäblokkitekeleet ainakin esittävät länttä hyvin omalla, happoisellakin tavallaan.

edit4: Löytyi paljon lisää kaluttavaa “weird west” -genren alta:

• Mackenna’s Gold – Kultaa jahdataan sekavissa tunnelmissa. Heti alkuun lentelyjakso, intiaanilegendaa ja lähikuvaa korppikotkan silmästä.
• Koko lista

edit5: Uutena lisäyksenä eilisen länkkärimaratonilta vielä:

• The Missouri Breaks, joka etenkin loppua kohti lipuu mukavasti häiriintyneeseen suuntaan. Etenkin Brandon rooli regulaattorina on hyvin esoteerinen.
• Chino – Vähän rajatapaus. Näyttää usein enemmän villihevosdokumentilta kuin länkkäriltä. Hevoset jörnii.

edit6: Taas löytyi pari lisää:

• Barquero. Hasaa poltellaan ja takaumaa ym. muuta sekoilua löytyy paikoitellen.
• The Great Northfield Minnesota Raid. Baseballia villissä lännessä, inkkaritaikuutta, höyrykoneita, huoratalossa kekkalointia (eikä sittenkään kovin viihdyttävä).
• Jo aiemmin nähty, mutta unohtui mainita: Silent Tongue. On kummitusta ja kiertävää sirkusta ja ties mitä.

edit7: Vieläkin myöhempiä löydöksiä:

• Lonesome Cowboys. Warholin räävitön ja hyvin sekava “länkkäri” queer-sävytteillä. Kai se on sitten taidetta.
• Buffalo Bill and the Indians. Sirkus tarjoaa taas puitteet kummallisille tapahtumille, kuten lopun dialogille kuolleen intiaanin hengen kanssa. Lännenkliseitä pistetään päälaelleen kovalla kyydillä.
• The Scarlet Worm. Pedantti tappaja keksii mitä mielikuvituksellisempia tapoja killata ei-toivottuja henkilöitä.
• The Homesman. Vanhapiika ja juoppo kuskaavat hulluja pitkin preeriaa, keskeltä ei mitään löytyy hieno hotelli. Väliin heitetään ahdistavia takaumia.

Add comment April 20th, 2014